O'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: "En tohdi oikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin nuori, suloinen ja kaunis — ja maassa raivoaa julma sota — minua melkein kauhistuttaa ajatellakin —"
Norine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen synkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski kätensä O'Reillyn kädelle.
"Älkää antako surulle valtaa", sanoi hän lempeästi. "Jos hänen turvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni käytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja kärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä puutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä höpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi kerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni."
Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja vain avomeren fosforihohteessa kykenivätFair Play'nmatkustajat toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti, sillä vain pari yötä sitten oliFair Play, kaikista varokeinoista huolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.
Oli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta maihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varasFair Playkäänsi kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.
Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi arveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä kuului selvästi hiljaisuudessa.
"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly kumppanilleen.
"Olen kuulevinani jotakin pauhua", huomautti Norine, "mutta ehkä korvani vain humisevat."
"Niin luultavasti", sanoi Branch. "Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en pidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?"
"Viljalti."
"No, onpa edes hyvä, että olen näin laiha", mutisi Leslie.
Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että oli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä riuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.
Kymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä ohjaten eteenpäin.Fair Playhäipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä, mutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän soudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa airojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat lähellä.
Tuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat mainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta pienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti, ja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat ulottuivat pintaan saakka.
Pitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi risteillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen miehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista työtä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.
Soudettiin penikulma — toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin paluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan lähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen suojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta vähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa suoraan laivalle.
He pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laskiFair Playvakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve- ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja kaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan laidan ulkopuolelle, niin ettäFair Piay'npysähtyessä mahdollisimman lähelle rantaa kaikki oli valmista.
Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä, sikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön, mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.
O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan tietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan yhtä kovassa touhussa.
Johnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli ehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta useita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja miesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he toivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat ihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat ponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja sadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen uupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes jaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.
Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksenFair Playkäänsi kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.
O'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansaKuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:
"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin olisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja."
"Samoin oli minunkin laitani", huokaisi Johnnie väsyneesti. "Nyt meidän on vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään."
Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin erinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä, ennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.
Äkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi savua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni joukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi vajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.
Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin, vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi. Aina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut hänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä kohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn puoleen sanoen:
"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."
O'Reilly oli heti valmis, mutta muistaen tytön hän sanoi epäröiden:
"Pelkään, että matka on liian rasittava neiti Evansille."
"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.
Branch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko kyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään päästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta rauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun espanjalaisten rannikkovartijain kanssa.
Muutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla välttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.
"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?" kysyi hän hätääntyneesti."En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita."
"Siihen täytyy tottua", sanoi Johnnie. "Vallankumouksellinen, jolla on kaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan."
"Sadehan voi yllättää meidät, vai mitä?"
"Melkein varmasti."
Norine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. "Sepä mahtaa tuntua hupaiselta", sanoi hän.
Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita, mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan häipyessään.
Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon, mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.
Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme, erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien. Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön O'Reilly tulkitsi talon isännälle.
Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli, kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän. Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.
Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani harvoin.
"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme tunkeutuneet kurjat petturit — taivaan tuli heidät tuhotkoon! — olisi rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö niin?"
O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa tosiaankin.
"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut", jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin puukkoni hänen kurkkuunsa!"
Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta käsin.
"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa silmänräpäyksessä seisoallaan.
"Ei, ei! Señoritaänne —", änkytti mies. "Jumalan rakkauden tähden, tulkaa pian!" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään pahat aavistukset.
Juostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka keskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty mango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään puuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää tältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli käsiään huutaen kimeästi:
"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti käydäkin!"
Johnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös aivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien lasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi O'Reilly hengästyneesti.
Norine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset. Vihdoin hän sanoi: "En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat yhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt." Samassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.
"Kas niin!" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn "Siinä nyt näitte! Hän ei totellut vaimoani, vaan —"
"Varoitin häntä kyllä", valitti vaimo, "mutta se oli liian myöhäistä."
"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt", virkkoi huopahattuinen mies.
"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?" saiJohnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.
"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne — katsokaahan, tämä mango kykenee tappamaan vaikka koko armeijan — hän on syönyt niitä useampia, kuten näette — kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt. Kysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä."
Seurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksenNorinelle ja ilmoitti vastauksen.
"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja kypsät."
"Niin kauniit ja kypsät!" toisti isäntä synkästi ja repi tukkaansa.
"Niin kauniit ja kypsät!" toisti hänen vaimonsa.
"Niin kauniit ja kypsät", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn. "Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin turvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni."
Vaimo laski vapisevan kätensä Norinen käsivarrelle kysyen lempeästi:
"Miten on laitanne, kyyhkyseni? Huimaako päätä?"
"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?" kysyi kaiken tämän huomion esine. "Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa. Ehkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?"
Samassa O'Reilly ymmärsi kaikki. "Nytpä tiedän", sanoi hän. "Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo tietää, miten voit."
"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä.Sano hänelle, että olen vieläkin nälissäni."
Nyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi odottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan siihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:
"Oi, neiti! Nuo hedelmät surmaavat teidät!"
"Sitä minä en usko", vastasi Norine.
"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?" Puhuja siveli otsaansa ja kumartui odottavasti eteenpäin.
"En muuta kuin hiukaisevaa nälkää".
Tämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi. Heidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui ratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain ajan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa haki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi kaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä kantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa saisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun Norine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain jouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian lähellä.
Kaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta O'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän uskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin vaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla tappavampi kuin tuo sekoitus.
Itse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen kevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen, teki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli melkoisen väsynyt. "He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja minua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä", sanoi hän O'Reillylle. "Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin hirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis."
"Voitko nyt todellakin aivan hyvin?" kysyi O'Reilly.
"En milloinkaan paremmin."
Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea — hengitys heikkenee — hän on jo menettänyt tajuntansa — kaikki on pian ohi — oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja käskemään heidän laputtaa tiehensä.
"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan saakka."
Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.
"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi, menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.
"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.
Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.
Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.
Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.
Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:
"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa Jumalaa,señor! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä semmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen uhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset pähkähulluja."
Seurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat. Kuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari aivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki ystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja eläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa, hevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka hämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole vaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat ovat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta niljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut kiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin korkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat yhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.
Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja hallituksen keskus — maailmassa ei ole ollut toista samanlaista — sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.
Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan hänestä mitä parhaiten.
O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia. Kuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti häntä kohti.
"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö niin?"
O'Reilly vastasi myöntävästi, ja Judson jatkoi nauraen:
"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista mango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut pelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"
"En lainkaan, valitettavasti."
"Sepä ikävää — meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."
"En ole tullut tappelemaan", sanoi Johnnie. "Olen täällä muissa asioissa."
Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" kysyi hän — "kenraali Gomezin, tarkoitan."
"En, mutta haluaisin mielelläni puhutella häntä."
"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin, niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."
Aurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä kattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma oli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää rakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo täytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi olevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.
Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman alueisiin nähden.
Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut Kubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään olevaa kirjettä sanoen: "Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette ole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?"
Kun O'Reilly selitti asiansa, nyökkäsi kenraali.
"Niinkö? Haluatte siis päästä länteen?"
"Niin, herra kenraali. Tahtoisin tavata eversti Lopezin."
"Lopezin? Miguel Lopezinko?" kysyi kenraali nopeasti.
"Se on luultavasti hänen nimensä — hän on toiminut Matanzan tienoilla.Hän tietää jotakin — ystävistäni."
"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "Amigo, vie herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittäquintos'ta, vai mitä?" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimenquintos— viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi kirjeisiinsä.
Heidän mennessään sanoi Judson:
"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua, eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä, josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."
Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa synkkeni ja hymy katosi.
"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."
"Estevan Varona on puhunut minusta?"
Eversti nyökäytti päätään.
"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin. Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä — te —" O'Reilly nielaisi pari kertaa — "te varmaankin tiedätte, missä Estevan on? Sanokaa —"
"Ettekö ole kuullut mitään?"
"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa,Estevanin sisar — olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte —"
"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kubalaisen vakavuudessa oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:
"Ovatko he —? Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?"
Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain käheän, katkonaisen kuiskauksen.
"Sanokaa — kumpi?"
"Molemmat!"
O'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", sanoi hän, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi…?" Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" — Lopezin viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät — "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni jälkeisenä päivänä — ampuivat — vanhan miehen. Jumaliste sentään! Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon, niin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä hellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen syösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä kaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka teitäkin nyt niin kauhistuttaa — vanhempamme ja omaisemme murhataan, sisaremme ja lemmittymme raiskataan…"
O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua torjuakseen.
"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon. Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni — kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä. Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika — hieno poika, ja niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon — ei lainkaan hullumpi tuuma — ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti luonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"
"Kyllä."
"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä. Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä, mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä — he eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä olisi vain kaksi päässyt pakoon."
"Entä Estevan? Saiko hänkin —?"
Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. "Cobo ei ota vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."
"Ette siis aivan varmaan tiedä, että Rosa — että Rosa —?"
"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä — minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai ette? Hän on pahimmistakin pahin — peto — julmuri!" Puhujan ääni vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli kaunis tyttö, ja…"
"Jatkakaa", kuiskasi O'Reilly.
"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä. Hän ja pari neekeriä — hänen isä-vainajansa entisiä orjia — kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä — ja murhasivat suuren joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä jälkeäkään."
"Ette siis tiedä aivan varmaan, mitä hänelle on tapahtunut?" kysyiO'Reilly.
"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin viimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään."
"Tuo — Cobo —" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä itseään — "toivon kohtaavani hänet jonkun kerran."
Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri —" kubalainen laski kätensä O'Reillyn olkapäälle — "olen pahoillani, että minulla oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä — ja sota on semmoista."
"Ei, ei! Sotaa se ei ole — vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia ja raiskata naisia — sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan."
"Lakeja!" toisti eversti käheästi. "Lakejako? Onko helvetissä lakeja? Sota on vain hävitystä — vääryyttä — sortoa — hulluutta. Se vie miehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista. Sodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen hyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta puhumattakaan."
Sanoja seurasi pitkä äänettömyys. Sitten Lopez jatkoi:
"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta te ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja hävitystä, joka on pantu siellä toimeen — kokonaiset maakunnat on poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan. Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on todellakin olemassa — epäilen sitä välistä — niin hän ei voi sallia tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen kubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita.Aseita!"
Kului hetkinen, ennenkuin O'Reilly vastasi. Hän sanoi hiljaa:
"En aio palata. Jään tänne, kunnes olen löytänyt Rosan."
"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi pimeään.
Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.
"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta hommaa."
"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon jäädä tänne ja — ja tapella."
"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly kiitollisesti puristi.
* * * * *
Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki, ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain "rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä — paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.
Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan. Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla, ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova, elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön; he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat. Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten valitusta ja nälkäisten lasten itkua.
Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista, lehdistä ja puunkuorista — kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia, perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua kaupungin alueelta.
Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää. Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita, jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se olikin kaikkein suosituin tapa.
Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja, joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.
Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista, niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle, jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.
Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi. Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla heidän parissaan.
Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa, Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä, mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San Antonion niemeen saakka.
Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan, kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei voinut palata.
Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle — Varonan kartanon rauniot näkyivät ylhäältä — jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.
Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.
On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä. Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka, sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä, ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön näköala San Severinon tielle, tuollevia dolorosa'lle, tuskien tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.
Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä, mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi, joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma, että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä anoakseen sitä.Hänkökerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan! Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden, joka oli kuin hirveä uni.
Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan, kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi, ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran. Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut, niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.
Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen pienimmästä risahduksestakin.
Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite. Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua niin tuiki mahdottomalta.
Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa, mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän, ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään onnetarten suosikkina.
Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia — tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului kaupungin alueeseen.
Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen, ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat täydentäneet hävitystyön.
Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän palaisi. Ja Rosa oli odottanut.
Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina riemuiten muistelevansa.
Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.
"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä täällä ei ole mitään syötävää."
Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se, että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.
Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.
Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka todellakin halusivat tapella.
Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan kenttäpalvelukseen — hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen saavuttuaan — mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta, ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän. Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli vertojaan vailla.
Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti, kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan — käytös, joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa. Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.
Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.
Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa edelle, joka turmeli hänen elämänsä.
Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt olivat kylmät ja kaste vahva — siis mitä epäedullisimmat olosuhteet heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä. Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.
Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään, oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.
Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään, ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi O'Reilly:
"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."
"Mikä häntä sitten vaivaa?" murahti Judson.
"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin hyvä onni."
"Hän tahtoo siis tehdä itsemurhan?"
"Siltä se ainakin näyttää."
"No perhana!" Judson tuumi hetkisen. "Etkö voisi ilahduttaa häntä jotenkin?"
"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa — sanoo minun potkivan maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka — vaikka kyykäärmeen kanssa."
O'Reillyn nuorekas apulainen,asistente, vuovasi parhaillaan itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:
"Caramba! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimenEl Demonio."
O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat pian ajatella, että hän on noiduttu."
"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun pelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon."
"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian nukkuvan miehen ampumisesta — ja minä osun kyllä, ihan keskelle lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi huulensa tiukasti yhteen.
Poika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun? Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan kuolla naurusta."
"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin soturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä kirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn kaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.
"Eversti Miguel sanoo", jatkoi poika, "että jos hänellä olisi sata samanlaista sairasta kuinEl Demonio, niin hän marssisi suoraan Havannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!"
Judson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. "Olethan sinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen", virkkoi hän naureskellen.
"Mitä?" Poika ei ollut oikein varma, ymmärsikö hän sukkeluutta.
"Tarkoitan, että olet kylläkin hyvä tappelemaan ollaksesi noin piskuinen."
"Eikö totta?" huudahti poika. "Kyllä minä tapella osaan."
"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi pitämään siitä.
"Jacket olisi kovin katkera suupala", huomautti Judson.
Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa — sanonpa, että espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."
Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen — melkeinpä lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.
Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on jokaisella armeijalla poikansa — ihmeelliset, rakastetut lapsensa, joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia urotöitä.
Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri. Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään — isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat, seisoi hän vielä pystyssä päin.
Oppiakseen paremmin englannin kieltä — mistä taidosta hän oli sanomattoman ylpeä — hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten, että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä puhettaan:
"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin. "Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"
"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."
"No, silmäänikin!" vannoi poika. "Tapoin vihollisia ainakin tusinan. Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä lainkaan, nähkääs. Pthyi!" Pitkä sylki tirskahti puroon. "Siinä meni miestä kuin heinää."