"Uneksinko minä — vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".
"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun, mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.
"Mitä olette tehnyt Rosalle —?"
Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:
"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen — oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri: 'kuninkaallinen'."
Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.
"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.
Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.
"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän mennä — maksan hyvin — teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti laski varovasti hanan ja sanoi:
"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään muotoa.Caramba! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei! Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"
Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."
O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.
"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä! Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen miestä helvettiin —"
O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää, mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran tuskallisen raskaasti.
"Jumalani! Oi Jumalani —" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.
Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä. Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän riuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi. Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt, mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää, jossa oli nauhasilmukka.
O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän silmäparin.
Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo veitsi mukanasi, kun tulet ylös."
"Sinäkö!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin —" Hän pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.
"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"
"Etkö tiedä? Cobohan se on!"
"Cobo? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!" Jacketin täytyi oikein hengähtää. "Tuo siunattu veitsi!" Poika kumartui niin alas, että hän oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."
"Rosa! Missä on Rosa?" kysyi O'Reilly tuskallisen pelon vallassa.
"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että hän on pyörtynyt.Caramba! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita, ennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta,toveri— sepäs vasta oli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan vielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun ihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon tappaja.'" Jacket nauroi menehtyäkseen. "Luulin — luulin ensin, että hän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon, mutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli kuin voita, O'Reilly."
"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten näyttämöksi.
Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista, mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt paikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli tuskin vaarattomampi kuin elävä.
"Mihin aiot panna hänet?" kysyi hän.
Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä aletaan kaivata ja etsiä."
"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."
"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."
"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"
Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" huudahti hän. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa lääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään iankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla."
Viime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta, mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat, niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven paikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen hänet pois kaivosta.
"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon", huohotti hän.
Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa. Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.
Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.
Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima, toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea- ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta; smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli hieno kokoelma — muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa, pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.
O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja alati uhkaavaan vaaraan.
Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat vaanivat heitä yön pimeydessä.
Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa kiinni.
"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle. "Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät kaikki."
Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti. "Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."
"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään —"
"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista helyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä nenääsikään."
O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää kaikki vaivat, joihin joudumme, jos — jos lähtisimme täältä?"
"En usko, mutta minä olen tehnyt toisen suunnitelman."
"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä Jacketilla oli ehdotettavana.
"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta", alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen poikansa on vuoristossa."
"Meikäläisiäkö?" kysyi Johnnie hämmästyneesti.
"Niin. Isällä on jaala, jolla hän tuo sysiä idästä kaksi kertaa kuussa."
Hetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat siis, että — että hän voisi viedä meidät täältä — aluksessaan?"
"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."
"Kuinka paljon hän sitten pitää sinusta?"
"Olemme kuin kaksi varasta."
O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa, mutta muista, että olen veljesi Juan."
Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne. Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät. Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain, Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut sekä jaloissa kuitusandaalit.
"Hyvää päivää, kapteeni", huusi hän hilpeästi.
Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.
"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi, ennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"
Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja. "Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän minä pelkään, että olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä lainkaan sydäntä?"
"Sinunkokalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö?Sinäkö? Ha, ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"
"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"
"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki kapinalliset?"
"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden, että hänellä olisi syötävää?"
"Valehtelet!"
"Totta joka sana."
"Häntä et ole milloinkaan nähnytkään."
"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako? Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni olevani nälissäni?"
"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja lyön suolaa sisääsi."
"Oletteainaminun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?" Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta olen teille puhunut."
Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä, että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä, olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."
"Teillä on siis poika kapinallisten puolella?"
"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään. Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."
"Miksi ette mene taistelemaan hänen rinnalleen?" kysyi Jacket.
"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lain kuuliainen kansalainen."
"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.
"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että joku olisi kuullut sanat. "Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta! Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"
"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja me tulimme hakemaan häntä."
"Tulittetänne— tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"
"Kyllä. Hänet oli helppo löytää, sillä hän on vaivainen, poika parka."
"Vai niin, vai niin! Kuinka säälittävää!"
"Mutta hän on nyt sairas — aivan kuolemaisillaan, ja —"
"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä kerrassaan."
"Me — "O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me tahdomme saada hänet täältä pois — meidäntäytyytehdä se, tahi muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."
Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.
"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan teidät ilmi santarmeille?"
"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanutNarcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."
"Entä sitten?"
"Tahdotteko auttaa meitä?"
"Minäkö? Mutta taivaan nimessä, miten?"
"Kätkemällä meidät hiilijaalaanne kun purjehditte täältä."
"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä, ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää ne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?"
"Vaara ei olisi kovinkaan suuri."
"Vai niin? Sen seikan tiedän minä ehkä hiukan paremmin."
O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan hyvin."
Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.
"Minkälaisia 'rauhoitettuja' te olette?" kysyi hän silmät suurina.
"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku veljeni ja itseni vapaiksi."
"Onko teillä montakin tuommoista?"
"On — onhan niitä muutamia; monenkin hiililastin hinta."
"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.
"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "Caramba, kuinka kovasydäminen isä tuolla pojalla on!"
"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette väärin kiusatessanne köyhää miestä."
"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."
"Ehkä! Mutta mitätemaksatte?"
"Kymmenen tämmöistä kolikkoa — kaikki, mitä minulla on."
"Ei riitä."
O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."
Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän jälkeensä:
"Tulkaa takaisin huomenna, niin keskustelemme järkeväin ihmisten lailla!"
Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon täydellisen pojan puvun.
Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne, missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen. Ja Evangelina oli samaa mieltä.
Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi. Ensin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka pusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja äänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.
Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen päätään.
"Kultaseni", sanoi hän, "tämä ei käy. Olet aivan liian sievä."
"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."
"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."
"Minäkö? Miten?"
"Selkääsi, tuohon kyttyrään. Se on kaikista varmin kätköpaikka."
Rosa taputti iloissaan käsiään "Sinäpä sen sanoit. Odotahan hiukan."
Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön — Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan sisällöstä — ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan. Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet aivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle sukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.
Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle ja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle alueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi paalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta jaPenas Altas-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen lyhty vain pilkoitti himmeästi.
Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja matala ääni kuiskasi:
"Sh! Oletteko siellä?" Soutaja oli Morin itse.
Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.
"Ei."
Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin —"
"Hi, hi!" nauroi Jacket. "Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito olisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa."
"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly. "Aamun sarastaessa, jos Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia — kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein uskoakseen puheitani."
"Olette siis enoni?" kysyi Jacket keulasta. "Caramba! Tämä on jo liikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi, mutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi veljenpoika on jo liikaa!" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää tuota kunnon kalastajaa. "Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani harvoin", sanoi hän toivehikkaasti, "mutta eihän sitä voi milloinkaan olla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan nuuskijoiden nenän edestä."
Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä varoitti heitä kaameasti kuiskaten:
"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa —" Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven visusti.
Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet. Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa, ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen olkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.
Vaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen johdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka taholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen hänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin kuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys olisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen lyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.
He kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä huomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten ja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli sulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki oli heidän elämänsä onnellisin.
Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan varma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän mielestään liiankin pian.
Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin lähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle. Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista kanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:
"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan, jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet. Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte — tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla katsomaan?… Eikö?… No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"
O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti syrjään.
Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin huudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan, vaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat ilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta. Todellakin heidän tapaistaan.
Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä. Siitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman suusta aavalle merelle.
Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei, te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo kiehuvan, ellei nenäni erehdy."
Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta. Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset, nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun, ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa sanomme elinvoimaksi.
Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa. Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.
Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä päätään.
"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että heikonnun päivä päivältä."
Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:
"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"
"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut —"
Norine hypähti riippuverkon luo ja painoi viileän kätensä sairaan otsalle.
"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua kalvaa jokin merkillinen paha, ja — me vain tuhlaamme aikaa."
"Sinä et yksinkertaisestisaapuhua noin", huudahti tyttö ja nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä — sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"
"Uskon — mitä sanot. Mutta me olemme nyt täällä, pahaksi onneksi."
"Vien sinut täältä pois", huudahti tyttö.
Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine. Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää —" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään, kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"
Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.
"Ei nyt!" huudahti hän kalveten hiukan. "Älä rasita suotta itseäsi."
"Olen odottanut jo liian kauan; minun täytyy puhua."
Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.
"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."
"Niin?"
"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua — ja järjestää kotimatkasi."
Norine loi puhujaan omituisen katseen. "Tätäkösinä olet niin kauan aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.
"Niin."
"Siinäkö kaikki?"
Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin. Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina jotenkin tervehdyn."
Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua enää?" kysyi hän.
Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat —" Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle, hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani, Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan, kuuletko?"
"Norine!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun täytyy —"
Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."
"Älä,älä!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun.Minä en voi sallia sinun — sinun laisesi tytön, jolla on kaikki —"
"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän — enhän voi jatkaa kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."
"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."
"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."
"Minä — minä tein väärin, kun annoin myöten."
"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella kaikki? Etkö sinä aio kysyä? —"
"Kysyä, mitä?"
"Tahdonko mennä naimisiin kanssasi, tietysti."
Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin —"
"Me menemme naimisiin ja minä vien sinut pois tästä kurjuuden pesästä."
"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve — Mutta minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."
Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin, vaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet juuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää —" Hän kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.
"Señorita", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat. "Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo amerikkalainen,El Demonio—"
"Herra Branch?"
"Sama juuri. Hän on juuri tullut rintamalta."
"Onko hän sairas vai haavoittunut?"
"Hän sai kuulan käsivarteensa. Saavuttuaan hän kysyi heti Señoritaamme."
"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista kujaa pitkin.
Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.
Leslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas, lihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.
"Halloo, Norine!" huusi hän. "Ne osuivat minuun vihdoinkin."
Norine pysähtyi hämmästyneenä. "Leslie! Oletko pahoinkin haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."
"Juuri parahiksi, että Lopez lähetti minut tänne."
"Onko kättäsi hoidettu?"
"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."
"Katsotaanpa, minkä näköinen se on."
Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut —"
"Älä millään muotoa laiminlyö haavaasi; siihenhän voi —"
"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."
"Entäsinä!" Norine katseli häntä arvostelevasti. "Olethan kuin toinen mies."
"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."
"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet majaansa.
"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain vähäpätöinen naarmu."
"Tietysti sanot niin. Istu."
"Älä nyt vaivaudu suotta, ellei sinua haluta —"
"Mutta minä haluan. Ellet ole hiljaa, haetan välskärin tänne!"
"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain kylmänvihat."
"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.
"Leslie!" huudahti hän; "mitä maailmassa —?"
"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.
Molemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."
Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin — niinhän minä aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä — minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"
"Minä en oikein ymmärrä —"
"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä koetin kolmesti, mutta en osunut."
"Et osunut? Miten niin?"
Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin liipasinta — pelkäsin."
Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä,El Demonio! Ethän sinä pelkää mitään."
"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen. Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään. Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä menetin malttini kokonaan — olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt, missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä. Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."
"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin luulottelet", sanoi Norine.
"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta kun aloin tervehtyä —" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi.Pelko! Nuo keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitäruokahalua! Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla — enkä ole oikeastaan milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin työtä — tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet — tosin aivan luonnollista ylpeyttä — mutta kun olin yksinäni, häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin kuin käärme koloonsa."
"Kuinka — hullunkurista!" huudahti Norine.
"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!" purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.
"Ja sitten sinä ammuit itseäsi?"
"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen. Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."
"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos olisit tahtonut."
Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, — mutta olen saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä, äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta. Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan — ja se on —koti." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas koti-ikävästä."
"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."
"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä — minä en lähde enää milloinkaan rintamalle — en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut mitään Johnniesta?"
"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä — minä en tahdo enää olla täällä."
Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt, mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin sanomattomasti."
Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"
"Ei."
"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."
Norine hämmästytti potilaansa kysymällä hajamielisesti:
"Leslie, onko täällä ketään, joka voisi toimittaa vihkimisen?"
"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti: "Norine! Tarkoitatko täyttä totta?"
"En puhu sinusta. En huolisi sinua miehekseni."
"Miksi et? Olenhan aivan terve —"
"Ole hyvä ja vastaa kysymykseeni."
Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että joku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin hyvin."
"Ei kelpaa."
"Kuka täällä sitten menee naimisiin?"
"Minä."
Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen kubalainen varmaankin."
"Estevan parkahan se on."
"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä.Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."
"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on — kuolemaisillaan, Leslie." Norine vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."
"Mitähän O'Reilly sanonee?"
"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet ja nielee pian Estevaninkin — minun sydämeni aivan pakahtuu — pelkään tätä saarta."
"Rakastatko niin suuresti tuota Estevania?"
Norine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", huokasi hän. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset toimitukset. Hänet löydämme pian."
Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie menivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä maanmiestä, liikanimeltäEl Demonio. Oikeusministeri haettiin joutuin paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean nopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla. Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista, mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.
Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten onEl Demonio'nlaita?"
"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin — olen järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä vihkimätilaisuudessa."
Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.
"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä. Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."
"Norine! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla —"
"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta saapuu."
Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."
"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut tulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban seuralle ja siten pääsin tänne."
"Et ole siis ammattiammattisairaanhoitajatar?"
"Oi, en, kultaseni! Paitsi silloin kun minua huvittaa."
"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"
"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä tahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla terveeksi — tahi muutoin kuolen minäkin."
"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin, miten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän onnen ja jättää Rosan —?"
Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata.Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään.Sensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:
"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"
Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen jälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä, naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa. Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.
Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.
"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään. "Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt —." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "Nytne tulevat! Jumalani!O-O'Reilly!"
Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "Rosa!" huusi hän minkä jaksoi. "Rosa!"
Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa minulle, Rosa —?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä. Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.
Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.
Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan, niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti monesta vaivalloisesta taipaleesta.
Tulija oli O'Reilly.
Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä: "Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen poikanen heittäytyi hänen syliinsä.
Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:
"Sanoinhan sinulle, että pelastaisin hänet."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten ilosta itkien.