"Niin, odottakaamme, Ib!" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib suuteli hänen huuliaan. "Minä luotan sinuun, Ib!" sanoi Kirsti, "ja minä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!"
Ja sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti nyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat käyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin ja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen enempää.
Vuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet keskenään. "Uskollinen kuolemaan saakka!" oli kirjoitettu allekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen ja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen hän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin hyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä rakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli joku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti häntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään asiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin paljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi lauttamies.
Aluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate, ravisti päätään ja virkkoi vihdoin: "ei Kirsti saa työntää onnea luotaan!"
"Kirjoita hänelle pari sanaa!" sanoi lauttamies.
Ja Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja hän pyyhki pois ja repi rikki, — mutta aamulla oli kirje valmiina pikku Kirstille ja näin se kuului:
"Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani, vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa lohdutusta minun sydämelleni.
Sinun alati uskollinen ystäväsiIb."
Ja kirje lähetettiin ja Kirsti sai sen.
Martinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että Köpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä kanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas Jyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin kylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin tapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari sanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha äitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi hän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme pähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän oli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin toinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat vaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken sen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen —! Ibille antoi pähkinä vain mustaa multaa. "Mitä sinä parhaiten tarvitset" oli mustalaisakka sanonut — niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän parhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli tarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.
Ja vuosia kului — ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä neIbin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisenjälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. KylläKirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.
Kahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta kun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa eikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä olleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin se tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.
Ja kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta tuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui; kevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi johonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin suuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se oli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana. Se oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta. Jättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus löydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se oli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti ilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille kallisarvoista löytöään.
"Sen parempaa et maasta olisi voinut löytää", sanoi kruununvouti.
"En olisikaan!" ajatteli Ib. "Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli minulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin nähden, koskaseoli se mitä minä parhaiten tarvitsin!"
Ja Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä joka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen matkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.
Löydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi sataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se sitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.
Iltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän kaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli tullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut vallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä kohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä talosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen silmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi, tyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn alle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan valtaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan sellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.
Ja hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita portaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä oli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului huokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti tulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.
"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?" sanoi Ib. "Pienokainen sai minut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö täällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?" — Ja Ib nosti hänen päätään.
Se oli Kirsti Seisin nummelta.
Vuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se olisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että luotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot rahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat tehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt vakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla, sitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut kallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset ystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että hän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. — Hänen ruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.
Kirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa siinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt hautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti kuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin nummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan tottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa, niinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli tuonut Ibin vinttikamariin.
"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!" huokasi sairas, "mihin kummaan hän joutuu!" — Enempää ei hän saanut sanotuksi.
Ib sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka valaisi kurjaa huonetta.
Ja Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä; Kirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut. Kuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi — oliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan hänen huuliltaan.
* * * * *
Harmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa, lännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen ja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta harjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi maalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi päiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen viserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui; siellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin polvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen mielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui somassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti lepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli rahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa — ja olihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.
Maalla oli vanha kartano ja kartanossa vanha herrasmies, jolla oli kaksi poikaa. Ne olivat niin sukkelat suustaan, että puolessakin olisi ollut yllin kyllin; ne olivat päättäneet kosia kuninkaan tytärtä ja täydellä syyllä, sillä hän oli kuuluuttanut ottavansa miehekseen sen, joka parhaiten osaa pitää puoliaan.
Kahdeksan päivää tekivät molemmat pojat valmistuksia, enempää aikaa ei heillä ollut, mutta kyllä se riittikin, sillä heillä oli esitietoja ja ne ovat aina hyvät olemassa. Toinen osasi ulkoa koko latinalaisen sanakirjan ja kolme vuosikertaa kaupungin sanomalehteä sekä alusta että lopusta; toinen oli tutustunut kaikkiin ammattikuntasääntöihin ja yleensä kaikkeen mitä ammattivanhimman tulee tietää; hän arveli voivansa ottaa osaa valtiolliseen keskusteluun, sitäpaitsi hän osasi kirjaella housunkannattimia, sillä hän oli hieno ja näppärä mies.
"Minä saan kuninkaantyttären!" sanoivat veljekset ja isä antoi kummallekin kauniin hevosen; se joka osasi sanakirjan ja sanomalehdet, sai pikimustan ja se jolla oli ammattivanhimman viisaus ja joka kirjaeli housunkannattimia, sai maidonvalkoisen, ja sitte he voitelivat suupielensä maksarasvalla, jotta ne tulisivat oikein notkeiksi. Kaikki palvelijat olivat pihamaalla katsomassa kun he nousivat hevosen selkään, ja samassa tuli kolmas veli, sillä heitä oli kolme, vaikkei kukaan laskenut häntä veljeksi, sillä hänellä ei ollut samaa oppia kuin noilla kahdella ja he sanoivatkin häntä vain Tuhmaksi-Jussiksi.
"Minne te olette menossa, kun olette noin pyhävaatteissa?" kysyi hän.
"Hoviin kosimaan kuninkaantytärtä! Etkö sinä ole kuullut mitä rumpu pärryttää kautta koko maan?" ja sitte he kertoivat hänelle asian.
"Helkkarissa, minun pitää lähteä mukaan!" sanoi Tuhma-Jussi ja veljekset nauroivat häntä ja läksivät matkaan.
"Isä, antakaa minullekin hevonen!" huusi Tuhma-Jussi. "Minulle tulee sellainen naima-into. Jos hän ottaa minut, niin ottaa, ja jollei ota, niin otan minä hänet joka tapauksessa!"
"Turhia puheita!" sanoi isä, "en minä anna sinulle mitään hevosta.Ethän sinä osaa puhua; mutta veljet, ne ovat komeita poikia!"
"Jollen minä saa hevosta", sanoi Tuhma-Jussi, "niin otan oman kilipukkini ja se kyllä jaksaa kantaa minut!" ja hän asettui hajareisin kilipukin selkään, painoi kantapäänsä sen kylkiä vastaan ja läksi menemään pitkin maantietä. Hei vaan sitä menoa! "Täällä minä tulen!" sanoi Tuhma-Jussi ja lauloi jotta raikui.
Mutta veljekset ratsastivat hiljalleen edellä; he eivät puhuneet sanaakaan, heidän täytyi ajatella kaikkia hyviä käänteitä joita aikoivat esittää, sillä heidän sanojensa piti olla erinomaisen harkituita.
"Hohhoi!" huusi Tuhma-Jussi, "täällä minä tulen! katsokaa mitä minä löysin tieltä!" ja hän näytti heille kuolleen variksen, jonka oli löytänyt tieltä.
"Tyhmeliini!" sanoivat he, "mitä sinä aiot tehdä sillä?"
"Lahjoitan sen kuninkaantyttärelle!"
"Niin, tee se vaan!" sanoivat veljet, hymyilivät ja ratsastivat eteenpäin.
"Hohhoi! täällä minä tulen! katsokaappas mitä minä nyt olen löytänyt, ei sellaista joka päivä löydetäkkään maantieltä!"
Ja veljet kääntyivät taas katsomaan mitä hänellä oli. "Tyhmeliini!" sanoivat he, "sehän on vanha puukenkä, jonka päällispuoli on poissa! Saako kuninkaantytär senkin?"
"Saa kun saakin!" sanoi Tuhma-Jussi; veljet hymähtivät, jatkoivat matkaansa ja pääsivät hyvän joukon edelle.
"Hohhoi! täällä minä tulen!" huusi Tuhma-Jussi; "asiat paranevat paranemistaan! Hohhoi! tämä on mainiota!"
"Mitä sinä olet löytänyt?" sanoivat veljet.
"Oi!" sanoi Tuhma-Jussi, "ei sitä saata sanoin lausua kuinka kuninkaantytär ilostuu!"
"Hyi!" sanoivat veljet, "sehän on lokaa, jota on nostettu maantienojasta."
"Niin onkin!" sanoi Tuhma-Jussi, "vieläpä hienointa lajia, se ei edes pysy käsissä!" ja hän mätti taskut täyteen.
Mutta veljet ratsastivat minkä pääsivät eteenpäin ja tulivat kokonaista tuntia aikaisemmin perille ja pysähtyivät kaupungin portille, ja siellä saivat kosijat numeron sen mukaan kuin he tulivat, ja heidät asetettiin riveihin, kuusi joka osastoon ja niin tiheään, etteivät he voineet liikuttaa käsivarsiaan, ja se oli kun olikin hyvä asia, sillä muuten he olisivat ratkoneet irti selkäkaistaleet toistensa takeista, vaan sentähden että toinen seisoi toisen edellä.
Kaikki maan muut asukkaat seisoivat linnan ympärillä, sullottuina ikkunoiden tasalle, sillä he tahtoivat nähdä kuninkaantyttären vastaanottavan kosijoita, ja samassa hetkessä kun he astuivat huoneeseen, meni puheenlahja heiltä tipotiehensä.
"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!"
Jo tuli sen veljeksen vuoro, joka osasi sanakirjan, mutta hän oli rivissä seisoessaan kokonaan unohtanut sen, ja lattia narisi ja laki oli peilinlasia niin että hän näki itsensä seisomassa päälaellaan ja joka ikkunan luona seisoi kolme kirjuria |a yksi ammatinvanhin, jotka kirjoittivat muistiin kaikki mitä sanottiin, jotta se paikalla pantaisiin lehteen ja myytäisiin kahdesta killingistä kadunkulmassa. Se oli kauheaa, ja sitte he vielä olivat lämmittäneet uunin niin kuumaksi, että se oli ihan punainen.
"Täällä huoneessa on kauhean kuuma!" sanoi kosija.
"Isäni paistaa tänään kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.
Häh! hän jäi suu auki töllistelemään, sillä tällaista puhetta ei hän ollut odottanut; ei hän saanut sanaakaan suustaan, sillä jotakin hauskaa hän olisi tahtonut sanoa. Häh!
"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!" ja sen tiensä hänen täytyi mennä. Tuli toisen pojan vuoro.
"Täällä on kauhean kuuma!" sanoi hän.
"Niin, me paistamme tänään kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.
"Mi-mi-mitä?" sanoi kosija ja kaikki kirjurit kirjoittivat: "mi-mi-mitä!"
"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!"
Jo tuli Tuhma-Jussi kilipukkinsa selässä ja ratsasti suoraa päätä huoneeseen. "Onpa täällä hirvittävä kuumuus!" sanoi hän.
"Minä paistan kukonpoikia!" sanoi kuninkaantytär.
"Sepä hyvä se!" sanoi Tuhma-Jussi, "kaippa minäkin sitte saan varikseni paistetuksi?"
"Saatte hyvinkin!" sanoi kuninkaantytär, "mutta onko teillä missä paistaa, sillä minulla ei ole pataa eikä pannua!"
"On minulla!" sanoi Tuhma-Jussi. "Tässä on paistinvehkeet tinasankoineen päivineen!" ja hän veti esiin vanhan puukengän ja pani variksen keskelle kenkää.
"Siitä riittää koko ateriaksi!" sanoi kuninkaantytär, "mutta mistä me saamme kastiketta?"
"Minulla on taskussa!" sanoi Tuhma-Jussi. "Minulla on niin paljon että riittää maahankin kaataa!" ja hän kaasi hiukan lokaa taskustaan.
"Tästä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär, "sinä osaat vastata ja sinä osaat puhua ja sinut minä tahdon miehekseni! mutta tiedätkö että joka sanamme kirjoitetaan muistiin ja pannaan huomenna lehteen? joka ikkunassa näet kolme kirjuria ja vanhan ammatinvanhimman ja ammatinvanhin on pahin, sillä hän ei ymmärrä mitään!" ja sen hän sanoi peloittaakseen Jussia. Ja kaikki kirjurit virnistelivät ja pudottivat mustepilkun permannolle.
"Kyllä minä ne herrasväet tunnen!" sanoi Tuhma-Jussi, "ja ammatinvanhin saakin parhaimman osan!" ja sitte hän käänsi nurin taskunsa ja viskasi loan suoraan hänen kasvoilleen.
"Se oli hienosti tehty!" sanoi kuninkaantytär, "sitä minä en olisi osannut tehdä! Mutta kyllä minä opin!"
Ja Tuhmasta-Jussista tuli kuningas, hän sai vaimon ja kruunun ja pääsi valtaistuimelle, ja sen tiedon me olemme saaneet suoraan ammatinvanhimman lehdestä — ja siihen ei ole luottamista.
Vanhassa sadussa sanotaan: "Kunnian orjantappuratie avautui Bryde nimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta pitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen"; varmaan moni meistä lapsena on kuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut ajatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia "vaivojaan ja vastuksiaan". Satu ja todellisuus ovat niin likellä toisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan päällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän elämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.
Maailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla valokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat kunnian orjantappuratietä.
Kaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein vain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen elinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä muutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin häviää.
Me näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen "Pilvet" valavat ilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä näyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä kolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun melskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi vanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut katselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat atenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä toistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana kuin he kaikki.
Vihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä öljypuu!
Seitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka. Hänen kuoltuaan nimittäin! — katso häntä elinaikana! — hän vaeltaa näissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä harmaantaa hänen hiuksensa; — hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja yksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun repaleiksi. —
Hänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan jumalat ja sankarit.
Kuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta, kaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen samaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta koristamaan hautaa.
Palmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja muita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut ovat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti maanpakoon, hän on löydetty — karavaani likenee pientä kaupunkia, joka on tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista, karavaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät: Firdusi — päättyi kunnian orjantappuratie!
Palatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu karkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä — hän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita hänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, "Lusiadien laulaja" nälkään.
Nyt koristaa kallis muistopatsas Camoensin hautaa.
Uusi kuva!
Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä, vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty täällä vankeudessa!" — "Kuka hän on?" — "Mielipuoli!" sanoo houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin! hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus, höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.
Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman — hän löysi sen: riemun kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.
Kuva seuraa kuvaa, rikas on kunnian orjantappuratie.
Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu: Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"
Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa — hän kantaa lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu — ja raivo syttyy: Johanna d'Arc, noita, poltetaan. — Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan: Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".
Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait — ne loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena, uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja talonpojan ystävä:Kristian toinen. Kova oli hänellä luonto ja kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. — Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme hänen verivelkaansa.
Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo viimeisen katseensa Hveeniin. Se onTycho Brahe, joka nosti Tanskan nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia — hän muuttaa vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!" kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.
"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? —Griffenfeld, tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.
Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan luonnonvoimien kanssa;Robert Fultonon mies, joka luulee siihen pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy — joukko nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä: "pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden vastustuksen, laiva purjehtii — —! Höyryn sukkula muuttaa tunnit minuuteiksi maailman maiden välillä.
Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä, hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin kaikki orjantappuratien repiminen — sekin johon itse on syypää — sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille kaikille.
Kunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se joka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan paikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja Jumalan välille.
Mahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää — rohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen — kiiltävinä kuvina yömustalla pohjallaKunnian orjantappuratien. Se ei pääty, kuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa ohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.
Köyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni juutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki muut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut ottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.
Hän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea valmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu; hänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän istui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta tarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.
"Lue kirjaasi!" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi häneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin kysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.
Hänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän opettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa; hänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja mietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille, mutta tästälähin ei se enään käy päinsä.
Opettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa tyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. "Minä en jaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka ikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!" sanoi opettaja.
Ja isä purskahti itkuun: "itse puolestani tiedän vain vähän uskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär; hänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme; minun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan välillä."
Ja pieni juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.
— — — Vuosia oli kulunut.
Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein kuunteli opetusta.
Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä; kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin, missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista, jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin, pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.
Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa, hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen, voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha, joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi vangiltaan:
"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?"
"Tiedän hyvinkin!" vastasi turkkilainen. "Koston!"
"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä lempeydellä ja hyvyydellä!"
Silloin purskahti vanki itkuun.
"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.
Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat, kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen poskiaan.
"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina: "kunnioita isääsi ja äitiäsi!"
"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme Jumalan puoleen!"
— — Ja vuodet kuluivat.
Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän kodin siunaus.
"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."
Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri, avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä, mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on — on sovinto Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' — 'hän tulee maan päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en tiedä miten se on tapahtunut —! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin Kristuksen!"
Ja hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste virtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja voimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.
"Saara raukka!" sanottiin, "työ ja valvominen on rasittanut häntä."
Hän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin hautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön paikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet haudattiin.
Ja Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin juutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät kristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin kuului julistus: "Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka sanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät kastetaan pyhällä hengellä!'"
Kapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa korkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat höltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja köyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä päiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes kunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula, pohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan ääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä ja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että helisi.
"Mikä sinun on laulaessasi!" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä sanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula osaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin puhumme sisällisesti. "Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät jäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa elää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et laulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei ole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun olin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi leivoseksi, suureksi leivoseksi; — ja voi sitäkin kertaa kun minä turkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin — niin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen nähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa mullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun lintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani kannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en osaa."
Ja sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään historiaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi iloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli omia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula ajatteli.
Se muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli puhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se oli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut ääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen mukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se seisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki olivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu samppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa! Maailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta Lacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta synnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy aatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.
Pian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se aavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja korotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti, eihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta, kun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan kellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen tunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä tyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä ikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin ja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima "Prima lajia", tuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta viini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään lyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki unta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä iloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin, ihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan niinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä ensinkään tunne.
Eräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty noutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun, juuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa lajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori, niin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui yhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset ja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla saattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä kuitenkaan vielä kihloissa.
Ja eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula pisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli punaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se myöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli lapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut perämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen piti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu eväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin tyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.
Molemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat — mistä he puhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti ihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin otettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät, turkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa hehkuivat kahtena punaisena ruusuna.
Isä otti täyden pullon ja korkkiruuvin — kummalliselta se tuntuu kun noin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut unohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä kuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi laseihin.
"Kihlattujen malja!" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja nuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.
"Onnea ja siunausta!" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti vielä kerran lasit: "Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa vietetään häät!" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän pullon korkealle ilmaan: "Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän, sinun ei enään pidä ketään palvella!"
Ja hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin ajatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta niin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon pienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka se siellä makasi ja mietiskeli. "Minä annoin heille viiniä ja he antavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!" Pullo ei enään saattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli heidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi pientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon ja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.
Kotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen käynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle; äiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän lähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään poikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo pantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman, vahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin pieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle; siihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista viiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät — vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; — ja niin joutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa laivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin kulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka tullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja kotiintulon maljan.
Tosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää; ja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin, "apteekkariksi"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi vatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli jälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin korkilla, sitä ruvettiin sanomaan "suureksi leivoseksi", "Petteri Jensenin leivoseksi".
Pitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin tapahtui — niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko kotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret aallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa; masto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään riittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä kirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: "Jeesuksen nimeen! me hukumme!" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan nimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin kiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli sama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen tyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja kuolinviestiä.
Laiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt sydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski, pullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen, hehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä ja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se ei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla, milloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin veivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.
Kirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua, jos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne kädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen nurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär? Niin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo tietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin ajelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus, mutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan. Ei se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut puhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.
Pullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja otettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty mitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli heitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä se varmaan oli — ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin suureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.
Aina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi yhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä että siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se joutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se ajatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa metsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä, jäähyväishuokausta.
Ja nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se olisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu rakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä puhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla ullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. "Jos minä olisin saanut olla huoneessa", arveli pullo aivan oikein, "olisin sen kyllä oppinut!"
Se pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja läpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli kantanut, se oli hukkunut pesussa.
Pullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai korkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä eikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä olisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei se nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki — se matkusti ja saapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.
"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!" sanottiin, "ja varmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!" Mutta se ei ollut rikki. Pullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut sulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa oikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli päässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se oli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se huomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin kellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka olisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä makasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein tuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän pullomme.
Puutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä riippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta oli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi kuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu kultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien katsella.
Syrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin niin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja kuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama jonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana lintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen kaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin, kuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin siltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt heloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri siellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä huvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu kaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta — ja onnellista on unohtaa.
Ihan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten morsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä kuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja käveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden joukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta kyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää ja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen — hänellä oli nimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen onnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin vanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä — niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas joutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa kaupungissa.
Pullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä ja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua ilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin soittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen kopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin alakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas laskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki ilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään voinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni, leikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan, kopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat: hurraa!
"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!" ajatteli pullo, "se on uudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa mitään kovaa vastaan!"
Ja monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha neitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä, missä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei ollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla kasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi kun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi ilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte joi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän aavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen ja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden aikana.
Pullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui sille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla, ihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.
Sitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin kanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja vallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa kestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset sitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli pullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli sellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan hyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin pienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin timantilla leikattu.
"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!" sanoi mies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä häkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota saattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi käyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja se mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se sai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka lauloi niin että helisi.
"Niin, mikä sinun on laulaessa!" sanoi pullonkaula, ja olihan se ihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, — enempää ei sen historiasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten hyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa: siellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat — eivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.
"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi morsiuskukkavihkoon!" sanoi vanha neiti, "sinä saat minulta kauniin vihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on tosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle kihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa morsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät sammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä elämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! — Puu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi kitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt on oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa näkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!"
Ja vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa ystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin, ajatteli ensi suudelmaa, — mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha neiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän ensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella oli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun korkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan tuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan — osaksi senkintähden, että se ajatteli vain itseään.
Tunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea kertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että "Holger Danske voitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa 'se suuri auringon puu' kasvaa", kuten Christen Pedersen sanoo; tunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger Danske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi Jonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei ensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle "Auringon puusta" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat ymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän aikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!
Auringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä sinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli oikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen puu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki puulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen pieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja, tekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen vihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty tai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan se auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut kaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta, sisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat olevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja pääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat elävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut nopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun latva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein suurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta oli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta myöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni tietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja ylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka kattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai tähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan avarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi nähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja niitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä kuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa viisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on niin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän tiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä maailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei sen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain puoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän hallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka aamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti kuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus valtasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon puun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon ylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa piti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja muuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät ja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä kasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui ihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja sielu — niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni? "Iankaikkiseen elämään", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui siirto? Missä elettiin ja miten? "Tuolla ylhäällä taivaassa!" sanoivat hurskaat, "sinne me menemme!" — "Sinne!" toisti viisas mies ja osoitti aurinkoa ja tähtiä. "Sinne ylös!" ja maan pyöreällä pallolla näki hän, että ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa pyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin maan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme kirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai "puhtaaksi taivaaksi" — sysimustaksi pimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman säteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu oli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä. Kuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain hiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.
Linnan salakammioissa oli maan suurin aarre: "Totuuden kirja". Lehti lehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain osittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon sanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi, että näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä enemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi vielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain valon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi lehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa kirjaa, jonka nimenä oli "Elämä kuoleman jälkeen", ei saattanut eroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; — eikö hänen täällä maan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi näkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.
Kuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli niiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän keksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi kuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän saattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen elämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen edessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa iankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea neomastakirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.
Viisi lasta hänellä oli, neljä poikaa — ne olivat kasvatetut niinkuin viisain isä voi lapsensa kasvattaa — ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja viisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle surua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli luonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.
Pojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun oksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia lapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon puussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä kertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta nämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä selitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä, ihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein toivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä sanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole ensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen lapsimaailmaansa. Hän puhui heillekauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä, sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen painon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi timantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea muuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan "viisasten kiveksi". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään varmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen sellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä, enempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea ymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.
He pyysivät isältä tietojakauneudesta, totuudesta ja hyvyydestäja hän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan tomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa, tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me nyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja käsitetäänkauneus, hyvyys ja totuus, niiden kautta niille annetaan arvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi ulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.
Näitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä ja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se myöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs; jokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi maailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä hänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan ratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten kenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin lehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.
Sisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut hänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.
"Minä ratsastan maailmalle!" sanoi vanhin; "minä tahdon kokea sen elämää ja temmeltää ihmisten joukossa;hyvyyttä ja totuuttatahdon aina noudattaa, niillä minä suojelenkauneutta. Moni asia muuttuu, kun minä tulen sinne!" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat, kuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme maailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja orjantappurapensaita.
Kaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten muillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi aisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla olinäkö, jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen silmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin; hänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet lepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä vain lasiruutu, — sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme poskesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai hymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja siinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän seurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui "Intian maalle, idän kulmalle".
Pystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista on sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat olisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat kotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät päästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka kulkikauneudennimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli toinen tarkoitus.
Perinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaankauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen, mutta miten niiden laita oli? hän näki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt kukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin eikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä kutsumusta. Toisin ei saattanut olla.
"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!" ajatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessääntotuutta, tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään hän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino olisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi näkijän sekä etsiä että katsellatotuutta, jahyvyyttäniinikään, mutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja molempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle terveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes se kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä maailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta että hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan itseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.
"Mennyttä!" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää kohti; "mennyttä!" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin, Auringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.
"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!" sanoi toinen veljistä, "mutta 'Kuulijan' voi käydä paremmin!" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä erinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt hän oli.
Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä päätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän seurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.
Saattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen kuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän lisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli maailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat "tik, tak!" kaikki tornikellot löivät "ting, tang!" Ei, se kävi sietämättömäksi! mutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi tämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan kuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta mitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se hihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle asti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku helisi ja väitti olevansa kirkonkello.Kuulijallekävi olo sietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa — mutta hän kuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja lörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan arvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi. Sellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja räminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan saattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle korviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo, sitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaankauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä, vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen ajatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut kehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei hän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän heitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli kaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä asioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon puussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.