Rumpalin vaimo meni kirkkoon, hän näki uuden alttarin maalattuine kuvineen ja veistettyine enkeleineen. Ne olivat hyvin kauniit, sekä kankaalle maalatut, joilla oli sädekehä pään ympärillä, että ne, jotka olivat veistetyt puuhun ja lisäksi maalatut ja kullatut. Hiukset loistivat kuin kulta ja auringonpaiste; kaunista sitä oli katsella. Mutta Jumalan aurinko oli kuitenkin vielä kauniimpaa, laskiessaan loisti se vieläkin kirkkaampana, punaisempana läpi tummien puiden. Ihanaa on katsoa Jumalan kasvoihin! Ja hän katsoi punaiseen aurinkoon ja hän ajatteli siinä niin hellästi pienokaista, jonka haikara oli tuova, — rumpalin vaimo oli siitä niin iloissaan. Hän katseli katselemistaan ja toivoi, että lapsi täältä saisi loistetta, että se ainakin muistuttaisi jotakin alttaritaulussa säteilevää enkeliä.
Ja kun hän nyt todella piteli käsivarsillaan pientä lastaan ja nosti sen ylös isää kohden, silloin se oli niinkuin enkeli kirkossa; sillä oli hiukset kuin kulta. Laskevan auringon hohto oli kätketty siihen.
— Kullanmuruni, aarteeni, auringonpaisteeni! sanoi äiti ja suuteli loistavia kiharoita. Ja rumpalin tuvassa lauloi ja soi, siellä oli iloa, elämää ja hyörinää. Rumpali pärrytti, se oli ilon pärrytystä; rumpu kävi, palorumpu kävi:
— Punainen tukka! Pennulla on punainen tukka! uskokaa rummunkalvoa eikä mitä äiti sanoo! Tamtararam, tamtararam!
Ja kaupunki sanoi samaa mitä palorumpukin.
Poika vietiin kirkkoon, poika kastettiin. Nimessä ei ollut mitään vikaa, hän sai nimen Pietari. Koko kaupunki, rumpu niinikään, kutsui häntä Pietariksi, rumpalin punatukkaiseksi pojaksi. Mutta hänen äitinsä suuteli hänen punaisia hiuksiaan ja kutsui häntä kullanmuruksi.
Rotkotien savisiin seinämiin oli moni piirtänyt nimensä muistomerkiksi.
— Kuuluisuus, sanoi rumpali, — aina se on jotakin! ja niin piirsi hänkin siihen oman nimensä ja myöskin poikansa nimen.
Ja pääskyset tulivat. Ne olivat pitkillä matkoillaan nähneet pysyvämpiäkin kirjoituksia hakattuina kallion kylkeen, temppelin seinään Hindustanissa: mahtavien kuninkaitten suuria mainetöitä, kuolemattomia nimiä, niin Vanhoja, ettei nyt kukaan voinut niitä tulkita ja lausua.
Maine! Kuuluisuus!
Rotkotiehen rakensivat törmäpääskyset pesää. Ne kaiversivat koloja kallion rinteeseen; sade ja räntä töhrivät ja huuhtoivat pois nimet, myöskin rumpalin ja hänen pienen poikansa nimen.
— Pietarin nimi pysyi siinä sentään puolitoista vuotta! sanoi isä.
— Narri! ajatteli palorumpu, mutta se sanoi vain: — tom, tom, ton, tomppelitom!
Se oli vilkas, iloinen lapsi tuo rumpalin punatukkainen poika. Kaunis ääni hänellä oli, hän osasi laulaa, ja hän lauloikin, niinkuin lintuset metsässä: laulussa oli nuotti eikä kuitenkaan nuottia.
— Hänestä pitää tulla kuoripoika, sanoi äiti, — hänen pitää laulaa kirkossa, seisoa kauniitten kullattujen enkelien alapuolella, joiden näköinen hän on!
— Tuhkissa! sanoivat kaupungin nokkelat päät. Rumpu kuuli sen naapurin vaimolta.
— Älä mene kotiin, Pietari! huusivat katupojat.
— Jos sinä nukut vinnillä, niin syttyy yläkerta tuleen ja sitten pärryttää palorumpu.
— Varokaa te rumpupalikoita! — Ja vaikka hän oli niin pieni, hyökkäsi hän suoraan heidän kimppuunsa ja ampui nyrkkinsä ensimmäisen vatsaan, niin että jalat menivät hänen altaan, ja toiset lähtivät jalkoineen käpälämäkeen.
Kaupungin soittoniekka oli hyvin ylhäinen ja hieno, hän oli kuninkaallisen hovipalvelijan poika. Hän piti Pietarista, piti häntä tuntikausia luonaan, antoi hänelle viulun ja opetti häntä soittamaan.
Soitto oli pojalla ikäänkuin sormissa; hän tahtoi päästä muuksikin kuin rumpaliksi, hän tahtoi päästä kaupungin soittoniekaksi.
— Minä tahdon tulla sotilaaksi! sanoi Pietari. Sillä hän oli vielä varsin pieni vekara ja hänestä oli hauskinta maailmassa kantaa kivääriä ja kulkea noin: yksi, kaksi! yksi, kaksi! ja olla puettuna univormuun ja sapeli vyöllä.
— Opi sinä tottelemaan rummun kalvoa, trommelom, tänne näin! sanoi rumpu.
— Kunhan hän voisi marssia kenraaliksi asti! sanoi isä. — Mutta silloin täytyisi tulla sota!
— Jumala varjelkoon meitä siitä! sanoi äiti.
— Eihän meillä ole mitään menetettävää! sanoi isä.
— On, onhan meillä toki minun poikani! sanoi äiti. — Mutta kun hän tulee kotiin kenraalina? sanoi isä.
— Kädettömänä ja jalattomana! sanoi äiti. — Ei, kyllä minä tahdon pitää kullanmuruni eheänä.
— Trom! Trom! Trom! Palorumpu pärrytti, kaikki rummut pärryttivät. Oli sota. Sotamiehet lähtivät liikkeelle, ja rumpalin poika seurasi mukana: »Punahilkka! Kullanmuru!» Äiti itki. Isä näki hänet ajatuksissa »kuuluisana». Kaupungin soittoniekka arveli, ettei hänen olisi pitänyt mennä sotaan, vaan jäädä kotisoittokuntaan.
* * * * *
— Punahilkka! sanoivat sotilaat, ja Pietari nauroi. Mutta jos yksi ja toinen sanoi: »Ketunnahka!» niin hän puri yhteen huulensa ja katsoi suoraan eteensä. Se haukkumasana ei kuulunut hänelle.
Reipas poika hän oli, suoraluontoinen, hyvätuulinen, ja se on paras kenttäpullo, sanoivat vanhat toverit.
Monena yönä piti hänen sateessa ja räntäsäässä läpi märkänä pintaa myöten maata paljaan taivaan alla, mutta hyvä tuuli ei jättänyt häntä, rumpupalikat iskivät: »Trommelom! Kaikki miehet ylös!» Niin, hän oli totisesti syntynyt rumpaliksi.
Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli jo aamu, ilma kylmä, taistelu kuuma. Ilmassa oli sumua, mutta enemmän ruudinsavua. Kuulat ja kranaatit lentelivät yli päiden ja päihin, ruumiisiin ja jäseniin. Mutta eteenpäin mentiin. Yksi ja toinen vaipui polvilleen, ohimo veressä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Pienen rumpalin kasvoissa oli vielä terve väri, hänelle ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hän katseli tyytyväisen näköisenä rykmentin koiraa, joka juoksi hänen edessään varsin iloisena, ikäänkuin kaikki tyynni olisi ollut leikkiä, ikäänkuin kuulat olisivat lennelleet vain siksi, että niillä leikiteltäisiin.
— Mars! Eteenpäin, mars! kuuluivat komentosanat rummulle sovitettuina. Ja niitä sanoja ei ollut ottaminen takaisin. Mutta ne voidaan ottaa takaisin, ja niillä voi olla suuri merkitys. Ja nyt sanottiin: »Takaisin!» ja pieni rumpali rummutti: »Mars!Eteenpäin!» Hän ymmärsi käskyn niin, ja sotilaat tottelivat rummun tärykalvoa. Ne olivat hyviä rummuniskuja, ne antoivat voiton mieltä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään.
Monta elämää ja paljon jäseniä meni siinä taistelussa. Kranaatti repii lihan irti Verisinä kappaleina. Kranaatti sytyttää tuleen olkikuvon, minne haavoittunut on laahautunut maatakseen siellä tuntikausia unohdettuna, unohdettuna, ehkäpä koko elämäksi. Ei auta sitä ajatella! Ja kuitenkin sitä ajattelee, yksinpä kaukana sieltä, rauhallisessa kaupungissa. Rumpali ja hänen vaimonsa sitä ajattelivat: olihan Pietari sodassa.
— Nyt minä olen saanut tarpeeksi siitä valittelusta! sanoi palorumpu.
Oli taistelupäivä. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta oli aamu. Rumpali ja hänen vaimonsa nukkuivat; sitä he eivät olleet tehneet miltei koko yönä. Pojasta he olivat puhuneet, hänhän oli siellä »Jumalan kädessä». Ja isä näki unta, että sota oli päättynyt, että sotilaat tulivat kotiin ja Pietarilla oli hopearisti rinnassa. Mutta äiti näki unta, että hän astui kirkkoon, katseli maalattuja kuvia ja veistettyjä kultahiuksisia enkelejä. Ja hänen oma rakas poikansa, hänen sydämensä kullanmuru, seisoi valkeissa vaatteissa enkelien keskellä ja lauloi niin kauniisti kuin varmaan ainoastaan enkelit voivat laulaa, ja niiden mukana kohosi hän auringonpaistetta kohti ja nyökytti hellästi äidilleen.
— Kullanmuruni! huusi hän ja heräsi samassa. — Nyt Jumala on ottanut hänet, sanoi hän, pani kätensä ristiin, nojasi päätään vuoteen karttuuniverhoihin ja itki. — Missä hän nyt maanneekaan, monien joukossa, suuressa haudassa, joka on kaivettu kuolleille! Ehkäpä suon syvässä vedessä! Kukaan ei tiedä hänen hautaansa! Ei mitään jumalansanaa lueta sen ääressä! Ja isämeitä kulki ääneti hänen huuliltaan. Pää painui, hän oli niin väsynyt, hän sai kiinni unen päästä.
Päivät menevät, sekä elämässä että unessa.
Oli iltapuoli. Sateenkaari kohosi yli taistelutantereen, se kosketti metsänlaitaa ja syvää suota. Taikausko tietää ja sanoo: siihen, missä sateenkaari koskettaa maata, on kätketty aarre, kullanmuru. Tässäkin oli kätkö. Kukaan ei ajatellut pientä rumpalia paitsi hänen äitinsä, ja sentähden näki hän tämän unen.
Ja päivät menevät, sekä elämässä että unessa!
Ei ainoatakaan hiuskarvaa ollut pudonnut pojan päästä, ei ainoatakaan kultaista hiuskarvaa. »Trammeram, trammeram, se on hän, se on hän!» olisi rumpu sanonut ja saman olisi hänen äitinsä laulanut, jos hän olisi nähnyt sen valveilla tai unessa.
Laulun ja hurraahuutojen kaikuessa, voiton vihantain lehväin liehuessa tapahtui kotiinpaluu, kun sota oli päättynyt, kun rauha oli tehty. Rykmentin koira juoksi edellä suurissa kaarroksissa, ikäänkuin tehdäkseen tiensä kolme kertaa niin pitkäksi kuin se oli.
Ja viikkoja meni ja päiviä myöskin, ja Pietari astui vanhempiensa tupaan. Hän oli ruskea kuin villi, hänen kirkkaat kasvonsa paistoivat kuin auringon valo. Ja äiti piteli häntä sylissään, suuteli hänen suutansa, hänen silmiään, hänen punaista tukkaansa. Hän oli saanut takaisin poikansa; pojalla ei ollut rinnassaan hopearistiä, niinkuin isä oli nähnyt unessaan, mutta hänellä oli eheät jäsenet, mitä äiti ei ollut uneksinut. Ja talossa oli iloa ja riemua. He nauroivat ja he itkivät. Ja Pietari syleili vanhaa palorumpua.
— Siinä se vielä on tuo vanha rämä! sanoi hän, ja isä pärrytti sitä.
— Täällä on semmoinen meno kuin suuressa tulipalossa, sanoi palorumpu.— Tuli katossa, tuli sydämissä, kullanmuru! krah-hah-hah!
* * * * *
Ja entä sitten? Niin, mitä sitten? Kysykääpä kaupungin soittoniekalta: Pietarin paikka ei enää ole rummun ääressä, sanoi hän. Pietari tulee suuremmaksi kuin minä.
— Ja hän oli kuitenkin kuninkaallinen hovipalvelija. Mutta kaiken sen, minkä hän oli oppinut kokonaisen elämän aikana, oppi Pietari puolessa vuodessa.
Hänessä oli jotakin niin suoraa, niin herttaisen hyvää. Silmät loistivat ja hiukset loistivat — sitä ei voi kieltää.
— Saisi värjäyttää hiuksensa! sanoi naapurin vaimo.
— Poliisikonstaapelin tyttäreltä se onnistui erinomaisesti! Ja hän joutui kihloihin.
— Mutta tukkahan heti taas kävi vihreäksi kuin ankan ruoka ja oli aina värjättävä uudestaan!
— Siihen hänellä on varaa! sanoi naapurin vaimo.
— Ja niin on Pietarillakin. Hän pääsee ylhäisimpiinkin taloihin, itse pormestarille, ja opettaa Lotta-neidille pianonsoittoa.
Soittaa hän osasi! Niin, soittaa suoraan sydämensä pohjasta mitä kauneimman kappaleen, jota vielä ei milloinkaan ollut kirjoitettu nuottilehdelle. Hän soitti valoisina öinä ja pimeinä myöskin. Sitä ei jaksanut kestää, sanoivat naapurit ja palorumpu.
Hän soitti niin että ajatukset kohosivat ja tulevaisuussuunnitelmia kumpusi esiin. Kuuluisuus!
Ja pormestarin Lotta istui pianon ääressä. Hänen hienot sormensa liitivät yli koskettimien niin että soitto tunkeutui Pietarin sydämeen asti. Sydän kävi hänelle ikäänkuin liian suureksi, eikä tämä tapahtunut hänelle yhden kerran, vaan monta kertaa. Ja sitten hän eräänä päivänä tarttui noihin hienoihin sormiin ja tuohon siromuotoiseen käteen ja suuteli sitä ja hän katseli tytön suuriin ruskeihin silmiin. Jumala tietää mitä hän sanoi, me muut voimme vain arvata sen. Lotta punastui kaulaa ja olkapäitä myöten, hän ei vastannut sanaakaan. Samassa astui huoneeseen vieras, valtioneuvoksen poika, jonka korkea, kiiltävä otsa kaartui kauas niskaan asti. Ja Pietari istui kauan heidän parissaan, ja Lotta katsoi häneen mitä lempeimmin.
Illalla hän puheli kotona suuresta maailmasta ja kullanmurusta, joka kätkeytyi hänen viuluunsa.
Kuuluisuus!
— Tommelom, tommelom, tommelom! sanoi palorumpu. —- Nyt ovat Pietarin asiat hullusti, talossa taitaa olla tulipalo.
Seuraavana päivänä meni äiti torille.
— Tahdotko kuulla uutisia, Pietari, sanoi hän, — hauskoja uutisia. Pormestarin Lotta on mennyt kihloihin valtioneuvoksen pojan kanssa. Se tapahtui eilen illalla!
— Ei! sanoi Pietari ja hypähti tuolilta. Mutta äiti sanoi: Ihan totta. Hän oli saanut kuulla sen parturin vaimolta ja hänen miehensä taas oli kuullut sen suoraan pormestarin omasta suusta.
Ja Pietari kävi kalman kalpeaksi ja istuutui jälleen.
— Herra Jumala, mikä sinun on? sanoi äiti.
— Ei toki mitään! Anna minun vain olla, sanoi poika, ja kyyneleet vuosivat poskia pitkin.
— Rakas lapseni! Kullanmuruni! sanoi äiti ja itki. Mutta palorumpu lauloi sisäänpäin, ei ulospäin:
— Kuoli Lotta, se on totta! Niin, nyt se laulu loppui!
* * * * *
Laulu ei loppunut, jäljellä oli vielä monta värssyä, pitkiä värssyjä, kauneimmat värssyt, elämän kullanmurut!
— Hän kulkee ja on olevinaan! sanoi naapurin vaimo.
— Koko maailman pitää lukea kirjeet, joita äiti saa kullanmurultaan, kuulla mitä lehdet sanovat hänestä ja hänen viulustaan. Rahoja poika lähettää äidilleen, ja niitä tämä kyllä nyt tarvitseekin, kun on tullut leskeksi.
— Hän soittaa keisareille ja kuninkaille, sanoi kaupungin soittoniekka. — Se ei ole ollut minun osani, mutta hän on oppilaani eikä unohda vanhaa opettajaansa.
— Isähän uneksi, sanoi äiti, — että Pietari tuli kotiin sodasta rinnassa hopearisti. Hän ei saanut sitä sodassa, siellä onkin vaikeampaa saada. Nyt hänellä on ritariristi. Olisipa isä saanut nähdä sen!
— Kuuluisa! sanoi palorumpu, ja syntymäkaupunki sanoi niinikään: rumpalin poika, punatukkainen Pietari, Pietari, jonka he olivat nähneet pienenä, jalassa puukengät, nähneet rumpalina ja soittamassa tanssiin — kuuluisa!
— Hän soitti meille ennenkuin hän soitti kuninkaille! sanoi pormestarinrouva. — Hän oli siihen aikaan aivan pikiintynyt Lottaan. Hän kurotti aina korkealle. Siihen aikaan se oli nenäkästä ja typerää. Oma mieheni nauroi, kun hän kuuli siitä höpötyksestä. Nyt on Lotta valtioneuvoksen rouva.
Kullanmuru oli kätketty sen köyhän lapsen sydämeen ja sieluun, joka pienenä rumpalina pärrytti: »mars, eteenpäin!» Voitonlyöntejä niille, jotka olivat olleet väistymäisillään. Hänen sydämessään oli kullanmuru, sävelten tulva. Hänen viulunsa soi ikäänkuin sen sisällä olisi ollut kokonaiset urut, ikäänkuin kaikki kesäyön keijukaiset olisivat tanssineet sen yli. Saattoi kuulla rastaan vihellyksen ja ihmisen täyteläisen äänen. Sentähden puhkesivat sydämet innostuksen myrskyyn ja kantoivat hänen nimeään kautta maiden. Oli suuri tulipalo, innostuksen tulipalo.
— Ja sitten hän on niin kaunis! sanoivat nuoret naiset ja vanhat niinikään. Ja vanhimmat hankkivat kuuluisain hiuskiharoiden albumin vain voidakseen pyytää kiharan nuoren viulunsoittajan tuuheista, kauniista hiuksista, murun, kullanmurun.
Ja poika astui rumpalin köyhään tupaan hienona kuin prinssi, onnellisempana kuin kuningas. Silmät olivat niin kirkkaat, kasvot kuin päivänpaiste, ja hän sulki äitinsä syliinsä ja suuteli hänen lämmintä suutaan ja itki niin onnellisena kuin ihminen itkee ilosta. Ja poika nyökkäsi jokaiselle tuvan vanhalle huonekalulle, piirongille, sen teekupeille ja kukkalaseille. Hän nyökkäsi vetosohvalle, missä hän pienenä oli nukkunut. Mutta vanhan palorummun otti hän keskelle lattiaa, ja hän sanoi sekä äidille että rummulle:
— Tänään olisi isä pärryttänyt. Nyt minun täytyy tehdä se! Ja hän pärrytti rumpua ikäänkuin olisi ollut oikea ukkosilma. Ja rumpu tunsi saaneensa osakseen niin paljon kunniaa että sen kalvo repesi.
— Sillä pojalla on hyvä nyrkki! sanoi rumpu. — Nyt olen saanut häneltä muiston ainiaaksi! Odotan vain, että äitikin repeää iloitessaan kullanmurusestaan.
Se oli tarina kullanmurusta.
Vanhaan aikaan, kun äidinisä vielä oli aivan pieni poika ja kulki punaisissa housuissa, punaisessa takissa, nauha sidottuna solmuun vyölle ja sulka hatussa — sillä sellaisissa vaatteissa kulkivat hänen lapsuudessaan pienet pojat, kun he olivat oikein juhla-asussa — silloin oli moni asia toisin kuin nyt. Silloin oli kadulla usein sellaista komeutta, jota me emme näe, se kun on poistettu, se kun on käynyt niin vanhanaikaiseksi. Mutta hauskaa on kuulla isoisän kertovan siitä.
Siihen aikaan oli varmaan komea katsella, miten suutarit muuttivat kilpiä, kun heidän ammattikuntansa vaihtoi taloa. Heidän silkkilippunsa liehui. Siihen oli maalattu suuri saapas ja kaksipäinen kotka. Nuorimmat kisällit kantoivat »tervetuloa» ja laatikkoa ja heillä oli punaiset ja valkeat nauhat liehumassa alas paidanhihoista. Vanhemmat kantoivat paljastettua miekkaa, jonka kärkeen oli pistetty sitruuna. Musiikkia oli kadun täydeltä, ja kaikista kaunein soittokone oli »lintu», joksi vaari kutsut suurta, puolikuulla ja kaikenkaltaisella helisevällä rojulla varustettua tankoa, oikeaa turkkilaista musiikkia. Sitä nostettiin ja heilutettiin, se helisi ja soi, ja oikein koski silmiin, kun näki auringon paistavan kaikkeen sen kultaan, hopeaan tai messinkiin.
Kulkueen edessä juoksi harlekiini puettuna vaatteisiin, jotka olivat ommellut kokoon kaikenkaltaisista värillisistä tilkuista, mustana kasvoiltaan ja päässä tiukusia niinkuin rekihevosella. Ja sitten hän läiskäytti puista kalistintaan keskelle kansanjoukkoa; se läiskähti, tuottamatta kipua, ja ihmiset tyrkkivät toisiaan päästäkseen taaksepäin ja päästäkseen eteenpäin. Pienet pojat ja tytöt kompastuivat ja kaatuivat suoraan katuojaan. Vanhat matamit tuuppivat kyynärpäillään, olivat happaman näköisiä ja riitelivät. Toinen nauroi, toinen puheli. Kansaa oli portailla ja ikkunoissa, vieläpä katollakin. Aurinko paistoi. Pikkuisen sadetta saivat he myöskin niskaansa, mutta se oli hyvä maamiehelle, ja kun he kastuivat oikein läpimäräksi, niin se oli maalle todellinen siunaus.
Oi kuinka vaari osasi kertoa! Hän oli pienenä poikana nähnyt koko tuon komeuden sen suurimmassa loistossa. Ammattikunnan vanhin kisälli piti puheen telineiltä, mihin kilpi ripustettiin, ja puhe oli runomittainen, ikäänkuin se olisi ollut runoksi sepitetty, ja niinhän se olikin. He olivat kolmeen mieheen tehneet sen ja ensin juoneet kokonaisen punssimaljan saadakseen sen oikein onnistumaan. Ja kansa huusi puheelle hurraata, mutta vielä enemmän huudettiin hurraata harlekiinille, kun hän tuli telineelle ja matki puhetta. Narri piti mainiota narripeliä ja joi simaa viinalaseista, jotka hän sitten viskasi väkijoukkoon, joka otti ne kiinni ilmasta. Vaarilla oli yksi näitä; sen oli kalkinpolttaja saanut kiinni ja lahjoittanut hänelle. Se oli oikein hauskaa. Ja kilpi riippui kukkien ja vihannan koristamana uuden ammattikuntatalon seinällä.
Sellaista komeutta ei ikänä unohda, vaikka tulisi kuinka vanhaksi, sanoi vaari, eikä hän sitä unohtanutkaan, vaikka hän sai nähdä paljon muuta komeutta ja loistoa ja kertoi siitäkin. Mutta hauskinta oli kuitenkin kuulla hänen kertovan kilven muuttamisesta suuressakin kaupungissa.
Isoisähän matkusti pienenä sinne vanhempiensa kanssa. Hän ei silloin ollut koskaan nähnyt maan suurinta kaupunkia. Kadulla oli siellä niin paljon väkeä, että hän luuli muutettavan kilpeä, ja siellä oli paljon kilpiä muutettavana. Olisi saattanut täyttää satoja huoneita kuvilla, jos ne olisi ripustettu sisäpuolelle eikä ulkopuolle. Siellä oli niinmuodoin kaikenlaisia ihmisten vaatteita esitettynä räätälin taulussa; hän taisi neuloa karkeat ihmiset hienoiksi. Siellä oli tupakkatyöntekijäin kilpi, johon oli maalattu mitä herttaisimpia pikkupoikia — nämä polttivat sikaria, niinkuin todellisuudessa. Toisissa kilvissä oli voita ja rasvasilliä, papinkauluksia ja ruumisarkkuja ja sitten vielä kirjoituksia ja ilmoituksia. Saattoi huoleti päiväkauden kulkea edestakaisin katuja katsellen kuvia, ja samalla tuli tietämään, mitä ihmisiä täällä asui; he olivat itse ripustaneet kadulta kilpensä, ja se on varsin hyvä, arveli vaari, ja on niin opettavaista suuressa kaupungissa tietää, mitä seinien sisäpuolella asuu.
Mutta sitten sattui ihmeellinen kilpijuttu, juuri kun vaari tuli kaupunkiin. Hän on itse kertonut sen, eikä hänellä ollut mitään kujetta mielessä, niinkuin äiti sanoi hänellä olevan, kun hän tahtoi saada minua uskomaan jotakin. Hän näytti aivan luotettavalta.
Ensimmäisenä yönä, kun hän oli tullut suureen kaupunkiin, nousi siellä hirvein ilma, mistä koskaan on luettu sanomalehdessä: ilma, jonka kaltaista ei oltu nähty miesmuistiin. Koko ilma oli täynnä kattotiiliä, vanhat aitaukset menivät nurin, niin, olipa rattaita, jotka itsekseen vierivät pitkin katua vain pelastuakseen. Ilmassa toitotti, ulvoi ja ryski, myrsky oli kauhistuttava. Kanaalien vesi vyöryi aivan yli paalutetun rannan, se ei tietänyt missä se uskaltaisi olla. Myrsky lensi yli kaupungin ja tempasi savupiiput mukanaan. Useampi vanha, ylpeä kirkontornin huippu sai kumartua eikä koskaan ole noussut siitä suoraksi.
Muuankin kilpi riippui vastapäätä vanhan rehellisen palomestarin asuntoa, palomestarin, joka aina toi paikalle viimeisen ruiskun. Myrsky ei suonut hänelle tuota pientä kilpeä, se repi sen irti tappineen päivineen ja kolisten kieritteli pitkin katua. Ja kumma kyllä, kilpi pysähtyi sen talon edustalle, missä asui köyhä puuseppäraukka, joka viime tulipalossa oli pelastanut kolmen ihmisen hengen. Mutta kilpi ei tätä tehdessään ajatellut mitään.
Parturin kilpi suurine messinkilautasineen riuhtoutui irti ja kulkeutui oikeusneuvoksen ikkunasyvennykseen. Ja se tuntui miltei kuin häijyydeltä, sanoi koko naapuristo, sillä kaikkein lähimmät ystävät kutsuivat rouvaa »partaveitseksi». Hän oli hyvin viisas, hän tiesi ihmisistä enemmän, kuin ihmiset itse tiesivät itsestään.
Kilpi, johon oli piirretty kuiva kapakala, lensi oven yläpuolelle taloon, missä asui muuan sanomalehtimiesherra. Se oli rumaa pilaa; kilpi ei ensinkään ajatellut, ettei sanomalehtimiehen kanssa ole leikkimistä. Hän on kuningas omassa lehdessään ja oman mielipiteensä valtakunnassa.
Viirikukko lensi naapurin katolle ja siellä se seisoi kuin mikäkin mustin ilkimys, sanoivat naapurit.
Tynnyrintekijän tynnyri joutui »Naisten koristuksia» ilmoittavan kirjoituksen alle.
Erään ruokalan ruokalistan, joka raskaissa kehyksissä riippui ovella, toimitti myrsky juuri sen teatterin sisäänkäytävälle, minne ei ihmisiä koskaan tullut. Se oli hullunkurinen julistus: »Piparjuurilientä ja täytettyä kaalinpäätä». Mutta silloinpa sinne tuli väkeä!
Turkkurin ketunnahka, jota hän käyttää kunniallisena kilpenään, siirtyi sen nuoren miehen asunnon kellonnuoraan, joka aina meni aamukirkkoon, muistutti aivan alaspäästettyä sateenvarjoa, pyrki totuuteen ja oli tätinsä sanojen mukaan »esikuvallinen».
Kirjoitus. »Korkeampi naisopisto» siirtyi biljardiklubille, ja opisto itse sai kilven: »Täällä imetetään lapsia pullolla». Se ei ole ensinkään sukkelaa, vaan häijyä, mutta myrsky oli sen nyt tehnyt eikä sille voinut mitään.
Se oli kauhistuttava yö. Ja aamulla, ajattelehan vain, olivat melkein kaikki kaupungin kilvet muutetut. Ja muutamissa paikoin se oli tapahtunut niin ilkeästi, ettei vaari tahtonut siitä kertoakaan, vaan naureskeli itsekseen — sen minä kyllä näin, ja mahdollisesti hänellä oli jotakin korvan takana.
Ihmisparat tuossa suuressa kaupungissa, varsinkin vieraat, erehtyivät tykkänään ihmisistä, eikä muu ollutkaan mahdollista, kun he kulkivat kilpien mukaan. Toiset pyrkivät hyvin vakavaan kokoukseen, jossa tuli olla vanhempaa väkeä ja oli keskusteltava mitä tärkeimmistä asioista, ja joutuivatkin remuavaan poikakouluun, jossa juuri oltiin hyppäämäisillään pöydälle. Oli sellaisia, jotka erehtyivät kirkosta ja teatterista, ja se on sentään kauheaa!
Sellaista myrskyä ei nyt meidän päivinämme ole ollut koskaan, vain vaari on sen nähnyt ja aivan pienenä. Sellaista myrskyä ei ehkä tule meidän aikanamme, mutta lastenlapsemme ehkä näkevät sen. Silloin meidän todella täytyy toivoa ja rukoilla, että he pysyvät sisällä, kun myrsky muuttaa kilpiä.
Oli ylpeä teekannu, se oli ylpeä porsliinistaan, ylpeä pitkästä nokastaan, ylpeä leveästä korvastaan. Sillä oli jotakin edessäpäin ja takana, nokka edessä ja korva takana, ja siitä se puhui. Mutta se ei puhunut kannestaan, sillä kansi oli rikki, se oli paikattu, siinä oli vika, eikä vioistaan kukaan itse puhu, sen tekevät kyllä muut. Kupit, kerma- ja sokeriastia, koko teekalusto kyllä tuli muistamaan kannen huonouden ja puhumaan siitä enemmän kuin hyvästä korvasta ja erinomaisesta nokasta, sen tiesi teekannu.
— Minä tunnen heidät, sanoi se itsekseen, — tunnen kyllä myöskin puutteeni, ja minä tunnustan sen, siinä ilmenee minun nöyryyteni, minun vaatimattomuuteni. Vikoja meillä on kaikilla, mutta lahjoja ei sovi kieltää. Kupit saivat korvan, sokerirasia kannen ja minä sain molemmat ja lisäksi semmoista, mitä ne eivät koskaan saa: minä sain nokan, ja se tekee minut teepöydän kuningattareksi. Sokerirasia ja kerma-astia saavat palvella makua, mutta minä olen antava puoli, hallitseva, minä levitän siunausta janoiseen ihmiskuntaan. Minun sisässäni muokkautuvat kiinalaiset lehdet kiehuvassa, mauttomassa vedessä.
Tämän kaiken sanoi teekannu uljaan nuoruutensa aikana. Se seisoi katetulla pöydällä, mitä hienoin käsi nosti sitä, mutta tuo hieno käsi oli kömpelö, teekannu putosi, nokka meni poikki, korva meni poikki, kannesta ei kannata puhuakaan, siitä on tarpeeksi puhuttu. Teekannu makasi pyörtyneenä lattialla, kiehuva vesi valui maahan. Se oli saanut kovan kolauksen. Ja kovinta oli, että hänelle naurettiin, hänelle, eikä kömpelölle kädelle.
— Sitä muistoa en koskaan saa mielestäni! sanoi teekannu, kun se sitten kertasi mielessään oman elämänkulkunsa. — Minua sanottiin invaliidiksi, minut pantiin nurkkaan ja lahjoitettiin seuraavana päivänä eräälle vaimolle, joka kerjäsi paistinrasvaa. Minä jouduin köyhyyteen, olin sekä sisällisesti että ulkonaisesti mykkänä. Mutta minun siinä seisoessani alkoi parempi elämäni: ensin on ollut jonakin ja sitten muuttuu aivan toiseksi.
Minuun pantiin multaa, se merkitsee teekannulle hautausta, mutta multaan pantiin kukkasipuli. Kuka sen pani, kuka sen antoi, sitä en tiedä — se annettiin — kiinalaisten lehtien ja kiehuvan veden, särkyneen korvan ja piipun korvaukseksi. Ja sipuli oli maassa, sipuli oli minussa, siitä tuli minun sydämeni, minun elävä sydämeni, sellaista ei minulla ollut koskaan ollut.
Minussa oli elämää, voimaa ja voimia. Valtimo löi, sipuli iti, se oli pakahtumaisillaan ajatuksista ja tunteista. Ne puhkesivat kukkaan. Minä näin sen, minä pidin sitä sylissäni ja sen kauneuden takia unohdin oman itseni. Onnellista on unohtaa itsensä muiden tähden! Se ei sanonut minulle kiitostakaan, se ei ajatellut minua. Sitä ihailtiin ja ylistettiin. Minä olin siitä niin iloissani — miten iloinen se itse mahtoikaan olla!
Eräänä päivänä kuulin sanottavan, että se ansaitsisi paremman ruukun. Minut lyötiin keskeltä kahtia, minuun koski kauheasti. Mutta kukka joutui parempaan ruukkuun — ja minut viskattiin pihalle, missä minä makaan vanhana rämänä. Mutta minulla on muistoni, niitä ei minulta voida riistää.
On talviaika. Maan lumipeite on kuin tunturista hakattua marmoria. Ilma on seesteinen ja kirkas, tuuli terävä kuin menninkäisten takoma miekka, puut näyttävät valkeilta koralleilta, kukkivilta mantelin oksilta. Täällä oli raikasta kuin korkeilla Alpeilla. Kaunis on yö revontulineen ja lukemattomine tuikkivine tähtineen.
Myrskyt tulevat, pilvet nousevat, puistelevat kätköistään joutsenen untuvia. Lumihiutaleet lentelevät, peittävät rotkotiet ja talot, avonaiset kentät ja ahtaat kadut. Mutta me istumme rauhallisessa tuvassa, hehkuvan uunin ääressä; täällä kerrotaan vanhoista ajoista, ja me kuuntelemme satua.
Aavan meren rannalla oli jättihauta, sillä istui keskiyön hetkellä haudatun sankarin haamu; hän oli ollut kuningas. Kultainen vanne välkkyi hänen otsansa ympärillä, hiukset liehuivat tuulessa, hän oli puettuna rautaan ja teräkseen. Hän painoi alakuloisena alas päätään ja huokasi kadotetun sielun tavoin syvässä tuskassa.
Laiva kulki ohi. Miehet laskivat ankkurin ja nousivat maihin. Heidän joukossaan oli laulaja. Hän astui kuninkaallisen hahmon luo ja kysyi: Miksi sinä suret ja kärsit?
Silloin kuollut vastasi: Ei kukaan ole laulanut minun elämäntyöstäni se on kuollutta ja mennyttä. Laulu ei ole kantanut sitä yli maiden, vienyt ihmisten sydämiin. Sentähden ei minulla ole lepoa eikä rauhaa.
Ja hän kertoi teoistaan ja sankaritöistään, jotka hänen aikansa oli tuntenut, mutta joista ei se ollut laulanut, kun ei sillä ollut runoilijaa.
Silloin tarttui vanha laulaja harpun kieliin, lauloi sankarin nuorekkaasta rohkeudesta, miehuuden voimasta ja hyvän työn suuruudesta. Vainajan kasvot loistivat kuin pilven reuna kuutamolla: iloisena ja onnellisena kohosi hahmo ylös loistaviin säteihin, jotka hävisivät kuin revontulten väläys. Näkyi vain vihreä kumpu kirjoituksettomine kivineen. Mutta kielten viimeisen helähdyksen soidessa lensi yli kummun pieni lintu; se tuntui lähtevän harpusta. Se oli mitä kaunein laululintu, sillä oli rastaan sointuva vihellys, ihmissydämen sielukas sykintä, kotimaan ääni sellaisena kuin muuttolintu sen kuulee. Pikkulintu lensi yli tunturin, yli laakson, yli metsän ja maiden: se oli kansanlaulun lintu, joka ei koskaan kuole.
Me kuulemme laulun, me kuulemme sen nyt täällä tuvassa, talvi-iltana, kun valkeat mehiläiset parveilevat ulkona ja tuuli puhaltaa väkevin puuskin. Lintu ei laula meille yksin sankarin kuolinlaulua, se laulaa suloisia, lempeitä rakkauslauluja, niin täyteläisiä ja niin monta, lauluja, jotka ylistävät pohjolan uskollisuutta. Satu elää sen sävelissä ja sanoissa, sen rinnassa on sananlaskuja ja laulunsäkeitä, jotka niinkuin vainajan kielen alle pannut runot panevat sen puhumaan ja me tunnemme sen kotimaan, tunnemme kansanlaulun linnun.
Vanhoina pakana-aikoina, viikinkien aikana, riippui sen pesä laulajan harpun kielissä. Ritarilinnan aikana, kun nyrkki piteli oikeuden vaakaa, kun voima oli oikeutta, talonpoika ja koira vaihtokaupassa olivat samanarvoiset — mistä laululintu silloin löysi suojaa ja turvaa? Raakuus ja alhaisuus eivät ajatelleet sitä. Ritarilinnan ulkonevassa komerossa, missä linnanrouva istui pergamentin ääressä kirjoittaen muistiin lauluja ja satuja, joita turvemajan kiltti muori ja kiertelevä kulkukauppias penkillä hänen vieressään kertoivat hänelle, siellä liihoitteli ja lenteli heidän yläpuolellaan laulaen ja visertäen lintu, joka ei koskaan kuole, niinkauan kuin maan päällä on turve sen jalan astuttavaksi, kansanlaulun lintu.
Nyt laulaa se meille täällä sisällä. Ulkona on lumipyry ja yö. Se panee runoja meidän kielemme alle, me tunnemme kotimaan. Jumala puhuu meille, äitimme kieltä kansanlaulun linnun sävelissä. Vanhat muistot nousevat, haalistuneet värit nuortuvat, satu ja laulut valmistavat siunauksen juoman, joka kohottaa mieltä ja ajatusta, niin että ilta muodostuu joulujuhlaksi. Lunta tuiskuaa, jää paukkuu, myrsky hallitsee, sillä on valta, se on herra, mutta ei Herra Jumala. S On talviaika. Tuuli on terävä kuin menninkäisten takoma miekka. Lunta tuiskuaa, meistä tuntuu siltä kuin olisi tuiskunut päiväkausia ja viikkokausia ja että suurta kaupunkia peittää ääretön lumivuori, raskas talviyön unennäkö. Kaikki siellä on peitossa ja näkymättömänä, ainoastaan kirkon kultainen risti, uskon vertauskuva, kohoaa lumihaudasta paistaen sinisessä ilmassa, kirkkaassa auringonpaisteessa.
Ja yli haudatun kaupungin lentävät taivaan linnut, sekä pienet että suuret. Ne piipattavat ja laulavat, taitonsa mukaan, jokainen lintu omalla äänellään.
Ensin tulee varpusten parvi. Niiden piipatus koskee kaikkea sitä pientä, mikä tapahtuu kadulla ja kujilla, pesässä ja talossa. Ne tietävät tarinoita sekä kadun varrelta että takapihalta.
— Me tunnemme haudatun kaupungin! sanovat ne.
— Kaikki elävä siellä pipattaa, pip, pip!
Mustat korpit ja varikset lentävät yli valkean lumen.
— Kaivakaa, kaivakaa, kraa, kraa! huutavat ne. — Siellä syvällä on vielä jotakin, joka kelpaa kupuun, se on tärkeintä. Sitä mieltä ovat useimmat tuolla pohjalla, ja se mielipide on hyvä, kraa, kraa!
Villit joutsenet tulevat humisevin siivin ja laulavat siitä ihanasta ja suuresta, joka vieläkin versoaa niiden ihmisten ajatuksista ja sydämistä, jotka ovat nukkuvassa kaupungissa lumikerrosten alla.
Kuolema ei asu siellä, elämä siellä rehoittaa. Sävelissä me sen tajuamme. Ne pauhaavat esiin kuin kirkon uruista, vakaavat mielemme kuin keijukaiskummun soitto, kuin Ossianin laulut, kuin valkyrian humisevat siivenlyönnit. Mikä yhteissointu! Se tunkeutuu sydämiimme, kohottaa ajatuksemme, me kuulemme kansanlaulun linnun; ja tällä hetkellä tulvii ylhäältä Jumalan lämmin henkäys, jäävuori halkeilee, aurinko paistaa siihen, kevät tulee, linnut tulevat, tulevat uudet suvut, rinnassa suuret kotoiset sävelet. Kuule vuoden kuolinlaulua: lumipyryn voimaa, talviyön raskasta unennäköä! Kaikki sulaa, kaikki kohoaa kansanlaulun linnun ihanaan lauluun, kansanlaulun linnun, joka ei koskaan kuole.
Ikkunalla kasvoi ruusupuu. Vielä äskettäin se oli tuore ja raikas, nyt se näytti sairaalta, se kärsi jostakin.
Siihen oli tullut majoitusväkeä, joka söi sitä — muuten hyvin säädyllistä, vihreään univormuun puettua majoitusväkeä.
Minä puhuttelin erästä noista majoitetuista; hän oli vasta kolmen päivän vanha ja kuitenkin jo isoisä. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Totta se oli mitä hän sanoi: hän puhui itsestään ja koko majoituksesta.
— Me olemme merkillisin rykmentti kaikista elävistä olennoista maan päällä. Lämpimänä aikana me synnytämme eläviä poikasia, ilmahan silloin on suotuisa. Me menemme heti kihloihin ja vietämme häitä. Kylmemmäksi ajaksi me munimme munia: pienokaiset pysyvät niissä lämpiminä. Viisain kaikista eläimistä, muurahainen — me kunnioitamme sitä suuresti — tutkii meitä, antaa meille arvoa. Se ei heti syö meitä, se ottaa meidän munamme, panee ne oman perheensä yhteiseen kekoon, alikertaan, asettaa meidät, asiantuntevasti numeroiden, vieretysten, kerroksittain, niin että munasta joka päivä voi lähteä tuore olio. Sitten ne panevat meidät talliin, puristavat meidän takajalkojamme, lypsävät meitä niin että me kuolemme. Se on erittäin miellyttävää. Niiden kielessä annetaan meille mitä herttaisin nimi: »soma pieni lypsylehmä!» Kaikki muurahaisen järjellä varustetut eläimet kutsuvat meitä sillä nimellä, ainoastaan ihmiset eivät, ja se on meitä kohtaan loukkaus, ihan siinä menettää makeutensa — ettekö voi kirjoittaa sitä vastaan, ettekö voi selittää heille asian oikeaa laitaa, noille ihmisille! He katselevat meihin niin tyhminä, katselevat karsain silmin sentähden että me syömme ruusunlehtiä, vaikka he itse syövät kaikkia eläviä olentoja, kaikkea mikä kasvaa ja viheriöi. He kutsuvat meitä mitä halveksivimmalla nimellä, mitä inhoittavimmalla nimellä — en mainitsekaan sitä, hyi! Voin pahoin, en saata sitä lausua, en ainakaan univormussa, ja minä olen aina univormussa.
Olen syntynyt ruusupuun lehdillä. Minä ja koko rykmentti elämme ruusupuusta, mutta se taasen jatkaa elämäänsä meissä, jotka kuulumme korkeampaan olomuotoon. Ihmiset eivät kärsi meitä, he tulevat ja tappavat meitä saippuavedellä. Se on paha juoma, luulen tuntevani sen hajua. On kauheaa joutua pesuveteen, kun ei ole syntynyt pestäväksi!
Ihminen, sinä joka katselet minua ankarin saippuavesisilmin, ajattele meidän paikkaamme luonnossa, kuinka ihmeellisesti me olemme rakennetut, kun sekä munimme että synnytämme eläviä poikasia! Siunaus lankesi meidän osallemme: me lisäännymme ja täytämme maata! Me synnymme ruusuissa, me kuolemme ruusuissa, koko elämämme on runoutta. Älä kohdista meihin nimeä, jota pidät mitä inhoittavimpana ja rumimpana — en sano sitä, en mainitse sitä! Kutsu meitä muurahaisen lypsylehmäksi, ruusupuun rykmentiksi,pieniksi vihreiksi!
Ja minä, ihminen, seisoin ja katselin puuta ja noita pieniä vihreitä, joitten nimeä en mainitse, jotten loukkaisi ruusulaista, suurta perhettä munineen ja elävine poikasineen. Saippuaveden, jolla aioin niitä pestä — sillä minä olin tuonut mukanani saippuavettä ja minulla oli pahat aikomukset, — saippuaveden minä nyt vispilöin vaahdoksi, puhallan siitä saippuakuplia ja katselen niiden loistoa. Ehkä jokaiseen on kätketty satu.
Ja kupla tuli suureksi ja loisti monivärisenä, ja sen pohjalla oli ikäänkuin hopeainen helmi. Kupla liehui, liiteli, lensi ovea kohti ja särkyi, mutta ovi avautui ja siinä seisoi satuäiti itse.
Niin, nythänvoikin kertoa paremmin kuin minä noista — en sano nimeä! — pienistä vihreistä.
— Lehtitäistä, sanoi satuäiti. — Pitää aina mainita esineet oikealla nimellään, ja jollei sitä todellisuudessa uskaltaisi tehdä, niin on se tehtävä sadussa.
Tontun sinä tunnet, mutta tunnetko matamin, puutarhurin matamin? Hän oli paljon lukenut, osasi ulkoa runoja, niin, jopa kirjoitti niitä itsekin. Ainoastaan loppusoinnut, »kilihelinä», joksi hän sitä kutsui, tuotti hänelle hiukan vaivaa. Hänellä oli kirjoituslahja ja puhelahja, hän olisi hyvin voinut olla pappi, ainakin papin rouva.
— Maailma on ihana sunnuntaivaatteissaan! sanoi hän ja tämän ajatuksen hän oli pukenut runotyyliin ja »kilihelinään», tehnyt siitä pitkän, kauniin laulun.
Seminaarilainen herra Kisserup — nimi ei vaikuta asiaan — oli hänen sisarenpoikansa ja vieraissa puutarhurilla. Hän kuuli matamin runon ja sanoi pitävänsä siitä, pitävänsä erinomaisesti.
— Teissä on sielua, matami, sanoi hän.
— Hölynpölyä! sanoi puutarhuri, — Älkää toki ajako sellaista hänen päähänsä. Naisen pitää olla ruumista, kunniallista ruumista ja hoitaa pataansa, ettei puuro pala pohjaan.
— Pohjaanpalaneen minä poistan tulisella hiilellä, sanoi matami, — ja pohjaanpalaneen minä poistan sinusta pienellä suudelmalla. Saattaisi uskoa, ettet sinä ajattele muuta kuin kaalia ja perunoita, ja kuitenkin sinä rakastat kukkasia! Ja sitten hän suuteli miestään. — Kukkaset ovat sielu! sanoi hän.
— Hoida sinä pataasi! sanoi puutarhuri ja läksi puutarhaan. Se oli hänen patansa ja sitä hän hoiti.
Mutta seminaarilainen istui matamin luona ja puheli matamin kanssa. Hän piti omalla tavallaan ikäänkuin saarnan tätinsä kauniiden sanojen pohjalla: »Maailma on ihana.»
— Maailma on ihana. Tehkää se itsellenne alamaiseksi, on sanottu, ja meistä tuli sen herrasväki. Toinen on sitä henkensä kautta, toinen ruumiillaan, toinen pantiin maailmaan ihmettelyn huutomerkiksi, toinen ajatusviivaksi, niin että syystä saattoi kysyä, mitä hänellä täällä on tekemistä. Toisesta tulee piispa, toisesta vain köyhä seminaarilainen, mutta kaikki on viisaasti järjestetty. Maailma on kaunis ja aina sunnuntaivaatteissa. Se on ajatuksia herättävä runo, matami, täynnä tunnetta ja maantiedettä.
— Teissä on sielua, herra Kisserup, sanoi matami, — paljon sielua, uskokaa pois! Saa itsekin sisällistä selkeyttä, kun puhuu teidän kanssanne.
Ja he jatkoivat puheluaan, yhtä kauniisti ja yhtä hyvin. Mutta keittiössäkin puhui eräs, nimittäin tonttu, pieni harmaapukuinen tonttu, päässä punainen lakki. Tunnethan sinä hänet? Tonttu istui keittiössä padan katsojana. Hän puhui, mutta kukaan muu ei kuullut häntä paitsi suuri musta kissimirri, kermavaras, joksi matami kutsui sitä.
Tonttu oli matamiin kovasti suuttunut, sillä tämä ei uskonut hänen olemassaoloaan, kuten tonttu tiesi.
Matami ei tosin koskaan ollut häntä nähnyt» mutta pitihän hänen toki niin lukeneena tietää» että tonttu oli olemassa ja osoittaa hänelle pientä huomaavaisuutta. Matamin mieleen ei koskaan johtunut siinä joulun tienoissa asettaa tontulle edes kauhallista puuroa. Sen olivat kaikki hänen esi-isänsä saaneet, vieläpä matameilta, joilla ei ollut mitään lukeneisuutta. Puuro oli uinut voissa ja kermassa. Viikset aivan kastuivat kissalla, kun se kuuli siitä puhuttavan.
— Hän kutsuu minua käsitteeksi, sanoi tonttu» — sitä minä en voi käsittää. Hänhän kieltää minut, sen minä olen salaa kuullut, ja nyt minä olen taasen kuunnellut. Hän istuu ja sopisee koulumestarille, seminaarilaiselle. Minä sanon niinkuin isäkin: vartioi pataasi! Sitä hän ei tee — nytpä minä panen sen kiehumaan yli laitainsa.
Ja tonttu puhalsi tuleen, joka leimusi ja paloi. »Hur-rur-rur»! Pata kiehui yli laitainsa.
— Nytpä minä menen ja raavin reikiä isän sukkiin! sanoi tonttu. — Minä puran suuren läven varpaisiin ja kantapäähän, niin tulee parsimista. Jollei hän taasen heittäydy runoilemaan. Runoilija-matami, parsi isän sukat!
Kissa aivasti; se oli vilustunut, vaikka se aina kulki nahkaturkissa.
— Minä olen avannut ruokasäiliön oven, sanoi tonttu, — siellä on keitettyä kermaa, paksua kuin jauhovelli. Jollet sinä tahdo nuolla, niin minä nuolen!
— Jos minä saan syyn ja lyönnit, sanoi kissa, — niin anna minun nuolla kermakin!
— Ensin syönnit, sitten lyönnit! — Mutta nyt minä menen seminaarilaisen huoneeseen, ripustan hänen housunkannattimensa peilille ja pudotan hänen sukkansa pesuvatiin, niin hän luulee punssin olleen liian väkevää ja joutuneensa pieneen hiprakkaan. Viime yönä minä istuin halkopinolla koirankopin luona. Minusta on hyvin hauskaa ärsyttää kahlekoiraa: huojuttelin ja heiluttelin siinä jalkojani. Koira ei saanut niistä kiinni, vaikka se olisi hypännyt kuinka korkealle. Tämä suututti sitä, se haukkui ja haukkui, minä huojuttelin ja heiluttelin. Siinä oli aika elämä. Seminaarilainen heräsi siihen, nousi kolme kertaa ja katseli ulos, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka hänellä oli silmälasit — hän nukkuu aina silmälasit nenällä.
— Sano »nau», kun matami tulee! sanoi kissa. — Minä kuulen huonosti, olen tänään kipeä.
— Kermankipeä! sanoi tonttu. — Nuole pois, nuole tauti pois, mutta pyyhi partasi, ettei kermaa jää siihen! Nyt minä menen kuuntelemaan.
Ja tonttu seisoi ovella, ja ovi oli raollaan. Huoneessa ei ollut muita kuin matami ja seminaarilainen. He puhuivat »sielunlahjoista», niinkuin seminaarilainen niin kauniisti sanoi, jotka jokaisessa talossa ovat asetettavat padan ja pannun yläpuolelle.
— Herra Kisserup, sanoi matami, — nyt minä tässä yhteydessä näytän teille jotakin, mitä en vielä koskaan ole näyttänyt yhdellekään sielulle maan päällä, kaikkein vähimmin mieshenkilölle: pikku runoni. Toiset tosin ovat aika pitkiä. Olen antanut niille nimen: »Kilihelinää, kirjoittanut tanskalainen kave». Minä pidän niin paljon noista vanhoista kansanomaisista sanoista.
— Niitä tuleekin viljellä, sanoi seminaarilainen. — Täytyy kitkeä muukalaisuus pois kielestä.
— Niin minä teenkin! sanoi matami. — Ette koskaan kuule minun sanovan »plättyjä» tai »torttuja», minä sanon »ohukaisia» ja »leivoksia», — ja hän otti laatikosta vihon, jonka ympärillä oli vaalean vihreä paperi ja siinä kaksi mustetahraa.
— Tämä kirja on sangen vakava, sanoi hän. — Minulla on enemmän taipumusta surulliseen. Tässä nyt on »Huokaus yössä», »Iltaruskoni», ja »Kun minä sain Klemmensenin» — mieheni, sen te voitte sivuuttaa, vaikka se onkin vilpittömästi tunnettu ja ajateltu. »Emännän velvollisuudet» on paras pala. Kaikki ovat hyvin surullisia, siinä on minun voimani. Yksi ainoa kappale on leikillinen, siinä on muutamia hauskoja ajatuksia, jommoisia myöskin tulee ihmisen mieleen, ajatuksia — älkää naurako minulle! — ajatuksia — runoilijattarena-olosta.Sitäei tunne kukaan muu kuin minä itse, laatikkoni ja nyt myöskin te, herra Kisserup. Minä pidän runoudesta, se ottaa valtaansa, se kutittelee, hallitsee ja Vallitsee. Tämän olen lausunut runossa, jonka päällekirjoituksena on: »Pikku tonttu». Tunnettehan te tuon vanhan kansan uskon kotitontun kujeilusta kodissa. Minä olen ajatellut, että itse olen koti, ja että runous, tuntemukset minussa, ovat tonttu, henki, joka hallitsee. Sen voimaa ja suuruutta olen ylistänyt »Pikku tontussa». Mutta teidän täytyy kädellä ja suulla luvata minulle, ettette koskaan ilmaise sitä miehelleni tai kenellekään. Lukekaa se ääneen, että minä kuulen, ymmärrättekö kirjoitustani.
Ja seminaarilainen luki, ja matami kuunteli, ja pieni tonttu kuunteli. Hän kuunteli salaa, niinkuin tiedät, ja oli juuri tullut oven taakse, kun luettiin otsake: »Pikku tonttu».
— Sehän koskee minua! sanoi hän. — Mitä hän on mahtanut kirjoittaa minusta? Kyllä minä nyt nipistän häneltä, nipistän häneltä munat, nipistän häneltä kananpojat, ajan rasvan pois juottovasikasta: varokoon vain matami!
Ja hän kuunteli suu supussa ja korvat höröllään. Mutta kuta enemmän hän kuuli puhuttavan tontun voimasta ja kirkkaudesta, hänen vallastaan, matamiin — hänhän tarkoitti runotaitoa, niinkuin tiedät, mutta tonttu ymmärsi asiat otsakkeen mukaan, — sitä herttaisemmin hymyilivät pikku miehen kasvot, hänen silmänsä kiilsivät ilosta, hänen suupieliinsä tuli ylhäinen piirre, hän nosteli kantapäitään, seisoi varpaisillaan, kävi kokonaista tuumaa pitemmäksi entistään: hän oli ihastuksissaan siitä, mitä oli sanottu pikku tontusta.
— Matamissa on sielua ja paljon sivistystä! Miten olenkaan tehnyt sille naiselle väärin! Hän on pannut minut »Kilihelinäänsä», joka painetaan ja jota luetaan! Nytpä ei kissa saakaan juoda hänen kermaansa, sen minä teen itse. Yhdeltä kuluu vähemmän kuin kahdelta, siitä tulee aina säästöä, ja sen järjestyksen minä nyt tuon taloon ja pidän matamia arvossa ja kunniassa.
— Kuinka hän onkin ihmisen kaltainen, tuo tonttu! sanoi vanha kissa. — Kun matami vain suloisesti naukaisee, naukaisee hänestä itsestään, niin hän heti muuttaa mieltä. Matami on ovela!
Mutta hän ei ollut ovela, ovela oli tonttu, joka oli ihminen.
Jollet ymmärrä tätä tarinaa, niin kysy; mutta älä kysy tontulta äläkä matamilta.
On uskomatonta mitä kaikkea lapset meidän aikanamme tietävät! Tuskin enää voi keksiä mitä he eivät tiedä. Se, että haikara on tuonut heidät kaivosta tai myllylammikosta ja pieninä saattanut heidät isän ja äidin luo, on nyt niin vanha tarina, etteivät he enää usko sitä, ja se on kuitenkin ainoa oikea.
Mutta mitenkä joutuvat pienokaiset myllylammikkoon ja kaivoon, niin, sitä ei jokainen tiedä, mutta muutamat sen kuitenkin tietävät. Oletko tähtikirkkaana yönä katsellut taivasta, nähnyt monet tähdenlennot? On näyttänyt siltä kuin tähti olisi pudonnut ja kadonnut! Oppineimmatkaan eivät voi selittää, mitä he eivät itse tiedä. Mutta sen voi selittää, kun sen tietää. Taivaasta putoaa ikäänkuin pieni joulukynttilä, joka sammuu. Se on kipinä Jumalan sielusta, joka laskeutuu maata kohti, ja kun se tulee meidän tiheämpään, raskaaseen ilmaan, katoaa sen loisto. Jäljelle jää vain mitä eivät meidän silmämme saata nähdä, koska se on paljon ohuempaa kuin meidän ilmamme. Tänne on lähetetty taivaan lapsi, pieni siivetön enkeli; tuosta pienokaisestahan on määrä tulla ihminen. Hiljalleen liitää se ilman halki, ja tuuli kuljettaa sen kukkaseen. Se saattaa joutua lehdokkiini, voikukkaseen, ruusuun tai tervaneilikkaan. Siellä se makaa ja kasvaa, se on ilmava ja kevyt, kärpänen voi viedä sen mukanaan, saatikka sitten mehiläinen, ja ne tulevatkin vuorotellen etsimään makeutta kukkasesta. Jos nyt ilman lapsi sattuu olemaan tiellä, niin eivät ne potki sitä alas, sitä ne eivät raski tehdä. Ne asettavat sen lumpeenlehdelle aurinkoon, ja siitä se kierii ja kellahtaa veteen, missä se nukkuu ja kasvaa, kunnes haikara voi nähdä sen ja tuoda sen sellaiseen ihmisperheeseen, jossa toivotaan herttaista pienokaista. Mutta onko lapsi herttainen vai ei, se riippuu siitä, onko pienokainen juonut kirkasta vettä vai onko sen kurkkuun joutunut mutaa ja ankanruokaa. Se tekee maalliseksi. Haikara ottaa valikoimatta ensimmäisen, minkä se näkee. Toinen tulee hyvään taloon erinomaisten vanhempien luo, toinen tulee pahoihin ihmisiin, niin suureen kurjuuteen, että olisi ollut paljon parempi jäädä myllylammikkoon.
Pienokaiset eivät ensinkään muista, mitä unia ne näkivät lumpeenlehden alla, missä sammakot illoin lauloivat niille: »Koak, koak, roak, roak!» mikä merkitsee ihmiskielellä: katsokaa nyt että nukutte ja näette unta. Eivät he myöskään saata muistaa missä kukkasessa he ensin makasivat tai miltä se tuoksui. Ja kuitenkin heidän tultuaan täysi kasvaneiksi jokin ääni heissä sanoo: »siitä kukkasesta me pidämme eniten». Ja se on se, missä he makasivat ollessaan ilmanlapsia.
Haikara elää hyvin vanhaksi linnuksi ja se panee aina merkille, miten niiden pienokaisten käy, jotka se on tuonut, ja kuinka he maailmassa käyttäytyvät. Tosin se ei voi tehdä mitään niiden hyväksi tai muuttaa niiden elämänehtoja, sillä kun on oma perhe hoidettavana, mutta se ei koskaan päästä niitä mielestään.
Minä tunnen vanhan, hyvin kunnollisen haikaran, jolla on suuret pohjatiedot ja joka on tuonut monta pienokaista ja tietää niiden tarinan, — näihin tarinoihin sisältyy aina hiukan myllylammikon mutaa ja ankanruokaa. Minä pyysin sitä kertomaan pienen tarinan jonkun lapsen elämästä, ja se sanoi kertovansa yhden asemasta kolme, Petterisen talosta.
Ne olivat erittäin hieno perhe, nuo Petteriset, Mies oli yksi kaupungin kolmestakymmenestä kahdesta johtomiehestä, ja sehän oli suuri kunnia. Hän eli noita kolmeakymmentä kahta varten ja oli kolmenkymmenen kahden vuoden vanha. Silloin tuli haikara ja toi pienen Pietarin, jonka nimen lapsi sai. Seuraavana vuonna toi haikara taasen lapsen; häntä he kutsuivat Petteriksi. Ja kun kolmas tuotiin, sai se nimen Pekka, sillä nimet Pietari, Petteri ja Pekka sisältyvät nimeen Petterinen.
Heitä oli siis kolme veljestä, kolme tähdenlentoa, joista jokainen oli keinunut kukkasessaan, joutunut lumpeenlehden alle myllylammikkoon ja sieltä haikarannokassa Petterisen perheeseen, jonka talo sijaitsee kulmassa, tiedäthän sinä missä.
He vaurastuivat sekä ruumiillisesti että henkisesti ja tahtoivat päästä pitemmälle kuin kaupungin kolmekymmentäkaksi isää.
Pietari sanoi, että hän tahtoo ruveta ryöväriksi. Hän oli nähnyt kappaleen »Fra Diavolo» ja päättänyt omaksua ryövärin ammatin kauneimpana maailmassa.
Petteri tahtoi ruveta raikkumieheksi, ja Pekka, joka oli niin herttainen ja tottelevainen poika, paksu ja pyöreä, mutta pureskeli kynsiään, mikä oli hänen ainoa vikansa, Pekka tahtoi olla »isä». Tämän kukin heistä tiesi, kun heiltä kysyttiin, miksi he tahtovat ruveta maailmassa.
Ja sitten he joutuivat kouluun. Yhdestä tuli ensimmäinen ja toisesta tuli viimeinen ja yksi joutui keskelle, mutta silti saattoivat he olla yhtä hyvät ja yhtä viisaat, ja sitä he erittäin ymmärtäväisten vanhempiensa sanojen mukaan olivatkin. He joutuivat lastentanssiaisiin. He polttivat sikaria, kun ei kukaan nähnyt. He varttuivat tiedossa ja kokemuksissa.
Pietari oli pienestä pitäen riitainen, niinkuin ryövärin tulee olla; hän oli hyvin tottelematon poika, mutta se johtui siitä, sanoi äiti, että hänellä oli mato. Tottelemattomilla lapsilla on aina mato; mutaa vatsassa. Eräänä päivänä kohtasi hänen riitaisuutensa ja härkäpäisyytensä äidin uutta silkkihametta.
— Älä töni kahvipöytää, sinä Jumalan karitsaiseni! oli äiti sanonut. — Saattaisit kaataa kerma-astian ja minun uuteen silkkihameeseeni tulisi tahroja.
Ja tuo »Jumalan karitsa» tarttui varmoin käsin kerma-astiaan ja kaasi varmalla kädellä kerman suoraan mamman helmaan, jolloin mamma ei saattanut olla lausumatta: »Karitsa, karitsa! Se ei ollut kauniisti tehty, karitsa!» Mutta tahtoa lapsella oli, se täytyi hänen myöntää. Tahto osoittaa luonnetta, ja se on äidistä hyvin lupaavaa.
Hänestä olisi varmaan tullut oivallinen ryöväri, mutta siksi ei hän sananmukaisesti ruvennut. Hän oli vain ryövärin näköinen, kulki hattu lysyssä, kaula paljaana, pitkät hiukset hajalla. Hänestä piti tulla taiteilija, mutta taiteilija hän oli vain vaatteiltaan, muuten hän oli aivan haaparuusun näköinen. Kaikki ihmiset, joita hän piirsi, olivat haaparuusun näköiset, niin pitkät he olivat. Hän piti paljon siitä kukkasesta; hän olikin, haikaran sanojen mukaan, maannut siinä kukkasessa.
Petteri oli maannut voikukassa. Hänen suupielensä olivat aina ikäänkuin rasvassa, hän oli pinnaltaan keltainen; saattoi uskoa, että jos hänen poskeensa olisi leikannut haavan, niin siitä olisi tullut voita. Hän oli kuin syntynyt voikauppiaaksi ja hän olisi saattanut esittää omaa ammattikilpeään. Mutta sisällisesti, omassa itsessään hän oli »raikkumies»: Petterisen perheen musikaalinen puoli, mutta »tarpeeksi toistenkin puolesta», sanoivat naapurit. Hän teki yhdessä viikossa seitsemäntoista polkkaa ja yhdisti ne oopperaksi, jossa esiintyi torvi ja raikku. Hyi kuinka se olikin kaunis!
Pekka oli valkea ja punainen, pieni ja tavallinen, hän oli levännyt kaunokissa. Hän ei koskaan lyönyt takaisin, kun toiset pojat löivät häntä; hän sanoi olevansa järkevämpi ja järkevä antaa aina perään. Ensin hän kokosi kivikyniä, sitten sinettejä, sitten hän hankki pienen luonnontieteellisen kokoelman, jossa oli rautakalan luuranko, kolme sokeana syntynyttä rotanpoikaa spriissä ja täytetty myyrä. Pekalla oli tieteellistä mieltä ja silmää huomaamaan luontoa ja se oli ilahuttavaa sekä vanhemmista että Pekasta itsestäänkin. Hän oli mieluummin metsässä kuin koulussa, mieluummin luonnossa kuin kurituksessa. Hänen veljensä olivat jo kihloissa, kun hän vielä ajatteli vain vesilintujen munia käsittävän kokoelmansa täydentämistä. Hän tiesi pian paljon enemmän eläimistä kuin ihmisistä ja oli sitä mieltä, ettemme me voi vetää vertoja eläimelle siinä, mitä me pidämme korkeimpana: rakkaudessa. Hän näki että kun naaras-satakieli hautoi muniaan, niin istui isä-satakieli koko yön laulamassa pienelle vaimolleen: »Kluk! tsi tsi! lo lo li!» Sitä ei Pekka koskaan olisi saanut aikaan tai ruvennut yrittämäänkään. Kun haikara-emo makasi poikineen pesässä, seisoi haikara-isä koko yön yhdellä jalalla katonharjalla. Pekka ei olisi voinut seisoa tuntiakaan sillä tavalla. Ja kun hän eräänä päivänä tarkasteli hämähäkin verkkoa ja mitä siinä oli, niin hän aivan heitti mielestään aviosäädyn. Herra hämähäkki kutoo pyydystääkseen ajattelemattomia kärpäsiä, nuoria ja vanhoja, vereviä ja kuivuneita, hän elää kutoakseen ja elättääkseen perhettään, mutta rouva hämähäkki elää ainoastaan isää varten.. Pelkästä rakkaudesta hän syö hänet, hän syö hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen vatsansa, vain hänen pitkät ohuet jalkansa jäävät hämähäkin verkkoon, missä hän ahersi koko perhettä tarkoittavien elatushuolten painamana. Se on puhdas totuus, suoraan luonnonhistoriasta ammennettuna. Tämän näki Pekka, tätä hän ajatteli. »Joutua sellaisen rakkauden kohteeksi vaimonsa puolelta, joutua hänen syötäväkseen väkivaltaisen rakkauden puuskassa — ei, niin pitkälle ei yksikään ihminen pääse, ja olisiko se suotavaakaan?»
Pekka päätti, ettei koskaan mene naimisiin, ettei koskaan anna tai ota vastaan suudelmaa — sehän olisi saattanut näyttää ensi askeleelta aviosäätyä kohti. Mutta yhden suudelman hän kuitenkin sai, sen, jonka me kaikki saamme, kuoleman suuren maiskusuudelman. Kun me olemme eläneet tarpeeksi kauan, saa kuolema käskyn: »Suutele pois!» ja niin on ihminen poissa. Jumala lähettää niin väkevän auringonsäteen, että silmissä mustenee. Ihmissielu, joka tuli maailmaan tähdenlentona, lentää takaisin tähdenlentona, mutta ei viipyäkseen kukkasessa tai nähdäkseen unia lumpeenlehden alla. Sillä on tärkeämpää tehtävää, se lentää suureen iäisyysmaahan; mutta millaista siellä on ja millaiselta siellä näyttää, sitä ei kukaan voi sanoa. Kukaan ei ole katsonut sinne, ei edes haikara, vaikka hän näkeekin kauas ja vaikka hän tietääkin niin paljon. Hän ei nyt tietänytkään enempää Pekasta, sen sijaan kyllä Pietarista ja Petteristä. Mutta heistä minä olin kuullut tarpeekseni, ja niin olet kai sinäkin. Kiitin siis haikaraa tästä kerrasta. Mutta nyt hän vaatii tästä pienestä tavallisesta tarinasta kolme sammakkoa ja yhden käärmeenpojan — hän ottaa maksun elintarpeina — aiotko sinä maksaa? Minä en aio! Minulla ei ole sammakkoja enempää kuin käärmeenpoikiakaan.
Oli Vanha talo, jota ympäröivät mutaiset vallihaudat laskusiltoineen. Silta oli useammin ylhäällä kuin alhaalla. Kaikki saapuvat vieraat eivät ole hyviä vieraita. Katonrajassa oli reikiä, joista saattoi ampua ja kaataa kiehuvaa vettä, jopa sulatettua lyijyä vihollisen niskaan, jos tämä tuli liian likelle. Sisäpuolella oli katto korkealla, ja se oli hyvin hyvä savun tähden, joka nousi takkavalkeasta, missä suuret, märät puukantturat paloivat. Seinillä riippui haarniskoihin puettujen miesten ja ylpeitten, kankeapukuisten rouvien kuvia. Ylpein kaikista kulki elävänä täällä sisällä, hänen nimensä oli Mette Mogens. Hän oli talon rouva.
Illansuussa tuli taloon ryövärejä. He löivät kuoliaaksi kolme hänen väestään, kahlekoiran myöskin, ja sitten he sitoivat Mette-rouvan koiran kahleisiin koirankopin luo ja asettuivat itse saliin, joivat viinin hänen kellaristaan ja kaiken hyvän oluen.
Mette-rouva seisoi koirankahleissa; hän ei edes saattanut haukkua.
Silloin tuli ryövärien renkipoika. Hän hiipi ihan hiljaa, jottei kuuluisi, sillä muuten he olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi.
— Rouva Mette Mogens, sanoi poika, — muistatko, että isäni sinun miehesi eläessä ratsasti puuhevosella. Silloin sinä rukoilit hänen puolestaan. Hänen piti istua siinä, kunnes hänestä tulisi rampa, mutta sinä hiivit alas, niinkuin minä nyt hiivin. Omin käsin panit pienen kiven hänen molempien jalkojensa alle, jotta hän saisi levätä. Kukaan ei nähnyt sitä, tai he eivät olleet näkevinään — sinä olit nuori, armollinen rouva. Sen on isäni kertonut, ja sen minä olen kätkenyt mieleeni, mutta en unohtanut! Nyt minä päästän sinut, rouva Mette Mogens.
Ja he ottivat hevoset tallista ja ratsastivat tuulessa ja sateessa ja saivat ystäviä apuun.
— Se oli hyvä maksu pienestä palveluksesta vanhukselle, sanoi MetteMogens.
— Kätketty ei ole unohdettu! sanoi poika.
Ryövärit hirtettiin.
* * * * *
Olipa vanha talo, se on vieläkin paikoillaan. Se ei ollut rouva MetteMogensin, vaan toisen ylhäisen aatelissuvun oma.
Ollaan nykyajassa. Aurinko paistaa tornin kullattuun huippuun, pienet metsäiset saaret päilyvät kuin kukkavihkot vedessä, ja niiden ympärillä uiskentelevat villit joutsenet. Puutarhassa kasvaa ruusuja. Talon rouva itse on mitä hienoin ruusunlehti ja hohtaa iloa, hyvän teon iloa, hyvän teon, joka ei ole tapahtunut maailmalla, vaan sydämissä. Sinne se on kätketty, mutta ei unohdettu.
Nyt astelee hän talosta pienelle talon maalla olevalle mäkituvalle. Siinä asuu säryn murtama naisraukka. Pienen huoneen ikkuna on pohjoiseen päin, aurinko ei pääse sinne, nainen ei saata nähdä muuta kuin kappaleen maata korkeaan ojavalliin asti. Mutta tänään on auringonpaiste. Jumalan lämmin, ihana aurinko on huoneessa. Se tulee etelästä, uuden ikkunan läpi, siitä, missä ennen oli vain seinä.
Säryn murtama istuu lämpimässä auringonpaisteessa, näkee metsän ja rannan. Maailma on käynyt niin suureksi ja niin ihanaksi, ja sen on saanut aikaan yksi ainoa talon ystävällisen rouvan sana.
— Se sana oli niin helppo, se teko niin pieni! sanoo hän. — Ilo, jonka minä sain, oli sen sijaan äärettömän suuri ja siunattu!
Ja sentähden hän tekee niin paljon hyvää, ajattelee kaikkia köyhien majojen asukkaita ja rikkaiden talojen väkeä, joissa on murheellisia niissäkin. Se tapahtuu salaa ja kätkettynä, mutta Jumala ei ole sitä unohtanut.
* * * * *
Suuressa, vilkkaassa kaupungissa oli vanha talo. Talossa oli huoneita ja saleja. Me emme mene niihin, me jäämme keittiöön. Siellä on lämmintä ja valoisaa, siellä on kaunista ja puhdasta: kupariastiat hohtavat, pöytä on kuin kiilloitettu, pesupunkka on kuin vastakuurattu leipälauta. Tämän kaiken on palvelija yksin tehnyt ja samalla hänellä kuitenkin on ollut aikaa pukeutua, ikäänkuin hän olisi menossa kirkkoon. Hänen myssyssään on nauharuusu, musta nauharuusu. Se tietää surua. Eihän hänellä ole ketään, jota surra, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä sulhasta, hän on köyhä tyttö. Hän oli kerran kihloissa köyhän miehen kanssa. He rakastivat hellästi toisiaan. Eräänä päivänä tuli mies hänen luokseen.
— Meillä ei kummallakaan ole mitään, sanoi hän. — Rikas leski täällä kellarikerroksessa on puhunut minulle lämpimiä sanoja. Hän tekee minut rikkaaksi, mutta sinä olet sydämessäni. Mitä neuvot minua tekemään?
— Sitä, minkä luulet tuottavan itsellesi onnea! sanoi tyttö. — Ole hänelle hyvä ja hellä, mutta muista, ettemme eromme hetkestä asti enää voi nähdä toisiamme.
Ja kului pari vuotta. Silloin kohtasi tyttö kadulla entisen ystävänsä ja sulhasensa. Tämä oli sairaan ja kurjan näköinen. Silloin ei tyttö voinut olla häneltä kysymättä:
— Mitä sinulle nyt kuuluu?
— Minulla on rikkautta ja omaisuutta yllin kyllin, sanoi mies. — Vaimo on hyvä ja kunnollinen, mutta sinä olet sydämessäni. Minä olen taistellut taisteluni, ja se on pian ohi. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Jumalan luona.
Viikko on kulunut. Tänä aamuna seisoi sanomalehdissä, että hän on kuollut. Sentähden on tyttö surupuvussa. Rakastettu jätti jälkeensä vaimon ja kolme lapsipuolta, niin tietää lehti kertoa. Se särähtää särkyneeltä, mutta malmi on kuitenkin puhdas.
Musta nauharuusu tietää surua, tytön kasvot ilmaisevat sitä vieläkin enemmän. Se on kätketty sydämeen eikä koskaan unohdu.
* * * * *
Niin, siinä nuo kolme tarinaa, kolme lehteä samassa varressa. Haluatko useampia apilanlehtiä? Niitä on monta sydämenkirjassa, jonka nimi onKätketty, mutta ei unohdettu.