The Project Gutenberg eBook ofSattuma ja rakkausThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sattuma ja rakkausAuthor: G. ChantepleureTranslator: Hilja WalldénRelease date: February 26, 2024 [eBook #73046]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1927Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATTUMA JA RAKKAUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sattuma ja rakkausAuthor: G. ChantepleureTranslator: Hilja WalldénRelease date: February 26, 2024 [eBook #73046]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1927Credits: Tuula Temonen
Title: Sattuma ja rakkaus
Author: G. ChantepleureTranslator: Hilja Walldén
Author: G. Chantepleure
Translator: Hilja Walldén
Release date: February 26, 2024 [eBook #73046]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1927
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATTUMA JA RAKKAUS ***
Kirj.
Guy Chantepleure
Ranskasta suomentanut
Hilja Walldén
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1927.
Todiste.Tuhkapöperö tanssiaisissa.Sama juttu.Ruusuneiti.Herttua ja markiisitar.Runoilijan hopeatohvelit.Prinsessa Helmen tarina.Kiven alle kätketty sydän.Maan aartehisto.Kukkaskautena.Kahden.Setä Franeusen tuuma.Kirkkoherra Cyrillen ruusutarha.Emäntä Gervaise.
He istuivat rakennuksen pengermällä. Guillemette leikiskeli huolettomasti suurella vaaleanpunaisella neilikalla, jota hän piteli sormenpäillään sen pystystä lyhyestä varresta, Lionel katsoi häneen vilpittömin, lempeän ystävällisin ilmein. He olivat juuri päättäneet keskustelunsa sääsuhteista, Pariisin ja maaseudun eroavaisuuksista, huomiota herättäneestä Cyrano-näytöksestä, jonka muuan dijonilainen kiertue oli esittänyt Pont-sur-Doubs'in kunnantalolla… Nyt he vaikenivat, tai ainakin oli tuollainen hetki tulossa, jolloin kumpikaan keskustelevista ei enää keksi jatkoa keskusteluun.
Äkkiä sanoi nyt tuo nuori tyttö:
— Herra de Montjoie, oletteko te hyvin suorapuheinen?
— Luulisin kyllä olevani, neiti, vastasi Lionel.
— Voisitteko olla aivan häikäilemättömän suora… kuten minä?
Hymyilyn häive, joka auringon väikkeen tavoin leikiskeli Montjoien vaaleilla viiksillä, levisi hänen kasvoillensakin ja sinisiin silmiinsä, — noihin silmiin, jotka olivat niin nuoret ja joihin nyt hilpeyden ohella tuli melkein hellän hyväilevä ilme.
— Jos sillä voin tuottaa teille huvia, neiti, niin ehkäpä sekin onnistuisi minulle.
— Se huvittaisi minua todellakin. Nähkääs — siitä on nyt kymmenen päivää, kun te vielä elelitte Pariisissa, tietämätönnä minun, vaatimattoman maalaistytön olemassaolosta — tai ainakin sen tykkänään unohtaneena. Me olemme tavanneet toisemme kaikkiaan kaksi kertaa, toisen niistä teatterissa. Mistä syystä te siis tahdotte mennä avioliittoon minun kanssani?
Tuo kysymys lausuttiin tyynesti, ilman vähäisintäkään halveksumisen tai katkeruuden ilmausta.
Lionel de Montjoie, joka ei suinkaan ollut vailla itsetuntoa, tunsi aluksi tuollaisesta puhuttelutavasta hieman närkästystä. Mutta kun hän sitten suuntasi silmänsä Guillemetteen, tällä kertaa pikemmin häntä käsittääkseen kuin katsoaksensa, silloin täytyi hänen miettiä mielessään, että tuon tytön olennossa yhtyi kallisarvoisen veistokuvan hienouteen keväinen raikkaus, joka muistutti liljoista, joiden viehkeä sulotuoksu kohosi puutarhasta — ja että hän varmaankaan ei ollut sen vaikeampi käsittää kuin useimmat muutkaan naiset, vaan sensijaan paljon kauniimpi katsella.
Tuon seikan toteaminen saattoi Lionelin jälleen tasapainoon.
— Olin kyllä kymmenen päivää sitten vielä Pariisissa, neiti, sanoi hän, — ja kun en ollut määrättömän pitkään aikaan käynyt Montjoien linnassa, täytyy minun tunnustaa, että minulla oli vain hämärä muisto herra Jacquemin Rousseaun veljentyttärestä, tyttösestä, jonka olin nähnyt joskus, kenties kirkossa, koululaisen puvussa… Mutta siitä on jo kokonainen viikko, kun minut esitettiin viehättävälle nuorelle tytölle… joka kylläkin oli minulle tuntematon. Mutta olisin lyhyemmässäkin ajassa ehtinyt oivaltaa, sen vakuutan, että jos olinkin unohtanut pikku Guillemetten, niin en unohtaisi koskaan neiti Guillemette Rousseauta.
Nyt hymyili nuori tyttö vuoroonsa.
— No niin, te suoriudutte asiasta korupuheilla, sanoi hän. — Se onkin minun oma syyni. Ennenkuin pyysin teiltä tietoa siitä, miksi te olette pyytänyt minua puolisoksenne, olisin ollut velvollinen esittämään vilpittömästi syyt, miksi suostun pyyntöönne.
Hän ei ojentanut Lionelille pientä, hentoa, ruusunhohteista kättänsä, vaan Lionel sulki sen omaansa, painaen sen huulillensa.
— Kiitän teitä, sanoi hän aivan hiljaa.
Neiti Rousseau oli tyynesti vetänyt kätensä pois. Hän kohautti melkein huomaamattomasti hartioitaan, hymyillen yhä samaa epämääräistä ja ikäänkuin lempeän ivallista hymyänsä. Sitten hänen katseensa siirtyi vanhan pengermän sinisistä hortensioista puutarhaan, jossa kaikki oli säännöllistä ja säntillistä kuin pikkukaupungin puistikossa ja jossa silmää kohtasi sileä nurmikenttä kultalakka- ja resedalavöineen, ja sieltä se kulki vihreän lehvätaustan yläpuolella kohoaviin kivimuureihin, missä tehtaan savutornit tupruttelivat mustaa savua taivaan puhtaaseen sineen.
Nuo savutornit, joihin Guillemetten katse pysähtyi ja jotka estivät häntä näkemästä taivaanrannalla siintäviä vuoria, tuntuivat hänestä vihattavan, pahansuovan voiman vertauskuvilta, voiman, joka esti häntä vapaasti kehittämästä olentoaan ja taipumuksiansa ja noudattamasta nautinnonhaluisen nuoruutensa pyyteitä.
Tosin Guillemetten ei sopinut pahoitella sitä, että »Rousseau-veljekset» — nimittäin hänen isänsä, joka oli kuollessaan jättänyt hänelle kaksi miljoonaa, ja hänen setänsä Jacquemin, joka oli kartuttanut ne kolmeksi, tilittäessään hänelle äskettäin holhouksestaan, hänen tultuaan täysi-ikäiseksi — olivat valmistaneet puuvillatavaroita, mutta hän pahoitteli sitä, ettei herra Jacquemin Rousseau, käytyään rikkaaksi, ollut huomannut ajan tulleen, jolloin hänen oli, erittäinkin veljentyttärensä tähden, uskottava kankaat kuvioimisineen insinöörien huomaan ja käännettävä selkänsä tuolle sietämättömälle Pont-sur-Doubs'in pikkukaupungille, jossa rikkaus tuotti aivan yhtä vähän iloa kuin elämä yleensäkin. Rikkaus merkitsi herra Jacquemin Rousseaulle rahan omistamista — siinä kaikki. Guillemettelle se merkitsi kauneita pukuja ja koruja, hienoa huvittelua ylhäisessä seurassa. Jacquemin Rousseau olisi ollut rikas erämaassakin, Guillemette tunsi itsensä köyhäksi Pont-sur-Doubs'in kaupungissa, tuossa vanhassa sukukartanossa, jossa seinäpapereita ja huonekaluja ei ollut uudistettu kolmeenkymmeneen vuoteen.
— Herra de Montjoie, ryhtyi Guillemette jälleen puhumaan tarmokkaaseen tapaansa, — minä ikävystyn täällä… tunnenpa suorastaan täällä tukehtuvani. Elämä, jota täällä vietän setäni ja tätini seurassa — jotka kyllä ovat erinomaisia ihmisiä, vaan joita minä en ymmärrä sen paremmin kuin hekään minua, — tämä elämä on sietämätöntä, mieltäahdistavaa, järjetöntä… ja olen jo jonkun aikaa miettinyt avioliittoonmenoa, siitä päästäkseni. Minulla on erinomaiset myötäjäiset… itse puolestani en ole muita rumempi enkä typerämpi… Ei maksa vaivaa keksiä kohteliaisuuksia, kysymyksessä on vain todeta puolueettomasti, että minä en ole niitä tyttöjä, joiden sijoittaminen tuottaa vaikeuksia…
— Todetkaamme se siis, neiti!
— Te käsitätte puheeni pilan kannalta… No niin, — joskus olen sentään tullut ajatelleeksi, että kenties jäisin sittenkin naimattomaksi, niin mahdottomalta minusta tuntui ajatus, että voisin täällä tavata haaveitani vastaavan puolison — tai pikemminkin kunnianhimoani vastaavan — tässä ympäristössä, jossa elän, ja niin muodostui siis ensi ehdokseni juuri se, että hän olisi muukalainen… Tahdoin että puolisoni asuisi Pariisissa, että hän kuuluisi syntynsä ja kasvatuksensa perusteella niihin piireihin, joihin minä en muutoin voisi ikinä päästä, siis ylhäisöön. Lopuksi vielä toivoin — kuin mikäkin amerikatar — että hänellä olisi komea nimi, ja jos mahdollista, myöskin komea arvonimi. Älkää käsittäkö minua väärin, en usko sinisen veren paremmuuteen, vaan olen sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoiset, saavutettuaan määrätyn yhteiskunnallisen tason… mutta iloitsisin ylhäisestä arvonimestä samaan tapaan kuin kallisarvoisesta korusta, — minusta olisi hauskaa olla markiisitar… Minusta tuo sana minuun kohdistuneena vaikuttaisi yhtä sievältä kuin kruunu kirjepaperissani.
— Paljoa sievemmältä…
— Oikeinko totta? Sepä hauskaa! — Joskus sattui sitten, että tulin luoneeksi silmäyksen Montjoien linnaan… mutta vanhan markiisin kuoltua se pysyi asumatonna. Nuori herra oleskeli Pariisissa, — kerrottiin ettei hän siellä liioin ikävystynyt aikojansa ja osasi erinomaisen hyvin panna rahat pyörimään…
Lionel teki ehdottomasti kieltävän liikkeen.
— Älkää kieltäkö sitä, huudahti nuori tyttö. — Rahan kuluttaminen on taitoa sekin! Minähän juuri aioin pyytää teitä opettamaan sitä minulle!
Hänen katseensa oli hymyilevä, hänen ilmeensä veitikkamainen.
— Opetan teille mitä vain haluatte, vastasi Lionel, hiukan närkästyneenä, mutta samalla myös huvitettuna.
— Olin tuskin ehtinyt suunnitella tuon tuumani päästä markiisittareksi, kuin ihmeellinen huhu levisi kautta tienoon. Linna aiottiin myydä. Ja juuri silloin tapahtui iltana muutamana, että herra Prémorel pyysi teatterissa, jossa hän herttaisesti oli tarjonnut aition tätini käytettäväksi, saada esittää meille markiisi Lionel de Montjoien… Edellisenä iltana oli herra Prémorelilla ja sedälläni ollut pitkä neuvottelu. Pyydän teitä kunnioittamaan minua uskomalla että oivalsin kaikki.
Lionel oikaisihe, epätietoisena hänen tarkoituksestaan.
—Mitäte oivalsitte? kysyi hän sitten äkkiä, hiukan kopeasti.
Nuori tyttö pudisti suopeasti päätänsä.
— Kuinka närkästyneeltä te näytätte! sanoi hän, vastaamatta suoranaisesti Lionelin kysymykseen. — Eikös tuo ole omituista, että meidän aikakautemme, joka asioihin nähden on niin karaistu, niin käytännöllinen, on pysynyt niin lapsekkaan arkana sanojen suhteen!… Ettehän toki vaatine minua uskomaan tuon kohtaamisemme tapahtuneen vain kaitselmuksen toimesta ja aiheuttaneen salamaniskun teidän sydämeenne?… Minä oivalsin, herra de Montjoie, että kun te toivoitte morsianta, jolla olisi minun varallisuuteni, ja minä kosijaa, jolla olisi teidän asemanne ja arvonimenne, niin herra Prémorel, joka oli sekä setäni että teidän asiamiehenne, oli varsin johdonmukaisesti ryhtynyt toimiin saadaksensa meidät avioliittoon keskenämme, että hän oli esittänyt teille tuumansa ja että…
Äkkiä tunsi Lionel, että pettävä hyökyaalto, jonka hän olisi halunnut pidättää hinnasta mistä hyvänsä, vaikka uhraamalla kymmenen vuotta elämästään, kohosi hänen kasvoihinsa, — nuoruuden punehdus, joka levisi kaulalle, kohosi hiusmartoon…
— Ja että minä olin suostunut tuohon kauppaan, eikö niin? jatkoi hän.
Mutta Guillemette näytti päättäneen pysyä järkkymättömän tyynenä.
— Joskaan ei liioin pelkää sanoja, voi sentään karttaa noin epämiellyttäviä, sanoi hän. — Kohdistakaammepa huomiomme omaan itseemme, herra de Montjoie… me muistutamme toisistamme, me kaksi — — koska olemme melkein samaa mallia kuin suurin osa ihmisistä. Tarkoitan että me emme kuulu kumpikaan noihin yleviin sieluihin, syvällisiin ja suurenmoisiin olentoihin, vaan pikemminkin pikkusielujen suureen parveen, jotka eivät halua mitään sen ihmeellisempää kuin viettää lyhyen täälläolonsa mahdollisimman miellyttävällä tavalla… Sattumalta oli kohtalo suonut minulle etuja, joita teiltä puuttui, ja samaten teille sellaisia, joiden puutetta minä puolestani pahoittelin. Meille tuli siis mieleen solmia ystävyydenliitto, joka soisi kummallekin onnen ja tyydytyksen edellytykset, tyydyttäen rakkaan turhamaisuutemme, joka muutoin jäisi osattomaksi… Minusta tuo kaikki on varsin luonnollista, täysin rehellistä. Mutta — mutta — menetelkäämme rehellisesti loppuun saakka, pysykäämme johdonmukaisina ja jättäkäämme sikseen kaikki puheet rakkaudesta! —
Lionel, joka jo hetken oli seurannut mitä suurimmalla mielenkiinnolla näkymättömiä piirroksia, joita hänen kävelykeppinsä muodosteli kiveen, kohotti äkkiä päätänsä.
— Miksikä niin? kysyi hän. — Ja kuinka te voitte puhua tuolla tavoin, neiti?
He katsoivat toisiansa silmiin. Nuoren tytön katseessa vaikutti teennäinen levollisuus melkein tylyltä.
— Siksi että minä en rakasta teitä, vastasi hän, — ja siksi että minun olisi täysin mahdoton uskoa teitä, sen tunnen, jos te puhuisitte minulle rakkaudesta!
— Ettekö sitten ollenkaan ajattele sitä mahdollisuutta, että olisin teidät nähdessäni teihin ihastunut, hurmaantunut…
— Uskon kyllä että te odotitte tuota ensi kohtaamistamme hartain toivomuksin, että minä kelpaisin teille puolisoksi, ja että te ette pettynyt kovin pahoin siinä suhteessa, — siinä kaikki… Minua ilahduttaisi myös kovin, jos teille olisi tullut minut nähdessänne mieleen ajatus, etten ollut täällä täysin oikealla paikallani ja että minulla olisi kehitysmahdollisuuksia, jos joutuisin toisaanne.
Lionelin täytyi ehdottomasti hymyillä.
— Juuri siihen tapaan minä ajattelinkin, tunnusti hän. — Ja lisäksi ajattelin vielä paljon muutakin…
Mutta hän oli pahoilla mielin, loukkaantunut ja häpeissään sekä niin masentunut ja hermostunut tästä oudosta keskustelusta, ettei hän keksinyt sanoja ajatustensa ilmaisemiseksi. Hän muistutti koulupojasta, joka on joutunut kiinni jostakin kepposesta eikä yritäkään puolustautua tai ryhtyä selityksiin.
— Olen vakuutettu, sanoi nuori tyttö rauhoittavasti, — että meistä tulee oivat toverit.
Ennenkuin Lionel ehti vastata, tuli setä Jacquemin perin hyvätuulisena sisään, ilmoittaaksensa päivällisen olevan valmiin. Niin päättyi siis nuorten kahdenkeskinen keskustelu.
Sitten eivät he enää jääneet kahden kuin lyhyeksi hetkeksi glysiinien reunustaman portin luona Lionelin lähtiessä pois.
— Oletteko te suuttunut minulle, herra de Montjoie? kysyi Guillemette.
— En, neiti, vastasi Lionel varsin alakuloisesti.
— Siis näkemiin piakkoin!
Lionel empi silmänräpäyksen.
— Niin kyllä… näkemiin!
Portti sulkeutui.
Jäätyään pensasten suojaan hymyili neiti Rousseau tyytyväisenä.
»Puhuin hänelle suuni puhtaaksi», ajatteli hän. »Jos hän luuli olevansa vastustamaton, on hän saanut tarpeellisen ojennuksen!»
Lionel vaelsi hitaasti kohden kotiansa, ja hiljaisuuden häntä ympäröidessä hän mietti mielessänsä:
»Jos aikakautemme pelkää sanoja, on se täysin oikeassa! Miksikä tuo nuori tyttö valitsi niistä juuri loukkaavimmat? Me olisimme menneet avioliittoon ja kenties olisimme tulleet onnellisiksi, emmekä olisi sen enempää ajatelleet, millä tavoin liittomme oli solmeutunut… Miksikä hän puhui minulle hymyhuulin niin säälimättömiä sanoja!»
Lionel tiesi olevansa ajattelematon ja heikko, mutta eihän hän sentään ollut vailla hyvyyttä ja oikeamielisyyttä, ja hänen virheensä olivat sellaisia, jotka tavallisesti paranevat itsestään vuosien vieriessä. Hänelle oli ollut onnettomuudeksi se, että hän oli yhdenkolmatta vuoden iässä saanut haltuunsa varallisuutensa, joka ei ollut erikoisen suuri, ja että hänellä oli itseään rikkaampia ystäviä, joiden esimerkki houkutteli hänet suuriin tyhmyyksiin, ja toisia, jotka olivat häntä köyhempiä ja lainailivat häneltä rahaa.
Kolmen vuoden kuluttua hän oli — melkein huomaamattansa — kuluttanut rahansa loppuun. Ja kun eräs vanhan markiisin serkku, parooni de Jancourt, muuan omaperäinen, varsin rikas herra, joka ei väsynyt kartuttamasta varallisuuttaan laajaperäisillä yrityksillä, oli tarjonnut hänelle oivaa paikkaa ja tilaisuutta varojen hankintaan Patagoniassa, eräässä suuressa karjanhoidon keskuksessa, silloin oli häneltä, puuttunut harrastusta tuohon tuumaan ja ennen kaikkea rohkeutta. Ja kun notario Prémorel sitten oli antanut hänelle neuvon, ettei hän möisi Montjoien linnaa, vaan menisi avioliittoon neiti Rousseaun kanssa, silloin ei hän ollut pannut vastaan, vaan oli suostunut tutustumaan tuohon nuoreen tyttöön.
Ah, niin oli asian laita todellakin ollut! Siinä eivät auttaneet selitykset, ei vastaväitteet… Aluksi hän oli ajatellut halveksivasti: »Jos tuo pikku nousukas on ruma, niin minä en ota häntä!» Mutta melkein samassa hetkessä hän oli päättänyt, että hän ei voisi olla ruma, koska hänen, Lionelin, oli pakko mennä hänen kanssaan naimisiin.
Kuten niin monet hänen säätyveljistänsä, oli hänkin päättänyt tyytyä solmimaan raha-avioliiton. Neiti Rousseau oli heti oivaltanut tilanteen ja todennut asian laidan levollisin ilmein.
Mutta kun Guillemette kerran oli noin tarkkanäköinen, miksi hän ei ollut oivaltanut sitäkin, jota Lionel ei ollut voinut hänelle sanoa, pelosta joutua naurunalaiseksi, ja kenties siksikin, ettei hän ollut heti itsekään siitä täysin selvillä, — miksi ei Guillemette ollut käsittänyt että hän, heti kuin hänet oli esitelty nuorelle perijättärelle, oli nähnyt hänessä yksinomaan häikäisevän naisen, jonka harvinainen ja raikas kauneus häntä hurmasi, jonka hopeanheleä ääni häntä viehätti, — jossa yksin tuokin vähäinen ylimielisyyden sävy vaikutti kiehtovasti, — ja että hän oli äkkiä unohtanut nuo kolme miljoonaa, jotka olivat suljetut tuohon ruusunhohtoiseen kätöseen…
Hän oli ollut ihmeissään siitä, että tuollainen viehkeä olento oli voinut kasvaa ja kehittyä puuvillatehtailija Rousseaun perheen keskuudessa. Lapsekkaasti kyllä hän oli ajatellut: »Hän on epäilemättä odottanut minua, kuin mitäkin satuprinssiä… Me rakastamme toisiamme — oi, kuinka ihanaa…» Ja nyt ottikin Guillemette hänet puolisoksensa pelkästään hänen arvonimensä ja tuttavapiirinsä tähden… hän ei halunnut rakastaa Lionelia… ei välittänyt hänen rakkaudestaan…
»Hän luulee että tahdon hänet vaimokseni hänen rikkautensa tähden — sellaista hän voi uskoa minusta!» toisteli hän loukkaantuneena, kulkiessaan Montjoien metsän viileässä varjossa.
Ja yhä masentuneempana hänen täytyi lisätä:
»Ja eikä tuo otaksuminen aina olisi ollutkaan väärä!»
Ruoho ja puut levittivät miellyttävää lemua, rakastunut satakieli raiutteli sulosointujansa… Kevät täytti ilman ihanan tuoksun tavoin, sävelen tavoin ja lisäksi vielä tavalla, joka ei ollut säveltä, ei tuoksua, vaan jotain muuta, jotain sanoin selittämätöntä, viehkeää — kevättä vain…
Lionel de Montjoie ei voinut karkoittaa suloista kuvaa, joka hänen mieleensä oli jäänyt tuosta ilkeästä olennosta, joka oli hänelle sanonut: »Älkäämme puhuko rakkaudesta!»
Hänet valtasi suuttumus. »Oikeastaan hän ei itse ole ollenkaan parempi minua!» tuumiskeli hän. »Koska hän ei välitä rakkaudestani, niin voinhan olla häntä rakastamattakin — sillä hyvä!»
Mutta sitten täytti haikea alakuloisuus jälleen hänen mielensä, ja muuan vähäpätöinen seikka — sävel, joka pulpahti huumaavan autuaallisena tuon satakielen rinnasta, jolta rakkauden ilmaisemista ei ollut kielletty — oli vähällä saada hänet itkemään kuin turvaton poikapahanen, ja hän mumisi jälleen: »Mutta minä rakastan häntä sittenkin!» — — — Kahta päivää myöhemmin Guillemette sai herra de Montjoielta kirjeen, jonka sisällön voisi lyhyesti pukea likimmittäin näihin ihmeellisiin sanoihin: »Minä en voi, en tahdo tulla puolisoksenne… siksi että rakastan Teitä…» Ja loppu oli tämäntapainen: »Teitä rakastaen, en voisi kestää välinpitämättömyyttänne, en epäilyksiänne. Minulle ei jää muuta mahdollisuutta todistaa Teille rakkauteni vilpittömyyttä, kuin tuo surullinen keino, että luovun Teistä, ja niin juuri teenkin. Lähden pois näiltä main, — minulle on tarjottu paikka kaukana täältä, ja suostun ottamaan sen. Tuo päätös, johon en kaksi viikkoa sitten luullut voimieni riittävän, tuntuu minusta nyt ainoalta mahdollisuudelta, mikä minulle on tarjona. Kenties siten voitan kunnioituksenne… Toistaiseksi pyydän Teitä ilmoittamaan herra Rousseaulle, että te ette katsonut minun ansaitsevan suosiotanne…»
Guillemetten silmiin oli tullut hellä ilme, hänen lukiessaan noita rivejä.
»Hän rakastaa minua!» mumisi hän, ja valtava ilo täytti hänen sydämensä.
Hän hypähti pienen kirjoituspöytänsä luo. Jo oli hän ottanut kynän, pannaksensa paperille: »Minä uskon Teitä… jääkää tänne!» — mutta sitten hänen katseensa synkistyi. »Mitä apua siitä olisi!» ajatteli hän. »Jos hän jäisi tänne, heräisivät epäilykseni jälleen… enkä tahdo joutua niiden valtaan. Oi miksi, miksi…»
Niin, miksi he olivat tutustuneet toisiinsa tuolla tavoin? Miksi ei Lionel ollut tullut aikaisemmin, hänen ollessaan vielä puolittain lapsi, elähdyttämään tuota vanhaa linnaa, jonka synkät ja autiot akkunat tuijottivat avaruuteen sokeain silmäin kaltaisina… Kenties tuo ulkonaisten etujen tavoitteleminen ei silloin olisi päässyt sekoittamaan heidän välejänsä! Lionel olisi hänestä varmaankin ollut kuin satujen, unelmien sankari… Ja Guillemette ei olisi ajatellutkaan tuota seikkaa, että häntä kenties pidettiin pilkkana, ei olisi ryhtynyt taistelemaan tuota mahdollisuutta vastaan, joka olosuhteiden pakosta hänelle esiintyi, loukaten hänen naisellista itsetuntoansa: että hänet naitaisiin runsaitten myötäjäistensä takia, ja että tuo mies lisäksi luulisi hänen katsovan sitä itselleen suureksi kunniaksi ja epäilemättä otaksuisi saavansa hänen sydämensäkin kaupanpäällisiksi, sekä ryhtyisi kohteliaasti näyttelemään rakkauden ilveilyä…
Ja nyt alkoi neiti Rousseau itkeä, aivan hiljaa, kuin salassa itseltäänkin. Outo toivomus, joka varmaankaan ei ollut niin aivan järkkymätön perusteiltaan, mutta silti tarkoitettu tänä hetkenä täysin vakavasti, täytti hänen mielensä:
»Jospa olisin köyhä tyttö enkä omistaisi mitään, ja jos hänellä olisi vain aivan vaatimaton asema maailmassa…» — — —
Lionel oli lähtenyt Pariisiin, sitten hän oli palannut sieltä, muttaRousseaun talossa ei häntä oltu nähty.
Guillemette ohjasi usein ponihevosensa linnan suuntaan. Hän uskotteli itsellensä, että tuo puoli Pont-sur-Doubs'in metsää miellytti häntä siitä syystä, kun siellä oli niin paljon kieloja ja villiruusuja, mutta väliin hän sentään ajatteli: »Jospa kohtaisin herra de Montjoien sattumalta…»
Ja hän teki itse asiassa niin monta retkeä tuohon suuntaan, että sattuman tosiaankin olisi täytynyt toimia, mutta vastakkaiseen suuntaan, jollei hän olisi kohdannut herra de Montjoieta.
Hän kohtasi hänet eräänä päivänä, jätettyään pienet ajoneuvonsa kukkia poimiakseen.
Herra de Montjoie kumarsi hänelle syvään, tuolla hienostuneella sulavuudella, joka Guillemetteä niin miellytti hänen ylhäisen syntyperänsä todisteena. Hän mainitsi Lionelin nimen, ja kun puhuteltu lähestyi, sanoi neitonen, kuumuudesta huolimatta hieman kalpeana, tuon lauseen, jota hän oli mahdollisen tarpeen varalta niin huolellisesti harjoitellut:
— Minua ilahduttaa, ettäsattumaon johtanut tiemme yhteen. Tahtoisin että eroaisimme ilman vihan kaunaa, ystävinä…
Herra de Montjoie ei vastannut, katsoi vain Guillemetteä, kalpeana hänkin vaaleassa puvussaan.
Guillemette jatkoi:
— Te mietitte yhä vielä lähtöä täältä?
— Kyllä, neiti. Serkkuni, paroni Jancourt, lähettää minut Patagoniaan, kasvattamaan lampaita… ja vartioimaan metsistyneitä hevosia…
Hän nauroi, mutta Guillemette tunsi väristyksen käyvän läpi jäsentensä.
— Patagoniaan! Oi, hyvä Jumala, sehän on erämaata, villien asumaa seutua — toisessa päässä maailmaa!
— Ei mitenkään, se on vain uutta maailmaa, siinä kaikki! vastasi nuori mies. — Sitäpaitsi on serkullani siellä useita asiamiehiä… Toiset niistä ovat naimisissa, minä tutustun siellä kokonaiseen ranskalaiseen siirtokuntaan, joskin pieneen.
— Mikä elämä, mikä elämä odottaakaan teitä siellä!
— No niin, — tosinhan se eroaa nykyisestä elämästäni… epäilemättä… mutta saan siellä paljon työtä ja liikuntoa… pampaskentillä… Minusta tuntuu kuin ryhtyisin lukemaan seikkailuromaania. Olo siellä tuntuu varmaan melkein hullunkuriselta…
Neiti Rousseau painoi äkkiä päänsä alas.
— Vai hullunkuriselta te arvelette sen tuntuvan…
Hänen puheensa katkesi. Lionel otti häntä molemmista käsistä.
— Guillemette, alkoi hän puhua toiseen sävyyn, — sallikaa minun sanoa, että minä rakastan teitä… nyt, kun te voitte minua uskoa. Jumaloin teitä… Olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka… ja jos lähtöni tuottaa minulle tuskaa, on syynä ainoastaan se, etten enää saa nähdä teitä…
Guillemette kuunteli häntä punaposkisena, silmät maahan luotuina, ja hänen päättäväinen ilmeensä oli kadonnut. Hän sopersi:
— Entä jos minä…
Herra de Montjoie katsoi häneen kiihkeästi, tietämättä mitä hän aikoi sanoa.
Äkkiä painoi sitten Guillemette liikkeellä, joka näytti rohkealta, vaan joka henki arkuutta, otsansa nuoren miehen olkaan.
— Koska toisetkin ovat ottaneet vaimonsa sinne mukaansa, niin tahdotteko tekin ottaa omanne?
Liikutuksen valtaamana huudahti Lionel:
— Suorittaisitteko todella sellaisen teon?
Hymyillen puhui Guillemette:
— Nähkääs, väärinkäsitys erotti meidät… aiheeton epäluulo. En voinut estää teitä lähtemästä, pelosta että sitten taas en enää voisi uskoa teitä. Mutta voin lähteä teidän mukaanne… niin tekin puolestanne uskotte minua. Tuolla kaukana ei minulla ole enemmän hyötyä teidän arvonimestänne kuin teillä minun rikkaudestani. Meidän täytyi kummankin »esittää todiste», kuten vaaditaan oikeudenkäynneissä, joista setäni väliin puhuu, ja nyt olemme sen tehneet.
Sormet sormien lomassa, he katsoivat toisiansa ihastellen, lumoutuneina. Kuten lapset, jotka ovat kiivenneet pöydälle, he tunsivat äkkiä oman suuruutensa, joka heitä häikäisi sitä enemmän, kun se oli ristiriidassa koko heidän sisäisen olentonsa kanssa. Hurmaantuneina he nyt ihailivat itseänsä ja toisiansa tuon suunnittelemansa ylevän teon johdosta.
Tuo hetki merkitsi sankarillista unelmaa heille, joiden hengenominaisuuksista puuttui, kuten Guillemette jo oli todennut, sekä ylenpalttinen suurenmoisuus että syvällisyys. He nauttivat haaveestansa rajattomasti, unohtumatonna oli se säilyvä heidän kallisarvoisten muistojensa joukossa…
Lionelin oli määrä lähteä vasta kolmen kuukauden kuluttua. Hän meni kertomaan tuosta uudesta elämänkokemuksestansa paroni de Jancourt'ille, joka hymyili, selittäen että Guillemette oli »herttainen pienokainen» ja antoi Lionelille maksumääräyksen, jolla hän sai nostaa kaksisataatuhatta frangia, voidaksensa ostaa, kuten paroni sanoi, vaimollensa joitakin pieniä koruja ja tarjota hänelle jotakin ravintoloissa, heidän huvitellessaan kuherruskuukautenansa.
* * * * *
Tilapäisessä asunnossaan Ludvig XVI:n aikaisessa taiteellisessa sopukassa Champs-Elysées'in kaupunginosassa ja hiukan kaikkialla Pariisissa ovat herra ja rouva de Montjoie viettäneet ne kolme viikkoa, jotka heidän avioliittonsa on kestänyt. Sillävälin on kokonainen lauma työväkeä hääriskellyt korjaustöissä Montjoien linnassa, — isäntäväen odotellessa hetkeä, jolloin heidän on astuttava laivaan, matkataksensa Buenos-Ayresiin.
Vastanaineet ovat onnellisia. Guillemette havaitsee, ettei hänellä ole ollut mitään iloa rikkaudestaan, ennenkuin Lionel ryhtyi sitä käyttämään, Lionel puolestaan tuntee, kuinka vähän tyydytystä hänelle on tuottanut ylimpiin piireihin kuuluminen, komea elämä, perehtyneisyys huvituksiin, jotka edellyttävät vuosisatojen hienostamaa perinnäistä älyä ja tunnetta, ennen sitä aikaa, jolloin hän ryhtyi perehdyttämään tähän elämään tuota jumaloimaansa olentoa, jonka muovailu hänestä näyttää tuottavan hänelle niin suurta kunniaa.
Lionel miettii myöskin, että varallisuus tuottaa onnea, ja Guillemette ajattelee, että on hauskaa olla markiisitar, — ja kumpikin he ovat sitä mieltä, että on suloista rakastaa.
Ja he rakastavat toisiansa, se on pääasia… Kaikki muu merkitsee kehystä, sivuseikkaa, kultamaljaa, josta virvoittava viini juodaan, soittoa ja sulotuoksua, jotka säestävät viehkeää unta… Mutta on miellyttävää juoda kallisarvoisesta maljasta ja uneksia nauttiessaan miellyttävistä aistimuksista.
Kello on kuusi. Markiisi ja markiisitar de Montjoie ovat kotona.Markiisitar istuu nojatuolissa, selaillen hajamielisesti kirjaansa,markiisi seisoo pöydän luona, missä hän juuri avaa konemaisestiArgentinan kartan.
Akkuna on auki. Riemukaaren takana rusottaa taivas ruusunhohteessa.
Tuo hohde virtaa aina lähemmäs kohden Guillemetteä, tauluille, huonekaluille, taideteoksille, sitten hänen vaalealle tukallensa, kasvoillensa — ja lopuksi se valahtaa yli koko hänen olentonsa. Kuin heräten hän silloin kutsuu Lioneliä, joka on heti hänen rinnallansa.
— Mitä sinä ajattelet? kysyy Guillemette.
— En mitään erikoista… tietääkseni, vastaa Lionel.
— Ajattelin kysyä sinulta erästä asiaa… Rakastathan sinä minua, eikö totta?
— Oi, rakkaani — rakastanko sinua… Voitko todella sitä epäillä?
Guillemette pudistaa hiljaa päätänsä, ikäänkuin karistaaksensa hiuksistaan niihin takertuneet auringonsäteet.
— Oi rakas, armas puolisoni, en epäile sitä ollenkaan, sanoo hän vakuuttavasti. — Entä sinä… luuletko että olen mennyt sinun kanssasi naimisiin kahdeksanhuippuisen kruunusi takia?
— Minun kruununi takia… Hyvä Jumala, rakkaani, kuinka voit ajatellakaan sellaista…
Hän on kietonut kätensä Guillemetten ympärille ja katselee häntä kiihkeällä ihailulla.
— Tiedätkös, mitä minä mietin, jatkaa Guillemette. — Ajattelen sitä, että meillähän on jo todisteemme.
— Niin kyllä, rakkaani.
— Ja minä ajattelen, että rakkautemme on niin voimakas, että me tulemme hyvin, hyvin onnellisiksi tuolla kaukana, Patagoniassa… Arvelen että tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täälläkin…
— Epäilemättä, rakkaani.
Hetkisen epäröityään jatkaa Guillemette hellästi:
— Tulemme siellä yhtä onnellisiksi kuin täällä… mutta onnellisemmiksi emme voi tulla siellä kuin täällä… koska on mahdotonta olla sen onnellisempi, eikö niin?
— Niin kyllä… juuri niin!
— Siis, jatkoi Guillemette, — kun meillä nyt on todisteemme… ja kun emme siellä tule onnellisemmiksi kuin täällä…
Hän keskeytti lauseensa, jatkaen toiseen sävyyn:
— Minkätähden me sitten oikeastaan lähtisimme sinne? Sitä minä puolestani en käsitä… Entä jos jäisimmekin tänne… mitä arvelet?
Ja he jäivät.
Nuori aviomies oli hyvin levoton mennessään ilmoittamaan serkullensa de Jancourt'ille tästä heidän uudesta päätöksestään, mutta paroni oli vanha ihmistuntija.
Samana päivänä, jolloin hän sai tietää Lionelin kihlauksesta, hän oli ryhtynyt toimeen, hankkiakseen toisen miehen hänen sijallensa.
Pierrette Hémont maalasi viuhkaa. Kumartuneena siron, taivaansinisen silkkikankaan yli, johon hän taitavin sormin sirotteli parven hentoja valkoisia perhosia, hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tykkänään työhönsä kiintyneenä, ja niin jäi häneltä huomaamatta ovikellon hiukan soinnuton kilahdus. Nähdessään äkkiä huoneessaan rouva Charlier'in valkotukkaisen pään kukitettuine päähineineen, hän päästi iloista hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.
— Täti Gertrude! Kuinka kiltisti, että tulitte tänne! Ja vielä näin rumalla säällä!
— Veljeni ei ole kotona? kysyi vanha rouva.
Ja sateelle läpäisemätön viittansa yhä yllään jäi Gertrude-rouva seisomaan, välittämättä nojatuolista, jonka Pierrette siirsi hänelle valkean ääreen. Vaihteleva kuten taivas ja meri oli rouva Charlier, — viehättävä ollessaan hyvällä tuulella ja sietämätön myrskypäivinään. Tänä lauantaipäivänä vaikutti hänen nenänsä terävähköltä ja hänen hymyilynsä happamelta.
— Huonot enteet! ajatteli Pierrette, kurottaessaan hänelle poskensa.
Himmeä valo, joka tunki sisään musliiniverhojen läpi, hieman lohdutonna valaisemastaan sateisen harmaata Pariisia, näytti käyvän hymyilevämmäksi saadessaan hyväillä Pierretten kultatukkaa ja päilyä hänen kirkkaansinisissä silmissään, mutta nuo vaaleat kasvot, jotka soivat valolle hilpeämmän sävyn, eivät pystyneet antamaan rouva Charlier'in nenälle omaa iloisaa ilmettänsä. Ne saivat osaksensa vain tavanmukaisen kylmähkön suutelon.
— Isäni on opistolla — luentoansa pitämässä, vastasi nuori tyttö tädin lausumaan kysymykseen. — Hän pahoittelee poissaoloansa…
— Käyntini takia, tarkoitat? Sitä minä en usko. Mihin hän oikeastaan pyrkii, mitä hän toimiskelee? Luullakseni eivät kaikki kemian professorit ole pakotetut laiminlyömään perhettänsä. Minä en ole nähnyt häntä kokonaiseen kuukauteen!
— Vähän minäkin häntä näen. Tehän tunnette rakkaan isäni tieteelliset harrastukset. Nykyisin häntä erityisesti kiinnostaa kauppakemia, ja kun hän toivoo keksineensä uuden huomiotaherättävän kankaiden värittämistavan, käyttää hän kaiken luennoista ja tutkintojen pidosta liikenevän aikansa kokeiluihin, jotka innostuttavat häntä aivan rajattomasti. Hän on laatinut itselleen kuntoon työhuoneen kuudenteen kerrokseen, hän hakee itselleen apulaista..
— Olisi parempi, jos hän hakisi sinulle puolison, keskeytti hänet rouvaCharlier kimeimmällä äänellänsä.
— Minulle puolison, täti Gertrude? Mutta meidän vanha ystävättäremme, rouva Desmoulins'hän oli saanut käsiinsä niin oivan tarjokkaan!
Kuullessaan nuo sanat rouva Charlier, joka vihdoinkin oli suvainnut käydä istumaan, hypähti raivostuneena pystyyn.
— Siis on totta, mitä minulle on kerrottu? Tulinkin juuri tiedustellakseni tuota asiaa isältäsi… On siis totta, että herra Ferny on kosinut sinua? Mutta, jos niin on, onneton lapsi, kuinka oletkaan voinut antaa hänelle rukkaset?
Lempeä, raikas nauru pulpahti esiin Pierretten huulilta.
— Kysymys kysymyksestä, täti Gertrude! Kuinka olisin voinut vastata myöntävästi? Kaunis hän ei ole, tuo herra Ferny!
— Kaunis — eipä suinkaan! myönsi rouva Charlier kylmän arvokkaasti. —Herra Ferny ei ole kaunis eikä ruma…
— Juuri niin, selitti Pierrette vakavana. — Hän ei ole kaunis eikä ruma, mutta pikemmin ruma, ei nuori eikä vanha, mutta pikemmin vanha, ei lahjakas eikä typerä, mutta pikemmin…
— Tyhmyyksiä, rakkaani! Herra Ferny ei tosin ole niitä miehiä, joista haaveelliset koulutytöt uneksuvat, mutta hän on kieltämättä kunnioitusta ansaitseva mies… ja hänen korkonsa ovat omiansa herättämään järkevän tytön mielessä mitä ihastuttavimpia haaveita… Hän oli mieltynyt sinuun, kaikesta päättäen olisivat avioehdot olleet mitä edullisimmat sinulle… Tuohan olisi ollut odottamaton onnenpotkaus sinulle, jolla ei ole lanttiakaan myötäjäisiä… Olen ihmeissäni siitä, ettei isäsi oivaltanut paremmin tuota asiaa!
Rouva Charlier'in huono tuuli ei ollut voinut sittenkään häiritä herttaisen maalaajattaren tyyntä onnentunnetta.
— Isäni ei sekaantunut ollenkaan tuohon asiaan! sanoi hän. — Hän on kasvattanut minut amerikkalaiseen tapaan ja on aina pikemmin kehittänyt kuin vastustanut luontaista itsenäisyyttäni. Mutta olen vakuutettu, että hän ajattelee samaten kuin minäkin, että nuorten tyttöjen, joilla ei ole myötäjäisiä, ei sovi käsitellä avioliittoasiaa ajattelemattomammin kuin niidenkään, joilla on mitä runsaimmat myötäjäiset. Olen yhdeksäntoista vuoden vanha… Vanhaksipiiaksi en siis joudu vielä aivan tuota pikaa, ja jos niin kävisikin, niin en lukisi sitä itselleni miksikään häpeäksi. Tunnen itseni rikkaaksi, sillä vaatimukseni ovat vähäiset, olen tottunut säästäväisyyteen, työni huvittaa minua, ja vaatimattomat taidetuotteeni suovat minulle mahdollisuuden osaksi huolehtia toimeentulostani. Siis ei mikään pakota minua menemään avioliittoon erinäisen aseman tai varallisuuden saavuttamiseksi. Jos menen naimisiin, rakas täti, silloin on sattuman täytynyt auttaa minut löytämään miehen, jolla on sydän paikallaan ja joka rakastaa minua myötäjäisten puutteesta huolimatta ja on herättänyt mielessäni tarpeeksi kunnioitusta ja hellyyttä, voidakseni ilolla omistaa hänelle elämäni. Tämä on minun käsitykseni tuosta asiasta!
— Pyydän sentään, pienokaiseni, ettet ainakaan odota minun ryhtyvän tuota sattumaa avustamaan! lausui täti Gertrude, yhä vieläkin kiihtyneenä.
— En mitenkään! Sitäpaitsihan teidän on piakkoin ryhdyttävä paljoa kiitollisempaan tehtävään, — serkkuni naittamiseen! Odotatteko häntä jo piankin? Iloitsen kovin tuon rakkaan Marcellen tulosta.
Kuullessaan mainittavan kummilastansa, rakkaimman veljensä Etienne Hémontin ainoata tytärtä, kävi rouva Charlier vihdoinkin virkeämmälle mielelle, kuin taikasanan vaikutuksesta.
Etienne Hémont oli kartuttanut vaimonsa tuomat runsaat myötäjäiset kolminkertaisiksi suurenmoisissa karjanhoitoyrityksissä. Marcelle oli kaunis, hän oli saanut huolellisen kasvatuksen ja oli varustettu mitä runsaimmilla myötäjäisillä, mutta huolimatta siitä, että hän pian oli alkava kahdennenkolmatta ikävuotensa, ei hänelle vielä ollut löydetty sopivaa avioehdokasta pienestä kaupungista, jonka peräti maalaisessa ympäristössä hänen vanhempansa asuivat. Rouva Charlier'in hartain toivomus, jonka hän myös oli uskonut Pierrettelle, oli saada tuo rakas veljentytär naitetuksi lähettyvillensä, Pariisiin.
— Marcelle saapuu kolmen päivän perästä, lapseni, sanoi vanha rouva melkein hellästi. — Pidän hänet luonani kokonaisen kuukauden… tai vaikkapa puolitoistakin, jos hän viihtyy. Ja sen hän epäilemättä tekee! Heti toisena päivänä tulonsa jälkeen hän saa esiintyä ensi kerran Pariisissa, »valkoisissa tanssiaisissa», jotka Prével-Desforges'in perhe panee toimeen karnevaalin johdosta, torstai-iltana. Kaikki ovat valkopukuisia, siitä tulee komea juhla… Tuo rakas pienokainen saa epäilemättä kutsuja kuinka paljon tahansa, ja toivon tosiaankin, että hänen kohtalonsa on ratkaistu, hänen palatessaan Normandiaan.
— Epäilemättä on helpompi järjestää hänen tulevaisuutensa kuin minun! tuumiskeli Pierrette, huoaten leikillisesti. — Ensiksikin on Marcelle viehättävä ja toiseksi ette voi häntä moittia samasta kuin minua, — ettei hänellä olisi lanttiakaan myötäjäisiä, sillä niitä hänellä on säkittäin!
Tuo huomautus harmitti rouva Charlier'iä.
— Luuletko siis, huudahti hän, — että aion houkutella kummitytölleni kosijoita hänen myötäjäisillään! Marcellen on voitettava ihailijoita kauneudellaan ja muilla henkilöllisillä ominaisuuksillaan… varon kyllä esittelemästä häntä ihmisille perijättärenä… Minä puolestani olen melkein köyhä, isäsi, joka viettää erakkoelämää ja jota ei monikaan tunne, omistaa ainoastaan professorin palkkansa… kuinka voisi siis kukaan tietää, että Marcelle on rikas!
Tädin väitteessä, että hänen veljentyttärensä Pierretten täytyisi myötäjäisten puutteessa tyytyä ottamaan puolisoksensa kenen vain saisi, vaan että hänen veljentyttärensä Marcelle köyhästäkin käydessään tekisi loistavat naimakaupat, — tuossa väitteessä, joka lausuttiin mitä viattomiinkaan sävyyn, ilmeni niin suunnatonta kohtuuttomuutta, niin kouraantuntuvaa epäjohdonmukaisuutta, että se pikemmin huvitti kuin harmitti Pierretteä. Mutta hän oli kerkäs naureskeluun ja pilantekoon. Jollei hän käynytkään kateelliseksi serkullensa, valtasi hänet kumminkin niin voimakas halu kiusoitella tätiänsä, ettei hän voinut sitä vastustaa.
— Kaikki saavat tietää, että Marcelle on rikas, hyvä täti, kaikki ihmiset, — sanokaa sitten minun sen sanoneeni! huudahti hän päätänsä pudistellen.
Rouva Charlier'in nenä venyi yhä pitemmäksi.
— En voi käsittää, kuinka kukaan voisi saada siitä tiedon…
— Siitä saadaan tieto siksi, etteivät tuollaiset asiat koskaan pysy salassa. Ken tietää sitäpaitsi, ettekö te juuri itse ilmaise sitä kaikkein ensiksi… jollette ole sitä jo tehnyt, lisäsi hän syvämietteisen näköisenä.
Rouva Charlier hätkähti kiukusta.
— Minä!
— Niin, te juuri, täti! Ettekö jo ole puhunut Marcellesta?
— Olen puhunut hänestä hänen myötäjäisiänsä mainitsematta.
— Oletteko varma, ettette ole puhunut niistä kenellekään? Ette ainoallekaan ihmiselle?
— En tietystikään… taikka tuskin ainoallekaan. Mainitsinhan tosin noista onnettomista myötäjäisistä ystävättärelleni rouva Saugélle, joka on itse henkilöity vaiteliaisuus… Ethän toki epäille, ettei…
— Ettei rouva Saugé sitä säilytä omana tietonansa, te tarkoitatte.Voihan hän tehdä senkin, jos hänellä on siihen omat henkilökohtaisetsyynsä. Kuinkas onkaan, tätiseni, eikö hänellä ole poikaa, tuolla rouvaSaugélla? Lapsukainen, joka voisi kuolla pelkästä rakkaudesta, hetiMarcellen nähtyänsä?
— Rouva Saugén molemmat pojat ovat naimisissa, tiuskasi rouva Charlier voitonriemuisena vastaan. — Myöntänet toki…
— Ettei hänellä voi olla laskelmia siltä varalta että he joutuisivat leskimiehiksi? Siinä olette kylläkin oikeassa! Mutta voitteko myöskin vakuuttaa, ettei tuolla vaiteliaalla rouvalla ole esimerkiksi nuorta veljeä?
— Hänen veljensä on jo kuollut.
— Taikka serkkua? Veljen- tai sisarenpoikaa? Täti hyvä, löisin vetoa siitä, että rouva Saugélla on sisarenpoika!
Rouva Charlier kohautti hartioitaan.
— No niin, olet osannut oikeaan, hänellä on sisarenpoika, myönsi hän, — mutta se ei merkitse kerrassaan mitään tähän asiaan nähden, sillä rouva Saugé on varsin järkevä nainen ja käsittää ettei tuo nuorukainen sovi puolisoksi Marcellelle. Hänellä on nimittäin kaiken kaikkiaan ainoastaan viisi- tai kuusituhatta frangia korkoja vanhempiensa jättämästä perinnöstä. Ja vaikka hän on opiskellut paljonkin, vieläpä saanut jonkun diploominkin, ei hän ole edes vielä ajatellut hankkia itselleen paikkaa tämän vuoden kuluessa, jonka hän jo on ollut vapaana sotapalveluksesta. Hän on taiteenharrastaja… noita ainaisia tyhjäntoimittajia, jotka voivat olla syömättä päästäksensä teatteriin tai saadakseen jonkun helyn ostetuksi.
— Ettekö luule, rakas täti, kysyi nuori tyttö peräti lempeällä äänellä, — että tuosta herrasmiehestä olisi hauskempi mennä naimisiin Marcellen kanssa kuin olla syömättä?
Vihan puna kohosi rouva Charlier'in luiseville poskipäille, mutta hänen kiukkunsa oli siksi suuri, ettei hän keksinyt mitään tarpeeksi nasevaa vastausta, ennenkuin Pierrette jo ehätti jatkamaan:
— Olen vakuutettu, että rouva Saugé on määrännyt Marcellen sisarenpojallensa!
— Rouva Saugé ei voi edes esitellä sisarenpoikaansa Marcellelle, vakuutti rouva Charlier, jo hiukan rauhoittuneena ja voitonriemuisena löydettyään mielestään pätevän vastaväitteen. — Hän on ollut hyvin sairaalloinen ja on viikko sitten asettunut Cannes'iin. Puhuin hänelle juuri illalla ennen hänen lähtöänsä Marcellesta ja häneen kohdistuvista tuumistani.
— Jollei hän voi itse esitellä sisarenpoikaansa, pitää hän muulla tavoin huolta siitä, että he sattumalta tapaavat toisensa, — siinä kaikki.
— Pierrette, huudahti rouva Charlier poissa suunniltaan, — olet ilmeisesti vannoutunut saattamaan minut raivostumaan!
Pierretten ilme kävi perin hämmästyneeksi.
— Minäkö! ihmetteli hän. — Mutta täti hyvä!
Nopeasti hän sitten jatkoi:
— Miksi te oikeastaan olette suutuksissanne, rakas täti? Te tiedätte varsin hyvin, ettei Marcelle ole niitä tyttöjä, jotka ken hyvänsä saa ansoihinsa mairitteluillaan! Mitä haittaa siitä siis on, jos tuo nuori mies haluaakin naida hänet?
— Olet oikeassa, myönsi rouva Charlier, puolittain vastahakoisesti.
— Te tiedätte, jatkoi Pierrette, — että nuoret tytöt, joilla on rahaa, väliin saavat hurjan paljon ihailijoita. Mitä minä puolestani toivon? Sitä, ettei Marcelle välittäisi noiden myötäjäismetsästäjien ihailusta! Te puolestanne katsotte suotavaksi, että hän kävisi köyhästä kuin Job — taikka minä, — tietääksensä miten hänen on arvosteltava tanssiaistuttavuuksiensa kohteliaisuutta. Mikä on lopuksi meidän kummankin vakaumus? Se, että Marcelle on liiaksi arvostelukykyinen, tehdäksensä typerät naimakaupat… Näette siis että olemme tähän asiaan nähden yksimielisempiä kuin koskaan ennen!
Hän lausui tuon kaikki niin herttaisella hilpeydellä ja oli niin ilmeisesti oikeassa, että rouva Charlier tunsi leppyvänsä ja oli melkein hämillään.
— Tuo selityksesi oli tarpeen, sanoi hän. — Väliin luulisi että sinä pelkäksi huviksesi intät minua vastaan tai ainakin olet niin tekevinäsi.
Äkkiä, kuin hyväilynhaluinen pikku tyttö, heittäytyi Pierrette tätiGertruden kaulaan.
— Älkää toruko minua… vaikka sitä ehkä hiukan ansaitsenkin! rukoili hän. — Minulla on teille eräs pyyntö, rakas täti, enkä rohkene lausua sitä, jos minua nuhtelette! Torstaina, jolloin on karnevaalipäivä ja nuo Prévelin perheen tanssiaiset, olen suorittanut työni loppuun ja haluaisin tulla katsomaan Marcellea tanssiaispuvussa.
— Tule meille jo aamiaiselle, pienokaiseni! Marcelle pukeutuu jo hyvissä ajoin ja minustakin on hauskaa että saat nähdä hänet. Puku, jonka hänelle olen tilannut, on ihmeen kaunis! vastasi rouva Charlier hyvillä mielin.
Sitten hän lisäsi, äkillisen liikutuksen vallassa, kuten hänen väliin kävi:
— Pikku tuhkapöperö-parka! Sinä et ole koskaan ollut tanssiaisissa!
— Minusta olisi kyllä hauskaa käydä niissä, rakas täti, mutta se kävisi niin kovin kalliiksi… niin saavat viuhkani mennä sinne minun puolestani! selitti Pierrette tyynesti.
Ja hyväillen kiintyi hänen hymyilevä katseensa valkeihin perhosiin, jotka liitelivät niin siroina silkin siintävässä ilmameressä.
— Lapsiparkani! Olen pahoillani, etten ole rikkaampi! Kun ajattelen, ettei sinulla ole mitään muuta huvia kuin maalaaminen ja että nuoruutesi päivät kuluvat hukkaan tässä synkässä asunnossa tällaisen kapean kadun varrella…
Mutta Pierretten ilme pysyi yhä edelleen hymyilevänä.
— Älkää puhuko niin, sanoi hän. — Synkkiä asuntoja ei ole olemassakaan, vaan ainoastaan synkkiä ihmisiä — ja he ovat synkkiä siksi, että heidän on ikävä. Minä olen hilpeä — sillä olen onnellinen, eikä minun ole koskaan ikävä.
Pierrette puhui totta, hänen mielensä oli täynnä onnen ja hilpeyden tunnetta.
Hän rakasti hellästi isäänsä ja tiesi omistavansa tuon omassa ajatusmaailmassaan elelevän innokkaan työntekijän rakkauden, joka jakaantui hänelle, nuorena kuolleen vaimon jättämälle lapsukaiselle, ja tieteelle, — hän piti tästä synkän harmaasta talosta, jonka tarjoaman kotilieden suojassa he viettivät lempeän vakavaa elämäänsä, sydänten yhdistäminä, joskin työ heidät usein erotti, — ja hän rakasti herttaista työskentelyänsä, joka samalla huvina ja velvollisuutena soi sisältöä hänen yksinäisille hetkillensä, taitoansa elähyttää silkki, kupari, porsliini kukkasilla ja perhoilla, ikäänkuin joku suopea haltiatar olisi loitsinut hänen sormensa sirottelemaan kevättä kaikkialle… Ja hän uskoi onneen, koska sitä uhkui koko hänen oma olentonsa, — hänen reipas nuoruutensa, hänen tyyni, raikas luontonsa, hänen salaperäinen tarmonsa vähäksyä vastahakoisuuksia.
Mutta hän uskoi siihen siksikin, ettei hän tätinsä karvaista opetuksista huolimatta tahtonut myöntää, että maailmaa hallitsisivat pankkipaperit ja rahasäkit…
Rouva Charlier'in lähdettyä pikku maalaajatar ryhtyi jälleen työhönsä. Hänen siveltimestään lennähti ilmoille valkoinen perhosparvi… elämästä iloitseva, kuten hän itsekin. Ja heidän lentimillään, hennoilla kuin kukkalehdet, lensivät nuoren tytön aatokset kauas, kauas siintävään kaukaisuuteen.
* * * * *
— Pikku Pierrette, olen niin pahoillani!
Nuo sanat kajahtivat Pierrette Hémont'ille vastaan, hänen saapuessaan seuraavana torstaina tätinsä vierashuoneeseen.
— Eikö Marcelle ole tullutkaan? huudahti hän.
— On kyllä, vastasi rouva Charlier, — mutta hän on varmaankin vilustunut matkalla — ja nyt hän on kuumeisena vuoteessa, aivan voimatonna… Se on kai influensaa tai jotain muuta sentapaista.
— Kuinka harmillista, kuinka hirveän harmillista! päivitteli Pierrette, naputtaen kevyesti mattoa pienen kenkänsä kärjellä. — Marcelle-parka! Ja minä kun juuri tulin kysymään…
— Mitä sitten, rakkaani?
— Nyt ei siitä tule mitään… Kun Marcelle on sairas, tuottaisin teille aivan liiaksi vaivaa! Isälle oli tarjoutunut oiva tilaisuus kokeilla keksinnöllään jossakin tehtaassa Vogeseilla, ja kun hän sai sijaisen luentojaan varten, lähti hän matkaan ja palaa vasta tiistaina. Hän lähti tänä aamuna, ja kahdenolo Thérèse-muorin kanssa ei viehättänyt minua erityisesti, — ja ajattelin siksi, että kenties te suostuisitte…
— Pitämään sinut täällä vieraana, jatkoi rouva Charlier.
— Niin, täti kiltti… Ajattelin, että saisin jutella hiukan enemmänMarcellen kanssa!
— Niin kyllä — mutta miksi käytät puheessasi ehtotapaa? Tietysti minä pidän sinut täällä, ehätti rouva Charlier vakuuttamaan herttaisesti. — Marcelle ihastuu kovin, kun saa pitää sinut luonansa, — aika käy hänestä hirmuisen pitkäksi!
Marcelle oli yhtä tyyni ja harkitseva, kuin Pierrette vilkas ja yritteliäs, mutta huolimatta luontonsa erilaisuudesta ja hieman pintapuolisesta tuttavuudestaan nuo serkut tunsivat harrasta kiintymystä toisiinsa. Ne harvat hetket, jotka he olivat saaneet viettää toistensa seurassa, olivat heistä aina tuntuneet miellyttäviltä ja hauskoilta.
Kun he olivat tervehtineet toisiansa lämpimin suuteloin, istuutui Pierrette Marcellen vuoteen ääreen, ja nyt seurasi hiukan lapsellinen keskustelu, jossa vieraan heleä ja sairaan hieman väsähtänyt ääni sekaantuivat toisiinsa, leikillisin tai hellin huudahduksin toisiansa säestäen.
— Ja entä Prével-Desforges'in perheen tanssiaiset? huudahti Pierrette äkkiä. — Nuo viehättävät valkoiset tanssiaiset, — nehän ovat tänään! Mikä onnettomuus, kultaseni!
Marcelle hymyili pieluksensa pohjasta.
— Prévelien valkoiset tanssiaisetko… Tunnustaisinkohan sinulle erään seikan, rakkaani… No niin, suoraan sanoen en välittänyt niin erikoisesti noista tanssiaisista, — arastelin niitä hiukan, näetkös. Kaikki olivat kutsutut sinne ilman vanhempiansa, kutsujat olivat herra Max ja neiti Suzanne Prével, talon poika ja tytär — näyttää olevan jotakin uutta kuosia! Kutsujien isä ja äiti saavat ottaa koko seurueen siipiensä suojaan. Näin ollen minä, joka en ole erityisen rohkea, olisin tuntenut olevani hiukan turvatonna. Ainoa, minkä takia olen pahoillani, on pukuni. Oi sitä pukua, Pierrette! Katsopa sitä, se on tuolla pienellä leposohvalla… kohotapa liinaa!
Pierrette noudatti kehoitusta, huudahtaen ihastuneena:
— Oi Marcelle, kuinka valkoinen se on!
Pierrette rakasti valkoista väriä intohimoisesti, mielettömästi… Hän ei olisi tänä hetkenä voinut sanoa, mihin kuosiin Marcellen puku oli laadittu, mutta hän nautti hurmaantuneena kaikesta tuosta valkeudesta, joka oli levitettynä hänen silmiensä eteen, — silkkimusliinin värisyttävästä lumivalkeudesta, satiiniruusukkeiden ja -pumppuloiden hohteesta, kahisevan, helmasta koristellun vuorisilkin kimmellyksestä ja väikkeestä… Oi, kuinka valkoinen, kuinka ihanteellisen valkoinen tuo puku oli!
Olisi luullut tuota kaikkea haltiattaren taikasauvan esiinloitsimaksi, niin mahdottomalta tuntui, että ihmiskäsi olisi kajonnutkaan noihin utuisen hentoihin, pehmoisiin kankaihin. Nyt havaitsi Pierrette myöskin pienet kengät silkkitupsuineen ja valkoisen huopahatun, jonka tavanmukaista mustaa nauhaa koristi vannikkeessa kieppuva oksa pähkinänvärisiä ruusuja. Pierrette katseli katselemistaan tuota viehättävää näkyä, ihaillen sitä lempein, hilpein mielin, taiteilijan tyydytyksellä. Kateuden tai katkeruuden tunnetta ei sekaantunut iloon, jota hänelle tuottivat nämä viehkeän kauniit ja hienot pukimet.
— Oi, Marcelle, toisti hän, — en olisi ikinä voinut kuvitellakaan tämän ihanampaa! Etkö sitten voi käyttää tätä pukua joissakin toisissa tanssiaisissa?
Marcellea huvitti tuo ihastus.
— Valitettavasti en, sanoi hän, — pukutanssiaisten aika on huomenna lopussa. Tuo kaunis puku jää käyttämättä, Pierrette-parkani… jollei kenties kävisi päinsä… mutta sehän sopiikin… miksikä ei! Sepä oli hyvä tuuma!
Pierrette katsoi häneen kysyvin, hämmästynein silmin.
— Pierrette, sanoi sitten Marcelle hilpeästi, — entä jos sinä menisit minun asemestani Prévelien tanssiaisiin?
Hämmästys, hurmaus jähmistytti Pierretten eloisat kasvot.
— Mitäs siitä arvelet? kysyi Marcelle.
— Mutta, sopersi Pierrette, päästessään vihdoinkin ääneen, — enhän ole… en ole ollut koskaan ennen tanssiaisissa.
— Etkö osaa tanssia?
— Osaan kyllä.
— Arasteletko sitten muutoin?
— En ollenkaan. Mutta…
— Mitä sitten? Olemme kasvultamme samankaltaisia, tuo puku sopii sinulle epäilemättä oikein hyvin. Ja se olisi minun mielestäni niin kovin hauska tuuma!
— Entä täti Gertrude?
— Täti Gertrude kirjoittaa pari sanaa rouva Prévelille, ilmoittaakseen tästä pienestä ohjelman muutoksesta, — siinä kaikki, Täti on niin herttainen, hän tekee kaikki mitä vain tahdon. Pierrette, rukoilen sinua suostumaan!
Pierrette hymyili. Hän loi silmäyksen tummahkoon pukuunsa, hän katsoi valkoista pukua, hän katsoi Marcellea. Äkkiä hän kiiruhti sairaan luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
— Koska tahdot, niin menen tanssiaisiin, sanoi hän. — Tämä on kuin satua tai unta… Paljon kiitoksia, rakas haltiatar!
* * * * *
Tänä iltapäivänä tuntui elämä Pierrettestä lakkaamatta sadulta. Tuhkapöperö ei voinut tuntea kuninkaan tanssiaisissa valtavampaa ihastusta kuin Pierrette noissa valkoisin kukin upeasti koristetuissa vierashuoneissa, missä hänen katsettansa kohtasi komea, loistelias valkopukuinen seurue, joka liiteli, pyörähteli valomeressä, valssin tenhoavien sävelten kiidättämänä.
Ja kaiken tuon valkeuden keskellä havaitsi Pierrette itsensä, yhtä valkoisena, ja hän hymyili katsoessaan kuvastimiin, ihmeissään kauneudestansa. Pelkoa ei hän tuntenut, levottomuus tai arkuus ei häirinnyt hänen ihastustaan. Marcellen puvussa hän tunsi itsensä uudeksi olioksi, pieneksi hilpeäksi lumihiutaleeksi, jonka ainoana mielihaluna oli liiteleminen.
Suzanne Prével oli vienyt hänet heti valkopukuiseen tyttöparveen, missä häntä oli tervehditty toverillisesti. Sitten hänelle oli esitelty joukko tanssinhaluisia nuorukaisia, valkopukuisia nekin. Nuo poikaset olivat mitä herttaisimpia olentoja ja kaikki samaa mallia. Kaikki ne tanssivat hyvin, kaikki hymyilivät Pierrettelle, sanoen hänelle kohteliaisuuksia. Ne olivat huvittavia toveruksia, jotka tuntuivat hieman tarumaisilta nekin. Tämän kuutamoseurueen valkeutta häiritsi vain muutama musta puku, neljä tai viisi kaikkiaan.
Pierretten oli hauska. Hänen riemunsa oli niin herttaista, teeskentelemätöntä ja luontevaa, hänen hilpeytensä niin puhdasmielistä, että hänen hymyilynsä sai muutkin hymyilemään, hänen ilonsa muutkin iloitsemaan.
Kun Pierrette oli istuutunut hetkiseksi kukkamaljakon viereen, jossa oli valkoisia hortensioita, lähestyi häntä eräs mustapukuinen herra, hänen äskeisen tanssitoverinsa seurassa.
— Sallitteko, neiti, sanoi nuorukainen, — minun esitellä erään ystävistäni, herra Roger Marçayn.
Mustatakki pyysi valssiin. Hän oli hyvin nuori, hyvin solakka ja hyvin hieno olennoltaan, hänellä oli vaaleat viikset ja syväkatseiset, lempeän hymyilevät silmät. Hän tanssi vielä paljoa paremmin kuin valkopojat. Hänen ohjaamanaan ei Pierrette enää ajatellut harjaantumattomuuttaan, — hän tunsi enää vain koskettavansa hiukan maanpintaa valkoisten jalkineittensa kärjellä.
Täten he karkeloivat hetken, mitään puhumatta, ikäänkuin hämmästyksen ja epämääräisen mielihyvän vallassa siitä, että heidän liikkeensä sopeutuivat niin erinomaisesti toisiinsa. Pierrette mietti mielessään, että valssi sentään oli harvinaisen viehättävää huvia.
Lopuksi mustatakki — Roger Marçay nimeltään — keskeytti äänettömyyden lausumalla pahoittelunsa synkän ikävästä puvustansa. Mutta kun he samassa sivuuttivat kuvastimen, joka jälleen totesi Pierrettelle hänen kuvansa viehkeyden, oli tyttönen juuri ajatellut, että koruttoman mustan puvun ja kevyen, hohtoisan silkkimusliinin vastakohta itse asiassa oli varsin miellyttävä. Hän oli myöskin miettinyt, että niin komea ja hieno kuin nuorukaisten valkoinen puku olikin, ei tuollainen tarjoilijan vaatetus kumminkaan oikein sopeutunut hieman ylpeään itsetuntoon, joka kuuluu arvostaan tietoisen nuoren miehen olentoon. Hän lausui nyt avoimesti nuo ajatuksensa herra Roger Marçaylle, joka hymyili tyytyväisen näköisenä, ikäänkuin hän juuri olisi ollut hiukan kateellinen valkopojille ja nyt rauhoittunut asiaan nähden. Sitten hän alkoi puhua noista tanssiaisista.
— En kysykään, onko teillä täällä hauskaa, neiti; sanoi hän, — se olisi turha kysymys. Loistavat silmänne, hulmuava tukkanne, hymyilevät huulenne, liitävät jalkanne vastaavat puolestanne. Hyvä Jumala, kuinka onkaan ihanaa, että on vielä olemassa nuoria tyttöjä, jotka voivat huvitella tuolla tavoin!
Pierrette vastasi helmeilevällä naurulla, joka viehkeästi suli valssin säveliin.
— Jospa tietäisitte… Nämähän ovat minun ensimmäiset tanssiaiseni!
— Mutta senhän tiesinkin, neiti!
He olivat lakanneet karkeloimasta ja menivät nyt talvipuutarhaan.Pierretten katseessa oli kysyvä ilme.
— Niin, tiesin sen, toisti nuori mies hilpeästi. — Tiesin nimenne, neiti, vaikka minun nimeni oli teille outo, ja tiesin että te olisitte tänään, tänä iltapäivänä, Prévelien tanssiaisissa, — ensimmäisissä tanssiaisissanne!
— Tuon kaikki tiesitte — jo ennen tuloanne tänne?
— Niin kyllä, neiti! Älkää vaivautuko arvailemaan, — tämän ihmeen selitys on varsin yksinkertainen: tätini on teidän tätinne vanhoja ystävättäriä…
Pierrette huudahti ehdottomasti:
— Rouva Saugékö?
— Juuri niin, rouva Saugé on tätini, myönsi nuori mies levollisesti. — Rouva Saugé, joka nyt on Cannes'issa, mutta oli kuullut rouva Charlier'ilta, että te aioitte noudattaa tämän hänelle varsin tutun, mutta minulle jokseenkin vieraan perheen kutsua, kehoitti minua välttämättömästi pitämään mielessäni nämä kauniit pukutanssiaiset ja pyytämään täällä karkeloon hänen nuoren ystävättärensä neiti Hémont'in. Huomautus tanssiaisista oli kylläkin tarpeellinen, sillä käyn niissä vain harvoin, mutta karkeloon nähden en olisi tarvinnutkaan tuota erityistä kehoitusta.
Neiti Hémont kuunteli häntä, hymyilyn häive suupielissään.
Mustatakki, Roger Marçay, oli siis rouva Saugén sisarenpoika, joka tädiltään saamiensa tietojen perusteella luuli karkeloivansa Marcelle Hémont'in kanssa! Tuo tiedonanto tuntui perin hullunkuriselta Pierrettestä, joka toden totta ei olisi uskonut osaavansa niin oikeaan ivallisissa ennusteluissaan… Rouva Saugé ei ollut hukannut aikaa, enemmän kuin hänen sisarenpoikansakaan! He halusivat ensimmäisiksi perijättären pyydystelyssä!
Pierretten huvista hurmaantuneissa silmissä näkyi välkähdys. Kiusoiteltuaan tätiänsä hän nyt tunsi kiihkeää halua tehdä hieman pilkkaa tuosta vaaleaviiksisestä mustatakista.
»Tämä on epäilemättä ainoa tilaisuus, jolloin voin tutustua runsaille myötäjäisille omistettuun uhrisuitsutukseen», ajatteli hän. »Minun on käytettävä sitä hyväkseni, kuten käytin mahdollisuutta päästä näihin ensimmäisiin tanssiaisiini, jotka kenties samalla ovat myös viimeiseni.»
Heidän sitten jatkaessaan jälleen karkeloa kysyi Roger:
— Tehän asutte Normandiassa, neiti?
Tuo oli suoranainen kysymys, ja silmänräpäystäkään epäröimättä vastasiPierrette:
— Niin kyllä, Normandiassa…
Arpa oli heitetty. Keskustelu kävi nyt siihen tapaan, kuin sitä olisivat jatkaneet Roger Marçay ja Marcelle Hémont. Mutta Pierretten oli mahdoton pysyä siitä aivan syrjässä, ja Marcellen puheissa kuvastui jossakin määrin Pierretten elämä, ajatukset ja tunteet ja niitä säesti Pierretten raikas ja viehkeä nauru…
Roger Marçay ei tyytynyt yhteen ainoaan valssiin, vaan halusi useampia karkelolta, ja Pierrette täytti hänen pyyntönsä. Lopuksi hän tuskin enää muistikaan näyttelevänsä toista henkilöä, karkelo viehätti häntä aina enemmän, hän oli hilpeä, tunsi tyydytystä, nautti osaksensa tulevasta ihailusta, — sillä niin kokematon kuin hän olikin, totesi hän kumminkin herkällä käsityskyvyllään, että rouva Saugén sisarenpoika osoitti hänelle suurta huomaavaisuutta, ettei hän välittänyt kenestäkään muusta — karkeloi muutaman ainoan kerran, sovinnaisuuden takia, neiti Prévelin ystävättärien kanssa.
»Kuinka ihastunut hän on Marcelle Hémont'iin!» ajatteli Pierrette. »Ei ihmekään! Kahdeksansadantuhannen myötäjäiset vapauttavat kyllä turhasta harkinnasta!»
Mutta vähitellen, illan jatkuessa, tuo ajatus alkoi herättää hänen mielessään katkeruutta. Tuo nuori mies oli kieltämättä miellyttävä! Hänen hymyilyssään, hänen katseessaan oli nuorteaa raikkautta ja vilpittömyyttä, hän vaikutti hyväsydämiseltä, lahjakkaalta. Ja kumminkin hän nuoruutensa päivinä, tuona kaikkea ylevää ja suurta unelmoivana aikana, omisti elämänsä suurten myötäjäisten pyydystämiselle! Ja ensi kerran elämässään Pierrette harkitsi, oliko maailma todellakin niin ruma ja rahanhimoinen, kuin miksi täti Gertrude sitä useinkin kuvaili.
Lähtöhetken tultua tiedusteli herra Marçay, oliko rouva Charlier'illa vastaanottonsa maanantaisin.
— On kyllä, aina maanantaisin, totesi Pierrette.
»Poikaparka, hän haluaa tavata Marcellea!» ajatteli hän, ajaessaan hetkistä myöhemmin tätinsä palvelijattaren seurassa hänen asunnollensa.
Vaivuttuaan hetkiseksi haaveisiinsa hän sitten pudisti kevyesti päätänsä päättäväisin elein.
»Se oli oikein hänelle!» mietti hän. »Hän ansaitsi hyvin pilani!»
* * * * *
Pierrette oli kertonut paljonkin tanssiaisista, mutta varsin vähänRoger Marçaysta. Hänellä oli hämärä tunne, että oli parasta pitää rouvaCharlier'ilta salassa tuo pieni kepponen, johon hän oli syypää.