Yllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet tämmöisiin tehtäviin. Penkillä kyyröttävä Rosa ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen pukunsa, joka oli kuin fosfori välke tummassa vedessä, ilmaisi hänet heti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän huusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja hän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.
Evangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä sisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu ja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta kuului taistelun melske ja harvat, puunkuorilla päällystetyt seinät taipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen kuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat ylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä kurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.
Rosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen everstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden suultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan. Hän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä hyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään, mutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi todellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa huudahti jälleen hänen nimensä ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:
"Missä poika on? En kuule mitään tuon lutkan rääkkymiseltä."
Evangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä ja taistelun melskekin loppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen säkeniä vaatteistaan ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa käsipuolesta perässään. Musta nainen, jonka vaatevähät olivat ottelussa niin repeytyneet, että hän oli melkein alaston, oli tajuton ja jäi makaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.
Rosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään. Hetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin sanovan:
"Miksi ette vastaa?" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli nyt vain roihuava rovio. "Missä ovat armas veljenne ja hänen musta seuralaisensa?"
Rosa tuijotteli tylsästi eteensä.
"Näyttää siltä kuin he olisivat päässeet kynsistämme", sanoi Cueto.
"Ja vain teidän kirotun hitautenne tähden", ärjäisi Cobo vimmoissaan. "Herran kuolema! Ei paljon puutu, etten lennätä teitä tuohon rovioon!" Hänen huomionsa kiintyi jälleen Rosaan, jonka hän kiskaisi käsipuolesta eteensä. Nykäys havahdutti tytön täyteen tajuntaan. "Sanokaa heti, missä he ovat!" jyrisi eversti.
"En tiedä — en tiedä, missä he ovat!" änkytti Rosa. "Täällä he eivät ole." Hän katsahti rukoilevasti Cuetoon. "Pancho, etkö tunne minua?"
"No, olemmehan antaneet heille kelpo muistutuksen", sanoi Cueto katsoen pelokkaasti Coboon. "Jotakin olemme kuitenkin saaneet, eikö niin?" Hän nyökkäsi Rosaan päin. "Katsokaapas tyttöä tarkemmin. Eikö hän ole täysin sellainen kuin teille sanoin?"
Eversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti. Hän käänsi tytön valkeaa vasten ja murahti sitten:
"Onpa niinkin! Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa palkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä tiedätte veljestänne." Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. "Cueto sanoi, että tapaisin hänet täällä. Kas, kas! Älkäähän nyt turhia pelätkö! Tiedän kyllä, miten naisia tulee pidellä, ja voin vaikka vannoakin, että olette vielä iloinen saadessanne kertoa minulle kaikki." Rosvot riitelivät jo niukasta saaliista ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi heihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.
Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi maassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän päälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.
Päivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti kun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella paluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa tukihirsissä ja jäljellejääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä heikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.
"Tule, sydänkäpyseni", sanoi hän tytölle. "Tuosta haaskasta pitävät korppikotkat kyllä huolen."
Rosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja huudahti:
"Menkää matkaanne! Ettekö ole jo kylliksi pahaa tehneet?"
"Menen kyllä, mutta te tulette mukaani."
Tyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta. "Antakaa minun olla!" huusi hän. "Mitä pahaa olen teille tehnyt? Älkää —"
"Caramba! Sitä sisua! Ja voimaa on myös kuten äsken huomasin. Täytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai —?" Eversti Cobo sieppasi hänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä vähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.
* * * * *
Estevanin joukkue saapui hyvissä ajoin San Juanin maakuntaan vuorten takana, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat perillä La Joya'n alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko tiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden pitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä päin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin metsään ja satuloihin kiinnitetyt säkit otettiin mukaan. Säkeissä oli käärmeitä, joista suurimmat olivat kahdeksankin jalan pituisia. Niiden häntään neekerit sitoivat nahkahihnan, johon oli kiinnitetty palanen sähkölennätinlankaa. Lennätinlangan päässä oli silmukka, johon pujotettiin öljyssä lioitettuja vaateriepuja. Kun nämä alkutoimitukset oli saatu valmiiksi, vietiin matelijat eri paikkoihin sokeriruokovainioon ja rievut sytytettiin.
Satulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat liekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa. Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun ruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia huumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä, joka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli mahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä eri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva sankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa suuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta ja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.
Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti. Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa, ikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.
Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi pilkallisesti itää kohti.
"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksoisilta, joita niin hellästi rakastat!"
Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä. Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti, sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi miesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.
"Väsyttävä ratsastus", haukotteli Estevan. "Nukun viikon tämän jälkeen."
"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt raivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan sen roiston."
Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota valonkajastusta?"
Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.
"Mitä ihmettä Evangelina ajattelee?" mutisi hän.
"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten huohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat eteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten Estevan huudahti:
"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme." Pelko melkein lamautti hänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: "Ehkä siellä on tapahtunut jokin — onnettomuus."
Asensio koetti päästä hänen ohitseen ja jonkun matkaa laukkasivat hevoset vieretysten. Kaukaa kajastava valo näkyi nyt selvästi ja loimotti kaameasti, kun miesjoukko karahdutti aukeamain poikki sitä kohti. Mutta matkaa oli vielä pitkälti ja lännen taivas oli alkanut jo punoittaa, ennenkuin kukkulan rinteiden tiheä viidakko harveni.
Estevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen viimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän saapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli tapahtunut.
Majasta oli jäljellä vain tuhkaläjä ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia tuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita. Heidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.
Estevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri ja hänen äkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennenkuin he olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille ja laukaista, oli hän jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset alkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain matalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti itkien ja kiroten raivoissaan.
Mutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa kaatui äkkiä luodin lävistämänä ja hän lennähti sen pään yli suin päin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti loukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltäpäältä punaisen saven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen ja Asensio suhahti hänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot, jotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat olivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti laajentuneet, ja ennenkuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio saavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti päästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta joutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.
Toiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen rosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen tarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat joutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto etunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli sivaltanut puukollaan hänen poskensa halki ja säikähdys ja kipu olivat lamauttaneet hänet. Valkoiselle takin rintamustalle virtaava veri hirvitti häntä, ja kun hän näki miestensä lähtevän pakoon, kiiruhti hän heidän jälkeensä. Hän juoksi kasvistarhan läpi painaen haavaa kädellään ja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.
Viidakko oli lähellä ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asension säikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti pitkällä puukollaan.
Tämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja helposti saavutettu voitto kiihoitti heitä sanomattomasti. Heittäen kiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.
Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja nyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan, vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden mukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan kiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä hirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.
Evangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan, mutta sairas ja heikko.
Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka tarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu ollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.
Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat kostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän antaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen päästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin vainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja siitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä sanomattomalla kauhulla.
Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan parasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään turvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän pientä taakkaa — hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty hiiltyneitä vuodevaatteita.
* * * * *
Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon, mutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön "varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen. Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta epäluuloihin.
Onnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa, joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta. Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana. Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu, joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi suurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan, jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja kiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen pakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän pudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti sitten ripeästi eteenpäin.
Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli, kuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:
"Ken olette?"
"Ystävä. Älkää pelästykö." Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja otti povestaan kastuneen paketin. "Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän pyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän palauttaa sen nyt monin kiitoksin."
"Mitä tarkoitatte?" Ilmeisesti ei kysyjä ymmärtänyt tästä kaikesta rahtuakaan ja hänen äänensä melkein vapisi pelosta. O'Reilly aukaisi paperin ja pani kirjan Alvaradon käteen.
"Katsokaa, olkaa hyvä, ja asia selviää heti. En joutanut koputtamaan ovelle pelosta, että joku seuraisi minua."
Alvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän pyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:
"Mitä tahdotte?"
O'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys näytti laukeavan.
"Nyt käsitän", sanoi hän hymyillen. "Mutta kylläpä te pelästytitte minut aikalailla.Caramba! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina omat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään tarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla tänne. Menkää asuntoonne ja — antakaahan olla." Herra Alvarado mietti hetkisen ja jatkoi sitten: "Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee hotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen kaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä tunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa hattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä. Seuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa ilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa. Tunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa kyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennenkuin kukaan tulee."
O'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen huoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.
Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla juoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä näkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen, että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla rauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli melkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista aikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.
Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi näkynyt missään.
Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:
"Hs! Hs!"
Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:
"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne. Lähellä on pieni linnake —"
"Tiedän."
"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.
Vihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi aloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja hänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän oli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä sen! "Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" No, viikossahan oli vain seitsemän päivää ja sitten — O'Reilly olisi ollut heti valmis antautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.
Mutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko iankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan kuumeessa kärsimättömyydestä.
Hänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia. Tämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa tautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli todellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt häntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta — hänen alituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla — niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan mahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala sopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos sanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa. Jokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli hänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän välinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään kapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään toteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota "elämän suolaa", mutta koska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa, ei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän puhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.
Tuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua. Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla ilveilemättä hänelle.
Mutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä torventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille päin.
"Mitähän tämä merkitsee?" murahti rohdoskauppias.
"Odottakaahan täällä, niin minä menen katolle kiikaroi maan."
O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin, kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.
"Kapinalliset!" huusi joku.
"Dios mio, ne hyökkäävät kaupunkiin!"
"Mahtaisivatkohan sentään rohjeta?"
Katot olivat nyt mustanaan väkeä. Manin syöksyi huoneeseen.
"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella tapellaan. Meidät on petetty."
"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy lähteä."
Manin katsoi häneen ihmeissään. "Ettekö ymmärrä —"
"Neekerit hevosineen ovat pian paikallaan, ja minä lähden nyt."
Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan hotelliinne."
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.
"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka —"
"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja riuhtaisihe irti.
"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä, jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"
Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme lientyi vähitellen.
"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes —" Hän vaikeni äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.
Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä, että molemmat kuulivat:
"Señor, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista tahi luvatonta."
O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja minkätähden? Miksi —"
Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies, vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen jokainen sanansakin kuullaan."
"Miksi ilmoitatte tämän minulle — te? Oliko — oliko tämä ehkä jokin juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.
"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä — kubalainen tästä univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" — hänen äänessään oli rukoileva sointu — "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt — ensi yönä!" Upseeri poistui kumartaen.
Manin huokaisi helpotuksesta. "Caramba! Kylläpä minä säikähdin.Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"
"Tuo mies on meidän vakoojiamme!"
"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman varalle."
Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan, ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta oli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti ylöspäin.
O'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui huoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa tuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu sotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen ja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen. Keskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua ja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten sotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.
Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.
"Missä perhanassa olet ollut?" kysyi O'Reilly äkäisesti.
"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta 'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin —"
"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät nitistetään ensi yönä."
"Miksi yöllä?"
"En tiedä. Ehkäpä se on sopivin aika sotilaallisille toimenpiteille."
"Mistä meitä syytetään?"
"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"
"Ei — ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita papereita kuin — kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."
O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "'Ei muita papereita kuin kirje kenraali Gomezille!'" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala, Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."
Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi viisainta hävittää tuo kirje?"
"Tee se mahdollisimman pian. Missä säilytät kirjettä?"
"Huoneessani."
"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."
"Tuhat tulimmaista, totta kait!"
"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?" sanoi O'Reilly ärtyisesti. "Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän laimea ja kaikkea vaikutusta vailla."
"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän." Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.
"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka parhaillaan katselee meitä."
Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä minä teen tuolle kirjeelle?"
"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.
Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa alusta jälleen.
Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:
"Mitä vieraita kieliä osaat?"
"Espanjaa ja 'risakieltä'."
O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen", joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan, ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.
Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Talo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista tavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.
He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin. Sitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja molemmat lähtivät huoneesta.
Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella päälakeaan, ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."
"Papereiden?"
"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun donJuanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainenja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen — tuota noin —Pawtucketin kreivin poika — nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, ettäIrlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."
O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.
Sairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja verettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät kasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.
"Halloo, kreivi! Mitä kuuluu?" huudahti Johnnie ohimennen.
"Hyvääpä tietenkin!"
Eräs upseeri käski heidän pitää suunsa kiinni.
Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.
Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön, mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen. Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.
Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna, jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea katse, nojautui eteenpäin sanoen:
"Teillä on siis huono terveys, Señor?"
"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."
"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja sateessa", hymähti kenraali.
"Aivan niin, herra kenraali."
"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko oikeassa?"
"Kyllä."
Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata sellaisen matkan?"
Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän, "ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö? No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."
Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:
"Mitäs tästä sanotte?"
"Mitä tarkoitatte? En ymmärrä kysymystänne."
"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta sitten."
"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä oli Matanzassa tekemistä?"
Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsaMatanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteitaja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaanMatanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.
Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön. Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo kiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä pienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin edessä.
"Tämä ilveily saa nyt loppua!" jyrisi hän. "Mikä vehje tämä on, häh?"
"Nenäruisku, mikäli minä tiedän. En ole ikinä semmoista tarvinnut."
"Se on minun", sanoi Leslie Branch, mutta eversti ei ollut kuulevinaan.
"Ahaa! Selittäkääs, miten sitä käytetään."
Johnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään luottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista eleistä päättäen. "Siinä kuulette!" huudahti tämä kääntyen esimieheensä. "Mies valehtelee, niin että nokka heiluu."
Toiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä ja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen kärkeäkin.
"Mikä tuo esine sitten oikein on?" kysyi kenraali. Nyt oli everstin suuri hetki tullut. "Sanon sen heti", alkoi hän vilkaisten syrjäkareittain O'Reillyyn. "Tiedän yhtä ja toista mekaniikan alalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita valheita. Tämä" — hän loi tovereihinsa leimuavan katseen — "tämä esine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa dynamiittipanoksiin." Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit tuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.
"Kuinka sitä käytetään?" äännähti eräs.
"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole sattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin tähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään dynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää —" Kenraali Antunalta pääsi huikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen tuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi oli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö sattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin kasvoihin.
"Silmäni!Dios mio! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!" huusi onneton kenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina. Onnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa kuin halvauksen saanut.
"Lääkäri, sukkelaan!" karjui joku. "Jumalani, miten ajattelemattomasti tehty."
"Tämä — tämä on hirmuista", änkytti toinen. "Se — se räjähtää pian."
Kaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch nauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli kuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä huulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään ja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen nauravan.
"Sano — sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie vihdoin vaivoin sanotuksi.
Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.
Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.
Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.
"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet", aloitti kenraali.
"Olenko siis vapaa?"
"Olette."
"Minä kiitän."
Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni, joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."
"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien mielenkiinto oli todellakin herännyt.
"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä. Olette kirjailija."
O'Reilly hymyili. "Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?"
"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan, ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä saareltamme."
"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.
"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" — puhujan silmät välähtivät omituisesti — "näin kahden kesken puhuen tahtoisin mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies — sitä ei taida kieltää — ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan — täällä olonne kävisi sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa, ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää, että olen arvannut salaisuutenne?"
O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin valehtelisin, herra kenraali."
Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain ikävyyksiä meille molemmille."
"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."
"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita, joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."
"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan, vaan jatkoi viekasteluaan:
"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"
"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasiO'Reilly kuivasti.
"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin. Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti, sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.
Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän lausui vakavasti:
"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt noudattaa kehoitustanne ja — lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille jotakin — hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt ainakin sikaari — kas tässä Kuban parhaimpia!"
Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, ettäO'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.
"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."
"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava! Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa, joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."
Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan, kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun, jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta, mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.
Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä:
"Paljonko sinulla on rahaa?"
"Ei kymmentä dollaria."
"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"
"Epäilemättä."
"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.
"Mitä turhia", lohdutteli O'Reilly. "Laivassa voi olla jäätäkin."
"Jäätä!" Branch tuijotti kumppaniinsa suu auki. "No, tuhat tulimmaista!"
Helppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan. Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.
O'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia talorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita, ja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen polttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan korin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja heitti sen laidan yli mutisten:
"Kolotus oli kuin olikin huono tauti."
* * * * *
"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa. Mitäs siitä tuumit?"
"Merkitseekö se, että sota loppuu nyt?" kysyi Rosa kiihkeästi.
"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen — hän on parhaillaan Havannassa — pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile. Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan mustiin — oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä on Weyler — Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö. "Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."
"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä? Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime kerralla."
"Cobo!" kuiskasi tyttö väristen. "Hän kummittelee aina unissani."
Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan hänen päättäneen hävittää koko laakson."
"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään, sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita — heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset, jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.
Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä. Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.
Cobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi muualle, mutta samassa hän havahtui. "Odotapas! Olin aivan unhottaa. Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea. Julistus kuului:
"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."
Juuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole vertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli tunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen "Weyler teurastaja". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet, naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit huolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat viljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka. Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo "Weyler teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.
"Kahdeksan vuorokautta! Milloin on viimeinen?" kysyi Rosa.
"Siunatkoon, tämähän on jo kahden viikon vanha!" huudahti poika.
"Ammutaanko meidät, jos meidät löydetään?"
"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa suuresti.