Kenraalin perhe asui ensi kerroksessa, portinvartian väki asui kellarikerroksessa. Molempien perheiden välillä oli suuri etäisyys, koko alakerta ja arvojärjestys. Mutta saman katon alla he asuivat, nähden sekä kadulle että pihalle. Pihamaalla oli nurmikko, jossa kasvoi kukkiva akaasia, kun se kukki, ja sen alla istui silloin tällöin koreasti puettu imettäjä, sylissään vieläkin koreammin puettu kenraalinlapsi, pieni Emilie? Heidän edessään tanssi portinvartian pieni tummatukkainen poika paljain jaloin, ruskeat silmät suurina. Ja lapsi nauroi hänelle ja ojensi pienet kätensä häntä kohti, ja jos kenraali ikkunastaan sattui näkemään sen, niin hän nyökkäsi alas ja sanoi: »Charmant!» Kenraalitar itse, joka oli niin nuori, että hän melkein olisi voinut olla miehensä tytär aikaisesta avioliitosta, ei koskaan katsonut ikkunasta pihamaalle, mutta sen määräyksen hän oli antanut, että kellarikerroksen pieni poika kyllä sai leikitellä lapsen kanssa, kun vaan ei koskettanut sitä. Imettäjä totteli tarkalleen emännän käskyä.
Ja aurinko paistoi ensi kerroksen asukkaihin ja kellarikerroksen asukkaihin, akaasia kukki, kukat varisivat ja seuraavana vuonna tuli uusia. Puu kukoisti, ja portinvartian pieni poika kukoisti, hän oli kuin raikas tulpaani.
Kenraalin pieni tytär kävi hennoksi ja kalpeaksi kuin akaasiankukan punertava lehti. Nyttemmin joutui hän harvoin puun alle, hän hengitti raitista ilmaa vaunuissa. Hän läksi ajelulle äitinsä kanssa, ja silloin hän aina nyökkäsi portinvartian Yrjölle, niin, heittipä hänelle lentosuukkojakin, kunnes hänen äitinsä sanoi, että hän oli sellaiseen liian suuri.
Eräänä aamupäivänä oli pojan vietävä kenraalille ne kirjeet ja lehdet, jotka aamulla oli tuotu portinvartian huoneeseen. Hänen astuessaan ylös portaita hiekkasäiliöön johtavan oven ohi kuuli hän sieltä eräänlaista piipatusta. Hän luuli jonkun kananpojan piipattavan siellä, mutta se olikin kenraalin pieni, pitseihin ja harsoon puettu tytär.
— Älä sano sitä papalle ja mammalle, sillä silloin he suuttuvat!
—- Mikä on, pieni neiti? kysyi Yrjö.
— Kaikki on tulessa! sanoi lapsi. — Ilmitulessa!
Yrjö avasi oven pieneen lastenkamariin. Ikkunan uudin oli miltei palanut loppuun, uutimen tanko kyti ja paloi liekissä. Yrjö kiipesi ylös, repi alas, huusi väkeä avuksi. Ilman häntä olisi tullut tulipalo.
Kenraali ja kenraalitar tutkivat pientä Emilie’tä.
— Minä otin vain yhden ainoan tulitikun, sanoi hän, — ja sitten se heti paloi ja uudin paloi heti. Minä syljin, jotta se sammuisi, minä syljin minkä jaksoin, mutta minulla ei ollut tarpeeksi sylkeä, ja sitten minä juoksin ulos ja menin piiloon, sillä pappa ja mamma suuttuvat.
— Syljin, syljin! sanoi kenraali. — Mikä sana se on? Koska sinä olet kuullut papan ja mamman sanovan: »syljin?» Sen sinä olet saanut tuolta alhaalta.
Mutta pieni Yrjö sai kymmenäyrisen. Tämä ei joutunut leipurille, se meni säästölaatikkoon, ja pian siellä oli niin monta äyriä, että hän säätiöi ostaa värilaatikon ja värittää piirustuksensa, ja sellaisia hänellä oli monta. Niitä ikäänkuin valui lyijykynästä ja sormista. Ensimmäiset maalatut kuvat lahjoitettiin pienelle Emilie’lle.
— Charmant! sanoi kenraali. Itse kenraalitarkin myönsi, että selvästi saattoi nähdä, mitä poika oli tarkoittanut. — Hänessä on neroa! Nämä sanat vei portinvartian vaimo alas kellarikerrokseen.
Kenraali ja hänen rouvansa olivat ylhäistä väkeä. Heidän vaunuissaan oli kaksi vaakunaa, yksi kumpaakin kohti. Kaikissa rouvan vaatekappaleissa oli vaakuna, sekä ulkona käytettävissä että allapäin käytettävissä, sekä yömyssyssä että matkalaukussa. Toinen vaakunoista oli kallisarvoinen, hänen isänsä oli maksanut siitä kirkkaita taalareja. Sillä se ei ollut syntymästä asti ollut hänen hallussaan eikä myöskään tyttären; tämä oli tullut maailmaan liian aikaisin, seitsemän vuotta ennen vaakunaa. Sen muistivat useimmat ihmiset, mutta ei perhe itse. Kenraalin vaakuna oli vanha ja suuri; kyllä natisi ruumiissa, kun sitä kantoi, saatikka sitten, kun kantoi kahta vaakunakilpeä. Ja kenraalittaren jäsenet natisivat, kun hän jäykkänä ja koreana ajoi hovitanssiaisiin.
Kenraali oli vanha ja harmaa, mutta istui ryhdikkäänä hevosen selässä; sen hän tiesi ja teki joka päivä ratsastusretken, palvelija sopivan matkan päässä takana. Kun hän tuli seuraan, näytti siltä kuin hän olisi ratsastanut sisään korkean hevosensa selässä, ja kunniamerkkejä hänellä oli rinnassaan niin paljon, että se oli käsittämätöntä, mutta se ei ensinkään ollut hänen syynsä. Hän oli aivan nuoresta asti palvellut sotaväessä, ottanut osaa suuriin syysharjoituksiin, joita joukot rauhan aikana toimeenpanivat. Siltä ajalta hän tiesi erään jutun, ainoan, joka hänellä oli kerrottavana: hänen aliupseerinsa eristi joukosta ja otti vangiksi erään prinsseistä, ja tämän täytyi nyt yhdessä pienen vangitun sotilasjoukkonsa kanssa, itse vankina, ratsastaa kaupunkiin kenraalin jäljessä. Tämän unohtumattoman tapahtuman kertoi kenraali vuodesta vuoteen, toistaen samat muistorikkaat sanat, jotka hän oli lausunut ojentaessaan prinssille takaisin sapelin: »Ainoastaan minun aliupseerini saattoi ottaa vangiksi teidän korkeutenne, en koskaan minä!» ja prinssi vastasi: »Te olette verraton!» Todellisessa sodassa ei kenraali ollut koskaan ollut. Kun sota oli maassa, kulki hän diplomaatin ammatissa läpi kolmen ulkomaalaisen hovin. Hän puhui ranskan kieltä niin että hän miltei unohti omansa, hän tanssi hyvin, hän ratsasti hyvin, hänen univormuunsa kohosi kunniamerkkejä — loppumattomiin. Vahtisotilaat tekivät hänelle kunniaa, eräs kauneimpia nuoria tyttöjä teki hänelle kunniaa ja tuli kenraalittareksi, ja he saivat pienen soman lapsen, joka tuli kuin taivaasta pudoten, niin soma se oli. Ja portinvartian poika tanssi sen edessä pihamaalla, heti kun se vain oli alkanut ymmärtää jotakin, ja lahjoitti sille kaikki väritetyt piirroksensa. Ja lapsi katseli niitä ja iloitsi niistä ja repi ne palasiksi. Hän oli niin hieno ja siro.
— Ruusunlehteni! sanoi kenraalitar. — Sinä olet syntynyt prinssin kullannupuksi.
Prinssi seisoi todella oven takana. Mutta sitä ei tiedetty. Ihmiset eivät näe kauas kynnyksen yli.
— Tässä hiljan jakoi meidän poikamme vielä voileipänsä hänen kanssaan! sanoi portinvartian vaimo. — Siinä ei ollut juustoa eikä lihaa, mutta se maistui hänestä hyvältä, ikäänkuin se olisi ollut häränpaistia. Maailma olisi mennyt nurin, jos kenraalin väet olisivat nähneet sen aterian, mutta sitä he eivät nähneet.
Yrjö oli jakanut voileivän pikku Emilien kanssa; hän olisi mielellään jakanut hänen kanssaan sydämensä, jos se vain olisi huvittanut tyttöä. Yrjö oli hyvä poika, hän oli valpas ja viisas, hän kävi nyt akatemian iltakoulua oppiakseen oikein piirustamaan. Pieni Emilie edistyi hänkin tiedoissa. Hän puhui ranskaa »bonnensa» kanssa ja hänellä oli tanssiopettaja.
* * * * *
— Yrjö pääsee ripille pääsiäisenä, sanoi portinvartian vaimo. Niin pitkälle oli Yrjö päässyt.
— Järkevintä kai olisi, jos hän sitten joutuisi oppiin, sanoi isä. — Pitäisi löytää kunnollinen ammatti. Ja sittenhän hän olisi poissa talosta.
— Tuleehan hän kuitenkin olemaan yön kotona, sanoi äiti, — ei ole niin helppo löytää mestaria, jolla on tilaa. Vaatteethan meidän myöskin täytyy antaa hänelle. Se hitunen ruokaa, minkä hän syö, meillä kai on varaa antaa. Hänhän on niin onnellinen, kun saa pari keitettyä perunaakin. Opetuksen hän saa ilmaiseksi. Anna hänen vain kulkeaomaatietään; saat nähdä, että meillä on hänestä iloa, sen sanoi professorikin!
Rippivaatteet olivat kunnossa, äiti oli itse ne ommellut, mutta paikkausräätäli oli ne leikannut, ja hän leikkasi hyvin. Jos se mies olisi päässyt toiseen asemaan ja voinut pitää työhuonetta ja kisällejä, niin hänestä olisi voinut tulla hoviräätäli, sanoi portinvartian vaimo.
Vaatteet olivat kunnossa, ja rippilapsi oli kunnossa. Yrjö sai rippipäivänään kummisedältään, kangaskauppiaan vanhalta puotilaiselta, rikkaimmalta kummeistaan, suuren messinkikellon. Kello oli vanha ja luotettava, se kävi aina edellä, mutta se on parempi kuin että se kulkisi jäljessä. Se oli kallis lahja. Ja kenraalin väeltä tuli sahvianikantinen virsikirja; sen oli lähettänyt pieni neiti, jolle Yrjö oli lahjoittanut kuvia. Kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu hänen nimensä ja tytön nimi ja »ystävällinen suojelijatar». Tämä oli kirjoitettu kenraalittaren sanelun mukaan ja kenraali oli lukenut sen ja sanonut: »Charmant»!
— Se oli todella suuri huomaavaisuus niin ylhäisen herrasväen puolelta, sanoi portinvartian vaimo. Ja Yrjön täytyi rippivaatteissa ja virsikirja kädessä mennä ylös näyttämään itseään ja kiittämään.
Kenraalitar istui vaatteihin käärittynä, häntä vaivasi kova päänsärky, joka hänellä aina oli, kun hänen oli ikävä. Hän katsoi Yrjöön hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle kaikkea hyvää eikä koskaan hänen kovaa päänsärkyään. Kenraali kulki yönutussa, päässä tupakkalakki ja jalassa punavartiset venäläiset saappaat. Hän astui kolme kertaa edestakaisin lattian poikki ajatellen omia ajatuksiaan, pysähtyi ja sanoi:
— Pieni Yrjö on siis nyt kristitty ihminen! Tulkoon, sinusta myöskin kunnollinen mies, joka kunnioittaa esivaltaansa! Voit kerran vanhana miehenä sanoa kenraalilta saaneesi sen opin!
Näin pitkää puhetta ei kenraalilla muuten ollut tapana pitää, ja hän painui takaisin omaan itseensä ja näytti ylhäiseltä. Kaikesta, mitä Yrjö täällä ylhäällä oli kuullut ja nähnyt, jäi kuitenkin selvimpänä hänen mieleensä pieni neiti Emilie. Kuinka hän olikaan soma, kuinka hän olikaan lempeä, kuinka hän olikaan kevyt, kuinka hän olikaan hieno! Jos hänet olisi pitänyt piirtää, niin se olisi täytynyt tehdä saippuakuplalle. Hänen vaatteistaan, hänen kiharista, keltaisista hiuksistaan lähti tuoksu ikäänkuin hän olisi ollut vastapuhjennut ruusupuu. Ja hänen kanssaan hän kerran oli jakanut voileivän; tyttö oli syönyt hyvällä ruokahalulla ja nyökännyt hänelle joka kerta, kun suu oli täynnä. Vieläköhän hän muisti sitä? Kyllä, varmaan: olihan hän antanut »muistoksi» tästä kauniin virsikirjan, ja kun seuraa vailla kerralla oli uusi kuu, läksi Yrjö ulos, taskussaan leipää ja raha, ja aukaisi kirjan katsoakseen, minkä virren hän sai: se oli kiitos- ja ylistysvirsi. Ja hän avasi sen nähdäkseen, mitä Emilie saisi. Hän varoi aukaisemasta kirjaa hautausvirsien kohdalla, mutta sittenkin hän pisti sormensa juuri kuoleman ja haudan väliin. Eihän tähän tietysti tarvinnut uskoa, mutta hän säikähti kuitenkin, kun suloinen pieni tyttö joutui vuoteen omaksi ja tohtorin vaunut aina puolipäivän aikaan pysähtyivät portille.
— He eivät saa pitää häntä, sanoi portinvartian vaimo,— Jumala kyllä tietää, kenen Hän tahtoo.
Mutta he saivat pitää hänet. Ja Yrjö piirsi kuvia ja lähetti ne hänelle. Hän piirsi tsaarin linnan, Moskovan vanhan Kremlin aivan sellaisena kuin se oli torneineen ja kupukattoineen. Ne muistuttivat jättiläiskokoisia vihreitä ja kullattuja kurkkuja, ainakin Yrjön piirustuksessa. Tämä huvitti suuresti pientä Emilietä, ja sentähden lähetti Yrjö vielä viikon kuluessa pari kuvaa, kaikki rakennuksia, sillä tyttö saattoi itse kuvitella, millaista oli portin ja ikkunoiden sisäpuolella.
Yrjö piirsi kiinalaisen talon, jonka soittolaite ulottui läpi kuudentoista kerroksen. Hän piirsi kaksi kreikkalaista temppeliä solakkoine marmoripylväineen ja portaat yltympärille. Hän piirsi erään Norjan kirkon: saattoi nähdä, että se oli kokonaan veistetyistä ja kummallisesti asetelluista hirsistä; joka kerros oli ikäänkuin kehdon jalaksien päällä. Kaunein oli sentään eräällä lehdellä se linna, jonka nimeksi oli pantu »pienen Emilien linna». Sellainen asunto piti tytöllä olla. Yrjö oli ajatellut asiaa juurta jaksain ja ottanut tähän linnaan kaikki, mitä hän noissa muissa rakennuksissa piti kauneimpana. Siinä oli veistetyt hirret, niinkuin norjalaisessa kirkossa, marmoripilarit niinkuin kreikkalaisessa temppelissä, joka kerroksessa soittolaite ja kaikkein ylinnä vihreitä ja kullattuja kupukattoja niinkuin tsaarin Kremlissä. Se oli oikea lapsen linna! Ja joka ikkunan alle oli kirjoitettu, mihin sitä salia tai sitä huonetta käytetään: »Täällä nukkuu Emilie, täällä tanssii Emilie, ja täällä hän leikkii vieraisilla.» Hauskaa sitä oli katsella, ja sitä katseltiinkin.
— »Charmant!» sanoi kenraali.
Mutta vanha kreivi — sillä siellä oli vanha kreivi, joka oli vieläkin ylhäisempi kuin kenraali ja jolla itsellään oli linna ja herraskartano — ei sanonut mitään. Hän kuuli, että portinvartian pieni poika oli keksinyt ja piirtänyt kuvat. No, aivan pieni hän kuitenkaan ei ollut, olihan hän käynyt ripillä. Vanha kreivi katseli kuvia ja ajatteli itsekseen omia ajatuksiaan.
Eräs päivä, jolloin ilma oli oikein harmaa, räntäinen ja kauhea, tuli olemaan pienelle Yrjölle hänen elämänsä valoisimpia ja parhaimpia päiviä: taideakatemian professori kutsui hänet luokseen.
— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän, — puhutaanpa hiukkasen. Jumala on suonut sinulle varsin hyvät lahjat, ja hän on myöskin lähettänyt tiellesi hyviä ihmisiä. Vanha kreivi, joka asuu tuolla kulmassa, on puhunut minulle sinusta. Myöskin minä olen nähnyt kuvasi — vedämme ristin niiden yli, niissä on paljon korjaamista. Nyt voit kaksi kertaa viikossa tulla minun piirustuskouluuni, niin kyllä myöhemmin piirustat paremmin. Minä luulen, että sinulla on enemmän taipumuksia rakennusmestariksi kuin maalariksi. Sitä voit itse aikaa myöten punnita. Mutta mene vielä tänään vanhan kreivin luo tuonne kulmaan ja kiitä Jumalaa siitä miehestä.
Kulmassa oli suuri talo, ikkunoiden ympäri oli veistetty sekä norsuja että dromedaareja, kaikki oli vanhanaikaista. Mutta vanha kreivi piti enemmän uudesta ajasta ja sen hyvistä tuomisista, tulivatpa ne sitten ensi kerroksesta, kellarikerroksesta tai vinniltä.
— Minä luulen, sanoi portinvartian vaimo, — että ihmiset ovat sitä vähemmin olevinaan, kuta ylhäisempiä he todella ovat. Kuinka tuo vanha kreivi onkaan herttainen ja suora. Ja hän puhuu aivan niinkuin sinä ja minä — sitä eivät kenraalin väet tee. Olihan Yrjökin eilen aivan kuin hulluna ihastuksesta, kun oli kreivin luona saanut osakseen niin hyvää kohtelua. Ja tänään on minun laitani samoin, kun olen puhunut tuon mahtavan miehen kanssa. Eikö nyt ollutkin hyvä, ettemme panneet Yrjöä käsityöoppiin! Hänellä on lahjoja.
— Mutta niitä täytyy auttaa ulkoapäin, sanoi isä.
— Sitähän hän nyt on saanut, sanoi äiti. — Kreivi puhui selvin sanoin.
— Kenraalin väestä se kuitenkin on lähtenyt! sanoi isä. — Heitä meidän myöskin täytyy kiittää.
— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että siinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä voin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.
Tytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän pienen hopeamitalin ja sitten suuremman.
* * * * *
— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin, sanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää hänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka hän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!
— Mutta se on toki hänen onnensa ja kunniansa! sanoi isä.
— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut sellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.
Ja asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset sanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.
Ja jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei näyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi jäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä prinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän Yrjölle kätensä sormenpäät.
Emiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta surullisin oli kuitenkin Yrjö.
* * * * *
Aika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään. Aika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa eikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään. Mitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin, lähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin paljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät. Näitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt yksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas äidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän oli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.
Kenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki tanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit. Päiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten nimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat, vuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena Valoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran ollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka oli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa, niin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat kuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita lumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja punainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella. Kolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten toinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.
Mutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei kestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta ilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen linnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa kuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi kulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä. Puksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien muotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut näkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä kasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein painavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa, vaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen osa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut saivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja mahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin, leikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen osa.
— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat yhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä tulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä näytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään päivälliselle.
— Charmant! sanoi kenraali.
— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on ritarilinna!
— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa, kalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa. Hänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat, erikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan veteen.
— Charmant! toisti kenraali.
Vanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari Yrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä, kohtasivat kanahuoneessa.
Niin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä tukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana, joka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan puukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja kanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap! rap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär, seisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat; hänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat puhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka rakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa nuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet yhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.
Herra kreivi painoi hänen kättään ja esitti hänet:
— Aivan vieras ei hän ole, nuori ystävämme herra Yrjö.
— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta hän ei ojentanut sitä.
— Meidän pieni Yrjö-herra! sanoi kenraali. — Vanhoja tuttavia! Charmant!
— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te kai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.
Kenraalitar lauloi tätä kieltä, mutta ei puhunut sitä, sanoi kenraali.
Pöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään tyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.
Yrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa että henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä sitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.
Mutta hän ei sanonut mitään.
Verannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti heidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.
— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, — minä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen luokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos! Hän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä siinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan hänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.
— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki teidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani teidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te annoitte minulle kuvia…
— Jotka te revitte palasiksi, sanoi Yrjö.
— Ei, minulla on linna tallella, piirustus.
— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni omista sanoistaan.
Kenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian pojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman hienosti ja asiantuntevasti.
— Hän saattaisi olla kotiopettaja! sanoi kenraali.
— Nero! sanoi kenraalitar, eikä sanonut sen enempää.
* * * * *
Yrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan.Häntä kaivattiin, kun hän ei tullut.
— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille muille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein panna sille arvoa?
Yrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan piti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.
Ja kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, etteiYrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.
— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus täytyy antaa tästä vainajasta.
Kesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle annettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa. Kenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.
Nyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi — voitiinko Yrjö-herra kutsua?
— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja kohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.
Yrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he tanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain ensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti, mutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen, lakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja rakennusmestari seisoi hänen vieressään.
— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali astuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.
Sama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran muutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään tanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin, hämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut omia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö: Yrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.
— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään ymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä! Herra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö saa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi, kääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.
— Mitä isäni sanoi…? kysyi tyttö, ja hänen äänensä vapisi.
Yrjö painoi hänen kättään:
— Hän juoksi tiehensä, mutta kyllä kai ajat muuttuvat!
Emilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus ja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille siunauksensa.
Kenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä, se puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:
—• Mielettömyyttä! Portinvartiahulluutta!
Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin omasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan kahden kesken.
— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin on kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis kyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!
— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna myöntävää vastausta.
— Lapsi! huusi kenraalitar. — Sinä olet sairas, sinä hourailet, ja minä saan kauhean päänsärkyni. Mikä onnettomuus kohtaakaan taloamme! Älä syökse äitiäsi kuolemaan, Emilie, silloin ei sinulla ole äitiä!
Ja kenraalittaren silmät kostuivat, hän ei voinut ajatella omaa kuolemaansa.
* * * * *
Sanomalehdessä luettiin nimitysten joukossa: Yrjö-herra nimitetty professoriksi, viides luokka numero kahdeksan.
— On vahinko, että hänen vanhempansa ovat haudassa eivätkä voi lukea tätä! sanoi uusi portinvartianväki, joka nyt asui kellarikerroksessa, kenraalin herrasväen alapuolella. He tiesivät, että professori oli syntynyt ja kasvanut heidän seiniensä sisäpuolella.
— Nyt hän joutuu maksamaan arvo- ja titteliveroa, sanoi mies.
— Eikö se ole hyvin paljon köyhän lapselle? sanoi vaimo.
— Kahdeksantoista riikin taalaria vuodessa, sanoi mies. — Se on paljon rahaa.
— Ei, minä tarkoitan arvoa, sanoi vaimo. — Mitä sinä luulet hänen välittävän noista rahoista, ne hän voi ansaita moneen kertaan! Ja kai hän lisäksi saa rikkaan vaimon. Jos meillä olisi lapsia, ukkoseni, niin meidänkin lapsestamme kerran tulisi rakennusmestari ja professori.
Yrjö sai kauniin maininnan kellarikerroksessa, hän sai kauniin maininnan ensimmäisessä kerroksessa, vanha kreivi suvaitsi sen antaa.
Lapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä puhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin Kremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle. Hän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen Emilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki vieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi kuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä hän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille; miksikäs ei?
— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli poistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan, palvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä hevosen selässä.
Oli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä ja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle. He olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita vieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista, diplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien hallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui puhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.
— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin rakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!
— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali kenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?
— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en sano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua kummastuttaa.
— Salli minun myöskin kummastua! sanoi kenraali.
— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.
Sanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon, Jumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön osalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.
Emilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli tullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja, joita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei ollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään tarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä portaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie piipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna. Silmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja lehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin se olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana oksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin silloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.
Emilie otti laatikosta esiin piirustukset, jotka esittivät tsaarin linnaa, hänen omaa linnaansa, Yrjön muistolahjat. Niitä katseltiin ja niiden ääressä ajateltiin, ja monet ajatukset tulivat mieleen. Hän muisti päivän, jolloin hän isän ja äidin huomaamatta meni alas portinvartian vaimon luo, joka makasi kuolemaisillaan. Hän istui hänen luonaan, piteli hänen kättään, kuuli hänen viimeiset sanansa: »Siunaus! — Yrjö!» Äiti ajatteli poikaansa. Emilie näki siinä nyt erikoisen merkityksen. Niin, Yrjö oli mukana syntymäpäivillä, oikein mukana!
Seuraavana päivänä sattui talossa taasen olemaan syntymäpäivä: kenraalin syntymäpäivä. Hän oli syntynyt päivää tyttärensä jälkeen, tietysti aikaisemmin kuin hän, monta vuotta aikaisemmin. Nyt saapui taasen lahjoja ja näiden joukossa satula, erinomaisen komea, mukava ja kallisarvoinen; sellaista ei ollut kuin eräällä prinsseistä. Keneltä se oli? Kenraali oli haltioissaan. Pieni lippu seurasi mukana. Jos siihen olisi ollut kirjoitettu »Kiitos eilisistä!» niin me muut kyllä olisimme arvanneet mistä se tuli; mutta siihen oli kirjoitettu: »Eräältä, jota herra kenraali ei tunne».
— Kuka maailmassa se on, jota minä en tunne! sanoi kenraali. — Tunnen kaikki ihmiset. — Ja hänen ajatuksensa kiersivät läpi suuren seurapiirin. —- Se on minun vaimoltani! sanoi hän viimein. — Hän tekee minun kustannuksellani pientä pilaa! Charmant!
Mutta kenraalitar ei tehnyt pientä pilaa, se aika oli ohi.
* * * * *
Ja nyt oli juhla, taasen juhla, mutta ei kenraalilla. Erään prinssin luona oli pukutanssiaiset; myöskin naamiot olivat sallitut.
Kenraali saapui Rubensina kantaen päätään korkealla, yllään espanjalainen puku, pieni röyhelökaulus, vyöllä tikari. Kenraalitar esiintyi rouva Rubensina, yllään musta samettipuku, joka ulottui korkealle korviin saakka ja joka oli kauhean kuuma, Kaulassa myllynkivi, s.o. tietysti suun röyhelökaulus, kaikki tarkalleen hollantilaisen kuvan mukaan, jonka kenraalin herrasväki omisti ja missä varsinkin ihailtiin käsiä — ne olivat aivan kuin kenraalittaren kädet.
Emilie oli Psyke, yllään harsoa ja pitsejä. Hän oli kuin liitelevä joutsenen untuva; hän ei ensinkään tarvinnut siipiä, ne olivat ainoastaan Psyken merkkinä.
Siellä oli komeutta, loistoa, valoa ja kukkia, rikkautta ja makua. Oli niin paljon katseltavaa, ettei ennättänyt huomata rouva Rubensin kauniita käsiä.
Musta domino, hatussaan akaasian kukka, tanssi Psyken kanssa.
— Kuka hän on? kysyi kenraalitar.
— Hänen kuninkaallinen korkeutensa, sanoi kenraali. — Olen siitä aivan varma, tunsin hänet heti käden otteesta.
Kenraalitar epäili.
Kenraali Rubens ei epäillyt, läheni mustaa dominoa ja kirjoitti käteensä kuninkaalliset nimikirjaimet. Ne kiellettiin, mutta annettiin vihjaus:
— Satulan tunnuslause! Eräs, jota herra kenraali ei tunne!
— Mutta tunnenhan minä teidät! sanoi kenraali. — Te olette lähettänyt minulle satulan!
Domino nosti kätensä ja katosi muitten joukkoon.
—- Kuka on tuo musta domino, Emilie, jonka kanssa sinä tanssit? kysyi kenraalitar.
— En ole kysynyt hänen nimeään, vastasi tyttö.
— Kun sinä tiesit sen! Se on professori. Teidän suojattinne, herra kreivi, on täällä, jatkoi hän ja kääntyi kreivin puoleen, joka seisoi aivan likellä. — Musta domino, hatussa akaasian kukka.
— Hyvin mahdollista, armollinen rouva, vastasi tämä. — Mutta eräs prinsseistä muuten on aivan samanlaisessa puvussa.
—• Minä tunnen käden otteen, sanoi kenraali. — Prinssi on antanut minulle satulan. Olen niin varma asiasta, että voin pyytää hänet meidän pöytäämme.
— Tehkää se! Jos se on prinssi, niin hän varmaan tulee, sanoi kreivi.
— Ja jos se on toinen, niin hän ei tule, sanoi kenraali ja lähestyi mustaa dominoa, joka juuri seisoi puhumassa kuninkaan kanssa. Kenraali esitti erinomaisen kunnioittavan pyynnön, että he tutustuisivat toisiinsa. Kenraali hymyili viisaudessaan varmana siitä kenen hän kutsui. Hän puhui kuuluvalla äänellä.
Domino nosti naamionsa: se oli Yrjö.
— Uudistaako herra kenraali kutsunsa? kysyi hän.
Kenraali kohosi ainakin tuuman korkeammaksi, hänen ryhtinsä kangistui, hän otti kaksi askelta taaksepäin ja yhden eteenpäin, ikäänkuin hän olisi aloittanut menuetin, ja hänen kasvoihinsa tuli niin paljon vakavuutta ja ilmettä kuin hän ikänä saattoi panna hienoihin kasvoihinsa.
— Minä en koskaan ota sanaani takaisin. Professori on kutsuttu. Ja hän teki kumarruksen katsahtaen kuninkaaseen päin, joka varmaan oli kuullut kaikki tyynni.
* * * * *
Ja sitten oli päivälliset kenraalilla, eikä siellä ollut muita kutsututta kuin vanha kreivi ja hänen suojattinsa.
— Jalka pöydän alle, arveli Yrjö, — niin on perustus laskettu! Ja peruskivi todella laskettiin suurilla juhlallisuuksilla kenraalin ja kenraalittaren luona.
Tuo nuorempi kutsuvieras oli tullut ja puhunut, niinkuin kenraali hyvin tiesi ja tunsi; aivan kuin joku parempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva mies, ollut erinomaisen mieltäkiinnittävä — kenraalin oli monta kertaa pitänyt huudahtaa: »Charmant»! Kenraalitar puhui päivällisistään, puhuipa niistä eräälle hovinaisellekin, ja tämä, joka oli kaikkein henkevimpiä heidän joukossaan, pyysi tulla kutsutuksi mukaan seuraavalla kerralla, kun professori saapui. Täytyihän Yrjö-herra siis kutsua, ja hänet kutsuttiin ja hän tuli, ja oli taasen »charmant», osasi lisäksi pelata shakkia.
—- Hän ei ole kellarikerroksesta, sanoi kenraali. — Hän on aivan varmaan ylhäinen poika — on paljon ylhäisten miesten poikia, ja siihen on nuori mies aivan viaton.
Herra professori, joka pääsi kuninkaan taloon, saattoi hyvin tulla myöskin kenraalin taloon, mutta siitä, että hän kasvaisi tänne kiinni, siitä ei saattanut olla puhettakaan — paitsi koko kaupungissa.
* * * * *
Hän kasvoi kiinni. Armon kaste lankesi ylhäältä.
Eikä sentähden ollut ensinkään yllättävää, että kun professorista tuli valtioneuvos, niin Emiliesta tuli valtioneuvoksetar.
— Elämä on murhenäytelmä taikka huvinäytelmä, sanoi kenraali. —Murhenäytelmässä he kuolevat, huvinäytelmässä he saavat toisensa.
Tässä he saivat toisensa. Ja he saivat kolme reipasta poikaa, mutta ei aivan heti.
Nuo suloiset lapset ratsastivat keppihevosilla läpi salien ja huoneiden, kun he olivat isoisän ja isoäidin luona. Ja kenraali ratsasti hänkin keppihevosella, ratsasti heidän perässään »pienten valtioneuvosten jockeyna!»
Kenraalitar istui sohvassa ja hymyili silloinkin, kun hänellä oli kova päänsärkynsä.
* * * * *
Niin pitkälle saattoi Yrjö asiansa ja vielä paljon pitemmälle, muuten ei olisi kannattanutkaan kertoa portinvartian pojasta.
Muistathan sinä torninvartian Ollin? Olen kertonut kahdesta käynnistä hänen luonaan; nyt kerron kolmannesta, mutta se ei ole viimeinen.
Tavallisesti minä menen hänen luokseen uudenvuoden tienoilla. Nyt sensijaan menin muuttopäivänä, koska täällä kaupungin kaduilla ei silloin ole miellyttävää; ne ovat silloin niin täynnä rikkoja, lasisirpaleita ja tynkiä, puhumattakaan kulutetuista vuodeoljista, joissa täytyy käydä laahustaa. Niin tulin siis ja näin, että tässä kumoonkaadetussa runsaudentynnyrissä leikki pari lasta. He leikkivät maatapanoa. Olosuhteet houkuttelivat heidän mielestään tähän leikkiin, niin, he ryömivät siis noihin eläviin olkiin ja vetivät ylleen kappaleen ryppyistä seinäpaperia sänkypeitteeksi. »Se on niin hauskaa!» sanoivat he. Minä sain siitä tarpeekseni ja niin minun täytyi lähteä Ollin luo.
— On muuttopäivä! sanoi hän. Kadut ja kujat toimittavat tynnyrin virkaa, suurenmoisen tynnyrin. Minulle riittää kärrykuormakin; siitä voin saada esiin jotakin, niinkuin sain tässä vähän ennen joulua. Tulin kadulle, oli märkää, likaista, räntäistä, oikea kylmettymisen ilma. Raikkumies, roskan kerääjä, pysäytti kärrynsä, ne olivat täpötäynnä niinsanoakseni näytteitä Köpenhaminan kaduilta muuttoaikana. Kärryjen takana kohosi kuusi, vielä jokseenkin vihreänä, oksillaan kultahelyä. Se oli ollut koristamassa joulujuhlaa ja oli nyt viskattu kadulle, ja raikkumies oli pistänyt sen kuorman taakse, keskelle rojua. Hullunkurista nähdä, tai itkettävää — hm, niin saattaa myöskin sanoa, riippuu aivan siitä miten asiaa ajattelee, ja minussa heräsi ajatuksia, ja varmaan myöskin erinäisissä niistä esineistä, joita oli rattailla. Tai ne olisivat voineet ajatella, mikä oikeastaan on sama asia. Siellä oli muunmuassa kulunut naisen hansikas. Mitä se mahtoikaan ajatella? Sanonko minä sen teille? Siinä se virui viitaten pikkusormellaan suoraan kuuseen. »Tuo puu liikuttaa mieltäni!» ajatteli se. »Minäkin olen ollut mukana juhlassa ja kynttiläkruunujen loistossa. Varsinainen elämäni oli tanssiaisyö — kädenpuristus, ja minä repesin! Siinä päättyy muistoni, minulla ei enää ole mitään elämän päämäärää!» Näin ajatteli hansikas tai se olisi voinut ajatella. — »Viheliäisesti se käyttäytyy tuo kuusi!» sanoivat ruukunsirpaleet. Särkyneet saviastiat pitävät aina kaikkea surkeana. »Kun on joutunut rikkarattaille», sanoivat ne, — niin ei pidä komeilla ja esiintyä kultahetaleissa! Minä tiedän, että olen ollut hyödyksi tässä maailmassa, suuremmaksi hyödyksi kuin tuollainen vihreä seiväs!» Sitä mieltähän monet tosin olivat, mutta kuusi oli kuitenkin hyvän näköinen, rikkatunkiolle tuli siten hiukan runoutta, jasitälajia tavataan paljon kaduilla muuttopäivänä. Tie kävi minulle siellä alhaalla raskaaksi ja vaivalloiseksi, ja minut valtasi halu jälleen päästä takaisin torniin ja jäädä tänne. Täällä minä istun ja katselen tuonne alhaalle hyvällä tuulella.
Tuolla nuo hyvät ihmiset nyt leikittelevät talojen vaihtamista. He raahaavat ja laahaavat muuttotavaraansa, ja tonttu istuu tynnyrissä ja muuttaa sekin. Kotihuolet, perhehuolet, surut ja murheet muuttavat vanhasta uuteen asuntoon, ja mitä he ja me hyödymme tästä kaikesta? Niin, se on jo aikaa sitten ollut luettavana Osoitelehden vanhassa hyvässä runossa:
»Muista kuolon suurta muuttopäivää!»
Se on vakava ajatus, mutta toivottavasti teille ei ole vastenmielistä kuulla siitä. Kuolema on ja pysyy luotettavimpana virkamiehenä, huolimatta monista toimistaan. Ettekö koskaan ole tulleet sitä ajatelleeksi?
Kuolema on omnibussinkuljettaja, hän on passikirjuri, hän panee nimensä meidän mainetodistuksemme alle ja hän on elämän suuren säästöpankin johtaja. Ymmärrättekö tätä? Me talletamme maisen elämämme teot, suuret ja pienet, tuossa säästöpankissa, ja kun sitten kuolema saapuu muutto-omnibussineen ja meidän täytyy astua vaunuihin ja seurata iäisyysmaahan, niin antaa hän meille rajalla mainetodistuksemme passina. Ruokarahoiksi matkalle hän ottaa säästöpankista jonkun meidän tekomme, sen, joka on vaelluksellemme tunnusmerkillisin. Tämä saattaa olla hauskaa, mutta myöskin kauhistuttavaa.
Tästä omnibusretkestä ei kukaan vielä ole päässyt vapaaksi. Tosin kerrotaan eräästä, joka ei saanut tulla mukaan, Jerusalemin suutarista; hänen täytyi juosta perässä. Jos hän olisi saanut luvan astua omnibussiin, niin hän olisi päässyt runoilijoiden pitelystä. Annapa kerran ajatustesi kurkistaa suureen muuttopäiväomnibussiin. Siellä on sekalaista seuraa, siellä istuvat vieretysten kuningas ja kerjäläinen, nero ja idiootti. Eteenpäin heidän täytyy rientää, ilman kultaa ja tavaraa, matkassaan ainoastaan mainetodistus ja säästöpankin ruokarahat. Mutta mikähän teoistamme otetaankaan esiin ja annetaan mukaan? Ehkäpä joku aivan pieni, herneenkokoinen; mutta herneestä voi versoa kukoistava köynnös.
Hyljätty raukka, joka istui matalalla jakkaralla nurkassa saaden osakseen vain tönimistä ja kovia sanoja, saa ehkä mukaansa tunnusmerkikseen ja apurahoikseen kuluneen jakkaransa. Jakkara ehkä muuttuu kantotuoliksi, jolla päästään iäisyyden maahan, ehkäpä se siellä kohoaa valtaistuimeksi, loistavaksi kuin kulta, kukkivaksi kuin lehtimaja.
Se, joka täällä aina maisteli huvin ryyditettyä juomaa unohtaakseen muut tekemänsä hullutukset, saa mukaan puulekkerinsä, juodakseen siitä omnibusmatkalla, ja se juoma on puhdas ja kirkas, niin että ajatukset kirkastuvat, kaikki hyvät ja jalot tunteet heräävät; hän näkee ja tajuaa sellaista, mitä hän ei ennen tahtonut tai voinut nähdä, ja silloin hän omassa itsessänsä kokee rangaistuksen, »kalvavan madon, joka ei milloinkaan kuole». Jos laseihin oli kirjoitettu: »unohdus», niin lekkeriin on kirjoitettu: »muisto».
Kun minä luen hyvää kirjaa, historiallista kirjoitusta, niin minun täytyy esitetystä henkilöstä aina lopuksi ajatella, mitkä hänen tekonsa kuolema mahtoikaan ottaa säästöpankista hänelle, mitkä ruokarahat hän sai mukaansa iäisyysmaahan, astuessaan kuoleman omnibussiin.. Oli kerran ranskalainen kuningas — hänen nimensä olen unohtanut, minäkin unohdan joskus hyvän nimen, mutta se välähtää kyllä jälleen esiin —, tuo kuningas tuli nälänhädän aikana kansansa hyväntekijäksi, ja kansa pystytti hänelle lumesta muistomerkin, jossa oli kirjoitus: »Sinä autoit nopeammin kuin tämä sulaa!» Luulen kuoleman antaneen hänelle tämän muistomerkin nojalla yhden ainoan lumihiutaleen, joka ei koskaan sula, ja se lensi valkoisena perhosena hänen kuninkaallisen päänsä yllä iäisyysmaahan. Ludvig yhdestoista taas — niin, hänen nimensä minä muistan, pahuus jää aina mieleen —, muuan piirre hänestä johtuu usein mieleeni; toivoisin, että kertomusta voitaisiin väittää valheeksi. Hän mestautti tallimestarinsa; sen hän saattoi tehdä, olipa se sitten oikein tai ei, mutta hän kuljetutti tallimestarin viattomat lapset, joista toinen oli kahdeksan, toinen seitsemän vuoden vanha, samalla mestauspaikalle pirskoittumaan kosteiksi isän lämpimästä verestä. Sitten heidät kuljetettiin Bastiljiin ja pantiin rautahäkkiin, missä he eivät saaneet edes peitettä ylleen. Ja Ludvig kuningas lähetti joka kahdeksas päivä pyövelin heidän luokseen ja antoi vetää hampaan kummankin suusta, jottei heillä olisi liian hyvä, ja vanhin sanoi: »Äitini kuolisi surusta, jos hän tietäisi, että minun pienen veljeni täytyy kärsiä niin paljon; vetäkää sentähden minulta kaksi hammasta ja antakaa hänen olla!» Ja pyövelin silmiin tuli kyyneliä, mutta kuninkaan tahto oli vahvempi kuin kyyneleet, ja joka kahdeksas päivä tuotiin kuninkaalle hopealautasella kaksi lapsenhammasta. Hän oli ne vaatinut, hän sai ne. Luulisin kuoleman ottaneen elämän säästöpankista nuo kaksi hammasta kuningas Ludvig yhdennelletoista ja antaneen ne hänelle mukaan matkalle suureen kuolemattomuusmaahan. Ne lentävät kahtena tulikärpäsenä hänen edellään, ne loistavat, ne polttavat, ne nipistelevät häntä, nuo viattomat lapsenhampaat.
Niin, se on vakavaa ajoa tuo omnibusretki suurena muuttopäivänä. Ja koska se mahtaakaan tulla?
Asian tekee vakavaksi se, että omnibussia saattaa odottaa joka päivä, joka tunti, joka minuutti. Minkä meidän tekomme mahtaakaan kuolema ottaa säästöpankista antaakseen sen mukaamme? Niin, ajatelkaamme sitä! Tuota muuttopäivää ei löydä allakasta.
Oli talviaika, ilma kylmä, tuuli pureva, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla; kukkanen oli sisällä, se oli sipulissaan maan ja lumen alla.
Eräänä päivänä satoi. Pisarat tunkeutuivat lumikerroksen läpi maahan, koskettivat kukkasipulia, kertoivat ylhäällä loistavasta valomaailmasta. Pian tunkeutui auringonsäde aivan hienona ja terävänä läpi lumen sipulin luo ja kosketti sitä.
— Tule sisään! sanoi kukkanen.
— En voi, sanoi auringonsäde, — en ole kyllin voimakas avatakseni ovea.Kesäksi minä tulen voimakkaaksi.
— Koska on kesä? kysyi kukkanen ja toisti kysymyksensä joka kerta, kun uusi auringonsäde tunkeutui alas. Mutta kesän aika oli kaukana, lumi vielä maassa, joka yö jäätyi Vesi.
— Kuinka kestää kauan, kuinka kestää kauan! sanoi kukkanen. — Minussa syhyy ja kutiaa, minun täytyy saada oikoa itseäni, minun täytyy saada oikaista itseni suoraksi, minun täytyy avata ovi, minun täytyy päästä ulos, nyökätä hyvää huomenta kesälle; siitä tulee onnen aika!
Ja kukkanen oikoi jäseniään sipulin sisäpuolella ohutta kuorta vastaan, jota vesi ulkopuolella oli pehmittänyt, lumi ja maa lämmittäneet, auringonsäde koskettanut. Se puhkesi esiin lumen alla, siinä oli vihreän varren päässä vaaleanvihreä nuppu, kapeat, pitkät lehdet, jotka ikäänkuin tahtoivat suojella sitä. Lumi oli kylmää, mutta aurinko oli sen kauttaaltaan valaissut; oli helppoa murtautua sen läpi, ja auringon säde tuli nyt entistä suuremmalla voimalla.
— Tervetuloa! Tervetuloa! lauloi ja soitti jokainen säde, ja kukkanen nousi lumen yläpuolelle valon maailmaan. Auringonsäteet taputtivat ja suutelivat sitä niin että se kokonaan avautui, valkeana kuin lumi ja vihreitten juovien koristamana. Se kumarsi päätään nöyränä ja iloisena.
— Ihana kukka! lauloivat auringonsäteet. — Kuinka sinä oletkaan raikas ja hauras! Olet ensimmäinen, olet ainokainen! Olet rakkautemme! Sinä soitat kesää, soitat kaunista kesää yli maan ja kaupungin! Kaikki lumi sulaa! Kylmät tuulet karkoitetaan pois! Me hallitsemme! Kaikki vihannoi! Ja sitten sinä saat seuraa, sireenejä ja kultasadetta ja vihdoin ruusut; mutta sinä olet ensimmäinen, niin hieno ja hauras!
Ilo oli suuri. Ilma ikäänkuin lauloi ja soi, valonsäteet ikäänkuin tunkeutuivat kukan lehtiin ja varteen. Siinä se yleni niin helppona taittaa ja kuitenkin niin voimakkaana nuoressa kauneudessaan. Se seisoi valkeassa, vihreillä nauhoilla koristetussa puvussaan ja ylisti kesää. Mutta kesän aika oli kaukana, pilvet peittivät auringon, purevat tuulet puhalsivat siihen.
— Olet tullut hiukan liian aikaisin, sanoivat tuuli ja pakkanen. — Meillä on vielä valta, sinä saat sitä tuntea ja tyytyä siihen! Olisit pysynyt sisäpuolella etkä juossut ulos komeilemaan; ei ollut vielä aika.
Oli pureva pakkanen. Päivät, jotka tulivat, eivät tuoneet mukanaan ainoaakaan auringonsädettä. Tässä ilmassa saattoi sellainen pieni, hento kukka paleltua kappaleiksi. Mutta siinä oli enemmän voimaa kuin se itsekään tiesi. Se oli luja ilossaan ja uskossaan kesään, jonka täytyi tulla. Tämä oli ilmoitettu sille sen syvässä kaipauksessa, ja lämmin auringonpaiste oli vakuuttanut sen todeksi. Ja niin seisoi kukkanen valkeassa puvussaan valkeassa lumessa, luottavana painaen alas päänsä, kun lumihiutaleet putoilivat suurina ja tiheään ja jäätävät tuulet kiitivät sen yli.
— Sinä taitut! sanoivat ne. — Kuihdut! Jäädyt! Mitä tulit hakemaan ulkoa? Miksi antauduit houkuteltavaksi, auringonsäde on houkutellut sinut ansaan. Nyt saat pitää hyvänäsi, kesähoukko!
— Kesähoukko! toisti kukkanen tuona kylmänä aamuna.
— Kesähoukko! riemuitsivat muutamat lapset, jotka tulivat puutarhaan. —Tuolla kasvaa yksi, niin ihana, niin kaunis, ensimmäinen, ainokainen!
Ja nämä sanat tekivät kukkaselle niin hyvää, nämä sanat olivat kuin lämpimiä auringonsäteitä. Ilossaan ei kukkanen tuntenut, että se poimittiin. Se oli joutunut lapsen käteen; lapsen huulet suutelivat sitä, se tuotiin lämpöiseen huoneeseen, lempeät silmät katselivat sitä, se pantiin vahvistavaan, virkistävään veteen. Kukkanen luuli yhtäkkiä joutuneensa suoraan kesään.
Talon tytär, kaunis pieni tyttö, oli konfirmeerattu. Hänellä oli rakas pieni ystävä, poika, joka myöskin oli konfirmeerattu ja luki tulevaan ammattiinsa valmistuakseen.
— Hän on oleva minun kesähoukkoni, sanoi tyttö, otti sitten hennon kukkasen, laski sen tuoksuvalle paperipalaselle, johon oli kirjoitettu runo, runo tästä kukkasesta; se alkoi sanalla »kesähoukko» ja päättyi »kesähoukkoon», »pieni ystävä, ole talvinarri!» Tyttö oli kiusoitellut häntä kesällä. Niin, tämä kaikki oli sanottu runossa, ja se käärittiin kokoon kirjeeksi; kukka oli kirjeessä, ja sen ympärillä oli pimeää ikäänkuin se olisi maannut sipulissa. Kukkanen joutui matkalle, oli postisäkissä, sitä litistettiin ja tönittiin; se ei ollut ensinkään hauskaa, mutta sekin päättyi.
Matka loppui. Rakas ystävä avasi ja luki kirjeen, hän oli niin iloissaan, hän suuteli kukkasta, ja se pantiin runoineen päivineen laatikkoon, missä ennestään oli monta kaunista kirjettä, mutta missään ei ollut kukkasta; tämä oli ensimmäinen, ainokainen, niinkuin auringon säteet olivat sanoneet, ja hauskaa oli sitä ajatella.
Kauan se saikin sitä ajatella, se ajatteli kaiken kesää ja koko pitkän talven, ja tuli jälleen kesä, kun se otettiin esiin. Mutta silloin ei nuori mies ollut ensinkään iloinen, hän tarttui rajusti papereihin, paiskasi runon luotaan niin että kukkanen putosi lattialle; se oli käynyt litteäksi ja kuihtuneeksi, mutta eihän sitä sentähden olisi pitänyt heittää lattialle. Siinä sen kuitenkin oli parempi olla kuin tulessa —sielläleimahtelivat runot ja kirjeet. Mitä oli tapahtunut?' Se, mitä niin usein tapahtuu. Kukkanen oli puijannut häntä, se oli ollut leikkiä. Neito oli houkutellut häntä, se ei ollut leikkiä se. Hän oli kesän kukoistaessa valinnut toisen ystävän.
Aamulla paistoi aurinko pieneen, litistyneeseen kesähoukkoon, joka näytti lattiaan maalatulta. Palvelustyttö, joka lakaisi, otti sen ylös, pani kirjan väliin pöydälle luuIlen sen pudonneen hänen siivotessaan ja järjestäessään. Ja taasen oli kukkanen runojen keskellä, painettujen runojen, ja ne ovat ylhäisempiä kuin kirjoitetut; ainakin on niihin uhrattu enemmän kustannuksia.
Niin kului vuosia. Kirja oli hyllyllä. Nyt se otettiin esiin, avattiinja sitä luettiin. Se oli hyvä kirja, sisälsi tanskalaisen AmbrosiusStubin runoja ja lauluja, johon runoilijaan kyllä kannattaa tutustua.Ja mies, joka luki kirjaa, käänsi lehden.
— Tässähän on kukkanen, sanoi hän. — Kesähoukko! Se on kyllä tahallaan pantu tänne. Ambrosius Stub raukka, hänkin oli kesähoukko. Runoilijahoukko! Hän syntyi aikaansa liian varhain ja sentähden sai hän osakseen lumiräntää ja purevia tuulia, kulki ruokolla Fyenin herrojen taloissa, niinkuin kukka vesilasissa, kukka runokirjeessä! Kesähoukko, talvinarri, leikkiä ja narripeliä, ja kuitenkin hän oli ensimmäinen, ainokainen, tuo raikkaan nuori tanskalainen runoilija. Niin — ole sinä siellä kirjamerkkinä, pieni kesähoukko, sinut on pantu sinne tahallaan. Ja niin pantiin kesähoukko jälleen kirjaan ja se oli sekä ylpeä että tyytyväinen tietäessään että se oli merkkinä kauniissa laulujen kirjassa ja että se, joka ensinnä oli laulanut ja kirjoittanut siitä, myöskin oli ollut kesähoukko, noussut narrina keskelle talvea. Kukkanen ymmärsi tämän tietysti omalla tavallaan, niinkuin me jokainen ymmärrämme asiat omalla tavallamme. Sellainen on tarina kesähoukosta.
Olisitpa tuntenut tädin! Soma hän oli! Niin, oikeastaan hän ei ollut ensinkään soma siinä mielessä, jossa tämä sana yleensä ymmärretään, mutta hän oli herttainen ja hauska, omalla tavallaan huvittava, juuri sellainen, josta puhutaan, kun tahdotaan pitää hauskaa. Hän olisi sopinut suoraan johonkin huvinäytelmään, ja vain siitä syystä, että hän eli teatteritaloa ja kaikkea sitä varten, mitä siellä tapahtui. Hän oli hyvin rehellinen, mutta asioitsija Fab, jota täti kutsui Flabbiksi, sanoi häntä teatterihulluksi.
— Teatteri on minun kouluni, sanoi täti, — tiedonlähteeni, sieltä olen saanut verestetyn raamatunhistoriani: »Mooses», »Joosef ja hänen veljensä» — ne ovat nyt oopperoita! Olen saanut teatterista maailmanhistoriani, maantietoni ja ihmistuntemukseni. Ranskalaisista kappaleista tunnen Parisin elämän — kevyttä, mutta erittäin mieltäkiinnittävää. Kuinka minä olenkaan itkenyt Riquebourg’in perhettä ja että sen miehen piti juoda itsensä kuoliaaksi, kun hän ei saanut rakastettuaan! Niin, kuinka monta kyyneltä olenkaan itkenyt niinä viitenäkymmenenä vuonna, jolloin minulla on ollut vuosilippu teatterissa!
Täti tunsi jokaisen teatterikappaleen, jokaisen kulissin, jokaisen, joka esiintyi tai oli esiintynyt. Hän oikeastaan eli vain yhdeksän teatterikuukauden aikana. Kesän aika vailla kesäteatteria vanhensi häntä, kun taas yksi yli puoliyön kestänyt teatteri-ilta pitensi hänen elämäänsä, hän ei muiden ihmisten tapaan sanonut: »Nyt tulee kevät, haikara saapuu!» tai »Lehdessä kerrotaan ensimmäisistä mansikoista» — sensijaan hän julisti syksyn tuloa. »Oletko nähnyt, että teatterin aitiot nyt ovat tilattavissa? Nyt alkavat näytännöt!»
Hän arvioi asunnon ansiot ja aseman sen mukaan, kuinka likellä teatteria se oli. Hän suri jättäessään teatterin takana olevan pienen kadun ja muuttaessaan suurelle kadulle hiukan kauemmas ja joutuessaan taloon, missä hänellä ei ollut naapureja vastapäätä.
— Kotona täytyy minun ikkunani olla teatteriaitionani! Eihän ihminen toki voi istua kyyröttää itseään ajatellen, täytyyhän nähdä toisia ihmisiä! Mutta nyt minä asun ikäänkuin olisin muuttanut maalle. Jos minä tahdon nähdä ihmisiä, niin minun täytyy mennä keittiööni ja istuutua tiskipöydälle — vain siellä minulla on naapureja vastapäätä. Ei, kun minä asuin omalla kadullani, niin näin suoraan kangaskauppiaan asuntoon, ja sitten minulla oli vain kolme askelta teatteriin; nyt minulla on kolmetuhatta kaartilaisen askelta.
Täti saattoi olla sairas, mutta teatteria ei hän laiminlyönyt, vaikka olisi ollut kuinka huonoissa voimissa tahansa. Eräänä iltana määräsi lääkäri hänelle, että hänen täytyy pitää hapantaikinaa jalkopohjien alla — hän noudatti määräystä, mutta ajoi teatteriin ja istui siellä hapantaikina jalkopohjien alla. Jos hän olisi kuollut siellä, niin se olisi ollut hänelle mieluisaa. Thorvaldsen kuoli teatterissa; sitä hän kutsui »autuaaksi lopuksi.»
Taivaan valtakuntaa hän totisesti ei saattanut kuvitella ajattelematta, että sielläkin oli teatteri. Sellaista meille tosin ei ole luvattu, mutta saattoihan sentään ajatella, että noilla monilla erinomaisilla näyttelijöillä ja näyttelijättärillä, jotka olivat menneet edellä, täytyy olla jatkuva toiminta-ala.
Tädin huoneesta johti sähkölanka teatteriin. Sähkösanoma saapui joka sunnuntai kahvin aikaan. Hänen sähkölankanaan toimi »teatterikoneiston herra Sivertsen, hän, joka antoi verhoille ja kulisseille merkit ylös ja alas, sisään ja ulos.
Häneltä sai täti etukäteen lyhyet ja täsmälliset tiedot kappaleista. Shakespearen »Myrskystä» Sivertsen sanoi: »Helkkarinmoista tavaraa! Siinä on niin paljon asettelemista, ja jo ensimmäisessä kulississa pitää olla vettä!» Se merkitsi, että vyöryvät aallot ulottuivat sinne asti. Jos sensijaan sama huonedekoratsioni oli kaikissa viidessä näytöksessä, niin hän sanoi, että kappale oli hyvin ja järkevästi kirjoitettu; se oli lepokappale, joka näytteli itsestään, ilman asetusta.
Ennen aikaan, jolla täti tarkoitti aikoja neljättäkymmentä vuotta sitten, olivat sekä hän että vastamainittu herra Sivertsen nuoremmat. Tämä toimi tosin jo silloin koneistossa, ollen tädin »hyväntekijänä», joksi täti häntä kutsui. Siihen aikaan nimittäin oli tapana, että kaupungin ainoan suuren teatterin iltanäytännöissä päästettiin katselijoita myöskin vinnille. Joka konemiehen käytettävänä oli paikka tai pari. Siellä oli usein kova tungos ja hyvin hienoa seuraa. Sanottiin siellä olleen sekä kenraalittaria että kauppaneuvoksettaria. Oli niin mieltäkiinnittävää katsella alas kulissien taakse ja tietää, kuinka nuo ihmiset kulkivat ja seisoivat, kun esirippu oli alhaalla.
Täti oli monta kertaa ollut siellä sekä murhenäytelmissä että baleteissa, sillä mieltäkiinnittävintä oli vinniltä katsella niitä kappaleita, joissa esiintyi lukuisa henkilökunta. Siellä ylhäällä istuttiin miltei pimeässä, useimmat olivat ottaneet illallista mukaansa. Kerran putosi kolme omenaa ja kaksi vastatusten pantua voileipää, joiden välissä oli rullasylttyä, suoraan Ugolinon vankeuteen, missä tämän miehen oli määrä kuolla nälkään, ja silloin kuului hihitystä yleisön puolella. Tuo rullasyltty oli painavimpia syitä, joiden nojalla korkea johtokunta kokonaan lakkautti vinnin katselijapaikat.
— Mutta minä olin siellä kolmekymmentä seitsemän kertaa, sanoi täti, — enkä sitä koskaan unohda, herra Sivertsen.
Juuri viimeisenä iltana, jolloin vinni oli avoinna yleisölle, näyteltiin »Salomonin tuomiota» — täti muisti sen niin hyvin. Hän oli hyväntekijänsä herra Sivertsenin avulla hankkinut asioitsija Fabille lipun, vaikkei tämä ansainnut sitä, hän kun aina teki pilaa teatterista ja ärsytteli; mutta täti oli nyt kuitenkin toimittanut hänet sinne. Hän tahtoi nähdä teatteriroskan nurjalta puolelta — ne olivat hänen omat sanansa ja hänelle luonteenomaisia, sanoi täti.
Ja hän näki ylhäältä »Salomonin tuomion» ja vaipui uneen. Olisi totisesti luullut hänen tulleen suurilta päivällisiltä, missä oli runsaasti maisteltu. Hän nukkui ja jäi teatteriin, kun ovet suljettiin, istui siellä, nukkuen pimeän yön teatterin vinnillä, ja herättyään hän kertoi, vaikkei täti uskonut häntä: »Salomonin tuomio» oli loppunut, kaikki lamput ja tulet olivat sammuneet, kaikki ihmiset olivat poissa sekä ylhäältä että alhaalta.. Mutta vasta nyt alkoi todellinen näytelmä, »Nacbspiel»; se oli merkillisintä, sanoi asioitsija. Roska rupesi elämään! Ei näytelty »Salomonin tuomiota», ei, teatterissa oli Tuomiopäivä. Ja tätä kaikkea uskalsi asioitsija Fab syöttää tädille. Siinä kiitos siitä, että hän oli toimittanut hänet vinnille.
Mitä asioitsija sitten kertoikaan? Huvittavaa sitä kyllä oli kuunnella, mutta pohjalla oli pahuutta ja pilkkaa.
— Ylhäällä näytti pimeältä, sanoi asioitsija, — mutta sitten alkoi noidanpeli, suuri näytäntö: »Tuomiopäivä teatterissa». Tarkastajat seisoivat ovilla ja jokaisen katselijan täytyi näyttää henkinen mainetodistuksensa, jotta voitaisiin arvioida, pääsisikö hän sisään kädet irti Vaiko sidottuna, varustettuna kuonokopalla vaiko ilman. Herrasväet, jotka tulivat myöhään, kun näytäntö jo oli alkanut, samoin kuin nuoret herrat, joiden tietysti oli mahdotonta olla täsmällisiä, otettiin kiinni ulkopuolella, saivat jalkaansa huopasaappaat mennäkseen sisään seuraavan näytöksen alussa, sekä lisäksi kuonokopan, ja niin alkoi Tuomiopäivä teatterissa.
— Pelkkää häijyyttä, josta ei Jumala mitään tiedä! sanoi täti.
Maalarin piti päästäkseen taivaaseen kulkea ylös portaita, jotka hän itse oli maalannut, mutta joita myöten ei yksikään ihminen saattanut kiivetä. Sehän oli vain synti perspektiiviä vastaan. Kaikki ne kasvit ja rakennukset, jotka näyttämömestari oli suurella vaivalla asettanut maihin, mihin ne eivät kuuluneet, täytyi tämän ihmisraukan siirtää oikealle paikalleen, ja tämä oli tehtävä ennen kukonlaulua, jos hän tahtoi päästä taivaaseen. Herra Fab itse sai katsoa, että pääsi sinne. Ja mustinta valhetta herra Fabin — Flabin! — puheessa oli kaikki mitä hän kertoi sekä huvinäytelmän että murhenäytelmän henkilökunnasta, sekä laulusta että tanssista! Hän ei ansainnut päästä vinnille, täti ei tahtonut saastuttaa suutaan hänen sanoillaan. Tämä kaikki oli pantu paperille, väitti Flabi! Se painettaisiin, kun hän oli kuollut ja kuopattu, ei aikaisemmin, sillä hän ei tahtonut joutua nyljettäväksi.
Yhden ainoan kerran oli täti autuutensa temppelissä ollut tuskan ja kauhun vallassa. Se tapahtui talvipäivänä, eräänä niistä, jolloin on kaksi tuntia päivää ja muu harmaata. Oli pakkanen ja tuli lunta. Mutta teatteriin täytyi tädin lähteä. Esitettiin »Herman von Unna» sekä pieni ooppera ja suuri baletti, prologi ja epilogi. Näytäntö tuli kestämään myöhään yöhön. Tädin täytyi päästä sinne, hänen vuokralaisensa oli lainannut hänelle parin päällyssaappaita, joissa karva oli ulospäin. Ne ulottuivat polviin saakka.
Hän tuli teatteriin ja aitioon. Saappaat olivat lämpimät, hän piti ne jalassaan. Yhtäkkiä huudettiin, että on tulipalo. Kulissit savusivat, vinniltä tuli savua, syntyi hirveä hämminki. Ihmiset syöksyivät ulos, täti jäi viimeisenä aitioon — »toinen rivi vasemmalla, sieltä tekevät näyttämöiaitteet parhaimman vaikutuksen» sanoi hän, »ne asetetaan aina niin, että ne näkyvät parhaiten kuninkaalliselle puolelle», — täti tahtoi mennä ulos, mutta ihmiset, jotka menivät ennen häntä, paiskasivat kauhuissaan ja ajattelemattomuudessaan oven kiinni. Siinä täti istui, ulos hän ei päässyt eikä myöskään sisään, nimittäin naapuriaitioon, aitaus oli liian korkea. Hän huusi, kukaan ei kuullut, hän katseli alapuolella olevalle parvelle, se oli tyhjä, se oli matalalla, se oli likellä. Kauhuissaan tunsi täti jäsenissään nuoruutta ja keveyttä. Hänen piti hypätä alas, ja hän saikin toisen jalkansa yli aitauksen, toisen ylös penkistä: siinä hän istui hevosen selässä, kukikas puku kauniilla laskoksilla, pitkä jalka riipuksissa, äärettömään päällyskenkään pistetty jalka. Se se vasta oli näky, ja kun se nähtiin, kuultiin myöskin tädin huuto ja hänet pelastettiin tulipalosta, sillä teatteri ei palanut.
Tämä ilta oli muistorikkain hänen elämässään, sanoi hän ja iloitsi siitä, ettei ollut voinut nähdä itseänsä, sillä hän olisi kuollut häpeästä.
Hänen hyväntekijänsä koneistossa, herra Sivertsen, tuli säännöllisesti joka sunnuntai hänen luokseen, mutta sunnuntaista sunnuntaihin oli pitkä aika. Viime aikoina täti sentähden keskellä viikkoa otti kotiinsa pienen lapsen »lopettamaan tähteet», nimittäin syömään, mitä sinä päivänä oli jäänyt tähteeksi päivällisateriasta. Se oli pieni balettilapsi, joka sekin tarvitsi ruokaa. Pienokainen esiintyi sekä keijukaisena että palvelijapoikana. Hänen vaikein osansa oli esiintyä jalopeuran takajalkana »Taikahuilussa». Mutta hän kasvoi pian jalopeuran etujalaksi. Siitä hän tosin sai vain kolme markkaa, takajalat tuottivat riikintaalarin, mutta silloin hänen täytyi käydä kumarassa ja olla vailla raikasta ilmaa. Tämä oli hyvin mieltäkiinnittävää tietää, arveli täti.
Hän olisi ansainnut saada elää niin kauan kuin teatteri pysyi pystyssä, mutta sitä hän ei kuitenkaan jaksanut, eikä hän myöskään kuollut siellä, vaan kunniallisesti ja säädyllisesti omassa vuoteessaan. Hänen viime sanansa muuten olivat varsin kuvaavat; hän kysyi: »Mitä näytellään huomenna?»
Hän jätti kuollessaan jälkeensä suunnilleen viisisataa riikintaalaria — teemme sen johtopäätöksen koroista, jotka ovat kaksikymmentä riikintaalaria. Täti oli määrännyt ne säätiöksi jollekin arvokkaalle vanhalle neidille, jolla ei ole sukulaisia. Ne piti käytettämän siten, että tilattaisiin paikka toisella rivillä, vasemmalla, lauantaipäivänä, koska silloin näytettiin parhaat kappaleet. Henkilöllä, joka tulisi nauttimaan säätiön tarjoamia etuja, olisi vain yksi velvollisuus: hänen piti joka lauantai teatterissa ajatella tätiä, joka makasi haudassaan.
Se oli tädin uskonto.