Georges katsoi kirjettä, avasi ja luki sen. Huuto kajahti hänen huuliltansa, jotka vapisivat hiukan, kun hän nyt, hymyillen hymyä, jonka ilmettä olisi vaikea kuvata, ojensi kirjeen serkullensa.
— Ole hyvilläsi, pienokainen, sanoi hän, — nyt on riitakysymyksemme ratkaistu.
Kuolemansa edellisenä iltana päivätyllä testamentilla oli setä Franeuse peruuttanut aikaisemmat määräyksensä, lahjoittaen omaisuutensa kauppapalvelijoiden turvakodille.
Colette luki vuoroonsa kirjelmän, hiukan kalpeana.
— Vai niin… Täti Rosalie harmistuu tästä varmaankin kovin, mumisi hän, haluten esiintyä samalla järkkymättömällä tyyneydellä kuin Georges. — Mehän emme kumpikaan, sinä taikka minä, välittäneet niin erikoisen paljon tuosta omaisuudesta.
Hän vaikeni silmänräpäykseksi. Kenties hän odotti saavansa kuulla jotakin… Mutta hänen odotuksensa oli turha.
Sulkien laatikon hän silloin lausui aivan tyynesti, ylevän yksinkertaisesti, kuten aina kuvittelemme ratkaisevat historialliset sanat lausutuiksi:
— Minä menen naimisiin tummaverisen miehen kanssa…
Ja kun neiti Léontine, heräten laatikon kolahdukseen oikaisihe pystyyn, silmät unisina, silloin sanoi setä Franeusen veljentytär kevyeen sävyyn:
— Saatte kuulla uutisia, ystäväni… Georges ja minä emme perikään mitään… ja me puramme kihlauksemme.
* * * * *
Löydetty testamentti oli pätevässä kunnossa. Seuraavana päivänä ja sitten yhtä usein kuin ennenkin, tapasivat serkut toisensa täti Rosalien luona, aivan kuten aikaisemminkin. Colette kehui parhaansa mukaan mielihyväänsä asian uudesta käänteestä.
— Olen päässyt rahasta, naimakaupasta ja riidoista!… Kaikki tuo on ollutta ja mennyttä… ja Georges ja minä olemme pian taas yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin!
Mutta hän ei tuntenut menneisyyden salaperäistä voimaa, rinnastaessaan kaikki viimeaikaiset kokemuksensa noilla sanoilla: Kaikki on ollutta ja mennyttä!
Tosin ei mikään estänyt häntä esiintymästä rasittavasta taakasta vapautuneena henkilönä, liioittelemasta kädenlyöntiensä reippautta, muuttumasta sanoin, liikkein, puheensävyin Georges'in herttaiseksi, toverilliseksi serkuksi. Mutta hänen vallassaan ei ollut pyyhkäistä menneisyydestä noita päiviä, jolloin he hämmästellen ja vavisten tunsivat luvanneensa toisilleen elämänsä, jolloin hän äkkiä oli nähnyt lapsuudenystävässä, joka ei hänessä ollut herättänyt mitään valtavampia tunteita, siksi että hän oli niin perin tottunut hänen seuraansa, tulevan puolisonsa, ilojensa ja tuskiensa salaperäisen valtiaan.
Hiukan aikaisemmin, kun setä Franeusen testamentti oli muuttanut Georges'in ja Coletten keskinäiset suhteet, olivat he tunteneet ääretöntä ujoutta, olleet kuin häpeissään, ja pelkoon, että he esiintyisivät kömpelösti ja näyttelisivät huonosti osaansa, oli väliin ihmeellisellä tavalla sekaantunut vastakkainen tunne — epäilys, että he osoittivat liiallista mielenliikutusta ja näyttelivät liian hyvin. Nyt, kun kohtalo salli heidän palata entisiin tapoihinsa, heidät jälleen valtasi epävarmuus, kuin olisivat he saaneet uuden osan näyteltäväksensä, ja hämillään, poissa oikealta tolalta, kiusaantuneina, he tavoittelivat niin kiihkeästi luontevuutta, että eksyivät teeskentelyyn.
Verho oli väistynyt heidän väliltänsä. He eivät enää katsoneet toisiansa entisin silmin, eivät kuunnelleet entisin korvin.
Ja Colette kävi hermostuneeksi ja kiistanhaluiseksi, ja hajamielinen ja närkäs Georges voi antaa koko viikon mennä menojansa elonmerkkiä antamatta.
Eräänä sunnuntaina hän lausui puhelimitse ilmi mielipahansa siitä, ettei hän voinut, kuten tavallisesti, tulla päivälliselle täti Rosalien luo… Hän oli odottamatta saanut kutsun… hänen tulevaisuutensa oli kysymyksessä!
Asiat selvenivät äkkiä Colettelle.
— On kysymys tuosta punatukkaisesta tytöstä! päätteli hän itseksensä. — Hänet on kutsuttu päivälliselle tuon tytön kotiin. Siinä on hänen tulevaisuutensa… Tuon asian takia hän on ollut niin hajamielinen, niin epäkohtelias. Kuinka hän mahtoikaan siunata tuota toista testamenttia!… Ja samaten teen minäkin, se on varmaa!
Maanantaina vaivasi Colettea päänpakotus, influensa ja jos mitkä epämääräiset taudit, jotka sallivat hänen pysytellä pienessä vierashuoneessa, silmät suljettuina ja jouten, sillävälin kuin täti Rosalie, turvattuna tuollaisilta tuskilta valkoisen tekotukkakruununsa suojassa, juhlallisena otti vastaan muutamia ystävättäriänsä jokaviikkoiselle iltapäiväteelle »suuressa» vierashuoneessa — joka ei pienuuteen nähden antanut paljon perää pienelle.
Illan suussa saapui Georges pyytämään anteeksi edellisen päivän poissaoloansa, ja hyvänä tuttuna talossa hän meni pieneen vierashuoneeseen, ettei hänen enää tarvitsisi mennä tervehtimään vieraita, jotka jo olivat lähtemäisillään… Hän tapasi siellä Coletten, kalpeana, silmät suurina, väsymyksen ilme kasvoillaan.
— Oletko sinä sairas? huudahti hän pelästyneenä. Colette kokosi nopeasti voimansa, pystyäksensä sanasotaan, ja huudahti:
— Sairas! Mitä tyhmyyksiä!… päätäni pakottaa hiukan, siinä kaikki! Ja kuinka on sinun jatulevaisuutesilaita? kysyi hän ivallisella korostuksella. — Jopa sinä olitkin kohtelias eilen!
Georgesin kasvot kirkastuivat äkkiä.
— Kuinka tulevaisuuteni laita on? Varsin oivallisesti, pikku Colette! Ja nykyisyyteni myöskin! Minusta tulee herra Hamelin kirjuri… niin, tuon kuuluisan asianajajan, josta kyllä olet kuullut! Ja nyt minun tulevaisuuteni on turvattu, olen arvossapidetty, hyvin toimeentuleva mies, jonka sopii mennä naimisiinkin!
Ehdottomasti huudahti Colette:
— Tuon punatukkaisen tytön kanssa… arvasin sen heti!
Georges näytti peräti ällistyneeltä.
— Minkä tytön kanssa? kysyi hän.
— Tuon, jota sinä rakastat, tietystikin… minä hölmönä sinä minua pidät?
— Se, jota rakastan, on vaaleaverinen, Colette, mumisi herra Hamelin kirjuri.
Hän pysähtyi hiukan arastellen… Mutta nyt joutui Colette täysin suunniltansa.
— Tämä on jo liikaa, huudahti hän. — Sinä tunnustit minulle, ettei vaalea tukka sinua miellytä, silloin kuin… Mutta nyt on toista… Jos sinusta vielä kuukausi sitten vaalea tukka tuntui epämiellyttävältä siitä syystä että minä olen vaaleaverinen, niin sano se vaan suoraan, rakkaani… sano, sano pois vaan! Se on minulle täysin yhdentekevää!
— Epämiellyttävältä siksi että sinä olet vaaleaverinen… Mitä sinä tarkoitat? Asianlaitahan on juuri päinvastainen…
— Päinvastainen? toisti Colette kärsimättömästi.
— Mitä tuo »päinvastainen» merkitsee?
— Se merkitsee luullakseni sitä… että vaalea tukka miellyttää minua siksi, että sinä olet vaaleaverinen… ja siksi että rakastan sinun tukkaasi… ja siksi että rakastan sinua… puhui Georges. — Oi Colette, olen ollut sokea, olen ollut mieletön ja typerä… En tullut sitä ajatelleeksikaan… taikka en käsittänyt sitä… ja kenties en olisi käsittänyt sitä koskaan! Saadakseni silmäni auki täytyi minun saada sinut omakseni setä Franeusen välityksellä… ja menettää sinut… ennen kaikkea menettää sinut, omistettuani sinut ensin… Colette, rakkaani, juuri sinä merkitset minulle rikkautta ja onnea. Rakas tyttöseni, mehän rakastamme toisiamme… myönnä, että me rakastamme toisiamme…
Onnellisena, turvallisena, oli Colette jo painautunut Georges'in povelle.
—Me rakastamme toisiamme, toisti hän kuuliaisesti.
Silloin kuultiin karkean äänen lausuvan hieman ivallisesti:
— Älkää antako häiritä itseänne! Minä lähden tieheni…
Elämässä on hetkiä, jolloin ei kuule ovien aukenemista. Tuo vanha ystävä, joka oli tullut huoneeseen ja matkalta palaten aikoi viettää tämän illan täti Rosalien luona, oli jo poistunut suureen vierashuoneeseen.
Työntäen Georges'in luotaan huudahti Colette tyrmistyneenä:
— Hyvä Jumala, hänhän ei tiedä ollenkaan, että me olemme purkaneet kihlauksemme, mitähän hän sanoo tädille?…
Ja sitten hän jatkoi:
— Ja mitähän täti hänelle vastaa, kun ei hän aavistakaan, että olemme menneet uudelleen kihloihin?
Mutta hymyillen ja mitään vastaamatta suuteli Georges Coletten tuskaisia silmiä. Luoden katseensa maahan ja pyrkien mahdollisimman yksinkertaisesti suoriutumaan tuosta sekavasta tilanteesta, kuiskasi Colette:
— Minkä oivan tuuman hän olikaan keksinyt, tuo setä Franeuse!
Auringon vaipuessa kohden taivaan rantaa ja kertoellessa valtavin, niityillä ja kukkuloilla nähtävin piirroin Jumalan kunniasta, kirkkoherra Cyrille asteli rauhallisesti pappilan puutarhassa, ruusujansa kastellen.
Hän oli pienikasvuinen, hintelä ja lempeä mies, niin hintelä, että hänen vartalonsa epämääräiset piirteet tykkänään katosivat kauhtanan poimuihin, niin lempeä, että häntä kunnioitettiin Fontanettes'issä, hänen seurakunnassaan, kuin pyhimystä, ja hänen katseensa sai vihan aallot asettumaan ja vuodatti lohtua murtuneisiin mieliin. Koko hänen olentonsa henki pelkkää rakkautta.
Hän rakasti vaatimattomia seurakuntalaisiansa, hän rakasti pappilaansa puutarhoineen, joka palkitsi hänen rakkautensa mitä runsaimmalla kukkeudella. Hän rakasti myöskin sirorakenteista kirkkoansa, missä hänen mielensä täytti niin suloinen rauha, niin ihana tyyneys, hänen kohottaessaan jumalallisen anteeksiannon kalkin huulillensa. Luojaa palvoessaan hän liittyi luomakunnan valtavaan kaikkeuteen, kaikkiin olentoihin, kaikkiin olioihin.
Tänä kesäkuun iltana kukkien mehevä sulotuoksu, auringonlaskun uhkea kirkkaus herätti hänen mielessään niin valtavan kiitollisuudentunteen, että hän, virvoittaessaan ruusujansa raikkaalla vesisuihkeella, ikäänkuin kiitokseksi noiden monien ihmeiden iankaikkiselle antajalle autuaallisena alkoi mumista pyhän Fransiscus Assisilaisen ylistyslaulua:
»Kiitetty olkoon Herramme ja koko hänen luomakuntansa, erittäinkin Aurinko, veljemme, joka antaa meille päivän ja valkeuden. Kiitetty olkoon Herramme, joka on antanut meille Maan, joka meitä elättää ja ruokkii, joka meille suo monenlaisia hedelmiä, kirjavia kukkasia, yrttejä…»
Kerran, jo kauan sitten, kun Jean-Cyrille Morel ei vielä ollut pappisuralla, hän oli kokenut kammottavia hetkiä. Ne ne olivat sirottaneet lunta hänen tukkaansa jo ennen talven tuloa. Yhä vieläkin, ajan vierittyä yli neljännesvuosisadan eteenpäin, hänelle väliin kuvastui mieleen, kuinka hän silloin oli nuorena, luottoisana, toivehikkaana hakenut itselleen Pariisissa paikkaa, joka olisi tyydyttänyt hänen vaatimattomat pyyteensä, ja mennyt tarjoutumaan tuon tunnetun kauppahuoneen palvelukseen, jonne hänelle oli annettu suosituskirje. Hänen istuessaan huoneessa, jonne hänet oli neuvottu, tuli sinne nuori mies — arvatenkin liikkeen henkilökuntaan kuuluva — kynä korvan takana, pinkka papereita kädessä. Nöyrää paikananojaa, joka istui syrjässä hämärässä nurkassaan, hän ei havainnutkaan. Oi, kun kirkkoherra ajatteli tuota arkipäiväistä alkua, silloin tunsi hän väristyksen käyvän luitansa ja ytimiänsä myöten, ja kuva kuvalta esiintyi sitä seurannut näytelmä hänen muistissansa.
Mutta hän kiiruhti karkoittamaan tuon pahan unen… Eikö hänen tullut siunata tuota kauheata koettelemusta taivaan välikappaleena? Olihan se johtanut hänet kaikkien haavojen parantajan luo, hänen, joka yksin voi vuodattaa lohtua vääryyden runtelemaan mieleen! Viattomasti syytettynä, halveksittuna, oli Jean-Cyrille muistanut ne pyrkimykset, jotka lapsuudenaikana olivat täyttäneet hänen, pappien kasvattaman orvon mielen, ja tuntien vakavaa kutsumusta pappisvirkaan hän oli antautunut Jumalalle.
Nyt olivat myrskyt vaimenneet hänen sydämessään, katkeruus oli muuttunut lempeydeksi. Rukouksistansa, joissa hän anoi ihmisveljillensä Herran armoa ja hänen antimiansa, hän ei sulkenut pois ainoatakaan ihmistä, ei ainoatakaan, — ei edes tuota rangaistuksetta jäänyttä pahantekijää, jonka nimeä hän ei tiennyt, tuota miestä, joka rohkeasti oli jättänyt hänet häpeää kärsimään. Niin oli hän onnellinen, sillä maallista kunnianhimoa ei hän tuntenut, eikä hän tyydytyksen lisäksi, mitä hänen pyhä toimensa hänelle tuotti, pyytänyt muuta kuin tilaisuutta tehdä hiukan hyvää ja saada hoidella ruusujansa.
Puutarhan portti aukeni ja siitä tuli sisään viheliäisesti vaatetettu talonpoika, joka katse rukoilevana jäi seisomaan parin askeleen päähän portista. Kirkkoherra oikaisihe heti kumarasta asennostaan ja pani pois ruiskukannunsa.
— Te se olette, Chabonneau-parka, sanoi hän. — Niin… kuulin kaikkiPaulinelta. Kävin tänä aamuna linnassa, ystäväni, mutta herraMinoussier ei ollut kotosalla. Menen sinne kyllä vielä uudelleen…
Nyt seurasi äänettömyys. Chabonneau pyöritteli lakkiansa känsäisissä käsissään, katse suunnattuna tuon pienen käytävän soraan. Herttaisesti ryhtyi kirkkoherra jälleen puhumaan:
— Mutta miksikä te metsästelettekin, Chabonneau-parkani, herra Minoussier'in alueella? Sehän on varsin pahoin tehty, ja minusta näyttää siltä kuin te ette täysin käsittäisi, miten tuota tekoanne on arvosteltava… Salametsästyshän on toisen omaisuuden riistämistä.
Chabonneau painoi päänsä yhä alemmaksi.
— Voi, hyvä kirkkoherra, sanoi hän, — eihän kukaan tavoittelisi hänen riistaansa, jos vain omistaisi hiukan enemmän rahaa tai saisi vähän enemmän työtä.
Puiden sitten nyrkkiä epätoivoisesti kohden taivasta hän huusi:
— Voi sitä surkeata onnettomuutta! Miksikä Paulinen pitikin neuloa minun nimeni lakkiini. Sehän minut saattoi turmioon, kirkkoherra. Minulla on ketterät sääret, minua ei olisi tavoitettu, mutta juostessani pakoon vetäisi puunoksa tuon kirotun lakin maahan, ja sitten oli sama, juoksinko vai en, herra Minoussier'illä oli mitä parhain todiste minua vastaan! Pirun Pauline!
— Pauline luuli tekevänsä hyvin, ystäväni, vastasi kirkkoherra isällisesti, — ja hän on erinomainen vaimo, sen te kyllä tiedätte.
Chabonneaun mieli heltyi.
— On kylläkin, varsin oiva vaimo, ja niin herttaisia lapsia on hän minulle lahjoittanut. Surullista sanoa, mutta on juuri niin, että jos ei rakastaisi niin kovin lapsiansa ja vaimoansa, niin ei joutuisi niin helposti kiusaukseen tehdä väärin. Ah, sen sanoinkin kyllä herra määrille, rukoillen että hän jättäisi asian siksensä. Mutta se mies ei ota korviinsa köyhien puheita!
— Osoititteko myöskin todellista katumusta? Lupasitteko luopua salametsästyksestä?
— Mitä herra Minoussier välittää lupauksista! Minä puhuin hänelle näin: »Herra määri, olen itse asiassa rehellinen mies, ja jos kunniasanallani lupaan, etten enää koskaan metsästele teidän alueillanne, niin pidän kyllä kaiken ikäni tuon lupaukseni.» Silloin hän alkoi nauraa tuota hiljaista nauruansa, joka karmii nahkaa, ja vastasi minulle: »Isä Chabonneau, kulutatte turhaan aikaanne, ja minä en voi sietää valitusvirsiä. En ole teille ollenkaan suuttunut siitä, että te metsästelette minun metsissäni. Miksikä ette kartuttaisi omaisuuttanne, missä voitte! Minä taasen puolustan omaani, ja kun nyt tällä kertaa olen saanut teidät kiinni, käytän sitä hyväkseni. Oletteko rehellinen mies vai ette, se ei koske minua ollenkaan. Menestys ei yleensä seuraa rehellisiä ihmisiä, jotka usein ovat hölmöjä, vaan älykkäitä ihmisiä, jotka usein ovat konnia. Jos olisin teidän ystävänne ja haluaisin antaa teille neuvon, niin en sanoisi: Älkää harjoittako enää salametsästystä, se on väärin vaan minä sanoisin: 'Älkää hukatko lakkianne, se on varomatonta!' Ja nyt jättäkää minut rauhaan!»
Herttainen kirkkoherra oli ehdottomasti pannut kätensä ristiin, keskeyttämättä silti Chabonneaun kertomusta.
— Näin siis, herra kirkkoherra, jatkoi talonpoika, — ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin lähteä tieheni, ja silloin mietin itsekseni: »Jos tuohon tiikeriin kukaan voi vaikuttaa — enkä rukoilisikaan armoa itseni takia, vaan pienokaisteni ja vaimoni tähden, — niin on kirkkoherra ainoa, joka siihen pystyy!» Niin, siihen nähden ei ole epäilemistäkään! Sellainen rakkikoira kuin herra määri onkin, kunnioittaa hän kumminkin herra kirkkoherraa, ja vallan erinomaisesti! Tuo kunnioitus juuri suo meille mahdollisuuden uskoa, että hänelläkin on sielu, kuten meillä muilla kristityillä!
Kirkkoherran täytyi hymyillä. Hän oli ollut vain virka-asioitten johdosta tekemisissä Fontanettes'in määrin kanssa, mutta hänen oli täytynyt ihmetellä sitä suurta arvonantoa, jota hänelle oli aina osoittanut tuo virkamies, joka muutoin oli pappien ilmetty vihollinen.
Eräänä päivänä oli herra Minoussier, lähtiessään kirkkoherra Cyrillen luota, ojentanut hänelle kätensä ja sanonut jyrkkään tapaansa, mutta mitä sydämellisimmällä äänellä:
— Herra kirkkoherra, tiedän kyllä, että pyhimyksiä ei ole olemassa, mutta kaikki ihmiset toistavat, että te olette hyvä kuin pyhimys, ja luulen kyllä, että te voisitte käydä sellaisesta… Kun olen vakuutettu, että te väliin hoidatte minun asioitani tuolla ylhäällä, haluaisin kysyä, sallitteko minun huolehtia asioistanne täällä alhaalla?
— Herra määri, oli kirkkoherra vastannut, kiittäen liikutettuna herra Minoussier'iä, — joka ilta ja aamu rukoilen teidän puolestanne taivaan Kuningasta. Jos te tahdotte hyväntahtoisesti rukoilla minun puolestani maallisia vallanpitäjiä, niin pyytäkää että he antaisivat minun elää ja kuolla täällä Fontanettes'issä. Siitä olisin teille perin kiitollinen.
Tuo vähäinen tapahtuma johtui nyt kirkkoherran mieleen. Ottaen sitten puheiksi Chabonneaun ilmaisemat epäilykset hän huudahti, taputtaen Isäntä ystävällisesti olalle:
— Epäilemättä on herra määrillä sielu kuten meilläkin, teillä ja minulla. Älkää luulko että Jumala häntä unohtaa tai oikeuttaa meitä sellaisiin arvosteluihin. Ken tietää hänen tarkoitusperäänsä tuohon sieluun nähden, jonka olemassaolon te haluaisitte kieltää! Pyhä Paavalikin oli alkuaan vain fariseus… Mutta aluksi koetan nyt käyttää ensi kertaa ja parhaani mukaan tuota vaikutusvaltaa, jota minulla otaksutte olevan herra Minoussier'iin nähden. Älkää nukkuko kovin huonosti, ystäväni, ja varokaa torumasta Paulinea! Pyytäkää päinvastoin, että hän neuloo nimenne uuteenkin lakkiinne. Se varoittaa teitä pudottamasta sitä muuanne kuin sinne, mistä se vaaratta voidaan löytää. Olen lukenut jostakin tällaisen sananlaskun: »Teko salattava jätä tekemättä!» Siinä on tosi sana. Jos ihmiset eivät meitä näekään, lapseni, näkee meidät Jumala… ja se on paljoa vaarallisempaa!
Chabonneau loittoni kuuluvin askelin maantietä pitkin. Hiukan hajamielisempänä kuin ennen jatkoi kirkkoherra Cyrille ruusujen kastelemista. Mutta kohtalo oli määrännyt, etteivät pappilan ruusut saisi tänä iltapäivänä nauttia rauhassa tuota virvoketta. Kuului kumeaa jyminää, ja pian pysähtyivät tomupilven ympäröimät ajoneuvot tuon pienen portin edustalle. Ne olivat herra Léon Minoussier'in, Fontanettes'in määrin huvivaunut.
Hän oli jo harmaantuva mies, mutta hänen kookas, kopearyhtinen vartensa vaikutti reippaalta, hänen esiintymisensä oli perin säntillistä, vieläpä komeaakin, ja napinlävessä hänellä oli, vielä puuttuvan kunnialegionan nauhan asemesta, kansanvalistusosaston pieni orvokki. Laskeutuen ajoneuvoista hän paljasti kunnioittavasti päänsä, käydäksensä pappilan puutarhaan.
— Hyvää iltaa, herra kirkkoherra, sanoi hän, suu hymyssä ja käsi ojennettuna. — Minulle kerrottiin teidän käyneen tänä aamuna linnassa, ja kun käyntinne herätti mielessäni toiveita, että te vihdoinkin sallitte minun tehdä teille jonkun palveluksen, niin kiiruhdin tänne, vapauttaakseni teidät vaivasta tulla toistamiseen.
Ihastuneena Chabonneaun takia tästä hyvätuulisuudesta ja suopeudesta, kirkkoherra vei herra Minoussier'in huoneeseensa. Se oli varsin pieni, hyvin vaatimattomasti sisustettu ja vailla kaikkia taide-esineitä. Mutta norsunluinen ristiinnaulitunkuva näytti suojaavan sen kapeaa vuodetta, ja saviastioihin asetetut kukkavihkot soivat juhlan sävyn noille pähkinäpuulla laudoitetuille seinille.
Määrin istuuduttua, kehoitusta noudattaen, huoneen ainoaan nojatuoliin, ryhtyi kirkkoherra heti hyökkäykseen.
— Herra määri, sanoi hän, — olen teille sitäkin kiitollisempi hyväntahtoisuudestanne ja vaivannäöstänne, kun todellakin pyytäisin teiltä suurta armeliaisuudenosoitusta. Isä Chabonneau, joka todellakin on arveluttavasti rikkonut teitä vastaan, on peräti epätoivoissaan ja murtuneella mielellä…
Äkkiä katosi määrin ankarapiirteisiltä kasvoilta miellyttävä ilme, joka oli ne kirkastamat. Epäävällä liikkeellä hän sai hurskaan anomuksentekijän keskeyttämään lauseensa.
— Älkää lausuko pyyntöänne, rukoilen sitä teiltä, sanoi hän, ja tuo rukous muistutti suuresti ehdotonta kieltoa. — Tulin tänne vakavin toivein voida tehdä teille palveluksen, herra kirkkoherra. Mutta nähkääs, vaikkatuo itse— ja hän viittasi töykeästi kädellään seinäkomerossa olevaan ristiinnaulitunkuvaan — vaikka tuo itse elpyisi eloon ja esittäisi minulle tarkoittamanne pyynnön, antaisin täsmälleen saman vastauksen. Chabonneau on jo kyllin kauan hävitellyt metsieni riistaa varoituksista huolimatta. Tällä kertaa tapasin hänet verekseltä, ja nyt hän saa pitää hyvänään seuraukset.
Kirkkoherra oli tyrmistynyt tuosta puheesta ja ennen kaikkea mitä syvimmin loukkaantunut halveksivasta tavasta, millä määri oli puhunut hänen kalliista Vapahtajastaan, mutta hän hillitsi kumminkin närkästyksensä.
— Tiedän yhtä hyvin kuin tekin, herra määri, että Chabonneau on syyllinen tuohon rikokseen, vastasi hän mitä suurimmalla lempeydellä. — Nuhtelin häntä jo ankarasti siitä ja teen sen vielä uudelleenkin, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta hän on luvannut minulle ja lupaa teillekin, että hän on vastedes kunnioittava omistusoikeuttanne. Ajatelkaa sitäkin, että hän on köyhä ja kenties pikemmin altis kiusauksille kuin joku toinen, ottakaa huomioon, että hänellä on vaimo ja kaksi pientä lasta…
Kuullessaan nuo sanat määri tyrskähti nauruun, tuollaiseen hiljaiseen nauruun, joka Chabonneausta oli niin pöyristyttävää.
— Kuulkaas, herra kirkkoherra, sanoi hän, — tuo vanha virsi ei oikein sovi teidän suullenne. Tuhat tulimmaista, minä tunnen sen ennestään! Vaimo ja lapset… jollei sokea äiti ja raajarikko isä ja muuta sellaista! Ei, nähkääs, kirkkoherra, minä olen liian ovela mies… sellaista ei minulle pidä syöttää!
Kun nyt kirkkoherra vaikeni, tykkänään ymmälle joutuneena, istuutui Minoussier mukavammin nojatuoliinsa, jatkaen puhettansa kohteliaisuudella, johon sekaantui jonkunmoista kylmää ivaa:
— Herra kirkkoherra, niin erillänne maailman touhusta kuin te täällä olettekin elänyt vuosikausia, on teidän kumminkin täytynyt kuulla puhuttavan eräästä miehestä nimeltä Charles Darwin ja kirjasta nimeltä »Lajien synty». En halua suinkaan käydä oppineesta ja vielä vähemmän viisaustieteilijästä, ja tunnustan teille, että minulle on kaikesta tuon englantilaisen luonnontieteilijän lorusta jäänyt muistiin yksi ainoa lauselma, — mutta se onkin, käytännölliseen elämään sovellettuna, arvokkaampi rikkautta. »Tapa minut, muutoin minä surmaan sinut!» Tuo on minun mielilauselmani. Opettakaa se Chabonneaulle, se voi kenties hyödyttää häntä. Mitä itseeni tulee… niin näette, ettei minua ainakaan tähän saakka ole tapettu.
Tuo häikäilemätön tunnottomuus tuotti kirkkoherralle kiihkeää tuskaa ja saattoi hänet samalla tukalaan asemaan. Kuten äsken Chabonneaun puhuessa, hänen hennot sormensa liittyivät yhteen äänettömään rukoukseen.
— Teitä ei ole tapettu, mutta tekään ette ole surmannut ketään! Oi, herra määri, älkää toki kerskatko tuollaisesta mielilauseesta, joka on niin julma, niin tykkänään epäinhimillinen! Voisin vannoa, että te olette parempi kuin itse luulette, ja…
— Te erehtyisitte, kirkkoherra, erehtyisitte tykkänään, vastasi määri samaan kylmän kohteliaaseen ja hieman pisteliääseen sävyyn kuin ennenkin. — Sillä jos Chabonneaun asiaan nähden noudatankin vain ilmeistä oikeutta, niin ei silti ole sanottu, etten voisi soveltaa tuota Darwinin lauselmaa tapauksiin, joissa oikeuteni olisi kysymyksenalainen…
— Kuulkaapa, kirkkoherra, jatkoi hän, vetäen tuolinsa hiukan lähemmäksi pöytää, johon kirkkoherra Cyrille nojasi, — en voisi selittää syytä siihen, mutta te olette aina herättänyt mielessäni ääretöntä luottamusta, niin määrätöntä luottamusta, että jos te sanoisitte minulle, joka kuulun epäuskoisiin, kuten tiedätte: »Vakuutan teille kunniasanallani, että Jumala on olemassa!» niin joutuisin melkein kiusaukseen uskoa teitä. Mutta jättäkäämme tämä… Se, mitä tarkoitan sanoa, on että minua haluttaisi antaa teille hiukan outo todiste tästä luottamuksestani… en voi sanoa tunnustuksella, sillä tuohon sanaan sisältyisi katumuksen käsite, ja sitä en tunne vähääkään… vaan uskomalla teille salaisuuden, joka suo teille tilaisuuden nauttia paremmuudestanne minun kustannuksellani.
Kirkkoherra pudisti päätänsä tyytymätönnä.
— Hyvä herra, sanoi hän, — kaikki nämä puheet tuntuvat minusta tosiaankin täysin turhilta, enkä lainkaan käsitä…
— Koetan esittää asiat lyhyesti, keskeytti määri hänen lauseensa jyrkkään tapaansa, joka ei sietänyt vastaväitteitä, alkaen samassa kertomuksensa.
— Herra kirkkoherra, minä olin nuoruuteni päivinä varsin vähäpätöinen henkilö ja niin köyhä, että ollessani jo naimisissa ja kahden lapsen isä ja palvellessani vähäisestä palkasta eräässä toimituskaupassa Pariisissa, missä toivoin edistyväni nopeammin kuin maaseudulla, olin pakotettu jättämään vaimoni ja poikani Yonneen, anoppini huomaan, odottaen parempia aikoja, jolloin voisin kutsua heidät luokseni…
Työtä en pelännyt, sen saatte uskoa, ja tunsin pystyväni vaurastumaan, kun vain siihen saisin riittävästi aikaa. Mutta eräänä päivänä — kävisi liian pitkäksi esittää minkä seikkojen johdosta — huomasin joutuneeni ahtaalle, olevani aineellisen perikadon partaalla mitättömän rahamäärän takia. Minun täytyi tavalla millä hyvänsä saada muutamia kymmeniä louisd'oreja. Hyvä Jumala… en nyt tosin tahdo väittää, että niiden hankkimiseksi olisin ollut valmis vaikka salamurhaan… mutta kun tulin erääseen toimistohuoneeseen, jossa minulla tavallisesti ei toimeni takia ollut mitään tekemistä, ja havaittuani olevani siellä yksin näin erään auki jääneen laatikon pohjalla kaksi viidensadan frangin rahaa, joita mikään ei estänyt minua ottamasta, niin otin ne hetkeäkään empimättä…
Tässä keskeytti määri kertomuksensa raskaasti hengittäen, voimatta vastustaa mielen järkytystä, jonka tuon hetken muisteleminen aiheutti. Mutta hän ei ollut huomannut että kirkkoherra oli käynyt hyvin kalpeaksi ja silmäili häntä oudon kiinteällä katseella.
— Sanoin jo, että tehdessäni tuon tekoni olin luullut olevani yksin, mutta olinkin erehtynyt. Verhon tai huonekalujen varjossa oli istunut joku — aurinko oli jo laskemaisillaan ja varjot eivät voineet olla niin selväpiirteisiä — muuan paikananoja, joka odotti isäntääni ja joka oli ohjattu tähän huoneeseen. Epäilemättä hän oli nähnyt tekoni, mutta hän ei ollut puhunut mitään, ei ollenkaan tullut, esille, eikä kukaan muu ollut nähnyt minun menevän tuohon huoneeseen tai tulevan sieltä. Illan tultua etsittiin turhaan noita tuhatta frangia, jotka minä jo olin toimittanut piilopaikkaan, ja niiden katoamisesta ei syytetty minua, vaan tuota tuntematonta miestä, paikanhakijaa, jonka kalpeus ja mielenjärkytys oli kiinnittänyt johtajan huomiota. Kaikki kehittyi minun edukseni. Pidetyssä kuulustelussa ei kukaan ajatellutkaan edes tiedustella minulta mitään, niin vieraaksi koko asialle minua katsottiin. Mitä tuohon miesparkaan tulee, niin ei hänellä ollut mitään todistetta syyttömyydestään, ei mitään mahdollisuutta todistaa minun syyllisyyttäni, ja epäilemättä puolustautuminen kävi hänelle tuiki vaikeaksi. Ilmeistä on, että hänet olisi toimitettu vankilaan mitä pahimpana veijarina, jollei liikkeenomistaja olisi katsonut edullisemmaksi jättää asiaa siksensä, ettei siitä koituisi häpeää hänen kauppahuoneellensa. Muukalaiselle syydettiin vasten silmiä kaikki halveksiminen, joka hänen katsottiin ansaitsevan, ja hänet velvoitettiin lähtemään Pariisista… Minä olin pelastettu. Siitä on nyt jo kulunut viisikolmatta vuotta, ja voisin vannoa, etten ole näiden viidenkolmatta vuoden kuluessa tehnyt ainoatakaan tekoa, jonka takia minun pitäisi punastua… jos nimittäin punastuminen kuuluisi tapoihini. Olin saavuttanut mahdollisuuden olla rehellinen ja tulin rehelliseksi. Nyt olen rikas ja olen jo aikoja sitten lähettänyt tuolle kauppahuoneelle nimeäni ilmoittamatta maksun muodossa nuo rahat, jotka sieltä… varastin. Nyt olen minä suuressa arvossa pidetty henkilö, jos en olekaan liioin rakastettu. Kaiken päälliseksi olen kuntani määri, ja on olemassa suuria edellytyksiä, että ensi vaalien jälkeen herään jonakin aamuna piirikuntani edustajana. Ajatelkaapas, missä olisinkaan tänään, jos tuolla miehellä, jota syytettiin minun asemestani ja jota minä varoin puhdistamasta noista syytöksistä, olisi ollut pienintäkään mahdollisuutta kääntää syytökset minuun? Kohtalo ei suonut hänelle mitään keinoa syöstä minua perikatoon… ja minä syöksin hänet.
En tiedä ollenkaan, lopetti muinoinen kauppavirkailija kertomuksensa, tehden huolettoman kädenliikkeen, — miten tuon onnettoman miehen sitten on käynyt.
Fontenettes'in määri ei ollut huomannut, mikä riutumuksen ilme oli tullut kirkkoherra Cyrillen kasvoille ja kuinka kalpeaksi hän oli käynyt. Mutta kun hän kertomuksensa päätettyään ehdottomasti kääntyi kärsivälliseen kuuntelijaan päin, hämmästytti häntä hänen kasvojensa ylevä tyyneys. Nähdessään papin painavan päänsä alas, hän hetken tunsi melkein katumusta siitä, että oli levollisella kertomuksellaan konnantyöstään omien muistojensa loalla tahrannut tämän harvinaisen puhtaan mielen kirkkautta, — mutta tuohon katumukseen sekaantui samalla ylpeä ja luonnoton tyydytys siitä, että hänen oli onnistunut hämmästyttää, kauhistuttaa tuota viatonta olentoa, joka oli vapaaehtoisesti paennut ihmiselämän koettelemuksia ja taisteluita.
Kirkkoherra Cyrille katsoi yhä vielä sanaakaan puhumatta lattiaan, missä auringon viime säteet leikiskelivät. Äkkiä hän suoristautui, ja äänellä niin vakavalla, niin järkytetyllä, ettei määri ollut vielä konsanaan sellaista kuullut, hän ryhtyi vuoroonsa puhumaan:
— Pappisvirassa tulee tuntemaan paljon ihmisiä ja saa tietoonsa paljon asioita. Minä olen tuntenut tuon onnettoman miehen, jonka kohtalosta teillä ei ole tietoa, ja teidän kertomuksenne tapahtumista vastaa täsmälleen hänen suustaan kuulemaani kuvausta niistä, lisäten siten asiaan kohdistuvia tietojani ainoastaan rikollisen nimellä. Mutta eräs yksityiskohta on jäänyt teiltä huomaamatta. Sinä hetkenä, jolloin te pelokkaana ja hätiköiden piilotitte nuo kaksi viidensadan frangin rahaa salkkuunne, putosi povitaskustanne lattialle muuan paperi, arvatenkin teidän sitä huomaamattanne. Se oli puolen arkin paperi, johon oli kirjoitettu loppu samana aamuna tulleesta kirjeestä… Jäätyään yksin tuo mies, joka rajattoman kauhun herpaamana oli ollut tuon… heikkoutenne todistajana, otti paperin, tehden itsensä syypääksi siihen epähienouteen että luki sen. Hän jätti sen minulle, ja koska minulla nyt on siihen tilaisuus, niin annan sen teille takaisin.
Hitaasti, vaivalloisesti, ikäänkuin vuosien taakka äkkiä olisi käynyt raskaammaksi kantaa, nousi kirkkoherra paikaltansa, avasi lippaan, otti siitä paperin, jossa vielä voi nähdä kevyen naiskäden kirjoituksen, jonka aika oli haalistanut. Hän ojensi paperin määrille, — se oli hänen mainitsemansa kirjeen loppu.
»… Hyvästi siis, rakas puolisoni», puhuivat nuo pienet, vaaleat kirjaimet, »tai pikemminkin näkemiin! Oi kuinka ikävöin saada syleillä sinua. Näetkös, minua kammottaa tuo suuri Pariisi, kammottaa kaiken sen takia, mitä siitä tiedän, ja kaiken sen takia, mitä siitä en tiedä. Ja sinä et tunne siellä ketään! Eikö siellä olla ynseitä muukalaisille, noille maaseutulaisraukoille, joista pariisilaiset usein tekevät pilkkaa? Oi, jospa siellä kohtaisit ystävän, veljen, joka sinua auttaisi ja tukisi! Joka ilta, Léon'ini, annan lasten polvistua viereeni, ja me rukoilemme Jumalaa varjelemaan sinua kaikista vaaroista ja antamaan sinut meille jälleen, sillä me rakastamme sinua niin kovin!
VaimosiGabrielle.
Pienokaiset syleilevät sinua.
Chéroyssa, 15 p. huhtikuuta 18——»
Herra Minoussier'in kädet vapisivat kiihkeästi, lehti liiti maahan. Silmät levällään hän harhailevin katsein näytti odottavan selvitystä papilta.
Valkotukkainen kirkkoherra seisoi pöydän ääressä kasvot kalmankalpeina, niin läpikuultavan kalpeina, että niistä ilmeni hänen ääretön ruumiillinen heikkoutensa. Hänen silmänsä kohtasivat tuon niitä hakevan, harhailevan katseen.
— Herra määri, alkoi hän jälleen puhua, — tuo köyhä paikanhakija, jonka ihmiset tuomitsivat teidän asemestanne, ei ollut koskaan lukenut »Lajien syntyä» eikä tiennyt mitä Darwin on kirjoittanut. Mutta hän oli lukenut evankeliumit ja hän tiesi että muuan Jeesus Natsarealainen on sanonut: »Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi!» Sitäpaitsi oli tuo poika epäilemättä hyvin lapsekas ja typerä, sillä tuon vaimoparan kirje, jossa puhuttiin pienokaisista, ei naurattanut häntä ollenkaan, vaan herätti hänessä kiihkeän halun puhjeta kyyneliin… Ja hän ajatteli itseksensä: »Ken tietää, ehk'ei tuo mies ole niin turmeltunut, kuin voisi luulla. Ehkä jotkut erinäiset asianhaarat saattoivat hänet erityisen alttiiksi kiusaukselle… Ja hänen vaimonsa on ilman pienintäkään epäilystä hyvä ja hurskas, ja hänen lapsensa ovat pieniä, ja he rukoilevat kaikki poissaolevan isän puolesta. Tämän kirjeen avulla minun olisi helppo vapautua kaikista kärsimyksistä, joita tästä asiasta voi koitua. Mutta silloin joutuisi tämä puoliso, tämä isä, vankilaan, missä hän seurustelisi huonojen ihmisten kanssa, jotka turmelisivat hänet tykkänään… ja nuori vaimo ja nuo pienet lapset vuodattaisivat haikeita kyyneleitä!» Näitä seikkoja hän tosiaankin mietiskeli ja paljon muuta lisäksi, tuo houkkioparka… ja niin hän piti kirjeen salassa… Teidän sitä aavistamattannekaan hän koetti olla tuo ystävä, veli, jota vaimonne rukoili teille taivaalta… Rukous pelasti teidät, teidät, joka ette usko Jumalaa olevankaan!… Epäluulot kohdistuivat tuohon järjettömään poikaan, häntä kohdeltiin rikollisena. Hän vakuutti viattomuuttaan, mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei antanut vihjaustakaan, joka olisi johtanut tutkijat syyllisen jäljille…teidänjäljillenne… Hän muisti ettätuo itse, kuten te sanoitte, kärsi häpeällisen kuoleman, koska hän, Jumalan poika, tahtoi kantaa koko ihmiskunnan synnit… Silloin ajatteli hän, että kurja Aadamin poika kenties jaksaisi kantaa yhden ainoan veljensä rikoksen ja elää siten, kuin hänen Vapahtajansa oli kuollut… Hän kärsi tuikeita tuskia… Sitten Jumala otti korviinsa hänen rukouksensa ja antoi hänelle rauhan… Hän rupesi papiksi.
Määri oli luonut katseensa maahan, ja vähitellen oli koko hänen ruumiinsa noudattanut samaa tunteen kehoitusta. Hän oli kumartunut kumartumistaan, painanut otsansa maahan, äärettömän nöyrtymyksen vallassa.
— Anteeksi! mumisi hän.
Hän olisi halunnut puhua enemmän, tulkita tunteita, jotka kiihkeinä, sekavina täyttivät koko hänen olentonsa, ennen tuntematonta kaipuuta, jonka päämäärästä hän ei ollut selvillä, haluansa vaipua olemattomiin, päästäksensä ilkeydestään, — — — sitten rajatonta ihailuansa, joka hänestä tuntui häntä kohottavan, samalla kuin se saattoi hänet yhä selvemmin tuntemaan oman kurjuutensa. Ja liikutuksen vallassa, joka oli hänen tahtoansa voimakkaampi, hän otti, ennenkuin kirkkoherra ehti sen estää, tuon pyhän miehen käden omaansa ja pusersi sille huulensa.
— Herra kirkkoherra, sopersi hän, — en ansaitse anteeksiantoanne. Minun on koetettava ansaita se tekemällä hyvää, rakkaudentöillä…
Korina hänen voimakkaasta rinnastansa keskeytti hänen puheensa.
— Minä en ole uskovainen, jatkoi hän vihdoin, — mutta kunnioitan uskoa, joka on tehnyt teidät sellaiseksi kuin olette… Herra kirkkoherra, tahdotteko rukoilla minun puolestani?
— Olkaa siunattu, veljeni, tuon pyyntönne tähden, vastasi kirkkoherra Cyrille mitä suurimmalla lempeydellä. — Olen ottanut menneisyyden puheiksi, johtaakseni teidät Jumalan luo. Johtakoon hän teitä valollansa ja antakoon teille anteeksi, kuten minä jo aikoja sitten olen antanut teille anteeksi!
Sitten hän polvistui, ja sanoin, jotka tuottivat rauhaa, lohtua, virvoitusta murtuneelle mielelle, hän uskoi asiansa Jumalalle, joka on sallinut lohdunsanan lausuttavaksi ristiinnaulitulle ryövärille ja julistanut anteeksiannon syntiselle vaimolle. Pienestä huoneesta, jonka pimeä jo verhosi, kohosi hänen rukoileva äänensä:
— Isä meidän, joka olet taivaassa…
* * * * *
Aurinko oli jo vaipunut kukkuloitten taakse ja ensimmäiset tähdet tuikkivat illan tummassa sinessä, kun kirkkoherra Cyrille vihdoinkin voi jatkaa puutarhansa kastelemista. Hän oli vielä kalpea liikutuksesta ja tunsi ruumiinsa yhä vapisevan, mutta hänen mielensä oli onnellinen. Nähdessään kitukasvuisella varrella ihanan valkoisen ruusun, joka oli odottamatta auennut iltapäivän kuluessa, hän ajatteli, että monien sielujen laita on kuten kukkasten, että ne väliin puhkeavat ihanaan kukintaan hetkenä, jolloin sitä vähimmiten odottaa.
Kiitollisuudentunteensa valtaamana herttainen kirkkoherra kumartui hengittämään tuon uuden ruusun sulotuoksua, ja kaksi suurta kyyneltä tipahti sen lehdyköille.
Varmaankin olisivat nuo kyyneleet ihmeitten aikakautena saaneet pensaan puhkeamaan kukkasia täyteen!
Istuen levollisena hopeanharmaan aasinsa selässä, joka oli koristettu tupsuilla ja siisti kuin lelu, matkasi emäntä Gervaise maantietä pitkin, saapui kirkkokentälle ja pysähtyi pappilan edustalle.
Hän oli viehättävä vaaleassa puvussaan, tummine hiuksineen ja veitikkamaisuutta ja nuoruuden raikkautta säteilevine silmineen! Kun hän täten kulki kylän läpi, tarkkasivat häntä kaikki. Kaikkien kasvoilla, joita hän kohtasi, kuvastui harras ihailu, halu tehdä hänelle palveluksia, osoittaa kunnioitusta ja ystävyyttä. Vanhukset viittoelivat hänelle ystävällisesti, nuoret tervehtivät häntä, pienet lapset kurottivat käsivartensa häntä kohden. Hän puolestansa nyökäytteli pitsipäähineen verhoamaa päätänsä herttaisesti kaikille, hymyilevänä ja hilpeänä, ja ihmettelemättä liioin tuota kunnioitusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi.
Jäätyään Aunettes'in myllärin kuollessa leskeksi kahdenkymmenen vuoden iässä, oli emäntä Gervaise pitänyt hallussaan kaikki puolisonsa tilukset, pelkäämättä työtaakkaa, jonka arveltiin käyvän hänelle varsin raskaaksi ja vaikeaksi kantaa. Toimeliaisuudellaan, rehellisyydellään, järjestyksenrakkaudellaan ja säästäväisyydellään hän oli, vastoin muiden odotuksia, saavuttanut mitä oivallisimmat tulokset ja siten saanut palkinnon tarmokkaista ponnistuksistaan ja antamastaan hyvän tahdon ja kestävyyden esimerkistä.
Koko lähiseudulla oli Aunettes'in mylly kuuluisa kukkeista hedelmätarhoistaan, kullahtavista rypäleistään, rehevistä laitumistaan, viljavista vainioistaan, ja maito oli siellä parempaa, vihannekset tuoreempia, siipikarja lihavampaa kuin missään muualla. Tiedettiin myöskin, että emäntä Gervaisen tilavassa keittiössä aina oli tarjona lautasellinen lientä ja raha-almu köyhille, jotka kolkuttivat akkunaluukkuun. Oi tuo reipas, kunnon ahertelija, joka oli yhtä hyvä kuin kaunis, älykäs, selväjärkinen ja viehkeä, ja niin siro monine koruineen. Kylässä ei ollut ainoatakaan ovea, jota ei olisi ilomielin avattu selki selälleen Aunettes'in myllyn omistajattarelle. Ja pappilan ovi ei ollut mikään poikkeus, — sen voi huomata kirkkoherran tervehdyksestä, vanhan palvelijan kiireestä, heidän nähdessään pienen aasin keskeyttävän velton kulkunsa köynnöskasvien koristaman vaatimattoman porraskäytävän luona, joka oli tuttu niin monelle lohtua tai apua tarvitsevalle.
Kirkkoherra Gratien otti emäntä Gervaisen vastaan puutarhassaan, missä vanhus lehtimajassa istuen nautti toukokuun lämpöisestä päivänpaisteesta, joka kultasi viiniköynnökset, viinipuiden runkoa pitkin kiipeilevien ruusujen suloudesta ja kurjenpolven viehkeästä, voimakkaasta sulotuoksusta, joka kohosi kukkalavoilta. Keskustelu, joka oli alkanut puoli ääneen ja joka ilmeisesti koski vakavia asioita, kesti melkein neljännestunnin, mutta jolleivät linnut olisi viserrelleet niin perin riemukkaasti kirsikkapuissa, jotka jo alkoivat hieman punoittaa, kuinka hämmästyneitä ne olisivat olleetkaan siitä, mitä olisivat kuulleet! Tuo mieletön emäntä Gervaise rohkeni neuvotella kirkkoherran kanssa pukuasioista! Hänen vilkkaasta juttelustaan voi eroittaa sanoja sellaisia kuin »nauhat, musliini»… Ja ihmeellisempää vielä oli, että kirkkoherra toisti nuo sanat mitä ystävällisimmällä äänellä… Niin päätettiin siis, että emäntä Gervaise hankkisi kuudelle kylän köyhimmistä tytöistä puvut ensimmäistä ehtoolliskäyntiä varten.
Oli tosiaankin viehättävää jutella kirkkoherran kanssa tuossa kurjenpolven tuoksun täyttämässä puutarhassa! Emäntä Gervaise viivähti siellä, ihaillen kirsikkapuita, jotka toden totta olivat pitemmälle kehittyneitä kuin Aunettes'issä, ja sikurikasveja, joiden lehdet olivat niin valkoisia ja maukkaannäköisiä, että häntä halutti iskeä niihin hampaansa. Silloin katsoi kirkkoherra Gratien hetkeä otolliseksi erään arkaluontoisen tehtävän suorittamiseen, jonka joku oli hänelle uskonut. Tämä »joku» oli Jacquin Baudru, Mesnil-Roux'in isäntä. Emäntä Gervaise oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänen nimeänsä, omaisuuttaan ja sydäntään, mutta se ei ollut lamauttanut hänen rohkeuttansa, vaan hän oli toivonut kirkkoherran voivan johtaa asian onnelliseen ratkaisuun.
— Voi hyvä kirkkoherra, tekö myöskin!… huudahti tuo nuori leski äänellä, joka olisi liikuttanut itse Brutustakin.
Ja kun kirkkoherra lempeästi huomautti häntä siitä, että Jacquin Baudru oli varsin hyväluontoinen mies, että hänellä oli hienoja sukulaisia ja että hän oli hyvin rikas, huudahti Gervaise:
— Niin juuri, hän on aivan liian rikas… ja liian ruma! En minä pidä hänestä ollenkaan!
— Mutta, tuumiskeli kirkkoherra, — Marcellin Vannier'in kävi yhtä huonosti…
— Hän oli liian kaunis, hän puolestansa! Ei ole olemassa mitään sen typerämpää kuin kaunis mies! Marcellin Vannier haaveksi myllystäni… ja myllyni ei välittänyt hänestä. Kun miehet, joille en ole omistanut ainoatakaan ajatusta, tulevat kosimaan minua, silloin en voi muuta kuin nauraa! Minä panen arvoa huolettomalle elämälleni, vapaudelleni, ja olen tyytyväinen nykyisissä olosuhteissani.
— Mutta puhukaamme nyt hauskemmista asioista, jatkoi hän, — te saatte koko kuormallisen ruusuja. Puutarhan pieni muuri oli aivan valkeana niistä ja minä käskin Jean Fadet'in laatimaan niistä kukkavihkoja. Ne ovat aiotut pantaviksi Neitsyt Marian alttarille ensi sunnuntaina.
Kirkkoherran kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan Jean Fadet'in nimen.
— Jean Fadet! Kuinka hän voi, tuo rakas lapsukainen?
Emäntä Gervaise tyrskähti nauruun, raikkaaseen kuin lähteiden lirinä keväällä.
— Aivan kuten ennenkin, herra kirkkoherra! Hän on mykkä kuin kala ja arka kuin ihmissusi! Mutta itse asiassa on hän kelpo poika ja varsin ahkera, mitä hänestä sanottakoonkaan. Vahinko vain että hän on niin typerän näköinen.
— Typerän? Mutta sitä ei hän lainkaan ole! vastusteli vanha pappi.
Pontevan puolustuksensa selitykseksi hän lisäsi:
— Nähkääs, minä pidän paljon Jeanista. — Niihin aikoihin kuin tulin tähän seurakuntaan, opin hänet rippikoulussa tuntemaan varsin uutterana oppilaana, ja tuo omituinen olento on aina kiinnostanut minua. Vaikk'ei hän ole sen puheliaampi minun seurassani kuin muidenkaan, olen havainnut hänessä varsin kunnioitettavia luonteenominaisuuksia. Minun ei olisi lupa sanoa sitä teille, sillä Jean on pyytänyt minua pitämään sen salassa, mutta ajatelkaas, tuo poikaparka harjoittaa hyväntekeväisyyttäkin, minun välitykselläni, pysyen itse salassa! Hänellä on mitä hellin sydän, hän on luotettava ja uskollinen, siitä olen varma… ja hän on tosiuskovainen, noita, jotka etsivät Herraa pienen lapsen viattomuudella.
— Vai harjoittaa hän todella hyväntekeväisyyttä ja on niin hyvä ja luotettava — tuo rakas Fadet-parka! vastasi Gervaise lämpimästi. — No niin, siis pidän huolta noiden tyttösten puvuista… Näkemiin, herra kirkkoherra!
— Onnellista paluumatkaa ja paljon kiitoksia, emäntä Gervaise!
* * * * *
Jäätyään yksin kirkkoherra Gratien unohti Jean Fadet'in, ajatellessaan rippilastensa iloa, sitten muisteli hän emäntä Gervaisen hilpeän hyväntahtoista olentoa ja lopuksi johtuivat hänen ajatuksensa Jacquin Baudrun vastoinkäymiseen. Tuo nainen tuntui kuin luodulta tuottamaan iloa ja olemaan kodin kunniana, kasvattamaan lapsia, jotka rakastaisivat Jumalaa ja kunnioittaisivat velvollisuuden käskyjä ja joista hän kehittäisi kunnon työntekijöitä, rehellisiä kansalaisia ja, tarpeen vaatiessa, kunnon sotureita… mutta hilpeästi nauraen hylkäsi hän edullisimmatkin aviotarjoukset. Aikoikohan hän sitten todellakin jäädä leskeksi?
Tuota kysymystä, joka heräsi kirkkoherran mielessä hartaan kunnioituksen johdosta, mitä hän tunsi emäntä Gervaiseä kohtaan, pohdittiin kylässä varsin usein. Hyväntahtoiset ihmiset ajattelivat, että niin rikas, kaunis ja vapaa valintaansa nähden kuin myllyn omistajatar oli, hän varmaankin valitsisi jonkun kaupunkilaisherran, mutta pahansuovat sanoivat salaperäisin ilmein:
— Entä Jaillou? Voisi vaikka lyödä vetoa, että hän ottaa Jailloun, jahka tuo mies uskaltaa kosia!
Jaillou oli ainoastaan myllyn isäntärenki, mutta tuollainen avioliitto ei olisi herättänyt mitään pahennusta. Maalaisväestön keskuudessa ovat luokkarajat siksi epämääräiset, ettei koskaan pidetä kovin pahaa ääntä, jos joku meneekin avioliittoon henkilön kanssa, joka on alhaisemmassa asemassa kuin hän itse. Sattuuhan esimerkiksi varsin usein, että myllärin tytär menee isänsä apulaisen vaimoksi. Jaillou oli roteva, ahkera talonpoika, jonka järkeä ei liioin käynyt kehuminen, mutta joka sai paljon työtä suoritetuksi ja piti itseään jossakin määrin talon tukena. Hän seurasi väliin Gervaisea kaupungin torille, ja vähempikin olisi riittänyt panemaan suupalttien kielet liikkeelle. Isäntärenki ei suinkaan tehnyt mitään saadaksensa niitä vaikenemaan. Tuontapaiset huhut saattoivat talon muut palvelijat, äreän vanhanpiian Marion'in, joka hoiti keittiön ja karjapihan, ja Mathurin'in ja Clauden, jotka toimittivat peltotyöt, samaten kuin kaikki nuo työmiehet, jotka otettiin avuksi kiireisenä aikana, osoittamaan hänelle aivan erinäistä arvonantoa, eikä häntä suinkaan haluttanut tehdä niitä tyhjiksi. Jean Fadet, hän, joka oli viides pyörä vaunuissa, kuten usein sanottiin, ei ottanut korviinsa noita juoruja. Mutta hänestä oli niin vähän haittaa, ettei Jaillou viitsinyt koettaakaan saada häntä niitä uskomaan.
Mitä emäntä Gervaiseen tulee, ei hän tiennyt mitään noista kulkupuheista, jotka eivät voineet häntä vahingoittaa, niin suuressa arvossa kuin häntä pidettiin. Peräti terävä-älyinen kuten oli, piti hän Jaillouta täydellisenä pölkkypäänä. Muutoin ei hän aavistanutkaan, palatessaan nyt rauhallisesti kotiinpäin, muistamatta enää Jacquin Baudrua tai Marcellin Vannier'ia, että muita niin kiinnosti hänen avioliittokysymyksensä, jota hän itse ajatteli niin tuiki vähän.
Tultuaan myllylle hän kulki puutarhan läpi, missä Jean Fadet riisteli kukkia muuria peittävästä köynnösruususta. Väliin joku kiinnitarrautunut varsi sai koko säleistön huojumaan, ja liiaksi auenneista kukista putoilivat terälehdet maahan valkoisen perhosparven kaltaisina. Jean näytti nauttivan tuosta ihanan tuoksun sulostuttamasta työstään. Hän oli täyttänyt sadolla jo kaksi koppaa, kun emäntä Gervaise saapui, lausuen hänelle tervehdyksen.
— Kirkkoherra puhui minulle sinusta, Fadet, hän pitää sinua suuressa arvossa, sanoi hän ystävällisesti.
Ja vastausta odottamatta hän huudahti:
— Oi kuinka kauniita ruusuja ja lehtiä, mikä viehättävä kukkassade,Fadet! Koko tuo kukkien peittämä muuri olisi vietävä sunnuntaiksikirkkoon tai tielle, missä juhlasaatto kulkee. Katsos Fadet, kuinkaJumala osaa paremmin kuin me koristaa alttarinsa!
Jean Fadet oli tuskin keskeyttänyt työtänsä.
— Niin kyllä, rouva, vastasi hän lyhyesti.
Sitten hän lisäsi:
— Kirkkoherra on kovin hyvä…
Senjälkeen hän taas tykkänään antautui työhönsä.
* * * * *
Jean Fadet, löytölapsi, joka oli löydetty äskensyntyneenä kirkon oven edustalta eräänä markkinapäivänä noin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vuoden 1830 paikkeilla, ja jonka Aunettes'in mylläri säälintunteen valtaamana oli ottanut kasvatiksensa, oli omituisin olento mitä voi kuvailla.
Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän hämmästyttänyt ihmisiä eriskummaisella käytöksellään. Hän oli kartellut ikäisiänsä, hakien yksinäisyyttä. Kun häneltä kysyttiin jotakin, vastasi hän: »Kyllä!» taikka »Ei!» Pitkät ajat oli luultu, että siinä oli likimmittäin koko hänen sanavarastonsa, kunnes hänen kuultiin eräänä päivänä pitävän kaniinikopin edustalla niin sievän, niin lystikkään puheen, että oltiin vallan ihastuneita.
Koulussa ei Jean saavuttanut mitään menestystä, mutta lukeminen oli hänen mielityötänsä. Kun muut lapset sunnuntaisin olivat pallosilla leikkikentällään, käyskenteli hän kedoilla ja metsissä kirja kädessä. Talvella hän asettui pesävalkean ääreen, kyyristyen kokoon, ettei häntä huomattaisi, ja hän luki tai haaveksi tuntimääriä, tuleen tuijottaen.
Hän ei antanut kenellekään aihetta valituksiin, hän oli lempeä ja kärsivällinen. Kirkkoherra Gratien ei ollut koskaan nähnyt rippikoulussa sen hartaampaa oppilasta. »Autuaita ovat yksinkertaiset!» sanoi hän väliin niille, jotka tekivät pilkkaa poikasen omituisuuksista. Ja hyväntahtoisella sanalla osasi hän loitsia hymyilyn noille alakuloisille huulille.
Suureksi tultuansa oli Jean säilyttänyt tuon viattoman uskonsa, tuon nöyrän lempeytensä. Mutta senjälkeen kuin tauti oli temmannut pois hänen hyväntekijänsä, Aunettes'in myllärin, muutamia kuukausia senjälkeen kuin hän oli mennyt avioliittoon, oli Jean'in arkuus käynyt yhä silmiinpistävämmäksi.
Tuo kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen oli kookas, laiha, kalpea, hänen silmiensä ilme oli surumielinen, ja tukka hänellä oli pitkä kuin jonkun koomillisen oopperan koulunopettajalla. Hänelle oli annettu lisänimi »Fadet», joka paikkakunnan kielikäytön mukaan merkitsi eriskummaista, haaveissaan elelevää ihmistä.
Häntä pilkattiin siitäkin, ettei hän käynyt muiden nuorukaisten kanssa kapakoissa eikä välittänyt mennä tanssimaan, kun »Kultaisen viiniköynnöksen» isäntä hankki viulunsoittajia nuorisoa huvittamaan.
Häntä viehätti yhä edelleen lukeminen ja haaveelliset kävelyretket kautta tienoon. Toisten tanssiessa hän käveli, ja heidän nukkuessaan hän luki. Työstänsä hän piti tarkkaa huolta. Myllytyössä oltaessa hän usein hämmästytti toisia jollakin lyhyellä selityksellä seikoista, joita vuosimääriä oli tehty vain vanhan tavan perusteella, ja keksimällä pulman sattuessa neuvon, rakkaista kirjoistaan saamiensa opetusten avulla.
Mutta tästä huolimatta oli Jean Fadet, kuten kaikki, jotka täyttävät velvollisuutensa siitä kovaa ääntä pitämättä, toisten epäsuosiossa. Vähitellen oli hän joutunut palvelijoiden silmätikuksi. Aterioitaessa oli hän alituisesti heidän pilkkansa esineenä. Ruuat eivät muka kelvanneet hänelle, hän söi kuin mikäkin herra, hänen suustaan oli mahdoton saada esiin kahta lausetta peräkkäin.
Väliin emäntä Gervaise, säälin valtaamana, käski pilkkaajien vaieta. Toisin kerroin hän itse, niin hyväntahtoinen kuin olikin, kävi kärsimättömäksi, — ei tosin Jean'in tavoista, vaan hänen äänettömyydestään ja kesyttömästä arkuudestaan, jotka emännästä vaikuttivat naurettavilta.
Lauantaisin oli naapurien tapana kokoontua illan suussa myllylle. Kun talvisaikaan istuttiin pesävalkean ääressä ja naiset kehräsivät hamppua tai villaa, pureskellen kastanjoita tai pähkinöitä, kertoi kukin vuoroonsa jonkun kertomuksen.
Niistä tarinoista, joita emäntä Gervaise oli kuullut isoäitinsä äidiltä, hän valitsi aina jonkun salaperäisen sadun, jossa kerrottiin korkeista torneista ja syvistä kellareista, valkoisista naisista ja mustista ritareista.
— Oli kerran, kauan sitten, eräässä maassa, joka on kaukana, kaukana täältä…
Emäntä Gervaise avasi silmänsä levälleen, osoittaakseen kuinka kaukana tuo maa oli. Ja hänen äänensä, joka kävi väräjävän korkeaksi tai syvää syvemmäksi sen mukaan, kuvasiko hän pikkuruikkuista kääpiötä vai mahdottoman suurta jättiläistä, — tuo ääni, joka osasi laulaa niin kauniisti ihanista prinsessoista ja ritarien kuolemasta, soi tarinoille erityisen viehätyksen.
Kukaan ei hiiskahtanut sanaakaan emäntä Gervaisen kertoessa, kukaan ei ajatellutkaan kotiinlähtöä.
Ja kun kertomus oli lopussa, ilmaisi Jaillou ihastuksensa niin meluavalla tavalla, ettei kukaan muu saanut ääntään kuuluviin.
— Ihmettä ja kummaa! sitä älyä, mitä tuon emännän päässä on! Ihmettä ja kummaa!
Kaikki muut olivat samaa mieltä kuin Jaillou, emäntä itse myöskin.Fadet oli ainoa, joka ei näyttänyt häntä kuuntelevankaan.
— Mene levolle, Jean, jos sinua nukuttaa, sanoi kertojatar eräänä iltana hieman ärtyneenä.
Jean säpsähti ja katsoi häneen hajamielisin ilmein.
Toiset tyrskähtivät nauruun, pyytäen että Fadet kertoisi itse jonkun kertomuksen.
Gervaise kohautti hartioitaan:
— Hänkö kertoisi jotain! Ettekö sitten tiedä, että hän kadotti kielensä syntymänsä jälkeisenä päivänä!
Ja sitten ryhtyi Jaillou kertomaan.
Hänen kertomuksessaan ei ollut hitustakaan järkeä, mutta hän esitti sen niin takaperoisen mahtipontisella äänellä, että emäntä nauroi kuin hullu ja naapurit yhtyivät häneen.
— Hyvä, Jaillou, sinä olet kiltti poika, sinä puolestasi!
— Nähkääs, meidän lehmämmekin kävisi sukkelapäiseksi teidän seurassanne, emäntä! vastasi Jaillou vaatimattomasti.
»Meidän lehmämme ei olekaan niin typerä sinä, ystäväiseni», ajatteli emäntä.
Mutta ollen liian hyväntahtoinen lausuakseen sellaisen arvostelun hän toisti:
— Niin kyllä, olet kiltti poika!
Fadet puolestansa ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota saamaansa epäsuoraan nuhteeseen, enempää kuin isäntärengin niittämään kunniaan… Pilkkapuheet eivät pystyneet häneen enempää kuin moitteetkaan. Hän eleli omissa haaveissaan eikä kuullutkaan niitä. Mahtoiko tuossa synkässä, uneksivassa mielessä koskaan liikkua mitään inhimillisiä tunteita, iloa, suuttumusta tai tuskaa?
Eräänä päivänä oli sentään luultu Fadet'in heränneen unestaan tai haaveistansa.
Kaikki olivat kokoontuneet »Kultaiseen viiniköynnökseen», missä juhlittiin tähtien ja värillisten paperilyhtyjen valossa. Emäntä Gervaise, yllään uusin pukunsa ja viehkein hymynsä huulillaan, oli ollut mukana joka tanssissa, saaden imarteluja joka taholta, ja herra määri oli julistanut hänet tanssiaisten kuningattareksi. Hyvillä mielin hän nyt tahtoi kunnioittaa kaikkia »poikasiansa» tanssimalla heidän kanssaan.
Ensiksi tuli Jailloun vuoro, sitten seurasi Claude ja lopuksi Mathurin.
Gervaise ei ollut muistanutkaan Fadet'ia, mutta nyt näki hän hänet äkkiä syrjässä, seisomassa pilariin nojaten ja ilme synkempänä kuin koskaan.
Säälin tunteen valtaamana meni hän hänen luoksensa.
— Et ole ollenkaan mukana tanssissa, Fadet-parkani!
— Minä en osaa tanssia, rouva! (Hänen omituisuuksiinsa kuului sekin, ettei hän koskaan sanonut »emäntä», kuten muut.)
— Mitä siitä! Tule minun kanssani, minä kyllä opetan sinua!
Jean loi häneen kysyvän katseen, ymmärtämättä hänen tarkoitustaan.
— Mutta missä ajatuksesi liitelevätkään, ystäväni? Etkö ole sen halukkaampi lähtemään, kun pyydän sinua tanssiin?
Silloin oikaisihe Jean äkkiä, hänen huulensa vapisivat, hänen silmänsä kyyneltyivät.
— Tahdotteko tanssia minun kanssani, rouva?
— Tahdon, sinä tyhmyri!
Musiikki soi. Fadet-parka ei ollut tanssinut vielä konsanaan, mutta Gervaise liukui niin kevyesti, niin taitavasti hänen rinnallaan, että hän helposti voi seurata mukana tahdissa.
Pian olivat he noiden hilpeiden pyörteiden keskellä. Kauniin emännän silmät loistivat kuin tähdet, hilpeys sai hänen poskensa punoittamaan. Oli niin hauskaa opettaa Jean Fadet'ia tanssimaan! Hän olisi tahtonut opettaa häntä puhumaankin, mutta hänen kasvoillaan oli yhä sama uneksiva ilme kuin ennenkin. Tuon tuostakin hän vastasi »kyllä» tai »ei», punastuen kuin nuori tyttö… siinä kaikki… Hänen hajamielisyytensä oli niin suuri, ettei hän huomannut ollenkaan, että tanssi jo päättyi, vaan jatkoi viulujen jo vaiettua tunnollisesti askeleitaan.
Naurun helke herätti hänet ajatuksistaan.
— Joko lopussa! mumisi hän.
Gervaise nauroi yhä makeammin.
— Katsokaapa vaan, Fadet alkaa mieltyä tanssiin!
Ja hän huudahti, jättäen vaatimattoman tanssitoverinsa oman onnensa nojaan:
— Eriskummainen poika!
Seuraavana päivänä oli Jean jälleen vaipunut välinpitämättömyyteensä.
* * * * *
Ihmeellinen poika! Sitä sanoivat kaikki, yksin nekin, jotka olivat mieltyneet Jean'in lempeään luonteeseen, vieläpä köyhätkin, joita hän väliin auttoi, haluamatta ottaa vastaan heidän kiitostansa. Samaa sanoi kirkkoherra Gratien'kin, joka sentään niin ilmeisesti osoitti suosiotaan entiselle rippikoululapsellensa.
Jean oli harras uskonharjoituksissaan, mutta vaikka hän tunsikin lämmintä kiitollisuutta kirkkoherraa kohtaan, ei häntä nähty pappilassa muulloin kuin niinä päivinä, jolloin hän käväisi siellä jättämässä vähäiset almunsa. Pappi tiesi, että Jean Fadet'illa oli mieli puhdas kuin lapsella, mutta ei ystävänkään, suojelijankaan onnistunut saada tietoa, mitä ajatuksia siellä voi liikkua, mitkä tuskat kenties vallita, sen kirkkautta samentamatta.
Illan suussa samana päivänä, jolloin emäntä Gervaise oli ollut kirkkoherran puheilla pappilan lehtimajassa, näki kirkkoherra Jean'in kuljettavan akkunoiden ohitse kohden kirkkoa pieniä käsirattaita, jotka olivat täynnä valkoisia kukkavihkoja, ja hän pyysi häntä poikkeamaan taloon.
— On varsin pahoin, Jean, sanoi hän, ihailtuaan kukkassatoa, — että sillä tavoin sivuutat taloni, tulematta tervehtimään. Etkö tiedä, että minusta on hauskaa nähdä sinua?
— Pelkään aina häiritseväni, mumisi Jean.
Punastuen sitten kiihkeästi, hän otti taskustaan pienen käärön, jonka muoto ilmaisi sen sisältävän rahakappaleen, ja aivan hiljaa hän lausui:
— Herra kirkkoherra, kun nyt kerran olen täällä… niin jätän tämän leski Michaud'ille.
Leski Michaud, joka oli liian heikko ja vanha, jaksaaksensa enää tehdä paljon työtä, oli suuresti avun tarpeessa, nyt, kun hänen nuorempi poikansa oli suorittamassa kolmivuotista asevelvollisuuttaan, sillä vanhempi poika ei ansainnut juuri mitään ja joi senkin vähän minkä ansaitsi. Silloin oli Jean ensimmäisenä ryhtynyt häntä auttamaan, ja joka kuukausi hän jätti kirkkoherralle almunsa.
— Kiitoksia, ystäväni, sanoi kirkkoherra yksinkertaisesti.
Kaataessaan Jean'ille lasin hedelmäviiniä, hän koetti saada hänet kertomaan jokapäiväisistä töistään ja toimistaan. Nuori mies vastasi tehtyihin kysymyksiin vain lyhyin lausein, vaikka hänen sanansa ilmaisivatkin mitä suurinta kunnioitusta.
— Tahtoisin nähdä sinut hilpeämpänä, ystäväni, huudahti kirkkoherra Gratien, ihmeissään noiden kalpeiden kasvojen synkästä ilmeestä. — Sinä omistat nuo molemmat edellytykset, jotka ovat tarpeen tyytyväisyyden saavuttamiseksi, nimittäin hyvän omantunnon ja hyvän terveyden. Tyhmä et ole lainkaan, kaukana siitä, teet työtä tarmolla, ja emäntäsi on perin tyytyväinen sinuun…
— Hän on sanonut sen teille? keskeytti Fadet hänen puheensa niin harvinaisella vilkkaudella, että pappi katsahti häneen hämmästyneenä, mutta samassa oli Jean'in kasvoille jo ehtinyt palata tavallinen alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden ilme.
— On kyllä, hän sanoi sen minulle! jatkoi kirkkoherra Gratien. — Eikös hän olekin aina ystävällinen sinua kohtaan?
— On kyllä, on, — ja niin hyvä.
— Mistä johtuu sitten tuo liiallinen vaatimattomuutesi, arkuutesi, jäykkä ja melkein äreä käytöstapasi?
Jean empi hiukan ja vastasi sitten hyvin hiljaa:
— En tiedä.
— Onko sinulla jotain syytä tyytymättömyyteen?
— Ei, herra kirkkoherra. Jollen olekaan hilpeä, niin olen kumminkin onnellinen.
— Onnellinen?
— Niin, kirkkoherra, hyvin onnellinen, vakuutti hän, luoden kirkkoherraan katseen, joka muistutti noita tummapintaisia lammikolta, joissa taivas kuvastuu. — Minulla ei ole mitään toivomuksia. Haluaisin vain elää tällä tavoin vuosikausia ja kuolla sitten, ennenkuin olen tullut kovin vanhaksi, voidakseni tehdä työtä loppuun saakka.
Kirkkoherra puhui hänelle vielä hetkisen samaan herttaiseen ja hieman nuhtelevaan tapaan. Ainoa, mitä hän saavutti, oli, että kun samana iltana jälleen tuli vieraita myllylle, Jean voittaen arkuutensa liittyi toisiin.
* * * * *
Usein lauletuinkin noissa illanvietoissa. Hilpeinä kajahtelivat loilotukset ja liritykset, jokainen esitti oman laulunsa.
»Satakieli armas, metsän tenhotar…»
Oi, kuinka heleästi raikahtikaan emäntä Gervaisen ääni!
Jailloun esitykset olivat kotoisin kasarmilta. Sotamiestoverikuntain sukkeluudet olivat näille kunnon kyläläisille salattua viisautta, mutta ei mikään herätä niin suurta ihastusta maalla — taikka muuallakaan — kuin se, mitä ei ymmärretä. Isäntärengin pieninkin laulupätkä palkittiin meluavilla suosionosoituksilla.
Tänä lauantaina sanoi Jaillou, ylpeänä voitostaan, Jean Fadet'ille, joka tunnontarkasti pysytteli tuossa kodikkaassa piirissä:
— No, hyvä herra, nyt on sinun vuorosi!
— En minä osaa laulaa.
— Etkö todellakaan? Sinulla ei tosiaankaan ole päätä eikä sydäntä. Ah, jos emäntä käskisi minua vaikka puhumaan latinaa, luulen että esittäisin messun yhtä hyvin kuin kirkkoherra.
Jean pudisti päätänsä.
— Emäntä ei ole ollenkaan pyytänyt minua laulamaan, vastasi hän jonkunmoisella katkeruudella.
Tuo äänensävy kiinnitti emännän huomion ja hän kääntyi hymyillenJean'in puoleen.
— Laula, Jean, sanoi hän ystävällisesti, — laula, minusta olisi hyvin hauskaa kuulla lauluasi.
Muistellen arvatenkin kirkkoherralle antamaansa lupausta, Jean nousi paikaltansa. Hänen silmissään oli ilme, joka liikutti kaikkia.
Varmana ettei kilpailusta koituisi hänelle mitään vaaraa, naureskeli Jaillou hiljaa itseksensä. Mutta tuota varmuutta seurasi äkkiä huikea tappio.
Jean'in matala ääni oli harvinaisen kaunis ja täyteläinen hänen laulaessaan.
— Paimen, oi paimen,Ken ystäväsi on?Hän onko ihanainen,Suukkonsa suloinen?Elo on kärsimystä, —Hän kuningatar on.Se unen multa riistää,On mielen' rauhaton!Niin rauhaton!
Säkeen loppu kertaantui kaukaisen kaiun tavoin. Sanat olivat yksinkertaiset, mutta Jean näytti kohdistavan ne itseensä, niin lämmin tunne ilmeni hänen esityksessään. Tapa, millä hän lausui: »Elo on kärsimystä!» kohotti kyyneleet kuulijain silmiin.
— Paimen, oi paimen,Sä hänet unhota!Viel' elo suopi sulleMorsion rikkahan! —Rakkaus on kärsimystä!Kultani oma oon,Henkeni hälle kuuluuAin' kolkkoon kuolohon.Ain' kuolohon!
Ja Jean'in ääni, joka hellästi ja ylpeästi oli laulanut: »Kultani oma oon», hiljeni nyyhkytyksen muminaksi säkeen lopussa.
Kuulijakunnan hämmästys oli suuri. Kukaan ei toden totta olisi luullut, että Fadet osaisi laulaa sillä tavoin.
— Kuka sinulle on opettanut tuon laulusi? kysyi Gervaise ihmeissään.