Joulusatu.
Metsässä, ylhäällä mäellä kasvoi avonaisen rannan luona tuollainen oikein vanha tammi, joka juuri oli kolmensadan kuudenkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta tuo pitkä aika ei puulle ollut enempää kuin yhtä monta päivää meille ihmisille. Me valvomme päivällä, nukumme yöllä ja näemme silloin unemme. Mutta toisin oli puun, puu valvoo kolme vuodenaikaa, vasta talven tullen se vaipuu uneen, talvi on sen nukkumisaika, se on sen yö tuon pitkän päivän jälkeen, jota sanotaan kevääksi, kesäksi ja syksyksi.
Monena lämpöisenä kesäpäivänä oli päiväperho tanssinut sen latvan ympärillä, elänyt, leijaillut ja tuntenut olevansa onnellinen, ja kun tuo pieni olento silloin hiljaisen autuaana hetkisen lepäsi jollakin suurella, tuoreella tammenlehdellä, sanoi puu aina: "Pieni raukka, koko sinun elämäsi on yksi ainoa päivä! Kuinka lyhyt sentään, se on niin surullista!"
— Surullista! vastasi siihen aina päiväperho, — mitä sinä sillä tarkoitat? Kaikkihan on niin ihmeellisen valoisaa, niin lämmintä ja kaunista, ja minä olen niin iloinen!
— Mutta vain yhden päivän ja sitten on kaikki ohi!
— Ohi! sanoi päiväperho. —- Mikä on ohi? Oletko sinäkin ohi?
— En, minä elän ehkä tuhansia sinun päivistäsi ja minun päiväni käsittää kokonaisia vuodenaikoja! Se on niin pitkää, ettet sinä ensinkään voi laskea sitä.
— En, sillä minä en ymmärrä sinua! Sinulla on tuhansia minun päiviäni, mutta minulla on tuhansia silmänräpäyksiä, joina saan olla onnellinen! Lakkaako koko tämän maailman ihanuus, kun sinä kuolet?
— Ei, sanoi puu, — kyllä kai se kestää kauemmin, äärettömän paljon kauemmin kuin minä voin ajatella.
— Mutta silloinhan meillä on yhtä paljon, paitsi että me laskemme eri lailla.
Ja päiväperho tanssi ja leijaili ilmassa, iloitsi hienoista, taidokkaista siivistään, niiden harsosta ja sametista, iloitsi lämpimästä ilmasta, joka oli niin höystetty apilavainion ja pensasaidan villien ruusujen, seljan ja kuusaman tuoksulla, puhumattakaan tuoksumarattien, esikkojen ja villin mintun lemusta. Tuoksu oli niin voimakas, että päiväperho luuli olevansa siitä hiukkasen päihdyksissään. Päivä oli pitkä ja kaunis, täynnä iloa ja suloista tuntua, ja kun sitten aurinko laski, tunsi pieni päiväperho aina niin miellyttävää väsymystä kaiken tuon hauskuuden jälkeen. Siipi ei enää tahtonut kannattaa sitä ja aivan hiljaa liukui se alas pehmoiselle, keinuvalle ruohonkorrelle, nyökkäsi päätään niinkuin sen tapa on ja nukkui niin iloisesti. Se oli kuollut.
— Pieni päiväperho-raukka! sanoi tammi, — se elämä oli toki liian lyhyt!
Ja jokaisena kesäpäivänä toistui sama tanssi, sama puhe, vastaus ja nukkuminen. Se toistui kautta kokonaisten päiväperhojen sukupolvien, ja kaikki ne olivat yhtä onnelliset, yhtä iloiset. Tammi seisoi valveilla kevätaamunsa, kesäpäivänsä ja syysehtoonsa, nyt oli maatapanon aika pian käsissä, sen yö, talvi oli tulossa.
Jo lauloivat myrskyt: "Hyvää yötä, hyvää yötä! Tuossa putosi lehti, tuossa putosi lehti! Me poimimme, me poimimme! Katso että voit nukkua! Me laulamme sinut uneen, me ravistamme sinut uneen, mutta — eikö totta — se tekee hyvää vanhoille oksille! Ne ryskivät pelkästä tyytyväisyydestä, nuku makeasti, nuku makeasti! On kolmassadas kuudeskymmenesviides yösi, oikeastaan sinä vain olet yksivuotias lapsi! Nuku makeasti! Pilvi siroittelee lunta, siitä tulee kokonainen lakana, lämmin peite jalkojesi ympärille! Nuku makeasti ja näe suloisia unia!"
Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet, joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.
Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona. Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten vaikeaa oli saada ravintoa talvella.
Oli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen saamme nyt kuulla.
Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä, ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat. Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti. Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.
Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän, se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi, levitti itseään, nosti itseään — ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.
Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, — lapsensilmiä, rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.
Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa. Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen, jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana kuin ihmisen rinnassa.
Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen vastaavan itselleen.
Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin, kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella, joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli laulua ja iloa aina taivaaseen asti.
— Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin päästä mukaan! sanoi tammi. — Ja sinisen kellokukan! Ja pienen satakaunon! — niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.
— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.
— Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit — ja sitä edellisenä vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! — ja villi omenapuu, miten kauniina se olikaan — ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien aikana —! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi voinut päästä mukaan!
— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.
— Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. — Ne ovat kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!
— Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi vastaan.
Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.
— Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. — Nyt ei mikään side pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki mukana!
— Kaikki!
Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta, juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä päiväperholle.
Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta, pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput, kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.
— Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat merimiehet. — Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata — ei mikään!
Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:
Sa veisaa, Herran kansa, nyt!Halleluja! Nyt täyttynyton rauhan käsky päällä maan!Halleluja. Halleluja!
Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan jouluyönä.
Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan, nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta. Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne, jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät merkitse mitään, mutta asetettuina riviin — niin, jos hyvä Jumala antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.
Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi, mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä olento.
Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli tuon torventoitahduksen — ja sitten puhui kukko äänekkäästi vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.
— Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. — Kaiken pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat, joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne kelpaa!
Nous'Aurinko Aamuntaivaalle vasta,mut ei noussut, se kukon kiekunasta.
— Minäpä heti saan kuulla raakuuksia! sanoi kukko. — Mutta olenpahan hyvässä seurassa, auringon seurassa! Eteenpäin!
OnBrahmavanha jumala,mut Hänt' ei meillä palvella.
— Tuo runo on minusta erinomaisen typerä! sanoi kukko. — Mutta luenpa eteenpäin!
Columbustakaa ulapan hän löysi uuden maailman.
NuorDavidvaihtoi aikoinaan hän paimensauvan valtikkaan.
KäyElefanttiraskaast' aina, vaikkeivät huolet häntä paina.
Jos tytön nimiFannyon, niin pojan taasenFilemon,
Maan pyörivän tiesGalilei, mut ennen uskottu sit' ei.
Siks turhaan moniHurraasoi, kun kieltä hillitä ei voi.
— Kuinka lapsi nyt voi käsittää tätä? sanoi kukko. — Tosin kansilehdellä kyllä seisoo: "Aapiskirja sekä suuria että pieniä varten", mutta suurilla on muutakin tekemistä kuin lukea aapis-runoja, ja pienet eivätvoisitä ymmärtää. Kaikella on rajansa. Eteenpäin!
OnIlvesmetsän elukka, mut hänt' ei usein tavata.
OliJaakoppoika Iisakin jaJoosefpoika Jaakopin.
VaikkKelloaina käy ja lyö,niin ympärill' on mykkä yö.
— Tuo nyt on olevinaan niin syvää, sanoi kukko, mutta minä vain en pääse sen pohjaan.
EiLornettiaooLeijonilla, mutt' usein salongin keikarilla.
Maayhteinen on äitimme ja häneen kerran palaamme.
— Tuo on suorastaan raakaa! sanoi kukko.
OnNeekerimusta ja mustaks' jää, vaikk' kuin sitä hankaa ja silittää.
Voi ihmisenOtsaanmahtua mit' ei tavata maassa, ei taivaassa.
VoiPesukarhupestä ja pesiä, niin ettei siinä mikään kesiä.
OnQuantumsana latinaa.Se kuinka, paljon tarkoittaa.
Voi paljon hyvää tehdäRaha, mut usein sitä seuraa paha.
Siit' älä pöyhkeäks paisu juuri, josSikalaumasonkin suuri.
— Sallitteko minun nyt kiekua, sanoi kukko, — kysyy voimia lukea niin paljon! Täytyy vetää henkeä! ja sitten se lauloi niin että rämähti kuin messinkitorvesta, ja sitä oli hyvin hauska kuunnella — kukon mielestä. — Eteenpäin!
SatuTanskanmaastakerrotaan: sit' ei hylkää Luoja milloinkaan.
— Tuo nyt tulee monen mielestä olemaan niin kaunista! sanoi kukko, — mutta ei minun mielestäni. Minä en näe siinä mitään kaunista. Eteenpäin!
Mies vanhaksi jos elää vaan, hänt'Ukokspian hoetaan.
Työkaluks on luotuViikate, ei lyömä-aseeks kelpaa se.
— Tässä ei hän ole voinut löytää mitään uutta!
On kullakin risti kannettavansaja Sokrateell' oliXantippansa.
— Hänen täytyi kuin täytyikin ottaa Xantippa. Xanthus nyt kerta kaikkiaan on parempi.
EliYgrasil-puunalla jumalat —,niin vanhat sadut kertovat.
— Nyt pääsemme pian loppuun! sanoi kukko, — se on aina lohdutus.Eteenpäin!
Sana.Zefyritietää länsituulia, joka kylmää ja jäätää poskea, huulta.
Voi äännähdellä eläinkin, mutihmis-ääniihanin!
Mik' oksa paras? — Et hoksaa.Muista kyyhkynÖljypuunoksaa!
— Siihen se päättyi, mutta emme silti ole siitä päässeet. Nyt se painetaan. Ja sitten sitä luetaan, sitä tarjotaan arvokkaiden vanhojen kirjainvärssyjen tilalle minun kirjassani! Mitä sanoo seurakunta, oppineet ja oppimattomat, yksityiset ja kootut teokset? Mitä sanoo kirjakaappi? Minä olen puhunut — nyt voivat toiset toimia!
Ja kirjat jäivät paikoilleen ja kaappi jäi paikoilleen, mutta kukko lensi taas takaisin suureen A-kirjaimeensa ja katseli ylpeänä ympärilleen.
— Minä puhuin hyvin, minä lauloin hyvin —! Siinä ei uusi aapiskirja pysty kilpailemaan kanssani! Se kuolee varmaan! Se onkin kuollut! Sillä ei ole kukkoa!
Haikarat kertovat pienokaisilleen niin paljon satuja, kaikki soilta ja rämeiltä. Tavallisesti ne ovat sovitetut iän ja käsityskyvyn mukaan, pienimmät poikaset tyytyvät siihen että sanotaan "ripi, rapi, turre-lurre!" ne pitävät sitä suurenmoisena, mutta vanhemmat kaipaavat syvempää merkitystä, tai ainakin jotakin perhettä koskevaa. Kahdesta vanhimmasta ja pisimmästä sadusta, jotka ovat säilyneet haikaroiden keskuudessa, tunnemme kaikki toisen, sadun Mooseksesta, jonka hänen äitinsä pani Niilin veteen, jonka kuninkaan tytär löysi, joka sai hyvän kasvatuksen, josta tuli suuri mies ja josta myöskään ei tiedetä, mihin hänet haudattiin. Se on varsin tavallinen.
Toista satua ei vielä tunneta, ehkä sentähden, että se on melkein kotimainen. Se satu on kulkenut haikaraemon suusta haikaraemon suuhun tuhansia vuosia, ja jokainen heistä on kertonut sen paremmin ja paremmin, ja me kerromme sen nyt kaikkein parhaimmin.
Ensimäinen haikarapari, joka toi sen tullessaan ja eläytyi siihen, vietti kesää viikingin hirsilinnan katolla Villisuolla Vendsysselissä. Se on Hjörringin lääniä, Jyllannissa, aivan likellä Skagenia, puhuaksemme oppineesti. Siellä on vielä tavattoman suuri suo, siitä luetaan lääninkertomuksessa. Tämä on ollut merenpohjaa, mutta se on kohonnut, sanotaan siinä. Villisuota riittää penikulmien pituudelta, joka taholla sitä ympäröivät märät niityt, hyllyvät rämeet vehkasoineen, muuraimineen ja vaivaisine puineen. Melkein aina vaappuu sumu sen päällä ja seitsemänkymmentä vuotta sitten siellä vielä tavattiin susia. Sitä saattaa syystä kutsua Villisuoksi, ja voi kuvitella kuinka villiä, kuinka paljon suota ja järveä siellä on ollut tuhat vuotta sitten! Niin, pääasiassa näki kai silloin samaa mitä vieläkin näkee: kaislat olivat samankorkuiset, niillä oli samanlaiset pitkät lehdet ja sinipunervanruskeat untuvakukat kuin nytkin, koivu kasvoi siellä valkein rungoin, hienot lehvät riippuen keveinä niinkuin vieläkin. Ja mitä tulee eläviin olentoihin, jotka saapuivat tänne, niin käytti kärpänen harsopukuaan leikattuna samaan kuosiin kuin nyt, haikaran lempiväri oli valkoinen, koristettuna mustalla ja punaisilla sukilla. Ihmiset sensijaan käyttivät toista puvunmallia kuin tähän maailmanaikaan, mutta jokaiselle heistä, orjalle tai metsästäjälle, kenelle tahansa, joka astui hyllyvälle maaperälle, kävi tuhat vuotta sitten niinkuin vieläkin käy niille,, jotka tulevat tänne: ne upposivat ja vaipuivat alas liejukuninkaan luo, joka hallitsi alhaalla suuressa suovaltakunnassa. Lettokuninkaaksi häntä myöskin voisi nimittää, mutta me sanomme nyt mieluummin "Liejukuningas"; ja siksi kutsuivat häntä haikaratkin. Hyvin vähän tiedetään hänen hallituksestaan, mutta se onkin ehkä parasta.
Nevan luona, aivan likellä Lim-vuonoa, oli viikingin kolmikerroksinen hirsilinna muurattuine kellareineen ja torneineen. Katon harjalle oli haikara rakentanut pesän, haikaraemo hautoi paraikaa ja oli varma, että munat onnistuvat.
Eräänä iltana viipyi haikaraisä hiukan pitkään ulkona ja kun hän tuli kotiin, näytti hän pörröttyneeltä ja kiihtyneeltä.
—- Minulla on oikein hirveitä sinulle kerrottavana, sanoi hän haikaraemolle.
— Jätä sinä se tekemättä, sanoi emo, — muista, että minä haudon, se voisi vahingoittaa minua ja silloin se vaikuttaa muniin.
— Sinun täytyy se tietää! sanoi isä. — Meidän isäntämme tytär Egyptistä on tullut tänne. Hän on uskaltanut tehdä matkan tänne ja sen tiensä hän on kadonnut!
— Hän, joka on haltiattarien sukua! Kerro toki! Sinä tiedät, etten minä jaksa odottaa tähän aikaan, kun haudon.
— Näetkös, äiti, hän on uskonut tohtorin sanaan, josta sinä kerroit minulle. Hän on uskonut, että suokukka täältä ylhäältä voisi auttaa hänen sairasta isäänsä, ja hän on lentänyt höyhenhahmossa noiden kahden muun höyhenhahmoprinsessan kanssa, jotka joka vuosi tulevat tänne pohjoiseen nuorentumaan! Hän on tullut, ja saman tien kadonnut!
— Sinä siinä kerrot niin laveasti! sanoi haikaraemo. — Munat voivat kylmettyä! Minä en voi kestää jännitystä!
— Minä olen pitänyt silmäni auki, sanoi haikaraisä, — ja tänä iltana kun astelin kaislojen joukossa, sellaisissa paikoissa missä hyllyvä maa kannattaa, silloin tuli kolme joutsenta. Niiden lennossa oli jotakin, joka sanoi minulle: pidäppäs varasi, ne eivät ole oikeita joutsenia, ne ovat vain joutsenhahmoja! Sinä tajuat sen tunteellasi, äiti, niinkuin minäkin, sinä tiedät mikä on oikeaa!
— Tietysti! sanoi emo, — mutta kerro prinsessasta! Minua ikävystyttää kuulla joutsenhahmoista.
— Täällä keskellä suota on, niinkuin tiedät, ikäänkuin järvi, sanoi haikaraisä, — sinä näet siitä kappaleen, kunhan kohottaut. Siellä kaislojen ja vihreän hyllymaan luona oli suuri lepänkanto, tälle asettuivat joutsenet, kaikki kolme, räpyttelivät siipiään ja katselivat ympärilleen. Yksi niistä riisui joutsenhahmon ja minä tunsin hänet kotiprinsessaksemme Egyptistä. Siinä hän istui eikä hänellä ollut yllään mitään muuta viittaa kuin pitkät mustat hiuksensa. Hän pyysi molempia muita joutsenia, kuulin sen, hyvin vartioimaan joutsenhahmoa sillaikaa kuin hän sukeltaa veteen poimimaan kukkaa, jonka hän luuli näkevänsä. Ne nyökyttivät päitään, kohottelivat ja nostelivat irtonaista höyhenpukua. Kas, mitähän ne aikovat, ajattelin, ja hän kysyi niiltä nähtävästi samaa, ja vastauksen hän saikin, näki omin silmin: ne lensivät ilmaan, vieden mukanaan hänen höyhenhahmonsa! "Sukella sinä!" huusivat ne, "et milloinkaan enää lennä joutsenhahmossa, et milloinkaan näe Egyptinmaata! Istu siellä Villisuossa!" ja sitten ne repivät hänen höyhenhahmonsa sadoiksi kappaleiksi, niin että höyhenet lentelivät yltympäri ikäänkuin olisi satanut lumiräntää. Ja sen tiensä lensivät pahat prinsessat.
— Se on kauheaa! sanoi haikaraemo, — minä en saata sitä kuulla! Mutta kerro, mitä sitten tapahtui!
— Prinsessa itki ja vaikeroi! Kyyneleet vuotivat lepänkannolle, ja sitten se liikahti, sillä se oli liejukuningas itse, hän, joka asuu suossa. Minä näin kuinka kanto kääntyi ja sitten ei enää ollut mitään kantoa, esiin pistivät pitkät, liejuiset oksat, niinkuin käsivarret. Silloin pelästyi lapsiraukka ja läksi juoksemaan hyllyvälle maalle, mutta sehän ei kanna minuakaan, vielä vähemmin häntä. Hän upposi kohta ja lepänkanto meni mukana alas, hän se juuri veti. Nousi suuria mustia kuplia, sitten ei enää näkynyt jälkeäkään. Nyt hän on haudattu Villisuohon, ei milloinkaan hän palaa tuomaan kukkaa Egyptin maahan. Sinä et olisi voinut sitä katsella, äiti!
— Sellaisia ei sinun ensinkään pitäisi kertoa minulle tähän aikaan! Munat voivat siitä kärsiä. Prinsessa kyllä pitää puoliaan! Hän saa varmaan apua! Jos olisi ollut kysymys minusta tai sinusta, jostakin meikäläisestä, niin olisi oltu mennyttä kalua!
— Käynpä kuitenkin joka päivä katsomassa! sanoi haikaraisä, ja hän piti sanansa.
Kului pitkä aika.
Silloin hän eräänä päivänä näki, että syvältä pohjasta kohosi vihreä varsi, ja kun se pääsi vedenpintaan asti, kasvoi esiin lehti, joka levenemistään leveni. Aivan viereen tuli nuppu ja kun haikaraisä eräänä aamuna lensi sen ylitse, avautui auringonsäteiden voimakkaasti lämmittäessä, kukannuppu ja sen keskellä makasi kaunis lapsi, pieni tyttö, ikäänkuin hän olisi noussut kylvystä. Hän oli siinä määrin egyptiläisen prinsessan näköinen, että haikara ensin luuli, että se oli hän, joka oli tullut pieneksi, mutta kun hän mietti asiaa, huomasi hän todenmukaisemmaksi, että se oli hänen ja liejukuninkaan lapsi. Sentähden se lepäsi lumpeessa.
— Ei hän toki voi jäädä sinne makaamaan! ajatteli haikara. — Minun pesässäni meitä muutenkin on tarpeeksi monta! Mutta mieleenipä johtuu, ettei viikinkirouvalla ole lapsia, usein hän on toivonut pienokaista, minuahan syytetään siitä, että tuon lapset, teenpä siitä kerran toden! Lennän viikinkirouvan luo ja vien lapsen. Siellä vasta ilo nousee!
Ja haikara otti pienen tytön, lensi hirsilinnalle, löi nokallaan läven rakko-ruutuun, laski lapsen viikinkirouvan rinnalle, lensi sitten haikaraemon luo ja kertoi, ja poikaset kuuntelivat. Ne olivat jo tarpeeksi suuria saadakseen kuulla sellaista.
— Katsos, prinsessa ei ole kuollut! Hän on lähettänyt pienokaisen tänne ylös, ja nyt on tämä saanut kodin.
— Sitähän minä olen sanonut ensi hetkestä asti! sanoi haikaraemo. — Ajattele nyt hiukkasen omiasikin! Matka-aika on pian käsissä, silloin tällöin jo syhyy siipiäni! Käki ja satakieli ovat jo poissa ja viiriäiset puhuvat, että pian saamme hyvän myötätuulen! Meidän poikasemme kyllä pitävät puolensa harjoituksissa, jos heidät oikein tunnen!
Kylläpä viikinkirouva tuli iloiseksi, kun hän aamulla heräsi ja löysi rinnaltaan pienen, kauniin lapsen. Hän suuteli ja taputteli sitä, mutta se kirkui kauheasti, pyristeli käsiään ja jalkojaan, se ei ensinkään tuntunut olevan tyytyväinen. Se itki itsensä nukuksiin ja siinä nukkuessaan oli se niin suloinen, ettei suloisempaa saata ajatella. Viikinkirouva oli niin iloinen, niin hilpeä, niin reipas, hänelle tuli aavistus, että hänen puolisonsa kaikkine miehineen nyt varmaan tulee yhtä odottamatta kuin pienokainenkin, ja niin tuli sekä hänelle että koko talolle kiire, jotta kaikki saataisiin kuntoon. Pitkät kirjavat seinävaatteet, jotka hän ja palvelijattaret itse olivat kutoneet ja joissa oli heidän epäjumaliensa kuvia, Odinin, Torin ja Frejan, niinkuin niitä kutsuttiin, ripustettiin seinille. Orjat saivat kiilloittaa vanhat kilvet, joita käytettiin koristuksena, penkeille pantiin patjoja ja kuivia puita keskellä hallia olevalle liedelle, jotta rovio heti voitaisiin sytyttää. Viikinkirouva otti itse osaa työhön, joten hän illalla oli aika väsynyt ja nukkui hyvin. Kun hän sitten aamupuoleen heräsi, säikähti hän hirveästi, sillä pieni lapsi oli kuin olikin poissa. Hän hypähti pystyyn, sytytti petäjäisen päreen ja katseli ympärilleen, ja silloin oli vuoteen jalkopäässä ei pieni lapsi, vaan suuri, ruma rupisammakko. Se inhoitti häntä, hän otti suuren seipään ja aikoi lyödä sammakon kuoliaaksi, mutta se katsoi häneen niin ihmeellisin, surullisin silmin, ettei hän voinut iskeä. Vielä kerran katseli hän ympärilleen, sammakko päästi heikon, surkean äännähdyksen, viikinkirouva hätkähti sen kuullessaan ja juoksi vuoteen luota ikkunaluukulle ja avasi sen. Samassa tuli aurinko esiin, loi säteensä suoraan vuoteelle, suureen rupikonnaan, ja yhtäkkiä eläimen leveä suu ikäänkuin vetäytyi kokoon ja kävi pieneksi ja punaiseksi, jäsenet ojentuivat mitä kauneimman muotoisiksi, se oli hänen oma pieni, suloinen lapsensa, joka siinä makasi, eikä mikään ruma sammakko.
— Mitä ihmettä tämä on, sanoi hän, — olenko minä nähnyt pahaa unta? Sehän on minun oma herttainen keijukaislapseni, joka siinä makaa! Ja hän suuteli ja paineli sitä rintaansa vastaan, mutta se kynsi ja puri joka haaralle kuin villi kissanpoika.
Ei sinä päivänä eikä seuraavanakaan kuulunut viikinkiherraa, vaikka hän oli matkalla, mutta tuuli oli vastainen, se puhalsi haikaroiden kannalta katsoen etelästä päin. Toisen myötätuuli on toisen vastatuuli.
Parina päivänä ja yönä selveni viikinkirouvalle, miten hänen pienen lapsensa laita oli: se oli kauhean noituuden kiroissa. Päivällä se oli kaunis kuin valon keiju, mutta luonteeltaan paha ja villi, yöllä taas se oli ruma rupikonna, hiljainen ja valittava ja katseli surullisin silmin. Tässä oli kaksi luontoa, jotka vaihtelivat sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Se johtui siitä, että pienellä tytöllä, jonka haikara oli tuonut, päivällä oli oikean äitinsä ulkomuoto, mutta samaan aikaan isänsä luonnonlaatu. Yöllä sensijaan tuli näkyviin sukulaisuus isän kanssa sen ruumiillisessa hahmossa, kun siinä sensijaan sisällisesti loisti äidin mieli ja sydän. Kuka saattoikaan vapauttaa tästä taikavallasta? Viikinkirouva oli tästä suruissaan ja tuskissaan ja kuitenkin hänen sydämensä oli kiintynyt tuohon raukkaan, jonka tilasta hän ei luullut uskaltavansa kertoa puolisolleen, kun tämä nyt pian oli saapuva kotiin, sillä silloin hän varmaan, niinkuin tapa oli, panisi lapsiraukan yleiselle maantielle, josta sen saisi ottaa, kuka halusi. Sitä ei kunnon viikinkirouva raaskinut tehdä, hänen puolisonsa saakoon vain päivän aikaan nähdä lapsen.
Eräänä aamuna suhisivat haikaransiivet katon yli. Toista sataa haikaraparia oli levännyt suurten harjoitusten jälkeen, nyt ne lähtivät lentoon suunnatakseen kulkunsa etelää kohti.
— Joka mies valmiina! kuului komento. — Vaimo ja lapset myöskin!
— Minä olen niin kevyt! sanoivat haikaranpoikaset, — minussa kitiää ja kutiaa aina jalkoihin asti, ikäänkuin olisin täynnä eläviä sammakkoja. Kuinka on hauskaa päästä matkustamaan ulkomaille!
— Pysykää joukossa! sanoivat isä ja äiti, — älkääkä niin paljon soittako suutanne, se rasittaa rintaa!
Ja he lensivät.
Samassa kajahti kankaalla torvi, viikinki oli laskenut maihin kaikkine miehineen. He palasivat kotiin, muassaan runsas saalis, Gallian rannalta, missä kansa, niinkuin britteinkin maassa, kauhuissaan lauloi:
Pelasta meitä villeistä normanneista!
Nousipa viikinkilinnassa Villisuon laidalla ilo ja riemu! Sima-amme tuotiin halliin, rovio sytytettiin ja hevosia teurastettiin. Piti oikein juhlittaman. Uhripappi pirskoitti lämpöisen hevosveren orjien päälle alkajaisiksi. Tuli räiskyi, sauhu kiiri katonrajaan, karsta karisi alas orsista, mutta siihen oli totuttu. Vieraita oli kutsuttu ja he saivat runsaita lahjoja, unohdetut olivat kavaluus ja salajuonet. Juotiin, ja sitten he heittivät kalvetut luut toistensa kasvoihin, se oli hyvän tuulen merkki. Runolaulaja — se oli eräänlainen soittaja, joka samalla oli soturi — oli ollut heidän mukanaan ja tiesi mistä hän lauloi: esitti heille laulun, jossa he kuulivat kaikista sankarteoistaan ja merkillisyyksistään. Joka värsyä seurasi sama kerto: "omaisuus kuolee, sukulaiset kuolevat, itse kuolet niinikään, mutta koskaan ei kuole uljas nimi!" ja sitten he kaikki löivät kilpiin ja vasaroivat veitsellä tai luukappaleilla pöytään, niin että kumisi.
Viikinkirouva istui poikkirahilla avonaisessa vierashallissa, hänellä oli silkkipuku, kultaiset rannerenkaat ja suuret meripihkahelmet, hän oli parhaimmassa asussaan ja runolaulaja mainitsi laulussaan häntäkin, puhui kultaisesta aarteesta, jonka hän oli lahjoittanut rikkaalle puolisolleen, ja tämä oli oikein iloissaan kauniista lapsesta, hän oli nähnyt sen vain päivällä kaikessa sen kauneudessa. Sen villeys oli hänelle mieleen, tytöstä saattoi tulla, sanoi hän, komea kilpineito, joka pystyi kaatamaan urhonsa; hän ei räpyttäisi silmää, kun tottunut käsi leikillä hakkaisi terävällä miekalla häneltä kulmakarvat.
Sima-amme tyhjennettiin, uusi tuotiin sijaan, juotiinpa oikein aika tavalla, tämä väki sieti täyden mitan. Siihen aikaan käytettiin sananpartta: "karja tietää, koska on lähdettävä kotiin laitumelta, mutta tyhmä mies ei koskaan tunne vatsansa määrää." Niin, kyllähän se tiedettiin, mutta toisin tiedetään ja toisin tehdään! Tiedettiin myöskin, että: "hyvä vieras käy pahaksi, kun hän kauan istuu toisen miehen talossa!" Mutta täällä viivyttiin kuitenkin, särvin ja sima ovat hyvät nauttia! Iloa pidettiin. Ja yöksi panivat orjat maata lämpöiseen tuhkaan, kastoivat sormensa rasvaiseen nokeen ja nuolivat ne. Se oli hauskaa aikaa!
Vielä kerran sinä vuonna läksi viikinki retkelle, vaikka syystalven myrskyt jo nousivat. Hän läksi miehineen Britteinmaan rannoille, olihan mentävä vain "veden poikki", sanoi hän, ja hänen emäntänsä jäi kotiin pienen tyttönsä kanssa, ja varmaa on, että kasvatusäiti miltei piti enemmän lempeäsilmäisestä, huokailevasta rupikonna-raukasta kuin kaunottaresta, joka kynsi ja puri joka taholle.
Raaka, märkä syyssumu, "Suuton", joka nakertaa poikki lehdet, lepäsi metsän ja nummen yllä. "Lintu sulaton", joksi sanottiin lunta, lensi heti paikalle, toinen lintu toisen jälkeen, talvi teki tuloaan. Varpuset ottivat haltuunsa haikaranpesän ja keskustelivat omalla tavallaan poissaolevasta herrasväestä; tämä itse, haikarapari kaikkine poikineen, niin, missä ne nyt olivat?
* * * * *
Haikarat olivat nyt Egyptinmaassa, missä aurinko paistoi lämpöisesti niinkuin meillä kauniina kesäpäivänä. Tamarindit ja akaasiat kukoistivat ympärillä, Muhametin kuu loisti kirkkaana temppelien kupukatoilta. Solakoiden tornien harjoilla istui moni haikarapari lepäämässä pitkän matkan vaivoista, kokonaisten parvien pesät, toinen toisen vieressä, olivat mahtavien pylväiden nenässä, temppelien sortuneilla kaariholveilla ja unohdetuilla asuinsijoilla. Taatelipalmu nosti lehväkatostaan ikäänkuin se olisi tahtonut olla auringonvarjona. Valkeanharmaat pyramiidit erottautuivat kirkkaassa ilmassa kuin varjokuvat erämaata vastaan, missä kamelikurki tiesi voivansa käyttää jalkojaan ja jalopeura istui ja katseli suurin, viisain silmin marmorisfinksiä, joka oli puoleksi haudattuna hiekkaan. Niilin vesi oli alentunut, koko joenuoma kihisi sammakkoja ja se oli kuin olikin haikaraperheelle kaikkein kaunein näky tässä maailmassa. Poikaset luulivat sitä näköhäiriöksi, niin suurenmoisena he pitivät sitä.
— Semmoista täällä on, ja semmoista meillä aina on lämpöisessä maassamme, sanoi haikaraemo, ja pienokaisten vatsaa kutitti.
— Vieläkö me saamme nähdä enemmän? sanoivat he. — Vieläkö mennään paljon, paljon kauemma sisämaahan?
— Siellä ei ole sen enempää näkemistä! sanoi haikaraemo, — hedelmällisellä puolella on vain synkkää metsää, missä puut kasvavat likekkäin ja piikkiset köynnöskasvit kietovat ne toisiinsa, ainoastaan elefantti kömpelöine jalkoineen voi siellä polkea itselleen tien. Käärmeet ovat meille siellä liian suuret ja sisiliskot liian vikkelät. Jos te tahdotte erämaan puolelle, niin saatte hiekkaa silmiinne, koetittepa olla miten päin hyvänsä, niin joudutte hiekkapyörteeseen! Ei, täällä on paras! Täällä on sammakkoja ja heinäsirkkoja! Tänne minä jään ja te myöskin.
Ja he jäivät. Vanhukset istuivat pesässään solakan minaretin harjalla, lepäilivät ja siloittelivat samalla ahkerasti sulkiaan ja hankasivat nokallaan punaisia sukkiaan. Sitten he kohottivat kaulojaan, tervehtivät juhlallisesti ja nostivat päätään, jonka otsa oli niin korkea ja untuvat niin hienot ja sileät, niiden ruskeat silmät loistivat niin viisaina. Naaraspoikaset astelivat juhlallisesti mehevien ruokojen joukossa, katselivat salavihkaa toisiin haikaranpoikasiin, tekivät tuttavuuksia ja nielaisivat joka kolmannella askeleella sammakon, tai retuuttivat perässään pientä käärmettä, se oli kaunista, luulivat he, ja se maistui. Koiraspoikaset hakivat riitaa, löivät toisiaan siivillään, iskivät nokillaan, jopa pistivät verillekin, ja sitten joutui se kihloihin ja se kihloihin, koiraspoikaset ja naaraspoikaset, sitä vartenhan he elivät. He tekivät pesää ja joutuivat taas uudestaan riitaan, sillä kuumissa maissa ne nyt kaikki ovat niin kuumaverisiä, mutta hauskaa se oli ja varsinkin se oli suuri ilo vanhuksille: kaikkihan on kaunista omissa poikasissa! Joka päivä oli täällä auringonpaistetta, joka päivä yllinkyllin syömistä, ei voinut muuta ajatella kuin huvittelemista. — Mutta rikkaassa linnassa, egyptiläisen talonisännän luona, joksi he häntä kutsuivat, ei ilo ensinkään viihtynyt. Rikas mahtava herra makasi leposohvalla, kaikki jäsenet kankeina, oikaistuna kuin muumio, keskellä suurta salia, jonka seinät olivat kirjaviksi maalatut. Hän makasi kuin tulpaanissa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään, kuollut hän ei ollut eikä myöskään oikein saattanut sanoa hänen elävänkään. Pelastavaa suokukkasta pohjoisista maista, sitä, jota läksi etsimään ja poimimaan häntä enimmän rakastava olento, ei kuulunut eikä näkynyt. Hänen nuori, kaunis tyttärensä, joka joutsenhahmossa oli lentänyt merten ja maiden taakse, kauas pohjoista kohti, ei koskaan tule takaisin. "Hän on kuollut ja poissa!" olivat molemmat kotiinpalanneet joutsenneidot kertoneet. He olivat siitä tehneet kokonaisen tarinan, sen he kertoivat: — Me lensimme kaikki kolme korkealla ilmassa, silloin näki meidät metsästäjä ja ampui nuolensa. Se sattui nuoreen ystävättäreemme, ja hitaasti, joikuen jäähyväislauluansa, vaipui hän kuin kuoleva joutsen, alas keskelle metsälampea. Sinne rantaan, tuoksuvan riippukoivun alle me hautasimme hänet. Mutta kyllä me sitten kostimmekin: sidoimme tulta pääskysen siiven alle, joka rakensi pesänsä metsästäjän olkikaton alle. Se syttyi, talo paloi poroksi, hän jäi sisään, tulipalo kumotti lammen poikki kumartuvaan riippukoivuun, missä hän nyt on maana maassa. Ei milloinkaan hän tule Egyptinmaahan!
Ja sitte he itkivät molemmat, ja haikaraisä, kun tämän kuuli, rämisteli nokkaansa niin että kumisi:
— Valheita ja juonia! sanoi hän. — Tekisipä mieli työntää nokkani suoraan heidän rintaansa.
— Ja katkaista se! sanoi haikaraemo. — Silloin olisit hauskan näköinen! Ajattele ensin itseäsi ja sitten perhettäsi, kaikki muu on sivuasia!
— Kyllä minä kuitenkin asetun avonaisen kupukaton syrjälle huomenna, kun kaikki viisaat ja oppineet kokoontuvat puhumaan sairaasta. Ehkäpä he sitten pääsevät hiukan likemmä totuutta!
Ja viisaat ja oppineet kokoontuivat ja puhuivat paljon, pohtivat asiaa laajalti ja lavealta, haikara ei saanut siitä mitään selvää — eikä siitä myöskään tullut mitään selvää sairaalle tai tyttärelle Villisuossa. Mutta me voimme silti kuunnella sitä, täytyyhän kuunnella niin paljon tässä maailmassa.
Mutta nyt on paikallaan kuulla ja tietää, mitä on tapahtunut ennemmin, niin voimme paremmin seurata tarinaa, ainakin yhtä paljon kuin haikaraisä.
— Rakkaus synnyttää elämää! Korkein rakkaus synnyttää korkeimman elämän! Ainoastaan rakkauden avulla saattaa hänen elämänsä pelastua! niin oli sanottu, ja se oli erinomaisen viisaasti ja hyvin sanottu, vakuuttivat oppineet.
— Se on kaunis ajatus! sanoi haikaraisä heti.
— Minä en oikein ymmärrä sitä! sanoi haikaraemo, — eikä se ole minun syyni, vaan ajatuksen. Mutta samapa tuo saattaa olla, minulla on muuta ajattelemista!
Ja sitten olivat oppineet puhuneet rakkaudesta tämän ja tuon välillä, erosta mikä siinä oli, rakkaudesta jota rakastavaiset tuntevat ja rakkaudesta vanhempien ja lasten, valon ja kasvien kesken, kuinka auringonsäde suuteli liejua ja kutsui esiin ituja — tämä kaikki esitettiin niin laajasti ja oppineesti, että haikaraisälle kävi mahdottomaksi seurata, saatikka sitten toistaa sitä. Hän kävi miettiväiseksi, ummisteli silmiään ja seisoi yhdellä jalalla koko seuraavan päivän. Oppi oli hänen liian raskas kantaa.
Sen kuitenkin haikaraisä ymmärsi — hän oli kuullut sekä pikkueläjien että kaikkein ylhäisimpien sydämensä sisimmästä puhuvan —, että oli suuri onnettomuus monille tuhansille ja maille myöskin, että tuo mies makasi sairaana eikä voinut parantua. Iloa ja siunausta siitä koituisi, jos hän saisi takaisin terveytensä. "Mutta missä kasvaa hänen terveytensä kukka?" sitä he kaikki olivat kysyneet, kysyneet oppineissa kirjoituksissa, tuikkivilta tähdiltä, tuulelta ja sateelta, kysyneet kaikkia mahdollisia kiertoteitä, ja vihdoin olivat viisaat ja oppineet, niinkuin sanottu, keksineet: "rakkaus synnyttää elämää, synnyttää elämän isään". Ja siinä he sanoivat enemmän kuin mitä itsekään ymmärsivät. He toistivat ja kirjoittivat reseptiksi: "Rakkaus synnyttää elämää", mutta kuinka koko tämä juttu reseptin mukaan valmistettaisiin, niin, siitä oltiin ymmällä. Vihdoin tulivat he yksimielisiksi siitä, että avun täytyi tulla prinsessan välityksellä, hänen, joka koko sielustaan ja sydämestään rakasti tätä isää. Vihdoin keksittiin myöskin, millä lailla oli meneteltävä. Niin, siitä oli nyt jo kulunut vuosia ja päiviä. Tyttären piti, kun uusikuu joka nousi, taasen oli laskenut, lähteä marmorisfinksin luo aavikon laitaan, luoda pois hiekka jalustalle vievän oven edestä, ja sitten kulkea läpi pitkän käytävän, joka johti keskelle yhtä suurista pyramiideista, missä muuan menneisyyden mahtava kuningas lepäsi loiston, komeuden ja muumiokotelon ympäröimänä. Siellä piti tytön kumartua kuolleen puoleen ja silloin hänelle ilmoitettaisiin, mistä hänen isälleen saataisiin elämä ja pelastus.
Kaiken tämän hän oli toimittanut ja unessa saanut tietää, että hänen syvästä suosta Tanskanmaalla — paikka oli selitetty hyvin tarkkaan — piti tuoda kotiin se lotuskukka, joka veden syvyydessä oli koskettanut hänen rintaansa; silloin pelastuisi isä.
Ja sentähden lensi tytär joutsenhahmossa Egyptinmaasta Villisuolle. Kas, tämän kaiken tiesivät haikaraisä ja haikaraemo ja nyt mekin tiedämme sen paremmin kuin ennen. Me tiedämme, että liejukuningas veti hänet mukaansa, tiedämme, että hän kotiväen silmissä on kuollut ja poissa. Ainoastaan viisain heistä kaikista sanoi vielä niinkuin haikaraemo: "prinsessa kyllä pitää puoliaan"! ja sitä he jäivät odottamaan, sillä he eivät tietäneet muuta keinoa.
— Minäpä luulen, että näpistän joutsenhahmon molemmilta pahoilta prinsessoilta! sanoi haikaraisä, — niin eivät pääse Villisuolle tekemään kiusaa. Joutsenhahmot säilytän siellä siksi kunnes niitä tarvitaan!
— Missä sinä ne säilytät? kysyi haikaraemo.
— Meidän pesässämme Villisuon laidalla! sanoi isä. — Minä ja nuorimmat poikaset kuljetamme ne yksissä neuvoin, ja jos ne käyvät meille liian työläiksi kantaa, niin on matkalla yllin kyllin paikkoja, johon ne voi kätkeä ensi muuttoon. Yksi joutsenhahmo hänelle tosin riittäisi, mutta kaksi on parempi. Hyvä on aina ottaa paljon matkavaatteita pohjoiseen maahan!
— Siitä ei sinua kukaan kiitä! sanoi haikaraemo. — Mutta olethan sinä herra talossa! Minulla ei ole mitään sanomista paitsi hautoma-aikana.
* * * * *
Viikinkilinnassa Villisuon laidalla, minne haikarat kevätpuoleen lensivät, oli pieni tyttö saanut nimen. Helgaksi he olivat ruvenneet kutsumaan häntä, mutta se nimi oli liian hempeä sellaiselle mielelle, joka asui tuossa mitä kauneimmassa olennossa. Kuukausi kuukaudelta tuli se enemmän näkyviin ja vuosien kuluessa, haikaroiden tehdessä matkansa syksyllä Niiliä kohti, keväällä Villisuota kohti, kasvoi pieni lapsi suureksi tytöksi, ja ennenkuin tiesikään, oli hän mitä ihanin kuusitoistavuotias neito; ulkokuoreltaan ihana, mutta sydämeltään kova ja raju, hurjempi useimpia tänä kovana, pimeänä aikana.
Hänelle oli ilo valkeilla käsillään vihmoa teurastetun uhrihevosen höyryävää verta. Hän puraisi mielensä hurjuudessa kaulan poikki mustalta kukolta, joka uhripapin piti teurastaa, ja kasvatusisälleen hän sanoi tosissaan:
— Jos sinun vihamiehesi tulisivat ja pistäisivät köydet katonparrujen päihin ja nostaisivat katon huoneesi päältä sinun nukkuessasi, niin minä en herättäisi sinua, vaikka voisinkin! Minä en kuulisi sitä, niin kiehuu veri vieläkin siinä poskessa, jota sinä vuosikausia sitten löit — sinä! Kyllä minä muistan sen!
Mutta viikinki ei uskonut näihin sanoihin, tytön kauneus oli hurmannut hänet niinkuin muutkin, eikähän hän liioin tietänyt, kuinka pienellä Helkalla mieli ja hahmo vaihtelivat. Ilman satulaa hän istui kuin kiinnikasvaneena täyttä laukkaa laskettavan hevosen selkään, eikä hän hypännyt pois, jos se tappeli muiden vihaisten hevosten kanssa. Täysissä vaatteissaan heittäysi hän rantatöyräältä vuonon vahvasti virtaavaan veteen ja ui viikinkiä vastaan, kun hänen veneensä ohjasi rantaa kohti. Pitkistä kauniista hiuksistaan leikkasi hän pisimmän suortuvan ja palmikoi siitä jänteen jouseensa:
— Oma tekemä hyvin tehty! sanoi hän.
Viikinkirouva oli kyllä tavallisesti luja sekä tahdoltaan että mieleltään, mutta tytärtä kohtaan hän käyttäytyi kuin lempeä, pelonalainen nainen, hänhän tiesikin, että noituus riivasi tuota kauhistuttavaa lasta.
Tuntui siltä kuin Helga sulaa häijyyttään hiukan liian usein olisi saanut päähänsä, äidin seisoessa porstuassa tai tullessa pihalle istuakseen kaivonkannelle, pyristellä käsivarsiaan ja jalkojaan ja sitten polskahtaa ahtaaseen syvään kaivonaukkoon, missä hän, sammakon sukua kun oli, sukelsi veteen ja taasen kohosi pinnalle, kapusi, ikäänkuin hän olisi ollut kissa, ja tuli, vaatteet vettä valuen, suurtupaan, niin että vihreät, permannolle sirotetut lehdet vesivirrassa kääntyivät.
Yksi side kuitenkin piteli pientä Helgaa: iltahämärä. Silloin hän kävi hiljaiseksi ja ikäänkuin miettiväksi, antoi puhutella ja johtaa itseään. Silloin veti häntä ikäänkuin sisäinen tunne äidin puoleen, ja kun aurinko laski ja muutos ulkonaisesti ja sisällisesti tapahtui, kyyristyi hän hiljaa, surullisena rupisammakon hahmoon. Ruumis tosin nyt oli paljon suurempi kuin tämän eläimen, mutta samalla sitä hirvittävämpi. Hän oli kuin surkea kääpiö, jolla on sammakon pää ja uimaräpylät sormien välissä. Oli jotakin tavattoman surullista noissa silmissä, joilla hän katseli eteensä, ääntä ei hänellä ollut, ainoastaan ontto, kuriseva parahdus kuin lapsella, joka itkee unissaan. Silloin saattoi viikinkirouva ottaa hänet syliinsä, hän unohti ruman hahmon, katseli ainoastaan noita surullisia silmiä ja sanoi usein:
— Toivoisin melkein, että sinä aina olisit mykkä sammakkolapseni. Sinä olet kamalampi katsella, kun kauneus kääntyy ulospäin.
Ja hän piirsi riimukirjoituksia noituutta ja sairautta vastaan, viskasi ne onnettoman päälle, mutta parannusta ei kuulunut.
— Ei uskoisi, että hän on ollut niin pieni, että hän on maannut lumpeessa! sanoi haikaraisä. — Nyt hän on kokonainen ihminen ja egyptiläisen äitinsä ilmetty kuva. Häntä emme koskaan sittemmin nähneet, hän ei pitänyt puoliaan, niinkuin sinä ja oppinein mies luulitte. Minä olen nyt vuosi vuodelta lentänyt Villisuon poikki ja halki, mutta hän ei koskaan ole antanut elonmerkkiä itsestään! Niin, minä voin sanoa sinulle, että olen niinä vuosina, jolloin olen tullut tänne muutamia päiviä ennen sinua, korjaamaan pesää, panemaan yhtä toista kuntoon, lentänyt kokonaisen yön ikäänkuin olisin ollut pöllö tai yölepakko, lakkaamatta, sulan veden yläpuolella, mutta ei siitä ole ollut mitään hyötyä! Eikä ole ollut hyötyä noista kahdesta joutsenhahmostakaan, jotka minä ja lapset kuljetimme tänne Niilin maasta. Se oli aika vaivalloista, kolmella matkalla me ne toimme. Nyt ne ovat maanneet monta vuotta pesän pohjalla, ja jos täällä joskus sattuu tulipalo, jos hirsilinna palaa, niin ne ovat mennyttä!
— Ja meidän hyvä pesämme on mennyttä! sanoi haikaraemo, — sitä sinä ajattelet vähemmin kuin suoprinsessaasi. Menisit kerran hänen luokseen ja jäisit liejuun! Olet huono perheenisä, sen olen sanonut siitä asti kun ensi kerran haudoin. Kunhan ei tuo hullu viikinkityttö vain ampuisi nuolta meidän tai poikastemme siipeen. Eihän hän tiedä, mitä tekee. Me olemme täällä toki hiukan vanhempia asukkaita kuin hän, ajattelisi hiukkasen sitä! Me emme koskaan unohda velvollisuuksiamme. Me annamme vuosittain veromme, yhden höyhenen, yhden munan ja yhden poikasen, niinkuin oikein on. Luuletko sinä, että kun hän on tuossa ulkopuolella, minä uskallan astella tuolla alhaalla niinkuin entisaikaan ja niinkuin teen Egyptissä, missä minä olen puoleksi heidän toverinsa ja missä kurkistan patoihin ja kattiloihin, silti unohtamatta mikä minulle sopii? Ei, minä istun täällä ylhäällä ja harmittelen hänen tähtensä — senkin vekara! — ja harmittelen sinun tähtesi myöskin! Olisit antanut hänen maata lumpeessa, niin hän nyt olisi ollut poissa!
— Sinä olet paljon kunnioitettavampi kuin sinun puheesi, sanoi haikaraisä, — minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse!
Ja sitten hän hypähti, liikutti pari kertaa raskaasti siipiään, oikaisi jalkansa taaksepäin ja lähti lentoon, purjehti eteenpäin siivet sojollaan. Kun hän oli hyvän matkan päässä, teki hän voimakkaan ponnistuksen, aurinko paistoi valkeisiin sulkiin, kaula ja pää ojentuivat eteenpäin! Siinä oli vauhtia ja lentoa.
— Hän on sentään kaunein heistä kaikista, sanoi haikaraemo, — mutta minä en sano sitä hänelle!
* * * * *
Tänä syksynä viikinki palasi varhain kotiin saaliineen ja vankineen. Näiden joukossa oli nuori kristitty pappi, yksi niitä miehiä, jotka vainosivat pohjoisten maiden epäjumalia. Usein oli viime aikoina sekä hallissa että naistentuvassa puhuttu uudesta uskosta, joka levisi laajalle kaikkiin maihin etelän puolella, niin, joka pyhän Ansgariuksen tuomana oli tullut aina Hedebyhyn asti Slienin luona. Yksin pieni Helgakin oli kuullut puhuttavan uskosta valkoiseen Kristukseen, joka rakkaudesta ihmisiin oli uhrannut itsensä, heitä pelastaakseen. Tämä oli häneltä, niinkuin sanotaan, mennyt sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Sanaa rakkaus tuntui hän voivan käsittää ainoastaan silloin, kun hän surkeassa sammakkohahmossa kyyristeli suljetussa huoneessaan. Mutta viikinkirouva oli kuunnellut, ja sadut ja tarinat ainoan totisen Jumalan pojasta olivat oudosti liikuttaneet häntä.
Sotaretkiltä palanneet miehet olivat kertoneet komeista temppeleistä, ne olivat rakennetut hakatuista, kallisarvoisista kivistä ja pystytetyt hänelle, jonka käsky oli rakkaus. Kotiin oli tuotu pari raskasta kultaista astiaa, taidokkaasti siselöityä ja kauttaaltaan puhdasta kultaa; molemmissa oli outo ryydin tuoksu, ne olivat suitsutusastioita, joita kristityt papit heiluttivat alttarin edessä, missä ei koskaan vuotanut verta, mutta viini ja vihitty leipä muuttuivathänenverekseen, joka oli uhrannut itsensä vielä syntymättömien sukukuntien hyväksi.
Nuori kristitty pappi oli viety hirsilinnan syvään, kivillä laskettuun kellariin, köytetty niiniköysillä jaloista ja käsistä. Kaunis hän oli, "kuin Balder katsella!" sanoi viikinkirouva, ja hänen hätänsä liikutti häntä, mutta nuori Helga toivoi, että vedettäisiin nuora hänen nilkkojensa läpi ja hänet sidottaisiin villien härkien häntiin.
— Sitten minä päästäisin irti koirat. Hei, soiden ja rämeiden poikki nummea kohti! Sitä olisi hauska katsella, vielä hauskempi saada seurata häntä matkalle!
Viikinki ei kuitenkaan tahtonut hänelle sitä kuolemaa, mutta korkeiden jumalien kieltäjänä ja vainoojana piti hänet huomisena päivänä uhrattaman verikivellä lehdossa, ensi kerran uhrattiin täällä ihminen.
Nuori Helga pyysi, että hän hänen verellään saisi pirskoittaa jumalankuvat ja kansan. Hän hioi kiiltävän veitsen ja kun yksi talon suuria ahneita koiria — niitä oli siellä yllinkyllin — juoksi hänen jalkoihinsa, pisti hän veitsen sen kylkeen. — Koetan vain veistä! sanoi hän, ja viikinkirouva katsoi suruissaan villiin, häijyyn tyttöön, ja kun yö tuli ja tyttären kauneushahmo sekä ruumiin että sielun puolesta vaihtui, puhui hän hänelle surun lämpöisiä sanoja murheellisen sielunsa pohjasta.
Ruma rupikonna noidanruumiineen seisoi hänen edessään ja tähtäsi ruskeat surulliset silmänsä häneen, kuunteli ja näytti käsittävän ihmisymmärryksellä.
— En koskaan, edes puolisolleni, ole sanonut miten kahdenkertaisesti minä sinun tähtesi kärsin! sanoi viikinkirouva, — sydämessäni on sinua kohtaan enemmän sääliä kuin itsekään uskoin! Suuri on äidin rakkaus, mutta sinun mieleesi ei koskaan ole tullut rakkautta! Sydämesi on kuin kylmä liejukimpale, mistä sinä oletkaan tullut talooni?
Silloin tuo ruskea olento omituisesti vapisi, tuntui siltä kuin sanat olisivat koskettaneet näkymätöntä sidettä ruumiin ja sielun välillä, silmiin tuli suuret kyyneleet.
— Sinulle tulee kerran kova aika! sanoi viikinkirouva, — hirveäksi se sinulle käy! Parempi olisi ollut, jos sinut lapsena olisi jätetty maantielle ja yökylmä olisi tuudittanut sinut kuolemaan! Ja viikinkirouva itki katkeria kyyneliä ja meni suuttuneena ja suruissaan pois, irtonaisen nahkaverhon taakse, joka riippui orrella ja jakoi huoneen kahtia.
Yksinään istui nurkassa kokoonkyyristynyt rupikonna. Oli aivan hiljaista, mutta lyhyiden väliaikojen jälkeen pääsi häneltä tukahdutettu huokaus. Oli kuin jokin elämä olisi tuskallisesti alkanut syntyä sydämen sopukassa. Hän astui askeleen, kuunteli, astui taasen askeleen ja tarttui nyt muodottomin käsin raskaaseen salpaan, joka oli työnnetty oven eteen. Hiljaa veti hän sen syrjään, varoen otti hän pois nappulan, joka oli pistetty säppiin; hän otti sytytetyn lampun, joka oli etumaisessa huoneessa. Tuntui siltä kuin jokin näkevä tahto olisi antanut hänelle voimia. Hän veti rautanappulan suljetun luukun edestä, hiipi alas vangin luo. Tämä nukkui, hän kosketti häntä kylmällä, kostealla kädellään ja kun hän heräsi ja näki iljettävän olennon, puistatutti häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt pahan näyn. Sammakko veti veitsensä, sivalsi poikki hänen siteensä ja viittasi häntä seuraamaan itseään.
Pappi mainitsi pyhiä nimiä, teki ristin merkin ja kun olento pysyi muuttumattomana, lausui hän raamatun sanat:
— Autuas se, joka holhoo köyhää, Herra on auttava häntä pahana päivänä! — Kuka sinä olet? Mistä tämä eläimen muoto ja kuitenkin täynnä laupeuden tekoa!
Rupikonnaolento viittasi ja johdatti hänet suojelevien verhojen taitse yksinäisen käytävän läpi talliin, viittasi erääseen hevoseen. Pappi hyppäsi selkään, mutta sammakko asettui hänen eteensä ja piti kiinni eläimen harjasta. Vanki ymmärsi hänet ja täyttä laukkaa ratsastivat he tietä, jota hän ei milloinkaan olisi löytänyt, pois aavalle nummelle.
Hän unohti hänen iljettävän muotonsa, hän tunsi Herran armon ja laupeuden vaikuttavan noidan kautta. Hurskaita rukouksia hän rukoili ja pyhiä virsiä hän viritti. Silloin vapisi sammakko-olento, rukouksen ja laulun voimako lienee vaikuttanut, vai lähestyvän aamun kylmäkö se oli? Mitä hän mahtoikaan tuntea? Hän kohoutui korkealle ilmaan, tahtoi pysähdyttää hevosen ja hypätä maahan, mutta kristitty pappi piteli häntä kiinni kaikin voimin, veisasi kuuluvalla äänellä virren, ikäänkuin sillä olisi ollut voimaa päästää noituudesta, joka piteli häntä rumassa sammakkohahmossa, ja hevonen laukkasi entistä hurjemmin eteenpäin, taivas kävi punaiseksi, ensimäinen auringonsäde tunki esiin pilvestä ja kirkkaan valotulvan mukana tuli muutos: hän oli nuori kaunotar, jolla oli riivaava, häijy mieli. Pappi piteli sylissään mitä ihaninta nuorta naista ja kauhistui sitä, hyppäsi alas hevosen selästä, pysähdytti sen, koska hän luuli joutuneensa tekemisiin uuden, tuhoavan noituuden kanssa. Mutta nuori Helga oli hänkin samalla hypännyt maahan, lyhyt lapsenhame ulottui tuskin hänen polviinsa. Hän tempasi terävän veitsen vyöltään ja hyökkäsi hämmästyneen papin kimppuun.
— Päästäppä minut vain likellesi! huusi hän, — päästäppä minut vain likellesi ja veitsi on uppoava sinuun. Olet kalpea kuin kuloheinä! Orja! Senkin parraton!
Hän ryntäsi hänen päälleen, he mittelivät voimiaan kovassa taistelussa, mutta tuntui siltä kuin näkymätön mahti olisi antanut kristitylle miehelle voimaa. Hän piteli kiinni tytöstä ja vanha tammi siinä vieressä auttoi häntä puoleksi maasta irtaantuneine juurineen ikäänkuin sitomaan hänen jalkojaan, jotka olivat luisuneet niiden alle. Aivan likellä kumpusi lähde, hän pirskoitti tyttöä raikkaalla vedellä rintaan ja kasvoihin, käski saastaista henkeä lähtemään ja siunasi hänet kristityn tavan mukaan. Mutta kasteen vedellä ei ole voimaa siinä missä ei uskon vuo samalla kumpua sisästäpäin.
Ja kuitenkin oli pappi tälläkin kertaa tuo väkevä, niin, enempi kuin miehen väkevyys taistelevaa pahaa voimaa vastaan oli hänen teossansa, joka ikäänkuin valtasi tytön. Hän päästi kätensä vaipumaan, katseli ihmettelevin silmin ja kalpenevin poskin tätä miestä, joka näytti olevan mahtava hiisi, väkevä noituudessa ja salaisessa taidossa. Hän luki synkkiä loitsuja, piirteli ilmaan salaisia merkkejä. Ei välähtelevä kirves tai terävä veitsi, jos hän olisi heiluttanut niitä hänen edessään, olisi saanut häntä räpäyttämään silmääkään, mutta hän teki sen, kun pappi kirjoitti ristin merkin hänen otsaansa ja rintaansa. Kuin kesy lintu hän nyt istui ja pää painui rintaa vastaan.
Lempeästi puheli mies hänelle siitä rakkauden työstä, minkä hän tänä yönä oli hänelle tehnyt, kun hän sammakon rumassa hahmossa oli tullut, irroittanut hänen siteensä ja vienyt hänet valoon ja elämään. Tyttö oli hänkin sidottu, sanoi mies, sidottu vieläkin kireämmillä siteillä kuin hän, mutta hänkin pääsisi, ja hänen avullaan, valoon ja elämään. Hedebyhyn, pyhän Ansgariuksen luo hän tahtoi hänet saattaa, siellä, kristityssä seudussa noituus jättäisi hänet. Mutta ei edessään, hevosen selässä hän uskaltaisi häntä viedä, vaikka hän vapaaehtoisesti asettuisikin siihen.
— Takana hevosen selässä sinun täytyy istua, ei minun edessäni! Sinun noituutesi kauneudessa on voima, joka on pahasta, minä pelkään sitä — ja kuitenkin on minulla voitto Kristuksessa!
Hän notkisti polvensa, rukoili niin hurskaasti ja hartaasti. Mykkä metsäluonto vihittiin siten ikäänkuin pyhäksi kirkoksi. Linnut alkoivat laulaa ikäänkuin ne olisivat kuuluneet uuteen seurakuntaan, villit tuoksumaratit lemusivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet korvata ambran ja pyhän sauhun. Kovalla äänellä julisti hän raamatun sanaa:
— Valo on tullut meille loistaakseen niille, jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, johtaakseen meidän jalkamme rauhan tielle.
Ja hän puhui koko luomakunnan kaipuusta ja hänen puhuessaan seisoi hevonen, joka oli tuonut heitä hurjaa vauhtia, paikoillaan ja penkoi suuria karhunvatukanvarsia niin että kypsät, mehevät marjat putosivat pienen Helgan käteen, itse tarjoutuen virkistykseksi.
Kärsivällisenä antoi hän nostaa itsensä hevosen selkään, istui siinä kuin unissakävijä, joka ei ole valveilla, mutta kuitenkaan ei kävelekään. Kristitty mies köytti niininauhalla yhteen kaksi oksaa niin että ne muodostivat ristin, sitä hän piteli korkealla kädessään ja niin he ratsastivat läpi metsän, joka kävi tiheämmäksi, tie vajottavammaksi, tai ei ollut tietä ensinkään. Oratuomi seisoi ikäänkuin tiensalpana, täytyi kiertää se; lähteestä ei kehittynyt juoksevaa puroa, vaan pysähtynyt suo, se täytyi kiertää. Raikkaassa metsäilmassa oli virkistävää voimaa ja niinikään oli tätä voimaa niissä lempeyden sanoissa, jotka pappi uskossa ja kristityn rakkaudessa lausui, hartaasti haluten saattaa noidutun valoon ja elämään.
Sadepisaranhan sanotaan kovertavan kovankin kiven, meren aallot hiovat ajan mittaan repeytyneet, terävät kallionlohkareet pyöreiksi, armon kaste, joka oli vuotanut pienelle Helgalle, koversi kovan, hioi terävän. Tosin ei sitä saattanut huomata, hän ei itsekään tietänyt sitä — tietääkö siemen maassa, kun virvoittava kosteus ja lämmin auringonsäde siihen sattuvat, että siinä uinuu kasvi ja kukkanen!
Niinkuin äidin laulu lapselle huomaamatta jää mieleen ja se sopertelee perässä yksityisiä sanoja ymmärtämättä niitä, mutta nämä sitten kokoontuvat ajatuksiksi ja kerran käyvät kirkkaammiksi, niin vaikutti tässäkin sana, jolla on luomisvoima.
He ratsastivat metsästä, nummen poikki, taasen tiettömien korpien halki, silloin he illansuussa kohtasivat rosvoja.
— Mistä sinä olet ryöstänyt tuon kauniin tytön? huusivat nämä, pysähdyttivät hevosen, tempasivat alas molemmat ratsastajat, sillä heitä oli monta. Papilla ei ollut muuta puolustusasetta kuin veitsi, jonka hän oli ottanut pieneltä Helgalta, sillä hän iski ympärilleen, yksi rosvoista heilutti kirvestään, mutta nuori kristitty mies teki onnistuneen hypyn syrjään, muuten isku olisi sattunut häneen. Nyt meni kirveen terä syvälle hevosen kaulaan niin että veri syöksyi esiin ja eläin kaatui maahan; silloin karkasi pieni Helga ikäänkuin pitkän, syvän ajatuksettomuutensa herättämänä esiin ja paiskautui huohottavan eläimen päälle. Kristitty pappi asettui hänen eteensä suojelemaan ja varjelemaan, mutta yksi rosvoista heilautti raskaan rautanuijansa hänen otsaansa vastaan niin että se ruhjoutui ja veri ja aivot pursuivat ulos. Kuolleena hän kaatui maahan.
Rosvot tarttuivat pienen Helgan valkeaan käsivarteen, aurinko laski samassa, viimeinen auringonsäde sammui ja hän muuttui rumaksi rupikonnaksi. Valkoisenvihreä suu ulottui yli puolen kasvoja, käsivarret kävivät ohuiksi ja niljaisiksi, leveä, uimaräpyläinen käsi levittäytyi viuhkanmuotoiseksi — silloin päästivät rosvot kauhuissaan hänet. Hän seisoi inhoittavana hirviönä heidän keskellään, ja sammakon luonnon mukaan hän hyppeli korkealle ilmaan, korkeammalle kuin hän itse oli pitkä, ja hävisi tiheikköön. Silloin huomasivat rosvot, että tämä oli Looken häijyä petosta tai salaista noituutta, ja kauhistuneina kiiruhtivat he pois.
* * * * *
Täysikuu oli jo noussut, pian se levitti loistoa ja valoa, ja tiheiköstä ryömi, sammakon surkeassa hahmossa, esiin pieni Helga. Hän pysähtyi kristityn papin ruumiin ääreen ja surmatun ratsunsa luo. Hän katseli niitä silmin, jotka näyttivät itkevän, sammakonpää päästi äännähdyksen ikäänkuin lapsi, joka purskahtaa itkuun. Hän heittäytyi vuoroin toista, vuoroin toista vastaan, otti vettä käteensä, jonka uimaräpylä teki suuremmaksi ja kuperammaksi, ja valeli heitä sillä. Kuolleet he olivat, kuolleiksi he jäävät! Sen hän ymmärsi. Pian saattavat villit eläimet tulla ja syödä heidän ruumiinsa. Ei, se ei saa tapahtua: Sentähden hän kaivoi maahan, niin syvään kuin taisi, haudan hän tahtoi avata heille, mutta hänellä ei ollut muuta asetta kuin luja puunoksa ja molemmat kätensä, mutta niissä kiristi uimaräpylä, se halkesi, veri vuoti. Hän ymmärsi, ettei työ käy häneltä, silloin hän otti vettä ja pesi kuolleen kasvot, peitti ne tuoreilla vihreillä lehvillä, kantoi paikalle suuria oksia ja latoi ne hänen ylitseen, sirotti väliin lehtiä, otti sitten raskaimmat kivet, mitkä saattoi nostaa, laski ne kuolleiden ruumiiden päälle ja tukki aukot sammalilla. Silloin hän luuli hautakummun olevan lujan ja turvatun, mutta tämän raskaan työn aikana oli yö kulunut, aurinko tuli esiin — ja pieni Helga seisoi koko kauneudessaan, kädet vuotaen verta ja ensi kerran kyyneliä punastuvilla, neitseellisillä poskilla.
Silloin muutoksen tapahtuessa taistelivat hänessä nuo molemmat luonnot. Hän vapisi, katseli ympärilleen ikäänkuin hän heräisi tuskallisesta unesta, karkasi sitten solakan pyökin luo, piteli kiinni siitä, jotta olisi jotakin tukea, ja samassa hän äkkiä kiipesi kuin kissa puun latvaan ja piteli siitä kiinni. Hän istui siellä kuin arka orava, istui koko pitkän päivän metsän syvässä yksinäisyydessä, missä kaikki on hiljaa ja kuollutta — niinhän sanotaan! —, kuollutta, niin: siellä leijaili pari perhosta leikkien tai kiistellen; aivan vieressä oli muutamia muurahaiskekoja, jokaisessa monta sataa toimeliasta pikkueläjää, jotka kihisivät edestakaisin; ilmassa tanssi lukemattomia sääskiä, parvi parven vieressä; ohitse kiiti laumoittain surisevia kärpäsiä, leppälintuja, kultaseppiä ja muita siivekkäitä pieniä eläimiä, kasimato ryömi esiin märästä maasta, myyrä työnsi ylös multaa — muuten oli kaikkialla hiljaista, kuollutta, kuollutta, niinkuin on tapana sanoa ja ymmärtää. Kukaan ei huomannut pientä Helgaa paitsi närhit, jotka kirkuen kiersivät puun latvaa, missä hän istui; ne hyppelivät rohkean uteliaina oksia pitkin häntä kohti. Välähdys hänen silmistään karkoitti ne taasen pois, mutta ne eivät tulleet hänestä hullua viisaammiksi eikä hän itsekään itsestään.
Kun ilta lähestyi ja aurinko alkoi laskea, kutsui muutos hänet uudestaan liikkeelle. Hän liukui alas puusta ja kun viimeinen auringonsäde sammui, istui hän sammakon kokoonkäpertyneessä hahmossa, käsien uimaräpylät verillä, mutta silmät säteilivät nyt loistoa, jota niillä kauneuden hahmossa ennen tuskin oli ollut. Mitä lempeimmät, hurskaat tytönsilmät loistivat sammakkonaamion takaa, ne todistivat syvää mieltä, inhimillistä sydäntä. Kauneussilmät purskahtivat itkuun, ne itkivät sydämen raskaita kevennyksen kyyneliä.