— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne eloon!
— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne kyynelilläni.
— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte kummilahjoja.
— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vainyksisaattoi tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi — mutta minkä heistä?
— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla, tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu sekä ulkona että sisällä.
Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu tajusi sen.
Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut, raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen, missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.
Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon runsautta:
— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa! Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!
Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa »seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon, joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.
— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.
Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.
Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.
— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.
— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman onnen!
Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.
— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.
Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti — sellaista sattuu ruusuille!
— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä. Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt, mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.
— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!
Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.
— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen onnellinen! Kaikkein onnellisin!
Ja se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.
Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa, ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon: miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.
Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti. Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa, ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.
— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!
Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.
— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen kertoa!
Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa. Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.
— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen, äidin rakkain lapsi.
— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.
— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.
— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.
— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan, missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.
Me matkustamme Pariisin näyttelyyn.
Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän aikamme on sadun aikaa.
Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.
Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille. Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa, jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo tuore kastanjapuu.
Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta. Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle. Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat, niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.
Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.
Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi, tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista, missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja, jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla, olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään, niin viisaita ne olivat.
Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen, mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.
Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen kautta kaikkien aikojen.
Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta aukeaa vapauden kraateri!
Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.
Taivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.
Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin näköpiirin taakse.
Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin, mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.
Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö. Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin hiuksiinsa.
— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!
Ja kuitenkin hän läksi sinne.
Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä tuohon suureen kaupunkiin.
Tuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.
Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana. Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi surullisena:
— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!
— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa. Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän kaupungin olevan.
Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina, kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.
Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa kirjaan.
Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli monena päivänä nähnyt vain sellaisen.
Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja ihmiset niinikään.
Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.
Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä, häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa syleilemään valon sanansaattajia.
Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana, rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi pysyväinen muisto.
— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä milloinkaan palaa.
Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut, oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana. Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.
Miltä näytti sitten tämä ihme?
— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä, tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka, sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää lehteä, ei jää juurta.
Sotakoulun edustalla sijaitsee sodan näyttämö rauhan aikana, keto vailla ruohoa ja kortta, kappale hiekka-aroa, joka on leikattu Afrikan erämaasta, missä kangastus näyttelee ihmeellisiä ilmalinnojaan ja riippuvia puutarhojaan. Mars-kentällä ne nyt olivat vieläkin komeampia, vieläpä ihmeellisempiäkin, sillä nero oli tehnyt ne todellisuudeksi.
— Nykyajan Aladdinin linna on rakennettu! sanottiin. — Päivä päivältä, hetki hetkellä kasvaa sen loisto. Marmorissa ja väreissä upeilevat äärettömät hallit. »Mestari Veretön» liikuttelee täällä teräs- ja rautajäseniään koneitten suuressa pyörösalissa. Metalliin, kiveen, kankaaseen puettuina julistavat taideteokset sitä hengenelämää, joka liikkuu maailman maissa. Taulusalit, kukkaisloisto, kaikki, mitä nero ja käsi kykenevät yhdessä luomaan käsityöläisen työpajassa, on täällä pantu näytteille. Yksinpä muinaisajan muistoja vanhoista linnoista ja turvesoista on saapunut paikalle.
Tuo valtavansuuri kirjava näky on täytynyt pienentää, ahtaa kokoon leikkikaluksi, jotta se voitaisiin esittää, käsittää ja nähdä kokonaisuutena.
Marskentällä oli ikäänkuin suurena joulupöytänä teollisuuden ja taiteen Aladdinin-linna, ja sen ympärille oli asetettu koruja kaikista maista: suuruuden koruja. Jokainen kansallisuus sai tervehdyksen kotoa.
Täällä oli Egyptin kuninkaanlinna, täällä erämaan karavaanitalli. Tullen aurinkoisesta maastaan kiiti beduiini ohitse kamelinsa selässä. Täällä oli venäläisiä talleja tulisine, uljaine arohevosineen. Pieni olkikattoinen tanskalainen talonpoikaistalo Dannebrog-lippuineen sijaitsi Kustaa Vaasan hauskasti puuleikkauksilla varustetun taalalaistalon vieressä. Amerikkalaisia majoja, englantilaisia huviloita, ranskalaisia paviljonkeja, kioskeja, kirkkoja ja teattereja näkyi siroiteltuina kummallisesti huiskinhaiskin, ja tämän kaiken keskellä oli vihreä tuore nurmikko, kirkasta vilisevää vettä, kukkivia pensaita, harvinaisia puita, lasitaloja, joissa uskoi joutuneensa troopillisiin metsiin. Kokonaiset ruusutarhat, jotka olivat kuin Damaskoksesta tuodut, upeilivat katon alla. Mikä väriloisto, mikä tuoksu!
Taidokkaasti tehdyt pisarakiviluolat sulkivat piiriinsä sekä suolaista että makeaa vettä, asettaakseen nähtäväksi kalojen valtakunnan. Jouduttiin alas merenpohjalle, keskelle kaloja ja polyyppeja.
Kaikki tämä, sanoivat ihmiset, on nyt tarjolla Mars-kentällä, ja tämän suuren, runsaan juhlapöydän ympärillä liikuskelee kiirehtivien muurahaislaumojen tavoin koko vilisevä ihmisparvi sekä jalan että pienissä vaunuissa — kaikkien jalat eivät kestä niin väsyttävää retkeä.
Niitä tulee tänne varhaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan asti. Höyrylaiva toisensa vieressä liukuu alas Seineä, täpötäynnä ihmisiä, vaunujen määrä kasvaa kasvamistaan, sekä jalkamiesten että hevosella kulkijain joukko kasvaa kasvamistaan, raitiovaunut ja omnibussit ovat tupaten ja ahtaen täynnä, niissä suorastaan riippuu ihmisiä, ja kaikki nämä virrat kulkevat samaa päämäärää kohti: Pariisin näyttelyä! Kaikilla sisäänkäytävillä loistavat Ranskan liput, muiden maiden basaari-rakennuksen ympärillä liehuvat kaikkien kansallisuuksien liput. Koneitten hallista kuuluu humina ja surina, torneista kajauttavat kellolaitteet säveliään, kirkoissa soivat urut. Niihin sekaantuu itämaisista kahviloista kuuluvia sameita, käheitä lauluja. Tämä on kuin Baabelin valtakuntaa, täällä puhutaan baabelinkieltä, tämä on maailman ihme.
Tällaista siellä totitesti oli, tällaisina levisivät tiedot siitä; kuka ei olisi niitä kuullut? Dryadi tiesi kaikki, mitä tässä on sanottu tuosta uudesta kaupunkien kaupungin ihmeestä.
— Lentäkää, te linnut, lentäkää katsomaan ja tulkaa takaisin kertomaan! kuului dryadin rukous.
Kaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä hiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta — dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento. Ja puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi mahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo sävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan antaa elämää ja kutsuu tuomiolle.
— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva, kokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen. Mutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua odotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen vuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun kaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä voimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta, sinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja sekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet puoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi puhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä koskaan tule takaisin.
Tällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento hävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa tunteen kuumetta.
— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä alkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.
* * * * *
Aamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi täyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.
Tuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien ympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät vankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale juurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin, ja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti lähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden kaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.
Kastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä.Dryadia vapisutti odotuksen hekkuma.
Pois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat värisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi kotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille, jotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa, nuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.
Kastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai »pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota kummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään viattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma veri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin dryadi nyt.
Jäähyväisistä tuli »pois, pois!»
Vankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin matka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia viinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin, vieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana. Veturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit suitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat siitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.
Kaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen tiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän riensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut mukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen dryadi.
Mikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin maasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään. Savupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten ja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia kyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka ylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.
Koska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään. Ihmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat toisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli kauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.
Dryadi puineen oli keskellä Pariisia.
Suuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle oli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma parvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta tuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt oli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli pitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat hymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka vielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa, tervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja loiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita vastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.
Dryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin tulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin tuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja kukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni puutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju ja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin vankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset ja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat vastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme, seisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu raikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli sanonut: Dryadi-raukka!
— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä kuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!
Talot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi paistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja ja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja, sekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet kulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin, rattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän myöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio ruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät, liukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli, ajatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään Vendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo monet vieraat tänne.
Talot eivät liikkuneet paikaltaan.
Oli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat kauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin kesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin; samat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa puhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä ylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun jokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin. Hän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien katselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.
Sivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin houkuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja elämän nautintoon ne kutsuivat.
Tuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden ja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia. Dryadin rintaan nousi huumauksen ilo.
— Kuinka autuasta ja ihanaa! riemuitsi hän. — Minä olen Pariisissa!
* * * * *
Seuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat saman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin muuttumattoman elämän.
— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka talon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut on aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin. Missä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe mitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden talojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen, kilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu minusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan, jonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne tahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä ikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun täytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä elävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta, tulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen arkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä kuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon loistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa ylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!
Se oli dryadin huokaus, se kohosi rukoukseksi:
— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää! Päästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni lyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja rankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni kaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni kuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!
Puun oksat humisivat, jokaisessa lehdessä liikkui kihisevä tunto, väristys, ikäänkuin sen läpi tai siitä olisi kulkenut tuli. Tuulenpuuska ravisteli puun latvaa, ja keskeltä tätä nousi naishahmo, dryadi itse. Samassa hetkessä istui hän kaasun valaisemien tuuheiden oksien alla nuorena ja kauniina niinkuin Mari-raukka, jolle oli sanottu: suuri kaupunki on oleva sinun kadotuksesi!
Dryadi istui puun juurella, talonsa ovella, jonka hän oli sulkenut ja jonka avaimen hän oli heittänyt luotaan. Niin nuorena, niin kauniina! Tähdet näkivät hänet, tähdet tuikkivat, kaasulamput näkivät hänet, loistivat, vilkuttivat. Kuinka hän oli solakka ja kuitenkin joustava, lapsi ja samalla täysikasvanut neito! Hänen pukunsa oli silkinhieno, vihreä kuin vastapuhjenneet tuoreet lehdet puun latvassa. Hänen pähkinänkarvaisissa hiuksissaan riippui puoleksipuhjennut kastanjankukka. Hän muistutti kevään jumalatarta.
Vain lyhyen hetken hän istui liikkumattomana. Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi ponnahtaen kuin gaselli paikoiltaan ja oli jo nurkan takana. Hän juoksi, hän hyppeli kuin kuljetettavan peilin väike auringonpaisteessa. Välkähdys sattuu milloin sinne, milloin tänne. Ja jos olisi tarkkaan katsellut ja nähnyt, mitä oli nähtävissä, niin — kuinka kummallista! — kaikkialla, missä hän hetkenkin viipyi, muuttui hänen pukunsa ja hänen muotonsa paikan erikoisuuden mukaiseksi, sen talon mukaiseksi, jonka lamppu loi häneen valoaan.
Hän saapui bulevardille. Täällä tulvivat häntä vastaan lamppujen kaasuliekkien, kauppapuotien ja kahviloiden valot, kokonainen valomeri. Puut seisoivat täällä riveissä, nuorina ja solakkoina, jokainen suojeli dryadiansa tuon keinotekoisen auringonvalon säteiltä. Koko tuo loppumattoman pitkä katukäytävä oli ainoana seurustelusalina. Katetut pöydät tarjosivat kaikenkaltaisia virvokkeita, samppanjaa, schartreuse'ä, aina kahviin ja olueen saakka. Täällä oli näytteillä kukkia, kuvia, veistoksia, kirjoja ja kirjavia kankaita.
Vilinästä korkeiden talojen juurelta hän katseli puukujanteen keskellä vyöryvää peloittavaa virtaa. Siellä aaltoili vierivien rattaiden, keveiden ajoneuvojen, vaunujen, omnibussien, ratsastavien herrojen ja marssivien rykmenttien virta. Henki ja jäsenet olivat vaarassa, kun luovaili vastaiselle puolelle. Milloin loisti sininen valo, milloin oli vallalla kaasuvalo, äkkiä kohosi raketti, mistä, mihin?
Totisesti oli tämä maailmankaupungin suuri valtamaantie!
Tuolta kajahteli vienoja italialaisia säveliä, täältä kastanjettien näppäysten säestämiä espanjalaisia lauluja, mutta voimakkaammin, voittaen tämän kaiken, soivat hetken posetiivinsävelet, tuo kutkuttava cancanmusiikki, jota ei Orfeus tuntenut ja jota ei kaunis Helena koskaan kuullut; yksinpä työntökärryjenkin olisi täytynyt tanssia yhdellä jalallaan, jos ne vain olisivat osanneet tanssia. Dryadi tanssi, liiteli, lensi, vaihtaen värejä niinkuin kolibri auringonpaisteessa; jokainen talo ja sen sisäinen maailma loivat häneen heijastuksensa.
Niinkuin virta pyörteissään kuljettaa juurestaan irroitettua loistavaa lotuskukkaa, niin hän ajelehti eteenpäin, ja kaikkialla, minne hän pysähtyi, oli hän taasen uusi olento: sentähden ei kukaan voinut seurata häntä, oppia tuntemaan häntä ja pysähtyä katselemaan häntä.
Pilvikuvina kiiti kaikki hänen ohitsensa, kasvot toistensa jälkeen, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan, hän ei nähnyt yhtään olentoa kotipaikaltaan. Hänen ajatuksissaan loisti kaksi säteilevää silmää: hän ajatteli Maria, Mari-raukkaa, rääsyistä, iloista lasta, punainen kukka mustissa hiuksissa! Hänhän oli maailmankaupungissa, rikkaana, loistavana, sellaisenahan hän oli ajanut papin talon, dryadinpuun ja vanhan tammen ohitse.
Varmaan hän oli tässä huumaavassa melussa, ehkäpä hän juuri oli astunut alas pysähtyvistä komeista vaunuista. Tänne pysähtyi alituisesti upeita ajoneuvoja, kuskit kultakalunoissa ja palvelijat silkkisukissa. Herrasväet, jotka niistä astuivat kadulle, olivat kaikki ylellisesti puettuja naisia. He kulkivat avonaisesta rautaristikolla varustetusta portista ylös korkeita, leveitä portaita, jotka johtivat marmorinvalkeilla pylväiköillä koristettuun rakennukseen. Oliko maailmanihme ehkä tässä? Mari oli varmaan siellä.
— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli korkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä vallitsi.
Se oli Madeleine-kirkko.
Kiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna mustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen muodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä rukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui voimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit. Toiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien ääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.
Dryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut paikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti, salaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle äänettömästi.
Dryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja olemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset. Olivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?
Kuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta vaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän hengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen kaipauksensa paikka.
Pois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa, lentäminen on sille elämää.
* * * * *
Hän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla, komeiden suihkulähteiden luona.
— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä vuodatettua viatonta verta.
Nämä sanat lausuttiin.
Täällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin ei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä dryadi tuli.
Kierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä. Hän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat tähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko elävästä elämästä.
— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. — Minä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää minun luokseni!
— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen merkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on syntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!
— Minä en tule sinne, kuului vastaus.
»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli saapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä, alas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.
Portaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat.Alhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.
He seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien käytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut ja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea. Jokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa, joka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä katukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä eteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta juoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket, sähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin ajastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin kuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien siltojen.
Missä oli dryadi?
Sinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia tässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka. kloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä Marskentälle maailman näyttelyyn.
Hän kuuli hämmästyksen, ihailun ja tunnustuksen huudahduksia.
— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille ja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen siunauksellista aikaa.
Näin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne olennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat. Ne vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja kielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.
Suuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui vihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean mielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.
— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön puhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö sellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa itseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin ajassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on tapana sanoa.
— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä sinä puhut?
— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja muori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas. Tämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui täällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja salakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten mieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain melodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on mennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin ilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan kunniaksi, jolloin ruttoemo eli.
Paikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut pienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista Sevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin tunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.
Vaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli nostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä holveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen, maailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy loistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä, voimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.
Niin, varmaan! Ja hän näkikin sen tuolla, se säteili hänen edessään, se välkkyi, kutsui, niinkuin Venustähti taivaalla.
* * * * *
Hän näki avonaisen säteilevän portin; se johti pieneen puutarhaan, joka oli täynnä valoa ja tanssin säveliä. Kaasuliekit hohtivat siellä kukkaspenkereinä, ympäröiden pieniä hiljaisia järviä ja lammikkoja, missä taidokkaasti muodostetut, läkkipellistä leikatut, taivutetut ja maalatut vesikasvit upeilivat täydessä valaistuksessa, nostaen kyynäränkorkuisia vesisateita kukkakuvuistaan. Kauniit itkuraidat, todelliset kevään itkuraidat pitelivät raikkaita oksiaan riipuksissa kuin vihantia, läpikuultavia ja kuitenkin suojaavia huntuja. Pensaitten keskellä paloi täällä rovio, sen punainen valo loisti pieniin puolipimeihin, hiljaisiin lehtimajoihin, joiden läpi sävelet viilasivat. Korvia kutkuttava soitto huumasi, houkutteli, pani veren ihmisissä kiehumaan.
Hän näki nuoria, kauniita juhlapukuisia naisia, huulilla vilpittömyyden hymy, ilmeessä nuoruuden kevyt, hilpeä mieli. Jokainen oli tuollainen »Mari», hiuksissa ruusu, mutta vailla vaunuja ja palvelijapoikaa. He pyörivät ihan kuin aallokossa, he liitelivät kuin villissä karkelossa. Ylöspäin tai alaspäin, se oli samantekevää. Ikäänkuin tarantellan puremina he juoksivat, nauroivat, hymyilivät, niin autuaanonnellisina, että he olisivat olleet valmiit syleilemään koko maailmaa.
Tanssi tempasi dryadin pyörteisiinsä. Silkkisaapas kapaloi hänen pienen hennon jalkansa samanvärisenä kastanjanruskeana kuin nauha, joka hänen hiuksistaan liehui paljaille olkapäille. Silkinvihreä hame aaltoili suurissa laskoksissa, peittämättä kuitenkaan kaunismuotoista säärtä ja siroa jalkaa, joka näytti aikovan kirjoittaa taikaympyröitä ilmaan tanssivien nuorukaisten päiden päälle.
Oliko hän Armidan taikapuutarhassa? Mikä oli tämän paikan nimi?
Se loisti kaasuliekkeinä ulkopuolella:
Mabille.
Sävelet ja kättentaputukset, raketit ja vedensolina räiskyivät täällä kilpaa samppanjan kanssa, tanssi oli bakanttisen hurjaa. Ja kaiken tämän yläpuolella purjehti kuu, tosin hiukan vinona kasvoiltaan. Taivas oli pilvetön, kirkas ja puhdas. Tästä Mabillesta luuli katsovansa suoraan taivaan sisään.
Kuluttava, kihisevä elämänhalu värisytti dryadia ooppiumihuuman tavoin.
Hänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat huilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen korvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt niitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan kohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain läpikuultavaa, kaasuista ilmaa.
Ilmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän näki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla. Valo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta majakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet sinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas kuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.
* * * * *
Kuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa ja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne valaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita, mistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä avautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden syvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle, jouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja lasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen pituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät suolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni meren pohjaan.
Suuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään varsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön hämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti ikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.
Suolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat olivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien päät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat suutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa Pariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen matkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa rautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat merikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen omasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka vyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet näytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät ahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat mielipiteensä sentapaisista.
— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat nahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä kutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme helpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja muljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!
— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden kala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana aikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta uivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen ja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän kaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!
Ja kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he olivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä. Niin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot, jotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän käsittämishermonsa.
Pieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä selkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän hän sen.
— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen kullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman, kaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne häntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme, kaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella, suuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen pyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän olisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.
— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota vedettiin.
— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä, kirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan oli? Sanoivat häntä referentiksi!
— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen, neitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja oli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli vieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.
— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän eräänlainen musteruisku ihmisparvessa.
Näin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita kannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut. Heidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän laulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän keskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.
— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis kuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät kauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme. Kuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella jokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on lihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut karppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.
Kalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne tuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän seisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista, ruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta, eau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.
* * * * *
Kun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet vielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin murhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen välähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä päivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut. Dryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.
* * * * *
Dryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne kotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin puutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki — sellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.
Muistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään. Ympärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen levottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.
* * * * *
Hän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut levätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään täällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti ja sukeltaa sinne.
Mutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on vuorokausi lopussa.
Hänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui nurmelle, solisevan veden ääreen.
— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. —Kirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!
— En ole elävä lähde! vastasi vesi. — Minä kumpuan koneen avulla.
— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna minulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.
— Me kuolemme, kun meidät revitään irti! vastasivat ruohot ja kukkaset.
— Suutele minua, sinä raikas ilmavirta! Vain yksi ainoa elämänsuudelma!
— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin olet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä loisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin jälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa tomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua vain!
Dryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut poikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä toivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja vaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät paloivat alttarilla, urut soivat.
Mikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja kuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko luomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen huminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista, kuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on lahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen elämän.
Urkujen sävelet paisuivat ja helisivät, puhuivat ja lauloivat:
— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonkaJumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!
Pehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne sammuivat kuin nyyhkytykseen.
Taivaalla loistivat punertavat pilvet. Tuuli humisi ja lauloi:
— Menkää menojanne, te kuolleet, nyt nousee aurinko!
Ensimmäinen säde sattui dryadiin. Hänen olentonsa hohti välähdellen, niinkuin saippuakupla sammuessaan häviää ja muuttuu pisaraksi, kyyneleeksi, joka putoaa maahan ja häviää.
Dryadi-raukka! Kastepisara, kyynel vain, joka vierii ja katoaa!
* * * * *
Aurinko paistoi Marskentän Fata Morganaan, paistoi yli suuren Pariisin, paistoi pienelle aukealle, jossa korkeitten talojen keskellä oli puita ja loiskiva suihkulähde. Siellä seisoi kastanjapuu, mutta oksat lamassa, lehdet kuihtuneina, puu, joka vielä eilen kohosi elinvoimaisena kuin kevät itse. Nyt se oli kuollut, niin sanottiin, dryadi oli kuollut, mennyt menojaan kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne.
Maassa virui kuihtunut, taittunut kastanjakukka. Kirkon vihkivesi ei saattanut herättää sitä eloon. Pian polki ihmisjalka sen soraan.
* * * * *
Tämä kaikki on nähtyä ja elettyä.
Me näimme sen omin silmin näyttelyn aikana Pariisissa 1867,meidän aikanamme, sadun suurena ihmeellisenä aikana.
Kana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka oli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla paikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen, vallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten ja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha ulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit, varikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli. Siellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka ampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan asti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen puukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli tuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli ylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli tehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati herrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine, ylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi hän sitä sanoi.
Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki, johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta; laattaan oli kaiverrettu sanaGrubbe— se oli juuri sen vanhan ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa. Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto. Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista; hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista. Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.
Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit, varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin. Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa, missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.
Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe kutsui häntäomaksi Sörenikseei; se oli suurin suosionosoitus, ja siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus, ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä, jottei hänen olisi liian helppo istua.
Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta. Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin isä pääsi vapaaksi.
Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.
Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat. Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän. Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa. Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.
Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia. Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät! Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.
— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on jumalatonta työtä!
Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:
— Isä antaa kyllä!
— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta palasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.
Hiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan, Jumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan enemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat komeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen silmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.
Kun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan, ja puutarha metsistyi.
Herra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin nuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären tahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan roteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän ratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä. Paikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas ja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He tahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben talossa.
Gyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet sukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän voi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.
Niin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun Marie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon sanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean aatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!
— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herraGrubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.
— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei hyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.
Laiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta Köpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä kohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne tulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.
— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan! sanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan umpivaunuissa.
Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset. Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.
Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!
— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. — Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi kuin päästät liikkeelle valheita!
Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen, siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan. Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen, joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas, hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt kunnollisesti.
Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.
— Nousua ja laskua on maailman meno! sanoi hän. Kummaa on sitä kuunnella!
Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.
Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi, ikäväksi.
Marie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä ja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein aatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä pyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili, kun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille fyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin oli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten antanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty metsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti itsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.
— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa raikas tuulenhenki!
Ei ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren taloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta näkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin herraskartanosta.
Palle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin tynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen sikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.
— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär. Pian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä parantunut.