Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika. Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.
Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin, ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan näkyviin.
O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin. Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun taas harjanne, jonka takana oli Yumuri — tuo onnen laakso, joka oli hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan — näytti hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.
O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.
Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita, ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.
O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka lepuutti uupuneita juhtiaan.
"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."
Jacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.
"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.
"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti: "Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten liikkeelle.
Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.
"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä!Cristo! Entä nuo pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun, "Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"
Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset. Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat, joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut olivat rappeutuneet jaPlaza de la Libertad— mikä julma iva — oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet. Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä, mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.
O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!" kuiskasi hän. "Onko — onko Rosa yksi noista!"
Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen eteenpäin.
"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa. Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.
Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä. Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.
Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin täydellisesti.
Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.
Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.
"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä — minä —"
Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen käsivarteensa.
"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme", sanoi hän lyhyesti.
"Mitä joutavia! Mehän olemme miehiä. Täällä on naisia ja lapsia —"
Mutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain kylmän järjen kannalta. "Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän tuossa suuressa laumassa?" kysyi hän. "Jumala on sallinut näin tapahtua ja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee hänkin varmasti ruokaa."
O'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. "Niin, olet oikeassa", sanoi hän, "rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä — minä — minä en kestä tätä."
He palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille päivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei tullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät kaduilla.
Etsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava keskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat näkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän näkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä katosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he kulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien kasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen uupuneet ja surusta sairaat.
Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä; kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen, osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut, eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.
Jacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta hän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan. Joka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä päivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän ei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti hänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten toimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti koko kaupungin laidasta laitaan.
Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava etsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli vanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat. O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.
He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa. Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu kostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.
Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään kukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla. Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten tulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi. Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.
O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen samassa ja katsoi miestä kiinteästi.
Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli mennyt, kirosi Jacket karkeasti.
"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa iloiten sydämen hänen rinnastaan."
O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:
"Mikä roisto! Nuo kasvot —! Oh!"
Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa, kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta, että hän oli taas tullut liian myöhään.
Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.
Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden, ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.
"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä pelkään meidän tulleen liian myöhään."
Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten pääsemme täältä pois, vai mitä?"
Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?" kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti, mutta —" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.
Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne olivat espanjalaisia vartijoita.
Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin", sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset, jotka eivät uskalla edes koettaakaan.Caramba! Muistatko rottia, joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."
Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi. Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset; vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.
Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi työtään.
Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana, oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä, mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein kohdanneet toisensa.
O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä — eräs nainen, joka oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.
Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon, mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja. Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli käyristynyt kyttyrälle.
Paikka oli melkein entisensä kaltainen — tuossa oli kivipenkki, jonka luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo —
"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
"Señor! Etsittekö jotakin — jotakin —?"
"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin — erästä —"
"Jotakin, jonka olette kadottanut?"
"Jotakin, jonka olen kadottanut!"
Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.
O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut — siellä oli eloa — muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.
"O'Rail-ye!"
Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä alkoivat hämärtää.
Nainen oli laiha — melkein kuin luuranko — ja niin hento, että iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:
"Rosa!"
Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet vierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn partaista poskea.
Kului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan ja puhumisen mahdottomaksi.
Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla äänellä:
"Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti sinut luokseni."
"Rosa! Oletko sairas?"
Tytön silmäluomet värähtivät.
"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain saadakseni nähdä sinut vielä kerran."
"Ei, ei!" Tuskissaan hän nosti tytön jälleen syliinsä.
Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"
"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan. "Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen. Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan —" Ääni sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä — minä pelkäsin —"
"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että tulit niin myöhään."
Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.
Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa, mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.
"Te olette tuo amerikkalainen", sanoi hän. "Olette Rosan mies."
"Niin, mutta mikä häntä vaivaa? Katsokaa! Hän on sairas —"
"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio —! Oh, te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."
"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita vankkureita. Tehän tiedätte, — noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."
Tyttö oli nyt aivan tiedoton, sillä hän liikahteli levottomasti ja mutisi:
"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.Ruumiit ladotaan korkealle —" Heikko vavahdus värisytti häntä.
O'Reilly kumartui ja lausui päättäväisesti:
"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,Rosa, nouse!"
"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte. Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."
"Estevaneiole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa, kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona, ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."
"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään."Me tiedämme kyllä."
"Sanon teille, että hänelää", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui, selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa ilmaista suurta hämmästystään.
"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."
"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän — minä — tuota — enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten kauneimpia, vai mitä arvelet?"
Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä? Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora — kyllin suora ja kaunis kenelle hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja hänen hiuksensa — hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä näköinen hän nyt on, ettehän?"
"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.
Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn hiuksia.
O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.
Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua — he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä tunsivat olevansa nälkäiset — ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän loput Jacketille.
Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti kieltävästi päätään.
"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."
O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"
"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista hyväntekijälleen.
Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "Cristo! Kylläpä ottaa lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"
Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:
"Rakastatko minua?"
Vastaukseksi O'Reilly kumartui ja suuteli häntä.
Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan ilmaistakseen.
"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä se aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo — en voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."
"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on päästävä pian pois."
"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin — heidät murhattiin kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."
"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet — melkein viimeistä senttiä myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä. Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä jaksamme."
Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon — hiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi lihaa — ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.
"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", sanoi hän, "niin että tuo kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun rinnallasi minä kestän vaikka mitä."
"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että pääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti. "Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi. Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston kauhistumaan."
"Mielestäni olet niin kaunis", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan hän lisäsi: "Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut säädyllisen käyttäytymisen — Isabel oli oikeassa sanoessaan, että olin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin, että voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun — rakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua kädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun."
Painautuen lähemmäksi Rosa alkoi vakavasti:
"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun entisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis vihamiehiäni. Ymmärräthän?"
Rosa vaikeni odottaen vastausta.
"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani täällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni. Ja taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan konsulinkaan puheille apua pyytämään — jos täällä enää onkaan Amerikan konsulia."
Rosa nyökäytti päätään ja jatkoi viivytellen:
"Näin viime yönä niin merkillisen unen — ehkä se oli jokin enne, kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli? Kirjoitin sinulle —"
"Niin, ja Estevan kertoi myös."
"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä piileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti minulle vanhaa kultarahaa —"
"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan, mutta — minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."
"Mutta se oli! Minä näin sen."
"Sitten ei veljesi houraillutkaan?"
"Ei suinkaan, se —" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun,O'Reilly!"
"Mutta sinähän annoit minulle luvan", puolustelihe Johnnie.
"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaanvaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"
"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta kultarahasta."
Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen, että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."
"Aivan oikein! Jospa tuo —" O'Reilly rypisti otsaansa miettiväisesti.
Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät."Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittainkalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"
"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä", hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti on, mutta — kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen, kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki nopeasti päätöksensä. "Lähden — lähden juuri tällä minuutilla."
Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut. Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää, ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.
"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."
"Mistä sinä sait sen?"
"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen. Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."
"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"
"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala, josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella ollut enää mitään rajoja.
"Mitä sinä luulet sieltä löytäväsi", kysyi Jacket.
"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."
"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli ystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko tarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua. Hän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään. "Caramba, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti rahansa menemään?"
"Hänellä — hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän tahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta", selitti O'Reilly haluttomasti.
"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee." Semmoinen lapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. "Tämähän on kaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin että on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi, niinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'."
O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle huohottaen ponnistuksesta.
Hän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi henkimenokseen hänet nähtyään.
"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt aivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?" Poika oli sanomattomasti huvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan kyykkysillään.
O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:
"Voitko hankkia minulle kuokan tahi rautakangen?"
Jacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä."Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."
"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän.Luuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?"
"Voinhan koettaa."
"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen vaimonsa kuullen."
O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä suorana, solakkana ja suloisena — hänen unelmiensa Rosa — mutta oli vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään, ajatteli O'Reilly.
"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän epäröiden.
Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli hymyillen heidän luokseen.
"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä sanoin!"
Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon muuttunut?" kysyi hän.
"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi. Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei olekaan mitään — mutta minä näin kuitenkin jotakin."
"Mitä?"
"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään tavatonta. Pohja on melkein kuiva — täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."
"Niinkö?"
"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli jonkinlainen hirsiseinä — ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."
Rosa risti vavisten kätensä. "Olet löytänyt sen, O'Reilly — olet löytänyt sen", kuiskasi hän.
"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."
"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa sinua."
"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion ostaa pari kynttilää."
Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."
Evangelina mutisi nurkassaan miehelleen: "Noita lemmenlintuja! He ovat kuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!"
Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin kolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut. "Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä, mutta —"
"Juuri tämmöistä tarvitsenkin; tämä on oikein hyvä", sanoi O'Reilly.
"Hauskaa kuulla", murahti Jacket; "tuo kepakko oli maksaa minulle henkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto, joka omistaa talon — taivaan tuli hänet murskatkoon — ajoi minua takaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin kääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin niin, että keuhkoni olivat haljeta."
Majassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille ja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä rahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä. Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja, kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta. Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.
Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan, ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina vähän väliä.
Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.
Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen suljettu aukko.
Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä aivan kuolen jännityksestä."
O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että katkaisen vielä kankeni."
Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."
O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti, eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan, että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En — en ole oikein entiselläni", puolusteli hän — "ravinnon puute — tiedättehän. Mutta tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."
"Luuletko vieläkin —?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri hänen huulillaan.
"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät sitten tiehensä.
O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.
Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia. Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti, ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma, että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet, paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet, ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta kannatti pelata, tuumi hän.
Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki, täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.
"Tässä on pieni ovi, niin totta kuin elän!" huudahti hän.
Tyttö oli aivan menehtyä jännityksestä. "Niinkö? Mitä muuta näet?"
"Ovi on sangen tukeva ja on teljetty kahdella suurella kotitekoisella lukolla."
"Lukolla? Sitten meolemme löytäneetsen." Rosa sulki silmänsä ja hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain voisin auttaa sinua!"
"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje, millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään, sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.
Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä ja väsymyksestä.
Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä taukoamaan.
Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten asetellessa lankut paikoilleen.
"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään", kuiskasi hän.
"Tapat itsesi", sanoi Jacket.
Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan raollaan.
"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja ensi yönä olemme rikkaat."
* * * * *
Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen puheilleen.
"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin. "Totta, joka sana. LaCumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."
"Kummittelee? Kuka sitten?"
Aliupseeri — matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies — liikahti levottomasti. "Henget — pahathenget helvetistä", sanoi hän. "Miehet tahtoisivat ostaa esirukouksia."
"Mitä joutavia! Luulin sinun olevan järkevän ihmisen."
"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."
Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.
"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään sopiva paikka rehelliselle kristitylle."
Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kutensinulle! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä käsken piiskurin miehineen heti tänne."
"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas. "Ruoskittakaa minut, jos tahdotte — ennen menen piiskurin luo kuin yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"
"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."
"En, mutta minä näin hänet, joka suistui kaivoon ja taittoi niskansa."
"Mitä? Milloin sinä näit tuon — tuon näyn?"
"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa katsomaan."
"Jahah; eivätkä nähneet tietysti mitään."
"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on selvä. Mutta kamalaa se vain on."
"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget — jos nyt sellaisia onkaan — ovat vain tyhjää — kuin ilmaa; miten siis semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja kuvittelit loput."
"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha orja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan. Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."
Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän kummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut jotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen läsnäolo — naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."
Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", sanoi hän.
"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin — tuota noin — sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella muotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita."
Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat, ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä. Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja kärsimättömäksi.
Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni jälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa, kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi, ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.
Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen liian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.
Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille, ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon oven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän oli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.
"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti häneen.
O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.
"Mitä näet?" kysyi tyttö kiihkeästi ja peloissaan.
"Se — se on täällä! Na-nassakat, lippaat — kaikki!"
"Jumalan kiitos! Olemme vihdoinkin löytäneet isäni rikkaudet!"
Rosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen taaksensa.
"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly. Sanohan, mitä nyt näet?"
O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle. Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.
Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.
O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni. Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta, hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan myöten täynnä rahoja — kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.
Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän, ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan. Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja -muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi, oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.
Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon, jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä. Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset, joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin. Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet donna Isabelin kuolemaksi.
O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon jalokiviä! Voin — voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin — tohdinpa melkein sanoa —" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.
"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa. "'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina unissaan."
"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti sinun."
Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin, joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle, jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut, ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä, kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.
Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta. Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely. Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.
Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.
O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta. "Rosa! Mikä sinua säikähdytti.Rosa?" Hän odotti hetkisen tuskallisen vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon pohjalle.
"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.
Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään — se oli Cobo.
Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton musta ja lihava hämähäkki.