Laaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se oli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun rautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat vierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.
— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi jääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän nauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.
— Laviini vyöryi, sanoivat ihmiset siellä alhaalla.
Mutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta, joka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria, täyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra. Samassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui. Matkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin suurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.
— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja hän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä juna kiiti ohi.
— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen jokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne ovat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin ne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja hän nauroi.
— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.
— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi sielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja Babette. Myllärikin oli mukana.
— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön kuljetettava.
— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä olen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja murskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois: ajatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.
— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.
Kummitäti.
Montreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja Crinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten kummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään nuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli mylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että Babette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä Interlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa määrin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia ja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti kaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten piti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.
Pienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven päähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä Vernexiin, aivan Montreux'n alla.
Tätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden alla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat säkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens itkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta. Rhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse. Vähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin, se on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä olisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten antoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin kolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli aivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään kauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä mahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki ohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.
Tästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien kiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon pienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat talonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun matkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.
Vastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen nainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä mahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se oli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana kihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori serkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli kullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että siitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti pientä Babettea mitä huomaavaisimmin.
Suurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja, nuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla päilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret pikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä ylösalaisin.
Ruudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen, ei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä permannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää kulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään. Se oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja yksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin, kallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan kidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita, kalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja, ‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin rautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen. Teloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon maailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän nojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään veteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme akaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko tästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella tuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten. Serkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.
— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi semmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli lahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli Byronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta Babette voisi lukea sen.
— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti kammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.
— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi omaa sukkeluuttaan.
Ruudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.
Serkku.
Kun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän nuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä keitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut persiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut tarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli tänne?
Sitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli mustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen sydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja hän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava — oli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä maailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat tytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista englantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten olisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä — se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä rakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku Babettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut, hän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen käytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle, vastakihlatulle tyttärelle soveltui.
Siinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun alitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä vuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen voima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella puolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien alitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin, joka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän. Ränni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun päähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen edessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui tulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna valkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta kohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut ja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui hihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui Babetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä — minkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli tämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki valkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä sykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon, tunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta ja ulvoa.
Kauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei ollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan alla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu, ehkäpä tapahtuisi murha.
Babette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä lähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.
— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis sovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!
— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän itki. — Mene! Mene!
— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa olivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.
Babette heittäytyi vuoteelleen ja itki.
— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa minusta pahaa!
Ja hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä muuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen ja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.
Pahoja voimia.
Ruudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen, viileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi. Lehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset ja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä, jota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa oli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.
Ylempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa, ajatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä, että hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle. Siellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja kemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin. Pilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän kallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.
Hän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän tarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut sitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana, mutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen olisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli sateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen silmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei koskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen aivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että se oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa. Mutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet, ehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin ampumajuhlilta.
— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.
— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.
— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja kallioita.
— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän alempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen niitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani, pysyy omanani!
— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.
— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.
— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.
— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli tänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä, jonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan, minä en sitä juo. Juo sinä!
Ja hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.
— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin lämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet valtasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan: paisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.
— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän — anna minulle suudelma.
— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!
— Kihlasormukseni!
— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen huulilleen, ja Ruudi joi.
Hänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus on tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta — antautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä, se oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo, miksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona. Tyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea kuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin luotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin silmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin, selittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä hänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan jäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka olivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja vesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana, hohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi selkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan huuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään musteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet peliään.
Alppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas alastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi vilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa, kihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa hänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut. Vetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa, huimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa kajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja vieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.
Mutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä kuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää Babettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.
Myllärin talossa,
— Kyllä noista ihmisistä on aika vastus, sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Nyt ovat Babetten ja Ruudin välit rikki. Tyttö itkee, eikä poika suinkaan enää ajattele häntä.
— Siitä minä en pidä, sanoi kyökkikissa.
— En minä myöskään, sanoi kamarikissa, — mutta en rupea sitä suremaankaan. Voihan Babette ruveta punaisen poskiparran rakastetuksi. Hän ei ole käynytkään täällä sen jälkeen, kun hän yritti katolle.
Pahat voimat pitävät peliään meissä ja meidän ulkopuolellamme, siihen johtopäätökseen oli Ruudi tullut ja sitä ajatellut. Mitä olikaan tapahtunut hänessä ja hänen ympärillään tuolla ylhäällä vuorella? Olivatko ne näkyjä vaiko kuumehoureista unta? Hän ei ollut koskaan ennen ollut kuumeessa eikä sairaana. Samalla kuin hän tuomitsi Babetten, oli hän luonut katsauksen omaan itseensä. Hän ajatteli sydämensä villiä metsästystä, kuumaa »Föhniä», joka siellä hiljan oli raivonnut. Saattaisiko hän ripittää Babettelle kaikki, jokaisen ajatuksen, joka kiusauksen hetkellä saattoi kehittyä hänessä teoksi? Hän oli kadottanut Babetten sormuksen ja juuri tämän menetyksen avulla oli tyttö voittanut hänet takaisin. Saattoiko tyttö ripittää itsensä hänelle? Ruudin sydän oli pakahtumaisillaan, kun hän ajatteli häntä. Niin monet muistot nousivat: hän näki hänet ilmielävänä, hymyilevänä, tuon hylätyn lapsen. Moni rakkaudensana, jonka tyttö sydämensä kyllyydestä oli hänelle lausunut, välähti päivän pilkkeenä Ruudin sydämeen, ja pian vallitsi siellä täysi auringonpaiste mitä Babetteen tuli.
Hänen täytyi voida ripittäytyä Ruudille, ja hänen piti se tehdä.
Ruudi tuli myllylle. Ripittäytyminen alkoi: se alkoi suudelmalla ja päättyi siihen, että Ruudi oli vikapää, hänen suuri vikansa oli, että hän oli saattanut epäillä Babetten uskollisuutta, ja se oli miltei sietämätön teko hänen puoleltaan. Sellainen epäluulo, sellainen kiihtyminen saattoi syöstä heidät molemmat onnettomuuteen. Niin, aivan varmaan! Ja sentähden piti Babette hänelle pienen saarnan. Se huvitti tyttöä itseään suuresti, ja se puki häntä erinomaisesti; siinä asiassa Ruudi kuitenkin oli oikeassa, että kummitädin sukulainen oli suupaltti!
Babette oli päättänyt polttaa sen kirjan, jonka englantilainen oli hänelle lahjoittanut; hän ei tahtonut omistaa siruakaan, joka saattoi johdattaa englantilaisen hänen mieleensä.
- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he ymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.
— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että suurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään pilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?
— Ei kumpaakaan! sanoi kamarikissa. — Se on aina varminta.
Ruudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin päivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.
Mutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa. Kummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että vihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri vaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä kummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä häälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen. Päivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa Villeneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla, että kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.
— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei koko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.
— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu ankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita riippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä sitten lähdetään matkalle.
Niin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran kihlattuina yhdessä myllyllä.
Ulkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret lauloivat: paras tapahtuu!
Öisiä näkyjä.
Aurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten vuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita alppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt menojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat aavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten vuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä, samoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne laskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla, samalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta, joka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen kieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli piirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen lumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön näkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan, laumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän saapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta revityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa järveä kohti.
— Häävieraat tulevat! kuului laulunhuminana ilmasta ja vedestä.
Ulkona oli näkyjä, sisällä oli näkyjä. Babette näki ihmeellisen unen.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa jo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette oli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli hänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen sanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten täytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja Babette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli synti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan yksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen hiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän näki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän ei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan, sillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen metsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä tavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan kauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa kuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se olisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut, paras mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei tunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään tunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!
Babette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi nähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta, jota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan hän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni varjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta pian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin kauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.
Ruudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian lähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri myöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja rehellinen sielu.
— Nyt me olemme herroina talossa! sanoi kamarikissa.
Loppu.
Ei vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat Villeneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen nojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä ulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse, pitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli harmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni saari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin kukkavihko järvessä.
— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli taasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua: rannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei näkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat veneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.
Airot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin taipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä, joka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse hempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata. Vanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi molemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa vain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.
Ruudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat pienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan silmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko maailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät sinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut loppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut läpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi oli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa kuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne tummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se viittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat hehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet. Tällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet nähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän noustessa taivaanrannan takaa.
— Näin paljon kauneutta, näin paljon onnea! sanoivat molemmat nuoret.
— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen iltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä olenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki nyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut, kuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi taasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään sanomattoman hyvä, Babette!
— Minä olen niin onnellinen! sanoi tyttö.
— Enempää ei maailma voi minulle antaa! huudahti Ruudi.
Ja iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta.Kullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.
— Jumala antakoon sinulle ihanimman ja parhaimman! huudahti Babette.
— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä olet omani, oma pieni suloinen vaimoni!
— Vene! huusi Babette samassa.
Vene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti pois saaresta.
— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan saappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.
Kylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä. Ruudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään kultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli kadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan, muodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas jäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi putoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein. Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin pitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut hymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka kerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan kuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta polvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä, vuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja läpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja läpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli. Lyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.
— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. — Minä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt suutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!
Ja Ruudi katosi kirkkaaseen, siniseen veteen.
Oli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet katosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.
— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti ylhäältä äärettömyydestä.
Ihanaa on lentää rakkaudesta rakkauteen, maasta taivaaseen.
Katkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton katoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa, epäsointu sulaa soinnuksi.
Sanotko tätä surulliseksi tarinaksi?
Babette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma. Maissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella. Ilta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä. Yksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma oli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja Savoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden vyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät pian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen viinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta pimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia massoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne välähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan kaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät olennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.
— Missähän Ruudi ja Babette ovat tässä jumalanilmassa! sanoi mylläri.
Babette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan huudoista ja Valituksesta mykkänä.
— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on, niinkuin silloin jäätikön alla!
Hänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta ja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen kuiluista.
— Jääneito on taasen ottanut hänet!
Taasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla lumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan jäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen kalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.
— Minun! sanoi hän ja taasen vallitsi yö ja pimeys ja tulviva sade.
— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun meidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä haparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.
Ja Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän löysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä. Hän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain tapahtuisi hänelle ja Ruudille.
— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun uneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi katkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä. Sen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat, viimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi minulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin tuskan vallassa.
* * * * *
On kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa versoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin, huvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset, yli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se menee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita, he tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä on katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen saaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen morsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen kuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen epätoivoinen huuto».
Mutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä luona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa likellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta kastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi. Hän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne ylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti vaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.
Ruusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka sydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua meille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin Babettelle hänen unessaan.
Perhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun kukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen istui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun hän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta oli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi päivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he tietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet nyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät rakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? — aivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy omalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois lehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään pisimmälle.
— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain vaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä sen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä kosimaan.
Mutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli kutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole mikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen kerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän enää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.
Oli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.
— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä rippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan haki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen luo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian haaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian porvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku. Omenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat tänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi tullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti eniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului niihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin kelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta samassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli kuihtunut kukka.
— Kuka tuo on? kysyi hän.
— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.
— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi tiehensä.
Kaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä oli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän pitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!
Kevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut päässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta mitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli. Juuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja poppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen nurmikkoon mintun luo.
— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu kiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu. Hänet minä otan!
Ja sitten hän vihdoin viimein kosi.
Mutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:
— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha, me voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei! Älkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!
Ja niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä niin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.
Oli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen pajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää ulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin rakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta sisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä. Hän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla päivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»
Ja hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja hänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet säilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.
— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. — Erittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa kuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti itseään.
— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.
— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he seurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.
Päivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun kirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin se tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se vuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää maapalloamme.
Kuulepa yksi sen tarinoista!
Tässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille »vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa. Tämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon on siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan kuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli, niinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien keskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä kultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona. Kirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät kynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi kirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman suurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä Michelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä käymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä kunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista ei silti huomata eikä tunneta.
Pienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut temppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän oli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään, toiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle, että hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri, hän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli savesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut mitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se nähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.
— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi. Mutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää, et nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää nauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua kokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja maailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!
— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan! sanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.
Niin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa ja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan huvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut sanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma, mielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa muiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen tavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän näki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän viipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia sitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa paisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa, suurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia teoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi äärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili hänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin aina, särki mitä oli tehnyt.
Eräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa on monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki veistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen puutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat kallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta, missä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori tyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin ihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään! Rafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin, siellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.
Hänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin köyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas nuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän tyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät, jotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos ilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat tunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!
Savi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin valkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken herätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se oli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla. Pullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut sen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä tuli Psyken kohota esiin.
Eräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään, se ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle saapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan päähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin tilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat? Nuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin olisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka hän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet ilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata, tuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se katse nosti, aateloi ja — murskasi.
— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän sanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat myöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on valmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.
Uusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo ja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ edistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli käynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi piirteiksi.
— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on rakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa! Se, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on kuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä, vihkimystä elämään!
Marmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia. Mitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö. Vähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi, ihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi muuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke, huulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut nuoren kuvanveistäjän sydämessä.
Tähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen mitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen poskillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan teostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.
— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet ystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.
— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää tulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala on suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon aatelissyntyisen.
Ja hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen Hänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka seisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun auringossa.
Hän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän neidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä viemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli valmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä delfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja raikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin, jonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat. Koreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa ja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina ja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he tuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin ylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli kahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia ja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan hengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen herra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun he olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään taiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä hänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi signoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.
Signora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään kirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa sielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten. Yksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti tuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi sanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä tulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen edessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli hymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut märkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet kalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.
— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle selkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä käärmehiuksisissa kasvoissa.
Voimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle. Kuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan, tarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata kauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut Angelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin ottein hänen käsivarteensa.
— Oletko tullut hulluksi? Mitä sinä teet?
He painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori taiteilija tuolille.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Angelo. — Rauhoitu! Puhu!
Mutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo voinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.
— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki ihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu! Ota pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta tohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan prinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa toista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi, elämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin kauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee, makaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit sanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille soveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi. Minä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan, rupea ihmiseksi.
Ja hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä. Tuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut muutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä, mihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän seurasi tänään Angeloa.
Rooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä. Se oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria keltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä, osittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi syvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu paloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä paistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli sitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.
Iloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin vähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin kitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta roomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina, tuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta! Niin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja hentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.
Kuinka tänä päivänä olikaan kuuma, kuuma auringon laskettuakin! Tulta veressä, tulta ilmassa, tulta joka katseessa! Ilma oli tulvillaan kultaa ja ruusuja, elämä oli kultaa ja ruusuja!
— Nyt sinä olet kerrankin mukana! Antaudu nyt virran vietäväksi, sekä sisällisesti että ulkonaisesti.
— En milloinkaan ole ollut niin terve ja iloinen, sanoi nuori taiteilija. — Olet oikeassa, kaikki olette oikeassa: minä olin narri, uneksija. Ihminen kuuluu todellisuuden eikä mielikuvituksen maailmaan.
Laulun ja kitaran soidessa lähtivät nuoret miehet tuona tähtikirkkaana iltana osteriasta kuljeskelemaan pikkukaduille. Molemmat hehkuvat neilikat, Campagnan tyttäret, olivat mukana kulkueessa.
Angelon huoneessa, missä oli huiskin haiskin luonnoksia, pois viskottuja lehtiä ja hehkuvia, aistillisen upeita kuvia, hiljenivät äänet, mutta eivät silti menettäneet tulisuuttaan. Monella lehdellä lattialla nähtiin piirustus, joka aivan muistutti Campagnan tyttäriä erilaisissa voimakkaan kauniissa asennoissa, ja kuitenkin olivat he itse paljon kauniimmat. Kuusihaarainen kynttiläjalka antoi kaikkien sydäntensä palaa ja loistaa. Ja sisältäpäin paloi ja hehkui ihmishahmo jumaluutena.
— Apollo, Jupiter, teidän taivaaseenne ja loistoonne minä kohoan! Minä luulen, että elämän kukka tällä hetkellä puhkeaa sydämessäni.
Niin, se puhkesi — taittui, putosi, ja ilkeä, pyörryttävä höyry kiiri ilmaan, häikäisten näön, samentaen ajatukset. Aistimen ilotulitus sammui, ja tuli pilkkosen pimeä.
Hän pääsi kotiin, istuutui sänkynsä laidalle, kokosi ajatuksensa. Hyi! kajahti hänen omasta suustaan, hänen sydämensä syvyydestä. Sinä kurja, pois! alas! Ja hänen rinnastaan pääsi tuskan huokaus.
Pois, alas! Nämä tytön sanat, elävän Psyken sanat kajahtivat hänen rinnassaan, kajahtivat hänen huuliltaan. Hän nojasi päänsä tyynyjen varaan; ajatus kävi sameaksi, ja hän nukkui.
Päivän koittaessa hän karkasi ylös, kokosi uudelleen voimansa. Mitä tämä oli? Oliko kaikkityyni unta? Tytön sanat, käynti osteriassa, ilta Campagnan tulipunaisten neilikkain seurassa — oliko se ollut unta? Ei, kaikki oli todellisuutta, jota hän ei ennen ollut tuntenut.
Purppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen ja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden kuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut saastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui hän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut katsella teostaan.
Äänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän päivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan tietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.
Kului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki tuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta, menevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan tuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla, laahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo, jota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen päälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.
— Pois, alas! kuului lyhyt hautapuhe.
Tähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa raskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon kuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun hän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui luostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui kirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta Jumalassa.
Ja sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan maahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia, kuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi hän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle ollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen hekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä ystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä käärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!
Nyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen ja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se rauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.
Veli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi lujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti maailman ja meni luostariin.
Millä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten pyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän kirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä rististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi pienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan Rooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin, näki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore, ruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat, niin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä lumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet ilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja kauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!
Niin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi palata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja monia.
Sisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen täytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin leimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin, pahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha tuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana kuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa ikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme, jumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä meidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti, että hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla, kohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan maailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.
Eräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi hänet.
— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt onnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi hänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue vertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti totuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno itsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan, niinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta, mielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?
— Mene pois minun luotani, saatana! sanoi munkki ja läksi Angelon luota.
— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet tänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän otti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja tuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää pystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon lohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä, niinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita ajatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus, niinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä katsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön, rasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme aavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme, kuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!
Ja kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla, polvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei, ruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.
Kuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä näytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä ajatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet pois.
— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni. Salaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen oma.
Ja jumalvoima hänessä kärsi ja kamppaili.
— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle usko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa; minulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus, Psyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin kuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse haudasta.
Tähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran sammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat. Väräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen mitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä soi uskovaisen rinnassa.
— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa? — Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä minuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi — voiman, kirkkauden, rakkauden ihme!
Hänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon helähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui maahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten vainajien tomua.
Vuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien ennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha ja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin hautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja sisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.
Vuodet kuluivat.
Nikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään. Pääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän. Hänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä oli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä hänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan molemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko liikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä silmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä kerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja kaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet olivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko juoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.
Oli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä kirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena, raikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.
Sillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin jäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa; nuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava hautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli näkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä enemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen siivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä ruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken hahmo.
— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos! sanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,, kukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti. Se tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen heikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut, pyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen parhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen jumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee vainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi tänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.
Kirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä Psykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään autuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.
Kaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti tietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun muistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.