The Project Gutenberg eBook ofSateenkaari: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sateenkaari: RomaaniAuthor: Rex BeachTranslator: O. E. NymanRelease date: June 6, 2021 [eBook #65523]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATEENKAARI: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sateenkaari: RomaaniAuthor: Rex BeachTranslator: O. E. NymanRelease date: June 6, 2021 [eBook #65523]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Sateenkaari: Romaani
Author: Rex BeachTranslator: O. E. Nyman
Author: Rex Beach
Translator: O. E. Nyman
Release date: June 6, 2021 [eBook #65523]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATEENKAARI: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut
O. E. N. [O. E. Nyman]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
I. Onnen laakso.II. Espanjan kulta.III. O'Reilly.IV. Pahan palkka.V. Erämaan ääni.VI. Etsintä alkaa.VII. Mies, joka tahtoi oppia tuntemaan elämää.VIII. Espanjalainen kultaraha.IX. Rosvot.X. O'Reilly puhuu "risakieltä".XI. Kenraalin käsi.XII. Kahakka.XIII. Pako.XIV. Nainen, jolla oli tehtävä.XV. Salakuljettajat.XVI. Palmujen siimeksessä.XVII. Kerjäläisten kaupunki.XVIII. Keskustelua ruoasta.XIX. Odottamaton löytö.XX. Demonion pienokainen.XXI. Aarre.XXII. Trocha.XXIII. Kuolon kaupunki.XXIV. Rosa.XXV. Aaveiden puutarha.XXVI. Kun Cobo seisoi päällään.XXVII. Morin kalastaja.XXVIII. Matkamiehet palaavat.XXIX. Mitä tapahtui auringon laskiessa.XXX. Huuhkaja ja jänis.
Yumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten luostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri — 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo — todellinen onnen laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.
Laakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava, polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn maljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden ja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto hivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän kirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä ja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion kieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset siintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon vehreydestä.
Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden tuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden solakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa muovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva ja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon punatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat häipyä kuin unten häilyvät utukuvat — silloin ovat värit heleimmät — tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut taipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin mihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät onnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä ihmissilmä on konsanaan nähnyt.
Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön luona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen kultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä kalleimpia aarteita — sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja käyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on vieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta, jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.
Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien saarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi. Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima, ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi, kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut parempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa hänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja verellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan oli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin tärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan hiukan selostaa noita tapahtumia.
* * * * *
Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.
Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa? Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa. Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset — siis viiden orjan hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.
Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla kasvoilla kuvastui sanomaton suru.
"Herra, onko totta, että donna Rosa —" alkoi hän.
"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.
Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet paratiisiin."
"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko, että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka, mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.
"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki.Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."
"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki, mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä. Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui mieleeni. Tahtoisin tietää —"
"Mitä sitten?" keskeytti Estevan lyhyesti.
"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi lääkäreille, tehän ymmärrätte?"
"Ei."
"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"
"Niin, ellet ole lörpötellyt."
"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui todellinen arvokkuus.
"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä — kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."
"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte, että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani kovin, herra, ja minä olen ajatellut — ajat ovat levottomat ja kuolema tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte? Entä sitten?"
"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme asiasta myöhemmin."
Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi- ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta, ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.
Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:
"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"
Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi kunnioittavasti:
"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli pyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai mitä te luulette?"
"Eiköhän", vastasi Cueto. "Don Estevan suree häntä suuresti, mutta tohdinpa melkein vannoakin, että jonkun ajan kuluttua hän menee uusiin naimisiin. Ja miksi ei hän sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka rikas hän on. Kubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen aarteestansa."
"Mistä aarteesta?" kysyi Sebastian.
Cueton tummat silmät välähtivät harmistuneesti.
"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen", sanoi hän sitten nauraen. "Eipä ihme, että hän luottaakin sinuun. Mutta luuletko sinä, ettei minulla ole silmiä eikä korvia? Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä salaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan. Älä nyt teeskentele."
Sebastianin kasvot olivat kuin ebenpuusta veistetyt.
"Mitä tuohon aarteeseen mahtanee kuulua?" kysyi hän. "En ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan."
"Kultaa, jalokiviä, hopeaharkkoja ja kalliita koristeita", vastasi Cueto ojentaen päänsä eteenpäin. Hänen sieraimensa värisivät ja hampaat loistivat hämärässä. "Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää. Enhän ole hullu. Mihin joutuvat orjatytöistä saadut rahat? Entä sokerista ansaitut summat? Aseisiinko kapinallisille ehkä? Eikö mitä. Don Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee satumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että yhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa vapautesi?"
"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni", vastasiSebastian koetettuaan pari kertaa keskeyttää Cueton intohimoisen puheen.
"Niinkö?" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. "Sitä en lainkaan tiennyt". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. "Ja sitten sinä vielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet kunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen sinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi Evangelina on viehättävä tyttö", Cueton kasvojen ilme koveni, "ja täysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta, hänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen kaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä voi joku tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unhottaa lupauksensa ja — myy hänet."
"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!" huudahti Sebastian käheästi, ja hänen silmänvalkuaisensa välähtivät hämärässä.
"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän vain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös. Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."
"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.
Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa, jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa, sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki joko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä. Orjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli käynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho Cueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.
Kaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu, ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun Sebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.
Eräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän oli lakkaamatta ajatellut sitä.
Suuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset virkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät toivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen aviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan suurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.
Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja käynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan, että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti. Huomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet mitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus — sarjan ensimmäinen — seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai tietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan vapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa ja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön vallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet moninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys syveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.
Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta, mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa, että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään. Sivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari, sillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia, mutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla toisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä sanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä vihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut viekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.
Tarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.
Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan — don Estevan oli sanonut suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi vihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja, tuntea hänen kyntensä.
Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian selvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan. Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.
Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.
Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei hän voinut sellaista ajatellakaan.
"Siinäpä se on", ivasi donna Isabel. "Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.Taidat olla aivan ra —"
Don Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. "Erehdyt", sanoi hän jäykästi. "Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on lasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille äidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan."
"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta", sanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. "Näen kyllä, mitä ympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu, kun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä —"
"Vaimo!" karjaisi don Estevan. "Hillitse ajoissa myrkyllinen kielesi!"
"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!" kirkui donna Isabel.
"Sinunkotalossasi?" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"
"Olenhan puolisosi."
"Kirous ja kuolema! Niin — puolisoni — uhriinsa imeytynyt iilimato sinä olet. Imet vereni kuiviin!"
"Veresi?" nauroi donna Isabel kimeästi. "Eihän sinussa ole tippaakaan verta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!"
"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo muuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut vain rahojeni tähden!" ärjyi don Estevan.
"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar olisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti."
"Verenimijä!"
"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna paksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin, mikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta naurakoon vain. Sittenpähän saavat ystäväsi nauraa sinulle ja oikein kyllikseen."
"Vaiti!" karjaisi don Estevan.
"Myy hänet."
"En."
"Myy hänet, taikka —"
Uhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa Sateenkaari-kaupunkiin, jossa hän vietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.
Seuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä onnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki seuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan hän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.
Mutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia ärsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mielensä ainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.
Kaksoiset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet kantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä yönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen. Pikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja häntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien viereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten kuuntelivat.
Don Mario de Castaño esitti jonkun laulun, jonka sanoja ei kuulunut, mutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset tunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein ihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä loistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä huolimatta alkoi Rosa nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa häntä, vapisi hänenkin äänensä pelosta.
Siinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului käytävästä kiireisiä askeleita ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi Evangelina huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä valkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.
"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!" nyyhkytti hän heittäytyen polvilleen. "Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme, eikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte pelastaa minut!" Hän oli aivan suunniltaan ja hänen äänensä oli käheä ja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen ja toiseen, painautui suonen vedon tapaisesti sisaruksia vasten ja suuteli näiden vaatteita.
"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?" sopertelivat lapset pelästyksestään huolimatta.
"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle — menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja Asensio — oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi minut."
"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle, ettet pidä don Pablosta."
"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä."Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."
"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?" valitti orja.
"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti. "Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon suureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.
Don Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?"
Toiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään tupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan räpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja heidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.
"Sanoinhan, että herätät koko talon", rähisi joku don Mariolle.
"Kaksi taivaan keruubia", huudahti toinen.
"Malja Estevanin suloisille lapsille", säesti kolmas.
Mutta isä nojautui eteenpäin kulmat rypyssä.
"Mitä nyt, rakkaani?" kysyi hän sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin vuoteillenne. Täällä ette voi olla."
"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa donPablon viedä häntä."
"Evangelinaako?"
"Niin. Pidämme hänestä — hän leikkii joka päivä kanssamme — tahdomme pitää hänet täällä — hän on meidän."
He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.
"Menkää vuoteillenne, rakkaani", sanoi don Estevan vihdoin lyhyesti.
"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti yhteen ääneen.
"Onko asian laita niin?" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua. "Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle suukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä."
Mutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja hänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät epäröiden etemmäksi.
"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!" ärjäisi don Estevan hänelle."Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä."
"Evangelina on meidän", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta silloin isä julmistui.
"No perhana!" huusi hän nousten. "Uneksinko minä, vai ettekö te todellakaan aio totella? Vuoteillenne ja paikalla!" Kun lapset vieläkin epäröivät, meni hän ovelle ja sanoi: "Hoi! Isabel; tulehan tänne, rakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun omin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista! Saavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen itselleen?"
Äitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille. He kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel tuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, olivat he jo vuoteissaan ja nukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut vedonlyönnin ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi neekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän huoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui. Hänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he rakastivat, että itsensäkin tähden.
Sillä aikaa oli don Mario jälleen aloittanut laulunsa.
Aamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa rappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian-parka, joka oli aivan suunniltaan surusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten pimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili liikuttavasti Evangelinan edestä.
"Caramba!" kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt. "Olenpa tainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen peson arvoinen ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt teille vääryyttä, don Estevan."
"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä ja sentähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin ja tyttö on nyt teidän", vastasi don Estevan kylmästi.
"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleniSalvadorille, joka on vahvin mieheni."
Sebastian nousi huudahtaen seisoalleen. "Herra!" sanoi hän. "Älkää —"
"Vaiti!" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja riidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden tähden moninverroin ärsyttävämpi. "Mitä tämä merkitsee?" karjui hän. "Mene töihisi!"
Mutta ollen aivan suunniltaan mielikarvaudesta ei Sebastian totellut. "Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan teitä —."
"Mitä!" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin silmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön pelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta selvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan raivoon. "Varoitatko sinä minua? Ja mistä?" huusi hän.
Kukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian kohotti kätensä korkealle — liikkeellään hän ikäänkuin tahtoi kutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti herraansa palvellut — mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski ratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:
"Alallasi!"
Sebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui don Pablon ranteeseen, ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli niin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.
Tämä vieraan loukkaus sai don Estevanin silmittömään raivoon.
"Pancho!" huusi hän. "Tänne, Pancho!" Ja päällysmiehen kiiruhdettua paikalle selitti hän: "Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don Pablon ja minun kimppuun." Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin, mutta turhaan. "Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon", käski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, "ja anna ruoskasi vinkua. Kiiruhda, mies!"
Sebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa vastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla raskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.
Cueton raskas ruoska heilui ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta koko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka tyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.
Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat uhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko olemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli kääntynyt häntä vastaan — enempää ei hänen yksinkertainen mielensä voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava vääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.
"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet muistamaan hävyttömyytensä."
Vieraat lähtivät ja don Estevan hoiperteli sisään ja paneutui nukkumaan.
Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja maksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui kärpäsiä kuin pilveä.
Ennen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät päänsä poispäin.
Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa, tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja sentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan näkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano, mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.
Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan, kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi kenenkään huomaamatta uhria puhutella.
"Kärsitkö kovin, Sebastian?" kysyi hän lempeästi ja säälivästi.
"Kyllä, rouva". Puhujan kieli oli kuiva ja turvonnut.
"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen kohtelun alaiseksi?"
"Niin, rouva!"
"Voinko auttaa sinua?"
Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa kärpäset, jotka kiduttivat häntä.
"Antakaa minulle vettä", sanoi hän käheästi.
"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme toisiamme."
"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi, että mies oli menehtymäisillään.
"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken Pancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta — voin tehdä elämäsi milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?" Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.
"Mitä voisin teille sanoa?"
"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet aina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?" kysyi hän sitten.
"Ehkä."
"Sanopas siis minulle — onko tuo aarre todellakin olemassa, vai —?" Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.
"Aarre on olemassa", vastasi vanhus nyökäyttäen päätään.
"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa. "Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos kerrot minulle kaikki."
"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien määrää en tiedäkään." Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen ja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä yläpuolella.
"Niin! Jatka."
"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin, niin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin luumut."
"Puhutko totta?"
"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin.Señora, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän kartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, kyllä! Mutta jalokivet — Jumalani, missä tuo kätkö sitten on?"
"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan ja minä."
"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt, mihin olet sen kätkenyt."
"Olen kuolemaisillani", kuiskasi Sebastian rukoilevasta.
Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle vettä", sanoi hän, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre on. Missä — missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan menehtymäisilläni?"
"Vettä!"
"Kerro ensin!"
Sebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna Isabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:
"Sinä — sinä olet valehdellut!"
"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh? Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne —"
"Sinähullu!" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. "Tämän saat maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla haavojasi."
Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle suurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti kirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva elämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit kasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön teillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin kuolette puutteeseen ja kurjuuteen —".
Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän koetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan. Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka tiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein Sebastianin kärsimysten veroiset.
Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli, jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario de Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.
"No, poikaseni", sanoi hän, "oletko jo saanut kylliksesi niskoittelusta?"
"Minkätähden ruoskititte häntä?" kysyi tuomari.
"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi donEstevan lyhyesti.
Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on tyttäreni?"
"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon, enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta, tyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt."
Kärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon, mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät. Tämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:
"Etkös ole vieläkään nöyrtynyt? Tahdot siis vielä toisen voitelun, häh?"
"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi. Mädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!" Iskut satelivat nyt tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he —" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.
"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja. "Herran kuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!"
Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi, oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä. Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille. Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi nähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.
Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi kiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat olivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän oli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat jotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa isäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan viidakoissa elänyt villi esi-isänsä.
Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vieläPancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaistenjäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi donEstevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja donEstevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.
Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian iski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa, että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.
Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.
Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät, ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin hirveämmäksi.
Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti aikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka sattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten tuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.
Ottelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi ainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä. Don Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli pahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa, kun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin tähdätyllä laukauksella.
Melu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä oli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto käski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he sulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.
Tieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin eivätkä itku ja valitukset vaienneet sinä yönä Varonan, kartanossa. Kuolleiden ja haavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan omiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin. Hän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai täysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän käsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata. Maailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen salaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti myös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa kätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät kymmenentuhatta vuotta.
Tämä haikea ja lohduton suru sai don Estevan-vainajan ystävät arvelemaan, että leski oli varmaankin rakastanut puolisoaan hyvin hellästi. He sanoivat toisilleen, että he olivat väärin häntä tuominneet.
Ikä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias don Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän oli todellakin niin lihava, että hän käveli kuin pingviini, ja kun hän ratsasti, olivat hevoset nääntyä. Tuo kunnon kauppias ei ollut mieleltään keveämpi kuin ruumiiltaankaan, sillä hän oli sekä rikas että vakava, ja kun rikas ja lihava mies ottaa rikkautensa ja lihavuutensa mitä vakavimmalta kannalta, on tulos aina sangen vaikuttava.
Luonteeltaan oli don Mario käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän kehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet muihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt oli hän suuresta vatsastaan, paksusta niskastaan, helteestä ja hengenahdistuksesta huolimatta aivan hurmiotilassa. Don Mario oli rakastunut ja uskoi hellien tunteidensa saavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa Varona, hänen entisen ystävänsä tytär, ja ajatellessaankin tyttöä hän jo lämpeni — ainakin hän uskoi niin, vaikka tuo lämpö saattoi yhtä hyvin johtua kesän helteestä, joka rasitti häntä kovin. Hänen sydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen kaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut Rosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua koulusta Pohjois-Amerikasta, mutta se oli ollut kylliksi; hän oli heti päättänyt naida tytön, mikä oli tälle suuri kunnia.
Don Marion kaltaisen mahtavan henkilön päätös oli ratkaiseva muillekin, ja koska hän tiesi donna Isabelin, Rosan äitipuolen, elävän tunnetusti niukoissa oloissa puolisonsa kuoltua, ei hänen mieleensäkään johtunut, ettei hänen kosintansa onnistuisi. Ja nyt hän oli matkalla vartavasten sopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.
Hiki valui virtana jokaisesta huokosesta ja ratsun selkä taipui aivan kaareksi hänen painonsa alla, mutta siitä huolimatta hän tunsi ruumiissaan nuoruuden notkeutta ja mielessään poikamaista hilpeyttä. Hän oli mielestään kuin uljas prinssi, joka ratsastaa noutamaan lemmittyään tämän vaatimattomasta majasta.
Hänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys ja kiiruhtaessaan vierasta vastaan jaksoi hän tuskin hillitä uteliaisuuttansa, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään vieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli vaihdettu, katseli vieras ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti huoaten:
"Näen paljon muutoksia."
"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan kuoltua."
"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", sanoi don Mario. "Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin, kun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti koko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön kohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin järkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni."
"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta, mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"
Donna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui kuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.
Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:
"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin arin kohta.
"Minä tiedän, että se on olemassa", vastasi leski närkästyneemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. "Mihin joutuivat Estevanin kaikki rahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan mitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten. Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."
"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se", huomautti kauppias. "Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin haudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko talon."
"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen toimittanut kaivauksia."
"Enkö ole sitä sanonut? Ei,señora, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta ei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi."
Jo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet kovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.
"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", sanoi hän happamesti. "Ja se on kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta- ja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä, koristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut."
"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä", myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel —"
"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin. Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata enää. Istutukseni —"
"Eikö kannata? Mitä sanottekaan?" ihmetteli vieras.
"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."
"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat, pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."
"Niinkö?" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.
"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. "Niin, hän on todellakin miellyttävä", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti peukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.
Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei voinut heti käsittää vieraansa innostusta.
"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, "ja niin kauttaaltaan viehättävä — mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."
Don Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja kuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun poikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.
"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo", lausui donna Isabel viivytellen.
"Tietysti, tietysti", puuttui don Mario puheeseen, "niinhän me jokainen teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni itselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte? Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."
"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on — aivan kuin isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he olivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin kissat ja koirat."
Don Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin käsinojaan.
"Anteeksi,señora!" huudahti hän, "mutta en välitä hituistakaan kotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden vain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas minulle nyt, onko hänellä — onko hänellä mitään lemmensuhteita?"
"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä." Donna Isabel lausui espanjalaisten tavoin "O'Rail-ye."
"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."
"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt sen pidemmälle."
"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen pian häntä tervehtimään."
* * * * *
Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen tavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin konttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään maanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla missään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja masentunut.
Mutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan kiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He olivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden näkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat rohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa ja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja samalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he vain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet O'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi lähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut kubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa ensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.
Vilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina kuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin oppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo tutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän saattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli aina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden selville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia selvempi ja moni ylhäinenseñoritatunsi varmasti ymmärtävänsä tuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille vähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen mielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.
Hän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen syrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan Rosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti keskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli Kuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri koko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki, koska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta heräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen itseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen tyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut vapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi ollut oikeus.
O'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta tuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi ollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli ilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten pulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen laillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja tämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo saattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.
O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään guava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna Isabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli erikoinen syy karttaa tätä.
Varonan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa. Toisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen, eikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta laaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen tuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka kerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet ajattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta Yumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin ihme.
Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän istahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka seinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-, oranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä. Aukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.
Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua, katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja hämmästyksestä.
"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", sanoiRosa vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."
"Minkätähden?"
"Isabel — äitipuoleni — on aivan mahdoton."
"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua riitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan piirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua hänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen vakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava."
Rosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia hampaita.
"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", sanoi Rosa. "Jospa hän vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin —" Hän nosti kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin pilviin. "Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa — ärsyttelen häntä, milloin vain voin."
"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."
"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan enää."