The Project Gutenberg eBook ofSatujaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SatujaAuthor: August StrindbergTranslator: Larin-KyöstiRelease date: January 22, 2017 [eBook #54013]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SatujaAuthor: August StrindbergTranslator: Larin-KyöstiRelease date: January 22, 2017 [eBook #54013]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Satuja
Author: August StrindbergTranslator: Larin-Kyösti
Author: August Strindberg
Translator: Larin-Kyösti
Release date: January 22, 2017 [eBook #54013]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
August Strindberg
Suomentanut Larin Kyösti
Helsingissä, Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa, 1912.
Juhannuksen aikoina.Harppu meren pohjalla.Unikeko.Luotsin vastukset.Valokuvausta ja viisaustieteitä.Puoli arkkia paperia.Voittokulkija ja narri.Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.Tupakkaladon salaisuudet.Sankt Gotthardin satu.Jubal Minätön.Sinisiipi löytää Linnunsilmän.
Juhannuksen aikoina.
Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa, jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmenvuotias äiti makasi vuoteen omana.
Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa hoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren väreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti kaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä, sinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat huurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin, käänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi; oli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin ollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä koskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä ne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet milloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.
Kun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi pihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti näkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä lyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin — yks, kaks, kolme — silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne täysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.
Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina, kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt juhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen niitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin ihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta ja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat rasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.
Vanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta, sillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän toivonut itselleen parempaa.
Silloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika oli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää maanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.
Kyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta varmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta eikä niittyä, toivoisi sinne ylös.
— Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä muuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton rouva pienen lapsensa kanssa.
Kyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti verkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.
— Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin, muuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas aikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!
Kyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui kesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen kasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka unikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin suruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi juhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli palaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.
— Miksei isä tule kotiin? kysyi pienokainen.
Sepä juuri oli se vaikea kysymys, johon ei nuori äiti itsekään voinut vastata, todenmukaisesti ei isäkään kulkiessaan vierailla mailla suruineen, joka oli kaksinkerroin niin suuri kuin äidin suru.
Ompelukone kävi huonosti, mutta se pisti ja pisti, niin monta neulanpistosta kuin minkä ihmissydän saattaa sietää ennenkuin sen veret vallan kuiviin vuotavat; ja joka pistos sitoi langan vain lujemmin — kuinka ihmeellistä!
Äiti, minä tahdon tänään mennä kylään! sanoi pienokainen, ja minä tahdon nähdä auringon, sillä täällä on niin pimeätä.
— Sinä saat mennä auringon luo iltapäivällä, lapsukaiseni!
Saaren tänpuolisella rannalla korkeiden kallioiden välissä oli nimittäin pimeätä; ja tupa seisoi mustien kuusien keskellä, jotka estivät näköalan, myös meren näkymästä.
— Ja sitte tahdon minä, että sinä äiti ostat minulle paljon leikkikaluja.
— Lapsukaiseni, meillä on niin vähän varoja ostoksiin! vastasi äiti ja painoi päänsä syvemmälle vasten rintaa.
Ja se oli totta, sillä varallisuus oli muuttunut puutteeksi; heillä ei ollut palvelijaa kesällä ja äidin täytyi itse tehdä kaikki työt.
Mutta kun hän nyt näki lapsen surulliset kasvonilmeet, nosti hän sen polvelleen.
— Ota äitiä kaulasta, sanoi hän.
Pienokainen teki niin.
— Anna äidille suukkonen!
Äiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin linnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä silmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen kauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse onnelliselta lapselta päivänpaisteessa.
— Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos minä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.
Ja sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli iltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen käteen mennäkseen kylään.
Hän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan auringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut, että tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.
Ja niin he menivät.
Ensin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin että pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri oli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin pehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.
Nuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat helmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.
— Äiti, minua niin janottaa! valitti pieni tyttö.
— Rakas lapsi, ole kärsivällinen, niin saat vettä, kun pääsemme perille.
Ja hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi unohtaen janonsa.
Mutta aurinko poltti ja ilma pysyi tyynenä metsässä.
— Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen maahan.
— Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan itkemään.
Mutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia, jotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt sellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin mieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta käsivarrellaan.
Nyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat raksen tarkasti paikoilleen.
Silloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen syöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon vastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa kumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he yksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.
Lapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti tuskasta kuin kello.
— Minä pelkään niin! kuiskasi lapsi.
— Oi, Jumala taivaassa, auta meitä! rukoili äiti. Silloin kuului pilkkasiiven laulu kuusien sisästä; ja kas, samassa juoksivat hevoset tiehensä eri tahoille; ja taas oli hiljaista.
Niin pääsivät he toiselle veräjälle ja he asettivat raksen paikoilleen.
Siinä oli kesantopelto; ja aurinko paahtoi kuumemmin siellä kuin metsässä. Maakokkareet törröttivät harmaina pitkissä riveissä, mutta eräällä vierteellä huomasivat he kokkareiden äkkiä liikkuvan, ne olivat lammaslauman selkiä, jotka liikkuivat.
Lampaathan ovat kilttiä eläimiä, eritoten karitsat, mutta pässin kanssa ei ole leikkimistä, sillä se on pahankurinen vekara ja se hyökkää niidenkin kimppuun, jotka eivät ole sille mitään pahaa tehneet. Ja nyt tuli se keskelle tietä hyppien yli ojan. Se taivutti päänsä taaksepäin ja kulki takaperin.
— Äiti, minä pelkään niin, sanoi pienokainen ja hänen sydämensä löi.
— Oi, armias taivaan jumala, auta meitä, huokasi äiti ja katseli rukoilevasti ylös sinistä holvia kohden.
Ja siinä lepäili perhosen tapaan liihoitteleva pieni leivonen; ja kun se alkoi laulaa, katosi pässi harmaiden kokkareiden sekaan.
Niin tulivat he kolmannelle veräjälle. Nyt maa alkoi alentua; jalat kastuivat ja eteen tuli suo. Mättäät näyttivät pieniltä haudoilta, joilla oli valkoisia kukkasia, villakukkasia tai pumpulikukkasia; ja nyt täytyi pysyä tiellä etteivät vajoisi liejuun. Siellä kasvoi mustia marjoja, jotka olivat myrkyllisiä, ja niitä tahtoi lapsi poimia, mutta ei saanut lupaa siihen, ja sentähden se suuttui, sillä se ei ymmärtänyt, mikä oli myrkyllistä.
Siinä kulkiessa näkyi jotain valkoista leviävän puiden väliin, aurinko peittyi ja heidät saarsi kaamean valkea pimeys, ja se oli hirvittävää.
Valkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja kaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi useampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.
— Äiti, minä pelkään niin, kuiskasi lapsi. Minä pelkään niin.
Äiti astui askeleen sivulle ja vaipui kahden mättään väliin suohon.
— Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti sielunsa syvyydestä.
Ja nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat suuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva kuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä oli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen naisen suosta.
Sumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän luona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä mustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin loisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset, niin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle. Silloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia tiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita ja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen toisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.
Pienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia, joihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.
Niin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä oli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie pienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet oikealle, seisoi sonni tiellä.
Oli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti lapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin että pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili hän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten punaiset veripisarat alas maahan.
— Oi, jumala, rukoili hän; ota henkeni, mutta säästä pienokaisen henki!
Silloin kuuli hän ilmassa siipien suhinaa; ja kun hän katseli ylös, lensi valkoinen kyyhkynen kylää kohden, mutta sonni oli kadonnut. Kun hän katsoi lastaan, istui tämä tien reunalla poimien mansikoita, jotka olivat punaisia kuin veripisarat; ja silloin käsitti hän, mistä ne olivat tulleet.
He kulkivat viimeisestä veräjästä ja vaelsivat kylälle.
Se loisti päivänpaisteessa, vihreän lahden poukamassa, isojen lehmusten ja vaahterien suojassa; ja kummulla näkyi valkoinen kirkko punaisine kellotapulineen; pappila syreenien, postitalo jasmiinien peitossa, puutarhurin talo ison tammen katveessa. Kaikki oli siellä niin valoisata; liput liehuivat leväällään, pienet veneet reunustivat rantoja ja laitureita, kaikesta huomasi, että oli juhannusaatto.
Mutta he eivät kohdanneet yhtä ainoatakaan ihmistä. Nyt piti heidän ensin käydä kauppapuodissa ostoksilla, ja siellä saisi pienokainenkin juodakseen.
Kun he tulivat sinne, oli puoti suljettu.
— Äiti, minun on niin jano, valitti lapsi.
He menivät postitalolle, se oli suljettu.
— Äiti, minun on niin nälkä.
Äiti oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi puoti arkipäivänä oli suljettu, miksei näkynyt ketään ihmistä.
Hän meni puutarhurille. Siellä oli ovi suljettu, ja iso koira makasi portin edessä.
— Äiti, minä olen niin väsynyt.
— Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä juodaksemme.
Ja he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet suljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli väsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon kallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen lapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.
Silloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi taivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.
Mutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä ympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.
Hänellä oli mielestään taivaan valtakunta sylissään.
Mutta lapsi heräsi ja pyysi juomaa.
Äiti oli yhä vaiti.
— Minä tahdon mennä kotiin, äiti, valitti pienokainen.
— Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen minä järveen, vastasi äiti.
— Minä tahdon mennä kotiin!
Äiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan takaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä. Silloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet koivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne saadakseen vettä.
Kulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen aitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin ystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli puutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että uutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia. Mutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan välistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla ikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.
Hän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista myrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli liian iso morsiusseppeleeksi.
Hän astui eteiseen ja kysyi, oliko ketään tuvassa.
Kun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi kokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu. Ja kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.
Huoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt niin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät tummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.
Lapsi huomasi ensin ihmeelliset seinät ja sanoi:
— Äiti, katsos kuinka monta silmää!
Niin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia; pieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli pahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia, valvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli iso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä; ja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan auringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.
— Nukkuuko tyttö? kysyi lapsi, joka nyt huomasi vainajan.
— Kyllä hän nukkuu.
— Äiti, onko hän morsian.
— Kyllä hän on morsian.
Äiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena, kun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa tulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut odottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat soida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä. Kun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.
Hän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen syliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet rannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean hameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä; kimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät edellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas rantaan kevein askelin.
Silloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan pingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei näkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa ja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti kukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.
Alhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli linnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa, kiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti tahtoi taputella.
— Lapsukaiseni, sanoi äiti; älä koskaan koske linnunpesiin.
Ja juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin, aivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan ihmistä.
Silloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene ja lähti lahdesta.
Kun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida, mutta niin reippaasti ja riemukkaasti.
Ja vene liukui lahdesta ja tuli ulapalle, mistä avomeri näkyi.
Pieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä; eivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse, joita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja nousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan. Äärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten kietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta. Mutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.
— Kuinka voivat leivoset laulaa merellä? kysyi pienokainen.
— Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi äiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja leivot nousivat ilmoihin.
Silloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine santarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat käsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän kultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen alla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja kaislanvihreä sateenkaari.
— Äiti, mitä se on?
Äiti ei voinut vastata.
— Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on taivaan valtakunta, äiti?
— Lapseni, se on paikka, missä kaikki ihmiset ovat ystäviä, vastasi äiti; missä ei ole mitään surua eikä mitään vihaa.
— Sitten tahdon minä päästä sinne, sanoi lapsi.
— Niin minäkin tahdon, sanoi väsynyt, hyljätty, kovia kokenut äiti.
Harppu meren pohjalla.
Kerran lojui kivinilkka poikasensa kera syvällä meren pohjalla laivalaiturin vieressä katsellen kuinka eräs poika laittoi kuntoon onkivapaansa onkiakseen.
— Katsohan tuota! sanoi kivinilkka, niin opit tuntemaan maailman pahuuden ja kavaluuden… Katsohan nyt sen vehkeitä, sillä on piiska kädessä; ja sitte viskaa se veteen siimanpään; tuossa se on!
Sitte tulee lerkku, joka vetää sen alaspäin; tuossa se on; mutta sitte tulee haka, johon on pistetty käärme! Älä ota sitä suuhusi koskaan, sillä silloin sinä joudut kiikkiin! No niin, tyhmät ahvenet ja särjet, ne vain antavat vetää itseänsä nenästä. Nyt sinä tiedät sen!
Mutta nyt alkoi liekometsä simpukoineen ja näkinkenkineen keinua; kuului polsketta ja jyskettä, ja esiin työntyi heidän päittensä yli iso punainen valaskala; sillä oli korkkiruuvin muotoinen pyrstöevä, jolla se työskenteli.
— Se on höyrylaiva! sanoi vanha kivinilkka. Väistyppäs!
Niin, ja sitte kuului hirveätä melua ylhäältä. Siellä rytisi ja jyskyi, kun kahdessa sekunnissa rakennettiin siltaa laivasta maahan. Mutta vaikeata oli sitä nähdä, sillä siellä ylhäällä puhallettiin nokea ja öljyä.
Sillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet alkoivat laulaa:
— Hei, käykää kiinni! — Hei, juu! junttanpoo! — Hei, yht'aikaa!Hei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! — Junttanpoo!
Nyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin kuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen kuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi musta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan kivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.
Nyt kuului ylhäältä kirkuva ääni:
— Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa vaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän kuin minkä väärtti se on.
Vuorimestari puhui, sillä hänen pianiinonsa oli pudonnut veteen.
Sitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen, ja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt mailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja jyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että lähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.
Ensimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi kuvastella itseään kaapista, sanoi se: "Se on kuvastinkaappi!"
Se oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: "Se on kuvastinkaappi!"
"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä kynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä kynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain olisi noita siimanpäitä." Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle; mutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.
Pitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky, pelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun saakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli kaappi siirtynyt sioiltaan.
Haikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso hammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka toinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin mätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva jalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit. — Olipas se aika veikele!
— Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina kääntymään.
— Se hajoaa! huusivat kaikki.
Ja nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä, miltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.
— Se on katiska! Älkää menkö sinne! sanoi kivinilkka.
— Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on kutomataitoinen.
— Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe kalkkisoran alla.
Niinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon komseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä esineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä varpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine luurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan paikaltaan.
Olipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä luuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä ikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.
Soitto oli loppunut. Mutta silloin tuli rautakalaparvi ja ui aivan kaapin lävitse. Ja kun kalat laahasivat piikkejään yli rautakielien, silloin soittivat ne taas, mutta aivan uudella tavalla, sillä nyt olivat kielet uudestaan viritetyt.
* * * * *
Ruusuisena kesä-iltana heti sen jälkeen istui kaksi lasta, poika ja tyttö laivalaiturilla. He eivät ajatelleet juuri mitään, ehkä hiukan vallattomia kujeita; samassa kuului veden pohjasta hiljaista soittoa, ja he kävivät vakaviksi.
— Kuuletko?
— Kuulen. Mitä se on? Siellä soitetaan sävelikköjä.
— Eipäs, hyttysethän ne surisevat.
— Eipäs. Merenneito siellä soittaa.
— Ei ole mitään merenneitoa, on maisteri sanonut.
— Sitä ei maisteri tiedä.
— Mutta kuulehan kuitenkin.
He kuuntelivat pitkän ajan ja sitten he menivät.
Pari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli naisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja vihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi soinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he olivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän mieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä he luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.
Sitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen; piloillaan sanoivat he ääneen:
— Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin tuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he ihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat kylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään iloinneet.
Mutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat taitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli kylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille, ja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa. Kun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja kun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin takertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän veden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja luut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja heitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!
Sitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät syvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta tuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja. Valkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja heitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen alta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli hopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.
— Hahhaa! sanoi vuorimestari, sehän on meidän vanha pianorämämme.Hahhaa!
Mutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä syvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän ikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.
Vanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt muistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat itselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli soittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi myrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään tylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin… Mutta se tarina ei kuulu tähän.
* * * * *
Kun tuli syksy ja ensimmäinen myrsky raivosi, tulivat silakat tuhansin parvin uiskennellen läpi pelikirstun. Se oli olevinaan jäähyväissoittoa; tiirat ja lokit kokoontuivat sitä kuuntelemaan. Ja sinä yönä lähti pelikirstu merille; ja se oli koko loiston loppu.
Unikeko
Kapellimestari Krautzberg makasi usein mielellään aamusilla sentähden, että hän soitteli iltasilla orkesterissa, myöskin sentähden, että hän joi useamman kuin yhden lasin olutta ennen maatapanoa. Hän oli kyllä ajatellut nousta varemmin, mutta hänen mielestänsä sellaiseen ei ollut mitään aihetta. Jos hän aamusilla kävi tapaamassa jotain tuttavaa, ei tämä ollut kotosalla; jos hänen tarvitsi sijoittaa rahansa pankkiin, niin se oli suljettu; jos hänen piti lainata nuotteja musiikkikaupasta, niin sitä ei vielä oltu avattu, ja jos hänen piti ajaa raitiotievaunussa, niin se ei vielä ollut liikkeellä, ajuria ei hän voinut saada käsiinsä niin aikaiseen, Rapé nuuskaansakaan hän ei voinut saada, hän ei voinut toimittaa mitään niin varhain. Sentähden oli hän päätynyt makaamaan kauan aamusilla, ja sehän riippui aivan hänen omasta tahdostaan.
Ja nyt oli asia sellainen, että hän rakasti aurinkoa, kukkia ja lapsia, mutta hienojen soittokoneittensa takia ei hän voinut asua auringonpuoleisella kadulla, sillä soittokoneet eivät kestäneet viritystä auringonvaloisissa huoneissa. Sentähden vuokrasi hän itselleen huoneen huhtikuun ensi päivänä, huoneen, joka antoi pohjoiseen suuntaan. Siitä otti hän tarkan selon, sillä hänellä oli kompassi kellon vitjoissa ja hän tiesi, missä Otavan tähdet iltaisin tuikkivat.
Niin olisi asia ja tuli kevät ja ilma lämpeni niin, että oli oikea nautinto miehen asua pohjoiseen antavalla kadulla. Makuuhuone sijaitsi salin vieressä, hän piti huoneensa aina pimeänä laskemalla alas säleuutimet, mutta salissa ei ollut säleuutimia, sillä siellä ei niitä tarvittu.
Sitten tuli alkukesä ja maa muuttui vihreäksi. Kapellimestari oli syönyt ja juonut Hasselbackenilla, sentähden nukkui hän mainiosti erittäinkin sentakia, että teatteri oli suljettu juuri sinä päivänä.
Joka tapauksessa nukkui hän mainiosti, mutta ilma huoneessa kävi niin kuumaksi, että hän heräsi ja luuli pari kertaa olevansa valveilla. Kerran kuvitteli hän seinäpaperien palavan, mutta saattoikin syy johtua Burgunder-viinin nauttimisesta; kerran tunsi hän kasvoillansa kuuman lehahduksen, mutta varmasti oli syy Burgunderissa, sentähden kääntyi hän vuoteellaan ja nukahti.
Sitten nousi hän puoli kymmenen aikaan ja meni saliin vilvottuakseen juomalla lasin maitoa, mikä aina seisoi hänen pöydällänsä aamusilla.
Mutta salissa ei ilma ollut tänään viileä, se oli miltei lämmin, liian lämmin. Eikä kylmä maito ollut kylmää, se oli haaleata, epämiellyttävän haaleata.
Kapellimestari ei ollut mikään ärtyisä mies, mutta hän piti järjestyksestä kaikessa. Sentähden kutsui hän soittokellolla vanhan Loviisan luoksensa, ja koska hän teki huomautuksensa ensi viidennelläkymmenellä kerralla, puhutteli hän Loviisaa ystävällisesti mutta vakavalla äänenpainolla tämän pistäessä päänsä esiin ovesta.
Loviisa, sanoi hän, sinä olet antanut minulle haaleata maitoa.
Patruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä haalistunut.
Ja sitte sinä olet lämmittänyt huoneen liian lämpöiseksi.
Sen Loviisa jyrkästi kielsi ja hän vetäytyi loukkautuneena loukkoonsa.
Menihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli ympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä erääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla seisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja sen edessä kultareunainen samppanjalasi.
Tähän lasiin, hänen häälasiinsa — hän oli nyt leskimies — pisti hän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi hänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet, kesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan päivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin hiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli asettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut, kutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha ennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa nämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten parissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet. Hän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina piti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan odottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri silloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka kumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa ja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa ne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja hymyilivät.
Nyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen tapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli paha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka muuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi, sillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä muut ihmiset eivät tunne.
Hän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli torunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain pahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän jälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta, sanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin hiukan varmemmin kuin ensi kerralla:
— Loviisa, mitä sinä olet tehnyt minun ruusulleni?
— En mitään! hyvä patruuna.
— Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän, että vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.
Koska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä syytös tuntui hänestä katkeralta.
Kapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli hänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman teräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.
Ja sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin seinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta, mutta hän nukahti uudestaan.
Seuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään kotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat irtautuneet vartta myöden.
Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään koko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä pudonneen kukkalasin juurelle.
Tämä ei ollut Loviisan tekoa! — Lapsellisessa mielessään ajatteli hän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja minun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle vihoissaan; mitä olen minä tehnyt?
Niinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten tavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos, vähitellen tietysti.
Sitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti hän lasikuvun alle.
Sitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä kotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi toisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.
Tullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki näytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon peitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat viistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana lamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia; vesipullon vesi oli lämmin.
Mutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli kelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun hän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen mukaan kuin…
Hän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa soittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa sonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen jälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä, vaan sentähden, että niin oli asia.
Mutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se juonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan epäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan yksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka virittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli kuin riivattu, noiduttu!
Silloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta kun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli kuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen käsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut ankeriaisen nahka.
Se oli noiduttu!
Mutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja sentähden peitti hän harsolla alttarin.
Siten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja kapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi käymästä iltasilla ravintoloissa.
Ja niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi; mutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari voinut huomata mitään eroitusta.
Lopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että salin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista on onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello voi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan kuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti ikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin tassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi, löi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!
Mutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan seinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan ja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa. Mutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä olisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta ei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu purjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta sentapaista.
Kapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa kaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.
Hän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki joka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä laseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia kuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.
Ja katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten siintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut salin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen syntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin jalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän siunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi! Ei se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan ja se oli hyvä sellaisenaan.
Ja ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin tuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi! Niin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä kaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan liian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään tai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin väsynyt! — Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan vain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.
Ja vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta siihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa, sillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.
Mutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja hän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä. Juhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa kokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.
Luotsin vastukset.
Luotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella; talvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot kävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta ilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!
Ulkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli nostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.
— Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata päästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me tapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin, mistä vain pääset… Nyt käännämme! — Selvä! —
Kutteri kääntyi juuri ja suuntasi kohden rikiä, joka hakkasi aallokossa.
— Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! — Näettekö kannella tulta? — Ei! — Eikä mitään lyhtyä etumastossa — Täyttä seiliä! ylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi kaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla kerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa, sillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa kohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman keuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan meni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli, mutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään ruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.
— Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni kajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki keulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut ristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän otaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.
Hän tähysti nyt ensin luotsikutteria, mutta se oli kadonnut pimeyteen.
Oli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa rassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa peräsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.
Tässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot kuljettivat sitä merelle.
Eikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja kylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi tulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi lähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka aallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja tämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään isonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle levitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja kuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei koskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan keittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se oli uutta.
Matto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan sisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen. Oikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen enempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään rahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa, sentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan kiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen minä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa isompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt merimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.
Nyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli pudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä kirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella lakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se olikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi kuitenkin kirjeen ja luki… ensin allekirjoituksen kuten tavallista on. Siinä oli kirjoitettu… niin, sen saamme jälkeenpäin tietää. No niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten povitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen; hyvin miettivän näköinen!
Sitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt tunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja, mutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä ulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison ikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely. Koska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli pystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä koottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli renkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken huvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika veitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: "Hei! nyt minä olen kihloissa neiti Tupakan kanssa!" Nyt kuuli hän kummallisen kellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen sijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli hiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet heilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon heiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun oli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa taklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat siten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat suhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen suhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja taisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa voidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken kuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:
— Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni on Strombus pespelicanus.
— Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on murex ja jotain kummallista sen lisäksi.
— Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota sanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.
— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan enimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä. Minusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta talvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.
Kauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori, mutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka oli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki hän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta sivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja sen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja pidättäen hengitystään luki hän… siitäpä puhumme myöhemmin, mutta ei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.
Paikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian lähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten alkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät merta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne hikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti uusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat oikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin tahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla samanlaisia.
Silloin kuului ääni puotihuoneen perältä läpi vihreiden uutimien:
— Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien simpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat Limnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan kirjassa.
Vihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan kanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta riuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä:
— Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei voi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.
— En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento huoneesta.
— Mikä te sitte olette! karjasi nyt vuorostaan Vihtori.
— Minä olen… peikko!
Samassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän näköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä. Mutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli ensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se puhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti Vihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.
— Sinäpäs osaat heittää renkaita, sanoi peikko halveksivasti.
— Osaanhan toki hiukan, vastasi Vihtori.
— Etkä sinä pelkääkään.
— Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä välitä.
— Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi läpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.
Vihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän tilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt paolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi, ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin milloinkaan rinta.
Ja sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa. Läpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua koskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä; eikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta, että ne pysyttelivät puotihuoneissa.
Saapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja niityn kukille, ajatteli hän… menenköhän puotiin ostamaan morsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli hyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä alkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani eräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon kirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut pulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja otti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti päänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:
— Hoi, eikö täällä ole ketään?
Ei kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen ja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti ja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän uutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä täydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla verhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä kantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian lehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia ja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat, sasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin saakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän käärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan pientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt, eikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen hame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka, sillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin voi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja sillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että se peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä päällä, mikä näyttää peräpuolelta.
Vihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä ensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää vain vaieta.
— Hakeeko herra sitä kesähuvilaa? kysyi nainen astuen esille.
— Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan ollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.
Nainen hämmentyi, mutta oli ihana kuin synti ja loi luotsiin lumoavan katseen.
— Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön kanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä niinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.
Nainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin oli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu kahdesta kappaleesta.
— No, annahan katselen paikkaa, sanoi luotsi.
— Olkaa niin hyvä, vastasi nainen ja aukaisi peräoven.
He menivät ulos, ja olivat tammimetsässä.
— Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi nainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti tahtonut kääntää selkäänsä.
— Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän piti ajatuksensa koossa.
— Ethän pelänne sonnia? vastasi nainen.
— Tarkastakaamme sitä, arveli luotsi.
He kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja kaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi toisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei kuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet edessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen ja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.
Lopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja koska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni häntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä oli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.
Koska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus. Vihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty juhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui puolustusasemaan.
— Sinä tai minä! huusi hän käskevällä äänellä! Yks, kas, kolme!
Ja nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja sieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan potkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.
Kävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään pudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä loikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui näky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas metsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa riensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä: Anna, nouse puuhun! sonni tulee!
Sitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin ohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja yli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan. Anna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.
— Minne nyt menemme? sanoi Vihtori. Menemme kai kotiin?
Hänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn tähän saamme jälkeenpäin tietää.
He kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat onnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat kulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:
— Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä kuitenkin sääli.
Silloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi.Kasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.
Luotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että tyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli kuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi paleltaa.
Kuljettuaan hetken seisahtui Vihtori taas.
— Anna minulle kätesi, sanoi hän; ei, anna vasen kätesi.
Siiloin huomasi hän, että kädessä ei ollut sormusta.
— Missä on sormus? kysyi hän.
— Olen sen hukannut, vastasi tyttö.
— Sinä olet etkä ole minun oma Annani. Joku vieras on sinuun mennyt.
Samassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut ihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.
— Väisty noita-akka! sanoi hän ja sylkäisi häntä kasvoihin.
Olisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa kävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli mustikanvarsien ja katosi.
Nyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi hämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani vaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se kestää pitkät matkat.
Sitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja vanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä voivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli vain yksi huone sekin hataranlainen.
— Olkoon millainen hyvänsä, nyt minun täytyy nukkua.
Kuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen. Siellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi anteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.
— Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä kunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.
— Onhan meillä tietysti muutamia kappaleita.
— Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille tilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä tosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!
Eukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta ja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.
Samassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja iso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.
— Päästäkää se raukka sisään! sanoi luotsi ja avasi ikkunan.
— Katso mokomaa! Tappakaa se! huusi eukko.
— Miksi minä niin tekisin? Ehkä sillä on täällä poikasia, jotka ovat nälissään ja sentähden täytyisi minun kuunnella lasten porua, ei kiitoksia!…
Tule sinä vain tänne pikku ampiainen!
— Se puree! väitti eukko.
— Ei suinkaan, se puree vain ilkeitä ihmisiä… Ja nyt avasi Vihtori ikkunan. Huoneeseen lensi kyyhkysenmunan kokoinen sini-ampiainen: ja se lensi heti ylös pesäänsä suristen niinkuin paasiviulun kieli. Ja niin oli taas hiljaista.
Eukko meni, ja luotsi kömpi sänkyyn.
Kun hän seuraavana päivänä astui alas tupaan, ei eukkoa ollut siellä. Mutta ainoalla tuolilla istui musta kissa kehräillen; kissathan ovat tuomitut kehräämään siksi, että ne ovat niin laiskoja, ja jotainhan niiden pitää tehdä.
— Nouse, kissa, sanoi luotsi, sillä minun pitää istua.
Ja niin otti hän kissan ja asetti sen lieteen. Mutta se ei ollutkaan mikään tavallinen kissa, sillä nyt alkoivat sen selkäkarvat säkenöidä, niin että lastut syttyivät palamaan.
— Jos sinä osaat virittää tulen, niin osaat sinä kahviakin keittää, sanoi luotsi. Mutta kissa on sitä maata, että se ei tahdo sitä mitä toinen tahtoo, ja nyt alkoi se sähistä ja sylkeä niin, että tuli sammui.
Samassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja kun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla, josta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.
— Vai niin, vanhus, sinä kaivat minun hautaani, sanoi hän.
Samassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja reippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän, ettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän edeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti, oli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.
— Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoiVihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.
Kaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli kaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat kuin jalokivet.
— Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti käärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.
Silloin putosi muija eteiseen ja huudahti:
— Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä olet kunnon mies!
— Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi ottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin kotiin palattuani.
— Tiedättekö mitä kirje sisälsi? — Se sisälsi vain tämän: "Mann muss sich nie verblüffen lassen", minkä voi kääntää näin: "rohkea rokan syö".
* * * * *