Legenda.
Kevään alkaessa elpyä eloon olivat Floryse ja Fridolin kihlautuneet keskenään. Maaemon todellisina lapsukaisina olivat hekin tulleet tietoisiksi tunteistansa silloin, kun maa herää ja koristautuu juhlapukineillaan, ja kertoaksensa päivän vanhasta onnestansa Roselinelle, Florysen rintasisarelle, olivat he lähteneet astelemaan käsi kädessä kaupunkia kohden, jo vihertävien nurmikenttien poikki.
— Huomenna on juhlapäivä, sanoi Fridolin, — ja huomenna panen kihlasormuksen sormeesi. Mikä onnellinen mies minä olenkaan! Joka kesä saan viljaa aurani kyntämästä vaosta ja omistan alati sinun sydämesi. Mitä muuta voisinkaan toivoa?… Ylistetty olkoon Jumala ja siunattu olkoon maa!
Neiti Roseline kuunteli haaveellisena hänelle lähetettyä ballaadia, jota hovipoika hänelle luki hänen jalkojensa juuressa, ja nuo vaaleiden paksujen palmikkojen kehystämät kasvot kuvastuivat, hennon pyhimyksenkuvan kaltaisina, auringossa hohtavaan moniväriseen akkunaan.
— Jumala suojelkoon teitä ja katsokoon liittoanne suopein silmin! sanoi hän, hymyillen ystävilleen, jotka uskoivat hänelle ilonsa. — Olen yhtä tyytyväinen kuin tekin, sillä isäni on luvannut minut puolisoksi herra Bertramille, kuninkaan rahastonhoitajalle, joka on ihaillut minua jo vuoden ajan.
Ja kaunis Roseline halusi näyttää Floryselle herra Bertramilta saamansa kultasormuksen, jonka lipas oli valmistettu pitsinmuotoiseksi taotusta kalliista metallista ja koristettu hohtavilla jalokivillä.
Floryse katseli sitä ihaillen. Mutta ajatelkaas! tuon lahjan näkeminen tuhosi Fridolinin sydämestä onnen tunteen. Tytön liverrellessä paluumatkalla hänen rinnallansa ja kertoessa tuhansista viehättävistä pikkuseikoista, hän pysyi vaiteliaana, ja katsoessaan morsiamensa kirkasta hipiää, taivaansinisiä silmiä ja silkkikutreja hän ajatteli:
»Tyttöni on suloisin kaikista maailman naisista. Miksi en ole rikas, niin että voisin lahjoittaa hänelle koruja, helmiä, kultaa!»
Saatettuaan nuoren tytön majan ovelle, missä isoäiti häntä odotti, hän harhaili pitkin kenttiä, ajatellen halveksivasti tuota pientä pajulipasta, jonka hän oli edellisenä iltana palmikoinut niin huolellisesti ja joka sisälsi Floryselle annettavan hopeasormuksen.
— Oi kuinka köyhä olenkaan! toisteli hän itseksensä. — Maa on hyvä äiti, mutta juro tunteiltansa. Hän antaa minulle leipää elatukseksi Floryselleni, mutta ei jalokiviä, joilla voisin hänet koristaa!
Nuo synkät ajatukset saattoivat hänet unohtamaan kaiken, mikä niin oli viehättänyt hänen sydäntänsä, kaikki nuo iloiset tulevaisuudentuumat, joita he olivat sommitelleet edellisenä iltana, kiltin isoäidin kehrätessä lankaansa lähellä heitä, pesävalkean ääressä.
Niin oli hän kulkenut kulkemistaan ja saapunut metsänreunaan sekä sitten aukealle, missä nurmikko oli niin kitukasvuista, että siinä sanottiin alati liikuskelevan tonttuja ja haltiattaria. Väsyneenä hän pysähtyi sinne, istuutuen kivelle.
Tässä pienessä maailmankolkassa vietettiin paraikaa suurta yleistä riemujuhlaa. Kevät oli saapunut. Kiihkeänä väreili elämä tuskin lehdittyneissä metsiköissä ja vihreään verhoutuvien kasvien alla… ilmassa leijaili sulotuoksuja, tietymätöntä, minkä kukkasten levittämiä, kuului ääniä, joista kukaan ei olisi voinut sanoa, mistä suusta ne olivat lähteneet. Salaperäinen työskentely elvytti hämärän. Kaikkialla vallitsi kuin onnellisen odotuksen, hillityn riemun tunnelma, joka oli pian raikahtava ilmoille. Fridolin kuunteli salaperäisten olentojen laulua, johon metsän henget yhtyivät epämääräisin loppusäkein.
— Katsokaa, katsokaa! hyrisi leppäterttu, — olen löytänyt kullalleni juoma-astian, joka kelpaisi kuningattarellekin! Hän saa juoda aamukastetta väriherneen sievimmästä kukkalehdykästä.
— Minä olen laatinut satakielettärelleni kaunoisen pesän, kertoeli satakieli, — pesän pelkästä hopeasta ja pehmoisista untuvista.
Ja hämähäkki sanoi:
— Oi kuinka kaunista pitsikangasta olen kutonut kaunokaiselleni… silkin sekaista harsoa!
Sitten välähti pimeästä vihreä valo, ja ratsastaen kultaraitaisen lehtisammakon selässä saapui tonttu, jonka viitta oli valmistettu kovakuoriaisen kiiltävästä peitinsiivestä. Nauraen hilpeän vallattomasti hän sanoi:
— Missä ovat kihlasi, — tuo lahja, jonka aiot antaa morsiamellesi?
— Älä puhu joutavia! sanoi Fridolin, — en ole ylimys enkä rikas porvari! Pieni hopeasormus, jonka hänelle annan, on tässä omin käsin valmistamassani lippaassa.
— Minä pidän tuosta valkoisesta sormuksesta, sanoi tonttu, — mutta lipas ei miellytä minua. Minä olisin valinnut kallisarvoisemman lippaan, joka olisi ollut koristettu kultajuotoksin kiinnitetyillä helmillä.
— No, jopa jotakin! huudahti Fridolin. — Minun laihalle kukkarolleni eivät kallisarvoiset lippaat sovellu!
— Sinä olet tyhmyri, vastasi pikkumies, nauraen jälleen raikasta nauruansa. — Avaa silmäsi paremmin, niin saat minun luvallani poimia maan aarteita. Ne ovat uhkeampia kuin rahastonhoitajan jalokivet!
Tonttu katosi tarumaiseen valoon, joka sammui vihreänä väreilynä. Hetkisen vallitsi pimeys, sitten nousi kuu taivaalle, vuodattaen aukealle häikäisevää hohdetta. Nurmikolla säteili lukemattomia jalokiviä: siinä oli maan aartehisto.
Polvistuen ryhtyi Fridolin poimimaan noita kalleuksia, ottaen maasta väliin vihreitä säteitä levittävän valkoisen helmen, väliin siroin lehdyköin koristetun kultatangon. Ja hän kiinnitti helmen lippaansa pajunoksien väliin ja ympäröi sen kultasilauksella. Pian peittivät koristeet tykkänään tuon vaatimattoman tekeleen, ja ihastuneena työnsä tuloksista Fridolin huudahti, yhtyen kuulemiinsa riemuääniin:
— Katsokaa, katsokaa, minkä kauniin, helmillä ja jalokivillä koristetun lippaan kultani saa!
Kun viimeinenkin pajunoksa oli piilossa, meni kuu pilviin, ja pimeyden ympäröimänä Fridolin vaipui uneen ja nukkui aamuun saakka.
Herätessään hän ihmetteli, miksi hän oli nukkunut metsässä, sitten hän harkitsi, oliko hän nähnyt unta. Silloin hän havaitsi sammalikossa olevan lippaansa ja oivalsi ettei hän ollut uneksinut. Pajunoksia peittivät, viehkeinä aamukasteesta, valkoiset lumikukat ja kultaiset voikukat. Ne olivat noita kalleuksia, joita Fridolin yöllä oli valinnut itselleen maan aartehistosta.
— Oi rakas maaemoni, huudahti hän, — kuinka väärin olenkaan sinua arvostellut! Et suo ainoastaan viljaa syödäksemme, vaan myös kukkia koristeiksi, mahtavassa hyvyydessäsi ja ikuisessa viehkeydessäsi! Mikä kultaseppä olisi voinut koristaa rakkaudenlahjani paremmin kuin Luojani, joka on luonut sinutkin!
Ja kaukaa kylästä kuului aamukellojen soittoa, ja metsän kukkaset yhtyivät siihen, keinutellen hentoja kupukoitansa.
Lapset eivät vielä olleet puetut. Anteeksi pyytäen oli palvelija vienyt pikku opettajattaren lukuhuoneeseen, ja odottaessaan siellä hän tarkasti suljettujen akkunaluukkujen pimittämää ympäristöänsä, ikäänkuin ottaaksensa selkoa, olivatko kaikki nuo tutut esineet — pulpetit, opettajan istuin, musta taulu — tavallisella paikallansa… Mutta kristallimaljakossa, joka eilen epäilemättä oli vielä ollut papereihin käärittynä, hän näki puhkeamaisillaan olevia ruusuja, joilla oli vankat, tuuheat varret ja jotka juuri olivat saapuneet — kuten niiden raikas tuoreus osoitti kauniista puutarhasta, missä niitä ei oltu viljelty kaupattaviksi, vaan ainoastaan sulotuoksua levittämään… Ja nuorten silmien äsken vielä harhaileva katse kiintyi niihin, sierainten hieman halveksiva sävy katosi, ja ne painautuivat kiihkeästi uhkeaan ruusuun, »Dijonin kunniaan».
Kalpea pikku opettajatar nautti muutaman silmänräpäyksen kukkasen kupukasta kohoavaa vienoa sulotuoksua. Silloin kuvastui hänen mieleensä, äkkiä kuin taian tuomana, hänelle muinoin rakas paikka, leveä lehtikuja, joka kulki pitkin loivaa rinnettä ja jota paalut reunustivat. Siinä kasvoi ruusuja, ruusuja, ruusuja! Oi, kuinka paljon niitä oli, sekä pensaissa että maahan sataneina… Vastakkaisella puolella oli siro pensasten ympäröimä kukkasjumalattaren patsas, jota kannatti vanhan murattiköynnöksen verhoama harmaa jalusta. Sen vieressä leikki pieni vaalea tyttö, kiharat tuulessa liehuvina, samanikäisen pojan kanssa. Ja kastanjoiden suhinaan sekaantui tytön äidin tyyni, matala ääni.
Sää oli ihana, tuo päivä oli viehkeä kevätpäivä. Arvatenkin olivat toiset päivät olleet yhtä ihania, mutta olikohan tuo pikku tyttö ollut tänä yhtenä päivänä erityisen herkällä mielellä? Oliko hän hengittäessään teeruusujen vienoa tuoksua, jota mereltä tulevat ilma-aallot liidättivät mukanansa, kuullessaan orapihlajoiden suhinaa ja laineiden loisketta, jota herttaisen leikkitoverin nauru säesti, tietämättään nauttinut tuosta kaikesta? Ehkä kylläkin…
Niin oli tuo epämääräisten aistimusten herättämä mielihyvän tunne jäänyt johonkin hänen muistinsa sopukkaan uinailemaan… Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, oli tuoksu, joka muistutti noita jo aikoja sitten kuihtuneita kukkasia, saanut sen jälleen hereille!
Pikku opettajatar vavahti, kiihkeä liikutuksen puna kohosi hänen kasvoillensa, hänen sormensa vapisivat — ja muistaen että kukilla on hiukan taikavoimaa, että niiden sydämessä valmistetaan lemmenjuomaa, joka voi hetkiseksi herättää eloon menneen onnen, hän kiinnitti mielensä toiseen ruusuun, hivellen sitä huulillansa ja tiedustellen sen salaisuuksia.
Tuo ruusu oli hento rakenteeltaan, melkein sinipunainen väriltänsä, ja se levitti surunvoittoista lemua, josta halusi nauttia yhä uudelleen.
— Mitähän nyt saan nähdä! huoahti neitonen ajatuksiinsa vaipuneena.
Loitsu uudistuu: Hän näkee eräässä puutarhassa tyttösen, jolla jo on pitkät hameet, hän näkee mietiskelevän nuorukaisen. He sitovat yhdessä kukkavihkoja, liittäen ihaniin ruusuihin nurmikon villiheiniä. Taivaanrannalle kuvastuu jono siintäviä, autereiseen ilmaan puolittain häipyviä vuoria. Oltiin kaukana merestä. Painostava kesäinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei lehtikään liikahtanut, ja uupuneet hyönteiset olivat yhtä hiljaisia kuin lehdet. Mutta kuusten juurella istui vanha hoitajatar, hyräillen eriskummaista kehtolaulua, jossa puhuttiin postivaunuista, jotka vierivät, vierivät pitkät matkat… ja myös pitkät ajat… ja ajasta, joka myös vierii nopeaan… Ja täysikasvuiseksi kehittynyt tyttö tunsi muinoisen pikku ystävänsä äänen hänen tuskallisessa huudahduksessaan:
— Tuo laulu on niin haikea, eikö totta!…
»Menneisyyttä, lisää menneisyyttä!» rukoilee pikku opettajatar, tiedustellen yhä entisyyden viestejä uudelta ruusulta, jonka väri on helakkaa vaaleanpunaa. Ja hänen kiihtyneissä aivoissansa väreilevät heti sulosoinnut, valkeat hohtavat — hän näkee kevyitä vaaleita pukuja, kaukaista karkeloa… Mehevä tuoksu on kutsunut esiin uusia menneisyydenkuvia.
Nuori tyttö, yllään vaaleanpunainen harsopuku, kukkia povella, kukkia hiuksissa, tanssii valssia nuoren miehen kanssa, joka on hänen haaveittensa satuprinssi ja joka kumartuu häntä kohden, lausuaksensa hänelle hiukan juhlallisella äänellä, mutta yksinkertaisin, tuttavallisin sanoin, jotka hän erottaa vain puolittain, tuhansia viehättäviä seikkoja, jotka hän arvaa.
Onko tuo neitonen kaunis? Sitä on vaikea sanoa. Mutta hänen silmiensä viehkeän toivehikas ilme, luottoisa hymy, jolla hän katselee kuvastimessa liitelevää siroa olentoansa, saa kaikki, miehet ja naiset, luomaan häneen ihastuneita katseita. Hän kuvastaa heille nuoruutta, joka hänelle itselleen on vasta äsken ilmennyttä viehättävää todellisuutta, heille haavekuva unhoon vajonneilta ajoilta.
Oi sinä rakas, unohtumaton harsopuku, sinä uusien, hilpeiden haaveiden puku… köykäinen ja riemukas ja raikas kuin tuo hento pikku olento, joka sinun kannattamanasi luuli liitelevänsä riemujen maailmaan, missä ovat kukitetut solmukkeesi, missä rusohohteesi?…
Ja opettajatar pudisti päätänsä. Tuli riistäytyä liian kiihkeitten toiveiden vallasta!… Mitkä mullistukset seuraisivatkaan valssia, jonka muistot näyttävät piiloutuneen tuon kukan kupukkaan! Perhe menetti varallisuutensa, seurasi taistelu jokapäiväisestä leivästä. Sitten oli neitonen, jonka tanssikausi päättyi tuohon yhteen iltaan, väsähtäneenä laskenut kätösensä sulhonsa hellään ja suojelevaan käteen — hänen, joka oli hänen lapsuutensa ystävä, hänen pikku toverinsa niin hilpeästä, kuin surunvoittoisesta puutarhasta, tanssiaisten satuprinssi, joka oli kiiruhtanut sanomaan hänelle: »Huolesi ovat lopussa, sillä rakastan sinua…» Ja neitonen alkoi jälleen hymyillä kuvastimen heijastamille kuville… Sitten… sitten päättyi hänen elämänsä ruusukausi. Kuolema karkoitti onnelliset haaveet, tukahdutti kaiken riemun…
Menneitten muistojen järkyttämättä, mietteisiinsä vaipuneena, unohtaen kukkaset, joista nuo kuvat olivat hänen mieleensä johtuneet, painoi nuori tyttö, joka odotti päivänpaisteelta suljetussa lukuhuoneessa, verettömän otsansa kristallimaljakkoon… Nyt ympäröi hänet outo, aineeton, salaperäinen sulotuoksu… hän näki edessään marmoriristin, jota ruusut peittivät… valkoiset ruusut… Eivätkö ne olleet samanlaisia kuin hänen kihlajaisruusunsa, jotka lakastuivat niin pian?… Ainakin olivat ne surumielisiä ruusuja, joiden lehdykät putoilivat maahan kuin tipahtelevat kyyneleet…
Ja luoden katseen mustaan pukuunsa, antautui nuori tyttö kyyneltensä valtaan.
— Isoäiti, olen niin nuori, vasta yhdeksäntoistavuotias… Enkö voisi mennä naimisiin vasta myöhemmin?
— Pikku Maryse, minä olen vanha, neljä kertaa niin vanha kuin sinä — eikä kuolema odota sopivaa aikaa!
— Kuolemako… sinä paha isoäiti! Sinun pitää elää sadan vuoden vanhaksi… Etkä sinä ole lainkaan vanha… katsopas!
Marie-Denyse oli istuutunut rouva de Jolan'in polville ja hyväilevällä liikkeellä pakottanut hänet kääntymään kuvastinkaappiin päin. Kehyksen ympäröimässä hohtavassa pinnassa näkyi nyt kahdet kasvot, ja hienoiset hopeasuortuvat koskivat pehmoisiin vaaleihin kultakutreihin… Ja siinä nähtiin — kahtena eri elämänkautena, lumi- ja päivänpaistekautena — melkein samat kasvot, vanhoja pienoiskuvia muistuttavine hienostuneine piirteineen. Silmätkin olivat melkein samanlaiset — puuteroidun markiisittaren mustat silmät, jotka vaaleiden hiusten kehystäminä vaikuttivat samalla sekä tummemmilta että loistavammilta. Isoäiti oli muinoin ollut kaunis nuori tyttö, lapsukainen oli kerran oleva kaunis vanha nainen. Mutta noissa molemmissa kasvoissa oli sittenkin vähäinen, mutta silti tärkeä eroavaisuus, joka paremminkin näytti johtuvan syntyperäisistä luonteenominaisuuksista kuin iästä, ja joka saattoi olettamaan, että rouva de Jolan oli luonteeltaan arka, empivä, hidas toimintaan ja haikaileva, mutta Marie-Denyse hilpeä, yritteliäs, veitikkamainen ja kenties hiukan uhmaileva…
— No, olkoon niin, hymyili rouva de Jolan, — olen siis vielä nuori ja saavutan patriarkkain iän. Mutta ihanassa nuoruudessani on muuan vika… minun täytyy pysytellä nojatuolini turvissa… Siitä varmaan johtuukin, että olen kasvattanut sinut, hyvä neiti, niin huonosti! Sairaalloisuuteni ja niukka toimeentulomme ovat tehneet pojantyttärestäni itsenäisen olennon, kesyttömän huimapään, joka tarvitsisi yhä jatkuvaa kasvatusta… Niin, naura vain, sinä pilkkakirves! Etkö sitten usko, että minusta todellakin on tuskallista nähdä sinun lähtevän yksin kaupungille — nauttimaan raitista ilmaa, käymään museoissa tai viemään eri paikkoihin sieviä taidevalmisteitasi — kun hyvin tiedän, ettei sinulla ole mitään suojelijaa, ettei mikään rakastavainen olento valvo turvallisuuttasi ja onneasi. Naimisiin jouduttuasi voisit viettää säätysi mukaista elämää… Ja minä puolestani voisin, yritysteni onnistuttua, nukkua levollisesti ja uneksia ilosta saada syleillä lapsenlapsenlapsiani! Huolestuneena harkitsen alati tuota avioliittokysymystä, rakas lapseni! Puolison hankkiminen nuorelle tytölle ei ole niinkään helppoa, kun on varaton, vanhuuden lamauttama ja jo niin vieraantunut maailmasta, että tuntee enää vain vanhuksia. Ja nyt on Kaitselmus rientänyt avukseni, käyttäen välikappaleenaan kunnon emäntäämme, rouva Hébron'ia. Tuo nuori mies, Philippe Jumel, kuuluu olevan erinomainen henkilö, vakava, rehellinen, lahjakas, luonnoltansa hellä ja lempeä… Kuten sinä, on hänkin isoäitinsä kasvattama, eikä hän ole koskaan ollut poissa hänen luotansa… Eikös tuo ole liikuttavaa?
Marie-Denyse rypisti hiukan kulmiansa.
— No, enpä tiedä, sanoi hän, — kun on kysymys miehestä… Minusta se pikemmin vaikuttaa hieman typerältä…
— Olepa vaiti, suupaltti, ja kuuntele edelleen! Tuo herra Jumel haluaisi saada vaimon, joka olisi herttainen, vaatimaton ja kiltti… ei ollenkaan turhamainen… ja joka polveutuisi arvossapidetystä ja ylhäisestä suvusta. Hän tyytyisi viheliäisiin myötäjäisiisi… kymmeneentuhanteen frangiin. Hän puolestansa tarjoaa sinulle mitä kadehdittavimman aseman. Hän on ollut jo muutamia vuosia huomattavimpia virkailijoita herttua de Groix'in liikkeessä. Herttua on kyllä tunnettu siitä, että hän aina toimii vain oman päänsä mukaan, mutta epäilemättä hän silti pystyy arvostelemaan liikkeensä henkilökuntaa ja määrää hänet ennen pitkää jonkun haaraosaston johtajaksi… Ah, hyvä Jumala, poikaparka on nimeltään Jumel, pienokaiseni, ja tiedän kyllä, että kapteeni de Jolan'in tyttärellä olisi täysi syy vaatia komeampaa nimeä… Mutta kuinka voi tuollaiseen nähden olla kovin jyrkkä vaatimuksissaan aikana, jolloin herttua de Groix valmistaa autoja ja myy niitä kaikkiin maailman ääriin…
— … Ja jolloin neiti de Jolan itse piirustaa, valmistaa korutöitä, maalaa, saadaksensa itselleen vaatetuksen, lisäsi nuori tyttö heleästi nauraen. — Tiedät hyvin, isoäiti, että minulle omasta puolestani kelpaisi nimeksi mikä tahansa… Mutta haluaisin että puolisoni, herra Mikätahansa, olisi henkilö, jota rakastaisin… siitä on kysymys! Ja voisinkohan rakastaa tätä herra Jumeliä, jota en ollenkaan tunne…
— Saat piakkoin tutustua häneen. Rouva Hébron menee jouluaattona lastenlastensa kanssa rouva Letourneurin, Groix'in liikkeen toimitusjohtajan rouvan luo. Sinut kutsutaan myöskin tuohon pieneen perhejuhlaan… rouva Hébron ottaa sinut siipiensä suojaan. Siellä esitellään herra Jumel sinulle… te voitte keskustella…
— Ja puolitoistakymmentä henkilöä, joista ainakin kymmenen on selvillä asioista — siitä voit olla vakuutettu —, seuraa keskusteluamme… Ja rouva Hébron pyrkii äidillisenä ja rouva Letourneur hyväntahtoisena selville odotettavista tuloksista… Mitä muuta mahdollisuutta on tarjona, kuin että me kumpikin tulemme vakuutetuiksi toistemme erinomaisuudesta! Ja voimme tietysti olla vakuutettuja, että tunnemme toisemme perinpohjaisesti, lausuessamme arvostelun — joka jo puolittain merkitsee sitoumusta: »Hän on minusta varsin miellyttävä.» Voiko kuvitellakaan, rakas isoäiti, mitään sen naurettavampaa ja hyödyttömämpää kuin nuo juhlalliset esitteliäiset?
— Miten on sitten meneteltävä, lapsiparka? Kolmeneljäsosaa Ranskan avioliitoista on solmittu tuohon tapaan…
— Vanhempien pitäisi ainakin harkita ohjelman muutosta, jatkoi Marie-Denyse, otettuaan isoäidin sukankutimen maasta ja ryhtyen kärsivällisesti pujottamaan silmiä takaisin puikoille. — Luulen että jos nuo avioliittoa tarkoittavat tapaamiset järjestettäisiin kahdenkeskisiksi, olisi paljon hauskempaa ja asiat sujuisivat paljoa paremmin.
Rouva de Jolan hätkähti hämmästyksestä.
— Maryse! Sinä puhut puita heiniä ja tulet sanoneeksi asioita, joiden kantavuutta et pysty arvostelemaan…
— Puhun täysin vakavasti, vakuutti Maryse levolliseen sävyyn. — Ajatelkaapas! Ei olisi levottomia äitejä, ei hymyileviä ystäviä, ei uteliaita katselijoita… ei edes kuvanäyttelyä! Mikä edistysaskel se olisikaan!… Aluksi tosin nuo avioehdokkaat hiukan ujostelisivat toisiansa… vaikka minä puolestani tosin en liioin hämmentyisi herra Jumelin läheisyydestä! Joka tapauksessa olisi tuota mielenhämminkiä näkemässä vain yksi ainoa henkilö… ja tämä ei voisi nauraa toiselle, nauramatta samalla itsellensäkin. Ja jos tuo nauru lisäksi olisi molemminpuolista, hilpeää ja toverillista naurua, kuten poikaviikarien nauru kujeita keksittäessä, silloin saisi se heti sekä neidin että herran hyvälle tuulelle… Sitten keskusteltaisiin vakavasti. Selitettäisiin, että sellainen minä olen tai luulen olevani… siihen suuntaan käyvät haaveeni… tämä on käsitykseni elämästä, sellaisen kuvan olen siitä saanut pienoismaailmassa, jossa elelen… Sitten juteltaisiin minkä mitäkin. Tuo kaikki olisi varsin järkevää. Päästäisiin heti selville siitä, onko keskinäisen ymmärtämyksen edellytyksiä olemassa. Luuletko, isoäiti, että tuo pieni muutos kovin loukkaisi perinnäistapoja?
Rouva de Jolan kohautti hartioitaan.
— Puhut mielettömyyksiä, tyttöseni… Ole kuuliainen ja noudata vanhempien neuvoa. Joulu tuottaa sinulle onnea… Voi keskustella kahden suuressakin ihmisjoukossa.
— Voi kyllä, jos nuo ihmiset ovat tuntemattomia. Marie-Denyse vaikeni, sitten hän lausui huoaten:
— Puheeni voi tuntua hyvinkin järkeilevältä… ja itse asiassa tavoittelisin kumminkin juuri romanttista avioliittoa… haaveitteni satuprinssin kanssa!
— Romanttisia avioliittoja tavataan enää vain romaaneissa, mutta koska elämässä yhä edelleen nähdään onnellisia avioliittoja, niin ei valituksiin ole aihetta.
— Isoäiti, oletko täyttä totta sitä mieltä, että minun on tutustuttava tuohon herraan?
— Mutta kuinka voit sitä enää kysyäkään, Maryse!
— Siis sen täytyy tapahtua, tuumiskeli Maryse.
— Mutta oletko varma,aivan varma, että tuo tuuma olisi mahdoton?
— Mikä tuuma, tyttöseni?
— Että voisin tavata herra Jumeliä kahdenkesken.
Nyt isoäiti todella suuttui… Mutta Marie-Denysen mustat silmät, nuo puuteroidun markiisittaren silmät, ne hymyilivät ripsiensä suojassa, jotka käyttivät mustatuilta. Ne hymyilivät vielä hetkistä myöhemminkin, kun hän seisten yksin huoneensa akkunassa, haaveellisena katsoi välinpitämättömästi ulos puutarhaan. Tuossa vanhassa puutarhassa — jommoisia Pariisin muutamissa osissa tavataan ikäänkuin talojen turviin piiloutuneina —, hän havaitsi lehdettömien puiden keskellä kuusen. Hänen mielessään heräsi nyt ajatus, että tuo vehreä puu, jolla oli niin säännölliset oksat, oli aivan suuren joulukuusen näköinen.
Hän istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen. Markiisitar-silmissä oli yhä vielä outo hohde… Hän otti arkin sinertävää, ohutta kirjepaperia, avasi porsliinisen mustepullon, kostutti kynänsä… Hän kohautti hentoja hartioitaan.
— Pistän pilkaksi koko avioliittotouhun! mumisi hän.
Mutta mustien silmien lempeä, hieman salaperäinen hilpeys levisi vähitellen uhmaileville huulillekin…
Ja levollisesti, sanojansa punniten, ryhtyi Marie-Denyse de Jolan kirjoittamaan kirjettä…
* * * * *
Kun päivän liikeasiat olivat suoritetut ja Philippe Jumel oli säntillisen huolellisesti toimittanut kaikki tehtävänsä, pyysi hän, tapansa mukaan hiukan juhlallisesti ja kursailevasti, saada ottaa puheiksi erään yksityisasiansa. Hän näytti olevan sekä järkytetty että loukkaantunut.
— Mitä nyt on tapahtunut, Jumel-parka? kysyi herttua, viitaten ystävällisesti nojatuoliin, joka oli asetettu tulisijan viereen, missä iloinen halkovalkea räiskyi. — Olette pahoillanne jostakin?
Philippe teki myöntävän liikkeen.
— Joku päivä sitten te, herra herttua, suvaitsitte hyväksyä aikeeni mennä piakkoin avioliittoon sekä avioehdokkaan, josta teille puhuin.
— Aivan niin. Muistan sen kyllä. Morsian, jota teille on ehdotettu, isoäitinsä kasvattama orpotyttö, on tuon joku vuosi sitten Madagaskarilla kuolleen kapteeni de Jolan'in tytär. Olitte saanut tuosta nuoresta tytöstä mitä kehuvimpia arvosteluja ja…
Jumel teki ehdottomasti liikkeen, joka saattoi herttuan keskeyttämään lauseensa.
— Olisitteko ehkä, jatkoi hän sitten, — saanut aihetta luulla saaneenne erehdyttäviä tietoja?
Mitään vastaamatta Jumel avasi suuren salkkunsa, ottaen siitä sinisen kirjeen, jonka kevyet lehdet väreilivät ilmassa kuin perhosen siivet.
— Herra herttua, sanoi hän, — kunnioitan teitä enin kaikista ihmisistä ja luotan teihin rajattomasti. Tahdotteko lukea tämän kirjeen… tämän hämmästyttävän kirjeen? Se selvittää teille mieleni sekasorron.
Herttua de Groix otti notkeilla, hellävaraisilla sormillaan nuo kauniit lehtiset herra Jumelin kovista kourista. Kirjeen käsiala oli korkeata ja selvää, ja sen komea tarmokkaisuus todisti varsin nuoresta kirjoittajattaresta.
»Arvoisa Herra!
Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, minkä tuuman hyvät ystävät ovat keksineet, oivassa aikeessa huolehtia meidän molempain onnesta. He arvelevat Kaitselmuksen määränneen meidät toisillemme. Emmehän tosin tunne ollenkaan toisiamme, mutta jouluaattona tapaamme toisemme, ikäänkuin sattumalta, vieraspitojen tohinassa… Silloin voimme tutustua toisiimme perinpohjaisesti, tai ainakin tarpeeksi mennäksemme kihloihin…
Enhän tiedä, mitä te ajattelette tällaisista naittamispuuhista, joissa sydämen oma valinta niin tykkänään syrjäytetään. Minä puolestani olin haaveksinut aivan muusta… romanttisesta avioliitosta, unelmieni satuprinssistä… Myönnän kyllä, että se oli järjetöntä ja että minun on luovuttava noista haaveista… Mutta… mutta tuo tapaamisemme, tuo valmiiksi järjestetty katsastelu loukkaa mieltäni ja tuntuu minusta kiusalliselta. Oletteko ajatellut, kuinka hullunkurista tuo on, että meidän tulisi esiintyä siten, toisten tarkatessa meitä silmin ja korvin, kuin missäkin huvinäytelmässä — ainoana toivomuksenamme halu päästä tuosta kiusallisesta tilanteesta? Minulle on sanottu: 'Käyttäydy vain aivan luontevasti.' Tiedän että se on mahdotonta. Olen vakuutettu, että joudun mielenhämmennyksen valtaan, ja kenties esiintymisenikin siitä saa teeskennellyn sävyn. Teidän läsnäolonne tuntuu minusta sittenkin paljoa siedettävämmältä, kuin noiden uteliasten ihmisten, jotka tietäen asioista tulevat meitä katsomaan.
Minulle on puhuttu teistä paljonkin, ja teille epäilemättä samaten minusta. Mutta minusta tuntuu luultavalta että kahdenkeskinen keskustelu — sillä paremminhan juttelu muutoinkin käy kahden, kuin kolmen tai neljän kesken, — saattaisi meidät paremmin tuntemaan toisemme, kuin kaikki, mitä muut voivat meille toisistamme kertoa… Olen siksi miettinyt itsekseni: Miksi meille ei suoda tilaisuutta tuollaiseen keskusteluun? Mitä haittaa voisi noista vilpittömässä ja vakavassa tarkoituksessa puhutuista sanoista olla? Ja nyt lausun siis teille ehdotukseni:
Huomenna, tiistaina, olen tavallisuuden mukaan iltapäivällä Louvressa. Tulkaa sinne minua tapaamaan. Kello kahden aikaan olen minä Darun porraskäytävässä Samotraken Voiton vieressä. Minulla on tummansininen puku, turkislakki ja pieni orvokkikimppu… Löydätte minut varsin helposti. Me juttelemme toverillisesti, pyrkien olemaan vilpittömiä niin puheisiimme kuin katseihimme ja äänensävyymme nähden. Tämä on sitten meidän todellinen tutustumistilaisuutemme. Kun sitten tuo toinen, virallinen tulee, emme enää olekaan vieraita toisillemme.
Tämä, mitä teille kirjoitan, on hirmuista… Älkää luulko, etten sitä käsitä. Kiltti isoäitini sanoo usein, että minä olen vain villi vesa, jonkunmoinen rikkaruoho…
Älkää siksi arvostelko minua aivan siten kuin jotain toista nuorta tyttöä, jos olenkin erehtynyt ajatellessani, että kun isoäiti olisi valmis antamaan minut teille koko elämäniäkseni, niin voisin minä kunnioittaa teitä uskomalla itseni kahdeksi tunniksi teidän suojelukseenne. Mutta kenties olette hyvinkin loukkaantunut tästä ehdotuksestani? Kenties on myöskin vaikea lukea kirjeeni sanojen ja rivien väliltä, mitä tunteita mielessäni liikkuu… nimittäin mitä rehellisin pyrkimys vilpittömyyteen ja suoruuteen ja mitä valtavin halu onnen saavuttamiseen ja suomiseen…
En tahdo missään tapauksessa, sen kyllä käsitätte, teiltä vastausta kirjeeseeni. Jos loukkaannutte tästä kirjeestäni, niin älkää tulko… tekisitte väärin, jos tulisitte. Käsitän täysin, mitä poissaolonne merkitsee. Te ette ole minua ymmärtänyt… siinä kaikki. Eikä siitä koidu minulle suurtakaan mielipahaa, sillä koko avioliittotuuma on lähtöisin isoäidistäni. Emme peruuta jouluaaton tapaamista, se olisi liiaksi monimutkaista, ja meidät toimitettaisiin kumminkin jollakin muulla tavalla samaan seuraan. Te voitte sanoa kuvitelleenne minua isommaksi tai pienemmäksi, ja minä sanon että viiksienne väri ei minua miellytä… Ja niin on kunniamme pelastettu!
Luottaen hienotuntoisuuteenne ja kohteliaisuuteenne toivon teidän pitävän tämän salaisuuden omananne ja polttavan kirjeeni… riippumatta siitä, mitä siitä ajattelette.»
Kirjeen alla oli kirjoittajan täydellinen nimi:
»Marie-Denyse de Jolan.»
— No niin, herra herttua, huudahti Jumel, ja noissa sanoissa väräji hillitty närkästys.
Herttua de Groix asetti tuon sinisen paperin suurelle kirjoituspöydällensä, kirjeittensä ja asiapapereittensa joukkoon… Hymyily leikitteli hänen huulillansa.
— Mikä pikku veitikka! mumisi hän.
Jumel päästi kiukkunsa valloilleen.
— Ja ajatelkaa, että olin aikeissa mennä hänen kanssaan avioliittoon, silmät ummessa… tuollaisen nuoren tytön kanssa, joka ehdottaa minulle, että tapaisimme toisemme kahdenkesken, tytön kanssa, joka…
Herttua hymyili vieläkin.
— Kuulkaas, te kunnon Jumel, sanoi hän, — te arvostelette tuota asiaa väärin. Hän, joka on kirjoittanut teille nuo rohkeat sanat niin kauniille siniselle paperille, ei suinkaan ole vailla syvällisyyttä… Hän pystyy hiukan purevaan pilaan… eikä hän puolestaan halua mennä avioliittoon silmät ummessa. Mutta jollen tykkänään erehdy — ja se olisi harmillista, katsoen niihin suuriin edellytyksiin, joita minulla olisi elämän ja maailman oikeaan arvostelemiseen — on tuo nuori tyttö vilpittömin, puhdasmielisin, viattomin olento, mitä mies voi toivoa vaimoksensa… Jumel, tuo uhmamielinen kirje on viehkeä… ja teidän sijassanne minä, ystäväni…
Jumel oli kuin pilvistä pudonnut.
— Kuinka, herra herttua, te… te neuvoisitte minua menemään Louvreen?
Herttua vaikeni epäröiden.
— Rakas Jumel, jatkoi hän sitten, — yleensä on kartettava sellaisen neuvon antamista, jota neuvonanoja ei missään tapauksessa tahdo seurata… tai seuraa vastahakoisesti ja toivottua tulosta saavuttamatta. Sillä tavoin tuottaisi asianomaisille ainoastaan turhaa kiusaa. Neiti Jolan'in edellyttämä mahdollisuus on toteutunut, — te ette ole häntä ymmärtänyt, Jumel… On asioita, jotka ymmärtää heti, harkitsematta ja punnitsematta niitä, pelkästään tunteen välityksellä, tai joita ei ymmärrä koskaan. Mitä ikinä teille sanoisinkin, vallitsisi teidän mielessänne kumminkin epäilys, halveksiminen, mennessänne tuota lapsukaista tapaamaan. Vaivanne menisi hukkaan, tekonne olisi melkein rikollinen…
— Te hyväksytte siis aikomukseni olla menemättä tuohon kohtaamiseen?
— Niin teen.
Jumel hengitti helpommin.
— Minun olisi ollut vaikea, sanoi hän, — tehdä tuo päätökseni ilman teidän nimenomaista suostumustanne. Jouluna menen kyllä rouva Letourneurin luo, koska neiti de Jolan nähtävästi pitää sitä suotavana, ja kohteliaana miehenä suostun siihen, että viikseni ovat hänestä epämiellyttäviä…
Hän viivähti vielä, ja viitaten sitten sinertävään, köykäiseen kirjeeseen, jonka herttua oli pannut kirjoituspöydällensä, varovasti, sitä rypistämättä, kuin kallisarvoisen kukkasen, hän sanoi juhlallisesti:
— Herra herttua, tahdon polttaa tuon kirjeen teidän nähtenne.
Mutta herttua esti sen. Hän otti itse tuon sinisen paperin, ja lempeästi, kuin mielipahoissaan, hän jätti sen valkean valtaan, joka hyväilevästi kääräisi sen kokoon ja ahmaisi sen, jättämättä siitä mitään jäljelle.
— Tunnen vapautuneeni raskaasta taakasta, tunnusti Jumel. — Avioliitto on vakava asia.
Mutta herttua ei näyttänyt tarkkaavan hänen sanojansa. Hänen katseensa seurasi uudelleen elpyneen valkean notkeita hyppyjä, ja hänen huulillansa oli sama hymyily kuin hänen lausuessaan äsken: »Mikä pikku veitikka!»
* * * * *
Maryse seisoo Darun porraskäytävässä, »Siivekkään voiton» edessä. Hän näyttää henkilöltä, joka on tykkänään vaipunut taidenautintoon. Mutta hän ajattelee: »Mahtaneeko hän tulla!» Ja hänen katseensa eivät näe ollenkaan tuota silvottua ihanneolentoa…
— … Mikä häikäisevän suurenmoinen teos! Tällä paikalla ei katse, ei ajatus voi kiintyä muuhun kuin siihen, eikö totta? lausuu miehen ääni hänen rinnallansa.
Ja järkytettynä Maryse huomaa, ettei hän ole ollenkaan varmasti luottanut herra Jumelin tuloon ennenkuin tänä hetkenä, jolloin hän tietää, että herra Jumel seisoo hänen rinnallansa.
Hän on saapunut… Mikä ihmeellinen seikkailu! Päätään kääntämättäMaryse antaa jonkun epämääräisen vastauksen.
Tuo miehekäs ääni kuuluu vakavalta… mutta siihen kätkeytyy salainen, vieno hymyilyn häive… Se puhuu kreikkalaisesta taiteesta, ehkäpä myöskin Demetrios Poliarketeestä. Maryse on kiitollinen tuosta juttelusta… jota hän sentään ei kuuntele. Hän ei katsele enää Samotrakeen Voittoa, ja vaikka hän ei vielä ole katsonut herra Jumeliin, on hän selvillä siitä, että hän on kookas ja sorea vartaloltaan, että hänellä on vakavat kasvot ja hymyilevät silmät, joiden väristä ei noin salavihkaa pääse täysin selville, sekä pitkät kastanjanruskeat viikset… Marysen johtopäätös on: »Hän on aika miellyttävä!» ja hän miettii: »Mitähän hän pitää minusta!» Sillä puhuessaan kreikkalaisesta taiteesta ja vieläpä Demetrios Poliarketeestäkin, on herra Jumel ilmeisesti koko ajan katsonut ainoastaan Maryseä, osoittamatta silti mitään epämiellyttävää itsepintaisuutta.
— Enhän ole erehtynyt, kysyy hän. — Tehän olette…te, hyvä neiti?
— Hänen äänensä on lempeä, kohtelias ja harvinaisen sointuisa.
— Niin olen.
Nyt katsoo Marie-Denyse herra Jumeliä suoraan kasvoihin. Nyt hän voisi nähdä noiden hymyilevien silmien värin… Mutta hän ei näe sitä. Hän tuntee vain, että olivatpa ne siniset, ruskeat tai harmaat, niin niiden katse syventyy lempeänä, herttaisena, ikäänkuin pyytäen anteeksi tarmoansa, hänen silmiinsä, pidättäen rukoilevalla ja vaateliaalla hyväilyllään hänen katseensa ja anastaen osan hänen sisimmästä olennostaan, hänen voimatta sitä estää.
Ja tuo kaikki tapahtuu niin äkkiä, niin odottamattomasti, on hänelle niin uutta, että hän häikäistynä luo katseensa maahan…
Tällaiseksi muodostuu Marysen ensi kohtaus herra Jumelin kanssa.
He eivät puhu sanaakaan. Kulkien rinnan he suuntaavat askeleensa »Seitsemän metrin galleriaan». Marie-Denyse seuraa ohjaajaansa tahdotonna, nyt jo suuttuneena itsellensä. »Tuo herra Jumel», ajattelee hän, »on paljoa vaarallisempi mieleni rauhalle kuin voin otaksuakaan»…
Tehden voimakkaan ponnistuksen vapautuakseen mielenhämmingistään hän pysähtyy Fra Angelicon »Pyhän Neitsyen kruunauksen» eteen, ihaillen kuvan yksityiskohtia, siinä ilmenevää viehkeää viattomuutta ja suloutta… Herra Jumel yhtyy kohteliaasti tuohon puheensävyyn, ja Maryse voi todeta, että urheilu- ja autoharrastukset eivät suinkaan ole hänessä tukahduttaneet taiteenrakkautta. Häneltä ei jää myöskään huomaamatta, millä miellyttävällä hienoudella herttua de Groix'in virkailija on puettu, kuinka keveä hänen käyntinsä on, kuinka joustavat hänen liikkeensä… Hänen täytyi ajatella tuota lyhykäistä arvostelua, jolla hänen isoäitinsä luokittelee ihmiset, heidän syntyperästänsä riippumatta, nimittäen toisia »rotuihmisiksi», toisia »roduttomiksi». Tuntui varsin luultavalta, että hän laskisi herra Jumelin edellisiin…
He jatkavat hidasta kulkuansa käytäviä pitkin. Maryse ajattelee: »Menettelin ajattelemattomasti, kenties rumastikin kirjoittaessani tuon kirjeen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä… Mitähän tämä herra ajattelee minusta?»
Hän koettaa johtaa mieleensä kauniit puheet, jotka hän oli aikonut pitää, mielipiteiden erittelyt, joiden piti antaa Philippe Jumelille selvä kuva hänen henkisestä olennostaan, vakavan keskustelun, jonka kysymykset ja vastaukset hän oli valmistellut… Mutta nuo ajatukset ja sanat eivät noudata hänen kutsuansa. Kun herra Jumel kärsivällisesti ja ystävällisesti koettaa antaa keskustelulle tuttavallisemman sävyn, haluten kuulla jotakin Marysen omasta elämästä, hänen harrastuksistaan ja toiveistaan, sanalla sanoen hänestä itsestänsä, silloin palaa hän nopeasti, epätoivoisella kiiruulla Fra Angelicon, Botticellin, Ghirlandajon turviin… Tosin hän ihaileekin rajattomasti muinoista italialaista taidetta… Mutta sittenkin hän on tyytymätön itseensä… Botticellistäkö hän oli halunnut puhua herra Jumelille, esittäessään hänelle tuon julkean pyyntönsä saada häntä tavata?… Hän on ihmeissään omasta ujoudestaan…
— … Teidän nimenne on Marie-Denyse… mutta teillä täytyy olla toinenkin nimi… ryhtyy herra Jumel jälleen puhumaan. — Nimi, jossa enemmän ilmenee teitä itseänne… Ettekö sanoisi sitä uudelle ystävällenne?
Maryse pudistaa päätänsä.
— Ei minun ystäväkseni tulla niin pian, vastaa hän, lieventäen kieltoansa hymyilyllä.
Sitten hänestä hänen käytöksensä tuntuu niin typerältä, että hän alkaa vuoroonsa tehdä kysymyksiä. Katsoen tätä sitten vieläkin typerämmäksi, hän rupeaa kiihkeällä harrastuksella puhumaan Philippe Jumelin toimeen kuuluvista seikoista ja herttua de Groix'in autoista… Jos hän olisi mies, niin hänkin valmistaisi autoja… ja ilmalaivoja myöskin… Kuinka ihailtava olikaan herttua de Groix'in suoma esimerkki!
Ja Maryse selittää:
— Minä en voi sietää tyhjäntoimittajia… Kunnioitan tuota aatelisinsinööriä häntä tuntemattani!
Olen vakuutettu, että te rakastatte ja ihailette häntä rajattomasti!
— Rakastan häntä enemmän kuin häntä ihailen! sanoi herra Jumel. — Onhan hänelläkin virheensä, kuten voitte ymmärtää.
— Onko hän niin omintakeinen toiminnassaan, kuin hänen väitetään olevan?
— En tunne sen tarkemmin, mitä hänestä sanotaan. Luullakseni hän toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä liikoja muiden mielipiteistä. Onko sitä katsottava kovin suureksi omintakeisuuden määräksi?
— Sitä on paremminkin katsottava uhkarohkeudeksi, sanoi Maryse kaksimielisesti, kuin omaan kokemukseensa vedoten, ja hän punastui hiukan. — On vaarallista loukata kenenkään mielipidettä.
Ja kun juttelu herttua Groix'ista tekee saman palveluksen kuinBotticellin arvosteleminen, hän jatkaa:
— Onko herttua hyvä teille?
— On, erittäin hyväntahtoinen… ja varsinkin perin anteeksiantava.
— Hän on jo vanha mies?
Tuo otaksuma näytti huvittavan herra Jumeliä.
— Ei toki… Alain de Groix on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha… kuten minäkin.
— Olen kuvitellut että hänellä olisi pitkät valkoiset viikset… Teidän tulevaisuutenne sanotaan kovin kiinnostavan häntä.
— Epäilemättä… Luulen ettei ole ainoatakaan ihmistä, joka siinä määrin harrastaisi menestystäni ja… onneani.
Hilpeä välkähdys näkyi Marysen silmissä, jotka heti varovasti piiloutuivat ripsien suojaan.
— Hän varmaankin kehoittaa teitä… menemään avioliittoon.
— Niin kyllä… Mutta hän on romanttinen kuten tekin… ah, kuinka romanttinen!… Hänellä on mielettömiä tuumia avioliittooni nähden… aivan uskomattomia… Hän tahtoisi että solmisin rakkausliiton… tuon tarumaisen salamaniskun perusteella! Uskotteko te taruihin, neiti?
He saapuivat Neliskulmaiseen saliin. Maryse huudahti ihastuksesta, jättäen seuralaisensa kysymyksen vastaamatta.
— Oi! Lionardo da Vincin »Pyhä neitsyt ja pyhä Anna!» Eikö teistäkin pyhä Anna muistuta Bakkosta? Kuinka minua viehättävät nuo Vincin syväkatseiset silmät ja salaperäiset hymyilyt!
Mutta äkkiä saapuu saleihin, joissa vielä on jäljellä jonkunverran katselijoita, tieto, jota kerrataan aina lähempänä: On jo sulkemisaika…
Kello on neljä, aurinko laskee… jo! Maryse ja hänen seuralaisensa lähtevät vanhasta linnasta, tullen Karusellitorille. On kylmä, ilma on kevyttä, läpikuultavaa, taivas punoittaa… Maryse ilmoittaa lähtevänsä kotiin Feuillantines'in autovaunussa… hän asuu hyvin kaukana, Val-de-Grâcen puolella… Mutta lempeästi vie herra Jumel hänet yksinäisiin puutarhoihin päin, missä harmaat puut kuvastuvat siroina kuin olisivat ne kynällä piirrettyjä.
— En tahtonut, sanoi hän, — että lausuisimme jäähyväiset tuolla, missä ihmisiä kulkee joka hetki ohitse. Ja tahtoisin ennen kaikkea, ettemme eroaisi vain ilman muuta… sillä meidän täytyy tavata toisemme toiste… Eikö minulla ole syytä olla hiukan nyreissäni ja vaatia toiste tuota herttaista juttelua, josta kirjeenne antoi toiveita?… Tänä iltapäivänä — en sano tätä minään nuhteena — me olemme puhuneet pelkästään taiteesta… Ja joulu on niin kaukana! Siihen on vielä viikon päivät! Siis… tahtoisitteko siis… sanokaamme lauantaina… tavata minua… »Voiton» luona, kuten tänään?
Herra Jumel on ottanut käteensä tuon pienen, sormikkaaseen suljetun käden. Se vapautuu kiihkeällä liikkeellä.
— En, en… en! En minä tahdo tulla!
— Mutta mistä syystä, sanokaa, miksi? Tulittehan te tänään, minua ollenkaan tuntematta… ja nyt…
— Niin, juuri siksi, etten teitä tuntenut…
Hän empii silmänräpäyksen.
— Koko asia oli minulle täysin yhdentekevä! jatkaa hän.
Sitten hän koettaa korjailla lausettansa… Hellällä itsepintaisuudella pidättää herra Jumel häntä, hiukan leikillisenä, mutta samalla liikutettuna.
— Mutta tuohon joulujuhlaan te tulette?
— Tulen kyllä.
Sitten kysyy Maryse teeskentelemättömällä suoruudella:
— Tulettehan tekin?
Ja ilman vähintäkään levottomuutta, viattoman houkuttelevina, hänen silmänsä anovat odotettua vastausta.
Mutta mitään vastaamatta katsoo herra Jumel häneen, katsoo kauan, omituisen kiinteästi.
— Neiti Marie-Denyse, sanoo hän lopuksi, — luotatteko te minuun?
Maryse aikoo harkita tuota asiaa, mutta vastaus pujahtaa jo hänen huuliltansa empimättä, vastustamattomasti.
— En tiedä, mitä te ajattelette minusta… Ymmärrän nyt… että olen toiminut typerän, huonosti kasvatetun lapsen tavoin… Mutta minä tunnen luottamusta teihin… suurta luottamusta…
Herra Jumel on jälleen sulkenut Marie-Denysen käden omaansa.
— Miksikä ette sitten tahdo sanoa minulle hyväilynimeä, jolla teitä nimittävät ne, jotka teitä rakastavat? pyytelee hän herttaisesti.
— Isoäiti nimittää minua Maryseksi.
— Maryse… se on viehättävä nimi… — Noilla kolmella tavulla on nuortean viehkeä, hyväilevä sävy… ne muistuttavat teidän mustista silmistänne, vaaleista kasvoistanne… ja myöskin kirjeestänne… tuosta vallattoman herttaisesta kirjeestänne! Maryse… neiti Maryse… tarkatkaa mitä sanon! Minä tulen tuohon rouva Letourneurin lastenjuhlaan… lupaan sen teille… Mutta… jos ette näkisi minua heti, jos olisitte ihmeissänne, jos mieltänne häiritsisi jokin seikka… ettehän silti menetä luottamustanne minuun… Lupaatteko sen minulle?
— Lupaan kyllä.
— Ja nyt, Maryse, rakas, pikku Maryseni, haluatteko tietää… mitä teistä ajattelen?
Vastauksena on kiihkeä huudahdus: — En! — Mutta ihmeellinen ilo täyttääMarysen mielen.
Silloin herra Jumel, jättäen asian siksensä, kumartuu, ja avaten lempeästi tuon pienen vapisevan kätösen, hän painaa huulensa kämmenelle, siihen, missä sormikkaan aukko täsmälleen jättää tilaa suutelolle.
»Oi, en ikinä olisi uskonut, en ikinä…», ajattelee Maryse, autovaunun kuljettaessa häntä mukanaan kovalla kolinalla… »Minä rakastan häntä…»
* * * * *
Keskellä vierashuonetta, jota murattiköynnökset ja mistelinoksat koristavat, loistaa joulukuusi. Sadat vaaleanpunaiset vahakynttilät luovat hohdetta tumman vehreyden keskellä komeileviin kultapähkinöihin, hopealankoihin, pitkiin metallinvärisiin ketjuihin, kimmeltäviin lasikoristeihin ja kristallihuurteeseen, joka näyttää sokerista valmistetulta, kuten vanhojen saksalaisten satujen taikametsissä.
Perhejuhlissa on aina paljon ihmisiä… Kuusen ympärillä tungeksi joukko vieraita. Jatkuvasta puheensorinasta raikahti välillä lastenhuutoja.
Valkopukuinen Maryse seisoi vaaleana, hempeänä ja viehkeänä kuin Hebe hiukan syrjässä. Hänen sydämensä sykki kiihkeästi odotuksen vallassa… Rouva Letourneur lähestyi häntä, seurassaan pitkä, hintelä mies, josta aluksi ei voinut huomata muuta kuin parran — pitkän, pitkän mustan parran, joka peitti puolet kasvoista. Hän vaikutti aralta, ja hartiat ja käsivarret näyttivät hänestä tuntuvan rasittavalta taakalta. Rouva Letourneur hymyili hyväntahtoisesti.
— Karkelo alkaa kohta, neiti, sanoi hän, — ja tässä on bostontaituri, joka haluaisi tulla teille esitellyksi…
Maryse ihmetteli mielessään: »Bostontaituri… mies, jolla on tuollainen parta!»
— … Herra Philippe Jumel, jatkoi rouva Letourneur…
Nuori tyttö pidätti huudon, joka pyrki tunkemaan hänen sydämestään: »Te erehdytte, tämä mies ei ole hän!»
Hän ihmetteli, etteivät kynttilät sammuneet, ettei permanto lysähtänyt kokoon… niin tuntui se hänestä vapisevan, niin vaappuivat valot hänen silmissään… Miten ja millä tavanmukaisilla sanoilla hän mahtoikaan vastata bostontaiturin tervehdykseen? Sitä ei hän myöhemmin muistanut…
Vierashuoneen toisessa päässä, loistavan joulukuusen takana, ilmoitti palvelija:
— Herra herttua de Groix!
Rouva Letourneur oli rientänyt tulijaa vastaan.
— Tekö, herra herttua! Mikä odottamaton ilo! Kuinka herttaista, että tulitte!
Kuultiin äänen vastaavan hänelle:
— Halusin, hyvä rouva, toivottaa teille hauskaa joulua ja tuoda hiukan leluja lapsille…
Tuo ääni — mitä! Tuo ääni… Maryse luuli uneksuvansa… Mutta vieraat väistyivät syrjään ja viimeksitullut joutui kirkkaaseen valaistukseen… Ei, Maryse ei uneksinut… Hän oli luullut tuntevansa ainoastaan nimeltä tuon herttua Groix'in, jonka hän mielikuvituksessaan vielä joku päivä sitten oli varustanut pitkillä valkoisilla viiksillä… mutta hän tunsi, hän tunsi tuon miellyttävän äänen, tuon komean, notkean vartalon, nuo hymyilevät silmät, kauniit kastanjanväriset viikset… Oi tuo ilkeä mies, mitä pilanäytelmää olikaan hän näytellyt, kuinka hän oli mahtanut nauraa Maryselle… kenties yhdessä tuon toisen kanssa! Oi, mitä julmaa pilaa!…
Marie-Denyse oli häpeissään, hän voi pahoin, hänen ainoana ajatuksenansa oli halu päästä pois, pois, mistä hinnasta hyvänsä!…
Välittämättä oikulliseksi tai toiselle puolen siitä, että häntä ehkä katsottaisiin epäkohteliaaksi, hän meni huoneen rouva Letourneurin luo, joka seisoi keskustellen herttua de Groix'in kanssa.
— Suokaa anteeksi, hyvä rouva, sanoi Maryse, — että minun täytyy sanoa jäähyväiset näin äkkiä… En voi hyvin… Siihen on kai kuumuus syynä…
— Mutta, huudahti rouva Letourneur peräti hämmästyneenä, — ettehän voi lähteä tällä tavoin, aivan yksin, lapsiparkani… Me koetamme hoidella teitä… Tietääkö rouva Hébron teidän pahoinvoinnistanne?
— Älkää sanoko hänelle mitään, pyysi nuori tyttö, — hän on lastenlastensa luona… Ja minä olen niin tottunut liikuskelemaan yksin…
Noihin sanoihin tuli hänen tahtomattaan katkera sävy.
— Mutta nyt on jo myöhäistä, melkein jo yö… vastusteli rouvaLetourneur yhä vieläkin.
Maryse ei ollut näkevinään herttua de Groix'ia. Mutta tämä oli tullut lähemmäksi ja lausui nyt, kääntyen rouva Letourneurin puoleen:
— Minulla oli käytettävänäni vain pieni hetki ja minunkin täytyisi lähteä kohta, hyvä rouva… Etteköhän näin ollen osoittaisi minulle sitä kunniaa, että pyytäisitte tätä neitiä käyttämään hyväksensä alhaalla odottavaa autoani ja, jos hän siihen suostuu, uskoisitte tällaiselle vanhalle ystävälle kuin minulle huolenpidon hänen saattamisestaan kotiin.
Maryse yritti panna vastaan, mutta nuo epäselvät sanat, jotka hän mielenhämmingissään sopersi esiin, hukkuivat rouva Letourneurin ylenpalttiseen kiitollisuuden tulkintaan.
Ja pian istui Maryse herttua de Groix'in rinnalla hänen kauniissa ajoneuvoissansa, nauttien miellyttävästä vilpeydestä.
— Pikku Maryse, tällä kertaa sain teidät siepatuksi mukaani, puhui leikillinen ääni hänelle hiljaa, tuo sama ääni, joka äskettäin oli lausunut niin päteviä arvosteluja kreikkalaisesta ja italialaisesta taiteesta.
Mutta Maryse ei hymyillyt.
— Te olette tehnyt minusta pilkkaa, hyvä herra, sanoi hän. — Jos olen ollut varomaton, niin olen saanut siitä riittävän rangaistuksen!… Kuinka kirjeeni joutui teidän käsiinne? Ja kuinka rohkenitte menetellä sillä tavoin? Ja yksissä neuvoin tuon kauhean Jumelin kanssa… Se on anteeksiantamatonta…
— Jumelin kanssa! Oi Maryse!… Jumel-parka ei aavistakaan, eikä tule koskaan aavistamaan, etten tänään nähnyt teitä ensi kertaa.
Nyt valtasi itku Marysen.
— Miksi, miksi kirjoitin tuon kirjeen, vaikeroi hän. — En anna teille menettelyänne koskaan anteeksi!
— Miksikö kirjoititte tuon kirjeen? toisti tuo hiljainen, lempeä ääni. — Siksi että se oli välttämätöntä… sillä emmehän olisi ilman tuota köykäistä, viehkeää, taivaansinistä paperilehtistä koskaan tutustuneet toisiimme… Te halusitte solmia romanttisen avioliiton… Oi Maryse, te pieni kiittämätön tyttönen, ettekö ihaile Kaitselmuksen kekseliäisyyttä?
Mitä kunnioittavimpaan sävyyn ja koettamatta edes saada huostaansa tuota itsepintaista kätöstä, joka kerran ennen oli kieltäytynyt sulkeutumasta hänen käteensä, mutta hellästi, kuten pelästynyttä lasta rauhoitetaan, kertoi nyt Alain de Groix ihmeellisestä seikkailustaan:
— Teidän rakas, herttainen kirjeenne tuntui vastaanottajasta käsittämättömältä, mutta minä ymmärsin sen, ihastuin siihen heti… Halusin tutustua teihin… Oi Maryse, kenties minua aluksi ohjasi vain uteliaisuuden tunne, mutta joskin uteliaisuus minut johti Louvreen, tuona päivänä, jolloin te odotitte Samotraken Voiton luona, niin lähtiessäni sieltä, kätenne omaani suljettuna, olin teihin kiihkeästi rakastunut, hurmaantunut… Ettekö voi, Maryse, tuon lemmentunteen takia suoda anteeksi sitä, mikä menettelyssäni kenties aluksi oli väärää?
Maryse ei itkenyt enää. Hän pudisti päätänsä mitään vastaamatta… Olivatko hänen kyyneleensä aiheutuneet suuttumuksesta vai mielenhämmingistä? Sitä ei hän tiennyt… Hänen aivoissaan vallitsi mitä ihmeellisimpien vastakohtien sekasorto. Ja ihmeellisintä kaikesta, — hän ei ollut enää täysin varma, ettei hän syvinnä sydämessään iloinnut noista mielettömistä seikoista, jotka olivat tapahtuneet… vastoin kaikkea todennäköisyyttä…
Äkkiä tuli hänen mieleensä ajatus:
»Satuprinssi, tuo lempeä ylimys, jota odotin… on hän! Kuinka en oivaltanut sitä heti?… Ja mitä välitänkään muusta…»
Auto pysähtyi isoäidin talon edustalle. Herttua de Groix auttoi kauniin seuralaisensa maahan.
Oli selkeä, kylmä ilma. Edellisenä iltana satanut lumi oli vielä sulamattomana katoilla, akkunoiden kehyksissä, puiden oksilla, — ja nuo valkoiset pinnat levittivät ympärillensä kalpeata valoa… Maryse pysähtyi, jääden ihastuneena katsomaan taivaalle, missä ensi tähdet tuikkivat, valkoisina nekin kirkkaassa hohteessaan.
— Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! mumisi hän, ajatellen enkeleiden ylistyslaulua.
Valkoisessa turkistakissaan näytti hän itsekin tuossa hohtoisassa valaistuksessa pieneltä talven haltiattarelta.
— Oi herttainen lumen hengetär, joulukeijukainen, rukoili nuori mies. — Taivaallisille läheteille ei voisi olla tarjona ihanampaa yötä armahduksen sanoman tuontiin tuskailevalle maailmalle… Ettekö näe, kuinka odotan anteeksiantoanne ja, kuten nuo köyhät paimenet, ihanaa lupausta!…
Silloin Maryse katsoi kihlattuansa silmin, joista näytti säteilevän tähtien tuike… Hän hymyili, hänen vienon hempeille huulillensa tuli jälleen leikillisen kiusoitteleva ilme, mutta hänen kätensä oli jo luottoisana pujahtanut Alain de Groix'in hänelle ojentamaan käteen.
— Rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto!… jatkoi tyttönen.
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!
Niiden kolmen viikon aikana, jotka Colette oli ollut kihloissa serkkunsa Georgesin kanssa ja joiden kuluessa he olivat useinkin kiistelleet, oli tyttönen jo monet kerrat yrittänyt lausua nämä sanat, jotka alinomaa pyrkivät pujahtamaan noille huonotuulista ja itsepäistä lasta muistuttaville huulille. Tänään oli joku ilkeämielinen henki sekaantunut asiaan ja saanut hänet lausumaan tuon hänen omasta mielestään niin tuikean loukkauksen.
Georges piti sen hyvänään kulmiansa rypistämättä. Hän ei siitä kiivastunut, siksi että häntä huvitti salata kaksikymmenviisivuotiaan luontainen kiihkeys esiintymisellä, joka jäljitteli kokeneen miehen järkkymätöntä tyyneyttä.
— No niin, sanoi hän, — kaikki riippuu siitä, miltä kannalta tuota asiaa arvostelee. Jos nyt asettuu setä Franeusen kannalle, niin tuo tuuma tuntuu erinomaisen järkevältä… Ollen syntyänsä köyhä, tuo hiljainen, umpimielinen ja vaatimaton mies sai työllään kootuksi varallisuuden, jommoisesta hänellä nuoruutensa haaveissa, noina kiihkeimmän ahertelun päivinä, ei voinut olla muuta mielikuvaa kuin pelkkä numeroluku. Rikkaaksi tultuansa hän ei iloinnut rikkaudestaan niiden nautintojen tähden, joita se olisi voinut hänelle tuottaa, vaan se merkitsi hänelle hänen ponnistustensa tulosta. Hän ei katsonut sitä keinoksi uusien voittojen saavuttamiseen, vaan jo saavutetuksi päämääräksi. Jos käsittää asian tältä kannalta, oivaltaa hyvin, kuinka tuskallinen hänelle oli ajatus, että hänen suurenmoinen elämäntyönsä voitaisiin tuhota tuon omaisuuden paloittelemisella. Tahtomatta jättää meitä kumpaakaan osattomaksi, hän siis asetti perimisen ehdoksi sen, että me, hänen molemmat perillisensä, menisimme keskenämme avioliittoon. Itse asiassa on tuo keino jo tepsinytkin. On luonnollista, että minä puolestani kaikin puolin hyväksyn hänen määräyksensä, jotka ovat minulle varsin edulliset. Mutta olen silti velvollinen huomauttamaan sinua, rakas Colette, että olet vapaa toimimaan mielesi mukaan… aina siihen hetkeen saakka, jolloin olet lausunut tuon lopullisen, ratkaisevan sanan »tahdon!» Asiakirjassa, jonka notario meille luki, oli otettu huomioon sekin mahdollisuus, ettemme suostuisi tuohon ehtoon…
Näin puhuen oli Georges repinyt kirjeen, jonka sisällöstä hän ensin oli levollisesti ottanut selkoa, ja hän oli heittänyt palaset koriin, jossa jo ennestään oli kasa samanlaisia paperinjätteitä.
Perillisinä olivat Georges ja Colette olleet pakotetut käyttämään osan iltapäivästään niiden paperien tutkimiseen, jotka täyttivät vainajan kirjoituspöydän, ja ollen sisällöltään enimmäkseen merkityksettömiä, eivät ansainneet joutua perhearkistoon.
Työhuoneen taustassa, setä Franeusen nojatuolissa, nukkui neitiLéontine, Coletten vanha kotiopettajatar.
— Niin kyllä, jatkoi nuori tyttö keskustelua, — siinä tapauksessa että me emme mene avioliittoon, ahmaisee muuan kauppa-apulaisten turvakoti setä Franeusen muiston ja hänen vaatimattomat ponnistuksensa!… Jos käyttäisin hyväkseni mahdollisuutta, johon viittasit, olisi se sinulle sentään aika kiusallista, poikaparka… sillä kaksitoista miljoonaa merkitsee sentään paljon vaatimattomalle asianajajalle, jolla ei ole tointa eikä varallisuutta… Mutta tuo laatikko, tuo laatikko! Tämähän on suorastaan sietämätöntä!
Äsken vielä, ennenkuin ensi pistopuheet oli vaihdettu, Colette oli suorittanut tehtävänsä hellävaraisin liikkein, kuin kunnioituksen läpitunkemana. Nyt hän aukoi kirjeet tuikeilla otteilla, ahdistellen koko ajan ilkeämielisillä sanoilla serkkuansa, joka näytti joutuneen tykkänään epäsuosioon, ja jättäen hänet rauhaan ainoastaan voidaksensa sättiä laatikkoa, joka varsin vastahakoisesti tuli esiin kirjoituspöydän sisäseinien väliltä. Laatikko ei pystynyt puolustautumaan… Georges puolestansa pani säyseästi vastaan.
— Myönnän kyllä, sanoi hän, — että olen vielä toistaiseksi varsin vaatimattomassa asemassa, mutta olen nuori, toimelias ja innostunut valitsemaani alaan… ja luulen voivani lukeutua niihin, jotka pitävät puoliansa elämässä, olkootpa varakkaita tai varattomia. Tuollaista pääomaa en ole koskaan tavoitellutkaan… Mutta mitä sinuun tulee, lapsiparkani, joka et ole rikkaampi kuin minäkään, ja ollen itse kaunis, komea, hilpeä, rakastat kauniita pukimia ja seuraelämää, niin ei elämäsi täti Rosalien holhoamana orpotyttönä liene aina niin hauskaa, ja kotiopettajattaresi, neiti Léontinen seura ei tehne sitä hupaisammaksi…
— Elämäni? Toivottavasti ei koko elämäni ole kysymyksessä, keskeytti hänet Colette kiihtyneenä. — Olisin kyllä voinut mennä naimisiin sinuakin ottamatta, sen tiedät hyvin… Minulla oli jo rikas kosija… ja niin komea!
— Sitä en ollenkaan ihmettele. Mutta miksi et ottanut tuota rikasta ja komeaa kosijaa?
— Siksi että hän ei miellyttänyt minua. Mutta tästä ei silti seuraa, rakas ystäväni, että sinä minua miellyttäisit. Me menemme avioliittoon siksi, että olisi järjetöntä, mieletöntä tehdä toisin… siinä kaikki! Voin myöskin uskoa sinulle, että olin aina kuvitellut tulevaa puolisoani tummaverisenä, hyvin tummana… Mutta sinä et ole tumma etkä vaalea… älä siis luulekaan…
Georges repi jälleen uuden kirjeen.
— Lapsiparkani, minä puolestani olisin voinut vaikka vannoa, että vaimoni tulisi olemaan punatukkainen…
Colette hätkähti kiukusta.
— Punatukkainen? Oikeinko täyttä totta? Onko sinusta punainen tukka kaunis?
— Erinomaisen kaunis.
— Onnittelen sinua erinomaisen kaunoaistisi johdosta… Mutta tämä laatikko, se on oikea kiusankappale!… Itse puolestani olen ihastunut siitä, ettei tukkani ole punainen… jos kohta tästä onkin koitunut sinulle pettymys…
Georges loi nuoreen tyttöön hymyilevän katseen. Surupuku kaunisti Coletteä. Hän oli vaalea, hienopiirteinen, eikä hän ollut tuntenut tarvetta itkeä silmiänsä punaisiksi sukulaisen takia, jota hän, kuten serkkunsakin, tuskin oli tuntenutkaan, ja suruharso soi hänen kasvoillensa yhä hempeämmän, raikkaamman sävyn.
— Mutta enhän minä tunne lainkaan pettymystä, sen vakuutan, vastasiGeorges lempeästi… en lainkaan!
— Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Colette nyrpisti suutansa, kohauttaen hiukan hartioitansa. Sitten hän jatkoi toiseen sävyyn, puhuen täysin vakavasti:
— Kuinka sietämätön sinä olet tänään! Tämä on tosiaankin ikävää, Jojo! Ennen setä Franeusen kuolemaa me olimme niin hyvät ystävät — etkö muista sitä?
— Mutta miksikä ystävyytemme nyt on lopussa? kysyi Georges, luopuen mahtipontisesta käytöksestään. — Setä Franeusen testamentin olisi pitänyt antaa meille yhä uutta ystävyyden aihetta. Miksikä on käynyt toisin?
Hän oli sulkenut morsiamensa käden omaansa ja puhui hyvin hellällä äänellä. Colette vetäisi pois kätensä.
— Miksi? — Siksi! sanoi hän, ollen katsovinaan ulos akkunasta.
Sitten hänen katseensa jälleen suuntautui Georges'iin.
— Kuulepas, Georges, sanoi hän, — suoraan puhuen, olitko koskaan ajatellut mennä naimisiin minun kanssani… ennen tätä?
Georges empi silmänräpäyksen.
— En, sanoi hän sitten. — Ensiksikään en ollut, kuten juuri huomautit, sellaisessa asemassa, että olisin voinut ajatella avioliittoa… ja sitäpaitsi olin tuntenut sinut pienestä pitäin… olimme leikkineet yhdessä… Tultuasi suuremmaksi kohtelit minua herttaisesti kuin veljeä… Iloitsin tavatessani sinut, minusta oli hauska jutella kanssasi, mutta…
— Niin kyllä, ymmärrän kaikki tyynni… sinun ei tarvitse enää jatkaa! keskeytti Colette hänen puheensa, äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä. — Minusta oli myöskin hauska tavata sinua, puhella, naureskella kanssasi… mutta siitä päivästä saakka, jolloin kihlauduimme…
— Mitä sitten?
— Siitä päivästä saakka kaikki on ollut toisin —kaikki.
— Mutta, Colette, mikä kaikki?
— Ensiksikin olet sinä itse aivan toisenlainen. Olet kylläkin… Puheensävysi, käytöstapasi on muuttunut, aivan pienimpiin yksityiskohtiinkin nähden. Katsos, ennen toit sinä minulle orvokkeja, jotka ohimennen olit itse ostanut. Nyt saapuu tänne aina ennen tuloasi suuri kömpelö valkoinen kukkavihko… josta minua haluttaisi kiittää kukkaskauppiasta! Ennen puhuit minulle herttaisen sydämellisesti, nykyisin koetat keksiä korupuheita… jotka muistuttavat noita kukkavihkojasi. Tulohetkestäsi aina lähtöhetkeen, istuessasi rinnallani, puhellessasi kanssani, tuntuu kuin toistaisit koko ajan mielessäsi: »Minun on muistettava, että olen sulhasmies!»… Jollet nimittäin suvaitse, kuten esimerkiksi tänään, puhua tuohon ylvääseen sävyysi, joka hermostuttaa minua vieläkin enemmän. Et tosiaankaan ole enää sama kuin ennen — ja tuo muutos ei ole eduksesi, luvallasi sanoen!
— Mutta entä sinä, Colette! Etkö huomaa, että sinäkin olet muuttunut, etkä suinkaan eduksesi, huudahti Georges, kadottaen kärsivällisyytensä. — Ennen sinä olit lempeä, vaatimaton, hilpeä, ja minulle oli sinulla aina ystävällinen hymyily… Ja nyt…
— Nyt on kaikki toisin, eikö niin? — Nyt on välillemme tullut tuo puheenalainen seikka… siteet, jotka meille ovat vastenmielisiä, joita emme olisi ikinä solminneet, jollei meitä olisi siihen pakotettu… No niin, meidät pakottaa siihen oma järkemme… mutta pakkoahan sekin on!…
Hän puhui, puhui, haluamatta kuulla Gorges'in vastaväitteitä, tykkänään kiihkeän tunteensa vallassa, joka hänestä äkkiä tuntui liian epämääräiseltä sanoin tulkittavaksi. Sitä, minkä hän oivalsi mielensä sekasorrosta, ei hän kenties ollut niin halukas täysin paljastamaan, sillä se oli mielipaha siitä, ettei hänen ollut pelkästään sanottava: »Minä menen naimisiin Georges'in kanssa, siksi että katson olevani siihen velvoitettu», vaan myöskin ja ennen kaikkea: »Jos Georges menee kanssani naimisiin, tekee hän sen rahallisista syistä.»
Hän tunsi olevansa hermostunut, arvostelevansa ilkeästi ja väärin tuota kunnon Georges'ia, jota hän vielä muutama päivä sitten oli rakastanut luotettavimpana ystävänänsä… ja siitä hän kiukustui itsellensäkin… Ja hänen mielessään heräsi halu luopua noista epäsopua aiheuttaneista miljoonista. Mutta mitä olisivat hänen lähimpänsä sanoneet niin kamalasta teosta? Ja eikö olisi ollut väärin estää Georges'ia saamasta tuota suunnatonta omaisuutta? Ja eikö hän itsekin olisi hyväksi lopuksi vielä jonakin päivänä katunut luopumistaan setä Franeusen lahjasta?
Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo kunnon setä!
Puoleksi avoin ja jo melkein tyhjä laatikko vastusti yhä edelleen itsepintaisesti noita pieniä käsiä, jotka jo olivat aivan väsyneet hankalasta tehtävästään.
— Tämä laatikko saattaa minut hulluksi! huudahti Colette äkkiä.
Kärsimätön liike, raivokas ponnistus auttoi Coletten vihdoinkin voitolle. Uppiniskainen laatikko putosi hänen polvillensa.
— Kas! sanoi hän, kumartuen hiukan järkytettynä ottamaan kirjeen. —Tämä suuri kirje esti sitä aukeamasta… Katsopas!