Jacket oli selvinnyt matkastaan täysin onnellisesti, ja sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan sotilaskomennuskunnan, oli hänellä lapsen vanhemmat seurassaan, mikä olikin paljon järkevämpää.
Kauppias saapui vaimoineen kaikessa hiljaisuudessa varoittamatta ketään tulostaan ja tuhlailematta kohteliaisuuksia kotinsa ryöstäjille. Kuullessaan lemmikkinsä kimeän ja kärsimättömän äänen he syöksyivät paikalle kuin kaksi kotkaa taivaan pilvistä. Branch katsahti ylös kuullessaan tulijain nopeat askeleet ja näki samassa vento vieraan naisen rientävän ojennetuin käsin ja tuskallisesti parahtaen häntä kohti. Nainen sieppasi lapsen sanaakaan sanomatta hänen käsistään ja painoi sen ruskealle, täyteläiselle povelleen.
Leslie nousi aikoen panna kiukkuisen vastalauseen vieraan väkivaltaista käytöstä vastaan, mutta joutui juuri paraiksi lapsen raivostuneen isän hyökkäykselle alttiiksi. Hän kaatui ehtimättä ajatella mitään ja näki ympärillään vain raivoisasti heiluvia jalkoja ja nyrkkejä, jotka kaikki tähtäsivät häntä kohti, häntä potkittiin, lyötiin, revittiin ja raastettiin kaikin mahdollisin tavoin, kunnes hänen ystävänsä tulivat hätään ja vapauttivat hänet. Noustuaan hän näki edessään pienen, pyöreän espanjalaisen, joka oli nyt kääntynyt poispäin ja suudella mäiskäytti intohimoisesti lapsen selkää ja niskaa, jotka näkyivät äidin sylistä.
Norine kuuli myös metelin, joka oli niin äkkiarvaamatta rikkonut sunnuntaiaamun rauhan, ja hän kiiruhti katsomaan mitä oli tekeillä. Kun hän tuli paikalle, selittivät miehet parhaillaan yhteen ääneen kauppiaalle ja tämän vaimolle, miten lapsenryöstö oli oikein tapahtunut ja ettei kukaan ollut tarkoittanut tehdä mitään pahaa heidän lemmikilleen. Asia selvisi lopulta kokonaan, mutta lapsen äiti ei voinut olla sittenkään luomatta Lesliehen murhaavia katseita.
Isä oli kuitenkin järkevämpi ja kun hän oli todennut, että lapsi oli täysin terve, ei hänen kiitollisuudellaan ollut mitään rajoja. Hän syleili kaikkia, jotka olivat lähettyvillä. Hän suuteli Norinea, O'Reillyä ja Judsonia, yrittipä hän käydä Lesliehenkin käsiksi samassa ystävällisessä tarkoituksessa, mutta tämä ymmärsi väärin ja puikki pakoon. Välittämättä rahtuakaan siitä, että nämä samat miehet olivat väkivalloin tyhjentäneet hänen puotinsa ja ryöstäneet hänen rakkaan lapsensa, hän jakeli heille auliisti kaikki rahansa ja mitä hänellä vain sattui taskuissa olemaan. Lyöden rintaansa hän pyysi heitä osoittamaan hänelle sen suuren kunnian, että he tulisivat San Antonio de los Banokseen ja ottaisivat haltuunsa hänen koko maallisen omaisuutensa ja polttaisivat sitten hänen kauppansa.
Jacket oli myös suuren huomion esine, ja siitä voi olla varma, että hän kehui ja kerskui määrättömästi matkastaan kertoessaan.
"Tuo kaupunginpäällikkö oli minulle hiton kohtelias", kertoi Jacket, "ja kaikki ihmiset sanoivat, että minä olen maailman urhoollisin poika. Lähtiessäni sain ainakin tuhat sikaria, ja kun ratsastin kaupunginpäällikön asunnon ohi, tein minä kunniaa ja huusin minkä kurkusta lähti: 'Eläköön vapaa ja itsenäinen Kuba, eläköön!' Ja kaikki nauroivat kuin helvetti. Siellä ei oltu luultavasti milloinkaan ennen nähty ketään minun laistani."
Iltapäivällä, kun kauppias ja hänen vaimonsa hankkiutuivat kotimatkalle, kokoutui suuri joukko vallankumouksellisen armeijan sotureita toivottamaan heille onnellista matkaa ja katsomaan vielä kerran pienokaista. Äidin pelko oli jo muuttunut äidin ylpeydeksi ja hän kuunteli hymyillen kohteliaisuuksia, joita tuhlailtiin hänen lemmikilleen, ja vastaili sattuvasti niihin, jotka oli tarkoitettu hänelle itselleen.El Demoniokinsai suudella lasta hyvästiksi. Kauppias oli leiriin saavuttuaan saanut kuulla paljonkin tuosta omituisesta amerikkalaisesta, ja pyydellen nyt anteeksi äkkipikaista käytöstään aamulla hän kutsui Branchin vierailemaan luoksensa sodan loputtua, kun Kuba oli vapaa, ja huolimatta Leslien vastarinnasta hän lopuksi syleili tätä ja suuteli molemmille poskille. Pienokaiselle huudettiin huikea eläköön ja raikuvien hurraahuutojen ja sydämellisten onnentoivotusten saattamina vieraat sitten lähtivät kotimatkalle.
Lopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän palatessaan palmulehtoon ja virkkoi hymyillen:
"Luulenpa, ettei ystäväsi enää varastele lapsia."
"Minä pelkään päinvastoin, että hän varastaa heti ensimmäisen, jonka näkee. Pienokainen oli vallannut hänen sydämensä kokonaan, ja hän tahtoi pitää hänet."
"Niin, niin, hän ei ole ainoa, jonka on niin käynyt. On todellakin omituista, kuinka herkkätuntoisia sotilaat voivat olla. Olen useasti huomannut sen. Ollessani Rubin kulmalla ottivat muutamat mieheni vuohen elätikseen, ja kun ruokavarat kuluivat vähiin, täytyi eläin teurastaa, mutta nuo miehet eivät koskeneetkaan sen lihoihin, vaikka he olivat nälissään. Asiasta toiseen, miten nuori Varona voi?"
"Samoin kuin ennenkin."
Lopez rypisti kulmiaan. "Minun täytyy lähettää hänet huomennaCubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle."
"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni. Tahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houriostaan, ja kuulla, mitä hän tietää sisarestaan." O'Reillyn ääni oli kiihkeä.
Eversti myöntyi heti. "Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali Gomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä kykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin uutisia."
O'Reilly puristi kiitollisesti everstin kättä. "Olette hyvin hyvä", sanoi hän. "Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä Branchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?"
Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan. Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo elää. Saatpas vain nähdä."
Oli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen jälkeen Cubitakseen. Vuoristo oli vehmaan vehreä äskeisen sateen jälkeen, mökkien edessä räiskyivät iloiset nuotiot, joiden savu kierteli hiljaa korkealla kaartuvaa sinistä taivasta kohti, tasangoilta oli juuri saapunut kuormahevosia tuoden ruokavaroja, joita repaleiset miehet parhaillaan purkivat säilöön pantaviksi. Taampaa kuului iloisia ääniä. Siellä oli joukko lapsia pitkää palloa lyömässä.
Puiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona kuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.
Johnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti hyvää huomenta ja Norine sanoi: "Vain yksi tunti eikä ollenkaan enemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain paljosta puhumisesta."
"Nyt voinkin paremmin", selitti Estevan. "Puheleminen tekee hyvää, mutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitävastoin —"
"Nyt! Nyt teette juuri niinkuin minä määrään. Sairaskäyntini kestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia seikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna. Painakaa se mieleenne." Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.
Estevan katsoi hänen jälkeensä kuihtuneilla kasvoillaan kirkas hymy.
"Hän antaa minulle uuden elämän", sanoi hän O'Reillylle. "Hän on niin vahva, niin terve ja niin elämänhaluinen, että sen täytyy tarttua toisiinkin. Hän on suorastaan ihmeellinen! Kun ensi kerran näin hänet ylitseni kumartuneena, luulin näkeväni unta, ja vielä nytkin minä välistä luulen, että hän on vain unikuva. Mutta hänhän on varmasti olemassa, eikö niin?"
"Varmasti", hymyili O'Reilly.
"Tiedän heti, milloin hän on jossakin läheisyydessäni, sillä tuskani helpottavat silloin. Se on totta. Entä hänen kätensä —! Kun hän sivelee otsaani, niin kivistys taukoaa ja kuume katoaa. Hänen kosketuksensa on jotakin suloisen viileätä ja salaperäisen viihdyttävää, joka saa ihmisen elämänhalun virkoamaan. Olet ehkä itsekin huomannut samaa?"
"En — enhän minä! Näetkös, hän ei sivele milloinkaan minun otsaani. Mutta voin sanoa, että olet aivan oikeassa. Kaikki sairaat sanovat samaa."
Estevan loi puhujaan nopean silmäyksen, ja hänen kasvonsa synkistyivät."Hoitaako — hoitaako hänmuitakin? Enkö minä olekaan ainoa?"
"Tuskinpa."
Molemmat olivat hetkisen vaiti. Sitten Estevan muutti asentoaan ja sanoi: "Sanohan, oletko kuullut mitään uutisia?"
"En vielä, mutta olen varma, että pian kuulemme."
"Sinun luja uskosi on minulle yhtä kallisarvoinen kuin tuon neidin hellä huolenpito. Mutta kun menet pois ja minä jään yksinäni, ja kun rupean ajattelemaan —"
"Älä ajattele liian paljon, äläkä epäile", sanoi O'Reilly nopeasti. "Rosa on elossa, uskallan sen vannoakin, ja me löydämme hänet vielä jostakin. Sinä olit kuullut hänen joutuneen Cobon kynsiin, kun tämä riehui Yumurissa, mutta nyt me tiedämme hänen olleen Pan de Matanzassa kauan sen jälkeen. Lopez väitti aivan samoin, että sinäkin olit kuollut. Kas niin! Siinä näet, kuinka luotettavia huhut ovat. Ei, Rosa on elossa, ja kenraali Gomez saa pian kuulla hänestä jotain. Sitähän minä olen koko ajan odottanutkin, sitä ja mitä sinä mahdoit tietää."
"Nyt tiedät kaikki, mitä minäkin tiesin ja mitä minulle on tapahtunut."
"En tiedä vielä miten jouduit San Antonio de los Banoksen vankiluolaan, joka on kahdensadan penikulman päässä paikasta, jossa sinua haavoitettiin."
"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti,amigo. Annahan olla: kerroin viimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin."
"Aivan niin. Norine tuli silloin eikä antanut sinun jatkaa."
"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen kuin olin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen minut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He olivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes nimisiä, sivistynyt perhe, joka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut meikäläiset."
"Notaario Valdesko?"
"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti heidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua. Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris. He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen. Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan sairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa, mutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi, kuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös, olin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä länteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä oleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja murhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly. Kaikki on vain hävitettyä erämaata."
"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä minä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja. Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" — Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän kääntelehti levottomasti — "että Cobo oli hävittänyt Yumurin — sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"
"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly lohduttavasti.
"Miehen kertomus oli todellakin kamala — murhia, ryöstöjä ja pöyristyttäviä julmuuksia — olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki, sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut, kuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden tapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja kalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän asian hyväksi."
"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään minusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa. Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni siellä liikehtiviin joukkoihimme."
"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain sangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta? Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."
"Muistisi palautuu kyllä vähitellen", sanoi O'Reilly.
"Epäilemättä."
Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua. Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin mitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät mietteensä.
Estevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa ympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin henkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton hänen taidostaan käytellä lääkeaineita — se oli jumalallinen lahja, joka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden parantava voima.
Estevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen menestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon kuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään lääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine oli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä luonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman osan hänen huolenpidostaan.
"Oletko nyt kylliksi kiusannut tätä poika parkaa?" kysyi NorineO'Reillyltä.
"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista asioista", vastasi tämä.
Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "LuulettekoRosan olevan elossa?"
"Tietysti. Olettehan tekin hengissä ja — melkein terve."
Itsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta miesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta. "Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille", virkkoi hän hetkisen kuluttua.
"Annetaan olla huomiseen", ehdotti Norine.
Mutta Estevan oli itsepäinen. "Tahdon kertoa sen nyt", sanoi hän. "Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan — vanhan espanjalaisen kultarahan?"
"Taaskin tuo kultaraha!" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti merkitsevästi O'Reillyyn. "Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään muusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne."
Estevan ojensi kätensä epäluuloisen auliisti.
"Olit melkein alasti, kun löysimme sinut", selitti O'Reilly.
"Niin kait. Muistelenkin hiukan, että joku varasti sen."
"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!" huudahti Norine. "Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren aarteesta', puujalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista."
Estevan hymyili. "Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta.Tuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen."
"Kadonneeseen aarteeseen?" Norinen harmaat silmät suurenivat. "Mitä te oikein puhutte?"
"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun isäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niinkuin tiedätte, ja pelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun."
"Olenhan minä sen kuullut kutakuinkin tarkkaan", murahti Johnnie.
Estevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Luulet, että kaikki on vain satua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Tiedän, missä aarre on. Löysin sen!"
Norine tuijotti puhujaan suu auki, mutta O'Reilly sanoi tyynnyttelevästi:
"Koetahan nyt rauhoittua, kuomaseni; tänään olet jo puhunut liiaksikin."
"Älä nyt turhia!" Estevan vaipui jälleen tyynyilleen. "Minulla ei ole lainkaan kuumetta. Olen täysin taidollani. Aarre on olemassa ja tuo kultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni jahänuskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän lopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti kotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään." Estevania nauratti. "Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä kalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu keksiä hänen salaisuutensa."
"Aarre!Todellinenaarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!" läähätti Norine Evans. "Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie, että hän houraili jostakin kultarahasta —"
"Hän hourailee nytkin", sanoi O'Reilly katsahtaen terävästi ystäväänsä.
Tyttö kääntyi lempeästi potilaansa puoleen. "Uskon teitä, herra Varona. Kertomukset kätketyistä aarteista olen aina ottanut toden kannalta, ja kuta suurempi aarre on sitä parempi. Minä suorastaan jumaloin merirosvoja, ja jos olisin mies, niin olisin varmasti merirosvo. Tiedättekös, minulla on aina ollut suuri halu kätkeä rahani jonnekin ja mennä sitten etsimään niitä."
"Nyt kujeilette, eikö niin?" Estevan katseli kumppaneitaan epäluuloisesti.
"En, en suinkaan!" Norine oli närkästynyt. "Tämä Johnnie ei usko ylimalkaan mitään, mutta hän onkin irlantilainen. Mutta minä uskon — olen aivan hullaantunut tuommoisiin kertomuksiin. Ellette kerro tarinaanne, niin minä suutun."
"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta", alkoiEstevan, "hän oli Kuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja —"
O'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä nuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa don Estevanista ja Sebastian-orjasta.
Nuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti, että kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein hengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta värisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen ja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla. Selostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly ollut ennen kuullut ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun Estevan lopetti, huokasi Norine syvään.
"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo kalleudet ovat siellä kaivossa nytkin,juuri tällä minuutilla! Mitensaatoittepoistua ja jättää ne?"
"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata sinne."
"Mutta entäpä jos joku löytää aarteen?"
Norinen kurkkua aivan ahdisti.
"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja tarinakin on melkein unohtunut." Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja lisäsi riemuiten: "Luuletko vieläkin, että hourin?"
O'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön yhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta monella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut olemassa ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä, niin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina Varonan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan salaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin kuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.
"Mielenkiintoinen otaksuma", myönsi hän. "Mutta oli miten oli, niin sitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti kylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki edellytykset tehdä samoin sodan loputtua."
"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se", vastasi Estevan."Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken."
"Meidän? Mikä oikeusmeilläolisi siihen?" kysyi Norine.
"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minut vankilasta, ja ettekö te ole pelastanut minut kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä molempia saan kiittää hengestäni."
"Mitä tyhjää! Minä en ainakaan huoli dollariakaan", sanoi tyttö. "Autan vain kaivamisessa, ja jos lupaatte minulle sen työn, niin —"
"Tietysti, ja te saatte neljäsosan kaikesta."
"Ei, ei."
"Mutta teidäntäytyy, tahdon niin. Tiedänhän, että sairaanhoito on kovin huonopalkkainen ammatti. Ettekö tahtoisi olla rikas?"
"Ammatti! Ja huonopalkkainen!" mutisi Norine vihaisesti. "Niinkuin olisin täällä maksun edestä."
"Niinkuin minä voisin unohtaa suuren palveluksen jonkun kurjan kerjäläisen tavoin!" vastasi Estevan jäykästi.
O'Reilly purskahti nauruun. "Älkäämme riidelkö saaliista, ennenkuin olemme saaneet sen", sanoi hän. "Kaikkien aarteenetsijöiden käy tavallisesti niin, ja välttääksemme verenvuodatusta, suostun minä myymään osuuteni huutokaupalla. Mitä tarjotaan? Aletaanko dollarista? Dollari ensimmäinen, dollari toinen ja — eikö kukaan lisää? — dollari kolmas kerta! Osuuteni Varonan kuuluisaan aarteeseen menee nyt yhdestä dollarista!"
"Näkeehän sen, ettei hän usko sanaakaan kertomuksestani", sanoi Estevan äreästi.
"Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät edes usko olevansa hengissä, elleivät saa hengittää kuvastimeen", vastasi Norine kohauttaen hermostuneesti olkapäitään. "Jumalani, kuinka minä vihaan tuommoisia epäuskoisia virnottajia!"
O'Reilly nousi suojellen toisella kädellään kasvojaan. "Poistun hyvän sään aikana ystävyytemme tähden, sillä muutoin käymme pian toisiimme käsiksi. Olkoot kaikki kätketyt aarteet kirotut!"
Mennessään hän kuuli Norinen sanovan: "Älkää välittäkö hänestä. Menemme kahden ja kaivamme aarteen esiin, emmekä odota sodan loppua."
Estevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen päät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribbeanin helmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat ylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen. Hän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille saapuessaan.
"Uutisia Matanzasta!" huohotti hän "Gomezin tiedustelija on palannut!"
Estevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä ylös.
"Mitä hän sanoi? Missä Rosa?" huudahti Estevan.
"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin keralla ennen Cobon hävitysretkeä."
Estevan sulki silmänsä ja teki heikosti ristinmerkin. Hän oli aivan kalpea.
"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nytMatanzan kaupungissa."
"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. "Hän on elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"
"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen luokseen."
"Sinäkö?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole vielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto! Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti —"
"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia olinpaikkoja."
"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan." Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.
O'Reilly nyökäytti päätään. "Sinähän olet vielä sairas", sanoi hän, "eikä meidän molempien tarvitse lähteä."
Estevan katsahti ylös. "Aiot siis —?"
"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja olen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan poikki on päästävä ennenkuin —"
"Niin, tuo saarroslinja,trocha!" Estevan kohottautui jälleen kyynäspäiden varaan.
"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä piikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että leikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille vaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni. Pablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä kohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuontrocha'n!"
"Lemmontrocha!" huudahti O'Reilly. "Nyt siis saan minäkin tehdä jotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!"
Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan."Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "MeVaronat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta,ennenkuin tulet. Sano hänelle —"
Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt tuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen? Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin muualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli paikoista pahin!
Sitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita kuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko O'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn ojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.
"Koetathan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana, mitä sulle ikinä tapahtuneekin."
O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä niin, ettet näe minua enää."
"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet — ettet tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"
"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme olleet hyvät ystävät ja — minä olen iloinen, että tulit Kubaan." Hän puristi lujasti tytön molempia käsiä.
"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan estää sinua, mutta —" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi kätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän huulille kuiskaten: "Tämä Rosalle!" Sitten hän hellitti kätensä ja katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti palmulehtoon.
Trocha— estelinja tahi juoksuhauta — oli ehkä kaikista omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisentrocha'nkymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi rauhoittamiskeinoa,trochaja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui. Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.
Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.
Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.
Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota — sota, jossa ei ollut taisteluja, ei voittoja eikä tappioita — muuttunut julmaksi kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman Jucaro-Maron-trocha'ntoisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä. Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas, veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.
Jucaro-Maron-trocha'a, joka oli rakennettu saaren poikki menevän rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita, jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina liipasimella, ja Jucaro-Maron-trocha'lla seurasi seis-käskyä heti laukaus.
O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista — aina uskollisen Jacketin, erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaanguajiron, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneettrocha'npoikki useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista huolimatta.
Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä vaikka helvettiin — hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi. Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas. Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.
Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.
Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttiintrocha'nluo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario, tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna, eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni, hermostui Johnnie yhä enemmän.
Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä. Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja kiroillen jalkaansa.
O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella, ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten vilpittömyyteen — olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.
Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään, tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.
Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen — sirkkojen sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen soitto.
Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita, joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät yksitellen aukeaman laitaan.Trochaoli heidän edessään.
Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman, joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten, ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin näyttivät liikkuvan.
O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.
"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.
Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä tietä", sanoi hän: "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin —"
"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä alas.
O'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee — hälyytyskö?"
Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja sitten Antonio kuiskasi naurahtaen: "Tuliperhonen!Cucullo! Ettekö ole ennen nähnytcuculloa, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä oli vyönä.
O'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt kubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.
"Kylläpä minä säikähdin!" mutisi hän.
Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää ratsastako tiehenne, ennenkuin —"
"Älkää pelätkö. En jätä teitä", vakuutti O'Reilly.
Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti. Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili hermostuneesti.
"Tahtoisinpa tietää, missä me oikein olemme?" mutisi poika.
"Tunnetko nuo miehet?" kysyi O'Reilly.
"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten hakoniskojen seuraan."
"Toivottavasti he ovat rehellisiä."
"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän, jos he osoittautuvat pettureiksi."
Puolen tunnin kuluttua oppaat palasivat.
"Dios!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten kubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä, ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.
"Onko tie selvä?" kysyi hän.
"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin. Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen, joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset peloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia, jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat toiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta. He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.
Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "quin vive(kuka siellä)?" jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.
"Taitavat ampua lepakoita", murahti Hilario.
Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti: "Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee olinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin, joka kutoi tämän verkon."
Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto, juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan sähähti hampaidensa välistä.
"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä osaamme!"
O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä. Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien raivaamisessa.
Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaatrocha'npuolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään pimeään viidakkoon.
Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren suustaan sanoen:
"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä."
Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha! ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun ensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen monta leskeä."
"Eipä niinkään monta, pelkään", nauroi O'Reilly.
"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois", väitti Jacket. "Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan." Tämä oli joka sana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan, kunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.
"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.
"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"
Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman matka edessämme, niin että satulaan,amigos. Sota kerkeää loppua, jos tässä kauan lörpöttelemme."
O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.
Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue, Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin, sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden uskollisia kannattajia.
Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästytrocha'npoikki. Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja — noita suuria ja inhoittavia sisiliskoja — ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata, kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen. Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.
Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon kuuluisan kenraalin päämajaan.
Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja katsahti sitten hymyillen vieraaseen.
"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet ovat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne —! Joku voisi erehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi."
O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku, joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa, ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen kansallisuutensa.
"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä jossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne."
Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen näköinen.
"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt kaupunkiin. Epäilettekö —"
"En suinkaan, herra kenraali."
"Anteeksi — mutta miksi sitten olette taivaltanut tämän pitkän matkan?"
"Tulin noutamaan häntä veljensä luo."
"Tässä — tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona onMatanzan kaupungissa — hän on vanki."
"Aivan niin. Sieltä minä aionkin hänet hakea."
Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin."Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"
"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."
"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin — miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta — tuosta aivan mahdottomasta yrityksestä?"
"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta, mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja tuon hänet mukanani."
"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen kubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä ulos."
"Jotakin sellaista olen minäkin kuvitellut", vastasi Johnnie huolettomasti.
"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankariEl Demonio? Olen kuullut kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä! Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen voitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä."
O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän sitten viivytellen. "Minulla — minulla ei ole nimittäin pesetaakaan."
"Annan mielelläni vaikka viimeisenikin."
Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten. "Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin itään?"
"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."
Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan, eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon hävitysretkeä.
Betancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt vuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt keskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat selostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli menettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut, ja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti onnettomuuksiensa aiheuttajan.
"Elän vain sentähden", huusi hän käheästi, "että saisin kohdata tuon miehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja lapset."
Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista mahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten hän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket samoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan. Ensin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi, että koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. "Ole vaiti!" sanoi hän pojalle. "Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä."
"Ette voi jättää minua", itki Jacket. "Olette ainoa ystäväni."
"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin kaksi joutuisi varmasti kiinni", selitti O'Reilly.
"Espanjalaiset tappavat teidät!" valitti Jacket.
"Sitä suuremmalla syyllä on sinun siis parempi jäädä tänne."
Jacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: "Ettevoijättää minua — ettevoi!"
"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit, ja ihmiset kuolevat kaduille."
"Tulen vähällä toimeen."
Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan. Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset, O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.
"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt."Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämämetelöimisesi ei hyödytä mitään."
Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä keitään muitakaan — sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen — hän oikeastaan rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias — ominaisuus oli perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut — siitä ei O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton, minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.
Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi Johnnie kätensä hänen ympärilleen.
"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket", sanoi hän, "mutta sinä et voi tulla."
Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja vihaisen katseen seuraavan itseään.
Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.
Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa, ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "Adios!"
"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen hämmästyneesti.
"Tietysti!" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.
Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.
Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.
Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen ihaniksi.
"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku päättyy, ja tuolla" — hän kääntyi pohjoista kohti — "on Matanza. Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut ympäri ja katosi viidakkoon.
Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.
Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä, eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.
Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa, kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.
"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"
"Saanko tulla mukaanne?" kysyi tungettelija.
"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan vähääkään.
"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä, Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän peräytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan seipään.
"Tule tänne!" käski O'Reilly.
Mutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän käski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.
"Olen sisukas poika", sanoi hän, "äläkä rupea kujeilemaan kanssani."
Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut Jacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein roimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa tarkoin silmällä.
"No hyvä", sanoi O'Reilly vihdoin. "Mennään sitten yhdessä."
Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan lähemmäksi.
"Minulla on aina omat keinoni, vai mitä, hitto vie?" nauroi hän.
"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin — niin yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme. Olepas vaiti — sinun oikea nimesihän on Narciso —?"
"Narciso Villar."
"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."
Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti, ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.
Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin, mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.