Kirppu, heinäsirkka ja hyppyhanhi eli vetoluu tahtoivat kerran nähdä kuka heistä hyppää korkeimmalle ja sitte he kutsuivat koko maailman ja kaikki muutkin, jotka halusivat tulla, komeutta katsomaan, ja heitä oli kokoontunut huoneeseen kokonaista kolme oivaa hyppyniekkaa.
"Niin, minä annan tyttäreni sille joka hyppää korkeimmalle!" sanoi kuningas, "tuntuisi niin laihalta jos nämä henkilöt hyppäisivät ilmaiseksi!"
Kirppu astui ensinnä esiin, sillä oli hieno esiintymistapa ja se kumarteli joka taholle, sillä siinä oli neitosenverta ja se oli tottunut seurustelemaan ainoastaan ihmisten kanssa, ja se merkitsee tietysti paljon.
Nyt tuli heinäsirkka, se oli koko joukon kömpelömpi, mutta sekin esiintyi aika siististi ja se oli puettu vihriään univormuun, joka oli synnynnäinen; sitäpaitsi tämä henkilö kertoi olevansa hyvin vanhaa sukua ja kotoisin Egyptin maalta; se kertoi että sitä täällä kotona pidettiin suuressa arvossa, se oli otettu suoraan nurmesta ja pantu kolmikerroksiseen korttilinnaan, joka oli rakennettu pelkistä kuvallisista lehdistä. Ne olivat kaikki herrakortteja ja käänsivät kuvallisen puolen sisäänpäin; linnassa oli sekä ovia ja ikkunoita, niitä oli leikelty herttarouvan rintaan. "Minä laulan niin", sanoi heinäsirkka, "että kuusitoista synnynnäistä sirkkaa, jotka pienestä pitäen ovat piiputtaneet eivätkä kuitenkaan ole päässeet korttilinnaan, kuullessaan minun laulavan suuttuivat pahanpäiväisesti ja pelkästä harmista laihtuivat entistä laihemmiksi!"
Sekä kirppu että heinäsirkka tekivät täten laajasti selvää syntyperästään ja ilmoittivat olevansa sitä mieltä, että he kyllä voivat mennä naimisiin prinsessan kanssa.
Hyppyhanhi eli vetoluu ei sanonut mitään, mutta muut sanoivat, että se ajatteli sitä enemmän ja kartanokoira nuukisteli sitä ja takasi sekin, että vetoluu oli hyvää sukua; vanha neuvosmies, joka oli saanut kolme kunniamerkkiä vaikenemisen taidosta, vakuutti tietävänsä, että vetoluussa asuu ennustamisen voima; sen selästä saattaa nähdä tuleeko lauha vaiko ankara talvi ja sitä ei saata nähdä edes allakantekijänkään selästä.
"No niin, minä en sano mitään!" sanoi vanha kuningas, "mutta minulla on aina omat ajatukseni asioista!"
Nyt piti sitte hypättämän. Kirppu hyppäsi niin korkealle ettei kukaan saattanut nähdä sitä ja sitte ruvettiin väittämään, ettei se ollut hypännytkään, mutta se oli alhaista ilkeyttä.
Heinäsirkka ei hypännyt kuin puolet siitä, mutta se hyppäsi suoraan kuninkaan kasvoihin ja kuningas sanoi että se oli inhoittavaa.
Vetoluu pysyi pitkän aikaa paikoillaan ja tuumaili; arveltiin jo, ettei se osaakaan hypätä.
"Ettei se vaan ole ruvennut voimaan pahoin!" sanoi kartanokoira ja sitte se taas nuuhisteli sitä. Ritsis! samassa otti vetoluu pienen, viiston loikkauksen ja hyppäsi suoraa päätä prinsessan syliin, joka istui matalalla kultajakkaralla.
Silloin sanoi kuningas: "korkeimmalle hyppää se joka hyppää ylös tyttäreni syliin, sillä se se on hienoa, mutta sitä ei keksikään mikä pää hyvänsä ja vetoluu on näyttänyt, että sillä on päätä. Sillä on jalat otsassa!"
Ja vetoluu sai prinsessan.
"Minä hyppäsin kuitenkin korkeammalle!" sanoi kirppu. "Mutta olkoon menneeksi! ottakoon mokomankin hanhenluun tikkuineen, nokkineen päivineen! minä hyppäsin korkeimmalle, mutta tässä maailmassa pitää olla suuri ruumis ennenkuin näkevät!"
Ja sitte meni kirppu vieraalle maalle sotapalvelukseen ja siellä se kuuluu saaneen surmansa.
Heinäsirkka istuutui ojaan miettimään tämän maailman menoa ja se sanoi sekin: "ruumis pitää olla, ruumis pitää olla!" ja sitte se veisasi surullista virttään ja siitä me olemme tämän tarinan ottaneet. Eikä sen tarvitse tottakaan olla, vaikka se onkin painettu.
Oletko koskaan nähnyt oikein vanhaa puukaappia, sellaista joka on mustunut vanhuuttaan ja johon on veistetty kukkasia ja kiehkuroita? Juuri sellainen kaappi seisoi arkihuoneessa, se oli isoäidin perintöä ja leikelty täyteen ruusuja ja tulpaneja; siinä oli kummallisia kiehkuroita ja niiden lomitse pistelivät pienet hirvet esiin päitään ja monihaaraisia sarviaan; mutta keskelle kaappia oli veistetty kokonainen mies, hullunkurisen näköinen hän oli ja kaiken aikaa hän nauraa virnisteli, sillä hymyksi ei sitä voinut sanoa; hänellä oli pukin jalat, päässä pienet sarvet ja pitkä parta. Talon lapset sanoivat häntä aina Pukinjalka-Yli-jaali-kenraali-sotakomendanttikersantiksi, sillä se on vaikeasti lausuttu nimi eikä sitä arvonimeä saakkaan kuka hyvänsä; mutta eipä ollut hänen veistämisensäkään kovin helppoa ollut. Joka tapauksessa hän nyt oli valmis; ja hänen katseensa oli kaiken aikaa käännetty pöytään peilin alla, sillä siellä seisoi soma pieni, porslininen paimentyttö; hänen kenkänsä olivat kullatut, hame somasti sidottu ylös ja pistetty kiinni punaisella ruusulla; sitte hänellä oli kultainen hattu ja paimensauva; herttainen hän oli! Aivan hänen likellään seisoi pieni nokikolari, musta kuin kekäle, mutta muuten porslinista; hän oli yhtä hieno ja puhdas kuin kuka muu hyvänsä, nokikolarihan hän vain oli olevinaan; porslinintekija olisi yhtä hyvin voinut tehdä hänestä prinssin, sillä se oli aivan sama asia.
Somasti seisoi hän tikapuittensa ääressä, kasvot punaisina ja valkoisina kuin tytöllä, ja se oli oikeastaan vika, sillä hän olisi kyllä saanut olla hiukan mustempi. Hän seisoi ihan likellä paimentyttöä; kumpikin oli asetettu paikalleen ja koska he olivat asetetut näin liketysten, olivat he menneet kihloihin, he sopivat toisilleen, olivathan he nuorta väkeä, samasta porslinista ja yhtä hauraat.
Ihan heidän likeisyydessään seisoi nukki, joka oli kolme kertaa suurempi, se oli vanha kiinalainen, joka osasi nyökyttää päätään; hän oli hänkin porslinista ja sanoi olevansa pienen paimentytön isoisä, mutta sitä ei hän osannut todistaa; hän väitti, että hänellä on oikeus määrätä pienen paimentytön asiat ja sentähden oli hän nyökyttänyt päätään Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantille, joka kosi pientä paimentyttöä.
"Sinä saat miehen", sanoi vanha kiinalainen, "miehen, joka luullakseni on mahonkipuusta, hän tekee sinusta Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantin rouvan, hänellä on kaappi täynnä hopeatavaraa, paitsi kaikkea mitä hän säilyttää salaisissa kätköissä."
"En tahdo pimeään kaappiin!" sanoi pieni paimentyttö, "olen kuullut kerrottavan, että hänellä siellä on yksitoista porsliinivaimoa!"
"Sinusta tulee sitte kahdestoista!" sanoi kiinalainen, "yöllä, niin pian kuin vanha kaappi rupeaa naksahtelemaan, vietetään häänne, niin totta kuin minä olen kiinalainen!" ja sitte hän nyökytti päätään ja meni uneen.
Mutta pieni paimentyttö itki ja katseli sydämensä lemmittyä, porslinista nokikolaria.
"Minun taitaa täytyä pyytää", sanoi hän, "että sinä lähtisit kanssani maailmalle, sillä tänne emme voi jäädä!"
"Minä teen mitä ikinä tahdot!" sanoi pieni nokikolari, "lähtekäämme paikalla, kyllä minä jaksan elättää sinut ammatillani!"
"Kun vaan onnellisesti pääsisimme alas pöydältä!" sanoi tyttö, "minä en saa rauhaa, ennenkuin olemme maailmalla!"
Ja nokikolari lohdutti häntä ja näytti paikan pöydänjalan veistetyissä laidoissa ja kullatuissa lehtikoristeissa, joihin hän voisi asettaa pienen jalkansa; sitäpaitsi hän otti avuksi tikapuunsa; vihdoin viimein he olivat lattialla, mutta kun he katsahtivat vanhaan kaappiin, oli siellä hirveä hälinä; kaikki veistetyt hirvet ojentelivat päitään entistä kauvemma, nostivat sarviaan ja kääntelivät kaulojaan! Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti hyppeli korkealle ilmaan ja huusi vanhalle kiinalaiselle: "nyt ne karkaavat! nyt ne karkaavat!"
He pelästyivät aika lailla ja karkasivat laatikkoon ikkunakomerossa.
Siellä oli kolme, neljä korttipakkaa, jotka eivät olleet täydelliset, sekä pieni nukketeatteri joka oli pantu pystyyn niin hyvin kuin oli osattu; siellä näyteltiin ja kaikki naiset, sekä Ruutu- että Hertta-, Risti- ja Patarouvat istuivat ensi rivissä ja löyhyttelivät kasvojaan tulpaneillaan, ja heidän takanaan seisoivat kaikki sotamiehet näyttämässä että heillä on pää sekä ylä- että alapuolella, kuten pelikorteissa ainakin. Näytelmäkappaleessa puhuttiin kahdesta rakastavaisesta, jotka eivät voi saada toisiaan ja paimentyttö itki heidän kohtaloaan, sillä se oli kuin hänen omaa tarinaansa.
"Minä en kestä tätä!" sanoi hän. "Minun täytyy mennä pois laatikosta!" mutta kun he tulivat lattialle ja katsahtivat pöydälle, oli vanha kiinalainen herännyt ja huojutteli koko ruumistaan, sillä hänen alapuolensahan oli yhtenä möhkäleenä.
"Nyt tulee vanha kiinalainen!" huusi pieni paimentyttö ja sitte hän lankesi porsimisille polvilleen, niin surullinen hän oli.
"Minä tiedän neuvon", sanoi nokikolari, "me hiivimme suureen ruukkuun joka on tuolla nurkassa; siellä me saatamme levätä ruusuilla ja kukkasilla ja viskellä suolaa hänen silmiinsä, kun hän tulee."
"Ei se auta!" sanoi tyttö, "minä tiedän että vanha kiinalainen ja ruukku ovat olleet kihloissa ja aina sitä jää jälelle jotakin ystävyyttä, kun joskus on ollut sellaisessa suhteessa; ei, ei meillä ole muuta neuvoa kuin lähteä maailmalle!"
"Onko sinulla todella rohkeutta lähteä kanssani maailmalle?" kysyi nokikolari. "Oletko ajatellut kuinka suuri se on ja ettemme enään koskaan voi tulla takaisin?"
"Olen!" sanoi tyttö.
Nokikolari loi häneen tutkivan katseen ja sanoi: "minun tieni käy savupiipun läpi! Onko sinulla todella rohkeutta ryömiä minun, kanssani sekä pesän että savutorven läpi? Sitte me tulemme piippuun ja siellä minä kyllä osaan pitää puoliani! me nousemme niin korkealle, etteivät he pääse meidän perässämme ja kaikista ylinnä on läpi, joka johtaa maailmalle."
Ja nokikolari vei hänet uuninluukulle.
"Siellä näyttää mustalta!" sanoi tyttö, mutta hän seurasi häntä kuitenkin sekä pesän että savutorven läpi, missä vallitsi sysimusta yö.
"Nyt me olemme piipussa!" sanoi nokikolari, "ja katso! katso! päämme päällä tuikkii ihanin tähti!"
Se oli todella oikea taivaan tähti, joka loisti heille ikäänkuin tietä näyttääkseen. Ja he kopeloivat ja ryömivät ylöspäin, kauhea tie se oli, korkealle, korkealle! Mutta nokikolari nosteli, auttoi ja kantoi tyttöä ja näytti aina parhaat paikat, mihin hän saattoi asettaa pienet porslinijalkansa ja vihdoin viimein he pääsivät piipunharjalle ja siihen he istuutuivat, sillä he olivat oikein väsyksissä ja todella syystä.
Heidän yllään oli taivas kaikkine tähtineen ja heidän allaan kaikki kylän katot; he näkivät kauvas ympärilleen, kauvas maailmaan; paimentyttö raukka ei koskaan ollut ajatellut sitä tällaiseksi, hän laski pienen päänsä nokikolarinsa rinnalle ja itki niin että kulta suli hänen vyöstään.
"Tämä on liikaa!" sanoi hän. "Minä en kestä tätä! Maailma on liian suuri! jos pääsisinkin takaisin pienelle pöydälle peilin alle! Minä en saa rauhaa ennenkuin taas olen siellä! nyt minä olen seurannut sinua maailmalle, saata sinä nyt vuorostasi minut takaisin kotiin, koska kerran niin paljon pidät minusta!"
Ja nokikolari koetti puhua hänelle järkevästi, hän puhui vanhasta kiinalaisesta ja Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantista, mutta hän itkeä nyyhki niin kauheasti ja suuteli pientä nokikolariansa niin että hänen lopulta täytyi taipua, vaikka se olikin hullua.
Ja sitte he taas suurella vaivalla kapusivat alas piipusta ja ryömivät savutorven läpi, ei se ollut ensinkään hauskaa, mutta sitte he seisoivat pesässä ja kuuntelivat luukkujen takana mitä huoneeseen kuuluisi. Siellä oli ihan hiljaista; he tirkistivät raosta — oi, keskellä lattiaa makasi vanha kiinalainen, hän oli lähtiessään ottamaan heitä kiinni pudonnut pöydältä ja särkynyt kappaleiksi; koko selkä oli taittunut yhdeksi kappaleeksi ja pää oli vierinyt nurkkaan, Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti seisoi entisellä paikallaan syvissä mietteissä.
"Tämä on kauheaa!" sanoi pieni paimentyttö, "vanha isoisä on mennyt rikki ja se on meidän syymme! sitä minä en ikinä saata kestää!" ja tyttö väänteli pieniä, hentoja käsiään.
"Kyllä hänet vielä voi paikata!" sanoi nokikolari. "Hänet voi erinomaisen hyvin paikata! — älä nyt vaan kiihdy, kun hänet liimataan ja niskaan pannaan hyvä paikka, niin hän on aivan kuin uusi ja sanoo meille vielä monta kovaa sanaa!"
"Luuletko?" sanoi tyttö ja sitte he taas kapusivat pöydälle, jolla ennenkin olivat seisoneet.
"Näin pitkälle sitä siis päästiin!" sanoi nokikolari, "me olisimme voineet säästää itseltämme kaikki nämä vaivat!"
"Kunhan isoisä vaan olisi paikattu!" sanoi paimentyttö. "Tuleeko se kovin kalliiksi?"
Ja hänet paikattiin; perhe antoi liimata hänen selkänsä, hänen niskaansa pantiin hyvä paikka, hän tuli miltei kuin uudeksi, mutta päätään ei hän enään osannut nyökyttää.
"Te olette käynyt ylpeäksi senjälkeen kun te menitte rikki!" sanoi Pukinjalka-Yli-jaalikenraalisotakomendanttikersantti. "Ei teidän sentään minun mielestäni kannattaisi ylpeillä sellaisesta! saanko minä tytön vai enkö saa häntä?"
Ja nokikolari ja pieni paimentyttö käänsivät rukoilevat katseensa vanhaan kiinalaiseen; he pelkäsivät niin kovasti, että hän nyökyttäisi päätään, mutta hän ei osannut nyökyttää päätään ja hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa vieraalle, että hänellä aina on paikkaus niskassa. Porsliniset nuoret jäivät siis yhteen ja he siunasivat isoisän paikattua niskaa ja rakastivat toisiaan kunnes särkyivät kappaleiksi.
Tanskassa on vanha linna, nimeltä Kronborg. Se on Juutinrauman rannalla ja joka päivä purjehtii siitä ohitse satoja suuria laivoja, sekä englantilaisia että venäläisiä ja preussilaisia; ja tykeillä tervehtivät laivat vanhaa linnaa: "bum!" ja linna vastaa takaisin tykeillä: "bum!" Sillä tavalla sanovat nimittäin tykit toisilleen "hyvää päivää!" "Jumal' antakoon!"
Talvella ei kulje yhtään laivaa, kaikki on jään vallassa aina Ruotsin rannikolle asti, mutta silloin on salmi kuin maantie, siellä liehuu Tanskan lippu ja Ruotsin lippu ja Tanskan ja Ruotsin kansat sanovat toisilleen: "hyvää päivää", "Jumal' antakoon!" mutta ne eivät tervehdi toisiaan tykeillä, vaan ystävällisellä kädenpuristuksella ja toinen noutaa toiselta vehnäpullaa ja rinkilöitä, sillä vieras ruokahan aina maistuu paraimmalta.
Mutta seudun kaunistus on kuitenkin vanha Kronborg ja sen alla istuu Holger Danske syvässä, pimeässä kellarissa, jonne ei kukaan pääse. Hän on puettu teräkseen ja rautaan ja pää lepää väkevien käsien varassa; hänen pitkä partansa riippuu marmoripöydän yli, se on kasvanut pöytään kiinni; hän nukkuu ja näkee unta, mutta unessa näkee hän kaikki mitä täällä Tanskassa tapahtuu.
Joka jouluaattona tulee Jumalan enkeli sanomaan hänelle että kaikki on kuten hän unessa on nähnyt ja että hän rauhassa saattaa jatkaa untansa, sillä vielä ei Tanska ole todellisessa vaarassa; mutta jos se joutuu vaaraan, niin silloin nousee vanha Holger Danske ja pöytä halkeaa, kun hän vetää ylös partansa; sitte hän astuu esiin ja iskee niin että kuuluu kaikkiin maailman maihin.
Kaikki nämä asiat Holger Danskesta kertoi kerran vanha isoisä pienelle pojanpojalleen ja pieni poika tiesi että se mitä isoisä kertoi, oli totta. Ja kertoessaan veisteli vanhus suurta puukuvaa; sen piti esittää Holger Danskea ja se piti asetettaman laivan kokkaan; vanha isoisä oli nimittäin puunveistäjä eli sellainen mies, joka veisteli koristuksia laivojen kokkiin kunkin laivan nimen mukaan. Nyt oli hän veistänyt Holger Dansken, joka seisoi suorana, uljaana, pitkäpartaisena ja piteli toisessa kädessään leveää sotakalpaansa ja nojasi toista Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kertoi merkillisistä tanskalaisista miehistä ja naisista, kertoi niin paljon, että pieni pojanpoika lopulta luuli tietävänsä yhtä paljon kuin ikinä Holger Danske saattoi tietää, Holger Danskehan näki kaikki vain unessa. Ja kun pieni poika pääsi sänkyynsä, ajatteli hän näitä asioita niin kauvan, että hän lopulta rupesi hankaamaan leukaansa tyynyyn ja kuvitteli, että hänellä on pitkä parta, joka on kasvanut siihen kiinni.
Mutta vanha isoisä jäi istumaan työnsä ääreen ja veistämään sen viimeistä osaa, nimittäin Tanskan vaakunaa; ja nyt hän sai sen valmiiksi ja hän katseli työtänsä ja ajatteli kaikkea mitä oli lukenut ja kuullut kerrottavan ja mitä hän illalla oli kertonut pienelle pojalle; ja hän nyökytti päätään, kuivasi silmälasinsa, pani ne nenälleen ja sanoi:
"Niin, minun aikanani Holger Danske ei tule; mutta poika joka nukkuu tuolla sängyssä, ehkä saa nähdä hänet ja olla mukana, kun oikein tulee tosi eteen", ja vanha isoisä nyökytti päätään ja jota enemmän hän katseli Holger Danskeansa, sitä selvemmin hän huomasi, että hän oli tehnyt hyvän kuvan; kasvot saivat hänen silmissään väriä ja haarniska välkkyi kuin rauta ja teräs; sydämet Tanskan vaakunassa kävivät yhä punaisemmiksi ja jalopeurat hyppelivät kultakruunut päässä.
"Tämä on toki kaunein vaakuna maailmassa!" sanoi vanhus. "Jalopeurat merkitsevät voimaa ja sydämet rakkautta ja lempeyttä!" ja hän katseli ylintä jalopeuraa ja ajatteli kuningas Knuutia, joka liitti suuren Englannin Tanskan kuninkaanistuimeen, ja hän katseli toista jalopeuraa ja ajatteli Valdemaria, joka yhdisti Tanskan ja kukisti vendiläiset maat; hän katseli kolmatta jalopeuraa ja ajatteli Margaretaa, joka yhdisti Tanskan, Ruotsin ja Norjan; mutta hänen katsellessaan punaisia sydämiä, rupesivat ne loistamaan entistä heleämpinä ja muuttuivat liikkuviksi liekeiksi ja hänen ajatuksensa seurasivat jokaista liekkiä.
Ensimäinen liekki johti hänet ahtaaseen, pimeään vankilaan; siellä istui vanki, kaunis nainen, Kristian neljännen tytär, Eleonora Ulfeldt. Ja liekki asettui ruusuksi hänen rinnalleen ja sulautui kukkimaan yhdessä hänen sydämensä kanssa, hänen, kaikista Tanskan naisista parhaimman ja jaloimman.
"Niin, hän on yhtenä sydämenä Tanskan vaakunassa!" sanoi vanha isoisä.
Ja hänen ajatuksensa seurasivat liekkiä joka vei hänet merelle, missä tykit pankkuivat, missä sakea savu peitti laivat; ja liekki asettui kunniamerkiksi Hvitfeldtin rinnalle, joka pelastaakseen laivaston räjäytti itsensä ja laivansa ilmaan.
Ja kolmas liekki vei vanhuksen Grönlannin kurjille majoille, missä pappi Hans Egede vaikutti rakkauden sanoilla ja töillä; liekki oli tähtenä hänen rinnallaan, sydämenä Tanskan vaakunassa.
Ja vanhan isoisän ajatukset riensivät liehuvan liekin edelle, sillä hänen ajatuksensa tiesivät minne liekki tahtoi.
Talonpoikaiseukon pirtissä seisoi Fredrik kuudes liidulla kirjoittamassa nimeään hirteen; liekki värisi hänen rinnallaan, värisi hänen sydämessään; talonpojan pirtissä tuli hänen sydämestään sydän Tanskan vaakunaan.
Ja vanha isoisä kuivasi silmiään, sillä hän oli tuntenut Fredrik kuninkaan hopeisine hapsineen ja rehellisine sinisilmineen, hän oli elänyt hänen hyväkseen, ja hän liitti kätensä ristiin ja jäi äänettömänä tuijottamaan eteensä. Silloin tuli isoisän pojanvaimo sanomaan, että on myöhäistä, isoisän pitää mennä levolle ja illallispöytäkin on katettu.
"Mutta kuinka kauniin työn sinä, isoisä, olet tehnyt!" sanoi hän. "Holger Dansken ja koko meidän vanhan vaakunamme! — Minusta tuntuu siltä kuin ennen olisin nähnyt nuo kasvot!"
"Ei, et sinä niitä ole nähnyt!" sanoi vanha isoisä, "mutta minä olen nähnyt ne ja minä olen koettanut veistää ne sellaisiksi jommoisina ne muistan. Englantilaiset olivat silloin täällä rannikolla ja huhtikuun toisena päivänä, silloin me näytimme että olemme vanhoja tanskalaisia. Minä seisoin 'Tanskan' kannella Steen Billen eskaaderissa ja rinnallani oli mies, jota kuulat näyttivät pelkäävän. Hän lauleli iloisesti vanhoja lauluja ja ampui ja tappeli ikäänkuin hän olisi ollut enemmän kuin ihminen. Minä muistan vielä hänen kasvonsa; mutta mistä hän tuli ja minne meni, sitä en tiedä minä eikä tiedä kukaan.
"Usein olen ajatellut, että se mahtoi olla vanha Holger Danske itse. Hän oli uinut tänne Kronborgista ja auttoi meitä vaaran hetkellä; sellainen ajatus minulla on, ja tuossa näet hänen kuvansa!"
Ja kuva loi suuren varjonsa seinälle ja osaksi kattoonkin; tuntui siltä kuin todellinen Holger Danske olisi seisonut varjon vieressä, sillä varjo liikkui, tai ehkäpä kynttilän liekki ei palanut aivan tasaisesti. Ja pojanvaimo suuteli vanhaa isoisää ja vei hänet suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja vaimo ja hänen miehensä, joka oli isoisän poika ja sängyssä nukkuvan pojan isä, söivät illallista, ja isoisä kertoi tanskalaisista jalopeuroista ja tanskalaisista sydämistä, voimasta ja rakkaudesta, ja hän selitti että paitsi miekan voimaa, on olemassa toinenkin voima, ja hän viittasi hyllylle, jolla oli vanhoja kirjoja, kaikki Holbergin huvinäytelmät. Niitä oli usein luettu, sillä olivathan ne niin hauskat, jokainen luuli perinpohjin tuntevansa kaikki ne vanhan ajan ihmiset.
"Hän osasi hänkin ruoskia!" sanoi vanha isoisä, "hän ruoski ihmisten turhamaisuutta ja kulmikkaisuutta niin paljon kuin taisi!" ja vanha isoisä nyökytti päätään peiliin päin missä allakan paikka oli. Sen kannessa oli Rundetaarnin [Rundetaarnissa on Köpenhaminan tähtitorni] kuva, ja vanhus sanoi:
"Tyge Brahe oli hänkin mies, joka heilutti miekkaa; ei hän iskenyt sitä lihaan ja luihin, mutta hän raivasi sillä selvemmän tien ylös taivaan tähtiin!"
"Entä sitte se mies, jonka isä oli minun ammattiani, vanhan puunveistäjän poika, hän jonka me kaikki olemme nähneet, se valkohapsinen, harteva mies, jonka nimeä kaikki maailman maat mainitsevat! hän, hän osaa hakata, minä vaan veistän!
"Niin, Holger Danske saattaa tulla monella tavalla, niin että Tanskan voima kaikuu kaikissa maailman maissa! Juokaamme Bertelin [Bertel Thorvaldsen] malja!"
Mutta pieni poika sängyssä näki selvästi vanhan Kronborgin ja Juutinrauman, todellisen Holger Dansken, joka istui syvässä kellarissa, parta kiinni marmoripöydässä, ja näki unta kaikesta mitä ylhäällä maailmassa tapahtuu; Holger Danske näki unissaan senkin pienen, köyhän huoneen, missä puunveistäjä istui, hän kuuli kaikki mitä puhuttiin ja nyökytti unissaan päätään ja sanoi:
"Niin, pidä minut vain mielessäsi, Tanskan kansa! pidä minut vain muistossasi! minä tulen hädän hetkellä."
Ja Kronborgin edustalla paistoi kirkas päivä ja tuuli toi metsästystorven ääniä naapurimaasta, ja laivat purjehtivat ohitse ja tervehtivät:
"Bum! bum!" ja Kronborgista vastattiin: "bum, bum!" mutta Holger Danske ei herännyt, vaikka olisi ammuttu kuinka lujaan, sillä eiväthän laukaukset merkinneet muuta kuin "hyvää päivää!" — "Jumal' antakoon!"
Toisella lailla pitää ammuttaman ennenkuin hän herää; mutta sitte hän herääkin, sillä tarmoa on Holger Danskessa.
Oli kauhean kylmä; satoi lunta ja ilma alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto. Pakkasessa ja pimeässä asteli kadulla pieni, köyhä tyttö paljain päin, paljain jaloin. Olihan hänellä ollut tohvelit jalassa, kun hän lähti kotoa, mutta siitä ei ollut suurta apua! tohvelit olivat kovin suuret, hänen äitinsä oli viimeksi käyttänyt niitä, niin isot ne olivat, ja rientäessään kadun poikki kahden kiitävän vaunun tieltä, oli tyttö pudottanut ne; toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen otti joku poika; hän sanoi että hän joskus käyttää tohvelia kehtona, kun itse saa lapsia.
Pieni tyttö taivalsi eteenpäin paljain, hentoisin jaloin, jotka vilusta olivat ihan sinipunertavat; vanhassa esiliinassa oli hänellä paljon tulitikkuja ja kädessä hän piteli yhtä punttia; kukaan ei koko päivänä ollut ostanut häneltä! kukaan ei ollut antanut hänelle ainoaa roposta; nälissään, viluissaan käveli pieni raukka katua. Kurjan näköinen hän oli! Lumihiutaleet putoelivat hänen pitkiin, keltaisiin hiuksiinsa, jotka niin herttaisesti kähertyivät niskassa, mutta kauneuttaan tyttö todella ei ajatellut. Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja koko kadulla tuntui suloinen hanhenpaistinhaju; olihan uudenvuoden aatto, sitä tyttö ajatteli.
Nurkkaan kahden talon väliin, joista toinen ulottui kauvemma kadulle kuin toinen, hän lyyhistyi istumaan; pienet jalat oli hän vetänyt allensa, mutta häntä paleli entistä enemmän ja kotiin ei hän uskaltanut mennä, sillä eihän hän ollut myynyt yhtään tulitikkuja, eihän hän ollut saanut ainoaa killinkiä, isä olisi lyönyt häntä ja kylmähän oli kotonakin; ei ollut kuin katto pään päällä, sillä tuuli puhalsi huoneeseen, vaikka pahimpia läpejä oli koetettu paikata oljilla ja rääsyillä. Hänen pienet kätensä olivat miltei kangistuneet kylmästä. Oi, pieni tulitikku tekisi niin hyvää! Kunhan vaan uskaltaisi ottaa yhdenkin puntista, raapaista seinään ja lämmittää käsiä! Hän otti yhden, ritsis! Kuinka se risahti ja syttyi! Se paloi lämpöisenä, kirkkaana liekkinä, niinkuin pieni kynttilä, kun hän piteli kättään sen ympärillä; siinä oli kummallinen tuli; pieni tyttö luuli istuvansa suuren rautauunin edessä, jossa oli messinkihelat ja messinkireunus; tuli paloi niin kauniina ja lämmitti niin suloisesti; olipa se suloista! — Pieni tyttö oikaisi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, — samassa sammui liekki. Uuni hävisi, — hänen kädessään oli pieni palanen palanutta tulitikkua.
Hän raapaisi uuden tikun, se paloi, se loisti, ja kun valo lankesi muuriin, kävi se läpikuultavaksi kuin harso; hän katseli huoneeseen, jossa pöytä oli katettu häikäisevän valkoisella liinalla ja hienoilla porsliniastioilla, koreasti höyrysi luumuilla ja omenoilla täytetty, paistettu hanhi; kävi vielä niinkin hauskasti, että hanhi hyppäsi alas vadilta, kammersi, kahveli ja veitsi selässään, pitkin lattiaa ja tuli suoraa päätä köyhän tytön luo; samassa sammui tulitikku eikä näkynyt muuta kuin paksu, kylmä muuri.
Tyttö sytytti uuden tikun. Hän istui mitä ihanimman joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja vielä enemmän koristettu kuin se, jonka hän lasioven läpi viime jouluna oli nähnyt rikkaalla kauppiaalla; tuhansia kynttelejä paloi vihreillä oksilla ja kirjavat kuvat, samallaiset kuin ne jotka koristivat puotien ikkunoita, katselivat häneen. Pienokainen ojensi molemmat kätensä ilmaan — samassa sammui tulitikku; tuhannet joulukynttilät nousivat korkeammalle ja korkeammalle, hän huomasi, että ne nyt olivat kirkkaita tähtiä, yksi putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.
"Nyt joku kuolee!" sanoi pieni tyttönen, sillä vanha mummo, ainoa joka oli ollut hänelle hyvä ja joka nyt oli kuollut, oli sanonut: kun tähti putoaa, menee sielu ylös Jumalan luo.
Tyttö raapaisi taaskin tulitikulla muuriin, se levitti valoa ympärille ja keskellä valoa seisoi vanha mummo kirkkaana ja loistavana, lempeänä ja rakastavaisena.
"Mummo!" huusi tyttönen, "voi, ota minut mukaasi! minä tiedän että sinä olet poissa kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, kaunis hanhenpaisti ja suuri, ihana joulupuu!" ja tyttö raapaisi kiireesti tulta kaikkiin tulitikkuihin, mitä puntissa oli, hän tahtoi pitää kiinni mummosta; ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä. Mummo ei ikinä ennen ollut näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarrelleen ja ilossa ja loistossa lensivät he korkealle, korkealle; eikä siellä ollut kylmää eikä nälkää eikä tuskaa, — he olivat Jumalan luona.
Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö, hymy huulilla — kuolleena, paleltuneena vanhan vuoden viimeisenä iltana. Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, joka istui tulitikut helmassa; yksi puntti oli miltei loppuun poltettu. Hän on koettanut lämmitellä, sanoivat ihmiset; ei kukaan tietänyt mitä ihanuuksia hän oli nähnyt, missä loistossa hän ja vanha mummo olivat astuneet uudenvuoden iloon.
On syksy, seisomme linnanvallilla ja katselemme merta, sen monia laivoja ja ruotsalaista rannikkoa, joka korkeana kohoaa ilta-auringossa; takanamme alenee äkkijyrkkä valli, siinä kasvaa komeita puita, keltaiset lehdet putoelevat puista; alhaalla on synkkiä, puuaitojen ympäröimiä taloja ja aitojen sisäpuolella, missä vartia kävelee, on niin ahdasta ja hämärää, mutta vielä pimeämpää on ristikkoikkunan takana; siellä istuvat vangitut orjat, pahimmat pahantekijät.
Laskevan auringon säde sattuu alastomaan huoneeseen. Aurinko paistaa sekä hyville että pahoille! Synkkä, äreä vanki luo ilkeän katseen kylmään auringonsäteeseen. Pieni lintu lentää ristikkoa kohti. Lintu laulaa sekä pahoille että hyville! siltä pääsee lyhyt viserrys, se jää istumaan, räpäyttää siipeä, pudottaa höyhenen ja pöyhistelee kaulahöyheniään. — Tätä katselee paha mies kahleissaan; lempeämpi ilme välähtää rumille kasvoille; ajatus, jota ei hän edes itselleenkään selvitä, välähtää hänen rintaansa, se on samaa sukua kuin auringonsäde ristikon takana, samaa sukua kuin orvokkien tuoksu — keväisin kasvaa niitä paljon linnan ulkopuolella. Jo kajahtaa metsästäjien reipas, iloinen soitto. Lintu lentää pois vangin ristikkoikkunasta, auringonsäde katoaa ja huoneessa on pimeää, pimeää on pahan miehen sydämessä, mutta aurinko on sinne sentään paistanut, lintu on sinne sentään laulanut.
Soikaa, metsästystorven kauniit sävelet! Lauha on ilta, meri tyyni ja rasvatyven.
Likellä sitä vihreää vallia, joka kulkee ympäri Köpenhaminan, on suuri punainen talo. Talossa on paljon ikkunoita ja niissä kasvaa palsameja ja aprotteja; köyhältä siellä sisällä näyttää ja köyhiä, vanhoja ihmisiä siellä asuu. Se on Varto.
Kas, ikkunalautaan nojaten seisoo köyhä tyttö, hän poimii kuivaneita lehtiä palsamista ja katselee vihriää vallia, missä iloiset lapset temmeltävät; mitä hän ajattelee? Ajatukselle kääriytyy auki kokonainen elämän näytelmä.
Kuinka onnellisina nuo köyhät pienokaiset leikkivät! Kuinka heillä on punaiset posket ja kirkkaat silmät, mutta ei sukkia eikä kenkiä jalassa. He temmeltävät vihriällä vallilla, siellä mistä taru kertoo tällaisen tapahtuman: monta vuotta sitte maa siellä aina sortui; kerran houkuteltiin kukkasilla ja leikkikaluilla viaton lapsi avonaiseen hautaan, joka pienokaisen leikkiessä ja makeisia syödessä, muurattiin umpeen. Senjälkeen pysyi valli lujana ja peittyi pian kauniilla nurmella. Pienokaiset eivät tunteneet tarua, muuten he kyllä olisivat kuulleet lapsen vieläkin itkevän maan sisässä ja kastehelmet nurmessa olisivat heidän silmissään näyttäneet polttavilta kyyneliltä. He eivät tunteneet kertomusta Tanskan kuninkaasta, joka vihollisen ollessa kaupungin edustalla ratsasti tästä ohi ja vannoi, että hän kuolee pesässään; silloin tuli miehiä ja naisia, he valoivat kiehuvaa vettä valkopukuisten vihollisten päälle, jotka lumessa koettivat kavuta ylös vallin ulkoseinää myöten.
Iloisesti leikkivät köyhät pienokaiset.
Leiki, pieni tyttö! pian tulevat vuodet — niin, ne onnelliset vuodet! Rippilapset astelevat käsi kädessä, sinäkin astelet valkoisissa vaatteissasi, ne ovat kyllä tulleet äidillesi kalliiksi, vaikka onkin ommeltu suuremmasta, vanhasta vaatekappaleesta. Sinä saat punaisen shaalin, se ulottuu liian alhaalle, mutta sittepä näkyy kuinka suuri, kuinka ihan liian suuri se on. Sinä ajattelet juhlavaatteitasi ja hyvää Jumalaa.
Kaunista on kävellä vallilla!
Ja vuodet vierivät ja paljon on pimeitä päiviä, mutta mielesi on nuori ja sinä saat ystävän, et itsekään tiedä mistä! Te tapaatte toisenne; te kävelette vallilla versovassa keväässä, kirkonkellot soivat ja on suuri rukouspäivä. Orvokkeja ei vielä löydy, mutta Rosenborgin edustalla seisoo puu ensimäisissä vihreissä nupuissaan, siihen te pysähdytte. Joka vuosi sysää puu vihreitä oksia, sitä ei tee sydän ihmisrinnassa. Läpi ihmissydämen liitää enemmän mustia pilviä kuin pohjolan taivas aavistaakaan.
Lapsi raukka, sulhosi morsiuskamarina on ruumisarkku ja sinusta tulee vanhapiika. Vartovin ikkunasta katselet palsamin oksien lomitse leikkiviä lapsia, katselet kuinka oma tarinasi uudistuu.
Se sama näytelmä se kääriytyy auki vanhalle neidille joka silmäilee vallille. Sinne paistaa aurinko, lapset leikkivät, heillä on punaiset posket mutta ei sukkia eikä kenkiä, ja he riemuitsevat niinkuin kaikki muutkin taivaan linnut.
Oletko kuullut satua vanhasta katulyhdystä? Ei se mikään niin hauska ole, mutta jaksaa sen sentään kerran kuulla.
Oli kerran oikein rehellinen vanha katulyhty, joka monta, monta vuotta oli ollut palveluksessa, mutta nyt piti hyljättämän. Viimeistä iltaansa istui se paalunsa nenässä valaisemassa katua ja sen mielessä liikkui samoja tunteita kuin vanhan tanssijattaren, joka tanssii viimeistä iltaa ja tietää, että hän huomenna joutuu ullakolle. Lyhty pelkäsi kauheasti huomista päivää, sillä se tiesi että se silloin ensi kerran vietäisiin raastupaan kaupungin "kolmenkymmenen kuuden miehen" tarkastettavaksi, kelpaisiko se vai eikö se kelpaisi. Samalla piti päätettämän lähetetäänkö se jotakin siltaa valaisemaan vai maalle johonkin tehtaaseen; ehkäpä oli tarkoitus suoraa päätä lähettää se raudanvalajan luo sulatettavaksi, sittehän siitä kyllä voisi tulla mitä tahansa, mutta sitä kiusasi ettei se tietänyt saisiko se säilyttää muistonsa katulyhtyajoiltaan. — Kävi miten kävi, joka tapauksessa piti sen erota vartiasta ja hänen vaimostaan ja heitä se katsoi sukulaisikseen. Se oli tullut lyhdyksi samaan aikaan kun vartia tuli vartiaksi. Vaimo piti itseään siihen aikaan kovin hienona, ainoastaan illalla, ohi astuessaan, hän katsahti lyhtyyn, ei koskaan päivällä. Viime vuosina sitävastoin, kun he kaikki kolme, sekä vartia, vaimo että lyhty olivat käyneet vanhoiksi, oli vaimokin hoitanut lyhtyä, puhdistanut lamppua ja kaatanut siihen hylkeenrasvaa. Rehellistä väkeä se aviopari oli, eivät pisarankaan vertaa olleet lyhtyä pettäneet. Viimeistä iltaa oli se kadulla ja huomenna piti se vietämän raatihuoneelle, näitä pimeitä ajatuksia hautoi lyhty mielessään ja helposti käsittää kuinka se paloi. Mutta siinä liikkui vielä paljon muitakin ajatuksia; niin paljon se oli nähnyt, niin paljon valaissut — ehkäpä yhtä paljon kuin nuo "kolmekymmentä kuusi miestä", mutta sitä se ei sanonut kenellekään, sillä se oli hyväntapainen vanha lyhty, se ei tahtonut loukata ketään, kaikista vähinten esivaltaansa. Se muisteli niin paljon asioita ja tuon tuostakin leimahti liekki, ikäänkuin lyhty olisi tuntenut että sitäkin muisteltiin. Niin, muistelevathan toki! Se oli kaunis nuori mies — niin, niin, siitä on monta vuotta! hän tuli kädessään kirje, se oli ruusunkarvaista, hienoa paperia, laidat kultaa, se oli niin kauniisti kirjoitettu, se oli naisen käsialaa; hän luki sen kaksi kertaa ja suuteli sitä ja hän katseli minuun molemmilla silmillään, ne sanoivat: "minä olen onnellisin ihminen maailmassa!" — Niin, vain hän ja minä tiesimme mitä rakastetun ensimäisessä kirjeessä seisoi. — Muistan myöskin kaksi muuta silmää — kummallista kuinka ajatukset lentävätkin! täällä kadulla oli komeat hautajaiset, nuori kaunis rouva makasi arkussa, samettisissa ruumisvaunuissa, paljon oli kukkasia ja seppeleitä, soihdut loistivat niin että minä ihan hukuin, koko katu oli täynnä ihmisiä, kaikki he kuuluivat ruumissaattoon, mutta kun soihdut olivat kadonneet näkyvistä ja minä katsoin ympärilleni, seisoi tässä paaluni ääressä vielä yksi itkemässä; en ikinä unohda niitä kahta surullista silmää, jotka katsoivat minuun! — Paljon ajatuksia liikkui vanhan katulyhdyn mielessä, joka tänä iltana loisti viimeistä kertaa. Vartiasotamies, jonka paikalle tulee toinen, tietää toki seuraajansa ja voi sanoa hänelle pari sanaa, mutta lyhty ei tietänyt seuraajaansa ja se olisi kuitenkin voinut antaa hänelle yhden ja toisen neuvon, antaa tietoja sateesta ja pahasta ilmasta, kuinka kauvas katukäytävälle kuuvalo ulottui ja miltä kulmalta tuuli puhalsi.
Katuojan syrjällä seisoi kolme henkilöä, jotka olivat tulleet esittelemään itseään lyhdylle, luulossa että se oli ottanut eron virastaan; yksi näistä oli sillinpää, sillä se loistaa pimeässä ja se arveli että paljon öljyä säästyisi jos se pääsisi lyhtypaalun päähän. Toinen oli laho puupala, joka sekin loistaa, jopa paremmin kuin kuiva kala, ja sen se itsekin sanoi; sitäpaitsi oli se viimeinen palanen puusta, joka kerran oli ollut metsän kaunistus. Kolmas oli kiiltomato, lyhty ei käsittänyt mistä se oli tullut, ja loistaa se vaan osasi, mutta laho puu ja sillinpää vannoivat ettei se loistanut kuin ajoittain ja ettei se senkään tähden voinut tulla kysymykseen.
Vanha lyhty sanoi, ettei kukaan kaikista kolmesta loistanut niin että olisi sopinut katulyhdyksi, mutta sitä eivät ne uskoneet ja selittivät, kun kuulivat ettei lyhty itse ollut pyytänyt eroa virastaan, että se on hyvin hauskaa, sillä eipä se sitte kelpaa valitsemaan seuraajiaankaan.
Samassa tuli tuuli kadunkulman takaa, suhisi vanhan lyhdyn savuhatussa ja virkkoi: "mitä kummia minä kuulen, lähdetkö sinä huomenna pois? Viimeistä iltaako minä tapaan sinut täällä? Sitte sinun täytyy saada lahja; nyt minä tuulotan sinun pääkoppasi niin ettet sinä ainoastaan selvästi muista mitä olet kuullut ja nähnyt, vaan minä teen sinut niin selväpäiseksi että sinä näet kaikki mitä sinun läsnäollessasi kerrotaan tai luetaan!"
"Se on suuri lahja!" sanoi vanha katulyhty. "Monet kiitokset! Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" —
"Ei vielä moneen aikaan", sanoi tuuli, "ja nyt minä puhallan päähäsi muistosi; jos sinä saat muita samallaisia lahjoja, niin saatat olla tyytyväinen vanhoihin päiviisi!"
"Kunhan minua vaan ei valeta uudelleen!" sanoi lyhty, "tai voitko sinä joka tapauksessa taata minulle muiston?"
"Vanha lyhty, ole järkevä!" sanoi tuuli ja puhalsi tiehensä.
Samassa tuli kuu näkyviin. "Mitä te annatte?" kysyi tuuli.
"En mitään!" sanoi kuu, "nythän on alakuu eivätkä lyhdyt koskaan ole valaisseet minun puolestani, minä vaan aina lyhtyjen puolesta." Ja kuu painui takaisin pilven taakse, sillä se tahtoi olla rauhassa. Samassa putosi savuhatulle vesipisara, se tuntui putoavan räystäästä, mutta väitti tulevansa harmaista pilvistä ja oli olevinaan lahja, jopa kaikista parhain lahja. "Minä tungen sinun sisääsi ja sinä tulet sellaiseksi, että jonakin yönä, kun haluat, voit muuttua ruosteeksi, lahota ja haihtua tomuksi." Mutta se oli lyhdyn mielestä huono lahja ja samaa mieltä oli tuuli. "Eikö nyt ole parempaa, eikö nyt ole parempaa?" puhalsi se minkä jaksoi. Samassa putosi tuikkiva tähti, se piirsi ilmaan pitkän, loistavan tien. "Mikä se oli?" huusi sillinpää, "eikö taivaalta juuri pudonnut tähti? Se taisi totisesti mennä lyhtyyn! — No niin, jos niin ylhäisetkin tulevat hakemaan virkaa, niin me voimme lähteä tiehemme!" ja sillinpää läksi ja muut seurasivat esimerkkiä, mutta vanha lyhty rupesi äkkiä loistamaan ihmeellisen väkevällä valolla.
"Se oli kaunis lahja!" sanoi lyhty. "Kirkkaat tähdet, jotka aina ovat tuottaneet minulle niin paljon iloa ja jotka loistavat kauniimmin kuin minä oikeastaan koskaan olen osannut loistaa, vaikka kaikin voimin olen pyrkinyt siihen, kirkkaat tähdet ovat huomanneet minut, vanhan köyhän katulyhdyn ja lähettäneet yhden tähden tuomaan minulle lahjaa. Ja se lahja on sellainen, että ne joista minä pidän, saattavat nähdä kaikki mitä minä muistan ja näen oikein selvään; ja se se vasta on todellinen ilo, sillä ilo on aina puolinainen jollei sitä voi jakaa muille.
"Se oli hyvin kauniisti ajateltu!" sanoi tuuli, "mutta sinä et taida tietää että siihen tarvitaan vahakynttilä. Jollei sinuun sytytetä vahakynttilää, niin eivät muut näe mitään sinun näkemistäsi. Sitä eivät tähdet ole tulleet ajatelleeksi, ne luulevat että kaikki mikä loistaa, vähinten loistaa vahakynttilän valolla. Mutta nyt minua väsyttää!" sanoi tuuli, "nyt minä panen levolle!" ja se pani levolle.
Seuraavana päivänä — — — niin, seuraavan päivän yli me oikeastaan voimme hypätä; seuraavana iltana lepäsi lyhty nojatuolissa, ja arvaappa missä —? Vanhan vartian luona. Hän oli noille "kolmellekymmenelle kuudelle miehelle" tehnyt pyynnön, että he hänen pitkän ja uskollisen palveluksensa tähden antaisivat hänen pitää vanhan lyhdyn; he olivat hymähtäneet hänelle, kun hän sitä pyysi, ja hän oli saanut lyhdyn ja nyt se lepäsi nojatuolissa aivan likellä lämmintä uunia. Se oli ikäänkuin suurentunut, se melkein täytti koko tuolin. Ja vanhukset istuivat illallispöydässä ja loivat lempeitä silmäyksiä lyhtyyn; mielellään he olisivat antaneet sille paikan pöydänkin ääressä. Kellarissa he tosin asuivat, kaksi kyynärää maan sisässä ja ennenkuin huoneeseen pääsi, täytyi kulkea kivillä lasketun etehisen läpi, mutta sisällä oli lämmin, sillä ovi oli tukittu kangaskaistaleilla; siistin ja hauskan näköistä siellä oli; sekä vuoteen että pienten ikkunain edessä oli uutimet ja ikkunalaudalla seisoi kaksi kummallista kukkaruukkua; merimies Kristian oli tuonut ne Itä-Intiasta tai Länsi-Intiasta, ne olivat savesta, norsun muotoiset, mutta selkä oli poissa ja selän kohdalla nousi mullasta, jota oli pantu ruukkuun, toisesta mitä pulskin sipuli — se oli vanhuksien kyökkipuutarha, toisesta suuri, kukkiva geranium, joka oli heidän kukkapuutarhansa. Seinällä riippui suuri, värillinen kuva "Wienin kongressi", ja siinä olivat kaikki kuninkaat ja keisarit yhtaikaa.
Bornholmilainen kello raskaine lyyjyluotineen pani "tik tak!" Se kävi aina edellä, mutta vanhusten mielestä se oli parempi kuin että se olisi käynyt jälessä. He söivät illallistaan ja vanha katulyhty oli, kuten sanottu, nojatuolissa lämpöisen uunin luona. Lyhdystä tuntui siltä kuin koko maailma olisi mennyt nurin.
Mutta kun vanha vartia loi siihen katseensa ja rupesi puhelemaan heidän yhteisistä muistoistaan sateessa ja tuulessa, lyhyinä, kirkkaina kesäöinä tai pyryssä ja pakkasessa, jolloin mieli paloi kellarikomeroon, niin palasi järjestys taas vanhalle lyhdylle, sen silmissä oli kaikki entisellään. Tuuli oli todella erinomaisesti selvittänyt sen pään. —
Vanhukset olivat ahkeraa, kätevää väkeä, ei heiltä mennyt ainoakaan hetki suorastaan hukkaan; sunnuntai-iltapäivänä otettiin esiin joku kirja, tavallisesti matkakertomus ja ukko luki ääneen, luki Afrikasta, suurista metsistä ja elefanteista, jotka villeinä kävelevät metsissä, ja vanha akka kuunteli ja katseli savielefantteja jotka olivat kukkaruukkuina.
"Melkein minä voin ajatella millaista siellä on!" sanoi hän.
Ja lyhty toivoi sydämensä pohjasta että vahakynttilä sytytettäisiin ja pantaisiin sen sisään, niin että vaimo näkisi kaikki asiat lyhdyn silmillä, korkeat puut, tuuheat, toisiinsa kietoutuneet oksat, alastomat mustat ihmiset, jotka ratsastavat hevosten selässä, sekä laumoittain elefantteja, jotka leveillä jaloillaan tallaavat pensaita ja ruokoja.
"Mitä hyötyä koko minun kyvystäni on, kun ei ole vahakynttilää!" huomautti lyhty, "heillä on vain hylkeenrasvaa ja talikynttilöitä eikä se riitä!" —
Eräänä päivänä tuli kellariin kimppu vahakynttilänpätkiä, pisimmät pätkät poltettiin, pienemmillä vahasi eukko neulomalankaansa; vahakynttilöitä oli, mutta he eivät keksineet panna edes pientä pätkää lyhtyyn.
"Tässä minä seison harvinaisine lahjoineni!" sanoi lyhty, "kaikki on minun sisässäni enkä minä voi jakaa mitään heille! He eivät tiedä, että minä saatan muuttaa nämä valkoiset seinät mitä kauneimmiksi tapeteiksi, kauniiksi metsiksi, kaikeksi mitä he vain toivovat! — He eivät sitä tiedä!"
Lyhty seisoi somaksi kiilloitettuna nurkassa, josta se aina pisti silmään; ihmiset kyllä sanoivat, että se on roskaa, mutta vanhukset eivät välittäneet siitä, he pitivät lyhdystä.
Eräänä päivänä — oli vanhan vartian syntymäpäivä — tuli vanha vaimo lyhdyn luo, hymähti ja sanoi:
"Minäpä laitan ilotulituksen hänen kunniakseen!" ja lyhdyn läkkihattu helisi, sillä se ajatteli: "nyt se heille selviää!" mutta se sai hylkeenrasvaa eikä vahakynttilää, se paloi koko illan, mutta tiesi nyt, että tähtien lahja, paras kaikista, tuli olemaan kuollut aarre tässä elämässä.
Silloin se näki unta — ja kun on saanut sellaiset lahjat, niin sellaiset unetkin kyllä tulevat — että vanhukset olivat kuolleet ja että se itse oli joutunut raudanvalajan luo sulatettavaksi. Se pelkäsi yhtä pahasti kuin raatihuonetta ja kolmenkymmenen kuuden miehen tarkastusta, mutta vaikka se oli saanut voiman lahota ruosteeksi ja tomuksi, kun vaan tahtoi, ei se tahtonut sitä ja sitte se joutui sulatusuuniin ja siitä tuli kaunein, rautainen kynttiläjalka mitä ikinä ihminen saattoi vahakynttilöilleen toivoa. Se oli enkelin muotoinen, kädessä kukkakimppu ja keskelle kukkakimppua pantiin vahakynttilä ja kynttiläjalka joutui vihriälle kirjoituspöydälle ja huone oli niin kaunis, siellä oli paljon kirjoja, seinillä riippui kauniita kuvia, siellä asui runoilija ja kaikki mitä hän ajatteli ja kirjoitti, puhkesi näkyviin, huone muuttui pimeäksi, syväksi metsäksi tai aurinkoiseksi niityksi, missä haikara kävellä herrasteli, tai laivankanneksi vellovalla merellä. —
"Mitä lahjoja minulla onkin!" sanoi lyhty herätessään. "Minä melkein toivoisin että minut sulatettaisiin! — mutta ei, ei se saa tapahtua niin kauvan kun vanhukset elävät! He pitävät minusta minun itseni tähden! Minähän olen kuin heidän lapsensa ja he ovat minut kiilloittaneet ja he ovat antaneet minulle hylkeenrasvaa; minulla on yhtä hyvät päivät kuin 'kongressilla', joka kuitenkin on jotakin ylhäistä sukua!"
Ja siitä lähtien sai lyhty enemmän sisällistä rauhaa ja sitä se todella ansaitsi, se rehellinen vanha katulyhty.
Olisi luullut että ankkalammikossa puuhattiin jotakin erityistä, mutta ei siellä puuhattu mitään! Kaikki ankat kelluivat paraikaa vedenpinnalla, toiset seisoivat päälaellaan — sillä ne osasivat sellaisiakin temppuja — ja yhtäkkiä ne kaikki törmäsivät maihin; märässä savimaassa näkyi niiden jälkiä ja niiden kaakatus kuului kauvas. Vesi joutui tuimaan liikkeeseen ja äsken se oli ollut kirkkaana kuin peilin pinta, siihen oli kuvastunut joka puu, joka pensas rannalla, ja vanha talonpoikaisasumus, jonka päädyssä oli pari reikää ja pääskysenpesä; mutta erityisesti oli vedenpinnassa näkynyt suuri, kukkiva ruusupensas, joka seinustalta ulottui veteen asti. Tämä kaikki oli päilynyt vedessä kuin kuva, mutta ylösalaisin, ja kun vesi oli joutunut liikkeeseen, oli kaikki mennyt sekaisin ja kuva kadonnut. Kaksi höyhentä oli ankkojen lentäessä pudonnut ja ne hyppivät ylös, alas vedessä; äkkiä ne rupesivat kiitämään ikäänkuin tuuli olisi vienyt niitä, mutta tuulta ei ollut ja ne jäivät paikoilleen ja vesi kävi taas rasvatyveneksi, selvästi saattoi nähdä rakennuksen päädyn pääskysenpesineen ja ruusupensaan; joka ruusu kuvastui veteen, ne olivat niin kauniit, mutta eivät ne sitä tietäneet, sillä kukaan ei ollut niille sitä sanonut. Aurinko paistoi hentojen lehtien läpi, ne olivat niin täynnä lemua, että jokaisen ruusun mielessä liikkui samaa kuin meissä, kun ajatuksemme ovat oikein onnelliset.
"Kuinka ihanaa on elää!" sanoi joku ruusu, "en muuta toivo kuin että saisin suudella aurinkoa, kun se on niin lämmin ja kirkas. — Niin, ja ruusuja tuolla alhaalla vedessä, niitä minä myöskin tahtoisin suudella; ne ovat ihan meidän kaltaisiamme; minä tahtoisin suudella noita herttaisia pieniä linnunpoikia tuolla alhaalla pesässä; ja täällä meidän päällämme on samallaisia! ne oikovat päitään ja piipottavat niin somasti! Niillä ei ole ensinkään höyheniä, kuten niiden isällä ja äidillä. Meillä on hyviä naapureja sekä yllämme että allamme. Oi kuinka ihanaa on elää!"
Pienet poikaset sekä ylä- että alapuolella — niin, ne jotka olivat alapuolella eivät olleet muuta kuin kuvia vedessä — pienet poikaset olivat varpusia, isä ja emä olivat varpusia; ne olivat ottaneet haltuunsa viimevuotisen, tyhjän pääskysenpesän ja elivät siinä kuin kotonaan.
"Ankanpoikiako tuolla uiskentelee?" kysyivät varpusenpojat nähdessään höyhenten kelluvan vedessä.
"Tehkää järkeviä kysymyksiä kun teette!" sanoi äiti; "ettekö näe, että ne ovat höyheniä, eläviä vaatteita, jommoisia minullakin on ja jommoisia te saatte, paitsi että meidän vaatteemme ovat hienommat! Olisivatpa täällä ylhäällä pesässämme, sillä ne lämmittävät. Tahtoisinpa mielelläni tietää mikä ankkoja pelästytti; varmaan vedessä oli jotakin, sillä eivät ne nyt minua pelästyneet, vaikka teille piipotinkin hiukan lujaan. Noitten pölkkypäisten ruusujen pitäisi se tietää, mutta eivät ne tiedä mitään, ne katselevat vain itseään ja haisevat. Minä olen sydämeni pohjasta kyllästynyt niihin naapureihin!"
"Kuulkaappas noita herttaisia pieniä lintuja!" sanoivat ruusut, "ne rupeavat nekin jo koettamaan laulaa! — Eivät vielä osaa, mutta kyllä ne oppivat! Mikä ilo se mahtaa olla! Hauskaa se vaan on, kun on iloisia naapureja!" —
Samassa tulla nelisti rantaan kaksi hevosta, joita piti juotettaman; toisen selässä istui renki, joka oli riisunut päältään kaikki muut vaatteet paitsi mustan hattunsa; se oli niin suuri ja leveä. Renki vihelteli ikäänkuin olisi ollut pieni lintu ja ratsasti ankkalammikon syvimmälle kohdalle; ja kun hän kulki ruusupensaan ohitse, repäsi hän yhden ruusun ja pisti sen hattuunsa; sitte hän luuli olevansa oikein juhla-asussa ja ratsasti tiehensä. Toiset ruusut seurasivat katseillaan sisartaan ja kyselivät toisiltaan: "minnekkähän hän matkusti?" mutta sitä ei kukaan tietänyt.
"Mielelläni minäkin lähtisin maailmalle!" sanoi toinen toiselle, "mutta täällä kotona, omassa vihriässä lehdikössämme on myöskin kaunista! Päivällä on aurinko niin lämmin ja yöllä loistaa taivas vieläkin kauniimpana! me näemme sen kaikkien niiden pienten reikien läpi, joita siinä on!"
Ne luulivat tähtiä rei'iksi, sillä ruusut eivät ymmärtäneet asioita sen paremmin.
"Me elähytämme taloa!" sanoi varpusemo, "ja pääskysenpesän sanotaan tuottavan onnea; siksi he mielellään pitävät meitä täällä! mutta nuo naapurit tuossa, tuollainen kokonainen ruusupensas, joka kasvaa ylös seinää myöten, se levittää kosteutta; arvelen että se pian hävitetään, niin sittehän siinä voi itää joku jyvänenkin. Eivät ruusut kelpaa muuta kuin katseltaviksi ja haisteltaviksi tai hattuun pistettäviksi. Joka vuosi, sen on oma äitini minulle kertonut, ne varisevat ja talonpoikaisvaimo suolaa lehdet; ne saavat ranskalaisen nimen, jota en minä osaa lausua enkä välitäkään siitä; sitte ne pannaan tulelle, kun tahdotaan hyvää hajua. Kas sellainen niiden on elämänkulku, ne ovat pelkkää silmä- ja nenäruokaa. Nyt te sen tiedätte!"
Kun joutui ilta ja hyttyset tanssivat lämpöisessä ilmassa, missä pilvet punaisina uiskentelivat, tuli satakieli laulamaan ruusuille. Se lauloi, että kauneus on kuin auringonpaiste tässä maailmassa ja että kauneus elää aina.
Mutta ruusut luulivat satakielen laulavan itsestään ja saattoihan sen niinkin ymmärtää. Ei niiden juolahtanut mieleenkään, että laulu tarkoitti niitä, mutta ne iloitsivat siitä ja tuumivat, eikö kaikista pienistä varpusenpojistakin voisi tulla satakieliä.
"Minä ymmärsin erinomaisen hyvin, mitä se lintu lauloi!" sanoivat varpusenpojat. "Yhtä ainoaa sanaa en ymmärtänyt: mitä on kauneus?"
"Ei se ole mitään!" sanoi varpusemo, "se on vaan sellaista ulkonaista. Tuolla ylhäällä herraskartanossa, missä kyyhkysillä on oma talo ja niiden pihamaalle joka päivä sirotellaan herneitä ja jyviä, — olen itse syönyt niiden kanssa ja sinne pääsette tekin aikoinanne! Sano minulle kenen kanssa seurustelet ja minä lupaan sanoa sinulle kuka olet! — tuolla ylhäällä herraskartanossa on kaksi vihriäkaulaista, töyhtöpäätä lintua; pyrstö voi levitä suureksi ympyriäiseksi pyöräksi ja se on niin monivärinen että silmiä särkee. Niitä sanotaan riikinkukoiksi ja ne ovat kauniit. Jos niitä hiukan nyppisi, niin eivät näyttäisi sen kauniimmilta kuin mekään. Minä olisin niitä nyppinyt, jolleivät olisi olleet niin suuret!"
"Minäpäs nypin niitä!" sanoi pienin varpusenpojista ja sillä ei vielä ollut höyheniäkään.
Talossa asui kaksi nuorta ihmistä; he pitivät niin paljon toisistaan, he olivat niin ahkerat ja reippaat, heidän asunnossaan oli niin somaa. Sunnuntaiaamuna meni nuori vaimo ulos, otti kourallisen mitä ihanimpia ruusuja ja pani ne vesilasiin ja asetti sen keskelle piironkia.
"Nyt minä näen että on pyhä!" sanoi mies, suuteli herttaista pientä vaimoaan ja istuutui lukemaan virttä. He istuivat käsi kädessä ja aurinko paistoi sisään ikkunoista ja sen valo lankesi tuoreisiin ruusuihin ja nuoriin ihmisiin.
"Tuohon minä jo olen ihan kyllästynyt!" sanoi varpusemo, joka pesästään katseli huoneeseen; ja sitte se läksi lentoon.
Samalla tavalla kävi seuraavana sunnuntaina, sillä joka sunnuntai tuli lasiin tuoreita ruusuja ja aina kukki ruusupensas yhtä kauniina; varpusenpojat jotka nyt olivat saaneet höyhenet, olisivat mielellään lentäneet mukaan, mutta emo sanoi: "te pysytte täällä!" ja ne pysyivät. — Emo läksi lentoon, mutta kuinka lieneekin sattunut, että hän äkkiä tarttui jouhista tehtyyn ansaan, jonka pojat olivat ripustaneet oksaan. Jouhet kietoutuivat jalkojen ympäri, niin, niin lujaan kuin olisi leikattu; se oli kidutusta ja tuskaa; pojat juoksivat heti paikalle ja ottivat kiinni linnun, ottivat lisäksi kiinni niin kauhean kovasti. "Ei se ole kuin varpunen!" sanoivat he, mutta eivät sittenkään päästäneet sitä irti, vaan läksivät viemään kotiin ja löivät joka kerta nokalle, kun lintu yritti huutaa.
Talossa oli vanha mies, joka osasi valmistaa saipuaa. Hän teki siitä sekä palloja että kankia, sekä partaa että käsiä varten. Se oli tuollainen hauska kuljeskeleva äijä ja kun hän näki poikien tuovan varpusta ja kuuli heidän sanovan etteivät he siitä ensinkään välitä, niin hän sanoi: "tehdäänkös me se kauniiksi?" ja varpusemon pintaa karmi, kun hän sen sanoi. Vanhuksen laukussa oli mitä kauneimpia värejä ja hän otti sieltä esiin kiiltävää kultajauhoa ja poikien täytyi juosta sisään hakemaan munaa, ja munasta otti vanhus valkuaisen ja voiteli sillä koko linnun ja siroitti sitte kultajauhoa päälle. Yks kaks oli varpusemo kullattu. Mutta ei hän ajatellut komeuttaan, hänen joka jäsenensä vapisi. Ja saippuaäijä otti punaisen tilkun — hän repäisi sen vanhan takkinsa vuorista — leikkeli tilkun sahareunaiseksi kukonharjaksi ja liimasi sen linnun päähän.
"Nyt saatte nähdä kultalinnun lentävän!" sanoi hän sitte ja päästi irti varpusen, joka kauheimmassa hädässä lensi kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Kylläpä osasikin kiiltää! Kaikki varpuset, yksin suuri variskin — eikä se ollut mikään eilispäivän poikanen — pelästyivät kauheasti sitä näkyä, mutta ne lensivät kuitenkin perässä, sillä ne tahtoivat tietää mikä ylhäinen lintu se oli.
"Mistä kaukaa! mistä kaukaa!" huusi varis.
"Odota hiukkasen! odota hiukkasen!" sanoivat varpuset. Mutta ei hän malttanut hiukkastakaan odottaa. Peloissaan ja kauhistuksissaan lensi hän kotiin päin; hän oli vaipumaisillaan maahan, ja yhä tuli lisää uusia lintuja, suuria ja pieniä; toiset lensivät ihan likelle ruvetakseen nokkimaan.
"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat kaikki yhteen ääneen.
"Kas sitä! Kas sitä!" huusivat poikaset kun emo likeni pesää. "Se on varmaankin riikinkukko. Siinä on niin paljon värejä, että silmiä särkee, kuten äiti sanoi, pip, se on kaunista!" Ja sitte ne nokkivat pienillä nokillaan niin että emon oli mahdoton päästä sisään, ja pelko oli hänet niin lamauttanut, ettei hän enään osannut piipoittaakaan, vielä vähemmin sanoa: "Minä olen teidän äitinne". Toiset linnut nokkivat sitä nyt nokkimistaan niin että jokikinen sulka läksi ja verissään vaipui varpusemo ruusupensaaseen.
"Lintu raukka!" sanoivat ruusut. "Tule, me suojelemme sinua! Nojaa pieni pääsi meihin!"
Varpusemo levitti vielä kerran siipensä, sitte se nosti ne takaisin kiinni kupeilleen ja makasi kuolleena naapuriperheen, tuoreitten, kauniitten ruusujen luona.
"Pip!" sanoivat varpusenpojat pesässä. "Missä se äiti viipyneekään, sitä ei ymmärrä! Eihän tämä vain liene hänen kujeitaan, että meidän nyt pitäisi tulla toimeen omin neuvoin. Talon hän on jättänyt meille perinnöksi; mutta kuka meistä sen saa omakseen, kun meille kerran tulee perhe?"
"Minä en suinkaan saata pitää teitä täällä, jahka tästä nyt hankin vaimon ja lapset!" sanoi pienin.
"Kyllä minä saan sekä enemmän vaimoja että lapsia kuin sinä!" sanoi toinen.
"Mutta minä olen vanhin!" sanoi kolmas. Kaikki nousivat nyt torumaan, ne räpyttelivät siipiään ja nokkivat ja yks, kaks tyrkättiin toinen toisensa perästä pois pesästä. Siinä ne sitte makasivat maassa ja vihoissaan ne olivat. Päätään ne pitivät ihan kallellaan ja räpyttelivät sitä silmää joka oli ylöspäin. Heidän oli tapana sillä tavalla murjottaa.
He osasivat hiukkasen lentää ja enemmän he oppivat ja vihdoin he yksimielisesti päättivät, että tunteakseen toisensa kun maailmalla kohtaisivat, sanoisivat: pip! ja raapaisisivat maata kolme kertaa vasemmalla jalallaan.
Se poikanen joka jäi pesään, levittelihe niin paljon kuin ikinä taisi. Olihan se nyt talonomistaja, mutta ei sitä kauvan kestänyt. — Yöllä paistoi ikkunoihin punainen tuli, liekit tunkivat esiin räystään alta, kuivat oljet hulmahtivat tuleen, koko talo paloi poroksi ja varpusenpoika meni samaa tietä, mutta nuori ihmispariskunta pääsi onnellisesti pois.
Kun aurinko seuraavana aamuna nousi ja kaikki näytti raikkaalta ja virkistyneeltä kuin makean unen jälkeen, ei mökistä ollut jälellä kuin joitakuita mustia, hiiltyneitä hirsiä, jotka pysyttelivät pystyssä uunin varassa. Se se oli oma herransa. Mökin perustuksista suitsutti vielä sakea savu, mutta vähän matkan päässä seisoi terveenä, täydessä kukassa ruusupensas ja jokainen oksa ja kukka kuvastui tyyneen veteen.
"No voi kuinka kauniina ne ruusut seisovat tuossa palaneen talon edustalla!" sanoi ohikulkeva mies; "sehän on erinomaisen herttainen pieni kuva! sen minä tahdon!" ja mies otti taskustaan pienen, valkolehtisen kirjan ja hän otti lyijykynänsä, sillä hän oli maalari, ja piirusti savuavan tuhan, hiiltyneet hirret ja uunin, joka kallistumistaan kallistui alemma, mutta etualalla oli suuri, kukkiva ruusupensas. Kaunis se oli ja sen ansiohan oli että kuva piirrettiin.
Päivemmällä kulki sivu kaksi varpusta, jotka olivat täältä kotoisin. "Missä on mökki?" sanoivat ne, "missä pesä? — Pip, kaikki on palanut ja väkevä veljemme on myöskin palanut; sen hän sai palkakseen siitä että anasti pesän. — Ruusut pääsivät helpolla! ne seisovat punaposkisina paikoillaan. Ne välittävät viisi naapurin onnettomuudesta. Niin, minä en viitsi puhutella heitä, ja rumaa täällä on, se on minun mielipiteeni!" Sen tiensä ne lensivät.
Syksyllä sattui kerran ihana aurinkoinen päivä, olisi luullut olevan sydänkesän. Puhdasta ja kuivaa oli pihamaalla, herraskartanon isojen rappujen edessä ja siellä astuskeli kyyhkysiä, sekä mustia että valkoisia ja sinipunertavia, ne kiilsivät auringossa ja vanha kyyhkysemo pöyhisteli sulkiaan ja sanoi poikasille: "pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä!" — sillä silloin ne näyttivät kauniimmilta.
"Mitä pieniä harmaita täällä joukossamme juoksee?" kysyi vanha kyyhkynen, jonka silmät olivat punaiset ja vihriät. "Pieniä harmaita! pieniä harmaita!" sanoi hän.
"Ne ovat varpusia! kilttejä eläimiä! meitä on aina sanottu lempeiksi ja sentähden meidän kai pitää antaa niiden nokkia joukossamme! — ne eivät sekaannu keskusteluun ja raappivat niin somasti jalallaan."
Niin, ne raappivat todella, raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan, mutta sanoivat samalla pip! ja tunsivat toisensa, ne olivat palaneen talon varpusia.
"Täällä syö tavattoman hyvin!" sanoivat varpuset.
Ja varpuset kiertelivät ja kaartelivat, pöyhistelivät sulkiaan ja pitivät oman sisällisen mielipiteensä.
"Katsoppas tuota kyyhkystä kuinka se pöyhkeilee!" sanoi toinen kyyhkynen toisesta, "ja katsoppas tuota kuinka se hotkii herneitä! Se saa liian paljon! se saa parhaimmat! kurr kurr! Katsoppas kuinka sen on harja pystyssä! katsoppas tuota herttaista, ilkeää elukkaa! knurre, knurre!" ja kaikkien silmät hohtivat vihan punassa. "Pysykää ryhmissä, pysykää ryhmissä! Pieniä harmaita! pieniä harmaita! Knurre, knurre, knurre!" kuului lakkaamatta ja kuuluu kai vielä tuhannen vuoden kuluttua.
Varpuset söivät hyvin ja pitivät korvat auki, jopa koettivat asettua ryhmiin, mutta se ei kaunistanut heitä; he olivat ylen kylläiset; he läksivät nyt pois kyyhkysten luota ja lausuivat sisällisesti mielipiteensä kyyhkysistä, sitte he hyppäsivät aidan alatse puutarhaan. Ovi sisään oli auki, yksi varpusista hyppäsi kynnykselle. Hän oli syönyt vatsansa liian täyteen ja se teki hänet rohkeaksi. "Pip!" sanoi hän, "kyllä minä uskallan!"
"Pip!" sanoi toinen varpunen, "uskallan minäkin, jopa vähän lisää!" ja sitte se hyppeli huoneeseen. Siellä ei ollut ketään ihmistä, sen kyllä huomasi kolmas varpunen ja se lensi vielä kauvemma huoneeseen ja sanoi: "kokonaan sisään tai ei ensinkään! onpa tämä muuten aika hullunkurinen ihmispesä! mitä ihmettä tänne on ripustettu! mitä tämä on!"
Ihan varpusten edessä kukkivat ruusut ilmi elävinä, ne kuvastuivat veteen ja hiiltyneet hirret kallistuivat lahoavaa uunia vastaan.
Mitä kummaa tämä olikaan! miten ne olivat joutuneet herraskartanon huoneeseen?
Kaikki varpuset yrittivät lentää ruusujen ja uunin päällitse, mutta ne töytäsivät sileää seinää vastaan; siinä oli taulu, suuri, oivallinen maalaus, jonka taiteilija oli tehnyt pienen piirustuksensa mukaan.
"Pip!" sanoivat varpuset, "ei siinä ole mitään! siinä vaan näyttää olevan! Pip! se on kaunista se! Ymmärrätkö sinä sellaista — minä ainakaan en ymmärrä!" ja sitte ne lensivät tiehensä, sillä huoneeseen tuli ihmisiä.
Päivät pakenivat, vuodet vierivät, kyyhkyset, senkin ilkeät eläimet olivat ehtineet sekä kuherrella että vihoitella!. Varpuset olivat nähneet vilua talvella ja herkutelleet kesällä; ne olivat kaikki kihloissa tai naimisissa, kuinka kukin tahtoo sanoa. Niillä oli poikasia ja jokaisen poikanen oli tietysti kaunein ja viisain; toinen lensi toisaalle, toinen toisaalle ja tavatessaan tunsivat ne toisensa piipotuksesta ja vasemman jalan raapaisemisesta. Vanhin heistä oli vanha ja vaivainen, hänellä ei ollut pesää eikä poikasia; kerran teki hänen mieli päästä suureen kaupunkiin ja hän lensi Köpenhaminaan. —
Siellä oli suuri, monivärinen talo; se oli ihan likellä linnaa, kanavan varrella, jossa oli ruukuilla ja omenilla lastattuja laivoja. Ikkunat olivat alhaalta leveämmät kuin ylhäältä ja kun varpuset kurkistivat sisään ikkunoista, näytti jokainen huone siltä kuin olisi katsonut tulpaniin. Siellä oli kaikellaisia värejä ja koukeroita ja keskellä tulpania seisoi valkeita ihmisiä; ne olivat marmorista, toiset tosin kipsistäkin, mutta varpusen silmissä ei siinä ole mitään eroa. Rakennuksen otsikossa oli metallivaunut metallihevosineen ja voiton jumalatar ohjasi niitä. Rakennus oli Thorvaldsenin museo.
"Kuinka se paistaa! kuinka se paistaa!" sanoivat varpuset, "tuo on varmaan kaunista tuo! Pip! tämä on kuitenkin suurempaa kuin riikinkukko!" varpunen muisti vielä lapsuutensa ajoilta mitä emo oli pitänyt suurimpana kauneutena. Ja samassa hän lensi pihamaalle; siellä oli sielläkin komeaa; seinille oli maalattu palmuja ja oksia ja keskellä pihaa seisoi suuri, kukkiva ruusupensas; sen tuoreet, upeat oksat varjostivat hautaa, ja sinne lensi varpunen, koska siellä ennestäänkin käveli paljon varpusia. "Pip!" ja kolme raapausta vasemmalla jalalla; sen tervehdyksen oli varpunen suorittanut monta kertaa vuosien ja päivien kuluessa, mutta kukaan ei ollut sitä ymmärtänyt, sillä eivät ne jotka erossa ovat, joka päivä tapaa toisiaan. Tuo tervehtimistapa oli käynyt tottumukseksi, mutta tänään sattui pihamaalle kaksi vanhaa varpusta ja yksi poikanen, jotka sanoivat "pip!" ja raappivat kolme kertaa vasemmalla jalallaan.
"No päivää, päivää!" Koolla oli kolme varpuspesän vanhusta ja yksi pieni perheen vesa. "Täälläkö me tapaamme!" sanoivat he. "Tämä on hieno paikka, mutta ei täällä ole paljon suuhunpantavaa. Tämä on sitä kaunista! Pip!"
Ja paljon ihmisiä tuli sivuhuoneista, joissa upeat marmorikuvat seisoivat, ja he astuivat haudalle, joka kätki suuren mestarin, hänet, joka oli muovaillut kuvapatsaat, ja kaikki jotka tulivat, seisoivat hehkuvin kasvoin Thorvaldsenin haudalla ja toiset kokosivat varisseet ruusunlehdet ja kätkivät ne. Siellä oli kaukaisia matkustajia; ne tulivat suuresta Englannista, Saksasta ja Ranskasta; kaunein naisista otti ruusun ja pani sen rinnalleen. Varpuset tulivat siihen käsitykseen, että ruusut hallitsivat täällä ja että koko talo oli rakennettu niitä varten, ja oli se heidän mielestään sentään hiukan liikaa; mutta koska kaikki ihmiset nyt liehakoivat ruusuja, niin tahtoivat he seurata aikaansa. "Pip!" sanoivat he, lakaisivat pyrstöllään permantoa ja tirkistelivät toisella silmällään ruusuja; ei heidän tarvinnut kauvankaan katsella ennenkuin he olivat varmat siitä että olivat tekemisissä vanhojen naapuriensa kanssa. Ja ne ne olivatkin. Maalari joka oli piirustanut ruusupensaan palaneen mökin edustalla oli sittemmin saanut luvan kaivaa ruusut maasta. Hän oli antanut ne rakennusmestarille, sillä kauniimpia ruusuja ei ollut missään; ja hän oli istuttanut ne Thorvaldsenin haudalle ja siellä ne kauneuden kuvana kukoistivat ja antoivat punaiset, lemuavat lehtensä muistoiksi kaukaisiin maihin.
"Oletteko te saaneet paikan täällä kaupungissa?" kysyivät varpuset.
Ja ruusut nyökyttivät päitään. Ne tunsivat harmaat naapurinsa ja ilostuivat ne nähdessään.
"Kuinka ihanaa on elää ja kukkia ja tavata vanhoja ystäviä ja joka päivä nähdä lempeitä kasvoja! Täällä tuntuu joka päivä suurelta pyhäpäivältä!"
"Pip!" sanoivat varpuset, "ne ovat todella vanhat naapurimme! Kyllä me muistamme niiden syntyperän. Ne ovat kotoisin lammikosta! Pip! ovatpa ne päässeet kunniaan! Toiset pääsevät nukkumallakin kunniaan. Ja mitä ihmeellistä tuollaisessa punaisessa läjässä on, sitä todella en ymmärrä! — Ja tuossa on kuihtunut lehti, sen minä näen kun näenkin!"
Ja varpuset nokkasivat lehteä niin että se putosi ja entistä tuoreempana ja vihreämpänä seisoi pensas ja ruusut tuoksuivat auringonpaisteessa Thorvaldsenin haudalla, jonka kuolemattomaan nimeen niiden kauneus liittyi.