"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko Luque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän taakse, ja silloinkos verileikki alkoi — voit arvata, ettei armoa annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui kuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten mies,muy malo, niinkuin täällä sanotaan."
Oltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: "Mutta saman päivän iltana sattui jotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja hän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan —"
Jacket ponnahti seisoalleen. "Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!" huudahti hän närkästyneesti.
"Etkös ulvonut niin, että koko leiri heräsi?"
"Minä en pelkää pimeätä", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta hänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi maistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen hajamielisesti.
"Itkitkö sinä?" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään vastahakoisesti.
"Hänhän hälyytti koko leirin", sanoi Judson. "Luulimme vihollisen olevan kimpussamme."
"Mikä oli hätänä, Jacket?"
"Minä — minä tuota —" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot kalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. "Minä en säikähdäelävääespanjalaista milloinkaan, mutta — mutta kuollutta minä pelkään. Näin kuolleita kaikkialla!" Poika värisi tahtomattaan. "Ne ajoivat minut kenraali Gomezin turviin ja —caramba, kuinka ukko suuttui, mutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei minun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan ja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä vahdissa enkä menekään."
Tuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen vastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi vähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.
"Hän on kelpo poika", sanoi kapteeni Judson miettivästi, "ja sinua hän aivan jumaloi."
O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä sota milloinkaan loppua?"
"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia kenraaleja, niin —?"
"Saammehan pian kolme, jotka ovat heitä paremmat."
"Tarkoitat —"
"Kenraalit kesä-, heinä- ja elokuu."
"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"
Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta kysymykseensä.
"Minun mielestäni hän on aivan verraton", sanoi O'Reilly.
"Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle. "Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.
O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen naamansa.
Judsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen, eversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän saattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli hän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman edukseen neiti Evansin läsnäollessa.
"Vai on sesinuunkintarttunut?" kysyi hän.
"Mikä sitten?" Judson ei kääntänytkään katsettaan.
"Se."
"Se? Ellet osaa enää englannin kieltä, niin puhu espanjaa."
Mutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. "Minun mielestäni hänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen kuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt tyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä laatuun!"
Judsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä, kun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa vavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:
"Ole nyt vaiti! En kärsi, että puhut tytöstä tuolla tavoin."
"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"
"Se ei kuulu tähän. Neiti Evansia ei voi verrata toisiin naisiin."
"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo tietävinään yhtä ja toista."
"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin: "Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta —" Judson heittäytyi jälleen pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle en voi olla vihainen."
"Oletko siis mustasukkainen? En tiennyt, että olit niin pitkällä."
Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen huolivan minusta?"
"Ei sitten likikään."
"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan minä jonkun toimen hallituksessa, ja —"
"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman. Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."
Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.
"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?" Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "Branchse ei ainakaan ole;hänei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin melkein —"
O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.
"Sanokaas, mitä luulette minun tehneen?" aloitti hän.
"Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja haavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten tavallisesti?"
"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa, kun katselen sinua — olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole löytänyt mitään."
"Et mitään?"
"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella —" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä puhumattakaan."
"Eikö majuri Ramos tuonut mitään mukanaan?"
"Hän sanoo, että Cubitaksessa saavat miehet nähdä nälkää."
"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.
Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä, oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.
Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: "Viime viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen ääreen."
Norine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei ollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa. Yksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen hämmästyttävän edullisesti.
"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä", sanoiO'Reilly huolestuneesti.
"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä — tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta", murahti Branch. "Saamme jälleenmuhennosta! MUHENNOSTA! Yksi härkä ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä laitaa?"
"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine. "Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää, salaattia ja kahvia."
Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson liikahti levottomasti.
"Sitä minätahtoisin, mutta en odotakaan saavani."
Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että sanelitte meille käskyn."
"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette tehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä — minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon puutteessa."
"Meidänhaavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee nykyisin vain sankaritöitä."
Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."
Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."
Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:
"Toivoisin löytäväni muutamia kärpässieniä. Syön niitä raakoina."
"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela —"
"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia ostereita ja —"
"Nyt ei ole osteriaika", mutisi O'Reilly harvakseen. "Muuten näyttelet hyvin."
"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."
Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme kaikki sipulilihaa."
"Mutta minä tahdon mansikoita!" huusi Norine. "Ne ovat nyt kypsiä.Mansikoita ja kermaa — oh! Ajatelkaas!"
Seurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi sanomalla: "Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se ensin tuntui."
"Siltä näyttää", myönsi tyttö. "Puhelkaamme jostakin muusta."
"Pojat", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää, jonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja lukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen sydämellään.
"Pojat" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin selvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja tarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta sodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista sinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta jääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen sotasuunnitelmaan — liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen aina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja kestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja kuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.
"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan", sanoi hän lopuksi. "Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään — varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja — ja minä alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä aikaan — voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että kaikki miehet jumaloisivat minua."
"Eivätkö ne sitten tee sitä?" kysyi Judson.
"Tavallaan kyllä, mutta eivät siten, kuin minä odotin."
"Täällä tahtoisi jokainen mennä kanssasi vihille", selitti O'Reilly.
"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä valmis milloin hyvänsä."
"Mitä ihmettä, Joe!" Norine katsahti kummissaan tuohon rotevaan mieheen.
"Olen aivan tosissani", vastasi tämä nöyrästi. "Voinhan keventää sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina joukko urkkijoita ja kehittelijöitä."
"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta, että menisit pienelle kävelylle?"
Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut vasikannahat, aion minä yrittää."
"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain ilvehtivät, mutta te —"
"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla, ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä saippualle."
Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa" käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta, ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.
Viimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän silmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.
"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."
"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis nälissänne?"
"Niin olen", myönsi Norine. "En ole syönyt viikkoon säällistä ateriaa."
"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin penikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."
"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä, sokerihilloa, sardiineja ja — marmelaatia ja — hammaspulveria! Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."
Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.
Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut, sanoi O'Reilly:
"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."
"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon", varoittiNorine.
"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet jälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en herkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin —"
"Mutta minähän en ole yksin. Rouva Ruiz on aina mukanani."
"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin minäkään."
"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!" huudahti Norine kiukkuisesti. "Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä."
"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen, mutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä kubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat hyvin helposti, että —"
"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat", sanoi tyttö, "kun vain omatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä."
Sanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: "En pelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein, sillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua huolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä kokematon, runollinen" — Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi itsepäisesti — "ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde voi kokonaan vallata."
"Mistä olet saanut sen käsityksen, että olen kokematon ja runollinen?"
"Muussa tapauksessa et olisi täällä."
"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'?Mihin sinä oikein pyrit?"
"Minä pelkään" — O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut häntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta — "että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus —"
Norine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja teeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut, laukesi heti.
"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista", kiirehti O'Reilly edelleen; "ja minä olen ihan sairas pelosta, että unhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä."
"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö; "mutta voit olla täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."
"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa", tuumi O'Reilly, "sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton. Juuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että ottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin."
"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään", huomautti Norine hilpeästi. "Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?" kysyi hän sitten vakavasti.
"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun täytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa parhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden jälkiä seuraamaan."
"Toivot siis vielä?"
O'Reilly nyökäytti päätään. "Toivottomuudelle en anna valtaa."
Kun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä hymyään. "Näyttää siltä", virkkoi hän, "kuin olisimme sittenkin voittaneet jotakin äskeisellä pelillämme. Satuloi hevosesi kuun noustua!"
"Mistä on kysymys?"
"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme San Antonioon — parisataa miestä — noutamaan neidillemme picklestä, hilloa, marmelaatia ja hammaspulveria."
Kertomuksissa ja selostuksissa Kuban vapaussodasta puhutaan aina "San Antonio de los Banoksen taistelusta", kuinka tuhatkunta vallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun jälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan saaliin ja peräytyivät viimein, ennenkuin vihollisen apujoukot ehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla kertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä — ne eivät ole todenmukaiset.
Ensinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja hävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa ilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta kannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin tulisella vauhdilla, sitä ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei välitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä vallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut maankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun. Koska seikkailulla oli kuitenkin suoranainen vaikutus monen tässä kertomuksessa esiintyvän henkilön elämänvaiheisiin, niin lienee paikallaan selostaa tapaus kokonaisuudessaan.
St. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo vuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien keskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut pienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi muihin maaseutukaupunkeihin nähden. Juuri tämä seikka oli houkutellut tuon urhoollisen ja ritarillisen eversti Lopezin yritykseen, sillä, kuten hän selitti amerikkalaisille ystävilleen, jos Kubassa oli toinen paikka, paitsi Havanna, jossa oli saatavana picklestä, hilloa, sardiineja, hammaspulveria, marmelaatia ja muita herkkuja, jotka olivat välttämättömät heidän luonaan vierailevan amerikkalaisen neidin hyvinvoinnille, niin se oli San Antonio de los Banos. Eversti Lopez oli toiminnan mies, ja kun hän kerran oli päättänyt täyttää Norine Evansin toivomukset, olisi hän tehnyt sen oman henkensä uhallakin; hän olisi ampunut viimeisenkin tykinammuksensa San Antonio de los Banoksen muureihin, ennenkuin hän olisi palannut tyhjin toimin retkeltään. Mutta tykkejä ei nyt tarvittukaan, sillä kaupungin ympärillä ei ollut muureja, vaan jokunen mitätön ampuma-aukoilla varustettu hirsimökki.
Kaupungilla ei ollut mitään muuta suurenmoista kuin nimi. Kadut olivat viettävät, jyrkät ja kiviset ja pientä pölyistä toria reunustavat kauppapuodit oli rakennettu tavalliseen tapaan avoimin etusivuin, niin että ratsastavat maalaiset saattoivat toimittaa ostoksensa satulasta laskeutumatta. Kaupungin laidassa oli pari puulinnaketta,fortinas, joissa espanjalainen varusväki oli vetelehtinyt jo pari kuukautta.
Lopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti tehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.
"Sinä, O'Reilly ja Señor Branch tarkastatte kaupat ja ostatte kaikkea mitä luulette neiti Evansin haluavan, ja kapteeni Judson ja majuri Ramos huolehtivat lääkeaineista — niitä pitäisi olla täällä suuri varasto — ja hankkivat tuota hammaspulveria, marmelaatia ja sen semmoista. Minä tyhjennän kadut ja koetan saada jostakin picklestä, mutta minä pelkään, Jumala paratkoon, ettei sitä ole muualla kuin Havannassa."
Leslie Branch, jonka mielialaa pitkä, yöllinen ratsastus ei ollut suinkaan keventänyt, kysyi pilkallisesti:
"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi ostaa nuo tavarat? Minä puolestani olen aivan 'pankki', ja samoin on O'Reillynkin laita."
"Eikö teillä ole rahaa?" kysyi eversti hämmästyneesti.
"En ole ansainnut kolikkoakaan sen jälkeen kuin luovuin sanomalehtimiehen toimesta. Ja mikä pahinta, minä tarvitsisin yhtä ja toista itseänikin varten."
"Ellette voi vipata meille, eversti, niin me otamme tavarat teidän laskuunne", lisäsi O'Reilly.
"Caramba!" murahti Lopez. "Ja minä kun toivoin saavani lainata teiltä, hyvät herrat. No, mitäpä siitä — pakkoluovutamme, mitä tarvitsemme, Kuban tasavallan nimessä."
Lopezin hyökkäys oli täydellinen yllätys sekä kaupungin asukkaille että espanjalaiselle varusväelle. Kuului vain torventoitahdus, ja ennenkuin siellä ja täällä kuljeksivat sotilaat olivat ehtineet paikoilleen ja kaupunkilaiset turvapaikkoihinsa ja kauppiaat ehtineet sulkea myymälänsä, karahdutti kaduille kaksisataa repaleista ratsumiestä kiljuen hirvittävästi.
Hyökkäys tehtiin aito kubalaiseen malliin — kymmenen kiljahdusta laukausta kohti. Säikähtynyttä väestöä kaahattiin kaduilta hirmuisella melulla, ja kaikkialta kuului ammuntaa, hurraahuutoja, kirkumista ja voimakasta manausta linnakkeiden saamattomuuden johdosta.
Varusväki tointui vähitellen hämmästyksestään ja aloitti pian kiivaan tulen kaupunkiin, mutta hyökkääjät olivat nyt talojen suojassa, ja kun linnakkeista voitiin ampua vain paria katua pitkin, ei espanjalaisten tuli hyödyttänyt mitään. Edeltäpäin annetun määräyksen mukaan laskeutui osa Lopezin joukosta satulasta asettuen asemiin mahdollisen hyökkäyksen varalta, niin että toiset saivat rauhassa tyhjennellä kauppapuoteja. Laitakaupungilla rätisivät mauserit taukoamatta ja luodit vingahtelivat ilmassa kuin kiukkuiset ampiaiset.
Ratsumiehet ryntäsivät kauppoihin kuin heinäsirkat vihreään laihoon. Asukkailla ei ollut aikaa eikä haluakaan asettua vastarintaan, ja rähinä ja sekasorto olivat korvia huumaavat. Toiset kauppiaat toivottivat tulijat sydämellisesti tervetulleiksi, mutta toiset pakenivat suin päin jättäen kaikki oman onnensa nojaan.
O'Reilly laski täyttä karkua ensimmäisen kaupan eteen, Branch ja Jacket kintereillään. Tavaroita oli runsaasti kaikenlaatuisia, mutta liikkeen omistaja, joka oli kaikesta päättäen espanjalainen, ei jäänyt hintoja ilmoittelemaan, vaan syöksyi ratsumiehet nähtyään suin päin takaovelle ja häipyi kirkuen näkyvistä. Repaleisten ratsumiesten äkillinen ilmestyminen, ammunta ja hurja melu olivat nähtävästi säikähdyttäneet tuon rauhallisen liikemiehen aivan suunniltaan, ja hän pakeni perheineen jonkun naapurin puutarhaan turvaa etsimään.
Aikaa ei ollut hukata. Johnnie hyppäsi satulasta ja mennen hyllyjen ääreen, joille oli pinottu kaikenlaisia ulkomaisia makeisia ja herkkutavaroita, hän aloitti valikoimisen Jacketin suosiollisella avulla. Tuo pieni kubalainen riehui kuin villitty ja tyhjensi hyllyn toisensa jälkeen kiroillen koko ajan aivan syytämällä kuten todellisen verenhimoisen ryövärin pitääkin. Pojat ovat jo luonnostaan ryöväreitä, ja siitä saa olla varma, että Jacket käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Hei, Leslie! Haepas jotakin, johon voin panna nämä", huusi O'Reilly olkansa yli, mutta kun hän kuuli vain epämääräistä mutinaa vastaukseksi, kääntyi hän katsomaan ja näki maanmiehensä siepanneen katosta ainakin pari tusinaa käsittävän nauhan leveälierisiä olkihattuja,sombreroja, ja koettavan niitä päähänsä.
"Katsos perhanaa!" mutisi Branch. "Nämä ovat kaikki ainakin neljänkymmenen dollarin hintaisia, mutta liian pieniä. Siinä on varmasti ollut kävelykepin pää mittana, kun näitä on tehty."
"Ota koko nauha, mutta hae jotakin, johon voimme kääräistä kaikki nämä purkit! Joutuin nyt!"
O'Reillyn äänensävyn ja ulkopuolella ammuttujen laukausten kiiruhtamana Leslie katosi myymälän takana oleviin huoneisiin ja ilmestyi hetkisen kuluttua syli täynnä vuodevaatteita, jotka hän oli siepannut ilmeisesti aivan umpimähkään. Vuodetta peittänyt sääskiverkko oli kiireessä repeytynyt irti ja takertunut hänen päähänsä häilyen hänen takanaan kuin morsiushuntu.
"Luulenpa tässä olevan jo tarpeeksi!" huudahti hän. "Patja! Tyynyjä! Ja sääskiverkkokin! Nukunpa mukavasti tästä lähtien."
Jostakin aivan läheltä kuuluva pikkulapsen itku todisti parhaiten, miten hillittömän kiireesti kauppias ja hänen vaimonsa olivat rientäneet pakoon. Laskettuaan taakkansa lattialle Branch valitsi pari tukevaa peitettä, joiden kulmia hän alkoi sitoa yhteen.
Hän oli tuskin saanut työnsä valmiiksi, kun Judson karahdutti ovelle ja huusi O'Reillylle: "Olemme jo tyhjentäneet apteekin, ja on parasta, että liikutte liukkaasti, sillä pian on lähdettävä. Kuulin vankilassa olevan muutamia kubalaisia vankeja, jotka aion ottaa mukaani, jos tulet minua auttamaan."
"Varmasti!" O'Reilly hyppäsi satulaan ja käski Jacketin kuormata tavarat hevosensa selkään ja ratsastaa tiehensä. Katsahtaessaan sitten taaksensa hän näki aseenkantajansa lähtevän matkaan, satulan edessä ja takana valtaiset taakat täynnä ryöstösaalista. Poni parka melkein huojahteli kuormansa alla, mutta paljasjalkainen ratsastaja sai sen vihdoin hoputetuksi horjahtelevaan juoksuun. Hetkisen kuluttua ilmestyi Branchkin suunnaton hatturykelmä takanaan ja kirjavaan peitteeseen käärityt vuodevaatteet edessään heilahdellen.
Hyökkäyksen aiheuttama tavaton meteli oli karkoittanut vankilan vartioston kuulumattomiin, joten Lopezin miehet saivat esteettömästi murtautua vankilaan, ja kun O'Reilly saapui paikalle, oli työ täydessä käynnissä. San Antonion vankila oli paksuseinäinen kivirakennus, jonka ovet olivat lujat ja ikkunoissa jykevät rautaristikot, mutta esteet oli pian murrettu, ja sissit ryntäsivät sisään. Siepaten aseeksi, mitä käteen sattui, Judson ja O'Reilly avasivat kopin toisensa jälkeen, jättäen toisten huoleksi korjata niiden asukkaat. Tämä vankila oli kurjimpiakin kurjempi ja tuskin ansaitsi vankilan nimeäkään, mutta siitä huolimatta siellä vallitsivat todelliset vankilaolot ja mahdollisimman espanjalainen järjestys. Käytävät olivat pimeät ja haisevat ja kopit sanomattoman likaiset, ja kierrellessään ympäriinsä O'Reilly ja Judson näkivät, kuulivat ja haistoivat kyllikseen ollakseen varmat, että kaikki vangit, olivatpa ne mitä rikoksentekijöitä hyvänsä, olivat jo kärsineet tarpeeksi suuren rangaistuksen.
Kaikki kävi nopeasti. Käytävät kajahtelivat huudoista ja miesten askelista, ja ulkopuolelta kuuluva säännötön ammunta kiirehti vapauttajia rientämään. Sitä mukaa kuin amerikkalaiset särkivät lukot, vietiin hämmästyneet vangit kadulle, josta ne otettiin ratsujen selkään satulan taakse.
Työ oli tehty ja peräytymismerkki puhallettiin. Judson ja O'Reilly syöksyivät ulos vankilasta, hyppäsivät satulaan ja tavoittivat pian toverinsa, jotka laskettivat toria kohti.
"Hohoi!" huokasi Judson pyyhkien hikeä otsaltaan; "olipa se urakka. Mahtoikohan kukaan edes kysyä, minkätähden nuo poloiset olivat vankilaan joutuneet?"
"Ei ollut tarpeellistakaan", vastasi Johnnie. "Virua tuolla kuukausi on jo kyllin suuri rangaistus murhamiehellekin."
"Apteekkari sanoi, että useimmat ovat valtiollisia vankeja, joita espanjalaiset ampuvat pari, kolme joka sunnuntai. Kun ei voida toimeenpanna kukkotaisteluja, on vankien murhaaminen ainoa sunnuntaihuvi. Näitkö sitä sairasta poikaa?"
"Kyllä."
"Hän näytti olevan aivan nälkään kuolemaisillaan. Miestemme täytyi viedä hänet mukanaan kantamalla."
Eversti Lopez laukoitti heidän luokseen ja kysyi kiihkeästi:"Löysittekö, mitä pyysin?"
"Kyllä, herra eversti, ja paljon muutakin."
"Hyvä! Mutta minun kävi huonosti. Kyselin kaikkialla picklestä, mutta,caramba! semmoisesta ei täällä ole kukaan kuullut puhuttavankaan!"
"Menetimmekö monta miestä?" kysyi Judson.
"Emme ainoatakaan. Mutta Ramos on pahasti haavoittunut."
"Niinkö? Joutuiko hän sitten käsikähmään jonkun espanjalaisen kanssa?"
"Eikö mitä!" nauroi eversti. "Hän oli niin hätäinen, että hän rikkoi nyrkillään erään näytelaatikon lasit."
Sissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he ammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle viholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan taistosille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää asukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin ettei se tohtinut ruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta suuresta rohkeudestaan huolimatta varoivat sissit visusti joutumasta vihollisen tulelle alttiiksi.
Leslie Branch oli luonnollisesti poikkeus, kuten tavallisesti. Hän ratsasti huolettomasti keskellä katua kiinnittämättä mitään huomiota kaikkialla ympärillä ja aivan hevosen jaloissa maasta pöllähteleviin pieniin pölypilviin tahi ilmasta äkkiarvaamatta sinkoileviin kalkkirappaussiruihin.
Hän oli koko ajan tarkastellut noita autioita kauppapuoteja, ja suunnattoman makuuvaatemyttynsä ja hatturykelmänsä lisäksi hän oli vielä valikoinut sekalaisen kokoelman kaikenlaista tavaraa, kuten pakan kalikookangasta, kenkäparin, keittoastioita, päivänvarjon ja — mikä merkillisintä — suuren kullattupuitteisen kuvastimen. Saada nämä esineet eheinä talteen näytti huolettavan häntä enemmän kuin oma turvallisuus. Nähdessään O'Reillyn hän huudahti:
"Kuulehan! Mitä on 'vaatekauppa' espanjaksi? Tarvitsen uuden puvun."
"Oletko sinä hullu?" ärjyi Johnnie. "Laittaudu joutuin suojaan!"
Mutta Branch pudisti vain päätään. "Eiväthän ne mihinkään osu!" virkkoi hän.
Samassa helähti hänen kuvastimensa tuhannen sirpaleiksi ja oli vain suuri ihme, että hän itse pääsi ehein nahoin pälkähästä. Pysähdyttäen hevosensa hän tarkasteli hetkisen särkynyttä kalleuttaan, mutta heitti sen sitten kirahtaen menemään.
"Tule pois, Johnnie!" hoilasi Judson. "Tapattakoon tuo kirottu hullu itsensä rauhassa!"
Mutta O'Reilly oli liian helläsydäminen voidakseen aivan välinpitämättömästi ratsastaa eteenpäin kuten hänen toverinsa teki. Hän oli niin huolissaan Branchin takia, että tämän mieletön uhkarohkeus suututti hänet aivan silmittömästi, ja pysähdyttäen hevosensa silloin tällöin hän piti ystäväänsä tarkoin silmällä.
Tämä matkasi eteenpäin yhtä huolettomasti kuin ennenkin katsellen kaikesta päättäen, mistä hän voisi täydentää vaatevarastoaan, mikä — totta puhuen — oli todellakin sen tarpeessa. Mutta useimmat kauppiaat olivat jo ehtineet sulkea ikkunansa ja pönkittää ovensa, ja kun Branch oli sivuuttanut viimeisen puodin, tiesi O'Reilly pahimman olevan ohi ja kannusti ratsunsa täyteen laukkaan.
Sissit olivat hyökänneet kaupunkiin suoraan ketojen ja viljelysten poikki, mutta nyt johti eversti Lopez joukkonsa valtatielle, joka kulki jonkun matkan jokirantaa pitkin. Eräässä paikassa tämä tie oli aivan suojaton toisen linnakkeen tulelta, mutta sitten se häipyi kunnaiden taakse.
O'Reilly oli viimeisten joukossa, kun tuo vaarallinen paikka sivuutettiin, ja hän oli jo hyvillään, että kaikki olivat selvinneet onnellisesti seikkailusta, kun hän samassa näki eversti Lopezin karkuuttavan suuren miesjoukon seuraamana erään kunnaan laelle ja viittovan kiivaasti kaupunkiin päin.
Johnnie kääntyi katsomaan ja näki Branchin, joka oli jäänyt kauas jälkeen, laskeutuvan satulasta ja menevän rannalle, jossa oli levitetty paljon vaatteita kiville kuivumaan. Hän oli aivan suojaton, ja espanjalaisten joka hetki yltyvä tuli osoitti, että he olivat päättäneet nitistää tuon uskalikon. Veden pinnasta ponnahteli lukemattomia pieniä suihkuja kuin kalaparvi olisi siinä temmeltänyt, ja kivistä kaikkiin suuntiin kimpoilevat luodit surisivat ilkeästi.
Johnnien katsellessa näytelmää melkein hengittämättä Branch koppoi käsivarrelleen pari, kolme puuvillapukua ja kapusi rauhallisesti törmän päälle, jossa hevonen odotti. Noustuaan satulaan hän ajoi sitten kiirehtimättä toveriensa luo, jotka tervehtivät häntä raikuvin hurra huudoin, sillä hänen uhkarohkea seikkailunsa oli juuri omiaan saamaan kubalaiset aivan haltioihinsa.
"Caramba! Sai kuin saikin puhtaan paidan! No, siinä on mies! Espanjan mehiläisten surina on hänen mielestään maailman ihaninta musiikkia! Hyvä! Hyvä!Bravissimo! Kerropas meillekin, mitä säveltä luodit korvissasi soittelivat!" huutelivat miehet tungeskellen hänen ympärillään ihailevassa piirissä.
Voimatta enää hillitä kiukkuaan O'Reilly puuskahti: "Sinä helvetin hullu! Aioitko tapattaa itsesi aivan tahallasi? Ja vain muutaman paidan tähden!"
"Älä puhu pötyä!" ärähti Leslie. "Sanoinhansinulle, että tarvitsen vaatteita."
"Sinut pitäisi tuomita sotaoikeudessa. Entä mitä aiot tehdä tuolla patjamytyllä? Mukanasi et voi sitä raahata."
"Odotahan, niin näet, sanotaan", vastasi toinen. "Aion järjestää oloni —" samassa hän vaikeni kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme ja kysyi hetkisen kuluttua: "Kuulitko mitään?"
"En. Mitä sitten?"
"Eipä juuri mitään." He ratsastivat vaieten eteenpäin, ja sitten Leslie jatkoi: "Minulle tapahtui jotakin vallan omituista juuri kun nuo roomalaiset kiihkeimmin pommittivat minua. Kuulin selvästi pikkulapsen itkua."
"Lapsen?"
"Niin juuri. Otaksun pesijättären pienokaisen olleen jossakin läheisyydessä, johon äiti oli varmaankin sen jättänyt kiirehtiessään pakoon nähdessään meidän tulevan. Lapsi parkui niin vietävästi."
Jacket ja toiset tavaroiden kaitsijat, samoinkuin vapautettuja vankeja kuljettavat miehet oli lähetetty jo paria tuntia ennen taipaleelle, ja he odottivat nyt kumppaneitaan parin penikulman päässä kaupungista. Pysähdyspaikalle saavuttaessa O'Reilly aikoi juuri sanoa jotakin Branchille, kun samassa alkoi selvästi kuulua pikkulapsen itkua.
"Olkaapa hiljaa, pojat!" huudahti hän. "Mistä maailmasta —?"
"Olen kuunnellut tuota jo kauan", sanoi Branch, "mutta minä luulin korvani valehtelevan."
Lähimmät miehet vaikenivat äkkiä ja katselivat toisiaan kysyvästi kuin kuuloaan epäillen.
Ääni — heikko, tukahdutettu valitus — oli alkanut jälleen kuulua. Johnnie katseli hetkisen ympärilleen silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta sitten hän hypähti Branchin eteen ja huudahti:
"Leslie! Se — se kuuluu sinunmytystäsi!" Hän osoitti suurta vuodevaatekääröä, joka heilahteli Branchin satulannupissa.
"Oletko järjiltäsi!" Branch hyppäsi maahan ja nosti mytyn tien viereen alkaen vapisevin sormin raastaa solmuja auki. "Mitä sitä joutavia puhuu, aika mies", mutisi hän äreästi. "Tässä on vain vuodevaatteita, jotka kahmaisin syliini suoraan —" lause loppui kimeään kirkaisuun ja Leslie kavahti ylös kuin hänen sormensa olisivat sattuneet niljakkaan ja kylmään käärmeeseen. "Hyvä Jumala!" Hän huojui ja oli aivan suunniltaan. "Johnnie, katso! Se on ihkaelävä!"
"Mikä on elävä? Mitä tarkoitat?"
Rohkaisten mielensä Branch kumartui ja hajoitti mytyn kokonaan, ja miesten hämmästyneiden katseiden eteen ilmestyi hyvin hento, ruskea ja hyvin pieni rintalapsi, jolla ei ollut sitäpaitsi langankiertämää yllään. Lapsi sulki silmänsä jouduttuaan äkkiä kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja toinen pikku nyrkki katosi kokonaan suureen suuhun, joka oli vielä aivan hampaaton, kymmenen naurettavan pienen varpaan liikkuessa hämmästyttävän vilkkaasti.
"Voi, hyvä isä sentään!" huudahti Branch epätoivoisella äänellä. "Sehän on aivan — aivan vastasyntynyt! Eihän sillä ole vielä silmiäkään!"
Kubalaiset soturit, jotka olivat katselleet kohtausta sanattomina hämmästyksestä, purskahtivat nyt hillittömään nauruun, joka houkutteli ohi ratsastavan eversti Lopezinkin paikalle.
"Mitäs täällä on tekeillä?" kysyi hän pakottaen hevosensa tunkeutumaanEl Demonio'nja hänen taakkansa ympärille muodostuneen piirin lävitse ja katsahti maahan. Samassa hän hypähti satulasta ja kysyi:
"Kenen tuo lapsi on?"
"Minä — minä — tuota noin — kyllä se on minun. Minä tarkoitan, minä —" Branch tuijotti pienokaiseen suunniltaan kauhusta ja änkytti ja nieleskeli ja väänteli koko ajan hermostuneesti käsiään.
"Mitä? Mitä ihmettä tämä merkitsee?" Everstin ääni tuimeni.
"Se varmaankin nukkui, minä — minä vain kahmaisin — ymmärrättehän — minä —" Branch hätääntyi yhä enemmän. "Katsokaa!" huudahti hän käheästi. "Nyt se alkaa itkeä tahi jotakin sinnepäin."
Hän oli oikeassa. Lapsi näytti lujasti päättäneen kuuluvasti ilmoittaa närkästyksensä häntä kohdanneen väkivallan johdosta. Käsi irtautui suusta ja puristui nyrkkiin ja kasvot rypistyivät omituisesti. Luoden lapsenryöstäjään leimuavan katseen Lopez kääräisi pienokaisen peitteeseen ja otti hellävaroin syliinsä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin itku alkoi.
Uutinen levisi nopeasti. Miehet huusivat ja viittoivat tovereitaan tulemaan katsomaanEl Demonio'nsaalista, jonka ympärillä hälisi pian tiheä joukko nauraen ja rähisten. Eversti Lopez koetti kaikin keinoin saada lapsen tyyntymään, mutta onnistumatta, ja viimein hän ojensi taakkansa Leslielle.
"Siinä", sanoi hän kiukkuisesti. "Ota omasi!"
Leslie kavahti takaisin "En — en suinkaan. En koskisi häneen tuhannesta dollaristakaan!" huusi hän.
Mutta Lopez oli järkähtämätön. Hän sanoi käskevästä: "Tee, mitä sanon! Nyt otat hänet! Kerrassaan kauniisti tehty varastella lapsia! Mikä tässä nyt neuvoksi tulee? Takaisin emme voi häntä viedä, sillä koko kaupunki on raivoissaan. Tästä saan varmasti vielä kuulla."
Ja Branchin hätääntyneistä vastalauseista ja heikosta vastarinnasta huolimatta eversti pani kirkuvan vieraan hänen syliinsä ja kääntyi sitten miehiin päin antaen lähtökäskyn.
Branch jäi seisomaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli aivan tyrmistynyt. Hän pelkäsi pitää lasta sylissään, mutta ei tohtinut laskea sitä maahankaan, ja hikoillen tuskasta hän kysyi melkein nyyhkyttäen:
"Mihin minä onneton tämän kanssa nyt joudun?"
"Sen Jumala tiennee", vastasi eversti. "Tuumin asiaa, mutta sinä saat vastata kaikesta. Tule nyt, meidän täytyy kiirehtiä!"
Leslie nieleskeli ankarasti, ja hänen kasvoilleen levisi tuskallinen kalpeus.
"Mitä minä teen, kun hänelle — kun hänelle tuleenälkä?"
Lopez ei voinut olla hymyilemättä. "Sinun olisi pitänyt ottaa kaikki nämä seikat huomioon, toveri. No, älähän huoli, leirimme läheisyydessä on eräässä talossa lehmä; minä lähetän heti aamulla miehen sitä hakemaan ja toivon, että omistaja lainaa eläimen meille pariksi viikoksi, kunnes olen jollakin tavoin saanut sanan lapsen vanhemmille. Tahi ehkä" — hänen kauniit kasvonsa kovenivat jälleen — "tahdot mieluummin viedä lapsen takaisin sinne, josta sen otitkin?"
"En — enhän minä — minut silvottaisiin jäsen jäseneltä."
"No, siitä voit olla varma."
Branch katseli ympärilleen epätoivoisesti ja kostutti huuliaan. "Tämä on pienin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ehkä se ei olekaan tottunut lehmänmaitoon?"
"Muuta en voi sille tarjota. Huolehdi siitä hyvin, kunnes olen keksinyt jonkun keinon ilmoittaa asiasta sen vanhemmille."
O'Reilly oli katsellut ystävänsä pulaa vahingoniloisella riemulla, mutta käsittäen, että Branch varmasti koettaisi tyrkyttää pienokaista hänelle, hän pujahti tiehensä ja ratsasti Judsonin luo, joka parhaillaan kyhäsi paareja vankilasta vapautettua sairasta varten. O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt ryöstämistään vuodevaatteista, Judson hymyili leveästi.
"Se oli hänelle oikein", nauroi hän. "Ehkäpä hänen mielenlaatunsa muuttuu nyt, kun hän saa valvoa öitäkin lasta hoidellessaan." Sitten hän jatkoi vakavasti: "Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti. Pelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille."
Seuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon makaavan lähellä olevan guava-pensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat sanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja kuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen. Huulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta muuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.
"Sanoit hänen olevan nälkään kuolemaisillaan." Johnnie laskeutui satulasta ja alkoi auttaa paarien teossa.
"Ensin luulin niin, mutta sitten näin, että hän on muutenkin sairas.Hän on luultavasti saanut tuon kirotun vankilakuumeen, poika parka."
"Sitten on parasta, että pidämme itse hänestä huolen. Nuo kubalaiset ovat niin huolimattomia, kuten tiedät. Voimme asettaa paarit hevostemme väliin ja —"
Judson katsahti ylös ja näki, että Johnnie seisoi kuin ukkosen lyömänä, suu auki ja kädet puolivälissä ylhäällä. Sairas puhui nyt kovemmin, ja O'Reilly kuunteli noita katkonaisia ja hajanaisia sanoja kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme.
"Mikä on?" kysyi Judson.
Ensin ei Johnnie liikahtanutkaan, mutta meni sitten sanaakaan virkkamatta sairaan luo ja kumartui tarkastamaan tämän ylöspäin kääntyneitä ilmeettömiä kasvoja. Samassa häneltä pääsi nyyhkytyksen tapainen, tukahdutettu huudahdus, ja hän sulki tuon hennon ja ryysyisen olennon syliinsä.
"Estevan!" huudahti hän. "Estevan! Tämä on O'Reilly. O'Rail-ye! Etkö tunne minua? O'Reilly, ystäväsi, veljesi. Sano Jumalan tähden, mitä ne ovat sinulle tehneet? Katso minuun, Estevan! Katso minuun!Katso minuun! Voi,Estevan!"
O'Reillyn äänessä kuvastui sellainen hätä, kiitollisuus ja intohimoinen sääli, että Judson astui lähemmäksi. Hän huomasi hetkellisen järjen pilkahduksen sairaan silmissä, mutta sitten ne samenivat jälleen ja hourailu jatkui. Hän oli kuullut yhtä ja toista O'Reillystä ja myös nimet Rosa ja Estevan, ja sentähden hän seisoi aivan hiljaa kuunnellen ihmeissään ystävänsä hätäisiä sanoja. O'Reilly puristi poikaa hellästi rintaa vasten ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän rukoili Estevania puhumaan ja kuulemaan häntä.
"Koetakuulla, mitä sanon.Koeta!" Huudahduksessa oli tuimaa tuskaa. "Missä on Rosa?… Rosa?… Olet turvassa nyt… Kerro minulle… Olet turvassa O'Reillyn luona… Tulin takaisin… Tulin takaisin sinun ja Rosan luo… Missä hän on?… Onko hän — onko hän kuollut?"
Miehet kokoontuivat jo riveihin ja joukko oli valmis lähtemään, mutta Judson viittasi Lopezia tulemaan paikalle ja kertoi tälle, kuka sairas oli. Eversti astui ripeästi O'Reillyn luo ja pani kätensä tämän olkapäälle.
"Olit sittenkin oikeassa. Estevan Varona ei ollutkaan kuollut. Oli varmaankin Jumalan tahto, että hyökkäsimme San Antonioon."
"Hän on sairas,kuoleman sairas!" sanoi O'Reilly sortuneella äänellä. "Nuo espanjalaisroistot! Katso, miten häntä on kohdeltu! Tulin taas liian myöhään. Minä tulen aina liian myöhään!" lisäsi hän epätoivoisesti. "Hän heittää henkensä, ennenkuin ehtii kertoa minulle —"
"Rauhoituhan, toveri! Teemme kaikkemme pelastaaksemme hänet.Lähtekäämme nyt tahi muutoin saamme pian koko San Antonion niskaamme."
O'Reilly nousi. "Nostakaa hänet syliini!" määräsi hän "Kannan itse hänet leiriin."
Mutta Lopez pudisti päätään ja sanoi lempeästi:
"Matka on pitkä ja hänen olisi parempi levätä paareilla. Onpa meillä, Jumalan kiitos, leirissämme armelias enkeli odottamassa, joka kyllä osaa hänet parantaa."
Kun joukko lähti liikkeelle, makasi Estevan Varona heiluvalla vuoteella O'Reillyn ja Judsonin hevosten välissä. He kuljettivat häntä mahdollisimman varovasti koko tuon pitkän ja helteisen matkan, mutta hän ei tullut kertaakaan tajuihinsa eikä tauonnut hetkeksikään hourailemasta.
Seuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista sattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kubaan. Paluumatkalla San Antoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin oli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin runtelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä musertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli, että noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys Rosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä jännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.
Mutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti Norine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen tapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen tarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää lääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli sangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa hoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve ruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi O'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten rauhallisesti koko yön.
Leslie Branch saapui hiukan myöhemmin, sillä pienokainen oli sangen hankala pidellä, eivätkä toverit välittäneet rahtuakaan hänen avunpyynnöistään. Hänen tekoaan tuomittiin ankarasti ja väittivätpä toiset, että hän oli menettänyt kaikki oikeutensa heidän ystävyyteensä ja osanottoonsa.
Branch otti kaiken todeksi ja oli aivan epätoivon partaalla leiriin saapuessaan. Toivoen voivansa luovuttaa hankalan taakkansa Norine Evansille hän kiiruhti suoraan tämän teltalle, mutta Norine oli kuullut jutun — Lopez oli varoittanut häntä — ja pyörsi hänet takaisin.
"Älä pyydäkään minua äidiksi varastamallesi lapselle", sanoi hän.
"Mutta sinuntäytyy", selitti hän hätääntyneesti "Sinun täytyy!"
"Ei puhettakaan", vastasi Norine. "Ja sitäpaitsi teltassani on jo yksi sairas."
"Mutta ole nyt armelias! Pienokainen pelkää minua. Katsohan! Olen ollut pudottaa hänet sen seitsemänkin kertaa, ja minä — minä jätän hänet kuitenkin jonnekin."
Mutta Norine oli järkähtämätön. "Minun kynnykselleni et saa löytökäistäsi ainakaan jättää! Kun kerran rupesit lapsia varastamaan, niin olisit ensin ajatellut, miten voit niistä huolehtia." Jaksaen vain vaivoin hillitä halunsa ottaa tuo nälkäinen ja itkevä pienokainen syliinsä hän lisäsi: "Mene nyt matkaasi ja viihdytä turvattiasi miten parhaiten taidat, kunnes pojat tuovat lehmän."
"Viihdytä!" huudahti Branch traagillisesti. "Viihdyttää nälkäistä lapsimukulaa! Miten taivaan nimessä se olisi mahdollista?"
"Mitenkäkö? Leiki hänen kanssaan, näyttele kelloasi ja konttaa ja ilveile, mutta älä millään muotoa anna hänen itkeä. Hän voisi silloin sairastua."
Branch tuijotti puhujaan kiukkuisesti, mutta muutti sitten käytöksensä ja alkoi suostutella. "Oi, Norine", pyysi hän, "minä en osaa häntä hoidella. Se on aivan mahdotonta. Olen kuolemaan saakka väsynyt ja sitäpaitsi on kelloni koko leirin ainoa, joka käy oikein. En nukkunut silmän täyttä koko yönä, ja nyt saan valvoa tämänkin yön lapsen kanssa. Pienokainen on todellakin soma, katsohan, ja on naisellisen hoidon tarpeessa —"
Norine kohotti teltan lievettä ja viittasi sisään, jossa Estevan Varona makasi hänen vuoteellaan tuijottaen kattoon ja liikutellen huuliaan. "Rouva Ruizilla ja minulla on kyllin työtä tuota poika parkaa hoidellessamme. Hänellä on luultavasti jokin tarttuva tauti, mikäli me tiedämme."
Branch oli äärimmäisen häpeämätön, itsekäs ja säälimätön. "Minä olen myös sairas — paljon sairaampi kuin hän", väitti hän. "Oletko aivan sydämetön? Minähän panin henkeni alttiiksi hankkiakseni sinulle jotakin hyvää syödäksesi —"
"Niin! Naurettavin yritys mitä milloinkaan olen kuullut. Mistä tuo järjetön juoni päähäsi pälkähti?" Norine oli nyt todellakin närkästynyt.
"Tein sen vain sinun tähtesi, ja minusta tuntuu, että vähin vastapalvelus, minkä —"
"Ainoa ehdoton velvollisuuteni on koettaa pelastaa tämä miespoloinen", vastasi Norine lujasti. "Paina jalkoihisi nyt! Ottaisin lapsen, jos voisin, mutta minä en voi."
"Hän kuolee hoidossani", vastusteli Branch.
"Mitä turhia! Hänhän on tervein pikku vauva mitä milloinkaan olen nähnyt. Odotahan, kun saat hänelle ruokaa, niin saatpas nähdä, kuinka hän nauraa sinulle." Norine pujahti telttaansa, ja Branch tallusteli vastahakoisesti tiehensä.
Hän vei pienokaisen ensin Judsonin ja sitten O'Reillyn luo, mutta molemmat kieltäytyivät jyrkästi sekautumasta asiaan, luvaten kuitenkin auttaa häntä ruokakysymyksen järjestämisessä. Lasten hoidosta ylimalkaan he keskustelivat kyllä mielellään, mutta heidän hyväätarkoittavat neuvonsa saivat Branchin vihan vimmoihin, ja hän poistui synkästi kiroillen. Eikä hänen mielestään ollut sekään mikään ystävyyden osoitus, kun toverukset tulivat illalla katsomaan, miten lypsäminen luonnisti — yritys, jota kaikki jännityksellä odottivat, sillä Branch tiesi lehmistä tarkalleen yhtä paljon kuin pikkulapsistakin.
Leslie alkoi nyt huomata, että häntä vastaan oli tehty täydellinen salaliitto, ja hän suhtautui tilanteeseen synkällä murjotuksella. Espanjan kielen taitamattomuus harmitti häntä kuitenkin syvästi, sillä hän olisi mielellään vastannut joka taholta sateleviin kompiin.
Maailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on toisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan pahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi suuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut lujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja ikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se häntä.
Katselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt odottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti tottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan jonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:
"Nämä kubalaiset eivät tiedä lehmistä enemmän kuin sinäkään."
Ja O'Reilly lisäsi:
"Ne ovat kyllä eteviä härkätaistelijoita, mutta eivät osaa lypsää."
Leslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. "Luulette varmaankin olevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun kustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän pelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie, niin että se pyörtyy."
O'Reilly tarttui elukan sarviin ja Judson hoiteli häntää.
"Vedä lujalle", tiuskasi Leslie, "äläkä anna tuumaakaan perään, tahi minun käy hullusti."
Kun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen, mutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson tiukensivat otettaan.
Kumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti — se oli luultavasti niin hämmästynyt — ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan astiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys ylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien, mihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti Branchin selälleen.
"Mitäs tästä sanot!" huudahti O'Reilly ihaillen. "Sehän pyyhkäisi sinut kumoon kuin höyhenen."
Judson oli myös olevinaan suuresti hämmästynyt. "Useimmat lehmät ovat vasenkätisiä", selitti hän. "Koetahan toiselta puolelta."
Branch kuivasi maidon kasvoiltaan. "Kylläpä teillä nyt on hauskaa", virkkoi hän kiukusta vapisevalla äänellä ja valmistautui uuteen yritykseen.
Kauan aikaa näytti siltä, ettei lypsämisestä tulisi mitään, mutta vihdoin oli astia puolillaan maitoa, jonka Branch miedonsi haalealla vedellä lähimmän nuotion ääressä. Mutta vaikeudet eivät päättyneet vielä. Hän otaksui, että kaikki lapset osaavat juoda, ja meni ainakin puoli tuntia, ennenkuin hän huomasi erehdyksensä. Hän ei enää toivonutkaan saavansa muilta apua ja alkoi sentähden muitta mutkitta itse kyhätä imetyspulloa, mikä vihdoin onnistuikin käyttämättömän sikaari-imukkeen ja puhtaan nenäliinan avulla.
Kun hän sitten vihdoin istahti ja alkoi hellävaroin ruokkia itkeskelevää pienokaista, muuttui kubalaisten käytös heti. Nauru vaikeni ja joka taholta alkoi kuulua ihastuksen mutinaa. Heidän sankarinsa, tuo tuittupäinen, omituinen ja hurjaEl Demonioruokkimassa pientä, hentoa sylilasta öisen leirinuotion hohteella oli näky, joka täytti heidän sydämensä suurella ilolla ja tyydytyksellä.
O'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa EstevanVaronan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.
"Kuume on hiukan laskeutunut ja hän on saanut hiukan ruokaakin", ilmoitti tyttö. "Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne alttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen."
"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?" kysyi O'Reilly kiihkeästi.
"Ei tänään eikä vielä moneen päiväänkään, pelkään."
"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään kuullakseni; mitä hän puhelee", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. "Hän voisi virkkaa silloin tällöin jonkun sanan Rosastakin."
"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo, että kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen voi?"
"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista. Leslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän ollut nukkunut koko yönä."
"Mies poloinen! Minäpä menen häntä auttamaan", sanoi Norine.
"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen opetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme selittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän luulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen laita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San Antonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan hyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä."
"Eikö se ole kovin vaarallista?" kysyi Norine. "Eivätkö espanjalaiset hyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?"
"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket tarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika, eivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa. Meillähän on pienokainen panttina, näetkös."
Vaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut suinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä ja erittäinkin sen ruokintaa.
Onneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se oli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään, imeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun miehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli luonnollisesti monta, jotka ymmärsivätEl Demonio'n vaikean tilanteen eivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka oli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.
Sinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivatEl Demonio'nympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen pienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch alkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa. "Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista, josta minulla ei ollut ennen aavistustakaan", sanoi hän O'Reillylle illallista syödessä. "Olen aina luullut, että tämmöiset pienet sylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta olen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo, ja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat ilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?"
"Luultavasti hänellä on jo nimi. Sinä siis aiot pitää hänet luonasi?"
"Niin, eilen se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta mihinkäpä minä hänet nyt panen", vastasi Branch miettivästi. "Siinäpä pulma juuri onkin. Läheisyydessä olevissa maataloissa on mukuloita enemmän kuin tarpeeksi, joten en voi häntä niin vain heittää vieraiden ihmisten armoille."
"Kuljetat siis lasta aina mukanasi, minne hyvänsä menemmekin?" kysyiO'Reilly huvitettuna.
"Mikäs sen estäisi?"
O'Reilly pudisti päätään. "En luule sen käyvän niinkään helposti päinsä; joukkomme ei ole mikään rauhallinen pitkäpallojoukkue. Entä mitä arvelet lapsen äidin nyt ajattelevan?"
"Tulimmainen! Oli siinäkin äiti, sanon minä! Hän luultavasti tahtoi päästä pienokaisesta, koska hän oli niin valmis karkaamaan tiehensä. Tuommoiset ihmiset, jotka eivät välitä lapsista sen enempää, eivät lainkaan ansaitsisi sellaista suurta siunausta kuin lapset ovat. Tahtoisin mielelläni kasvattaa tämän pienokaisen omien periaatteideni mukaan." Branchin kasvot kirkastuivat samassa. "Nytpä olen keksinyt nimen!"
"No, minkä?"
"Tuli, Sade."
"Kirositko, vai oliko tuo nimi?"
"Eikö olisikin sopiva nimi? Uusi ja sisältörikas, vai mitä? 'Tuli,Sade, Branch!' Mitäs pidät? Sehän sointuu mainiosti."
"Jos otat hänet todellakin ottolapseksesi, niin luonnollisesti voit ristiä hänet miksi tahdot — mutta hän on niin kovin tumma. Minä epäilen, että hän on — mulatti!" sanoi O'Reilly harkitun ilkeästi.
Branch suuttui. "Hän on yhtä valkoinen kuin sinäkin ja ehkä valkoisempikin!" tiuskaisi hän. Nähdessään sitten hilpeän välähdyksen O'Reillyn silmissä hän kääntyi poispäin vihaisesti mutisten.
Leslien omituinen suunnitelma sai kummallista kyllä paljon kannattajia, ja monet hänen asekumppaninsa alkoivat puhella, ettäEl Demonio'npienokainen tuottaisi varmasti onnea, jos se voitaisiin pitää leirissä. Tyttösen ottolapseksi ottamisesta keskusteltiin sinä iltana aivan vakavasti monen nuotion ääressä.
Aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna pienokainen kylvetettiin, mistä tärkeästä tapahtumasta oli tieto levinnyt kaikkialle, ja suuri joukko tummia savukeniekkoja seurasi ihaillen ja tarkkaavaisesti Branchin puuhailua Norinen tarjous toimittaa tehtävä oli hylätty. Leslie kuivaili parhaillaan lapsen pehmoisia jäseniä, kun hänet äkkiarvaamatta keskeytettiin.