Anna-Maija, joka kuuli äitinsä lopettavan tarinan näin, kysyi nyt:
— Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän taas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?
— Sen saat kuulla toiste, sinä pieni kyselijä hupakko, vastasi äiti.
— Mutta olihan kirjassa värssyjäkin…
— Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä… joita luotsi luki simpukkapuodissa… niin, ne minä jo olen unohtanut… sanoi äiti. Mutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!
Valokuvausta ja viisaustiedettä.
Oli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä edestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi kehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää. Olipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen, sillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet mietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä levystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli ihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi; pimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen valkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan se oli.
Hänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä omituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei koskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen asemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään keskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia olutta. Hänellä oli vain vikoja.
Ajattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä epätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä, mutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät vetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä, alkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi vihaksi. Se oli kauheata!
Kun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri lähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat he laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko ajan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut vaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin oli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin, saavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.
— Täälläkö se on? kysyi ajattelija.
— Pienen matkan päässä, vastasi yhtiötoveri.
He kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan aidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku. Ajattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan takia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin itsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä läpi pensaiden ja mustikanvarsien.
Kolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan neljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi hikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni tupaan, ja astui verannalle.
— Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät näköalan.
— Niinpä niin, ne suojaavat merituulilta, vastasi yhtiötoveri.
Ja tämähän näyttää ihan ajotarhalta, me asumme keskellä kuusikkoa.
— Se on terveellistä, sanoi yhtiötoveri.
Sitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa viisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista kivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä lähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei kelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa ruokalaji.
Ajattelija synkistyi ja istuutui kurpitsin alle valittamaan. Mutta jäädä hänen täytyi; ja yhtiötoveri palasi kaupunkiin hoitamaan liikettä toverin loma-ajalla.
Kuusi viikkoa oli kulunut, kun yhtiötoveri palasi ajattelijansa luo.
Laiturilla seisoi hoikka, punaposkinen ja ruskeakaulainen nuorukainen. Tämä oli nuortunut ja elämänhaluinen ajattelija.
Hän hyppäsi kuuden aidan yli ja ajoi itse sonnia edellään.
Verannalle tullessa sanoi yhtiötoveri:
— Sinä näytät terveeltä, kuinka olet voinut?
— Erinomaisesti, sanoi ajattelija. Aidat ovat karkoittaneet rasvan ruumiistani, kivet ovat hieroneet jalkani terveiksi, savi on tarjonnut minulle mutakylpyjä poistaen luuvaloni; niukka ruoka on parantanut maksani, kuusikko keuhkoni, ja ajatteles, ruskea lähdevesi sisälsi rautaa, jota minä juuri tarvitsin.
— Niin, niin, kuules sinä ajattelija, sanoi yhtiötoveri; negatiivisesta levystä saa positiivisen levyn, jossa varjot muuttuvat taas valokohdiksi. Jos sinä tahtoisit ottaa minusta sellaisen levyn ja tarkastelisit mitä vikoja minulta puuttuu, niin sinä et vihaisi minua. — Ajatteles vain: minä en juo ja siksi hoidan minä liikettä, minä en varasta, minä en koskaan puhu sinusta pahaa; minä en valita koskaan; en tee koskaan valkoista mustaksi; en ole koskaan epäkohtelias liiketuttavia kohtaan; nousen aikaisin aamusilla; puhdistan kynteni pitääkseni kehittäjän puhtaana; pidän hatun päässäni, etten pudottaisi karvoja levyille; tupakoin puhdistaakseni ilman myrkyllisistä höyryistä; jätän oven raolleen voidakseni työskennellä meluamatta kuvaamossa; juon iltasilla olutta, etten hairahtuisi juomaan viskyä, ja minä työnnän veitsen suuhuni, etten pistäisi itseäni ottimella.
— Sinä olet todella suuri ajattelija, sanoi valokuvaaja; ollaan nyt ystäviä, siten pääsemme pitkälle.
Puoli arkkia paperia.
Viimeinen muuttokuorma oli mennyt. Vuokralainen, muuan nuori mies, jolla oli suruharso hatussa, kulki vielä kerran läpi huoneiston tutkien, oliko hän unohtanut mitään. — Ei, hän ei ollut unohtanut mitään, ei kerrassaan mitään; ja niin meni hän eteiseen lujasti päättäen olla ajattelematta mitään siitä, mitä hän oli kokenut tässä huoneistossa. Mutta katsos, eteisessä puhelimen viereen oli seinään nupilla naulattu puolen arkin paperi; ja se oli täyteen kirjoitettu erilaisine käsialoineen, toisin paikoin selvästi musteella, toisin paikoin lyijykynällä tai punakynällä töherretty. Siihen oli kirjoitettu tämä kaunis tarina, mikä oli loppuuneletty niin lyhyen ajan kuin kahden vuoden kuluessa; kaikki, minkä hän tahtoi unohtaa, oli siihen kirjotettu; palanen ihmiselämää puolen arkin paperilla.
Hän otti alas arkin; se oli tuollainen auringon kelaama konseptipaperi, josta loistaa valoa. Hän asetti sen salin kaakeli-uunin komerolle, nojautuen sen yli luki hän. Ensin oli siinä hänen nimensä: Alice, kaunein nimi hänen mielestänsä siihen aikaan, sentähden, että Alice oli hänen morsiamensa. Sitten numero — 15.11. Se näytti kirkonseinälle ripustetulta virrennumerolta. Sen yläpuolelle oli kirjotettu: Pankki. Se oli hänen työnsä, pyhä työ, joka antoi leivän, kodin, puolison, olemassaolon perustan. Mutta sen yli oli vedetty viiva. Sillä pankki oli sortunut, mutta hän oli pelastunut toiseen pankkiin kuitenkin vasta monen, lyhyen ajan kestävän levottomuuden jälkeen.
Sitten se tapahtui. Kukkaiskauppa ja vuokra-ajuri. Tämä tapahtui kihlauksen aikaan, jolloin taskut kilisivät täynnä rahoja.
Sitten: kalustokauppias, verhoilija: hän perustaa kodin.Pikalähetystoimisto: he muuttavat uuteen kotiin.
Oopperan pääsylippumyymälä: 50.50. He ovat vastanaineita ja käyvät Oopperassa sunnuntaisin. Heidän onnellisimpia hetkiänsä, jolloin he itse istuvat vaijeten ja kohtaavat toisensa ihanuudessa ja sopusoinnussa satumaassa tuolla puolen esiripun.
Tässä seuraa mieshenkilön nimi, joka on poispyhitty. Se oli ystävän nimi, joka oli saavuttanut erikoisen korkean aseman yhteiskunnassa, mutta ei voinut kestää onnensa taakkaa vaan lankesi, auttamattomasti, ja matkusti hyvin kauas. Niin hauras on onni.
Tässä näkyy tapahtuneen jotain uutta puolisoiden elämässä. Siihen on kirjoitettu naisen kädellä ja lyijykynällä: "Rouva". Mikä rouva? — Aivan niin, se sama, jolla on iso kappa ja ystävälliset ja myötätuntoiset kasvot, joka tulee niin hiljaa eikä koskaan kulje läpi salin vaan suuntaa askeleensa käytävän kautta makuuhuoneeseen.
Naisen nimen alla on Tohtori L.
Ensi kerran sukeltautuu tässä esiin sukulaisen nimi. Siinä on "Mamma". Tämä on anoppi, joka hienotunteisesti on pysyttäytynyt erillään, jottei häiritsisi vastanaineita, mutta nyt on häntä pyydetty tulemaan hädän hetkellä, ja hän tulee ilomielin, koska häntä tarvitaan.
Tässä alkaa sinisellä ja punaisella värillä kirjoitetut töherrykset.Toimituskonttori: palvelustyttö on muuttanut tai tarvitaan uutta.Apteekki! Hm! Ilma pimenee. Meijeriosakeyhtiö. Tässä tilataan maitoa,tuberkeleista vapaata.
Maustepuoti, teurastaja y.m. Taloutta aletaan hoitaa, puhelimen kautta; silloin ei perheen emäntä ole toimessaan. Ei ole. Sillä hän makaa vuoteenomana.
Seuraavaa ei hän voinut lukea, sillä hänen silmiänsä alkoi hämärtää niinkuin mahtaa tapahtua hukkuvalle merellä, kun hänen täytyy katsoa läpi suolaisen veden. Mutta tuossa on: Hautaustoimisto. Se sana kyllä puhuu puolestaan! Isompi ja pienempi, ymmärrettävästi kirstu. Ja sulkumerkkien väliin oli kirjoitettu: maasta.
Sitten ei ollut mitään kirjoitettu. Maalla se loppui; ja niinhän se on.
Mutta hän otti auringon keilaaman paperin, suuteli sitä ja pisti sen povitaskuunsa.
Kahdessa minuutissa oli hän elänyt kaksi vuotta elämästään.
Hän ei kulkenut kumarana mennessään ulos; hän piti päinvastoin päänsä pystyssä niinkuin onnellinen ja ylväs ihminen, sillä hän tunsi kuitenkin omistaneensa ihanimman olennon. Kuinka monet kurjat eivät koskaan ole sellaista omistaneet!
Voittokulkija ja narri.
Oli kevätilta vuonna 1880, jota me ruotsalaiset emme koskaan unohda, koska me vietämme sitä joka vuosi, ja se tapahtui Blockhusuddenilla samana ikimuistettavana iltana. Tiellä seisoi vanha maalaispariskunta, he olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka yhdessä olivat vaeltaneet suurimman osan elämän vastamäkiä. He tähystelivät purjehdusreittiä, joka pilkoitti pimeydessä alla kyynelsilmäisten tähtien, ja katselivat miestä, joka laiturilla hämärässä oli jossain kummallisessa hommassa. Kauan he seisoivat, hyvin kauan; milloin tarkastellen tummaa purjehdusreittiä, milloin katsellen kaupungista heijastavaa, valtavaa tulen heijastusta.
Vihdoin huomasivat he ulapalla lyhdyn, kaksi lyhtyä, monta lyhtyä. Silloin puristivat vanhukset toistensa käsiä, hiljaisuudessa, alla tähtien, kiittäen jumalaa siitä, että hän oli antanut heille takaisin heidän poikansa, joka oli saanut osan suuren urotyön kunniasta purjehdittuaan ympäri Aasian, ja jota koko vuoden ajan oli surtu kuolleena.
Tosin hän ei ollut ensimmäisiä, mutta hän oli ollut mukana; ja nyt saisi hän syödä kuninkaan luona, saisi vastaanottaa ritarimerkkejä sekä leipääkin tuottavan toimen sittenkuin valtiopäivät jo olivat määränneet kansallispalkinnon puhtaassa rahassa.
Lyhdyt suurenivat ja lähenivät; pieni höyryalus hinasi isoa, tummaa parkkilaivaa, joka läheltä näytti niin yksinkertaiselta, niinkuin moni muukin suuri seikka voi näyttää.
Ja nyt näkyi laiturilla omituisissa hommissa oleva mies raapaisevan tulta tulitikulla.
— Mitähän tuo on? sanoi ukko. Ne näyttivät isoilta, isoilta steariinikynttilöiltä.
Ja he menivät lähemmäksi katsomaan.
— Se näyttää rytötalaalta kalanpyydyksiä varten, sanoi eukko, joka oli rannikkoseudulta kotoisin.
Ratsh! Its-sh! Si-si-si-si! sanoi se. Ja vanhukset seisoivat tulien ja liekkien piirittäminä. Taivaan tähtiä päin syöksyi nyt kokonaisia tulivihkoja sytyttäen korkealla uusia tähtiä niin, että jos joku tähtientähystäjä olisi nähnyt ne tähtitornista, niin olisi hän luullut taivaan laelle syntyneen uusia tähtiä.
Vuoden 1880 mukana tuli todellakin jotain uutta sekä taivaalle että maan päälle, sillä syntyi uusia ajatuksia uusiin mieliin, uutta valoa ja uusia keksintöjä. Tulihan rikkaruohoakin uuden nisun mukana, mutta rikkaruohon pitää siinä olla, sen pitää antaa kosteutta ja varjoa eroittuakseen elonleikkuun aikana nisusta. Mutta mukana sen pitää olla, sillä se kuuluu viljaan niinkuin akanat kuuluvat jyviin.
Olipa siinä ilotulitusta kerraksi ja kun sauhu oli hajaantunut — sillä sauhu kuuluu tuleen — niin oli koko prameus poissa.
— Olisipa ollut koko hauskaa olla tänä iltana mukana kaupungissa! sanoi eukko.
— Jonnin joutavia! Me olisimme olleet siellä vain romuna, katsos, alhaiset ihmiset, jotka tunkeilevat esille, saavat niin helposti ylpeän maineen. Pojan me kyllä tapaamme huomenna, jahka hän pääsee erille morsiamestaan, joka on häntä lähempänä kuin me.
Sehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla järkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?
Ja niin menivät he kaupunkiin!
* * * * *
Katsokaamme nyt kuinka pojan kävi!… Hän oli laivassa merenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta ja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä, mitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet, kun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin mielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti ikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan talossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia hiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan ja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät sitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä oli taipumusta.
No niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet, ja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita sankareita. Ja niin matkustivat he sinne.
Ovathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori kaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän kuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja julmia.
Kun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita puheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä panna toimeen juhlakulkue.
Merenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden mahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet torisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli kulkue.
Ensin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli mursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia ylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse turkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein arvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta menettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten tuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden esittäminä.
Viimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis mies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on kunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka ne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja irvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä päinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi, ja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä ruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.
Mutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi hän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi merenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty, sillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen äidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.
Olihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset nauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli luonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän ei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja synkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä mennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän tuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin seikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat esittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta, liikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä, minkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin pyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan prameileva.
Silloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti häntä ja hän jäi istumaan paikalleen.
Kun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui Suuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen olalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:
— Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaaSuuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!
Illalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta hänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi tultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli hän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa itseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki hän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa suurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen prameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että hänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.
Kolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä omantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei kukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea itsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan lopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut itselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.
Niin kulki hän erään ryhmän ohi ja kuuli erään pensasaidan takaa äänen.
— Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen.Hänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.
Tämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa sana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.
Sinä olet tänä iltana niin hyvä ja sentähden olet sinä niin kaunis!
Hänkö kaunis? Sehän oli ihmetyö, ja sellaisia ei nykyään enään tapahdu, mutta hänen täytyi se uskoa, koska hän tiesi olevansa ruma.
Vihdoin kilahutti Suuri maljaa ja piti puheen, joka alkoi suunnilleen tähän tapaan:
— Kun Roomalainen Voittaja kulki voittokulkueessa, seisoi aina orja hänen takanaan vaunussa huutaen sotapäällikölle Senaatin ja kansan häntä juhliessa: "Muista, että sinä olet vain ihminen!" Ja voittajan nelivaljakon vieressä kulki narri, joka halvensi riemuvoiton arvoa herjauksillaan ja raastoi alas voittokulkijan luonteen pilkkalauluillaan. Tämä oli vanha hyvä tapa, sillä mikään ei ole ihmiselle niin vaarallista kuin luulla olevansa jumala eikä mikään ole niin vastenmielistä jumalille kuin ihmisten ylimielisyys. — Nuoret ystäväni; urotyö, minkä kotiin palaten olemme suorittaneet, on ehkä arvattu liian suureksi; voiton humala on kyllä noussut päähämme, ja sentähden teki tänään hyvää nähdä Teidän ilveilynne. En sano tätä ikäänkuin kadehtisin narrin osaa enkä eksyäkseni epäilemään teidän kauniita tarkoituksianne, kaukana siitä, mutta minä kiitän Teitä joka tapauksessa meille osoittamastanne kunnianosoituksesta. Se opettaa minulle, että minulla on jälellä vielä paljon valloitettavaa ja se muistuttaa minulle aina, kun jumaloiminen johdattaa kiusaukseen, että minä olen vain ihminen.
— Bravo! huusi merenmittaaja.
Ja juhla jatkui häiritsemättä vilpittömässä ilossa ja riemussa, narrinkin häiritsemättä, joka häpeissään oli vetäytynyt syrjään ja kadonnut.
Niin tapahtui merenmittaajalle ja Suurelle! Katsokaamme, kuinka narrin kävi!
Narri oli seisonut pöydän ääressä Suuren pitäessä puhetta, silloin oli merenmittaaja tarkastellut häntä katseella, sellaisella katseella, joka tulinuolen tavalla voi sytyttää ison linnoituksen. Ja narri oli riivattu ikäänkuin hän olisi saanut tulta vaatteisiinsa, kun hän häipyi yöhön. Hän ei ollut mikään hyvä mies. Tosin myös narrit ja pyövelit ovat ihmisiä, mutta eivät meidän parasta laatuamme. Hänellä oli myös paljon vikoja ja heikkouksia kuten meillä kaikilla, mutta hän osasi niitä salata. Nyt tapahtui jotain ihmeellistä. Matkimalla koko päivän merenmittaajaa sekä humalan vaikutuksen alaisena oli hän siinä määrin luikerrellut osaansa, ettei hän voinut siitä taas päästä; ja koska hän oli esittänyt merenmittaajan vikoja ja heikkouksia, oli hän ikäänkuin omaksunut ne. Merenmittaajan mainittu katse oli työntänyt ne hänen sielunsa syvimpään pohjaan niinkuin laastikku työntyy alas ruutipanokseen. Hän oli ladattu merenmittaajalla, ja sentähden alkoi hän rähistä ja soittaa suutaan tullessaan kadulle. Mutta sillä kertaa ei hänellä ollut onnea. Sillä poliisikonstaapeli tuli pyytäen häntä olemaan hiljaa. Narri vastasi jollakin sutkauksella lausuen sen merenmittaajan skoonelaisella murteella. Mutta aatelkaas! konstaapeli, joka sattui olemaan kotoisin Skåne'sta, suuttui ja vei narrin putkaan. Mutta narrienhan on yhtä vaikeata ymmärtää totta kuin poliisien pilaa, ja sentähden teki narri väkivaltaista vastarintaa tätä toimitusta vastaan, mutta sillä seurauksella, että poliisi sivalsi häntä pähkinäpuisella kepillä useat kerrat selkään.
Sitten sai hän mennä! Nyt voisi kyllä luulla, että hän oli kärsinyt tarpeeksi rangaistusta, mutta niin ei ollut asian laita.
Narri ei tuntenut kurituksen kautta itseään laisinkaan parannetuksi; pikemmin katkeroituneena lähti hän niinkuin Sioux-indiaani sotaretkelle etsimään kostonsa uhria.
Sattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen talonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa istui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.
Nähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat suuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.
Nyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi palamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli johtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä, olisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut, niin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.
Mäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri puhui näin:
— Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on kirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!
Nyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä ei totta ollut:
— Suuri on humpuuki!
Tämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten kiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen kasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla; lyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä välin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni säkkiin.
Mutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi talonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle torille.
Ja siellä näytettiin narria kansalle, joka nauroi. Se oli oikein hänelle!
Irti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui portaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.
Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.
Satamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy vasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä, ja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä keskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu niin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen rakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut jäävät sinne eliniäkseen.
Oskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli päinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei edes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla kallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä, jotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä. Näiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita kivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin hän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.
Hän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli mustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.
Talvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki hän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan ammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan, ratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä. Toisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat pojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.
Kun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat satamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina. Silloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli istunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan koneenkäyttäjänä.
Nyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä eihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli Riddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.
Jos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren, kuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin; hän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat kivimiehet vuorella.
Mutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan ja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän sekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa öin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen kärsivät.
Ensi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät vangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.
Mutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui lempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse kuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska toivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he tunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat kiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua samassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja he valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.
Eräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin Riddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat vapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat he pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös kuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.
— Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät vapauteen, sanoi eräs vanki.
— Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat vapaina.
— Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana, sillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.
Vankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä rikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia, että heillä muka oli huono onni.
Kuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki rantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa. Hän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä ei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä salakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai tiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota eivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli taas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja liikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin laskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän ei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään. Hän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei ollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana liikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi vaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat kiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla oli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää, sillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen päälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta sai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.
Mitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut mihinkään hyvään!
Samassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se oli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota jostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle, pudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti hän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle ja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat hienoimmalle hartsille.
Hetken istuttuaan kalveessa nukahti hän.
Ja hän näki unta.
Koko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine kukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja perhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota hän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä oli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja silmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien lehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen näköinen, mutta ei ollut pääskynen.
Saattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja ymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie, tänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä! Liejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!
Hän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Mutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa päivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.
Kaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet ottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan vankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä takaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt pysäytti hänet muuri.
Silloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin päätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten heittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.
Hän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti, vihreä puutarhan portti… ja… nyt hän heräsi.
Kun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen koivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi itsekseen:
— Olisipas se ollut edes lehmus.
Ja kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin kovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja pieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja sydänsäveliä.
Seuraavana päivänä oli koivu kuihtunut ja se antoi vain vähän varjoa.
Sitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne kalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso koivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.
Silloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun aurinko pisti häntä päälakeen.
* * * * *
Oli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus ja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden määrättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai hän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä, näki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä ennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.
Ja he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla lojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä, mätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi nimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia nahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota pesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen huuhtoneet.
Ja sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju, että vain vanki sen kesti.
Mutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä törky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi proomun heidän omalle kalliolleen.
Sinne lastattiin koko lieju ja se heitettiin vuorelle, missä ilma pian oli myrkytetty. Ja he kahlasivat liassa ja he tahrasivat vaatteensa, kätensä, kasvonsa.
— Tämä on helvetti! sanoivat vangit.
Parina vuotena he ruoppasivat ja lastasivat lian kalliolle, mikä pian oli kadonnut.
Talven valkea lumi putosi maahan joka syystalvi levittäen peitteen valkeine lakanoineen yli kaiken saastan.
Ja kun viimeinen kevät tuli ja lumi suli, oli paha haju kadonnut ja lieju alkoi näyttää mullalta. Sinä kevännä loppui ruoppaus, ja meidän kivimiehemme sai nyt työtä pajassa niin, ettei hän enään koskaan joutanut kalliolle. Mutta kerran syksyllä hiipi hän sinne ja silloin sai hän nähdä jotain ihmeellistä.
Ruoppausmullassa kasvoi yrttejä. Tosin rumia, lihavia yrttejä. Enimmäkseen olivat ne kukkia, joita kutsutaan Rusokiksi, se on nokkosen näköinen, mutta sillä on ruskeita kukkia. Se on rumaa, sillä kukkien pitää olla valkoisia, keltaisia, sinisiä tai punaisia. Ja siellä kasvoi myös oikeita nokkosia vihreine kukkineen, ja takkiaisia, suolaheiniä, ohdakkeita, savikkoja. Kaikki nämä kukat olivat mitä rumimpia, polttavimpia, pistävimpiä yrttejä, joita ei ihminen rakasta ja jotka seuraavat rikkaläjiä, palaneita pihamaita ja ruoppauksia.
— Me teimme puhdasta meren pohjalla ja saimme sijaan lian, sanoi vanki. Siinäkös se kiitos seisoo!
Sitte tuli aika, jolloin hän vietiin uudelle kalliolle, josta piti tulla linnoitus, ja hän hakkasi taas kiveen; kiveen, kiveen, kiveen!
Siellä menetti hän toisen silmänsä ja häntä lyötiin silloin tällöin. Ja hän oli siellä niin kauan, että uusi kuningas kuoli ja sai seuraajan. Kruunauspäivänä piti yhden vangin saada armo ja päästä vapauteen. Ja se armoitettiin, joka oli käyttäytynyt siivoimmin ja samalla päässyt selvyyteen väärästä teostaan. Ja se sai vapauden! Mutta silloin oli muiden vankien mielestä heille tehty vääryyttä, sillä heidän keskuudessaan pidettiin sitä raukkana, joka oli katunut "sitä, mille ei mitään mahda".
Ja niin kuluivat taas vuodet! Meidän kivimiehemme oli nyt hyvin vanha. Ja koska hän oli heikko toimittamaan raskaampia töitä, vietiin hän takaisin kalliolle ja pantiin neulomaan säkkiä.
Eräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän istuessa neulomassa.
— No, sanoi pappi, etkö sinä koskaan pääse täältä?
— Kuinkas se käy päinsä? vastasi kivimies.
— Kyllä, kunhan tunnustat tehneesi väärin.
— Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on, niin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa nähdä.
— Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian saavan sen nähdä!
Eräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota hän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.
Oli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät hauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.
Kun hän tuli niemelle — ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan suloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa niinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita koivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.
Tämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat ruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja siellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät, mutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei tämä ollut unta.
Kirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla ajattelematta profeettaa ja kurpitsia.
— Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai kehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.
Ja kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne kirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä ikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun suvihuvilan ohi kiidettäessä.
Hän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut mitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät koivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.
Ja siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean muurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa, mikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa liikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja sinikeltainen lippu liehui tuulessa.
Ja hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman muurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä päätti hän, että pöytää katettiin.
Hän tuli veräjälle ja näki… Syreenit kukkivat ja niiden alle katettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä laulettiin.
— Tämä on paratiisi! sanoi ääni hänelle.
Hän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui maahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.
Silloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin puettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella oli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja lapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi:
— Tule ukkoseni, niin saat viiniä.
Ukko otti lahjan vastaan ja joi. Se oli rikkaan miehen viiniä, se oli tullut kaukaa auringon seuduilta; ja se maistui niinkuin hyvän elämän makeus maistuu, kun se on parhaimmillaan.
— Tämä on laupeus! sanoi hänen oma vanha murtunut äänensä. Mutta kuules lapsi, sinä et ajattelemattomuudessasi olisi minulle suonut juomaasi, jos olisit tietänyt, kuka minä olen?
— Tiedän; sinä olet tietysti vanki! vastasi tyttö.
— Sen sinä tiesit! Ja kuitenkin… tämä on laupeus.
Kun vanha kivimies palasi, ei hän enään ollut kivestä vaan hänessäkin oli alkanut jotain kasvaa.
Ja kun hän kääntyi ohi jyrkänteen, näki hän monirunkoisen pensaan näköisen puun. Se oli kaikista kaunein, se oli orapaatsama, mutta sitä ei ukko tietänyt. Pieni levoton lintu lensi puuhun, se oli musta ja valkea kuin pääskynen ja kansa sanoo sitä paarmalinnuksi, vaikka sillä on joku toinen nimi. Ja lintu piiloutui syvälle lehviin ja lauloi niin surullisesti mutta lempeästi:
Lie-juun, lie-juun kuolit Sä!Lie-justa, lie-justa nousit Sä!
Tämä oli ihan samanlaista kuin unessakin; ja silloin käsitti ukko, mitä paarmalintu oli tarkoittanut.
Tupakkaladon salaisuudet.
Oli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät monetkaan voi laulaa.
Sitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle kuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen, mutta sydämmestä ei hän huolinut.
Nyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän ajoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle valokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen puodinikkunoihin.
Hän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin, saippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa teatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin hän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.
Eräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto kulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti vieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan; ja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen anastaja sen saisi.
Ja niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat kauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin lokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.
Siiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli meressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun hänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki virta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen ymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta meressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa; ja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa lopussa.
Kuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt laituria vastaan.
— Sinä saat minun käteni, vastasi kaunotar.
— En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.
Tämä oli majesteettirikos kauneutta vastaan ja sentähden täytyi hänen kuolla.
Kuinka kapellimestari menetti paikkansa, siitä tietävät paraiten teatteri-ihmiset, jotka ymmärtävät sellaisia asioita. Mies piti lujasti puoliaan, ja tarvittiin kaksi vuotta ennenkuin saatiin hänet alaspudistetuksi.
Mutta alas hän putosi; ja kun kaunotar oli raivannut hyväntekijänsä tieltään, riemuitsi hän, ja pöyhistyi yhä enemmän niin, että se päälle päätteeksi alkoi näkyä. Ja yleisö huomasi, että sydän ihomaalin alla oli ilkeä; siksi yleisöä ei enään liikuttanut hänen laulunsa eikä se uskonut hänen kyyneliinsä ja hymyilyihinsä.
Hän huomasi sen ja katkeroittui. Hän hallitsi vielä teatteria; tukahutti kaikki, jotka tahtoivat kohota ja antoi ne rusikoida pahanpäiväisiksi sanomalehdissä.
Hän menetti suosion, mutta valta merkitsi hänelle enemmän. Koska hän nyt oli rikas, mahtava ja tyytyväinen, viihtyi hän hyvin elämässä, eivätkä hyvinviihtyvät ihmiset ainakaan laihdu, pikemmin he lihovat, ja hän aikoi todellakin tulla lihavammaksi. Se alkoi niin hiljalleen ja varovasti, ettei hän sitä huomannut ennenkuin se jo oli myöhäistä. Pam! Luisuminen käy nopeasti, ja tämä matka meni huimaavaa vauhtia alaspäin. Eikä auttanut kidutuskaan, johonka hän alistui. Hänen täytyi nähdä nälkää vaikka hänellä oli herkullisin pöytä koko kaupungissa ja kuta enemmän hän näki nälkää, sitä enemmän hän vain lihostui.
Vuoden kuluttua oli hän lopettanut leikkinsä ja hänen palkkansa alennettiin. Kahden vuoden kuluttua oli hän puoleksi unohdettu ja nuoremmat olivat anastaneet hänen paikkansa. Kolmannella vuodella sai hän eron palveluksestaan; ja silloin vuokrasi hän itselleen ullakkohuoneen.
— Syynä siihen oli luonnoton lihavuus, sanoi ohjaaja kuiskaajalle.
— Eihän siihen ollut syynä lihavuus vaan pöyhkeys! sanoi kuiskaaja.
* * * * *
Nyt istui hän ullakkohuoneessa ja katseli alas suurta istutusmaata. Siellä oli myös iso tupakkalato ja hän piti siitä, sillä siinä ei ollut ikkunoita, joista ihmiset olisivat voineet häntä kurkistella. Ja kattotiilien alla asusti siellä varpusia, mutta sinne ei ahdettu tupakkaa, sillä sitä ei siellä viljelty.
Niin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten se oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä kukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia, pian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.
Entisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän piti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa, Carmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat täyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka oli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas, ja teatterit piti avattaman.
Laulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa, joka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.
Silloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen avain. Hän avasi ladon ja astui sisään.
Sitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin katosivat latoon.
Tämä alkoi nyt tulla mielenkiintoiseksi.
Jonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen jotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai väliseinämiltä.
Portin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne kallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli maalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi, ehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.
Nämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust näytelmässä käytetyn ruusupensaan.
Lato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän kerran itse laulanut "Pieni kukkanenhan oot".
Sydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust esitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut laulanut pää-osaa, joka on Margarethan.
— Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin minä kuolen.
Ullakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa muutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä Oopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki miten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine muine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja meren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.
Mutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi tulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen nimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi tori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein eroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan kehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja takaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria mustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä kiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi:C, A, R, M, E, N.Sehän oli Carmen!
— Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka, ei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen nimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista, kirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen kuvansa lämpiöstä.
Hän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan selittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan; ja olihan juhlittu laulajatar kuollut.
Niin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli rikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään, mutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli kirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.
Hän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin tuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna sai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten ikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille. Mutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä plakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: "Herran kasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän poispyyhkii heidän muistonsa maan päältä."
Jotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä selitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.
— Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi ole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.
Ja niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä epätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen ihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään, uskaltaisiko hän tervehtiä.
Kapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät moittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä loisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.
— Hanna, kuinka hoikaksi ja hienoksi sinä olet käynyt, sanoi hänen suunsa.
Laulajatar katseli itseään ja hän huomasi sanat tosiksi.
Suru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli entistään ihanampi.
— Ja yhtä nuori sinä olet. Nuorempi!
Tämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut; ja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän sanoi.
— Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari, joka ei sietänyt kohteliaisuuksia.
— En tiedä! nyyhkytti hän.
— Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen… Niin, Ooperaan minun luokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas…
Laulajatar tuli; tuli jälleen ja hänellä oli jälleen menestystä.
Yleisö oli antanut anteeksi ja unohtanut, oli unohtanut pahan; ja nyt on laulajatar taas yhtä suuri, vieläpä paljon suurempi kuin ennen.
Tästä kertomuksesta on oppiakin!
Sankt Gotthardin satu.
Oli lauvantai-ilta Göschenissä Urin kantonissa. Tämä kantoni on yksi neljästä alkukantonista, Vilhelm Tellin ja Valter Fürstin kantonista. Sankt Gotthardin pohjoispuolella, missä germanilaista kieltä puhutaan, missä asuu hiljaisia, ystävällisiä ihmisiä hoitaen itsemääräämisen oikeudella omia asioitaan, missä "pyhä metsä" seisoo suojellen lumivyöryjä ja vuorenvieremiä vastaan, siellä on pieni viheriöitsevä kylä puron rannalla, joka liikuttaa myllynpyöriä ja sisältää taimenia.
Nyt lauvantai-iltana, kun iltakello soittaa angelusta, kokoontuu kylänrahvas kaivolle ison saksanpähkinäpuun juurelle. Tuossa tulevat postimestari, amtmanni ja itse eversti kaikki paitahiasillaan viikatteet olalla. Päivän heinänteosta he palaavat pesemään viikatteitaan, sillä täällä on työ arvossapidetty ja omatekoista kunnioitetaan täällä enimmin. Sitten tulevat pojatkin viikattaneen ja tytöt lypsinkiuluineen jälessä; sitten kokoontuu jättiläisrotuinen maatiaissyntyinen lehmikarja, jossa jokainen lehmä on härän suuruinen. Lihavaa on maa ja siunattua se on; mutta viini ei kasva siellä Gotthardin pohjoispuolella, ei olivikaan, ei silkkipuu eikä rehevä maissi. Vihreä ruoho, kultaiset tähkät, korkea saksanpähkinäpuu, ne ne antavat vuoden sadon.
"Kultaisen Hevon" ravintola sijaitsee kaivon luona Sankt Gotthardin äkkijyrkänteen alapuolella; ja siellä puutarhassa yhden ainoan pitkän pöydän ääressä istuvat nyt väsyneet niittomiehet, kaikki saman pöydän ääressä ilman arvojärjestystä; amtmanni, postimestari, eversti, vieläpä rengitkin; tehtailija, joka valmistaa olkihattuja sekä hänen työmiehensä, kylän pieni suutari, koulumestari ja kaikki muut.
He haastelevat sadosta ja lypsystä; ja he laulavat yhdessä lauluja, jotka kajahtavat yksinkertaisissa kolmisoinnuissa niinkuin paimentorvet ja karjankellot. He laulavat keväästä ja sen puhtaista riemuista niin uskollisen vihreästi ja toivorikkaan sinisesti.
Ja he juovat vaaleata olutta.
Sitten nousee nuoriso leikkimään, painimaan ja hyppimään, sillä huomenna on ampumajuhla kilpaleikkeineen ja niissä kysytään notkeutta.
Ja sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei kukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän kunnia oli kysymyksessä.
Sunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset ihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen nukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat vaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät heitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun puolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän saisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.
Nyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja nauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä ainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei eroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua sveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja urhoollisimmasta kansasta.
Sitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä ikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja sulhasia.
Ja kellojen kaikuessa kulkivat kaikki ylös kirkolle.
Mutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja ampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa äkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.
Postimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut epäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai neljä pistettä kuudella laukauksella.
Mutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä ja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän kuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi kivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen metsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta Tessinin kantonin italialaisesta kylästä.
— Älä kulje metsässä! huusivat kaikki ampujat.
Andrea ei ymmärtänyt.
— Älä kulje pyhässä metsässä! Vuori vyöryy ylitsemme! huusi amtmanni.
— No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla alas jyrkännettä!
— Sinä tulet liian myöhään! vastasi amtmanni.
— En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki ampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi pistettä.
Nyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä pidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta kansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha vihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.
Mutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi kohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.
Ihana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan; mutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.
Silloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen korvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:
— Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta. Kahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut, sentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä ajoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!
Juhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat Kultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta postimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja, sääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.
Rudi tahtoi kinastella.
— Noo, sinä Andrea, sanoi hän, sinä olet mainio metsästäjä; mutta tiedäthän, vuorivuohen saanti on aivan jotain toista kuin sen ampuminen.
— Jos minä olen ampunut vuohta, niin minä myöskin olen saanut sen, vastasi Andrea.
— Loruja! Barbarossan rengasta ovat kaikki ampuneet, mutta kenkään ei ole sitä saanut! toisti Rudi.
— Mikä on Barbarossan rengas! kysyi eräs muukalainen, joka ei ennen ollut käynyt Göschenissä.
— Katsos, vastasi Rudi. Tuolla sen näet!
Ja hän osoitti sormellaan ylös vuorenseinämää, missä iso vaskirengas riippui koukussaan. Ja hän jatkoi:
— Keisari Fredrik Barbarossan tapana nimittäin oli kulkea tätä tietä Italiaan; hän kulki kuusi kertaa ja kruunautti itsensä sekä Milanossa että Roomassa. Ja koska hänestä siten tuli saksalaisroomalainen keisari, antoi hän kiinnittää tämän renkaan vuoreen saksalaiselle puolelle merkiksi, että hän oli vihkinyt yhteen Saksan ja Italian.
Ja satu kertoo, että kun tämä rengas voidaan nostaa ha'altaan, on se avioliitto purettu, joka ei ollut onnellinen.
— Kyllä minä sen puran, sanoi Andrea, niinkuin minun esi-isäni vapauttivat minun kurjan maani Ticinon Schwütz'in, Urin ja Unterwaldenin tyrannien vallasta.
— Etkö sinä ole sweitsiläinen? kysyi amtmanni ankarasti.
— En ole, minä olen italialainen Sweitsiläisestä Valaliitosta.
Niin sanoen latasi hän pyssynsä ja pisti siihen rautakuulan. Tähtäsi ja ampui!
Rengas kohosi altapäin; ja ha'asta irroittuneena putosi alasHohenstaufin, Barbarossan rengas.
— Eläköön vapaa Italia! huusi Andrea ja heilutti hattuaan.
Mutta kukaan ei vastannut.
Andrea otti maasta renkaan, jätti sen amtmannille ja sanoi:
— Kätke tämä rengas muistona minulta ja tästä päivästä, jolloin teitte minulle vääryyttä.
Sitten astui hän Gertrudin luo ja suuteli hänen kättään. Ja sitten nousi hän ylös vuorelle ja katosi; näkyi taas ja katosi pilveen. Mutta hetken kuluttua näkyi hän taas, vielä korkeammalla. Tämä ei ollut hän vaan hänen jättiläisvarjonsa pilven päällä; ja hän seisoi kohotetuin nyrkin, uhaten yli saksalaisen kylän.
— Mies oli itse saatana! sanoi eversti.
— Ei, hän oli italialainen! väitti postimestari.
— Koska ilta jo on myöhäinen, sanoi amtmanni, kerron minä hallitussalaisuuden, joka julaistaan huomenna sanomalehdissä.
— Kuulkaas, kuulkaas!
— Niinpä niin, sähköitetään, että senjälkeen kuin ranskalaisten keisari vangittiin Sedanin luona, ovat italialaiset karkoittaneet ranskalaiset joukot Roomasta; ja Viktor Emanuel samoaa nyt tällä hetkellä pääkaupunkia vastaan.
— Todellakin suuria uutisia! Silloin ovat lopussa saksalaisroomalaiset kävelyretket! — Kyllä sen Andrea tiesi, koska hän oli niin suurisuinen!
— Taisipa tietää vielä enemmänkin! sanoi amtmanni.
— Mitä niin. Mitä niin?
— Saammepa nähdä! Saammepa nähdä! Ja he saivat nähdä.
* * * * *
Eräänä päivänä näkivät he vieraiden herrojen tulevan koneineen ja tarkastelevan kaukoputkella vuorta; ja näytti siltä ikäänkuin he olisivat tarkastelleet Barbarossan rengasta, sillä juuri sinne suuntasivat he kaukoputkensa. Ja he katselivat kompassia ikäänkuin he eivät olisi tietäneet, missä pohjoinen ja etelä oli.
Ja sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli mukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain miljooneista.
Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen Hepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta ja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan. He näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja rakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät hävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.
Ja sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä. Silloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja kevään puhtaista riemuista.
Sen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin siihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten alkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi vuoren.
Tiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon; mutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja niiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin naulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista peninkulman ala!
— Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he alkaa taas alusta!
Mutta yli-insinööri oli sanonut: Ne kohtaavat toisensa!
Ja italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi yli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten tiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen mies.
Tämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita alppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän murtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan tien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.
Kahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira. Alastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen asteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli hän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi hän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat maahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän vietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät molemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi häntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!
Salissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat, kuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:
— Luuletteko, että tavataan?
Koskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista kuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat toisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien keskenään syöksyisivät he toistensa syliin.
Andrea parani ja pian oli hän taas työn touhussa.
Hän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui tiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.
Vuonna 1877 paloi Airolo, hänen syntymäkylänsä.
Nyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä perille, sanoi hän.
Vuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin yli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä seistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa! Sinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman isoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen nimensä, Favre.
Kuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa, kokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran vuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän sitä sanoi.
Hän ei nähnyt koskaan Gertrudia eikä koskaan kirjoittanut hänelle; sitä ei hänen koskaan tarvinnut tehdä, sillä hän eli hänen kanssaan ajatuksissaan ja hän tunsi saaneensa hänen tahtonsa.
Seitsemäntenä vuonna kuoli amtmanni köyhyyteen.
— Mikä onni, että hän oli köyhä! ajatteli Andrea; niin eivät kaikki vävyt ole ajatelleet.
Kahdeksantena vuonna tapahtui jotain ihmeellistä. Andrea seisoi ensimmäisenä miehenä kaukana italialaisessa tunnelissa ja iski poraansa. Ilma oli ahdas ja tukahduttava niin, että hänen korvansa rupesivat suhisemaan. Silloin kuuli hän naksahtavaa ääntä, mikä muistutti puumadon ääntä, jota sanotaan kuolemankelloksi.