— Tehän tiedätte, täti, oli hän sanonut kuin ohimennen, — että rouvaSaugén sisarenpoika myöskin oli noissa tanssiaisissa.
— Vai niin, oli täti vastannut lyhyesti, kirjanpitolaskujansa tarkastellen.
Pierretten mielihyväksi oli keskustelu katkennut siihen. Kumminkin muisto tuosta pilasta, joka huvittelun, saavutetun ihailun huumeessa oli ollut hänestä niin hauskaa, nyt jälkeenpäin tuotti hänelle levottomuutta, sillä heti kuin rouva Charlier joutuisi keskusteluun herra Marçayn kanssa, täytyisi kaiken käydä ilmi. Ja olihan herra Marçay melkein ilmaissut aikeensa tulla vierailulle!
»Kunpa hän pysyisi poissa vielä muutaman päivän ja tulisi vasta lähdettyäni!» tuumiskeli Pierrette itseksensä.
Mutta ei ollut olemassa juuri suuria edellytyksiä, että tuo hänen toiveensa toteutuisi. Kun hän tanssiaisten jälkeisenä päivänä oli lähtenyt tätinsä asunnosta hänen palvelijattarensa saattamana, oli Roger Marçay tullut talon läheisyydessä häntä vastaan. Hän oli tervehtinyt mitä kunnioittavimmin, jatkaen matkaansa, ja Pierrette oli olettanut tuon hänelle harmillisen kohtaamisen johtuneen pelkästä sattumasta, mutta seuraavina päivinä oli sama seikka jälleen toistunut, ja tuo sattuman uudistuminen tuntui hänestä tosiaankin ihmeelliseltä.
Ivallisena oli hän miettinyt: »Kuinka hullunkurista, — Marcelle potee influensaansa, aavistamatta että kaunis nuori mies haikaillen uneksii onnesta päästä osalliseksi hänen omaisuudestaan!»
Sitten tuli hän ajatelleeksi: »Mitähän hän piti minusta kävelypuvussa?» Mutta nopeasti seurasi jatko: »Mitä minuun koskee, miellytänkö häntä vai olen miellyttämättä, kun hän tavoittelee ainoastaan myötäjäisiäni… tarkoitan Marcellen myötäjäisiä… Mitäpä muusta, kun vain olisin jälleen kotona, ennenkuin hän tulee!»
Mutta maanantaina, hyvissä ajoin, jo ennen vierasten tavallista tuloaikaa, saapui Roger.
— Oi kuinka kiltisti! huusi vanha rouva. — Te tuotte minulle terveisiä tädiltänne?
Rouva Charlier oli tänään erinomaisella tuulella, kasvot ja mieli pelkkää päivänpaistetta.
Roger esitti tätinsä terveiset, puhui sitten Cannes'in keväästä ja Pariisin keväästä, — sitten hän äkkiä keskeytti keskustelun, luoden rouva Charlier'iin lempeät, vilpittömät silmänsä, joissa kuvastui liikutusta ja samalla hilpeätä halua laskea leikkiä tuosta tunteesta.
— Rakas rouva Charlier, sanoi hän, — minun täytyy tunnustaa teille näin jyrkällä, järjettömällä tavalla eräs järkyttävä seikka… muutoin tukehdun tähän tunnustukseeni… jota pyydän etukäteen anteeksi… Ihastuin rajattomasti veljentyttäreenne, heti kuin näin hänet Prévelien tanssiaisissa, — ja puhellessani teidän kanssanne, ovat ajatukseni koko ajan hänen tykönänsä.
Hän lausui tuon kaikki niin teeskentelemättömällä suoruudella, että rouva Charlier hymyili hymyä niin lempeätä, että sen täytyi hämmästyttää noilla huulilla, — hymyä, joka tuntui kuuluvan menneisiin aikoihin, kuten nuo hänen nuoruutensa aikaiset vaaleat, sulotuoksuiset puvut, jotka hän väliin otti esille, veljentyttäriänsä huvittaakseen.
— Te rakastatte Pierretteä?
— Hänen nimensä on siis Pierrette — en tiennyt sitä… Kuinka hyvin tuo nimi sopii hänelle, jatkoi nuori mies. — Niin, rouva Charlier, — rakastan häntä… ja pelkään niin kovin, että joku ottaa hänet minulta… haluaisin siksi heti puhua asiasta herra Hémont'in kanssa.
— Heti kohta? Kylläpä te pidättekin kiirettä! tuumi rouva Charlier nauraen. — Mutta herra Hémont ei ole Pariisissa.
— Sen tiedän kyllä, — siksi käännyinkin ensiksi teidän puoleenne, rakas rouva Charlier. Oi, tahtoisin niin mielelläni tietää — luuletteko että minulla on ollenkaan onnistumisen toiveita? Varallisuuteni on varsin vähäinen, ja herra Hémont…
— Mitä siihen tulee, keskeytti hänet rouva Charlier, — on veljeni omaa laatuansa oleva henkilö, jolle rahakysymys ei merkitse mitään ja joka katselee kaikkea tyttärensä silmin… Siis on teidän huolehdittava vain Pierretten suosiosta. Hän antoi äskettäin rukkaset eräälle, jolla oli kaksikymmentätuhatta korkoja, siksi että tuo tarjokas ei oikein muistuttanut mitään satuprinssiä… Mitä nyt, Berthe? kysyi hän sitten äkkiä, käännähtäen ovelle päin, joka oli avattu varovasti.
— Herra tohtori on täällä.
Rouva Charlier oli noussut paikaltaan.
— En pyydä anteeksi poistumistani, sanoi hän, — sillä aion olla kovin kiltti… ja pyytää Pierretten tänne seuraksenne. Hän on nämä päivät hoitanut hyvin uskollisesti sairasta serkkuansa, toisen veljeni Etienne Hémont'in tytärtä, häntä, joka asuu maalla. Marcelle-parka joutui täällä heti vuoteeseen. Tiedätte että hän aikoi Prévelien tanssiaisiin, — minähän puhuin siitä tädillenne. Viime hetkenä päätimme, että Pierrette käyttäisi hyväkseen kutsua ja hänen pukuansa… No niin, palaan heti.
Jättäen Roger'in niin suunnattoman hämmästyksen valtaan, ettei hän saanut sanaakaan huuliltaan, lähti rouva Charlier ottamaan vastaan lääkäriä.
— Marcelle, Marcelle Hémont! toisteli nuori mies itseksensä.Niin kyllä, Marcellehan hänen nimensä piti olla… mutta hän oliPierrette… Mutta Pierrette oli puhunut elämästään Normandiassa,Pierrette, tuo viaton pikku maalaistyttö… Oi, Pierrette, Pierrette…
* * * * *
Kun rouva Charlier oli levollisesti ja varsin luonnollisena asiana pyytänyt Pierretteä menemään hänen sijaansa hetkiseksi vieraalle seuraksi, oli Pierrette tuntenut mielensä rauhoittuvan. Tuo erehdys, josta hän oli ollut levoton, ei ollut vielä tuottanut mitään haittaa, ja nyt oli hänellä tilaisuus sen selvittämiseen. Niin, hänen tuli nyt vain tunnustaa kepposensa. Hän pyytäisi kiltisti ja nöyrästi anteeksi, sillä itse asiassa oli hän menetellyt pahoin, varsin pahoin. Eihän ollut hänen tehtävänsä arvostella herra Marçayta. Olipa tuolla muukalaisella aikomus naida perijätär taikka ei, pysyi kumminkin kieltämättömänä tosiseikkana että hän puolestansa oli esiintynyt toisen tytön nimellä, oli pettänyt herra Marçayn, valehdellut hänelle.
Tullessaan nyt vierashuoneeseen, hänen täytyi vastoin tahtoansa luoda katseensa maahan ja hänen kätensä vapisivat hiukan.
Arasti hän alkoi puhua:
— Herra Marçay, tätini…
Mutta äkkiä tyly ja tuikea ääni, joka hänestä kuulosti varsin vieraalta, ajoi väristyksen kautta koko hänen olentonsa.
— Tekisittekö hyvin, neiti, ja selittäisitte minulle, mitä menettelynne viime torstaina oikeastaan tarkoitti! Rouva Charlier'in mainitessa, että hänen piti mennäserkkunne Marcellenluo (hän korosti ivallisesti noita sanoja), joka olikotoisin maalta(uusi ivallinen korostus), huomasin olleeni tanssiaisissa teidän pilantekonne esineenä… ja että te olitte valehdellut minulle…
Mutta tuon nuhdesaarnan keskeytti äkkiä kysymys:
— Tätinnekö teidät on kasvattanut noin huonosti, hyvä herra?
Pierrette seisoi pää pystyssä. Vai niin, hän kävi epäkohteliaaksi, käsitteli asiaa tuolla tavoin!
Roger oli niin varmasti odottanut anteeksipyyntöä tämän ripeän vastaiskun asemesta, että hän nuhteesta joutui aivan hämmennyksiinsä.
— Niin kyllä, herra, jatkoi Pierrette, — tädilläni on kaksi veljentytärtä. Minun nimeni ei ole Marcelle, vaan Pierrette, enkä myöskään asu maalla, vaan Batignolles-kadulla. Kun te luulitte minua serkukseni, huvitti minua laatia nuo juttuni, — siinä koko rikokseni! Ken tahansa voi teille todistaa että sellaista pidetään luvallisena karnevaali- tai laskiaispilana. Ehdittyänne jälleen rauhoittua, huomaatte itse, kuinka aiheettomat nuo mahtipontiset sananne ja tuikea suuttumuksenne ovat… kun kysymyksessä on pelkkä leikillinen kuje, jota te, luvallanne sanoen, käsittelette suorastaan hullunkurisen juhlallisesti…
— Hullunkurisen juhlallisesti! toisti Roger. — Vai katsotte te minun käsittelevän tuota asiaa hullunkurisen juhlallisesti! Arvostelkaa itse tilannetta, neiti! Hetkenä, jolloin huomasin teidän tehneen minusta pilaa, olin juuri tädiltänne pyytänyt teitä vaimokseni…
Tuo ei tosin ollut täysin totuudenmukaista, mutta Roger ei ollut siinä mielentilassa, että olisi pystynyt täsmälleen punnitsemaan sanojansa.
Nyt joutui Pierrette vuoroonsa mielenhämmennyksen valtaan. Puna kohosi hänen poskillensa, mutta hän hillitsi lujalla tahdonponnistuksella liikutuksensa, ja puhuen samaan hyökkäävään ja ivalliseen sävyyn kuin keskustelun alusta saakka, hän jatkoi:
— Olen pahoillani, että olen aiheuttanut tällaisen erehdyksen. En voinut aavistaa, se minun täytyy tunnustaa, noin kiireellistä kosintaa. Mutta rauhoittukaa! Olette erehtynyt henkilöstä, — näin ollen katsotaan kosintanne peruutetuksi. Tätini saa heti paikalla siitä tiedon, — minulta itseltäni.
Hän puhui harkitulla tyyneydellä, hänen pikku nenänsä kohosi halveksivasti pystyyn. Tämä nenäkkään, kielevän tyttöletukan kuva oli hullunkurisuudestaan huolimatta kaunis, yhtä kaunis kuin tanssiaisten viehkeä impi. Roger katsoi katsomistaan riitakumppaniansa.
— Kun ajattelen, sanoi hän, — että se, mikä minua viehätti, oli lapsellinen viattomuus, tunteitten raikkaus, jonka olin teissä havaitsevinani… Ja tuo kaikki, hämmästelevä ihastus, luottoisa hilpeys, olikin vain keimailevan neitosen temppuja!
— Temppuja! toisti Pierrette, aivan suunniltaan mielenjärkytyksestä.
— Niin, keimailijattaren temppuja, käsittämätöntä teeskentelyä, vastasi Roger. — Niin, käsittämätöntä tosiaankin, sillä miksi te oikeastaan huvittelitte minun kustannuksellani, — missä tarkoituksessa?
— Missä tarkoituksessa? sanoi nuori tyttö, jota tuo kysymys ei suinkaan saattanut lempeämmälle mielelle. — Missä tarkoituksessa? Sen voin teille kyllä sanoa. Serkullani Marcellella on suuret myötäjäiset, ja minua, joka olen varsin köyhä, huvitti kerrankin kokea, millä tavoin nuoret miehet käyttäytyvät, rakastuessaan komeihin myötäjäisiin… Siinä kaikki!
Roger'in otsaan kohosi puna.
— Siis luulitte…
— Ajattelin, että tätinne; rouva Saugé, oli suunnitellut sisarenpojalleen ihanan tulevaisuuden… ja että tuo suunnitelma viehätti rouva Saugén sisarenpoikaa… niin kyllä, hyvä herra! Mutta joskin olen ollut ajattelematon, niin en silti ole mikään keimailijatar, ja minun tarvinnee tuskin mainitakaan, etten ole omistanut itselleni ihailuanne, enempää kuin kosintaannekaan, jotka tarkoittivat Marcelle Hémont'ia.
— No niin, — mutta te olette väärässä, neiti, vastasi nuori mies, kiukun ja tuskan vallassa. — Sen voin teille todistaa muutamalla sanalla… Hetki sitten ilmaisin rouva Charlier'ille haluavani mennä avioliittoon tuon nuoren tytön kanssa, jonka näin Prévelien tanssiaisissa. Mieleni ei ole siitään muuttunut… Tahdotteko tulla vaimokseni?
Mutta tänä hetkenä ei Roger-parka enää tiennyt, rakastiko hän Pierretteä, vai vihasiko hän häntä, ja tuo aviotarjous, jossa väreili tuskan kiihdyttämä suuttumus, muistutti pikemmin sodanjulistusta, kuin lemmentunnustusta.
— Te olette auttamattomasti erehtynyt minusta, vastasi neiti Hémont jäätävän kylmästi. — Toistan, ettei minulla ollut mielessä muuta kuin huvitella — hiukan huimapäisesti, se myönnettäköön —, mutta jos olenkin menetellyt huonosti kasvatetun lapsen tavoin, ei minulla silti ollut mitään miestä pyydystelevän neidin aikeita… eikä minulla ole pienintäkään halua mennä kanssanne naimisiin.
Roger yritti puhua, Pierrette esti sen.
— Vastaukseni on täysin harkittu, jatkoi hän, — ja aivan riippumaton niistä kiusallisista olosuhteista, joissa olemme toisiimme tutustuneet. Olen itse aina tehnyt työtä, ja oma tottumukseni sekä ympäristöni suoma esimerkki ovat opettaneet minua… hiukan halveksimaan niitä, jotka elelevät toimettomina. En menisi ikinä avioliittoon tyhjäntoimittajan kanssa.
Roger oli käynyt hyvin kalpeaksi, mutta vihanpurkaus, jota Pierrette oli odottanut jonkunmoisen taisteluhuumeen vallassa, jäi tulematta.
Roger oli kumartanut syvästi.
— Olette oikeassa, neiti, vastasi hän, — mutta jos hiukan ansaitsenkin moitteenne velttoudesta, nautittuani kolmivuotisen opiskelun ja yksivuotisen asevelvollisuuden jälkeen muutaman kuukauden vapautta, virkistävää joutenoloa, niin olen nyt juuri täydelleen korjannut tuon virheeni.
Rouva Charlier tuli sisään. Pierrette pujahti pois, palaten Marcellen tykö. Hetkisen kuluttua kuului eteisestä askeleita, sitten ovi sulkeutui ja rouva Charlier palasi veljentytärtensä luo.
— Uusi rajuilma on tulossa, ajatteli Pierrette.
Mutta hän huomasi heti, ettei Roger ollut puhunut mitään heidän riidastansa.
— Marçay-parka, tuo houkkio, puhui vanha rouva.
— Hän on pahanpäiväisesti rakastunut sinuun, Pierrette. Mutta hän tunnusti minulle, että välinpitämättömyytesi oli vienyt häneltä kaiken rohkeuden. Mitä sinulla oikeastaan on hänestä muistuttamista?
Pierrette kohautti hartioitaan.
— Ei mitään, — mutta en välitä hänestä.
Ja jättäen sikseen tunnustuksen, joka hänestä oli tuntunut välttämättömältä pakkotyöltä, hän vaikeni koko asiasta, kuten herra Marçay.
Eikö ollutkin parasta unohtaa koko tuo huikea seikkailu — nuo inhottavat tanssiaiset — tuo sietämätön Roger?
Rauhoittuneena ja tyytyväisenä — oi, kuinka tyytyväisenä, sitä ei kukaan saisi epäillä! — hän kertoi Marcellelle ostavansa papukaijan ja koiran ja alkavansa viettää oikeata vanhanpiian elämää, — sitten hän kertoi niin hemaisevia juttuja, että molemmat nauroivat katketaksensa.
Mutta jäätyään illalla yksin pieneen huoneeseensa, hän huomasi että karkoitetut muistot uhkasivat kavalasti käydä hänen kimppuunsa.
»Hyvä Jumala», ajatteli hän, »jos hän olisi luullut minun esittäneen tuota näytelmää miehen pyydystämiseksi! Ja niin hän kenties luulikin hetken aikaa!»
Ja äkkiä hän tyrskähti hillittömään itkuun.
* * * * *
Vogeseilla suoritetut kokeilut eivät olleet täysin vastanneet toiveita, ja tuskin oli herra Hémont ehtinyt takaisin Pariisiin, kun hän jo jälleen oli syventynyt työhönsä, päästäksensä selville tuon puolittaisen epäonnistumisensa syistä.
Marcelle, joka oli suuresti heikontunut sairaudestansa, toipui siitä vain vähitellen, ja rouva Charlier oli lähtenyt kummityttönsä mukana Normandiaan.
Rouva Charlier'ilta ei tullut kirjeitä, herra Hémont tuli työhuoneestaan ainoastaan aterioille, ja Pierrette kärsi yksinäisyydestä tuossa suuressa talossa, joka hänen tädistänsä oli tuntunut niin synkältä. Hän maalaili tarmotta, innostuksetta. Päivät kävivät hänestä pitkiksi, väliin häntä olisi haluttanut itkeä.
Hän ajatteli kiukustuneena: »Siitä saakka kun olin tanssiaisissa, jolloin karkeloin, kuuntelin mielihyvällä kohteliaisuuksia, komeilin valkoisessa puvussa, en ole enää välittänyt työstäni enkä mistään muustakaan. Lisäksi olen vielä tullut ilkeäksikin, sillä syvinnä mielessäni olen tyytymätön isääni siitä, että hän jättää minut niin paljon yksin.» — —
Oli sunnuntai-ilta, kello lähenteli kahdeksaa, ja Thérèse oli epätoivoisena vienyt liemen jälleen kuumenemaan, kun professori vihdoinkin laskeutui työhuoneestaan.
— Voi sentään, isä, alkoi Pierrette.
Mutta professorin hymyilevät kasvot kuvastivat niin valtavaa iloa, että hän jätti nuhteensa kesken.
— Tässä näet sinä onnellisen ihmisen, kultaseni, sanoi herra Hémont, käyden ruokasalissa istumaan vastapäätä tytärtänsä. — Olen vihdoinkin saanut apulaisen, tai paremminkin työtoverin, ilmoituksen avulla, jonka olin panettanut »Kemistain Neuvonantajaan». Tuo nuori mies, joka on suorittanut opintonsa Teknillisessä Korkeakoulussa, ilmoitti minulle rehellisesti, että hän tavoittelee suurempituloista paikkaa ja ottaisi tarjoamani toimen vain väliaikaisesti, mutta me olemme työskennelleet koko päivän ja yhdessä saavuttaneet hyviä tuloksia. Ajatteles, hän tuntee sisareni. Hän on erään rouva Saugén sisarenpoika, ja tuo rouva…
Pierrette tunsi mielensä hieman järkytetyksi, mutta osoittaen samanlaista rohkeutta kuin ihmiset, jotka laulavat pelkonsa vaimentamiseksi, hän keskeytti isänsä puheen sanoen:
— Tiedän kyllä, — rouva Saugé on täti Gertruden ystävätär. Minä tanssinkin tuon herran kanssa Prével-Desforges'ien tanssiaisissa.
— Hän on nimeltään Roger Marçay, jatkoi herra Hémont levollisesti. — Hän on kunnon poika, hyvin lahjakas, erittäin hienostunut. Hieman häpeissäni siitä, että olin pitänyt hänet täällä niin myöhäiseen, — ja lisäksi vielä sunnuntaina — pyysin häntä muitta mutkitta päivälliselle, mutta hän vastasi kieltävästi — pelkästä kohteliaisuudesta — peläten häiritsevänsä sinua.
— Se oli oikein, tuumi Pierrette.
Päivällisen jälkeen hän avasi »Kemistain Neuvonantajan», hakeaksensa siitä isänsä mainitseman ilmoituksen.
»Nähtävästi tuo herra haluaa käydä perin vakavaluonteisesta henkilöstä ja ilmeisesti hän pyrkii todistamaan, että olen arvostellut häntä väärin», ajatteli hän.
Ensi hetkenä oli hänen mielensä täyttänyt riemukas liikutus. »Entä jos hän on päättänyt alkaa toisenlaista elämääminun tähteni», oli hän ajatellut. Mutta heti oli hän karaissut mielensä tuollaista heikkoutta vastaan.
»Minunko tähteni! Mitä vielä! Hän on huomannut, että joutilaisuus saattaa hänet huonoon valoon ja se on loukannut hänen ylpeyttänsä. Minun tähteni! Eihän hän edes ole pyrkinyt minua tapaamaan, — ja itse asiassa olen siitä perin hyvilläni!»
Pierrette sai tilaisuutta iloita tuosta seikasta vielä seuraavinakin päivinä, sillä Roger Marçay ei tosiaankaan esiintynyt tungettelevaisena. Ei sattuman oikku eikä mikään toimelias henkilö ollut saattanut häntä tuon nuoren miehen seuraan, jota hän suvaitsi katsoa jonkinlaiseksi vihamieheksensä, tietämättä itsekään syytä.
— Sinusta olisi kaiketi hyvin ikävää, jos pyytäisin Marçayn päivälliselle? tiedusteli herra Hémont varovasti, arastellen tyttärensä torjuvaa esiintymistä.
— Olisipa todellakin, varsin ikävää, vastasi Pierrette. — Meillähän on yleensä niin harvoin vieraita, ja emmehän tunne ollenkaan tuota herraa!
Vai pitäisi hänet vielä kutsua päivälliselle! Että hän sitten luulisi sen tapahtuvan jossakin erinäisessä tarkoituksessa! Ei, ei, ei mitenkään! Ja välittäisikö hän edes tuosta kutsusta? Johan se kerran oli esitetty hänelle, ja hän oli vastannut kieltävästi!
Tuo kielto harmitti Pierretteä, hänen ottamatta huomioon, että myöntymys olisi loukannut häntä vielä enemmän.
»Luulen melkein», tuumiskeli hän itsekseen eräänä päivänä, »että olen mustasukkainen tuolle herra Marçaylle. Hän anastaa minulta isäni.»
Herra Hémont näytti todellakin olevan vakavasti kiintynyt nuoreen työtoveriinsa, jonka ansioita, älyä, luonnetta, tietoja hän kehui ärsyttävällä itsepintaisuudella. Mutta hänen yhä lisääntyvä mieltymyksensä oli täysin vapaata itsekkäisyydestä, ja juuri tuon uuden ystävänsä lämpimän suosituksen perusteella sai Roger Marçay oivan insinöörinpaikan erään kemiallisia tuotteita valmistavan suurtehtailijan palveluksessa. Tämä oli herra Louis Maille, jonka kanssa herra Hémont jo vuosikausia oli ollut mitä läheisimmässä tuttavuudessa.
— Tilanne näyttää lupaavalta, ja kun Maille on hyvä ihmistuntija, voi Marçay olla varsin levollinen tulevaisuuteensa nähden! selitti professori iloisin ilmein.
— On edullista päästä sinun holhotiksesi, pikku isä! vastasi Pierrette.
— Voihan olla niinkin, — mutta poikaparka osoittikin minulle mitä rajattominta kiitollisuutta, Pierrette, sanoi tuo kunnon mies, välittämättä tyttärensä hiukan pisteliäästä äänensävystä. — Hän empi silmänräpäyksen, sitten hän syleili minua, ajatteles… ja niin sydämensä pohjasta! Juuri tuo harkitsematon ja vilpitön sydämellisyys on niitä puolia hänen luonnossansa, jotka minua erityisesti viehättävät. Hän on vielä niin tuiki nuori, tuo neljänkolmatta ikäinen insinööri… nuori kuten sinä, eikö totta, Pierrette…
Pierrette syleili isäänsä. Hänestä isä oli niin hyvä, niin hyvä, että hänet sen johdosta äkkiä valtasi suorastaan liikutus…
Muutamia päiviä myöhemmin herra Hémont palatessaan kotiin koetti näyttää hiukan pelokkaalta ja katuvaiselta.
— Pierrette, sanoi hän, — nyt sinä torut minua… Marçay tuli minua vastaan, me juttelimme minkä mitäkin ja minulla oli niin paljon selittämistä hänelle, että pyysin hänet huomiseksi päivälliselle.
Pierretten kasvoille levisi punoittava varjo.
— Koska olet hänet kutsunut, isä, niin kestitsemme häntä parhaamme mukaan…
Neiti Hémont laati Thérèsen avulla mitä hienoimman ruokalistan päivällistä varten, antoi ottaa astiakaapista valkoiset kultaviiruiset pöytäastiat ja osti kukkia pöydän koristamiseksi… mutta hän ei vaihtanut pukua, vaan tyytyi yksinkertaiseen villapukuunsa, joka hänen omasta mielestänsä oli varsin vanhanaikainen.
»Herra Marçay saa nähdä, että jos me kerran näemme hyväksi kutsua vieraita, niin ymmärrämme myöskin noudattaa sovinnaisia tapoja», ajatteli hän, purren kevyesti huultansa, »mutta hän saa myöskin havaita, että minä en välitä hänestä tuon enempää!»
Ja hän napsautti ilmaan pienen luunapin.
Mutta hänen kultatukkansa, joka ympäröi häntä kuin taikahohteella, saattoi hänet aina näyttämään hienopukuiselta, ja kun hän lisäksi oli kyllin varomaton kiinnittääkseen valkoisen neilikan villapukuunsa, ajatteli Roger Marçay tullessaan sisään:
»Kuinka hienoksi hän onkaan pukeutunut!»
Insinööri oli hiukan kalpea, hän näytti olevan hämillään tai kenties mielenliikutuksen vallassa. Pierrette huomasi sen heti ensi sanoista, jotka hän lausui tervehdittyänsä.
»Ei ihmekään, että hän on hämillään», ajatteli Pierrette. »Hän on epävarma siitä, millä tavoin aion häntä kohdella. Mutta jos olenkin huonostikasvatettu nuori tyttö, ei minun silti tarvitse olla epäkohtelias emäntä.»
Tänä iltana sai Roger Marçay tutustua uuteen Pierretteen, jossa ainoastaan joku äkillinen katseen välkähdys, lapsellinen huulten elje, jokin pään liike muistutti valkoisten tanssiaisten viehättävää impeä tai ilkeätä tyttöstä, jonka kanssa hän oli keskustellut rouva Charlier'in luona. Tämäniltainen Pierrette oli varsin arvokas ja hienoälyinen henkilö, jolla kieltämättä oli tottuneen perheenemännän käytöstapa ja ominaisuudet.
Mutta Roger'illa ei ollut juuri ollenkaan tilaisuutta keskustella tämän uuden Pierretten kanssa. Ilta omistettiin kemialle ja herra Hémont'in keksinnöille. Mutta nauttien harvinaisesta ja siksi sen arvokkaammasta huvista saada yksinäisten tutkistelujen sijaan vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toverin kanssa, joka pystyi kuuntelemaan ja vastaamaan aivan toisin kuin asialle välinpitämätön tai vieras henkilö, jutteli professori juttelemistaan hilpeänä ja katse onnellisena. Pierrette, joka rakasti hellästi isäänsä, joskaan ei kemiaa, joutui väliin tuon ilomielisyyden, molemminpuolisen sydämellisyyden tenhopiiriin, kuten jokin epämääräinen ilme hänen katseessaan ja hymyilyssään osoitti…
— Mikä viehättävä ilta! huudahti herra Hémont, Roger'in lausuessa hänelle jäähyväiset. — Te olette oiva seuratoveri, nuori ystäväni! Ei kiittämistä… se on tykkänään minun tehtäväni, kuten kohteliaat ihmiset sanovat… ja pyydän teitä tulemaan pian jälleen! Kuinkas olisi, jos jo määräisimme päivän!
He seisoivat kaikki kolme herra Hémont'in vastaanottohuoneessa.Ehdottomasti katsoi Roger Pierretteä silmiin. Tuo katse puhui:»Tiedätte kyllä, neiti, että tulisin ilolla… mutta enhän voi tullateidän kutsuttanne…»
Pierretten silmät, siniset ja kirkkaat kuin tyyni vesi, eivät suvainneet vastata tuohon mykkään kysymykseen, mutta hänen suunsa ei ollut aivan niin julma, vaan vastasi:
— Niin, määrätkää päivä, herra Marçay, käyntinne tuottavat isälleni niin suurta iloa!
* * * * *
Rouva Charlier palasi Pariisiin vasta syksyllä ja totesi ihmetellen olleensa viisi kuukautta poissa kotoa. Marcelle oli halunnut pitää hänet luonaan maalla ja sitten merikylpylässä, eikä hän ollut voinut vastustaa tuota herttaista itsevaltiasta olentoa.
Nyt oli siis syksy, jo syksy! Hiukan alakuloisena, hieman kalpeana — sillä kuuma aika on niin rasittava työtä tekeville — Pierrette koristeli punaisilla lehdillä kirjoitusalustimen hopeoitua nahkaa, hänen tätinsä käydessä sisään, kasvot pyöristyneinä, epämääräisen punakan hohteen nuorentamina, katse ystävällisenä.
He keskustelivat Marcellesta. Hän oli Cabourg'issa tutustunut nuoreen taidemaalariin, jonka ihailu ei ollut jättänyt häntä välinpitämättömäksi, — mutta asia oli vielä suuri salaisuus.
— Luulen että kylmä kaunottaremme vihdoinkin on lämmennyt! Ja mitä tuohon nuoreen mieheen tulee — joka muutoin voi tarjota Marcellelle mitä loistavimman aseman — niin on hän silmittömästi rakastunut Marcelleen! huudahti rouva Charlier.
Sitten muistui hänelle äkkiä mieleen eräs toinen seikka.
— Ja kuinka on sinun laitasi, Pierrette? sanoi hän.
— Sain äskettäin kirjeen rouva Saugélta, joka vielä on maalla. Hänen sisarenpoikansa näyttää seurustelevan teillä paljonkin… Otatko sinä hänet vai et?
Pierretten ilme kävi harmistuneeksi, tyytymättömäksi. Tädin puhetapa oli tosiaankin hiukan liian rivakkaa!
— Herra Marçay käy joskus juttelemassa isän kanssa, täti, sanoi hän, — mutta en ole koskaan kuvaillut häntä mielessäni sulhasmiehenäni. Isällä on myöskin hiukan syytä otaksua, että hän menee naimisiin isäntänsä tehtailija Maillen tyttären kanssa.
— Neiti Mailien kanssa! Mailien perhehän on loistavissa olosuhteissa!
— Herra Marçay ei ole aivan varaton, kuten tiedätte, ja herra Maille näkee hänessä ennen kaikkea henkilön, joka aluksi voi olla hänen apunaan tehtaan johdossa ja sitten ottaa sen itsenäisesti huostaansa.
— Mitkä ihanat tulevaisuudentoiveet tuolle nuorelle miehelle! huudahti rouva Charlier. — Ja minä kun otaksuin… olin muistavinani…
Pierretten huulet vapisivat hieman.
— Olisin kiitollinen, täti, sanoi hän, — jos te ette enää puhuisi tuosta iankaikkisen vanhasta jutusta, jonka minä jo olen aikoja unohtanut ja josta isä ei ole koskaan tiennytkään… Puhukaamme mieluummin Marcellesta, kertokaapa hänen onnestansa!…
Siitä saakka kuin neiti Hémont oli kehoittanut Roger Marçayta määräämään päivän, jolloin hän tulisi vierailulle, oli hän saapunut useinkin tuohon Batignolles-kadun varrella sijaitsevaan pieneen asuntoon, ja osittain siksi, että on ikävä esiintyä huonotuulisena, osittain kohteliaisuudesta henkilölle, jonka seurustelu oli hänen isällensä niin mieluista, oli Pierrette vähitellen luopunut juhlallisesta käytöstavastaan. Keskustelu ei ollut aina niin oppinutta kuin ensi iltana, — ei Pierretten kukittaman pöydän ääressä eikä parvekkeella, minne usein mentiin päivän helteestä väsyneinä vilpeyttä hakemaan. Kuten jo Prévelien tanssiaisissa, oli neiti Hémont nytkin voinut todeta, että Roger'in ja hänen mielipiteissään, Roger'in ja hänen tunteissaan oli omituista, hämmästyttävää sopusointua.
Niin oli Pierrette vähitellen, huomaamattansa muuttunut tuoksi vaatimattoman avomieliseksi, hilpeäksi tyttöseksi, joksi mustatakki heti alkuaan oli häntä arvostellut. Kiihkeistä vihamiehistä oli tullut mitä lempeimmät toverukset.
Entisiä asioita ei voitu kosketella, eikä kosketeltu sanallakaan. Roger näytti olevan mieltynyt työteliääseen elämäänsä, herra Maille pani hänelle niin suurta arvoa, että jo puhui mahdollisuudesta että hän liittyisi yhtiöön… Hän oli kutsunut Marçayn vierailulle kotiinsa, oli esitellyt hänet vaimollensa ja tyttärellensä.
Eräänä päivänä oli herra Hémont sanonut:
— Tiedätkös, Pierrette, luulen tosiaankin, että tuosta kunnon Marçaysta hyväksi lopuksi tulee neiti Mailien puoliso.
Ja Pierrette oli ajatellut hiukan ivallisena:
»Epäilemättä, — kohtalo oli jo alun pitäin määrännyt, että herraMarçayn oli tehtävä oivat naimakaupat!»
Tuon olettamisensa oli herra Hémont lausunut ilmi päivää ennen rouva Charlier'in paluuta ja Pierrette oli heti halunnut kertoa asiasta tädillensä… Rouva Charlier'in ei pitänyt keksiä mitään mielettömyyksiä, ei kuvitella Tuhkapöperön juttua mahdolliseksi todellisuudessa ja luulla että kukaan voi saavuttaa onnea, voittaa rakkautta sillä, että on ollut kaunis tanssiaisissa.
Ihastuneena juhlailtana näkemäänsä prinsessaan oli prinssi halunnut nähdä hänet jälleen, mutta hän olikin tavannut vain huonosti puetun ja varsin arkipäiväisen vaatimattoman tytön, joka hoiteli taloutta ja maalaili viuhkoja, ansaitaksensa rahaa.
Pettyneenä oli prinssi silloin unohtanut valkoisen tanssijattaren, mennäksensä naimisiin hyvin rikkaan neitosen kanssa… Sillä tavoin päättyi tuo viehättävä satu aina todellisuudessa!
Ja entistä enemmän karttoi Pierrette pukeutua hienoksi herra Marçayn takia, ja hän vastasi hajamielisesti hänen kysymyksiinsä, ei suvainnut enää hymyillä hänelle, vaan koetti äänensävyllään, kohtelullaan, kasvojensa ilmeellä osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä.
* * * * *
Neiti Hémont'illa oli paljon työtä. Hän sai kauppiailta paljon tilauksia ja oli myöskin sitoutunut antamaan akvarellimaalauksen opetusta monta tuntia viikossa. Hän oli usein varsin väsynyt. Eräänä synkkänä, sateisena iltana hän tuli kotiin tavallista väsyneempänä, alakuloisena ja hermostuneena. Hän tunsi kyllästystä elämäänsä, joka ei tarjonnut mitään muuta kuin työtä, joka ei tyydyttänyt hänen sydäntänsä, ja joka kahlehti hänen mielikuvituksensa lennon.
Hän heitti hattunsa ja takkinsa vuoteellensa ja aikoi mennä isänsä vastaanottohuoneeseen, mutta hän pysähtyi kynnykselle: herra Marçay oli siellä, ilme ikävystyneenä hän kuunteli herra Hémont'ia, joka puhui hänelle puoliääneen. Heillä näytti olevan tärkeä neuvottelu.
— Anteeksi! sanoi Pierrette hämillään.
Mutta isä pidätti hänet.
— Älä mene pois, huusi hän, — minulla on sinulle asiaa, kultaseni…Ensiksikin pidämme tämän herran luonamme päivällisellä.
— Hyvä, isä, vastasi Pierrette, mitään ihastusta osoittamatta.
— Mutta siinä ei ole kaikki, jatkoi herra Hémont, — minua on kehoitettu suorittamaan eräs arkaluontoinen asia… tai oikeastaan olen juhlallisesti saanut sen tehtäväkseni. Minun pitää menetellä hyvin taitavasti, tulee ottaa selkoa Marçayn aikeista hänen sitä huomaamattansa… Lyhyesti sanoen, Maille näyttää olevan halukas saamaan ystävämme vävyksensä ja liiketoveriksensa… mutta tämä nuori mies suvaitseekin niskoitella, sen sijaan että ilosta lentäisi minun kaulaani! Koetapa saada hänet järkiinsä, sinä, joka niin usein olet kehunut pitäväsi tuosta herttaisesta nuoresta tytöstä! Jääpä tänne ja lue hänelle lakia, sill'aikaa kuin minä pukeudun päivälliselle…
Pierretteä olisi haluttanut sanoa, että herra Marçayn epäröiminen ei koskenut häntä, mutta hän ei tahtonut millään ehdolla herättää epäluuloa, että tuo avioliitto olisi henkilökohtaisista syistä ollut hänelle vastenmielinen.
Ja ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sitä taikka tätä, oli hän jo jäänyt kahden Roger'in kanssa. Tämä tapahtui ensi kerran heidän kohtalokkaan riitansa jälkeen…
Herra Marçay näytti odottavan, että hän alkaisi puhua. Pierrette oli jo muutamia päiviä kohdellut häntä niin kylmäkiskoisesti, että hän kyllä voi pelkästä ylpeydestä katsoa soveliaammaksi olla tiedustelematta hänen mielipidettänsä.
— Isäni on oikeassa, ryhtyi tyttönen puhumaan, — neiti Maille on herttaisimpia nuoria tyttöjä, joita tunnen… olen nimittäin antanut hänelle maalaustunteja (hän lisäsi tämän huomautuksen erityisellä korostuksella), ja näissä olosuhteissa on minulla ollut tilaisuus havaita, että hänellä on erinomaisen hyvä sydän, erittäin terävä äly…
Roger katsoi häneen herkeämättä, hiukan tylysti.
— Ja sitten siinä olisi minulle tarjona niin oivat naimakaupat, eikö totta? keskeytti hän Pierretten äkkiä. — Oivat naimakaupat, ja niitähän minä tavoittelen, eikö niin! Sillä juuri siinä aikeessa olen muuttanut elintapani, tullut nöyrästi herra Hémont'in apulaiseksi, omistanut herra Maillen palvelukseen tultuani ruumiini ja sieluni voimat työlle, saadakseni varman, jopa oivallisenkin toimeentulon…
Ja ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan, sillä…
Mutta äkkiä hän huudahti:
— Pierrette, rakas pikku Pierretteni, niiksi te itkette?
Hänen puhuessaan oli Pierrette äkkiä kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja alkanut nyyhkyttää epätoivoisesti.
— Miksi te itkette? toisti Roger, suudellen kiihkeällä hellyydellä noita kyynelten kostuttamia kätösiä.
— Siksi, että olen loukannut teitä ja että te olette niin hirveän paha…
Tuossa vastauksessa ei kenties ilmennyt juuri johdonmukaisuutta, mutta Roger ei välittänyt niin vähistä, vaan vastasi samaa ajatuksenjuoksua noudattaen:
— Jos olen paha, rakkaani, niin se johtuu siitä, että rakastan teitä…
Pierrette oli irroittanut kätensä ja painanut ne jälleen kasvoillensa.
— Ja sitäpaitsi, jatkoi Roger, — olette te ollut yhtä paha ja pahempikin vielä kuin minä… olette minua epäillyt… syyttänyt… nolannut lukemattomia kertoja… kiusannut minua…
Pierrette ei vastannut heti, mutta nyt tulivat hänen silmänsä hymyilevinä esiin kätten takaa: tuo ajatus, että hän oli kiusannut Roger'ia, näytti tuottavan hänelle todellista nautintoa.
— Mutta ette voi sittenkään vakuuttaa, mumisi hän lopuksi, — ettei tädillänne olisi ollut erinäisiä syitä kehoittaa teitä tanssimaan Prévelien iltamassa neiti Hémont'in kanssa.
— Enpä suinkaan, vastasi nuori mies, — sillä olen äskettäin pannut tätini kovalle ja pakottanut hänet tunnustuksiin. Mutta sen voin vakuuttaa teille, että tuo oiva nainen piti suunnitelmansa toteutumista siksi tärkeänä asiana, ettei hän luiskahtanutkaan sisarenpojallensa mitään avioliittomahdollisuuksista… kaikkein vähimmin raha-avioliitosta, Pierrette! Hän tunsi liian hyvin sisarenpoikansa, erehtyäksensä sellaiseen varomattomuuteen.
Pierrette loi silmänsä maahan, hiukan hämillään, posket punoittavina.
— Prévelien tanssiaisiin, jatkoi herra Marçay, — menin siis vain varsin luvallisessa aikeessa pelastaa — pääasiallisesti tädilleni mielihyviksi — erään pikku maalaistytön jäämästä tanssitoveritta, luullen tätä toimenpidettäni tarpeelliseksi. Mutta…
Hän vaikeni, suunnaten lempeän katseensa silmäluomiin, jotka häneltä kätkivät Pierretten siniset silmät.
— Mutta mitä? kysyi Pierrette, hiukan kohottaen tummia silmäripsiänsä.
— Mutta minun täytyy tunnustaa, jatkoi herra Marçay, — että tuskin olin ehtinyt tanssisaliin, kun jo olin unohtanut tuon tehtäväni, neiti Hémont'in ja tätini… Nuori tyttö, jota olen rakastanut ensi hetkestä kun hänet näin, ei ollut sen enempää maalaistyttö neiti Hémont kuin samanniminen pariisitarkaan, ei enempää perijätär kuin myötäjäisiä vailla oleva neiti Hémont… vaan valkopukuinen pikku Pierrette, joka hymyili kauniille kuvallensa sekä ilosta saada huvitella… suloinen pieni taruolento, jonka havaitsin karkeloivien joukossa… ja jota katselin kauan, tietämättä hänestä mitään… edes hänen nimeäänkään.
— En ole mikään taruolento… huokasi Pierrette.
— Oi, huudahti Roger, — nyt te olette minulle niin paljoa enemmän… olette nytkin jo… ja te tulette olemaan… Pierrette, ettehän halveksi minua enää?
Lempeä kosketus sai tuon kauniin kultatukkaisen pään painumaan nöyrästi, antautuvasti Roger'in olalle.
— En, vastasi Pierrette aivan hiljaa, — en halveksi teitä enää… kunnioitan teitä… varsin suuresti.
Mutta hänen silmänsä lausuivat lisäksi paljon, josta hänen suunsa vaikeni.
— Kuinkas kävi, Pierrette, huudahti herra Hémont, joka oli tullut sisään tohvelit jalassa, tyynen ja levänneen näköisenä, samettiliivit yllään, — oletko ollut kaunopuheisempi kuin minä? Olen ihmeissäni tuosta pojasta… luulin häntä kunnianhimoiseksi…
— Ah, niin olenkin, herra professori, vastasi nuori mies — niin olen… ja paljoa suuremmassa määrässä kuin luulettekaan… Annatteko Pierrettenne minun omakseni?
Puheen sorinan käydessä kuljeskeli ihmisjoukko edestakaisin hallissa, missä oli paraikaa »turvattomain vanhusten töitten» vuosimyyjäiset. Eri maitten tapoja kuvastavissa myymälöissä hoitivat kauniit tilapäiset myyjättäret, eriskummallisten pukujensa rohkaisemina ja innostamina, parhaansa mukaan tointansa.
Jacques Chazel katsoi luetteloa, jonka hänen äitinsä oli laatinut häntä varten. Hän ei ollut vielä täyttänyt kaikkia velvollisuuksia, jotka hänen hyväntahtoisena ostajana oli suoritettava. Luettelossa kehoitettiin häntä vielä muistamaan yksi kaupitsijatar: »Pikku Morange — kuusitoistavuotias — tummaverinen — mustalaispukuinen — myy saviastioita.»
»Niin kyllä», mietti Jacques, »onhan Morangen perheessä tosiaankin tytär… Kuusitoistavuotias… vai on hän jo ehtinyt siihen ikään! Siis vielä yksi myymälä… yhdeksäs, jossa olen uhrannut äitini rovon. Mikä kiltti poika minä olen! Uh, sentään!»
Hän oli hiukan haluton, hiukan kyllästynyt kaikkeen, tietämättä itsekään, oliko tuo hermostunut väsymys seuraus kestetyistä kärsimyksistä — vakavalaatuisesta kuumeesta ja onnettomasta rakkaudesta — vai kevätpäivätkö vain liiaksi uuvuttivat toipilasta. Hän kulki muutaman askeleen, mustalaistyttöä hakien. Romanttisessa teltassa, jonka rääsyseinät suojasivat saviastiavarastoa, hän näki hohtavin helyin koristetun hempeän, aivan nuoren olennon, jolla oli tummahkot kasvot, siniset silmät, musta tukka, missä kimmelsi sekiiniketju, reunustaen punaista silkkiliinaa.
Ja kun hän oli lähestynyt ja maininnut nimensä, tuntui hänestä kuin nuo silmät, joista puhui varhaiskeväimen raikkaus, olisivat hymyilleet hänelle.
— Oi kuinka kiltti rouva Chazel onkaan… ja te myös! Te ostatte varmaankin kaikkein kauneimman kulhoni taikka tämän maitovadin… eikö niin?
— Minulla ei vielä ole ollut aikomusta panna kuntoon omaa taloutta, neiti, vastasi Jacques. — Mutta ehkäpä povaisitte minulle?
— Minä! Mutta enhän minä…
— Osaatte tietystikin, neiti! Sehän on mustalaisnaisen tärkein tehtävä!
Pikku neiti harkitsi asiaa.
— No niin… olkoon menneeksi, sanoi hän sitten, rohkeana ja veitikkamaisena. — Povaan teille… se maksaa kaksikymmentä frangia. Kätenne, hyvä herra! Vasen! Hyvä!… Elämän viiva on oivallinen — sangen pitkä… Tuosta vähäpätöisestä taudista ei koidu mitään haittaa… Ja nyt järjen viiva. Ai, ai — nuo pienet punaiset säteet merkitsevät huimapäisyyttä! Mitä taas sydämen viivaan tulee, todistaa se valtavasta rakkaudesta!
— Tosiaanko! tuumiskeli Jacques, huvitettuna povaajattaren juhlallisesta äänensävystä. — Ja mitä vielä?
Herttaisen viaton ja raikas nauru helkähti ilmoille, tyttösen pyöritellessä lempeän veitikkamaisena päätänsä, jonka tummassa tukassa sekiinit säikkyivät kultasatein.
— Ei, tästä tulee vakavia asioita… Näen vaalean naisen… hyvin kauniin… Hän on ollut ihastuksenne esine. Olette rakastanut häntä kiihkeästi… oikein intohimoisesti. Luulitte saavanne häneltä vastarakkautta… Oi, se oli luulottelua vain! Kammottava, järkyttävä todellisuus avasi silmänne…
Jacques vetäisi kätensä pois tuikealla liikkeellä. Hän ei hymyillyt enää. Niin kylläkin… hän oli rakastanut intohimoisesti, uskollisesti, naista, joka ei ansainnut hänen nuoren, turmeltumattoman sydämensä kiintymystä. Hän oli vasta kahdenkymmenen vuoden vanha, oli ollut hellä, luottavainen intoilija… Kun sitten kurja, katala petos herätti hänet onnen huumeesta, kun seurasi välien rikkoutuminen — kuinka kauheata se olikaan ollut, kaikesta huolimatta! — kun he olivat eronneet… silloin oli hän toivonut kuolevansa. Tuskin toipuneena tuosta kaikesta, hän vieläkin vavahti tuskasta sitä mainittaessa. Mutta kuinka olikaan pikku neiti Morange saanut tiedon noista hänen salaisista kokemuksistansa? Kuinka uskalsi tuo julma ja huonostikasvatettu lapsi ottaa ne puheiksi?
Hyvin kalpeana, otsa rypyssä pani Jacques tiskille lupaamansa kultarahan.
— Olette kyllä, neiti, sanoi hän kylmästi, — taitava sanomaan asiat kohdalleen, mutta tätä ei enää voi sanoa pelkäksi povaamiseksi.
Herttainen myyjätär katsoi häneen ihmeissään, epävarmana, koettaen yhä vieläkin hymyillä.
— Mitä te tarkoitatte? kysyi hän.
— Olette osoittanut hienotunteisuuden puutetta, lievimmin sanoen.
Hän yritti lähteä. Mielipahan huudahdus pidätti hänet.
— Hyvä herra, oi, ymmärrän — ymmärrän tuottaneeni teille tuskaa. Voi näyttää siitä, kuin olisin tiennyt jotakin, arvannut asioita. Mutta vakuutan teille, vakuutan etten tiennyt mitään… en kerrassaan mitään. Ettekö usko minua?
Jacques vastasi epämääräisellä liikkeellä.
Aivan kalpeana, ja hempeämpänä vielä kalpeudessaan vaikeni tyttönen empien. Rohkaisten sitten äkkiä mielensä hän jatkoi päättäväisesti:
— En kestä, en kestä tätä, että minua luullaan niin pahaksi, huudahti hän. — Kuulkaa siis, — tunnustan teille koko totuuden. Ainoa, mistä minua voidaan syyttää, on että sanon liian nopeasti, ajattelemattomasti, mitä vain päähäni pälkähtää. Povaamistaidosta ei minulla ole aavistustakaan, sen kyllä voitte huomata. Mutta ainahan povaajattaret puhuvat jostakin rakkausjutusta, ja minunhan täytyi äkkiä keksiä jotakin sentapaista. Tuon jutun, jonka teille kerroin, olin itse kokenut. Puhuin vain teistä itseni asemesta, naisesta miehen sijaan. Olin niin vakuutettu, että te pitäisitte tuota kaikkea pelkkänä turhanpäiväisenä lörpöttelynä! Ja sattuikin niin, että meillä kahdella, teillä ja minulla, on ollut aivan samanlaatuinen rakkausjuttu! Tämä selvittää koko tuon salaperäisen asian!
— Samanlainen rakkausjuttu! kertasi Jacques ihmeissään.
Mustalaistyttö nyökkäsi vakuuttavasti, kohottaen Jacques'iin loistavat silmänsä, joiden hohde oli niin häikäisevä, että nuorukainen aavisti kyyneleen kimmeltävän niissä, — ja niiden kirkkaasta sinestä säteili yhä edelleen keväimen koko raikkaus.
— Hyvä herra, jatkoi tuo vakava, lapsellinen ääni, — asia, jonka teille juuri uskoin, on salaisuus. Ajattelin, etten puhuisi siitä kenellekään — ennenkuin myöhemmin, jos menen avioliittoon… sulhaselleni… ollakseni täysin rehellinen. Luvatkaa, ettette kerro siitä kenellekään… ette edes äidillenne!
Jacques antoi juhlallisesti tuon pyydetyn lupauksen, mutta tuo asia pani hänet päästä pyörälle. Sama juttu oli tuolle nuorelle tytölle sattunut kuin hänelle! Mitä tuo lapsukainen oikein tarkoittikaan! Tyttöparka! Ja niin herttaisesti oli hän siitä kertonut, niin lapsellisesta… Oliko tuo paatumusta vai viattomuutta? Vai sama juttu! Kenties oli kysymys jostakin serkusta — mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko hän ehkä joutunut lemmenleikin uhriksi, joka miehelle merkitsi vain hetkellistä ajanviettoa, vaan tuotti varomattomalle neitoselle kiihkeitä tuskia… Niin oli varmaan käynyt! Mielikuvituksissaan Jacques sommitteli edelleen tuota juttua. Viatonta lemmenleikkiähän se tietysti oli ollut… mutta olihan sittenkin vaihdettu rakkaudentunnustuksia, kirjeitä, oli suotu suutelolta… niin, epäilemättä, suutelolta myöskin… Ja kamarineitsyen turvissa oli kenties tavattu useinkin ulkona kaupungilla, puotiretkillä, museoissa… ja tuo lapsukainen oli vasta kuudentoista vanha! Kuka olikaan tuo konnamainen mies? Jacques tunsi halveksuvansa häntä!
Hän koetti hankkia lisätietoja äidiltänsä — varsin taitavasti, muistaen hyvin vaitiolonlupauksensa. Mutta rouva Chazel ei tiennyt kertoa mitään erikoista. Simone Morange — niin, hän oli melkein lapsi vielä, raikas kuin kaste ja eloisa kuin tuulenpuuska… Joissakin tanssiaisissa oli hän jo ollut mukana…
»Äitini ei tiedä mitään tuosta asiasta», päätteli Jacques. »Ja kuinka hän voisikaan sitä tietää! Mitä tuo juttu sitäpaitsi koskee minuun!»
Mutta se koski häneen sittenkin! Ajatus, että noiden kevättä säteilevien sinisilmien oli täytynyt vuodattaa kyyneleitä arveluttavan rakkausjutun tähden, kiusasi häntä ja tuotti hänelle tuskaa ja uhkasi vahingoittaa tuota pientä valkoista kukkaa, joka versoi hänen sydämessään ja jota ei toverien pilkka eikä hänen oma lemmenseikkailunsa ollut voinut kuihduttaa.
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Jacques erään äitinsä ystävättären iltakutsuissa Simone Morangen. Kun tuo kevyeen valkoiseen pukuun vaatetettu tyttönen näki tuttavansa »turvattomain vanhusten» basaarista, levisi hänen kauniin tummahkoille kasvoillensa puna, kiihkeä puna.
Illan kuluessa karkeloitiinkin. Ja kun tyttönen loi nuo tummien ripsien varjostamat sinisilmänsä hetkiseksi Jacques'iin, kirkkaan säteilevinä ja luottavaisina, silloin ajatteli nuorukainen häpeissään ja katuvaisena:
— Lemmenleikkiä — seikkailuja — tuollaisten silmien omistajatar! Sula mahdottomuus!
Mutta sitten palasi epävarmuus jälleen. Tämä toistui joka kerran kuin he tapasivat toisensa. Sama juttu! Sama juttu kuin hänelle oli tuolle tyttösellekin sattunut!… Jacques olisi uhrannut paljonkin, päästäksensä selville tuosta lemmenjutusta, jonka Simone, »ollaksensa täysin rehellinen», aikoi uskoa tulevalle puolisollensa. Epäilyksen ja luottamuksen hetket vaihtelivat alinomaa hänen mielessänsä. Ehdittyään vakaumukseen, että oli selvillä tuosta arvoituksesta, hän jo seuraavana päivänä tunsi vajonneensa jälleen epätietoisuuteen. Niin askarruttivat sinisilmät yhtä mittaa hänen mielikuvitustansa.
Kun hän elokuuhun ehdittyä kuuli, että Morangen perhe matkustaisi joksikin aikaa merenrannalle, Cannes'iin, silloin hän ajatteli: »Entä jos minäkin lähtisin Cannes'iin? Miksi en voisi oleskella siellä yhtä hyvin kuin jossakin muualla!» Ja niin lähti hän sinne. Siellä heidän suhteensa kävi herttaisen tuttavalliseksi. He kohtasivat toisiansa alinomaa rannalla, tenniskentällä tai muualla ja he seurustelivat keskenänsä hyvinä naapureina.
Sinisilmäinen Simone oli viehkeä — niin hilpeä, vilkas ja leikillinen. Väliin säihkyi hänen katseensa veitikkamaisuudesta, väliin henki hänen puheensa syvämielistä vakavuutta tai harrasti innostusta.
Muutamat nuorukaiset, joihin Simone oli tutustunut talvikauden tanssiaisissa, seurustelivat myöskin tuttavallisesti Morangen huvilassa. Simone käyttäytyi heitä kohtaan luontevan toverillisesti.
»Ja ken onkaan tuon 'jutun' sankari? Miten suhtautuu Simone nyt häneen?Onko hän täällä?» mietiskeli Jacques.
Ja muutamana päivänä selvisi hänelle eriskummainen seikka: hän rakastiSimone Morangea — aivan yksinkertaisesti sanoen!
»No jopa jotakin!» huudahti hän. »Tästäpä tulee hyvä juttu! Ja entä tuo entinen…»
Niin, Simonen lemmenseikkailu, se ei suonut hänelle lepoa eikä rauhaa! Seuraavana päivänä hän havaitsi joutuneensa Morangen huvilaan, aikomattaan tai nimenomaan päättämättään sinne mennä. Simone istui yksin kukkasparvekkeella. Hänellä oli kädessään välipitsi, jonka kaunis köynnös vielä oli kesken… mutta hän ei virkannut, vaan hänen katseensa oli suunnattu kohden kaukaisuutta, jonka peitti opaalinhohteisen meren ja helmenvärisen taivaan erottava sumuviiru. Jacques oli jo jonkun aikaa ollut selvillä siitä, että tuon nuoren tytön olennossa oli tapahtunut pieni muutos. Hän oli kenties kauniimpi vielä kuin ennen, vielä viehättävämpi, mutta hän oli käynyt salaperäisemmäksi. Mitä hän ajattelikaan, istuessaan nyt aamuhetken kirkkaudessa niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei ollut kuullut Jacquesin lähestyvän? Nuorukainen tunsi sydäntänsä kouristavan.
— Ah, huudahti hän melkein tietämättään, — olen vakuutettu, että te vielä ajattelettehäntä…
Simone säpsähti:
— Häntä… ketä sitten? kysyi hän, posket punoittavina.
— Ketä? Tietysti häntä, jota tuo meidän juttumme… tarkoitan teidän juttunne… koskee! Tiedätte kyllä, mitä tarkoitan!
— Miksi kysytte minulta tuota asiaa?
Hillittömästi huudahti nuorukainen:
— Siksi että olen mustasukkainen.
— Te?
— Niin, juuri minä. Ettei minulla ole siihen oikeutta, se ei lainkaan muuta asiaa. Olen mustasukkainen ja kärsin — en saa mielestäni tuota juttua, josta te puhuitte minulle… Antaisin henkeni — kuuletteko, henkeni — saadakseni tietää —kaikki!
Yhä kiihkeämpi puna levisi Simonen kauniille kasvoille, mutta kuten hyväntekeväisyysbasaarissakin hän kohotti Jacquesia kohden silmänsä, joissa hymyili taivaan sini. Nuorukainen olisi halunnut polvistua hänen eteensä.
— Simone… rukoili hän, tietämättä enää itsekään tuskansa aihetta.
— Oi, vastasi tyttönen, hymyilevänä vieläkin ja punaposkisena, — oi kuinka vaikeata, kuinka vaikeata tuo on, jota minulta pyydätte!
Aivan hiljaa, kuin häpeissään, mumisi nuorukainen:
— Te rakastitte häntä?
— Niin kyllä, vastasi tyttö uljaasti.
Jacquesin katse sumeni tuskallisesta mielipahasta… Silloin kertoi Simone alistuvasti tuon lemmenjuttunsa. Se oli tapahtunut maalla, edellisenä vuonna. Siellä oli ollut eräs hänen veljensä ystävä, — jo kolmenkymmenen vuoden vanha.
— Minusta hän oli kuin joku romaanin sankari. Ajattelin vain häntä, uneksin hänestä. Hänen nimensä huulillani tiedustelin päivänkakkaroilta hänen tunteitansa. Varmuuden vuoksi laskin aina etukäteen lehdykät — ja niin vastasi minulle joka kukkanen: »Hän rakastaa tulisesti!» Ja minä toistin itselleni: »Hän rakastaa minua, se on totta, hän rakastaa minua!» Sitten romaanisankarini — meni naimisiin. Saadessani sen tietää tulin niin järkytetyksi, että menetin tajuntani. Selitettiin, että minua vaivasi verettömyys, ja minua hoidettiin huolellisesti, — oikea syy pysyi salassa. En ollut samaa ainesta kuin ystävättäreni, jotka juttelivat huolettomasti mielitietyistänsä. Olin aina ajatellut: »Rakastan kerran vain — ja annan rakastetulleni koko sydämeni». Mutta olin vielä niin nuori… kentiesluulinvain rakastavani… enhän silloin tiennyt…
Tuo huokauksin lausuttu tunnustus päättyi niin hiljaiseen muminaan, että Jacques kumartui lähemmäksi kuullaksensa kaikki.
— Entä sitten? kysyi hän tuskaisesti.
— Sitten? Eihän siinä ollut muuta.
— Mutta entä tuo mies… mitä hän teki, mitä hän puhui?
Nuori tyttö hymyili hämmästyneenä.
— Hän? toisti hän. — Mitä hän sitten olisi voinut sanoa minulle? Tuo kaikkihan tapahtui vain minun omassa järjettömässä mielessäni… Eihän hän tiennyt mitään koko asiasta!
Jacques sulki Simonen molemmat kädet omiinsa, pusertaen huulensa kiihkeästi niitä vastaan. Hän olisi halunnut osoittaa nöyrtymystään, pyytää anteeksi ja huutaa ilonsa ilmoille! Mutta Simone ei olisi ymmärtänyt häntä.
— Oi rakkaani, sanoi hän, — muistattehan, ettei kenenkään muun pitänyt saada tietoa tästä nuoruutenne lemmentarinasta kuin kihlattunne. Ettekö tahtoisi pysyä tuossa päätöksessänne?
Kuinka mielellään Simone sen teki! Hänen silmiensä hellä hohde, suloinen liikutus, joka sai hänen huulensa värähtelemään, todisti sitä tarpeeksi sanoittakin.
— Ettehän ajattele häntä enää koskaan… rakkakin Simone!
— Ja te, Jacques, ettehän te ajattele koskaan… tuota naista?
Hän sai kiihkeän kieltävän vastauksen.
— Kuinka haluaisin muistella häntä!… Oi, rakkaani, jos tietäisit…
Mutta noilla viattomilla huulilla näkyi hieman surumielinen hymyily, ja hilpeille lapsenkasvoille tuli melkein kokeneen naisen ilme.
— Oi, mumisi pikku Simone, — minusta on sen parempi, mitä vähemmän siitä tiedän!
Kiinnitettyään muutamalla pistoksella vaalean silkkiruusun tummien, melkein punaisenruskeitten lehtien keskelle, neiti Lise Doucette kumartui puremaan poikki ompelulangan.
Tässä pienessä ullakkokamarissa ei ollut mitään sunnuntailevon pakkoa, ja kun tänä lokakuun sunnuntaina kuultiin kellon lyövän kolme Saint-Germain-des-Prés'issä, lopetti Lise-neiti juuri viidennen ruusunsa. Neljä edellistä hohti valkoisella paperialustallaan tuoreina ja raikkaina kuin oikeat kukat, ihmeellisinä ja uhkeina kuin unien haavekuvat.
Kaukaisina nuoruutensa päivinä, jäätyänsä orvoksi äidistänsä, sokean isän ja pienen veljen turvaksi, oli Lise-neiti työskennellyt eräässä noista työpaikoista, jotka valmistavat tuhansittain kukkia suuria kauppahuoneita varten. Nyt olivat Lise-neidin voimat jo heikontuneet ja hän työskenteli omin päin kotonansa, valmistellen mielikuvituksensa tuotteita… taiteellisia vaateruusuja, joihin ei ollut tarpeen kalliita aineksia eikä työkaluja, vaan ainoastaan taitavat, varovaiset sormet ja kaunista ja pehmeää silkkiä, monta eri väriä ja väriasteikkoa: vaaleanpunaista, tummanpunaista, sinipunaista, keltaista… vieläpä sinistäkin. Lise-neidin ihmeellisessä puutarhassa eivät sinisetkään ruusut hämmästyttäneet — ne viehättivät harvinaisuudellaan… Kukkien kupuun sirotteli Lise hiukan tuoksupulveria… Kaiken naisellisen mielikuvituksensa, kaiken pariisittaren aistikkaisuuden hän käytti näitä eriskummaisia tuotteita luodessaan. Niillä ansaitsi hän ilman erinäistä vaivaa elatuksensa, niin ettei hänen tarvinnut kurjuutta kärsiä.
Saatuaan tuon kauniin kukan valmiiksi, meni Lise-neiti akkunan luo ja veti sen edestä musliiniuutimet, haluten samalla tavoin kohottaa tuota harmaata harsoa, jolla sade verhosi esineet. Ottaen sitten säiliöstä mustepullon ja muutaman arkin paksua sinertävää paperia — naisten kirjepaperia — hän istuutui pöydän ääreen, mihin vielä oli jäänyt silkkikankaan huituvia. Mutta hän ei kirjoittanutkaan, vaan alkoi lukea uudelleen kirjettä, joka oli tullut hänelle viimeisen edellisellä viikolla ja johon hänen olisi pitänyt vastata.
Tuo kirje alkoi tällä tavoin: »Rakas, viehkeä ystävättäreni, — miksikä ette ole luonani, näillä ihanilla rantamilla, missä kukkii sitruuna! Tai miksi en minä saa olla luonanne tuossa vanhassa goottilaisessa tornissa, jossa te minulle kirjoitatte?! Oi, olen näkevinäni hennon vartenne, siniset silmänne, vaalean tukkanne…»
Ehdottomasti kohotti Lise-neiti katseensa kirjeestä, suunnaten sen poikki huoneen — joka ei ollut goottilaista tyyliä — kuvastimeen, mihin äkkiä ilmaantui kuihtuneet kasvot, lumivalkea tukka…
Kaunis ei Lise-neiti ollut koskaan ollutkaan, mutta olihan hän ollut nuori, ja nuoruuden raikkaus lähentelee melkein kauneutta. Nyt olivat hänen silmänsä haalistuneet kuin kuihtuneet lemmikit, ja talvi oli sirottanut luntansa vaaleaan tukkaan. Nyt oli Lise-neiti vanha.
»Ystävättäreni, te, jota en ole koskaan nähnyt ja joka sentään olette haaveitteni ainaisena esineenä», — niin jatkui kirje, — »sallikaa minun kuiskata korvaanne salaisuus, jonka kenties jo olette arvannutkin… Minä rakastan teitä…»
Lise-neiti ei lukenut pitemmälle, vaan taittoi kirjeen kokoon. Hän ajatteli tuon seikkailun alkukohtaa. Eräänä päivänä oli hän nähnyt »Pienen Päivälehden» neljännellä sivulla tämänlaatuisen ilmoituksen:
»Nuori yksinäisyydestä kärsivä taiteilija haluaa kirjevaihtoon samassa tilanteessa olevan nuoren tytön kanssa. Nimen ilmoittamista ei vaadita. Vastaus t. 1. toimistoon N:o 1209.»
Lise-neiti oli säälinyt tuota yksinäistä taiteilijaparkaa ja kuvitellut mielessään hyväsydämistä nuorta tyttöä, joka vastaisi hänen ilmoitukseensa. Lisellä oli vilkas mielikuvitus. Heti oli hän ollut selvillä, että tuon nuoren tytön piti olla kaunis, ylhäinen ja köyhä, että hän asuisi ylpeän isänsä kanssa vanhassa, puolittain rappeutuneessa linnassa ja että hänen nimensä olisi Bérengère. Ruusuja valmistellessaan oli Lise-neiti sommitellut kokoon kauniin tarinan. Kuten hänen sormensa käsittelivät silkkiä ja musliinia, askaroivat hänen ajatuksensa lausuttavien mielipiteiden, sanojen keksinnässä.
Niin oli hän ajankuluksensa kirjoittanut tuon nuoren tytön kirjeen. Huvin vuoksi oli hän sitten tullut panneeksi sen postiin. Ei aikaakaan niin tuli vastaus »Päivälehden» välityksellä.
Taiteilija kiitti häntä, oli onnellinen ja ihastunut ja tunsi mielensä virkistyneeksi. Hän rukoili Bérengèreä jatkamaan kirjeenvaihtoa, olemaan hänen ystävänsä.
Niin olivat he joutuneet tuohon ihmeelliseen kirjeenvaihtoon, joka jo oli jatkunut puolen vuoden ajan.
Bérengère kertoi Renélle — tuota mielenkiintoa herättävää nimeä taiteilija käytti — yksinäisestä ja romanttisesta elämästään, haaveista, joissa hän eleli harppuaan soitellessaan, lukiessaan romaaneja, runoutta… kävellessään linnan vanhassa, yksinäisessä puistossa. Joskin tuon vanhassa herraskartanossa elelevän ylhäisen neidin haaveet lähinnä muistuttivat vaatimattomassa kamarissaan asustavan kaksikymmenvuotisen työläisnaisen mielikuvia, niin ei siitä koitunut haittaa, kun taiteilijallakaan ei liene ollut tarkkoja tietoja ylhäisen naisen sielunelämästä. Hän puolestansa oli matkoilla. Hän kirjoitti ystävättärellensä Egyptistä, Kreikasta, Italiasta. Ihastuksen tunteittensa ohella hän tulkitsi myöskin kunnioitustaan, ystävyyttään. Ja nyt oli hän puhunut rakkaudestakin…
Kirje oli sisältänyt hellän lemmentunnustuksen… itse asiassa ensimmäisen, joka hienotunteisesti ja kunnioittavasti oli lausuttu tälle viisaalle neitsyeelle, — sillä nuoruutensa päivinä oli hän ollut liian köyhä, liiaksi velvollisuuksien rasittama saadaksensa kosijoita… ja nyt oli hän jo ehtinyt ohi viidenkymmenen!
Lise-neiti oli hymyillyt. Hän oli tehnyt pilkkaa omasta itsestänsä, mutta ollut sentään hieman liikutettu, hieman hyvillään. Oliko hän sitten lukenut tuon rakkaudenkirjeen nuoren tytön uteliain silmin? Eipä suinkaan, — mutta nuo taikasanat olivat kenties tunkeneet hänen muinoiseen mieleensä, kaksikymmenvuotiaan mieleen, jonka elämän huolet eivät olleet sallineet herätä eloon ja jota ei mikään satuprinssi ollut tullut herättämään…
Valitettavasti oli Lise-neidin mielihyvä ollut varsin lyhytaikaista… tuskalliset mietteet rupesivat pian vaivaamaan hänen sydäntänsä. Tuo miesparka rakasti Bérengèreä. Eikö hän ollut velvollinen ilmoittamaan hänelle, ettei Bérengèreä ollut olemassakaan — muualla kuin vanhan työläisnaisen haaveellisessa mielessä…
Viikon päivät oli Lise-neiti jo harkinnut tuota asiaa. Tuollaisen tunnustuksen laatiminen tuntui hänestä niin perin vaikealta. Kenties hänestä sitäpaitsi tuntui ikävämmältä kuin itse aavistikaan; tehdä loppu tuosta haavetarinasta, lakata kirjoittamasta Bérengèren kirjeitä, jäädä Renén viestejä vaille.
Ja tämä lokakuun sunnuntai meni menojansa kuten edellisetkin päivät, Lise Doucetten tarttumatta kynään. Ja illalla hän tunsi olevansa niin väsynyt ja alakuloinen, että häntä melkein halutti jättää siksensä pikettipeli, jolla hän joka ilta kävi huvittamassa vanhaa ullakkonaapuriansa herra Petitbois'ia. Tuo miesparka, joka oli hieman kyttyräselkäinen, hieman sairaalloinen, oli pakotettu enimmäkseen pysyttelemään nojatuolissaan, ja illat kävivät hänestä pitkiksi. Lise-neitiä vaivasi tuo petos, johon hän oli syypää, ja tuntien halua uskoa salaisuutensa jollekin hän teki rohkean päätöksen:
»Minä kerron tuon asian herra Petitbois'ille, hän voi antaa minulle hyvän neuvon.»
Erakkoelämäänsä viettäen oli herra Petitbois lukenut paljon, ajatellut paljon. Lise-neidistä hän oli erehtymätön arvosteluissaan. Niinpä ei hän salannutkaan häneltä mitään tuosta myöhään kokemastaan rakkausjutusta. Käsittäen asiat perin vakavalta kannalta, ei hän aikonut ollenkaan hangoitella »hyvää neuvoa» vastaan, jonka hän arveli saavansa tuolta taatulta vilpin viholliselta. Hän kiiruhtikin jo vakuuttamaan sitä etukäteen.
— Tuo erehdys ei saa enää jatkua, selitti hän. — Kirjoitan tuolle nuorelle miehelle, että…
Mutta hänen suureksi ihmeeksensä herra Petitbois pudisti päätänsä tyynesti ja harkitsevasti.
— Mutta… jollei tuo kirjoittaja olekaan mikään nuori mies? lausui hän hitaasti.
Ja kun Lise-neiti jäi kuuntelemaan suu auki, mieli tykkänään hämmennyksissä, hän jatkoi:
— Jos ei hän olekaan nuori mies, neiti Lise? Jos hän onkin päinvastoin kiltti vanha ukkeli? Luonnon lapsipuoli, joka olisi hänkin halunnut olla kaunis, voittaa rakkautta! — raajarikko, joka on haaveillut avarasta maailmasta, matkoista… elämän onnea vaille jäänyt olento, vanhus, jolla ei ole ollutkaan nuoruutta…
Tahtomattaan mumisi Lise-neiti:
— Kuten teillä…
— Kuten minulla, niin juuri.
Silloin heräsi Lise-neidin liikutetussa mielessä epäilys, joka äkkiä kehittyi varmuudeksi.
— Onko mahdollista, naapurini, huudahti hän, — tuo nuori taiteilija… olitte te!
— Niin olin, kunnon naapurini! Tuo typerä tuuma tuli päähäni eräänä päivänä, kun aika kävi minusta ylen pitkäksi… Mutta taivas tietköön, etten aavistanutkaan…
— Te olitte tuo kirjoittaja! toisti Lise-neiti, yhä vielä päästä pyörällä. — Nuo kaukaisista maista tulevat kirjeet te kirjoititte muutaman askeleen päässä ovestani. Te kerroitte Egyptistä ja Kreikasta, istuen paikoillanne nojatuolissanne!
— Samaten kuin te kerroitte minulle linnastanne… Teidän kirjeenne, hyvä neiti, olivat viehättäviä!
— Entä sitten teidän! Koulunkäyntimme ei ole mennyt hukkaan!
Herra Petitbois hymyili, hiukan surunvoittoisin ilmein.
— Mitä vanhoja houkkioita me olemmekaan, huokasi hän.
Mutta neiti Lise pani vastaan.
— Emmepä niinkään, hyvä naapuri! Tuo mielikuvituksen pila oli viehättävää! Elämä oli riistänyt meiltä ilon rakastaa, olla kaksikymmenvuotiaita. Elämää uhmaten me anastimme itsellemme sittenkin tuon ilon… kuten vaateruusuni korvaavat minulle keväimen…
Seurasi hetken vaitiolo. Seinäkello naksutteli hiljaa, säännöllisesti kuin levollinen sydän.
Palaten sitten todellisuuteen herra Petitbois huudahti:
— Entä meidän pikettimme, Lise-neiti!
Ja niin he pelasivat tavallisen pikettipelinsä — hiukan haaveellinen ilme katseessaan, valkoisesta tukastansa huolimatta.