Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.
Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta. Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.
La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.
Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.
Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista, jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa; sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.
Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.
Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle. Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön, joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet täydellisesti.
"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli loppuu."
"Mutta eikö käy hirveän kalliiksi ruokkia semmoista laumaa?"
"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."
Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"
"Unhottanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta arpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja kirosi sitten karkeasti. "On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä. Enkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden mukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin." Cobo nuolaisi huultaan. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei koiraakaan jää henkiin."
Kun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä Cueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto oli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon paremmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa, että tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.
Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta käsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä perällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.
"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta. Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen hälyytysmerkki.
Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään, vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti, että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki oli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.
La Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.
Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan tunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille kubalaisille ominaista.
Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli melkein kantapäillä.
Solassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta, vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa. Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan. Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista, ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.
Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta. Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin, ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta — hän ei tiennyt, kummasta — ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat — hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista — ja hän oli varma, että hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet. Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.
Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.
Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan, että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan Cueton.
Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus, että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.
Jonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki. Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen vettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä kauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin alkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.
Aurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi, että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat. Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.
Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut päiviä — vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut vielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko paistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma oli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen, mutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän voimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut maan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään suuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä huristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui niinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt nuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon päällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen verran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti asiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa järjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka tapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon suuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.
Mutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti kolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa tuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen. Tunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja hampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi Rosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan mitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi otteensa heltiävän. Sormet luistivat — hän tunsi sen selvästi — ja hänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa, mutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat, tunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään tyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen saakka koettanut päästä hänen luokseen.
Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden, kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli, ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään, joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen heikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin räikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.
Tyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat joutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli pitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta päässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon. Levähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka. Espanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet peittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan niin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet siunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja piilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut kertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.
Rosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan lamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen tuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin ne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko olemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen katse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen ympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin, jolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan kumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön, ja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.
Evangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän järkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus, miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät — päivät, jolloin hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla. Ja mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä ja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet lujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin hänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa ja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet milloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat sanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli päinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli puuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa. Estevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei hän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä ja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa lihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli pannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät. Toinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja oireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen laita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja toisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein sangen vaarallista.
Rosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei voinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn. Espanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän ottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään, vaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat ja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa Varonankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota irlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä, olivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten kovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat erämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli Rosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt äärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo suuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon vireillä ja auttoivat hänet paranemaan.
Ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi käydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui vain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän saattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja tuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän luuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.
Asensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen muutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut jälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden julmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.
Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi. Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä sanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle, johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.
Asensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut yksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat sattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä kaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton luonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt kaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon kukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja kävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli muitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia partiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata ihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin mätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille. Weylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa kamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat hänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa kaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he vähitellen löysivät.
Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia piileskeli, oli nimeltäänPan de Matanza, kuten jo sanoimme, eli "Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista herkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat kuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn tähden.
Ajan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas. Sitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin heidät ruokittaisiin toisten mukana.
Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he saivat huolehtia itsestään.
Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.
Mutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi valmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa väriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän kietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli aivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi, täydensi muutoksen.
Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi, vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.
Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja kertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.
"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että selviydyitte hengissä jupakasta."
"Mutta minä yritän heti uudestaan."
"Tietysti, mutta oletteko tuuminut, miten?"
"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."
"Hm — voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen mielenkiintoinen."
"'Norinen'? Onko kysymyksessä oleva henkilö nainen?"
"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen. Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette tuntemaan hänet."
"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja näissä en oikein ilkeä esiintyä."
"Mitä vaatteista!" nauroi tohtori. "Oma pukuvarastoakin on sangen puutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki, mitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on sangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin liiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa sitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin."
"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"
"Toivon, että sinä tarjoutuisit lainaamaan minulle puhtaan paidan."
"Sepä tietty", myöntyi toinen heti. "Puetan sinut ainoaani, mutta pidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia — vähinkin varomattomuus lihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme. Ymmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain sen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?" Branch avasi matkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn jäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista rintamusta ja mutisi: "Kaunis kappale, vai mitä?" Samassa hänet tapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet. Levähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: "Sanon sinulle vielä kerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme ja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun turhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta onneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on yllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja kanisterien —"
"Kartessien, tarkoittanet?" nauroi O'Reilly.
"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen kaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää näyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti toisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat jännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?"
O'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut pitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän luonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä oli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset uhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti. Näytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet hänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden torjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa kylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt joutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään merelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan taukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä: hän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta vaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus oli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen tarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa sanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen hartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus vaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli sairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.
O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.
"Olen ollut Enriquezin puheilla", kertoi hän tohtorille, "mutta hän ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla kylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien yksityisten harrastusten väistyä."
"Niinpä niin", myönteli tohtori. "Täällä kerrotaan hirveitä juttuja kurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä — minä en voi uskoa huhujen puhuvan totta."
"Totta joka sana", vastasi O'Reilly kiihkeästi, "ja sentähden minun täytyy siekailematta palata sinne."
"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta Enriqueziin — muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."
"Pyydän teitä puhumaan puolestani. Kuka hän on?"
"Eräs sairaanhoitajatar vain —"
"Sairaanhoitajatar!" O'Reillyn silmät suurenivat. "Sairaanhoitajatar, jolla onrahoja. Semmoisia en luullut olevankaan."
"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit", vastasi tohtori Alvarado. "Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi."
"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!" Johnnie ajatteli hengessään pakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista vierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut sen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä vastata hänen huomautukseensa.
O'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa, elämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut heistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että naiset, joilla oli jokin "elämäntehtävä", olivat sangen väsyttäviä. Tämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa, että elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön tavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä oli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää. Neiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä kuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten valistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko ajan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä nuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli liian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi tekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan "syvien rivien" hädästä.
Tohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti merkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.
Eteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle naiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen vastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa säihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea, ja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä täydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli melkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö, jonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti Evansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua, jota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen sähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton kuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka näkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä hymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa uhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei O'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä esittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut mietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori Alvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.
"Tohtori on kertonut minulle kaikki", sanoi neiti Evans Johnnielle olkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. "Olen aivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui matkallanne."
"Samoin minäkin", tunnusti Alvarado. "Tehän tiedätte, että herraO'Reilly on tavannut veljeni."
"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua olisikaan. En keskeytä paitsi kun huudanvivastahicarambatahi — onko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?"
"Paljonkin", lausui Johnnie, "mutta minä koetan aina käyttää vain englantilaisia voimasanoja."
Alvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle. "O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan meistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden."
"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö. "Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."
"Ilveilkää te vain. Jospa kaikki olisivat yhtä uhrautuvaiset."
"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni, jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"
"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää, että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan. Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää palloakin, jos niikseen tuli.
Neiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi Johnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus, joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta näkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset sanattomiksi sanomalla:
"Olen päättänyt. Lähden sinne heti paikalla."
Alvarado tuijotti häneen hetkisen. "Mutta parahin —", alkoi hän.
"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeyttiNorine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja —"
"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi häneen.
"Havannaan tietysti pääsisitte", virkkoi viimemainittu, "mutta mitään ette saisi nähdä."
"Aionkin mennä teidän mukananne suoraan kapinallisten luo."
"Minun mukanani!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet valtasi. "Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään."
"Kyllä, jos minä vaadin."
"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?" kysyi tohtori Alvarado huolestuneesti.
"Se on juuri minun tapaistani", nauroi tyttö, "mutta todellisiakin syitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni, ja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään sairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja —"
"Teemme minkä voimme niukoilla lääkevaroillamme."
"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston kaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää nyt turhia vastustelko."
O'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta; vastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti Evans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö, joka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.
"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista. Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä muitakin."
"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja ehkäpä saamme tapellakin!"
"No, otaksutaanpa, että pääsette onnellisesti maihin, entä sitten? Saatte asua jossakin mökkirähjässä ilman ruoan muruakaan ja taistella täiden, käärmeiden ja kärsimysten kanssa."
"Nyt en enää arvelekaan. Tohtori Alvarado on jo usein sanonut, että syön liiaksi. Mökkejä ihannoin, ja syöpäläiset eivät ole ennenkään välittäneet minusta."
Tohtori liikahti levottomasti. "Mutta tämähän on aivan mieletöntä!" huudahti hän. "Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te olette — suokaa minulle anteeksi — mitä viehättävin nuori nainen, ja siellä joudutte raakojen miesten pariin."
"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja onhan herra O'Reilly luonani."
"Omaisenne eivät suostu", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö purskahti nauruun.
"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö on ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan hetkinen — järjestän tämän asian minuutissa", ja hän hypähti tuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.
"Enriquezin numero", huokaisi tohtori. "Enriquez ei henno kieltää häneltä mitään."
"En huoli naista mukaani", kuiskasi O'Reilly kiukkuisesta "Otaksutaanpa, että hän sairastuisi! Suuri Jumala, silloinhan minun pitäisihoitaahäntä!" ja hän pyyhkäisi hien otsaltaan.
"Sitä ei tarvitse pelätä; hän ei sairastu. Todennäköisesti hoitaa hänteitäja — ja kaikkia tovereitanne. Pidätte siitä, ja ennen pitkää te kaikki rakastutte häneen — niinhän jokaisen käy — ja rupeatte tappelemaan keskenänne. Kas niin! Nyt hän on saanut Enriquezin kynsiinsä. No, antaapa kuulua!"
Johnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa. "Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan", kuului tämä sanovan. "Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin, ja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita — mitä? — lahjomistako? — no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä huvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitäpaitsi on herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta. Ehdotukseni on aivan hurmannut hänet" — neiti Evans nauraa hihitti — "ja sentähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan." Sitten seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa huolestuneesti.
"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä hän sanoo", mutisi O'Reilly."Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet."
"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti", kuului neiti Evans jatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti huudahdus: "Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette kirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan tohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta. Niin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti." Hän kääntyi ystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. "Nyt teillä ei ole enää mitään mukisemista. 'Kuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa olevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan päämajaansa Sierra de' — kas kun en muista enää paikan nimeä — 'ja pitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin kauan kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon kaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle kaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa valkoisella. Juhlikaamme siis!"
Hän hypähti muutamin tanssiaskelin pöydän luo ja huudahti teekuppiaan kilistäen: "Täyttäkää kupit, tohtori Mökötys! Juokaamme Kuban vapauden malja."
Johnnie onnistui puristamaan esiin hymyn tapaisen, kun hän kohotti kuppinsa.
"Juokaamme sitten holhoojantoimeni onneksi", sanoi hän. "Espanjalaiset eivät siedä minua, ja nyt saan kubalaisetkin kimppuuni. Tulevaisuus on todellakin lupaava."
Leslie Branch nukkui, kun O'Reilly tuli kotiin, mutta heräsi heti kuullakseen tämän kiihkeätä kuvausta illallisesta.
"Olen aivan ymmälläni", sanoi Johnnie. "Tuo tyttö tuppautuu väkisellä mukaani, enkä minä voi sille mitään."
"Sanot hänen olevan nuori,kaunisja —rikas?" Leslie oli sangen epäileväinen.
"Niin juuri."
"Hm! Tohtori Alvaradolla näyttää olevan hyvät juomat."
"Miten niin?"
"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän minua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja rumia."
"Mutta tämä on nuori ja viehättävä."
"Tietysti, tietysti", myönteli Branch rauhoittavasti. "Menehän nyt nukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla on kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista." Puhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.
"Älä ole aasi", huusi Johnnie kiukkuisesti. "Mitä ihmettä me tuolla naisella teemme?"
"Me? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkösinäteet? Totuushan on päivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä sitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin voinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka naimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas."
O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän kokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.
"Kaikki on reilassa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En antanut heille mitään rauhaa."
"Olette hyvin varhainen", sanoi O'Reilly. "En osannut odottaakaan —"
"Sanokaas muuta", keskeytti Enriquez. "Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan tässä menee pyörälle päästään."
"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä, minkätähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon kuluttua olemme matkalla."
"Aivanko totta? Aiotteko siis — lähteä?"
"Tietysti."
"Minun täytyy sanoa, että tämä tuli kuin taivaasta pudoten", puuttui puheeseen Enriquez. "Rahapulamme on autettu, ja —"
"Olette molemmat järjiltänne", keskeytti Johnnie hermostuneesti. "Kuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa joutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä lukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä, ja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa."
Enriquez kohotti päätään. "Jokainen kubalainen tietää, kuka neiti Evans on ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria käsityksiä ritarillisuudestamme, herrani."
"Siinä saitte!" riemuitsi Norine.
"Yritys on luonnollisesti vaarallinen", jatkoi Enriquez, "sillä rannikoita vartioidaan tarkasti, mutta maihin päästyään hän on luotettavien ystävien luona. Hän on leirissämme yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaan konsanaan."
"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut", sanoi neiti Evans, "tahi minä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa nyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette mukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa ilmanalassa välttämättä tarvitaan."
Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista, mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.
Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit, kananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat tyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.
Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran, ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri. Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli aivan haudan partaalla.
Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.
Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.
"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!" huudahti hän. "Nuori jumalatar! Ja minä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'."
Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta hämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:
"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä puheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen tyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi."
"Niin, ja oikein usein", kerjäsi tämä.
Sitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli voittanut hänet täydellisesti.
Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään kubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto oli uskottu.
"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne seurata näitä ohjeita?"
"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."
"Muistakaa, Ramos; ei sanaakaan."
"Olkaa huoleti", hymyili majuri.
"Hyvästi sitten ja onnea matkalle." Enriquez puristi jokaisen kättä ja suuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. "Rukoilen Jumalaa varjelemaan teitä kaikista vaaroista,señorita, ja minä olen valvova, että Kuba muistaa velkansa teille." Hänen mentyään seurasivat nuo kolme amerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.
Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla, missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta. Tämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia, Washington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli neiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat kumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.
Majuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies; päinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin ja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin usein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti totella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja jutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan suunnitelmista. Hän oli tottunut "skruuvin" pelaaja ja koetti kaikin tavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen mukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:
"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."
"Vakoojiako! Oi, taivas!" huudahti neiti Evans.
"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme, minkätähden meidän pitää olla varovaiset."
Hotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein täynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen ja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui huoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla ja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean arvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden ihailevan katseen maalitauluksi.
Kuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat O'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan omituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat nyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat amerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut. Viimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta helposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa vastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella tuttavuutta.
Norine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä huomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun O'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta miekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.
Kubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa vallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen ja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin salapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän joka hetki.
Kaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia oleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain rantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli pujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oliDauntless("peloton"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne", oli komentosillalla, kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota hän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen.Dauntlessoli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa lastin ja matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat väittivät aivan varmasti tietävänsä, ettäDauntlessaikoi ajaa kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että Charlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen risteilijä vaanimassa.
Tämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät, jotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi, hermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä salaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin salapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.
O'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut. Jonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu vihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan olikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin kuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta säilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan neiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa alakuloisuutta ja jännitystä.
Seuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa alkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä valppaat vakoojat tietysti kintereillään.
Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine: "Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaanDauntless'illa; se on täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."
"Oletteko aivan varma?" O'Reilly katsahti tyttöön nopeasti.
"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin."
Leslie Branch pudisti synkästi päätään. "Tehän voitte kyllä iloita, mutta minun laitani on toisin", mutisi hän. "Retkemme loppuu varmasti siten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut. Minun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon kosteassa kopissa ja —"
O'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti häntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: "Onnittelen! Voit jo paljon paremmin."
"Huonommin kuin milloinkaan", valitti toinen.
"Mitä joutavia! Kun pääsemme Kubaan, on yskäsi mennyttä."
Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä sanoen:
"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin."
Toisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty koko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät kaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.
Iltaa seurasi yö ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin kenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin. Puoliyön vaiheilla huomasivat valveillaolijat, että juna oli pysähtynyt synkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti: myöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa kukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle.
Hetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta pimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian kiiti "huvimatkue" nopeinta vauhtia parinkymmenen penikulman päässä olevaa rannikkoa kohti.
"Mitäs tästä tuumitte?" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta suojatiltaan. "Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he huomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat silmiään kauan ja lujasti."
Neiti Evans aivan hypähti innosta ja taputti käsiään.
"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", hymyiliO'Reilly, ja kubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.
"Semmoiset ovat välttämättömiä", sanoi hän. "Kiinnitin aivan tarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa laivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain meitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo olla kaukana Amerikan rantaviivalta.Dauntlessnostaa ankkurinsa suunnilleen yhtäaikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin toivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään."
Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat häämöttivät.Fair play'n("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli laittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.
Kun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä turvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin niin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman levyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten käännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä kantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.
Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö, heittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille ja toiset mikä minnekin.
Johnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua. Hengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban kukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen, hengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja kuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan. Kuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo lukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän oli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään muualla onnellinen.
Miten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut jäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut silloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään mitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut kaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen. Hänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin, mutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään — ennen hän ampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.
O'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies — alakuloisuudestaan huolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen kierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa päämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi hillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui ilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä Kuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa henkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa sylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen paikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.
Norine Evansin hengästynyt huudahdus katkaisi hänen mietteensä.
"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon, niin että voimme taistella, jos niin tarvitaan."
"Ettekö ala nyt toivoa, että olisitte jäänyt kotiin?" hymyili O'Reilly.
"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan kuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan."
"Hm! Onnistuitte lopultakin. Hän näkyy olevan täysin voitettu."
"Sitä — sitä minäkin pelkään", myönsi tyttö naurahtaen. "Luulisi melkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin — kiihkeä."
"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä minään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi."
"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli tekeillä. Ja minä — onnistuin."
"Todellakin."
"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle teistä — tahi oikeammin meistä."
O'Reilly hämmästyi. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi, sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään. Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen — teihin." Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan —"
"Niin ette varmastikaan sanonut. Ilveilette vain", änkytti Johnnie.
"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin tyytyväinen itseensä.
"Kihloissa? Mennäksemmenaimisiin?"
"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen — mennäkseen vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin, sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."
"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi, "mutta minusta ei."
"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne, joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö — ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä — puhella kanssani hänestä?"