(Aihe viuhkamaalauksista.)
Noudattakaamme rakkauden johtoa, se vie meidät oikeaan.
Puuterin ja kauneustäpläin, mielettömäin seikkailujen ja loppumattomien oikeudenkäyntien aikakautena tapahtui, että Troncantiquen herttua ja hänen ylhäinen naapurinsa markiisitar de Souchevieille kävivät juhlallisesti oikeutta erään pähkinämetsän omistamisesta.
Kumpiko heistä sitten oli oikeassa? Sitä olisi minun varsin vaikea sanoa, niin sekaisin olivat oikeudenjakajat panneet kaikki asiat. Joko markiisitar — tai kenties herttua. Jollei toinen, niin toinen, — siihen viittasivat asiakirjat. Eräs syvämietteinen ihmisvihaaja, La Rochefoucauld, joka varmaankin oli selvillä tämäntapaisista asioista, on sanonut että riidat saataisiin aina nopeasti ratkaistuiksi, jos vääryyttä olisi tapahtunut ainoastaan toiselta puolelta. Kuinka lienee ollutkaan, — joka tapauksessa oli herttuan ja markiisittaren oikeudenkäyntiä kestänyt jo melkein seitsemän vuotta.
Sillävälin kuin molempiin linnoihin sateli mitä ihmeellisimmillä harakanvarpailla täyteentöhrittyjä asiakirjoja, odottivat linnojen omistajat yhtäläisen pelon vallassa kumpikin oikeusjutun ratkaisua. Tosin ei oikeuden päätös varmaankaan voinut tuottaa hävinneelle kovinkaan suurta rahallista tappiota, mutta jos olisi kiistelty vaikka nuppineulasta, olisi asiallisten kiihko ollut yhtä suuri, sillä kysymyksessä oli, kummanko turhamielisyys tulisi tyydytetyksi.
Häviämisen pelko kävi lopuksi heidän mielessään niin paljoa voimakkaammaksi kuin halu voittaa, että he keksivät keinon päästä erilleen koko asiasta.
Päivänä muutamana Troncantiquen herttua, muka hyvyytensä ohjaamana, pyysi markiisitarta puolisoksensa, ja tämä suvaitsi suostua hänen pyyntöönsä, hänkin samaten herttaisen mielensä taivuttamana. Pähkinämetsä oli tuleva yhteiseksi omaisuudeksi, ja oikeusjuttu päättyi siten muitta mutkitta.
Tuo kihlaus, joka julkaistiin heti, antoi paljon juoruamisen aihetta niille, jotka läheltä tai kaukaa olivat seuranneet oikeusjutun kulkua.
Lainvalvojat sulkivat tomuiset asiakirjansa.
»Ihmisparat!» sanoivat he säälivällä ymmärtämyksellä. »Menevät avioliittoon voidaksensa sopia! Menettelevät samaten kuin tuo mielipuoli, joka pelosta kastua hyppäsi jokeen!»
Herttuan ja markiisittaren tuttavat kohauttivat hartioitaan sanoen:
»Oikeudenkäynnit tulevat usein kalliimmiksi kuin ennakolta voi aavistaakaan!»
Mutta syrjäisten mielestä oli asialle keksitty oivallinen ratkaisu.
— Kihlatuilla on, huomautti kreivitär de Languefine, — kummallakin komea nimi ja uhkea omaisuus, molemmat ovat leskiä, molemmat vanhoja ja rumia, ja he vihaavat kumpikin toisiansa. Mitä muita edellytyksiä vaatisikaan enää sopusuhtainen avioliitto!
Mitä itse päähenkilöihin tulee, niin he välittivät varsin vähän noista juoruista, tyytyivät valittamaan kohtalon vaatimuksia ja lykkäämään mahdollisimman kauas lupauksensa toteuttamisen.
Kohtelias sulhasmies syytti kaupungissa valvottavia asioitaan, herttainen morsian vetosi maalla hoidettaviin tehtäviinsä, suoden siten toisillensa vuodesta vuoteen armonaikaa.
Jotteivät loukkaisi perinnäistapoja, he antoivat juhlallisen lupauksen kirjoittaa toisillensa, ja niin he erosivat.
* * * * *
Tapaamme Troncantiquen herttuan jälleen eräässä Faubourgin hotellissa.
Istuen Ludvig XIII:n tyylisessä nojatuolissa, missä seinäverhot muodostavat uhkean taustan hänen harmaalle tukallensa ja värittömälle olennollensa, hän avaa hajamielisesti vaakunakoristeisen kirjeen, joka hänelle juuri on tuotu, luo katseen noihin naisen käsialalla täyteen kirjoitettuihin arkkeihin ja sanoo:
— Tästä saat työtä, rakas veljenpoikani!
Vanhuksen veljenpoika Cléante seisoo huoneennurkkauksessa, taustana korkeat lyijyjuotteiset akkunat. Tuo kaksikymmenvuotinen nuorukainen, jonka katseesta puhuu viattomuus, jolla on vaalea puuteroitu tukka ja yllään pitsiröyhelöllä koristettu punasininen takki, luo vanhaan saliin eloa. Veitikkamaisuuden ohella kuvastaa hänen olentonsa miellyttämishalua, mutta ollen nuortean raikas kuin itse kevät, hän muistuttaa La Tour'in piirroksia, Marivaux'in kynän tuotteita.
— Kuinkahan pitkäksi arvoisan ystävättäreni nenä kävisikään, jos hän tietäisi minkä verran huomiota minä kiinnitän noihin hänen suuritöisiin epistoloihinsa! lisäsi herra de Troncantique.
Mutta kunnianarvoisen vanhuksen istuessa nenäliinaansa leyhytellen, Cléante ottaa markiisittaren kirjeen ja lukee sitä syrjässä, ikäänkuin saadakseen paremmin nauttia siitä tarpeeksensa.
Tuo kirje sisälsi herttaista juttelua, joka saattoi uskomaan, että rouva de Souchevieille oli säilyttänyt mielensä nuorteuden otsansa rypyistä huolimatta. Siinä lausuttiin vakavia asioita, kirjoitussävyn silti käymättä opettavaiseksi, siinä laskettiin leikkiä, pintapuolisuuteen erehtymättä. Siellä täällä oli jokin syvämietteinen lauselma, väliin viittaus valtiollisiin oloihin — täytyyhän seurata aikaansa! — mutta myöskin maalaiselämän kuvauksia, jotka henkivät rakkautta kotiturpeeseen ja kotoiseen metsään, henkivät vehreyden tuoksua, jonka olisi luullut Rousseaun teoksista joitakin ihmeellisiä teitä joutuneen tuon vanhan naisen kirjelehtisiin. Ja lauseet olivat mitä oivallisimmin muovailtuja, — luontevasti liittyivät niihin kärjekkäät pilapuheet, viehkeät hellyydenilmaukset. Ihastuttava kerrassaan oli tuo kirje, joka tuskin vuosisadankaan erottamana rouva de Sévignén ajoista, kuului ajanjaksoon, jolloin rouva d'Epinay, rouva du Deffand ja niin monet muut naiset käyttivät kynäänsä Voltairen tai Diderot'in taituruudella. Cléante nautti joka lauseesta, hengittäen samalla vaaleanpunaisen paperin sulotuoksua.
Oi, kuinka tuo viehkeä tuoksu olisi mielessä herättänyt kuvan valkeasta kätösestä, hiukan itsepintaisesta kiharasta, suuresta pitsiliinasta, joka otsaa kiertäen valui kaulalle, peittäen siveästi nuoren, sykkivän poven… jollei olisi järkkymättömän varmasti tiennyt, että kirjoittajatar oli yli kuudenkymmenen ikäinen, harvahapsinen, keltakätinen vanhus!
Nuorukaisen täytyi nauraa omalle mielettömyydellensä.
— Olenko rakastumaisillani sen ikäiseen henkilöön? mietiskeli hän. — Ei ole ajateltavissakaan sen suurempaa hulluutta!
— No, kysyi herttua, heräten torkahduksestaan, — oliko markiisitar yhtä puhelias kuin tavallisesti?
Huolehtimalla tuosta kirjeenvaihdosta teet minulle palveluksen, jota en ikinä unohda… Jospa voisit vapauttaa minut kaikesta muustakin!
* * * * *
Souchevieillen linnassa istui markiisitar mukavassa nojatuolissaan, ympärillään joukko sieviä pikkukapineita ja lukien »Uutta Héloïsea», samalla kuin hän tuon tuostakin virkistäytyi nuuskalla, jota hän otti emaljirasiastaan.
Muutaman askeleen päässä hänestä nuori tyttö kirjoitti ruusunpuisella kirjoituspöydällä. Hän kirjoitti nopeasti, nopeasti, säestäen lauseittensa välimerkeillä jaoittelua siroilla päänliikkeillä, ikäänkuin ihaillen noita kauniita mustia piirtoja, jotka äänettömyydestään huolimatta sanoivat niin paljon. Sitten hänen ruskeat silmänsä hakevat uusia ajatuksia helmenharmaitten kirjokangasuudinten poimuista tai rakkaudenjumalista, jotka niissä keinuvat sinisillä nauhoilla ruusujen keskellä… ja pian jatkaa hänen kätösensä jälleen työtään.
Hän on kuudentoista vuoden vanha. Kullalla kirjailtu piukka puku verhoaa hänen hempeää, solakkaa varttansa, ja kaulaa ympäröivä sametti, leukaan ja vasemman silmän luo asetetut kauneustäplät vaikuttavat luonnottoman tummilta hänen maidonvalkean ihonsa rinnalla.
— Taivaan nimessä, Doris, rakas veljentyttäreni, kuinka keksitkään noin paljon herttualle kerrottavia asioita! kysyi tuo vanha nainen veltosti.
— Hyvä täti, enhän ole vielä jutellut hänelle niin pitkälti kuin hän kirjoittaa teille, vastasi Doris hymyillen. — Herttuan täytyy olla teihin kiihkeästi ihastunut, voidakseen sanoa teille niin viehkeällä tavalla niin paljon miellyttäviä seikkoja, ja luulen… niin kyllä, minä luulen, että hän tekee teidät onnelliseksi. Hän on herttainen mieleltään ja lämminsydäminen!
— Hänellä on ovenvartijan sydän ja hempeä mieli kuin kuskilla, rakkaani. Oi, jospa hän olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi!
Yhä hymyillen, Doris neitonen sinetöi epistolansa, sitten hän istuutui akkunan luo, katsellen haaveellisena taivaan pilviä… Hän haaveksi saavansa, kuten täti, helliä kirjeitä… Troncantiquen herttualta, joka oli neljäkymmentä vuotta nuorempi kuin todellisuudessa.
* * * * *
Mutta päivä lähestyi, jolloin kirkon siunauksen piti yhdistääTroncantiquen ja Souchevieillen suvut.
Eräänä aamuna herttua palasi isiensä linnaan ja pyysi saada odottaa markiisitarta pähkinämetsässä. Siellä halusi hän osoittaa ylhäiselle morsiamelleen nöyrää ihastustaan.
Tämä vastasi suostuvansa tapaamiseen. Mutta lähestyessään tuota paikkaa herttua huomasi — oi, mikä suunnaton vastoinkäyminen! — luuvalon käyvän kimppuunsa ja vanhan arven, kunniakkaan muiston Fontenoysta, rupeavan tuottamaan tulista tuskaa.
— Cléante, rakas veljenpoikani, meille ei jää neuvoksi muuta kuin että sinä menet pähkinämetsään, lausumaan ilmi mielipahani, huudahti hän.
Nöyrästi lähti nuori mies matkaan.
Ihmeellistä! Hänen sydämensä sykki kiihkeästi, kun hän nyt odotti saavansa nähdä hänet, joka oli niin usein askarruttanut hänen mieltänsä. Nuhdellen hiljaa itseänsä tuosta mielettömyydestänsä, hän ajatteli:
— Hyvä, että tästä tulee loppu. Nähtyäni markiisittaren ovat haaveeni lopussa. Olen vakuutettu että hänellä on valkoinen tukka ja että hän on vaivainen varreltansa. En edes hämmästyisi, vaikka hän ontuisikin.
Cléante oli tuskin ehtinyt pähkinämetsään, kun hän jo näki tumman puvun lähestyvän toisesta päästä käytävää, minne hän oli suunnannut katseensa.
— Siinäpä se, ajatteli hän, — vaalea paperi muistutti korkeintaan kahdeksantoista vuoden ikää, mutta tämä ruskeankeltainen puku todistaa kuusikymmenvuotiaasta omistajattaresta!
Mutta se hänen täytyi myöntää, että tuo lähestyvä hento olento ei ollut suinkaan köyryselkäinen eikä käynniltään epävakainen.
Hän lähestyi — lähestyi — tuo vanha nainen!
Onnettomuudeksi hän oli painanut päänsä alas, tarkaten tien kiviä, eikä hänen kasvoistansa voinut nähdä muuta kuin valkoisen tukan, joka pilkisti esiin viitan päähineen alta. Hänen tukkansa oli aivan valkoinen, sitä ei käynyt epäileminenkään!… Kun Cléante vielä ehtisi nähdä otsan ja poskien rypyt, silmien sammuneen katseen, suun väsähtäneen ilmeen, silloin hän hymyilisi mielettömyydelleen.
Mutta hänen yhä silmäillessään tulijaa, tuntematon kohotti päätänsä. Silloin Cléante näki, että hänellä oli loistavat silmät, sileä iho, kuusitoistavuotiaan huulet… ja etteivät hänen tukkaansa olleet vaalentaneet vuodet, vaan puuteri.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua määrätystä kohtaamishetkestä, markiisitar lähti matkaan pähkinämetsälle, selittäen päänpakotuksensa hellittäneen. Häntä huvitti piiloutuneena metsikköön ottaa selkoa, miten tuo epäonnistunut kohtaaminen oli kehittynyt.
— Mitä onkaan lapsiparka keksinyt sanoa tuolle sietämättömälle ukkorähjälle! ajatteli hän.
Hiljaa hiipi rouva de Souchevieille läpi viidakon. Siellä hän pysähtyi hämmästyneenä, luullen näkevänsä haavekuvan. Juuri samaan aikaan saapui herttua sinne, aukoen oksia kuten hänkin.
Nuo kaksi entistä vihollista katsoivat toisiansa kasvoista kasvoihin, perin hämmästyneinä. Sitten he kuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat katseensa metsikön aukealle.
Siellä oli kaikki tyyntä ja nuorteata ja keväistä. Hyönteiset surisivat puhkeamaisillaan olevien kukkasten ympärillä, jotka täyttivät ilman sulotuoksullaan, aurinko lähetti pensaitten lomitse säteitään, jotka loivat hohdetta vihreille lehdille, ja istuen vierekkäin käsi kädessä, hymyilivät Cléante ja Doris toisillensa.
— Rakastan teitä, Doris… sanoi Cléante.
— Cléante, mumisi Doris, — rakastan teitä…
Ja kukkivissa pähkinäpuissa pitivät linnut laulajaisiansa…
Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.
— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.
Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:
— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse mennä naimisiin!
Herttua de Troncantique ja markiisitar de Souchevieille katselivat ja kuuntelivat hetkisen sanaakaan hiiskahtamatta, mutta olihan heillä sentään silmät nähdä ja korvat kuulla tuo kahden yhdistetyn sydämen lempeä salaisuus.
Äkkiä heidän ajatuksensa siirtyivät heidän tärkeään asiaansa, heidän oikeudenkäyntiä koskeviin etuihinsa.
— Nuo lapsukaiset ovat meidän perillisemme, toimittakaamme heidät avioliittoon, antakaamme heille tuo pähkinämetsä ja jättäkäämme muu kaikki siksensä, huudahtivat he yhteen ääneen.
Ja he lisäsivät liikuttavalla yksimielisyydellä:
— Jumalan kiitos — ylpeyteni on pelastettu… eikä minun tarvitse mennä naimisiin!
Illalla joulukuun 24 päivänä runoilija Ariel tunsi suonissaan väristyksen, joka ilmaisee kuumetta.
Hän oli kaksikymmenvuotinen runoilija, nuortea kuin ensi syreenien kevät, haaveellinen kuin kuunhohde ja kumminkin ahkera kuin mehiläinen, jota aurinko innostaa… Runojen sepittäminen oli hänestä nautintoa, ne heruivat aivan itsestään hänen kynästänsä, vaivattomasti kuin laulut laulajan huulilta… Suorasanaisesti hän kirjoitti milloin päätti niin tehdä, ja silloinkin oli hänen kielensä naisten ihastus, sillä se oli viehkeää ja lennokasta, kuin olisi siinä yhä vieläkin liidellyt runoja… salatuin siivin…
Kuumeväristykset, jotka kävivät läpi hänen hermostuneen ruumiinsa, kipu, joka vaivasi hänen rasittunutta niskaansa, — tuo kaikki oli seurausta liian kiihkeästä työstä, liian monesta rasittavasta päivästä, unettomasta yöstä. Ariel ei ollut sairas, — hän oli väsynyt, lopen rasittunut…
Mutta hänen ensimmäistä romaaniansa oli juuri alettu julkaista »Maailmassa». Nyt voi hän odottaa menestystä, varallisuutta ja — ennen kaikkea — toivotun maineen hurmausta. Mitä siis, joskin päätä pakotti, jos oli toistaiseksi tuntematon, köyhä — pakotettu säästäväisyyteen!
Ja tänä jouluaattona ajatteli runoilija Ariel: »Haikein kurjuus onyksinäisyys…»
* * * * *
Tohvelit oli pantu uunia vastaan, missä rauta-alusta turhaan odotti pesävalkeata… Tänä iltana ne olivat tulleet, ja nuo komeat tekeleet, jotka eräs hänen isänsä maalla asuva täti oli valmistanut, olivat kirjaillut hopealla ja sisustetut puuvillalla ja taivaanvärisellä silkillä, kuin mitkäkin korulippaat. Ne olivat »todelliset runoilijan tohvelit», kirjoitti lahjoittajatar lapsellisella ilolla.
Ariel katseli niitä hymyillen, ja ne olivat hänestä kauheat ja liikuttavat, ja samalla hän mietiskeli, oliko hänen vanha taloudenhoitajattarensa asettanut ne — luonnollisesti ivaa tarkoittamatta! — tyhjän uuninpesän ääreen sitä varten, että hän voisi mielessään kuvailla lämmittävää pesävalkeaa, vai olivatko ne siihen varatut taivaallista joululahjaa varten.
Hän ei kuulunut niihin happamiin mieliin, joista tällaisten lahjain odottaminen on järjetöntä. Hänestä tuon kiltin vaimon kohteiiaisuudenosoitus oli hyvin keksitty ja viehättävä.
»Lasten pikku kenkiin panee jouluenkeli kauniita leluja», mietiskeli Ariel. »Minkähän ihmeellisen lahjan hän panee runoilijan hopeatohveleihin? Kuun säteen — vaiko tähden sinisen yön helmasta…»
Sitten hän huokasi, vakuutettuna että pikku jouluenkeli, niin mahtava kuin voikin olla, ei voisi tuottaa hänelle onnea.
Ariel oli rakastunut. Neitonen, jota hän lempi — herttainen taiteilijatar, joka perehtyneenä pyhien ja enkeleitten kultaparatiisiin, kuvitti messukirjoja, — tuo vaalea, hempeä, siveä tyttönen, — oli hänen naapurinsa, niin läheinen ullakkonaapuri, että heidän ovensa yhtaikaa auetessaan koskivat toisiinsa, ja että runoilija, kirjoitellessaan yön yksinäisyydessä tuossa hiljaisessa talossa, luuli voivansa seinän lävitse kuulla nukkuvan neitosen hiljaisen, viehkeän hengityksen… Mitkä haaveet hurmasivatkaan silloin hänen mieltänsä! Hän oli paratiisin suloisen kuvaajattaren rakastettu puoliso, ja vaimonsa levätessä tyynenä ja huoletonna, hän työskenteli hänenkin puolestansa… Suloiseksi palkinnoksensa saisi hän suutelon.
Henkinen kosketus nuoreen, kainoon olentoon, jonka ihanteellinen elämä palpahteli niin lähellä hänen omaansa, viehkeä sulous ja naisellinen uutteruus, ylväs viattomuus — kaikki tuo vaikutti Arieliin jalostavasti terästäen häntä ja kohottaen hänet yhä valtavampaan mielenlentoon, johtaen hänet lämpimän raikkaaseen ilmapiiriin. Tietämättään tuo naisellisen kaino pikku taiteilijatar oli hänen runottarensa!
Kuinka herttaisen lemmenpesän he olisivat voineet laatia itsellensä! Mutta kuten nyt oli, tunsi Ariel tuskin rakastettunsa nimeä, hänen hillityn äänensä täyttä sointua. Kohdatessaan toisensa portaissa he sanoivat hyvää päivää, — siinä kaikki.
Vaikka noiden vakavien huulten hyvänpäiväntoivotus ei suinkaan ilmaissut vastenmielisyyttä, enempää kuin hymyileväin silmäin hieman kiusoitteleva ilmekään, ei arka, hämmentynyt Ariel ollut koskaan puhunut sen enempää, ei pyrkinytkään tunteitaan ilmaisemaan.
Pyrkiä tällä tavoin, porraskäytävässä, tutustumaan häneen… sehän olisi ollut niin arkipäiväistä… melkein loukkaavaa!… Mutta voi! kuinka oli hänen meneteltävä, saadaksensa puhella hänen kanssaan, häntä loukkaamatta? Kirjoittaisiko hän hänelle? Mutta mahtaisikohan hän ollenkaan saada vastausta? Jos hän kolkuttaisi ovelle, ei se aukenisi… Pitäisikö heidän elää täten edelleen, ovi oven vieressä, sydän liki sydäntä, vaihtamatta ainoatakaan lemmen sanaa?
Kuume kohosi. Arielin hampaat kalisivat, oli kuin polttava kierrepuserrin olisi painunut hänen ohimoihinsa. Hänen ajatuksensa hämmentyivät. Kun hän nousi uunin edessä olevasta nojatuolista, huimasi häntä. Jaksamatta riisuutua hän heittäytyi vuoteellensa, jääden siihen makaamaan.
Runoilija nukkui kuumeunta. Ihmeelliset yllätykset, eriskummaiset haavekuvat seurasivat sekasotkuisina toisiansa, osittain todellisuuteen liittyvinä. Hänen romaaninsa sanat olivat tulleet hulluiksi ja pyörivät vinhaa vauhtia hänen päässään. Kuinka paljon niitä olikaan, kuinka paljon, noita kapinoivia sanoja! Ne jakaantuivat tavuihin, sitten kirjaimiin, ja hajaantuivat kautta huoneen, inhottavina hämähäkkeinä, kihisevinä, vaanivina torakkajoukkoin Väliin ne kaikki vilisivät Arielin pääkopan kimpussa, toiset pyrkien sinne sisälle, toiset yritellen pois…
Ja joka kerran kidutettu runoilija päästi vikinän, jota hän sitten pahoitteli, muistaen häiritsevänsä kauniin naapurinsa unta…
Verhon takaa, joka Arielista tuntui harmaalta tai punasiniseltä, kajahti kahdentoista lyönti. Hän ajatteli: »Jouluenkeli tulee heti…» Ja tuo vierailu tuntui hänestä ennakolta odotetulta ja varsin luonnolliselta tapahtumalta. Hänen suljettujen silmäluomiensa tavaton läpikuultavuus soi hänelle mahdollisuuden havaita, että huone kävi valoisaksi. »Jouluenkeli saapuu toisten enkeleitten seurassa», ajatteli hän. »Paremmin nähdäksensä he ovat ottaneet matkan varrelta tähtiä käsiinsä.»
Nyt alkoi huoneessa kuulua sipinää, kuisketta, — olo kävi sanomattoman suloiseksi. Jonkin salaperäisen olennon läheisyys tuotti Arielille viehkeätä nautintoa. Miellyttävä lämpö ympäröi häntä, viluntunne hävisi… Ilma keveni ja kävi helpoksi hengittää, Vaateliaat ja julmat sanat olivat hävinneet olemattomiin. Hänelle omistettiin tyynnyttävää, viihdyttävää vaalintaa. Eräs enkeleistä toi hänelle juotavaksi kuumaa nestettä, jolla oli kukkivien puiden tuoksu ja hunajan maku… Toinen asetti hänen otsallensa jotakin, josta levisi verratonta vilpeyttä, jotain raikasta, jonka täytyi olla valkeata ja joka levitti suloista lemua… Kenties se oli lilja, jota jouluenkeli aina pitelee kädessään… Ja tuon hyväilyn taivaallinen voima vaikutti niin rauhoittavasti, että runoilija lakkasi seuraamasta tapahtumain kulkua…
Hän heräsi vasta päivän valjettua, riemukellojen sointiin. Hänen päänsä tuntui raskaalta ja ruumiinsa aralta, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, — kuume ja kauhea päänpakotus olivat poissa. Millainen yö hänellä olikaan ollut! Millainen painajainen kammottavine unineen!… Hän liikahti ja tunsi yllään pehmeän untuvapeitteen.
»Ihmeellistä», ajatteli hän, »enhän muista ollenkaan…»
Hän nousi, avaten verhot lumisen päivän valolle, ja pysähtyi hämmästyneenä uunin luo, missä vielä oli jäljellä hiillos äsken loppuunpalaneesta valkeasta…
Joku — soreavartinen, vaaleakasvoinen olento — nukkui nojatuolissa uunin edessä.
Ariel olisi voinut luulla, että joku jouluenkeleistä, väsyneenä suomastaan huolellisesta hoidosta, oli nukahtanut siihen… Mutta varmaankin käy enkeleitä maalatessaan itsekin niiden näköiseksi… Hän näki kaksi pientä paljasta jalkaa hopeatohveleissaan, jotka sisustuksensa puolesta parhaiten soveltuivat lämmittäjiksi noille sieville paleleville naisjaloille…
Ja hellästi, hurmaantunut kiitollisuudenilme katseessaan, runoilija polvistui saamansa ihmelahjan eteen. Kaikkivaltias — ja silti veitikkamainen — jouluenkeli oli tähtösen asemesta tuonut hänelle onnen, viehkeän maallisen onnen.
Kun prinsessa Helmi oli ehtinyt viidentoista vuoden ikään, vei kuningas, hänen isänsä, hänet norsunluiseen linnaan, niissä kuningatar-vainaja oli asunut, ja sanoi hänelle:
— Tämä on nyt sinun asuntosi.
Sitten aukenivat suunnattomat kupariarkut, missä hohti loppumaton määrä äskenlyötyjä kultarahoja ja kimmeltäviä Intian jalokiviä. Valkoisella silkillä sisustetuissa lippaissa nähtiin koruja, joiden tuikkavat timantit ja haavemaisen hennot takeet olisivat herättäneet haltiattarenkin kateuden. Ja kuningas puhui:
— Nämä kaikki ovat sinun!
Silloin tuo solakka ja harvinaisen kaunis prinsessa polvistui, tykkänään verhoutuneena tähkänväriseen tukkaansa, ja kuningas asetti hänen kumartuneelle otsallensa kevyen liljakoristeisen kruunun ja sanoi:
— Olet kuninkaan tytär! Kaikissa valtakuntani äärissä nämä rikkaudet ja tämä kruunu kohottavat tahtosi ainoaksi laiksi!
Ensin kiitti prinsessa isäänsä kaunein sanoin, kuten hänen kasvattajattarensa oli häntä neuvonut, sitten hän syleili häntä aivan tavallisen pikku tytön tapaan — mitä kukaan ei ollut hänelle opettanut. Hänen mielensä oli niin riemukas!
Noudattaen tuon ylhäisen suvun perinnäistapaa, minkä vesa hän oli, oli prinsessa viettänyt alaikäisyytensä maailmasta erillään, omistamatta mitään, saamatta lausua ainoatakaan toivomusta, joka olisi täytetty kasvattajan suostumuksetta. Nyt piti hänen kehittyä vapaudessa, seuraten vain oikullisen mielikuvituksensa johteita.
Luodessaan katseen kuvastimeen, prinsessa hymyili hilpeälle kuvallensa, ja hänen kätensä, nuo pienet kädet, jotka olivat niin heikot, niin hennot, että hiukankaan kovempi ote olisi ne taittanut, leikiskelivät kultarahoilla ja koruilla, hänen mumistessaan:
— Saan, mitä ikinä haluan!
Hän kutsutti maailman etevimmät taiteilijat koristamaan ja kalustamaan uudelleen norsunluulinnan ja hän kuljetutti sinne taideteoksia valtakunnan museoista. Itse hän verhoutui kullalla kirjailtuihin silkkivaatteisiin tai itämaisiin helmikuvioin koristettuihin lumivalkoisiin harsopukuihin.
Jokainen hänen liikkeensä sai jalokivet säkenöimään, kallisarvoiset kukat, joilla hän koristautui, levittivät sulotuoksua hänen ympärilleen, ja koko hänen olentonsa muistutti hänen pienestä valkoisesta kädestänsä, joka oli aivan väsähtänyt monien sormusten taakasta.
Tuossa liioitellussa, hennon arassa komeudessa, missä tuhannet sulotuoksut täyttivät ilman, eleli Helmi aarteista arvokkaimpana, harvinaisimpana kukkasista. Mutta yksinäisyydessä ei hän suinkaan aikonut kuluttaa päiviänsä. Hän kokosi linnaansa komeaa hoviväkeä, pani toimeen juhlia ja kunnioitti kuninkaan pitoja läsnäolollaan. Kantotuolissaan tai ratsunsa selässä hän myöskin suvaitsi esiintyä, ylväänä kuin pikku epäjumala, heitellen sormenpäillään, jotka eivät olleet koskaan käsitelleet tavallista rahaa, kultakolikotta teille, joilla kerjäläisiä kuljeksi. Häntä huvitti myös liikuskella uhkean seurueen ympäröimänä kaupungilla, joen rannoilla, metsissä, ja minne hänen tiensä kävikään, kaikkialla hän halusi itselleen jotakin — helyjä tai muita taide-esineitä, puutarhoja, linnoja — tai hän tahtoi nähdä ja kuulla tanssia ja laulua. Kaikki hän sitten maksoi korkeaan hintaan, mutta hymyilyä ei häneltä liiennyt kenellekään.
Täyttymätöntä toivetta ei prinsessa koskaan kokenut, ja tuo rajaton valta tuotti hänelle enemmän tyydytystä kuin toivotut seikat, jotka hän kohta unohti. Enemmän kuin läheisten henkilöitten rakkaus merkitsi hänen ylpeälle mielellensä ihailu, jonka ihmisjoukko omisti hänelle, jumalalliselle, mahtavalle ja salaperäiselle olennolle, joka erosi muista naisista samassa määrin kuin linnan ansareitten orkideat muista kukista.
* * * * *
Kukkiin oli prinsessa kiihkeästi mieltynyt. Niitä piti linnassa olla niin yksinkertaisimpia lajeja kuin uhkeimpiakin. Luonnontutkija olisi hänen puistossaan havainnut edustajia koko kuningaskunnan kukkamaailmasta sekä lisäksi muiden maiden kiinnostavimmista lajeista.
Eräänä päivänä, kun prinsessa Helmi oli huviretkellä maalla hovinaistensa ja henkivartijoittensa kanssa, hän havaitsi erään nuoren paimentytön povella kukkasen, jota hän ei ollut nähnyt koskaan ennen.
Se oli pieni sinikello, muodoltaan ja värivivahdukseltaan niin viehättävä, että se tuntui vetävän vertoja kuninkaallisten kukkatarhojen ihanimmille ja harvinaisimmille lajeille.
— Mikä kukka tuo on, pienokaiseni? kysyi prinsessa.
— En tiedä sen nimeä, armollinen rouva, vastasi tyttö arasti. — Se kasvaa ainoastaan tuolla kaukana vuorenharjoilla, ja sielläkin se on hyvin harvinainen.
Ja hän viittasi päivänpaahtamalla kädellänsä taivaanrannalla siintävään selänteeseen.
— Kuinka sinä sitten olet sen saanut? huudahti Helmi ihmeissään.
Paimentyttö loi katseensa maahan, hilpeästi hymyillen:
— Sulhaseni paimentaa vuohia tuolla ylhäällä, sanoi hän, — ja hän on tuonut sen minulle. Minun täytyi häntä torua, sillä saadaksensa tämän kukan hänen täytyi panna henkensä vaaraan.
Prinsessa ajatteli itseksensä että kauniin kukan takia kyllä kannatti uhrata viheliäinen ihmishenki, ja ylhäältä hevosen selästä hän heitti silkkikukkaron, joka putosi maahan iloisesti kilahtaen.
— Minä pidän kukkasestasi, sanoi hän. — Anna se minulle ja ota tuo kukkaro!
Silloin tapahtui hämmästyttävä seikka: Paimentyttönen, joka huonoissa pukineissaan vaikutti niin viheliäiseltä, painoi kukkasen povellensa ja huudahti, kukkarosta välittämättä:
— En toki, armollinen rouva. Kukkaseni ei ole kaupaksi…
Kieltävää vastausta pyyntöönsä ei prinsessa ollut saanut vielä koskaan. Hänestä tämä tuntui uudelta seikkailulta, niin ettei hänelle aluksi tullut mieleen edes siitä vihastua.
— Osaat valvoa hyvin etuasi, pienokaiseni, sanoi hän. — Mutta minä haluan saada tuon kukan, enkä ole paha. Ota tämä vielä lisäksi — tehkäämme vaihtokaupat!
Ja hän tarjosi hänelle safiirisormusta.
Mutta tyttö pudisti päätänsä.
— En voi siihen suostua, armollinen rouva, sanoi hän, — sillä tämä kukka on sulhaseni lahja. En vaihtaisi sitä suurimpiinkaan rikkauksiin.
Kuullessaan nuo sanat Helmi rypisti kulmiansa.
— Sepä olisi ihmeellistä, sanoi hän, -— jollen pääsisi voitolle tuollaisesta paljasjalkaisesta tyttöletukasta!
Ja kääntyen höyhentöyhtöisten henkivartijoittensa puoleen hän sanoi:
— Ottakaa tuo kukka! Haluan saada sen!
Eräs henkivartijoista yritti toteuttaa käskyn, matelevana ja julmana. Mutta äkkiä asettui muuan mies, joka juuri oli saapunut paikalle, raudanharmaan vinttikoiran seuraamana, vapisevan tyttösen rinnalle, pidättäen halveksivalla liikkeellä tuon lähestyvän hulttion.
Tulokas oli puettu ylimyksen tavoin, joskin varsin yksinkertaisesti. Prinsessa ei tuntenut häntä, eivätkä hänen hovinaisensakaan. Kauniiksi ei häntä olisi sanottu, mutta huomaamatta eivät hänen miehekkäät kasvonsa ja hänen kookas, ylväs vartensa olisi missään jääneet. Ne kuvastivat jalointa ylhäisyyttä: sydämen ja ajatustavan aateluutta.
Muukalainen oli kunnioittavasti paljastanut päänsä, ja tervehtien prinsessaa hän lausui:
— Teidän Korkeutenne, rukoilen armoa tämän lapsukaisen lemmentodisteelle!
Mutta tointuen pian hämmästyksestään, prinsessa lausui, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan tuota pyyntöä:
— Vartijat, ettekö kuulleet käskyäni!
Äskeinen vartija ei uskaltanut olla noudattamatta herrattarensa käskyä, vaikka muukalaisen ryhti saattoi hänet levottomaksi. Hän yritti jälleen lähestyä tyttöä. Mutta nyt vinttikoiran omistaja otti häntä niskasta, heittäen hänet maahan.
— Teidän Korkeutenne, sanoi hän, katsoen prinsessaan pelottomasti, mutta uhmailematta, — te olitte aikeissa tehdä huonon teon, mutta Jumalan armosta minä tulin sen estämään.
— Tule, lapseni, lisäsi hän, ojentaen kätensä paimentytölle, — ole levollinen, saat kyllä pitää rakastettusi sinikellon.
Komea ratsastajatar vapisi raivosta. Pari vartijapäällikköä yritti kiiruhtaa rikollista rankaisemaan, mutta Helmi pidätti heidät kädenliikkeellä.
Hänen huulensa vavahtelivat, hänen kasvoillensa levisi norsunluun väri, hänen koukistuneet sormensa tarrautuivat kiukkuisesti ohjaksiin. Kiihkeä taistelu kävi hänen mielessänsä. Luoden lopuksi ylvään ivallisen katseen rohkeaan vastustajaansa hän lausui:
— Luovun tuosta kukasta, sillä oikeastaan olen jo väsynyt sen sineen!
* * * * *
Prinsessa oli päivämääriä huonolla tuulella, ja hoviväki mietti päänsä puhki kuinka häntä voitaisiin huvittaa. Lopuksi eräs seuraneiti luuli keksineensä oivan keinon prinsessan huvittamiseksi, lukemalla hänelle muutaman tuntemattoman runoilijan ylistyslauluja kaupungin nuorille tytöille, joiden viehkeys oli häntä ihastuttanut. Nuo runot olivat kauniita sisällöltään ja niin sulosointuisia, että niitä kuultua viulunsävel vaikutti räikeältä, ja että mahtava prinsessakin sanoi, ettei hän ikinä ollut lukenut eikä kuullut mitään niin viehkeää.
— Mikä on tuon runoilijan nimi? tiedusteli hän.
Ihastuneena siitä, että jokin seikka jälleen kiinnosti prinsessaa, kiiruhti eräs hovimiehistä vastaamaan:
— Tuo runoilija, jonka runoista tunnetaan vasta viisi taikka kuusi, käyttää nimeä Percinet. Mutta tämä on vain salanimi, eikä kukaan tiedä mitään hänen elämästänsä. Mutta ne, jotka ovat halunneet ilmaista hänelle ihailunsa, ovat kirjoittaneet hänelle sen miehen välityksellä, joka piirtää hänen runonsa kultakirjaimilla valkoiselle pergamentille, ja joille luotettava palvelija tuo viestejä runoilijalta.
— No hyvä! huudahti prinsessa. — Herra Percinet omistaa suuremmat runoilijalahjat kuin kaikki hovirunoilijani yhteensä, ja minä haluan saada häneltä runoja, jotka eivät vielä ole kierrelleet kaupunkia. Vietäköön hänelle lipas täynnä kultaa, että hän ylistäisi kuninkaallista valtaani.
Mutta kun odotettu vastaus saapui, vallitsi norsunluulinnassa pelästys ja kauhu. Runoilija Percinet oli palauttanut kullalla täytetyn lippaan, sanoen etteivät tuhannet sellaiset lahjat saisi häntä ylistämään sadepäivää, eivätkä tuhannet prinsessat voisi estää häntä ylistämästä päivänpaisteista aamua tai kuutamoiltaa. Hän piti enemmän runojensa helkkeestä kuin kullan kilinästä, ja tottuneena laulamaan kauneudesta ja kunniasta, hän ei pystynyt virittämään virttä vallan ylistykseksi.
* * * * *
Kuullessaan tuon vastauksen prinsessa tyrskähti nauruun, joten kukaan muukaan ei uskaltanut käsitellä sitä vakavasti. Mutta tuossa naurussa ei ollut hilpeyttä, ja meni viikon päivät, ennenkuin hänet saatiin unohtamaan tuo kiusallinen tapaus. Tämän päämäärän saavuttamiseksi eräs hovin mahtavista kertoi muutamana iltana komeista turnajaisista, joita hän oli ollut katsomassa muutamain muiden hovimiesten kanssa. Ritari, jonka kerrottiin suorittaneen mitä uljaimpia sankaritekoja, oli siellä vaatinut taisteluun ja voittanut valtakunnan kuuluisimmat taistelijat. Mutta voittaja oli pitänyt kilpataistelun päätyttyäkin hopeakypäränsä päässään, eikä kukaan voinut kehua nähneensä hänen kasvojansa silmikon suojatta.
Prinsessan silmät säikkyivät. Soturin tyttärenä hän piti taistelukuntoa arvossa ja häntä miellytti asepukujen kalske ja miekkojen kimmellys.
— Otettakoon lujimmat tangot, sanoi hän, — sälytettäköön valkoisen muuliaasini selkään niin paljon hopeaa kuin se voi kuljettaa, ja pestattakoon sillä palvelukseeni tuo voittamaton sankari, missä hän lieneekin. Haluan saada hänet henkivartijakseni. Hänen pitää kulkea kantotuolini edellä ja suojella minua julkeilta ja rikollisilta ihmisiltä.
Ymmärrettiin hänen muistelevan tuota paimentytön puolustajaa ja kaikki loivat katseensa maahan. Sitten kiiruhdettiin viemään ritarille hänen viestinsä ja kallisarvoiset lahjansa. Mutta ritari vastasi, että hänen miekkansa oli aina palvellut vain yleviä päämääriä, — puolustanut uskontoa, valtaistuinta ja turvattomia, eikä se ollut myytävänä poliisipalvelukseen edes kullastakaan, saatuansa verikasteensa niin monen uljaan vihollisen kanssa otellessaan.
* * * * *
Prinsessa polki jalkaa, huutaen että ritari oli tolvana, että kaikki ihmiset olivat liittoutuneet häntä ärsyttääksensä ja että hän oli onnettomampi kuin tiellä tallattavat kivet. Mutta huonosta tuulestansa huolimatta hän suostui noudattamaan kuninkaan kehoitusta, jonka tämä turhaan oli uudistanut alinomaa ainakin jo kahden kuukauden aikana, luvaten valita puolisoksensa jonkun noista kosijoista, jotka hänen välinpitämättömyytensä saattoi epätoivoon.
Kuningas pani toimeen suuret pidot ja kutsutti niihin naapurimaitten hallitsijat, jotka kaikki olivat kosineet kaunista Helmeä. Prinsessa saapui niihin kullalta ja hopealta hohtavassa puvussa, joka näytti olevan kudottu auringon ja kuun säteistä. Hänen tukassaan hohti, timanttikruunun ohella, harvinaista lajia olevain lummekukkien muodostama sädekehä.
Kalpeana, ylväänä, pää pystyssä hän istui valtaistuimellaan, mistä hänen laahuksensa laskeutui maahan raskaina, hohtoisina poimuina. Liikkumattomin kasvoin hän kuunteli mahtavintenkin kuningasten ihailun ilmauksia.
Juhlaan olivat saapuneet kaikki kuningaskunnan kuuluisat henkilöt. Prinsessa Helmi tiedusteli muutamien unohtamiensa tai hänelle outojen henkilöitten nimiä, ja samassa hän vavahti huomaamattomasti. Lähellä akkunaa, jonkun matkan päässä ryhmästä juttelevia nuorukaisia, joilla oli vaaleat puvut ja silkkiröyhelöt, seisoi kookas ylhäinen herra, hienompi ja ylväämpi mustissa samettipukineissaan kuin kukaan muu koko seurueessa. Hän keskusteli erään kamariherran kanssa, joka tarkkasi hänen puhettansa erityisen kunnioittavin ilmein.
Helmi tunsi heti tuon miehen. Hän oli ainoa olento, joka oli rohjennut lausua prinsessalle nuhteen sanan vasten kasvoja ja puhutella häntä melkein käskevään sävyyn.
— Kuka on tuo mustapukuinen ylimys? tiedusteli prinsessa kamariherralta.
— Hän on herttua Renaud, vastasi puhuteltu. — Hän palasi vasta joku aika sitten raakalaiskansojen maista, missä hän on voitoillansa lisännyt hänen Majesteettinsa valtaa. Teidän Korkeutenne tietää, että hän on varsin vanhaa sukua. Tosin tiedetään, ettei hänen rikkautensa vedä vertoja hänen hyveillensä, mutta jokainen myöntää, ettei ole olemassa oivallisempaa soturia, oppineempaa pappia eikä herttaisempaa aatelismiestä. Monet nuoret tytöt, ylhäisintäkin sukua, pitäisivät suurena onnena saada herttua Renaud'in puolisoksensa, jollei tuon uljaan ritarin sydän olisi yhtä voittamaton kuin hänen miekkansakin.
— Mikä ylpeä olento! mumisi prinsessa.
Ja kamariherra, joka ei kerskaillutkaan olevansa mikään naissydänten tuntija, pahoitteli sitä, ettei herttua Renaud nähtävästi tällä taholla voittaisi suosiota.
Seuraavana päivänä kuningas meni norsunluulinnaan, muistuttaaksensa prinsessaa hänen lupauksestaan ja tiedustellakseen hänen valitsemansa puolison nimeä.
— Teidän Majesteettinne, vastasi prinsessa, — nuo muukalaiskuninkaat ikävystyttävät minua ja ovat minusta vastenmielisiä, — en tahdo ketään heistä!
Empien hetkisen hän sitten jatkoi rohkeasti:
— Koska Teidän Majesteettinne katsoo suotavaksi että menisin avioliittoon, niin suvaitkaa määrätä, että jonkun uskotuistanne on vietävä herttua Renaud'ille salainen viesti, että hänellä on menestymisen toiveita, jos hän haluaa kosia kuninkaansa tytärtä… Tiedän kyllä, lisäsi hän hymyillen, — etteivät kaupungin kauneimmatkaan neitoset ole voineet voittaa hänen ylpeätä sydäntänsä, mutta kenties hän huomenna ajattelee, ettei harkitseminen ole ollut haitaksi.
Ensiksi kuningas pani kovasti vastaan, arvellen että ainoastaan jokin hallitsija olisi tuon liiton arvoinen. Mutta kun herttua Renaud tuotti hänen hallituksellensa kunniaa, kun herttua oli laajentanut ja vahvistanut hänen valtaansa — ja kun kuningas ennen kaikkea ei pystynyt vastustamaan pikku epäjumalaansa, antoi hän ennen pitkää suostumuksensa.
Mutta kun herttua Renaud'ilta tiedusteltiin hänen mieltänsä, vastasi hän että prinsessa oli niin paljon ylhäisempi häntä, ettei hänelle koskaan voinut tulla mieleenkään rakastua häneen, ja ettei ollut hänen luontonsa mukaista valita itselleen vaimo rikkauden ja syntyperän perusteella.
* * * * *
Tällä kertaa pikku prinsessa Helmi ei vihastunut eikä nauranut, vaan oli hyvin vähäpuheinen koko päivän. Hoviväki, joka ei tiennyt mitä oli tapahtunut ja mitä tuskallisia ajatuksia tuon kuninkaallisen otsan takana liikkui, odotti ihmeissään, mitä uusia oikkuja prinsessa hautoi mielessänsä. Rauhoituttiin hieman, kun Helmi seuraavana päivänä vain ilmoitti haluavansa kuulla eräässä kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa kappelissa äskettäin Jerusalemista palanneen hurskaan munkin saarnaa.
Munkki puhui erinomaisen hyvin, joskin varsin ankarasti, ja seuranaiset kehuivat saarnaa. Prinsessa puolestansa pyysi hurskaan puhujan linnaan ja kertoi hänelle kaikista pettymyksistä, joita hänellä viime aikoina oli ollut.
— Isäni, päätti hän puheensa, — olin tullut kuulemaan teitä, saadakseni teiltä lohtua. Mutta te puhuitte ainoastaan keinoista, joilla paratiisi saavutetaan, ja sananne eivät tunkeneet ollenkaan mieleeni, sillä nehän olivat tarkoitetut ainoastaan köyhille ihmisille. Varanneehan taivaallinen Kuningas valtakunnassaan toki paikat maallisille kuninkaille?
— Tyttäreni, vastasi pyhä mies, joka ei ollut perehtynyt hovin kohteliaisuuksiin, — rikkaus ja valta ovat arvokkaita Jumalan lahjoja, joita tulisi käyttää hänen kunniaksensa, mutta niillä ei voida ostaa runoilijan ylistystä, jos hän todella ansaitsee runoilijan nimen, ei rehellisen soturin miekkaa, ei kunnon miehen rakkautta. Ja mitä paratiisiin tulee… Tyttäreni, jollei teillä Jumalan valtaistuimen eteen tullessanne ole tarjottavana taivasten Herralle muuta kuin varallisuutenne ja kruununne, silloin ovat monet kerjäläiset, joilla ei tänään ole leipää eikä paikkaa mihin päänsä kallistaisivat, tuona päivänä rikkaampia kuin te.
Helmi huudahti, että jos niin oli, silloin ei hän välittänyt olla prinsessa ja asua norsunluulinnassa, ei halunnut katsella hoviväkensä tekopyhiä kasvoja. Ottaen mukaansa ainoastaan vanhan imettäjättärensä ja muutamia uskollisia palvelijoita hän asettui asumaan omistamaansa pieneen linnaan, joka sijaitsi metsän reunassa maalla, monen tunnin matkan päässä pääkaupungista. Siellä hän vietti yksinäistä elämää, kirjansa ja harppunsa huvinaan, omistaen rukoukselle linnanherrattaren juhlallisessa rukoustuolissa enemmän aikaa kuin koskaan norsunluulinnassa elellessään. Maallisista asioista ei hän enää välittänyt.
Eräänä iltana hän meni avonaisen akkunan luo, ja nojaten sitä reunustavaan paksuun muuriin hän nautti raikkaasta ilmasta, joka vilvoitti hänen otsaansa. Korunsa, kruununsa ja raskaat kirjosilkkipukunsa oli hän jättänyt norsunluulinnaan. Yksinkertainen valkoinen puku verhosi häntä aistikkain poimuin, ja hänen kaunis tukkansa valui pitkin hänen hartioitansa ainoana kuninkaallisena vaippana, jonka hän oli suostunut säilyttämään. Se vuodatti kullanhohdetta hänen ylitsensä ja kuutamo loitsi siihen välkähteleviä jalokiviä.
Kuinka yö oli rauhallinen! Kuinka viehkeän surunvoittoinen tuo kalpea valo olikaan! Kukkivassa metsikössä raiutteli satakieli kirkkaita säveleitänsä, jotka tuntuivat sulautuvan sulotuoksuihin. Tämän vienon rauhan vallitessa, kuun verhotessa hänetkin kuin morsiushuntuun tai paariliinaan, ajatteli prinsessa Helmi, että tällaisena yönä herää sydämessä halu omistaa onnea, tai onnen puutteessa edes hiukan toivoa. Hän tunsi niiden aarteiden arvon, joita hän ei ollut koskaan omistanut, ja oivalsi niiden mitättömyyden, joista hän oli ylpeillyt… Ja nyt itki pikku epäjumala naisen kyyneleitä.
Hän itki kauan, siksi kunnes hänen katseensa kiintyi ihmisvarjoon, joka ilmestyi hämärästä puitten keskeltä.
Kun tieto prinsessan muutosta tuohon vaatimattomaan asuntoon ehti levitä, riensivät seudun apua tarvitsevat sinne. Prinsessa ei ollut koskaan ennen nähnyt kurjuutta läheltä. Toiset avunanojista itkivät. Nyt oivalsi prinsessa, mistä lähteestä kyyneleet vuotivat. Nuo onnettomat ihmiset palasivat useinkin, ja Helmi kävi mökeissä tervehtimässä niitä, joita sairaus tai arkuus esti tulemasta.
Hän ei kaivannut hovielämää, vaikka hänen mielessänsä pikemmin vallitsi tyyneys kuin hilpeys. Hän ei tavoitellut erinäistä ajanvietettä, mutta sitä saapui hänelle odottamattomasti: kaupungin lähetti toi hänelle kauniin pergamenttikäärön, johon oli kirjoitettu runoja kultakirjaimilla. Ja nuo runot olivat viehättäviä, paljon kauniimpia, soinnukkaampia vielä kuin ne, jotka prinsessa kerran ennen oli lukenut. Tekijä ei ollut merkinnyt niihin nimeänsä, mutta Helmi oivalsi kumminkin, että tämä oli Percinet. Kunnioituksesta häntä kohtaan, jolle ne olivat omistetut, runoilija karttoi henkilön mainintaa, puhuen ainoastaan kyyneleistä… Ja Helmi itki niitä lukiessaan, närkästymättä siitä, että tuntematon oli niin hyvin oivaltanut hänen tunteensa. Tuo runous ei voinut loukata hänen sydäntänsä. Se virvoitti sitä kuin suojaavan siiven lehahdus.
Runoilija, joka oli hylännyt prinsessan tarjoaman kullan, oli koonnut hänen kyyneleensä kallisarvoiseen maljaan. Hän, joka ei ollut suostunut ylistämään valtaa, oli nyt vuodattanut kyyneleitä yhdessä valkopukuisen neitosen kanssa, joka oli kaunis ja tunsi tuskaa.
* * * * *
Yksinäisyydessään prinsessa mietiskeli monenmoista. Hän käsitti nyt paremmin rukoukset, jotka hän lausui, kirjat, joita hän luki, romansit, jotka hänen sormensa houkuttelivat esiin soittimen kielistä. Kukkien ihanuudestakin hän nautti täydellisemmin, saadessaan itse poimia ne kedolta, sirkan siristessä ruohikossa, tuulenhenkäysten kuljettaessa mullanlemua ja taivaan kaartuessa hymyilevänä hänen ylitsensä.
Ilman kunniavartiota käyskenteli nyt metsissä ja niityillä hän, joka oli halunnut ostaa suojaksensa hopeakypäräisen sankarin varman miekan. Nuo kävelyretket, joiden päämääränä aina oli jokin kärsimyksen maja, tuottivat tyydytystä hänen surunvoittoiselle mielellensä.
Mutta kun hän eräänä iltana hämärän tullen lähti hitaasti kulkemaan metsän poikki kotiinpäin, havaitsi hän äkkiä puiden keskellä kookkaita varjoja. Äkkiä ympäröi lapsiparan ryövärijoukkue, joka aikoi viedä hänet mukanaan luolaansa, pakottaaksensa kuninkaan maksamaan suuret lunnaat.
Prinsessa oivalsi hyvin, ettei vastarinnasta olisi mitään hyötyä. Hän uskoi sielunsa Jumalan huomaan, mutta jännittäen voimansa äärimmilleen hän kohotti epätoivon huudon kaiun kerrattavaksi… Heti näkyi hämärästä kypärän välke, metsiköstä kiiruhti harmaan vinttikoiran seuraama mies. Hän oli kookas, ylhäinen herra, ja hänen kypäränsä oli hopeasta.
Kuten voi käsittää kävi ottelu tuimaksi, ja mielenliikutuksesta menetti Helmi tajuntansa. Hänet herätti jälleen tajuihinsa vakava ja lempeä miehenääni, joka puhui hänelle rukoilevasti. Silmät vielä suljettuina, tunsi prinsessa lepäävänsä sammaleilla ja hän kuuli nämä sanat:
— Helmi, rakas pikku Helmi, armahtakaa minua ja tointukaa!
Hän avasi silmänsä ja näki edessään herttua Renaud'in, joka hopeakypärän silmikko avattuna, tuskan ilme hienoilla kasvoillansa, pyrki herättämään häntä tajuntaan.
— Missä minä olen? sopersi Helmi.
— Älkää pelätkö, prinsessa, vastasi tuo vakava ääni. — Nuo konnat ovat jo kaukana, mutta pyydän saada saattaa Teidän Korkeutenne tuonne pienelle linnalle, sillä on vaarallista liikuskella tähän aikaan metsissä.
Ja nyt toteutui prinsessan aikaisemmin ilmaisema toivomus: hän kulki ylpeänä ja turvallisena tuon hopeakypäräisen ritarin suojassa, joka ei koskaan ollut käyttänyt miekkaansa muuhun kuin heikkojen suojaamiseen, kuninkaan ja Jumalan kunnian puolustukseen.
* * * * *
Herttua Renaud palasi seuraavana päivänä pieneen linnaan, sitten usein muulloinkin, lopuksi joka päivä. Vanhan hoitajattaren kehrätessä lankaansa muutaman askeleen päässä heistä hiljaisella parvekkeella, keskustelivat herttua Renaud ja hänen pelastamansa neitonen tuhansista seikoista, ja prinsessa Helmi oppi aina paremmin oivaltamaan herttuan mielenjaloutta ja henkevyyttä. Kumpikaan heistä ei milloinkaan maininnut menneitä aikoja.
Epäilemättä herttua Renaud, joka oli käyttänyt hopeista ritarinkypärää, myöskin oli pidellyt runoilija Percinet'in kynää. Mutta Helmi ei ilmaissut hänelle tuota havaintoansa, ja herttua Renaud puolestansa ei ollut tietävinään että valkopukuinen tyttönen, joka vaatimattomana hymyili hänelle linnan parvekkeella, oli sama neitonen, jonka hän oli nähnyt kopeana kuninkaantyttärenä, timanttikruunu päässään ja kylmähkön upea lummekukkakehä kulmillaan, sama olento, joka oli luullut voivansa häikäistä arvollaan ja rikkaudellaan miehen, jonka sydäntä ei kukaan vielä ollut voittanut.
Päivät menivät menojaan, sitten tuli aika, jolloin herttua Renaud pysyi kauan poissa. Palatessaan linnaan hän oli hyvin kalpea. Liiaksi liikutettuna voidakseen puhua, katsoi Helmi häneen kysyvästi. Silloin hän polvistui neidon eteen, ja sanaakaan puhumatta, rukoillen ainoastaan tuolla muutoin niin ylväällä katseellansa, hän ojensi hänelle kukkasen.
Se oli lemmen kukkanen, tuo pieni sinikello, joka ei kasva muualla kuin vuorten harjalla ja jota vuohipaimenen morsian ei olisi luovuttanut mistään rikkauksista. Renaud oli käynyt noutamassa sen varsin kaukaa, ylängöiltä… Ja Helmi käsitti, mitä se merkitsi.
* * * * *
Istuen kuninkaan rinnalla tuon vaatimattoman asuntonsa parvekkeella, josta hänen oli lähdettävä, palatakseen norsunluulinnaan, odotti prinsessa Helmi sulhoansa, ja kädet täynnä kukkaseppeleitä lähestyivät häntä köyhät, joiden silmistä hän oli kuivannut kyyneleet.
Hän tervehti heitä ystävinä, hän tulkitsi heille sydämensä tunteita, hän antoi heille lahjoja, ja kaikki hymyilivät.
Silloin pieni, hyvin heikko ja kalpea lapsi, jota hän oli tuuditellut lauluillansa ja huvittanut saduillaan, painautui hänen helmaansa.
— Minä rakastan teitä, prinsessa, mumisi hän suurena salaisuutena. — Kun tulen Jumalan luo, laulan hänelle teidän laulujanne ja kerron teidän tarinoitanne, ja sitten poimin pienten enkelien kanssa tähtiä, ja niistä me rakennamme teille kauniin valtaistuimen taivaaseen.
Syksyinen tarina.
Kaukaa kuului nuorten tyttöjen laulua… Merenkalvon yläpuolella sijaitsevan linnanparvekkeen nurkkauksessa istui pikku prinsessa, katse haaveksivana, käsi sormustaakkoineen laskettuna väsyneellä liikkeellä suuren vinttikoiran selkään.
Pikku prinsessan silkkihiukset, hohtoisat kuin hänen kruununsa, valuivat paksuina palmikkoina pitkin samettipieluksia, mutta hänen voimaton päänsä ei näyttänyt jaksavan kannattaa noita kahdenkertaisia koristeita, kuningattaren ja naisen. Hopeakirjailuin koristettu silkkipuku näytti painollaan rasittavan liiaksi tuota hentoa ja perin kalpeaa olentoa, hänen otsansa sairaalloinen väri muistutti hortensioista, jotka muutaman askeleen päässä hänestä viettivät kuihtuvaa elämää komeissa ruukuissansa.
Ja Coelio-vanhus katsoi häneen alakuloisesti, kosketellen vienosti luuttunsa kieliä. Hänet oli valittu opettamaan tässä hovissa vieraita kieliä, ja kauniista isänmaastaan erotettuna oli hän täällä vieraalla maalla kiintynyt talvisen seudun sairaaseen lapsoseen, joka niin lempeänä kuunteli hänen kertomuksiansa maista, missä meri aina on sininen ja aurinko kultainen.
Mitä hakikaan pikku prinsessa noista helmiäisvärisistä usmajoukoista, jonne kalastajain purjeet katosivat, toiset toistensa jälkeen? Mitä hakivatkaan hänen sinisilmänsä, koiran sulkiessa luomensa hänen hyväilystään nauttien?…
— Coelio, mumisi hän, — minä mietiskelen, mitä varten oikeastaan olen syntynyt… Sanotaan usein: hän on onnellinen kuin prinsessa… Minä olen prinsessa, ja kumminkin tuo masennuksen kysymys kohoaa huulilleni. Luuletteko että sellainen kysymys on koskaan herännyt noiden laulavien tyttösten mielessä, jotka ammentavat vettä tuolla kaivolla… Mitä varten olen siis syntynyt, Coelio?
Coelio, joka läheni elämän loppua, tiesi hyvin, että on paljonkin kysymyksiä, joihin tämä elämä ei voi suoda vastausta, mutta hän ei rohjennut sitä sanoa, peläten pahoittavansa prinsessaa. Hymyillen hän vastasi:
— Pian tulee nuori ja kaunis kuningas noutamaan teidät linnaansa… silloin ymmärrätte, mitä varten olette syntynyt.
Prinsessa Hieldis pudisti päätänsä.
— Kuukauden kuluttua täytän kaksikymmentä vuotta, vastasi hän, — ja minua ei nouda täältä mikään kuningas, vaan haudankaivaja. Olen perinyt äidiltäni taudin, johon hän kuoli siinä iässä. Mikään prinssi ei haluaisi minua puolisoksensa, sillä voisin jättää taudin perintönä pojilleni… Ikätoverini palmikoivat hilpeinä myrttikruunujansa, minä saan sen päähäni, vaipuessani haudan lepoon.
Coelio koetti yhä vieläkin hymyillä.
— Meren synkkä ilmekö teidän mielessänne herättää nuo kuolemanajatukset?
— Ah, huudahti Hieldis, — kuinka ne eivät valtaisi mieltäni? Lapsuudestani saakka on jokainen minuun kiintynyt katse niitä kuvastanut, olen kuullut ne jokaisessa minuun kohdistetussa puhuttelussa. Äitini maalattiin kahdenkymmenen vuoden vanhana ruusujen peittämällä vuoteella, silmät suljettuina, ryppyisessä kädessään lilja, jonka kalpeus ei vedä vertoja hänen kuolinkasvoillensa. Tuo kuva on hyvin minun näköiseni, Coelio.
Pikku prinsessan katse oli koko ajan kiintynyt helmenhohteiseen taivaanrantaan. Johtaaksensa hänen ajatuksensa toiseen suuntaan, Coelio pyysi että hän kertoisi hänelle jonkun noista ihmeellisistä taruista, joita pohjolan asukkaat kertoelevat iltojensa ratoksi.
Prinsessa alkoi kertoa:
— Oli kerran hyvin vaalea ja hyvin kaunis haltiatar, jonka täytyi toisen häntä mahtavamman hengen määräyksestä viettää päivänsä syvällä huurrelinnassa. Hänen täytyi olla siellä vankina siihen päivään saakka, jolloin hän vaipuisi ikuisten lunten uneen, joka on talven haltiatarten paratiisi. Eräänä aamuna, kun auringon säde liekehti ylhäällä vuorten harjalla, haltiattaren sydän alkoi laulaa kuin lintu. »Vaiti, vaiti», sanoi hän sydämellensä, »en saa kuunnella sinua, suloinen laulu». Mutta sydän ei vaiennut. Silloin mietti haltiatar: »Mitä hyödyttää sydämen omistaminen, jollei saa rakastaa!» Ja hän riisti valkoisilla sormenpäillään povestansa tuon pienen laulavan esineen, pujahti sitten hetkiseksi pois linnasta ja piilotti sen kiven alle metsänsopukkaan, missä syysorvokit tuoksuivat. »Hyvästi, sydämeni, hyvästi!» lausui hän. »Siellä saat sinä laulaa. Kenties tulee vielä päivä, jolloin joku hellämielinen runoilija kuulee valituksesi… Hän ei tiedä, mistä se tulee, minne menee… Mutta sen surumielisyys viehättää häntä. Ja minä iloitsen siitä kylmässä linnassani.»
Pikku prinsessa vaikeni ja vanhus kysyi:
— Loppuiko tarina siihen?
— Siihen se loppui, Coelio, vastasi prinsessa.
Ja hitain askelin poistui pikku prinsessa parvekkeelta linnaan, kuninkaallisen puvun verhotessa jäykin poimuin hänen hentoa varttansa.
— Oi pikku prinsessaparka! ajatteli Coelio. — Jospa olisin nuori kuten sinä. Joka ilta tuudittaisi soittoni sinut uneen, joka aamu panisin salaa messukirjaasi mitä kauneimpia runoja, ja päivisin pysyttelisin, kuten uskollinen koirasi, alati luonasi ja kuiskaisin sinulle arkoja lemmensanoja… Hellyyteni olisi tosin vain viehkeää unta, herttainen haave, joka hyväilisi neitseellistä sydäntäsi, mutta näkisinhän sinun edes hetkisen hymyilevän elämälle, sinä hentonen kuoleman saalis!
Hän harhaili puistossa, jonka harva lehdistö kuvastui epämääräisesti, rajaviivoitta taivaalle. Äkkiä hän havaitsi kiven, joka oli valkoinen kuin alttarikivi. Värittömässä ruohikossa kasvavat orvokit painoivat sitä vastaan päänsä, ikäänkuin surren jotakin yhtä katoavaista kuin ne itse. Muistellen vaalean haltiattaren sydäntä Coelio siirsi runoilijan uteliaisuudella kiven paikaltansa.
Kosteassa maassa hän näki kauniin kuvitetun kirjan, jonka hän avasi sanomattomalla kunnioituksella. Sen kultareunaiset lehdet olivat kirjoitetut täyteen naisen käsialalla. Kynää pitelevät laihat sormet olivat vavisseet, ja silmistä, jotka seurasivat kirjoitusta, oli tipahtanut kirkas kyynelkarpale toisensa jälkeen, jättäen jäljen pergamenttiin…
Coelio luki. Heikko, murtunut nainen siinä uskoi, väsyneenä yksin kantamaan kärsimyksensä, ne tuntemattomalle, salaperäiselle olennolle. Nuo sivut uhkuivat epämääräisiin sanoihin puettua hellyyttä, hämäriä unelmia. Vaalea haltiatar siinä lauloi lauluansa, sydämensä laulua, sävelittä, kyynelin ja sulotuoksuin, vaatimatonta lauluansa, joka odotti vastausta runoilijan sydämeltä.
Coelio oli luullut, että vuodet olivat ainaiseksi kuivanneet hänen silmänsä, mutta nyt kostuivat hänen haalistuneet ripsensä. Hän muisteli aikaa, jolloin hän oli lukenut nuo ajatukset ja tunteet rakastamansa naisen sinisistä silmistä, hän kaihosi menneitä hetkiä ja noita silmiä, jotka olivat sulkeutuneet. Ilman henkäykset, jotka liehuttelivat hänen hopeahapsiansa, toivat mukanansa muistoja, hentoja ja salaperäisiä… Ne lähtivät kuljettamaan hänen aatoksiansa lentimillään… Ottaen kultakynän, joka oli käyttämätönnä entisajoista saakka, hän alkoi kirjoittaa kirjan tyhjille loppulehdille runoja… muinoin sepittämiänsä.
Seuraavanakin päivänä oli Hieldis hajamielinen, kuunnellessaan Coelion soittoa, mutta hänen poskillensa oli tullut ruusunhohdetta ja riemu säteili hänen silmistänsä.
— Eilen olin unohtanut tuon tarinan lopun, Coelio, sanoi hän, — nyt muistan sen… Pikku haltiattaren sydän lauloi kauan kiven alla, sitten, eräänä päivänä — oi, ajatelkaa mikä viehättävä päivä se oli! — kuuli runoilija tuon laulun. Tuo tuntematon laulu sai haaveita hereille hänen mielessänsä… hän yhtyi lauluun… niin hellin, niin kaunein sanoin! »Oi!» ajatteli haltiatar, »nytvoin nukahtaa ainiaaksi lumeen.»
— Tuo loppu ei ole vielä sellainen, kuin toivoisin, sanoi Coelio.
Ja illan tultua hän meni jälleen kohottamaan valkoista kiveä, ja seuraavina iltoina hän teki samaten. Hieldis kävi joka aamu poimimassa orvokkeja, jotka kukkivat kukkimistaan, kuin kiiruhtaen kukkimaan tarpeeksensa ennen talven tuloa.
Niin kului aika. Pikku prinsessa oli pian täyttävä kaksikymmentä vuotta. Hän kuihtui kuihtumistaan, hänen hento vartensa katosi puvun poimuihin, vähäisinkin liike saattoi sormukset vierähtämään hänen sormistansa… Päivä päivältä kuulsi hänen sinipunainen suoniverkkonsa aina selvemmin kellahtavan ihon lävitse, mutta päivä päivältä tulkitsi hänen kiihkeä katseensa yhä suurempaa onnea. Noissa lyijynharmaissa kasvoissa elivät enää vain silmät! Mutta Hieldis ei puhunut enää kuolemasta.
Kohottautuen istumaan pielustensa varaan, posket hehkuvina, hän sanoi lempeällä äänellä:
— Sanon teille salaisuuden, Coelio! Kun ikuisten lunten pitkällinen uni yritti tukehduttaa pikku haltiattaren, silloin heräsi hänen vastustuskykynsä! Hän ei tahtonut enää olla haltiatar, hän tunsi olevansa nainen. Hän ikävöitsi elämää eikä kuolemattomuutta. Häntä pidätti ääni, jonka hän kuuli kukkivasta metsiköstä, ja se oli ylimyksen, kuninkaan ääni… Hän tiesi, ken tuo runoilija oli, joka oli henkiä voimakkaampi, voimakkaampi ikuisten lunten unta. Hänen nimensä oli Rakkaus. Minä en kuole, Coelio, elämä on niin ihanaa! Olen uneksunut tapaavani huomenna hänet, joka minua rakastaa… Huomenna, huomenna!
— Tämä on tarinan oikea loppu, vastasi vanhus.
Salatakseen kyyneleensä hän käänsi katseensa toisaanne.
Hieldis eli viimeistä päiväänsä. Kun pikku prinsessa seuraavana aamuna odotti lemmittyänsä, sulki kuolema hänet hellään syleilyynsä, suudellen hänen kiihkeitä silmiänsä.
Kun Hieldis, myrttikruunu päässään, viehkeänä ja hentona kuin kallisarvoinen veistokuva, lepäsi orvokkien keskellä valkoisilla patjoillaan kulta-arkussa, silloin suutelivat kuningas ja prinsessat itkien hänen otsaansa, hänen silmiänsä, hänen Sormustensa helmiä…
— Hieldis-parka, valittivat he, — oi, pikku prinsessaparka!
* * * * *
Mutta Coelio-vanhus, seisten syrjässä, pudisti päätänsä.
Hän mietiskeli, oliko syytä sääliä pikku prinsessaa, joka oli odottanut onnea, luottaen varmasti sen tuloon, ja joka oli kuollut tuon haaveen hurmaamana, tietämättä ettei se toteutuisi…