The Project Gutenberg eBook ofSatukirja lapsilleThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Satukirja lapsilleNorjalaisia kansansatujaCompiler: Peter Christen AsbjørnsenJørgen Engebretsen MoeTranslator: David Konstantin WyyrylinenRelease date: November 17, 2024 [eBook #74758]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1890Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUKIRJA LAPSILLE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Satukirja lapsilleNorjalaisia kansansatujaCompiler: Peter Christen AsbjørnsenJørgen Engebretsen MoeTranslator: David Konstantin WyyrylinenRelease date: November 17, 2024 [eBook #74758]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: Werner Söderström, 1890Credits: Jari Koivisto
Title: Satukirja lapsille
Norjalaisia kansansatuja
Compiler: Peter Christen AsbjørnsenJørgen Engebretsen MoeTranslator: David Konstantin Wyyrylinen
Compiler: Peter Christen Asbjørnsen
Jørgen Engebretsen Moe
Translator: David Konstantin Wyyrylinen
Release date: November 17, 2024 [eBook #74758]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström, 1890
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUKIRJA LAPSILLE ***
language: Finnish
Norjalaisia kansansatuja
Kokoilleet
P. CHR. ASBJÖRNSEN ja J. MOE
Suomentanut
Lyry [D. K. Wyyryläinen]
Porvoossa, Werner Söderström, 1890.
Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.Kultalintu.Kettu paimenena.Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.Voipukki.Vastahakoinen akka.Kertan lintu.Tytär ja tytärpuoli.Jänis, joka oli ollut naimisissa.Herrasmiehen morsian.Semmoisia voivat akat olla.Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.Tuvan isä.Ruohon nukke.Kana, joka matkusti Dovren tunturille ett’ei koko maailma hukkuisiHerra-Pietari.Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.
Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.
Olipa kerran pässi, jota pidettiin kiinni ja lihoitettiin syötinläävässä; sentähden sai hän pitää hyviä päiviä, olla kylläisenä ja täyteläisenä kaikesta, mikä herkkua oli. Juuri kun hän oli syönyt, tuli karjakko ja antoi hänelle uutta ruokaa, lausuen: "Syö nyt, pässi, et täällä kauan ole, huomenna sinut teurastamme."
Vanhassa puheenparressa sanotaan, ettei kenenkään pidä ämmäin neuvoja halveksiman ja että neuvoja ja lääkkeitä on kaikelle paitsi kuolemalle; mutta ehkä tulee sillekin neuvo tällä kertaa, ajatteli pässi itseksensä.
Sitten söi hän navakasti ja, tultuansa oikein kylläiseksi, puski oven rikki ja lähti naapuritaloon. Siellä meni hän sikopahnalle porsaan tykö, jonka kanssa hän oli tullut tutuksi laitumella, ja siitä lähtein olivat he aina olleet ystäviä ja rakkaita kumppaneja keskenään.
"Hyvää päivää ja kiitoksia viimmellisestä!" sanoi pässi porsaalle.
"Hyvää päivää ja kiitoksia itsellesi viimmellisestä!" vastasi porsas.
"Tiedätkö minkätähden sinulla on niin hyvä ja minkätähden ne lihoittavat ja hoitavat sinua niin hyvin?" sanoi pässi.
"En", sanoi porsas.
"Monta suuta on tahtomassa, näetkös; ne tahtovat teurastaa ja syödä sinut", sanoi pässi.
"Tokkohan?" sanoi porsas; "siunatkoot ruoan, kun ovat syöneet sitten."
"Jos suostut minuun, niin menemme metsään, rakennamme huoneen ja asumme siinä; omalla penkillä on aina mukavin istua", sanoi pässi.
No niin, porsas suostuikin. "Hupaista on, että saa hienoa seuraa", sanoi hän ja he lähtivät matkaan.
Kappaleen matkaa astuttuansa, kohtasivat he hanhen.
"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi hanhi: "mihinkä miehet matkaavat niin joutuisasti tänään?" sanoi hän.
"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi pässi; "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden tahdomme mennä metsään ja asua siellä; omassa kodissaan on jokainen herra", arveli hän.
"Niin, minulla on myöskin kyllä hyvä siellä, missä olen", sanoi hanhi; "enkö saisi minäkin tulla mukaan, enkö? Seura mitä hyvempi, päivä sitä lyhempi", sanoi hän.
"Raakatuksella ja kaakatuksella ei rakenneta huonetta eikä majaa", sanoi porsas; "mitä tekisit sinä sitte?"
"Neuvolla työt tehdään, ei väen väkevyydellä", sanoi hanhi; "minä saatan nyhtää sammalia ja tukkiella seinän rakoja, niin tulee huone tiukaksi ja lämpimäksi."
No hanhikin sai myös tulla mukaan, sillä porsas tahtoi mielellään hyvää ja lämmintä huonetta.
Käytyään taaskin kappaleen matkaa — hanhi ei voinut kulkea niin nopeaan — kohtasivat he jäniksen, joka tulla hyppäsi metsästä.
"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi jänis; "kuinka pitkälle aiotte tallustaa tänään?"
"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi pässi, "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden aiomme mennä metsään rakentamaan huonetta ja ruveta sinne asumaan; ei oman voittanutta ole", sanoi hän.
"Minulla on tietysti koti joka pensaassa", sanoi jänis; "mutta minä olen niin usein sanonut talvella, että jos kesään elän, rakennan itselleni huoneen, jonka vuoksi minuakin haluttaisi tulla mukaan ja rakentaa yhden, minä myöskin", tuumaili hän.
"Niin, jos tulisimme oikein pulaan, niin saisimme sinut ottaa koirien pelätteeksi", arveli porsas; "sillä etpä sinä kuitenkaan voisi auttaa meitä huoneen rakentamisessa, et."
"Kellä matkustamiseen on sääret moiset, tekee aina jotain paremmin kuin toiset", sanoi jänis; "minulla on hampaat, joilla voin näkertää vaarnalta, ja käpälät, joilla voin lyödä ne seinään, joten minulla on syytäkin ruveta salvomieheksi; sillä hyvät työkalut tekevät hyvää työtä, sanoi mies, kun nylki tammaa hohtimilla", arveli jänis.
No, sitte sai hänkin tulla mukaan rakentamaan huonetta, se oli nyt asia mikä.
Tultuansa kappaleen matkaa eteenpäin kohtasivat he kukon.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi kukko; "mihinkäs miehet menevät tänään", sanoi hän.
"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä!" sanoi pässi; "kotona oli meillä liian rasvainen, sentähden menemme metsään rakentamaan huonetta ja olemaan itseksemme; sillä leipää ken ulkona paistaa, se sitä ei saa kuin maistaa" sanoi hän.
"Niin, minulla on hyvä kyllä siellä, missä olen", sanoi kukko; "mutta parempi on rakentaa oma asunto, kuin istua töllöttää vieraalla orrella; ja kotona on kukko rikkain", sanoi hän. "Jos saisin tulla niin hienoon seurueesen, niin olisi minullakin halu mennä metsään rakentamaan huonetta."
"Niin, jos rääkyy ja jyrää, siit’ ei paljo oo hyvää, ja suu varressa auttaa vähän tarpeessa", arveli porsas. "Sinä et voi auttaa meitä huoneen rakentamisessa", sanoi hän.
"Laiskoittelu se tavaksi käy, miss’ ei koiraa kukkoa näy", sanoi kukko: "minä olen varhain valveella ja varhainen herättämään."
"Niin, aamuhetki kullan kallis; anna hänen tulla mukaan", sanoi porsas, joka oli pahin unikeko. "Uni on suuri varas, joka aina tahtoo varastaa puolet aikaa", sanoi hän.
Niin kulkivat he metsään parvessa ja seurueessa ja rakensivat huoneen: porsas hakkasi rakennustarpeet, ja pässi veti ne kotia; jänis oli salvomies, nakerteli vaarnalta ja löi ne seiniin ja kattoon; hanhi nyhti sammalia ja tiivisti seinän rakoja; kukko lauloi ja esti heitä makaamasta yli ajastansa aamusilla, ja kun huone tuli valmiiksi sekä sen katto peitetyksi tuohilla ja turpeilla, niin elivät he itseksensä ja pitivät huoneensa komeana ja hyvänä.
"Hyvä on idässä sekä lännessä, vaan kotona kuitenkin paras", sanoi pässi.
Mutta kappaleen matkaa etempänä metsässä oli suden pesä, jossa asui kaksi harmaasääristä. Saatuansa nähdä, että huone oli rakennettu naapuristoon, tahtoivat he ottaa selvän, millaista väkeä he olivat saaneet naapuriksensa, sillä he ajattelivat näin: "parempi hyvä naapuri kuin veli vieraalla maalla; ja parempi asustua kujasille kuin olla tuttu tuhansille." Sitten teki toinen heistä itsellensä asiaa, meni sisään ja pyysi tulta piippuunsa. Mutta samassa, kuin hän tuli sisälle ovesta, survasi pässi häntä, että hän meni suinpäin lieteen, porsas siitä sitten näykkimään ja puremaan, hanhi suhisemaan ja nipistelemään; kukko yläällä tuvan orrella räpyttelemään ja laulamaan, ja jänis tuli pelästymisestä niin mielettömäksi, että hyppi seinille sekä melusi ja elamoi joka nurkassa.
Vihdoin viimeinkin tuli susi jälleen ulos.
"No, naapurinta tuttavaksi tulee", sanoi toinen, joka odotteli häntä ulkona; "sinä lienet tullut suoraa tietä paratiisiin, koska viivyit niin kauan? — Mutta mitenkä kävi tulen kanssa? — eihän sinulla ole savua eikä piippua", sanoi hän.
"Niin, olipa siellä hauska piippuvalkea ja sievä seura", sanoi hän, joka oli ollut sisällä; "sellaista kansaa en ilmoisna ikänä ennen ole tavannut ja sitä paitsi saa odottamaton vieras oudon kestityksen", sanoi susi. "Minun tultuani ovesta sisään, survasi suutari minua lestipussillaan, että syöksyin päälaelleni pajan ahjoon; siellä istui kaksi seppää; ne lietsoivat ja suhisuttivat palkeitansa sekä nipistelivät ja löivät minua tulisilla pihdeillä ja kangilla, että lihapalat singahtelivat ruumiistani. Metsästäjä se hyppi ja hoiperteli hakien pyssyänsä, mutta onni oli, ett’ei hän sitä löytänyt. Sitten vielä istui siellä katon rajassa yksi, joka räpytteli ja lauloi: 'Pane koukku häneen, vedä hänet tänne! vedä hänet tänne!' Mutta jos hän olisi saanut kiinni minusta, niin en totta olisi koskaan päässyt sieltä hengissä ulos."
Kultalintu.
Olipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli omenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena; mutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta, niin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se joutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja hän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia omenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen valtakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika. Vanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen varasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto pitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen, rupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan, vaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.
Seuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut jälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen ulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti hänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika oli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin arkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.
Samassa tuli kettu kuusimetsikosta, kävi istumaan ja katsoi häneen lausuen:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaan poika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.
"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu ja meni metsään takaisin.
Syötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli ravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti hänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.
Vuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta puutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi kypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti kuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä ja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.
Seuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika saanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan, voisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla, ja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee kettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaanpoika. "Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka kauan minun pitää matkata", sanoi hän.
"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu, ja meni takaisin metsään.
Syötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan, ja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä kohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli elänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita; mutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin veli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän, hän myöskin.
Kun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti nuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan. Hän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti mukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei aikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät jokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan. Kuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu laskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta sai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan makuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle, kävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.
Nyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän saada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä "hän oli ollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut häntäsulan siitä", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien, antaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että tuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille vanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa kuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta poika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin myöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas varusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti hän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa tuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen häneen lausui:
"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"
"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin", sanoi kuninkaanpoika; "sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan", sanoi hän; "mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin vähän."
Kun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän kuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.
"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni kanssasi", sanoi kettu.
Kuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan. Jonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.
"Minun täytyy pysyä täällä ulkopuolella kaupunkia, sillä koirat ovat niin vastuksellisia", sanoi kettu, ja sitte virkkoi hän, missä kuninkaan pojan veljet oleksivat ja mitä he toimittivat. "Mutta jos menet sinne sisään, niin et tule pitemmälle, et pitemmälle sinäkään", sanoi hän.
Kuninkaan poika lupasi ja löi kättä sen päälle, ettei hän mene sinne sisälle, ja sitten erosivat he. Mutta kun hän tuli ravintolan luo ja kuuli, mikä ilo ja hupaisuus siellä oli, niin piti hänen ilman mitään päästä sisälle, ja tavattuaan veljensä, nousi ilo ylimmilleen, jotta hän unhotti sekä ketun että matkansa, linnun ja isänsä. Mutta hänen siellä hetken oltuansa, tuli kettu — tämä oli kuitenkin uskaltanut kaupunkiin sisälle — ja raotti ovea, sekä iskien silmää kuninkaan pojalle, muistutti, että heidän oli nyt lähteminen. Nyt tuli prinssi ajatukseensa jälleen, ja he matkustivat edelleen. Jonkun aikaa kuljettuansa näkivät he kaukana suuren vuoren. Nyt sanoi kettu:
"Kolmesataa peninkulmaa tuon vuoren toisella puolella on kultalehtinen, kullattu lehmus, ja siinä lehmuksessa istuu se kultalintu, josta höyhen on."
Sinne matkustivat he yhdessä. Kun kuninkaan pojan piti mennä ottamaan lintua, antoi kettu hänelle muutamia kauniita höyheniä, joita hänen, houkutellaksensa lintua alas, piti leyhytellä kädessänsä, jolloin lintu tulisi lentäen alas ja istuutuisi hänen kädellensä. Mutta myöskin kielsi kettu hänen koskemasta lehmusta, sillä se oli mahtavan hiiden; ja jos kuninkaan poika vaan koskettaisi siitä pienintäkään oksaa, niin tulisi hiisi ulos ja tappaisi hänet paikalla.
Kuninkaan poika ei luvannut kajota lehmukseen, mutta linnun tultua hänen kädellensä ajatteli hän, että olkoon kuinka hyvänsä, vaan hänen piti saada oksa lehmuksesta, se oli niin kiiltävä ja kaunis. Ja nyt ottikin hän yhden, hyvin, hyvin pienen oksan. Mutta samassa tuli hiisi ulos.
"Kuka se on, joka varastaa minun lehmustani ja lintuani?" kiljasi hiisi, ja oli niin kiukkuisa, että tuli säkenöi hänestä.
"Varas luulee jokaisen varastavan!" sanoi kuninkaan poika; "mutta ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella", sanoi hän. Hiisi sanoi sen olevan samaa ja aikoi tappaa hänet, mutta kuninkaan poika sanoi, että hän kyllä voisi säästää hengen.
"Niin, niin", sanoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin hevosen, jonka likeisin naapurini on minulta vienyt, niin voit päästä pois hengissä."
"Mistä löydän hänet sitte?" kysyi kuninkaan poika.
"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulmaa toisella puolella tuota suurta vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla", sanoi hiisi.
Kuninkaanpoika lupasi panna parastaan. Mutta kun hän tuli ketun luokse, niin ei tämä suinkaan ollut lempeä.
"Nyt olet tehnyt itsellesi huonosti", sanoi kettu, "kun olisit totellut minua, niin olisimme nyt voineet olla kotimatkalla."
Heidän täytyi jälleen lähteä matkaan, koska henkeä kysyttiin ja kuninkaan poika oli ottanut päällensä tuon tehtävän; vihdoin viimeinkin tulivat he perille. Mutta kun hänen piti mennä sisään hevosta ottamaan, sanoi kettu:
"Kun tulet talliin, niin riippuu siellä tallin seinällä joukko suitsia, kultaisia sekä hopeaisia; niitä ei sinun pidä koskeman, sillä silloin tulee hiisi ulos ja tappaa sinut samalla; mutta rumimmat ja vihelijäisimmät, mitkä näet, pitää sinun ottaa."
Kuninkaan poika lupasi tehdä niin; mutta talliin tultuansa oli hänestä se vallan mahdotonta, sillä siellä oli yltäkyllin mitä kalleimpia suitsia, ja hän otti kiiltävimmät niistä. Ne kiilsivät kuin kulta; mutta samassa tuli hiisi ulos, niin kiukkuisena, että tuli säikkyi hänestä.
"Kuka se on, joka tahtoo varastaa minun hevostani ja suitsiani?" kiljasi hän.
"Varas luulee jokaisen varastavan", sanoi kuninkaan poika; "mutta ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella", sanoi hän.
"Se on samaa, minä surmaan sinut paikalla", kiljasi hiisi.
Kuninkaan poika pyysi hänen kuitenkin henkeä säästämään.
"Niin", virkkoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin sen kauniin neidin, jonka likeisin naapurini on vienyt minulta, niin säästän sinua."
"Missä asuu hän sitten?" tiedusti kuninkaan poika.
"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulma toisella puolen tuota suurta vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla!" sanoi hiisi.
No, kuninkaan poika lupasi tuoda sen kauniin neidin, ja pääsi nyt pois hengissä. Mutta kun hän tuli ulos, niin ei kettu tietysti ollut hänelle lempeä.
"Nyt olet sinä taas laittanut itsellesi kauniisti", sanoi kettu, kun olisit totellut minua, niin olisimme voineet olla kotimatkalla jo aikaa sitten. Tuskinpa tahdon nyt enää olla kanssasi kauempaa.'‘
Mutta kuninkaan poika rukoili niin sydämmellisesti ja lupasi, ei koskaan tekevänsä muuta, kuin mitä kettu tahtoi, jos tämä vaan tahtoisi seurata häntä. Vihdoin antoi kettu myöten, ja he tulivat jälleen hyviksi ystäviksi; sitten jatkoivat he taas matkaansa, ja vihdoin viimeinkin tulivat sinne, jossa tuo kaunis neiti oli.
Nyt sanoi kettu; "Sinä olet kyllä luvannut vakaasti, mutta minä en kuitenkaan uskalla päästää sinua sisälle hiiden tykö; tällä kertaa täytynee minun mennä itseni." Sitten meni hän sisälle ja hetkisen kuluttua tuli ulos neiti mukanansa, ja sitten matkustivat he jälleen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli hevonen, ottivat he sekä sen että komeimmat suitset, ja tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli lehmus ja lintu, ottivat he sekä lehmuksen että linnun ja matkustivat niiden kanssa pois.
Hetken aikaa kuljettuansa tulivat he ruispellon tykö; nyt sanoi kettu:
"Minä kuulen humun; nyt pitää sinun matkustaa edelleen yksinäsi; minä tahdon pysähtyä tähän hetkeksi", sanoi hän. Sitten pukeutui hän rukiinolkiseen pukuun, ollen olevinansa saarnamies, joka seisoi siinä ja saarnasi. Ei aikaakaan niin tulivat kaikki kolme hiittä kiidättäen ja luulivat tapaavansa heidät kiinni jälleen.
"Oletkos nähnyt kenen kulkevan tästä ohitse, mukanansa kaunis neiti, kultasuitsinen hevonen, kultalintu ja kullattu lehmus?" kiljasivat he hänelle, joka seisoi ja saarnasi.
"Kuulin äidinäitini äidinäidiltä, että tästä oli kulkenut semmoinen seura ohitse, mutta se tapahtui entisenä hyvänä aikana, jolloin äidinäidin äidinäiti leipoi killinginkakkuja ja antoi killingin takaisin?"
Silloin avasivat hiidet nauruveräjänsä selkoselälleen: "ha, ha, ha, ha!" panivat he ja pitivät kiinni toisistansa.
"Koska olemme maanneet niin kauan, niin on parasta, että käännämme nenämme kotia päin ja panemme maata", sanoivat he, ja kulkivat samaa tietä takaisin kotiinsa.
Kettu kiiruhti nyt kuninkaan pojan perästä, mutta kun he tulevat sen kaupungin luokse, jossa ravintola ja kuninkaan pojan veljet olivat, sanoi kettu:
"Minä en tohdi tulla kaupungin läpi koirien tähden, minun täytyy mennä omaa tietäni täältä yläpuolitse; mutta sinun pitää varoa itseäsi hyvin, etteivät veljesi saa sinua tavata."
Kaupunkiin tultuansa ajatteli kuninkaan poika, että olisi liian huonosti, jos ei hän menisi sisään katsomaan veljiänsä ja puhumaan heidän kanssansa paria sanaa, ja sillä tavoin pysähtyi hän sinne vähäksi aikaa. Mutta kun hänen veljensä näkivät hänet, tulivat he ulos ja ottivat häneltä pois sekä neidin ja hevosen että linnun ja lehmuksen ja kaikki tyyni; hänet itsensä panivat he tynnyriin ja heittivät sen mereen ja lähtivät itse neidin, hevosen, linnun ja lehmuksen kanssa kotia kuninkaankartanoon. Mutta neiti ei tahtonut puhua ja tuli kalpean ja vihelijäisen näköiseksi; hevonen kävi niin laihaksi ja kurjaksi, että se tuskin pysyi koossa; lintu oli ääneti eikä enää laulanut, ja lehmus surkastui.
Kettu käveli sen kaupungin ulkopuolella, jossa ravintola ja hauskuus oli, vaanien ja odotellen kuninkaan poikaa ja kaunista neitiä ja kummastellen, kun ei heitä kuulunut takaisin. Hän käveli sinne tänne ja odotti ja mietti, mutta vihdoin tuli hän rannalle. Ja nähtyänsä tynnyrin, joka kellui ja ajeli meressä, huusi hän:
"Vieritkö siellä tyhjillään, sinä tynnyri?"
"Voi, minä olen tynnyrissä", sanoi kuninkaan poika.
Kettu nyt uimaan ulos merelle mitä pikemmin voi, sai kiinni tynnyristä ja veti sen maalle. Sitten alkoi hän nakertaa tynnyrinvanteita, ja saatuansa ne poikki, sanoi hän kuninkaan pojalle: "potkase ja kingota!"
Kuninkaan poika potkasi, löi ja kingotti, että jokainen vanne ammatti irti, ja hän hyppäsi ulos tynnyristä. Sitten menivät he yhdessä kuninkaan kartanoon, ja heidän sinne päästyänsä tuli neiti kauniiksi ja rupesi puhumaan, hevonen tuli niin lihavaksi ja kauniiksi, että sen jokainen karva kiilsi, lintu loisti ja lauloi; lehmus alkoi kukoistaa ja sen lehdet kimellellä, ja neiti sanoi: "Siinä on hän, joka pelasti meidät."
Lehmuksen istuttivat he puutarhaan, ja nuorin kuninkaan poika tahtoi saada kuninkaan tyttären, sillä lehmus olikin juuri se; mutta kaksi vanhempaa veljeä pantiin kumpanenkin piikkitynnyreihin, jotka laskettiin vierimään korkealta vuorelta alas. Sitten alkoivat he varustella häitä, mutta ensin pyysi kettu kuninkaan poikaa panemaan hänet hakkuupölkylle ja lyömään häneltä pään pois; ja vaikka hän epäsi ja tahtoi päästä sitä tekemästä, ei se auttanut, vaan hänen täytyi lyödä. Mutta samalla, kun hän oli lyönyt, muuttui kettu kauniiksi prinssiksi, ja hän oli veli tälle prinsessalle, jonka he olivat vapauttaneet hiidestä. Sitten pidettiin suuret ja komeat häät, joissa kemuiltiin niin, että tieto niistä levisi tänne asti.
Kettu paimenena.
Olipa kerran akka, joka lähti palkkaamaan paimenta, ja hänelle tuli karhu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi karhu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo ottaa minua, paimeneksi?" kysyi karhu. "Kyllä, jos vaan osaat viettää, näin —", sanoi akka, "Hu-i!" sanoi karhu. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka sen kuultuansa, ja meni matkaansa.
Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi susi. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Tahdotko minut paimeneksi?" kysyi susi. "Kyllä — jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Uh—uh!" sanoi susi. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka.
Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi kettu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo minua paimeneksi?" kysyi kettu. "Kyllä, jos osaat viettää, näin —", sanoi akka. "Til—tai—holom!" sanoi kettu hyvin hienosti ja suloisesti. "Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi", sanoi akka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa söi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun kaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki lehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli menettänyt kaikki hänen eläimensä. "Kallot ovat joessa ja ruumiit metsässä", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli, että pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa ollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka takaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen kermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä, jolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla on valkoinen hännän nippu.
Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.
Olipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa varoissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä mihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä pojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.
Vihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan piti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi hakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin kotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä ja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä arkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä pois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.
Toisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi aivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi myöskin hänen luoksensa ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan heitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin veljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä taaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli nuorena.
Kolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. "Niin sinä", sanoivat molemmat vanhemmat veljet, "sinäpä juuri toimitat asian hyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta." Mutta pikku Aske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon eväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan tulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa lähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli hiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi." Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa; hän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä hera kiertyi. "Jollet ole ääneti", sanoi hän hiidelle, "niin puristan sinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!" — "Älä, poikaseni, vaan säästä minua!" rukoili hiisi, "minä autan sinua hakkaamisessa." No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi oli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi monta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: "Nyt voit seurata minua kotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun." Ja poika meni hänen kanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen lieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta siellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista niistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: "Ei maksa noutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon." "Älä, ystäväiseni", virkkoi hiisi, "minä en voi tulla kaivotta toimeen; tee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä."
Hiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen."Kuules nyt", sanoi poika, "emmeköhän rupea syömään kilvan?"
"Tehdään niin", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään puolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti poika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän kuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen loukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat syöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: "Ei, nyt en minä enää jaksa." — "Sinun pitää syödä", vastasi poika, "minä olen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa loukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot."— "Mutta koskeehan se hirmuisesti?" sanoi hiisi. "No, kaikkea vielä", vastasi poika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti henkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli ja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun osan velkaa.
Voipukki.
Oli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka oli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa. Äitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira, jota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.
"Käys ulos, Voipukki", sanoi akka, "katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu." Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:
"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa ja säkki selässä."
"Mene leipäpöydän alle piiloon!" sanoi äiti.
Samassa tuli suuri noita sisään. "Hyvää päivää", sanoi hän.
"Jumal’ antakoon", sanoi Voipukin äiti.
"Eikö Voipukki ole tänään kotona?" kysyi noita.
"Ei, hän on isänsä kanssa metsässä riekkojen ajossa", vastasi akka.
"Sepä oli huonosti", sanoi noita, "minulla on pikkuinen, hieno hopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle."
"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi esiin.
"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni", sanoi noita; "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä."
Voipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni ulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysäsi: "Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään makuupaikkaan?"
"Puoli ruotsinvirstaa", vastasi Voipukki.
Noita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan. Voipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten pistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren sinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin tultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.
Seuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan, niin rupesi koira haukkumaan. "Käys ulos, Voipukki", sanoi hän, "katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä." — "Sitä pahannäköistä se haukkuu", vastasi Voipukki, "nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri säkki selässä."
"Juokse piiloon leipopöydän alle", sanoi äiti.
"Hyvää päivää", sanoi noita; "onko Voipukki kotona tänään?"
"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."
"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni hopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle."
"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki ja tuli esiin.
"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita selkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: "Kuinka pitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?"
"Puoli peninkulmaa", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin tienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki taas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren kiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison kattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän otti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan ja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen. Nyt vihastui noita ja sanoi: "Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi hyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet."
Kolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla edellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti sanoi Voipukille:
"Käys Voipukki ulos katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu siellä."
Voipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: "Aijai minua! Noita tulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä."
"Juokse piiloon leipopöydän alle!" sanoi äiti.
"Hyvää päivää!" sanoi noita ja astui ovesta sisään; "onko Voipukki kotona tänään?"
"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa riekkojen ajossa."
"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni kaunis hopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle."
"Piip, piip, täällä olenkin", sanoi Voipukki ja konttasi esiin leipopöydän alta.
"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita selkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään pois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän kotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt sanoi noita tyttärellensä:
"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä palajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita."
Isäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta ei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.
"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä", sanoi Voipukki, "pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä."
Tyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan poikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja ruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi, manki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista hän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.
Kun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella, ajattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa maistamaan.
"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi noita-akka.
"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet sitä.
Sitten otti noita lusikan ja tahtoi mennä maistamaan.
"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi hän.
"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki liedenotsalta.
Nyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat mennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki honganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi. Sitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli; hän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.
Vastahakoinen akka.
Oli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut hyvä olla hänen seurassansa.
Mies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi, tahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin ulos katsomaan miltä laiho näytti.
Heidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi mies:
"Niin, nyt on se valmistuneena; huomenna pitänee tulla sitä leikkaamaan."
"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä", sanoi akka.
"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi mies.
"Ei, vaan keritä heidän piti se", väitti akka.
"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä. Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.
"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut puhumistakaan, kerittämän se piti.
Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.
"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen leikata pelto sitte? sanoi hän.
"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.
"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."
Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti hänen päätänsä ylös vedestä.
"Pitääkö meidän leikata pelto?" kysyi mies.
"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.
"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi akka, kun mies taas veti häntä ylös.
"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä, "moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä; mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän. Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä. Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen täytyi hellittää kätensä.
"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen marakatti", sanoi mies.
Ja niin jäikin akka jokeen.
Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin, mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.
"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette, eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan, jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä on hän kulkenut vastavirtaan."
No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli vastahakoinen akka, se.
Kertan lintu (palokärki).
Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä. Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle, mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa, pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se saavansa juoda.
Tytär ja tytärpuoli.
Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään; heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät; tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita. "Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon. Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.
Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse, aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen pyyhkäissytkään sitä edes.
Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät. "Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun; sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille sekä pani kiulun jälleen sarviin.
Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.
Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo, joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa, ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan, sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.
Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi, voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka; "meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli, että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:
"Tahri saveen.Pane korsiin!Tahri saveen,Pane korsiin!"
Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla; mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"
Sitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät; mutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei hän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt, mitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan varren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade menisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä niin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten tahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat ja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä lypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.
"Pieni suihkuMaitoa laskePienille linnuille juotavaksi!"
Tyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja paikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta ja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne lypsetyksi.
Nähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: "Sitä et ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat villat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten hän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia villoja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti ainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet linnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka oli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.
"Ei, ei", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa, "sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä ärsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin."
Nyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi palkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut lauloivat:
Älä ota viherijää,Älä ota punaista,Vaan ota sininen,Joll' oomme panneetRistiä kolme!
Hän otti siis sinisen, kuten linnut lauloivat. "Hyi sinua", sanoi noita-akka, "sen tulet kyllä vielä maksamaan." Kun tytön nyt piti lähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta hän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä pienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän lähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle omenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka tyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi niin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. "Tule tänne minun tyköni", sanoi omenapuu, "niin minä autan sinua; mene minun oksieni alle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta arkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi." Tyttö teki niin, eikä aikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. "Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" kysyi noita-akka. "Näin kyllä", sanoi omenapuu, "tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on nyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.
Tyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle oinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän kätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.
"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi oinas; "mene piiloon minun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne sinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi."
Ei aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.
"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle. "Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.
Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään, mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin kotiinsa.
Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen! alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi, ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea jälleen kotia.
Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö, "kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."
No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään; mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen, jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään, kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.
Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä, ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se ruski.
Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.
Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö, mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.
Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.
Astuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa noita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut tahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään taikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois, mitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa palvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko hän mihin.
Ensimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen seulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli hän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:
Tahri saveen.Pane korsiin!Tahri saveen.Pane korsiin!
Mutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden jälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä seulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda läävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä. Kuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan käyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle samoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti tadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat lehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun hän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut lauloivat:
Pieni suihkuMaitoa laskePienille linnuille juotavaksi!
Mutta hän pieksi ja löi lehmiä, viskoi ja nakkeli lintuja millä sattui ja käyttäytyi niin, että oli häpeä nähdä. Hän ei saanut luoduksi läävää eikä lypsetyksi lehmiä. Läävästä palattuansa sai hän noita-akalta sekä selkäänsä että toria. Sitten piti hänen pestä mustat villat valkoisiksi, mutta paremmin ei käynyt siinäkään. — Tämä oli noita-akasta liian hullusti, ja hän pani esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen ja vaikk’ei hän sanonut itsellään olleen mitään hyötyä tytöstä, koska tämä ei kelvannut mihinkään, sai tyttö kuitenkin palkaksensa ottaa minkä arkun tahtoi. Nyt lauloivat linnut:
"Älä ota viherijää,Ala ota punaista.Vaan ota sininenJoll' oomme panneetRistiä kolme!"
Hän ei pitänyt lukua siitä, mitä linnut lauloivat, vaan otti punaisen, joka loisti enin. Sitten lähti hän kulkemaan kotiinsa ja sai astua rauhassa, sillä kukaan ei häntä ajanut takaa. Kun hän tuli kotia kävi hänen äitinsä hiukan iloiseksi, tietysti, ja he menivät heti suureen tupaan ja panivat arkun sinne, sillä he eivät luulleet siinä olevan muuta kuin kultaa ja hopeaa. Mutta kun he avasivat sen, niin kierieli sieltä pelkkiä käärmeitä ja rupikonnikaisia, ja kun tytär avasi suunsa, niin kävi samoin: sieltä kuohui ulos käärmeitä ja rupikonnikaisia sekä kaikellaista inhottavaa, mitä saattaa ajatella, jotta lopuksi oli mahdotonta olla saman katon alla hänen kanssansa. Semmoisen palkan sai hän palveluksestaan noita-akan tykönä.
Jänis, joka oli ollut naimisissa.
Oli kerran jänis, joka käveli ulkona ruohostossa.
"Hurraa! hip ja hei," rääkyi hän sekä hyppäsi ja juoksi; sitten meni hän pari kertaa kuperkeikkaa ja seisoi kahdella jalalla ruohostossa. Ei aikaakaan, niin tuli kettu jolkutellen.
"Hyvää päivää, hyvää päivää!" sanoi jänis. "Minä olen niin iloinen tänään, sillä, tiedäpäs, minä olen ollut naimisissa", sanoi hän.
"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi, sillä hän oli vanha ramu sekä sen lisäksi noita, joka minulla oli akkana", sanoi jänis.
"Se oli huonosti se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä minä sain rikkautta hänen kanssansa, hänellä oli tupa."
"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.
"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi", sanoi jänis, "sillä tupa paloi poroksi ja kaikki mitä meillä oli."
"Sepä oli oikein huonosti se", sanoi kettu.
"Oh, eipähän ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä akkani paloi myöskin poroksi."
Herrasmiehen morsian.
Oli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa kirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui häneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli naapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä tytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut tarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin olisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle pitävänsä tuumaa naida uudestaan.
"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja nauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä semmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.
"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni", sanoi herrasmies.
"Ei, kiitoksia paljon — olipa se jotain se!" virkkoi tyttö.
Herrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä vastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin rupesi hän tahtomaan häntä.
Mutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti hän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: "Jos voit laittaa niin, että saan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen sinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi kanssa yhdessä."
No, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän oli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän puhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.
"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka paljon", sanoi tyttö.
Herrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt, jos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen, sillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.
Tytön isä ei tietänyt muuta neuvoa kuin että herrasmies laittaisi kaikki järjestykseen käiksi ja kun pappi ja häävieraat olivat tulleet, silloin lähettäisi noutamaan tyttöä, ikäänkuin olisi jotain työtä, johon hän suostuisi; ja kun tyttö tulisi, niin vihittäisiin heidät pikimmältänsä, ennenkuin tyttö ennättäisi epiä.
Tämä oli herrasmiehestä viisaasti ja hyvästi ja hän antoi panna juomaa, leipoa leipiä ja laittaa häät herrastapaan.
Kun vieraat olivat kokoontuneet, huusi herrasmies tykönsä yhden rengeistänsä ja käski hänen mennä Etelätalon isännän tykö ja pyytää tätä lähettämään sen, minkä oli hänelle luvannut. "Mutta jos et tule takaisin jälleen minuutin päälle", sanoi hän ja pui nyrkkiään rengille, "niin minä —". Enempää ei hän ennättänyt sanoa, sillä renki lähti sellaista kyytiä, kuin olisi häntä ruoskalla ajettu perästä.
"Terveisiä meidän isännältä, hän käski pyytämään sitä, jonka olet hänelle luvannut", sanoi renki Etelätalon isännälle, "mutta se pitää säätämän tuossa paikassa, sillä hänellä on hirmuisen kiire tänään", sanoi renki.
"Jaa, jaa, juokse niitylle ja vie hänet mukanasi, siellä kävelee hän", sanoi naapuri.
Renki meni. Hänen niitylle tultuansa käveli tyttö siellä ja haravoi. "Minä tahtoisin noutaa sen, jonka isäsi on luvannut meidän isännälle", sanoi renki. Mutta tyttö ajatteli, että minuapa ette petäkään ja sanoi:
"Vain tahdot sitä! Se on varmaan meidän pieni voilakka tamma; mene ja ota se; se on lieassa toisella puolella hernemaata." Renki hyppäsi pienen voilakan selkään ja ratsasti nelisiä kotia.
"Saitko hänet mukaasi?" kysyi herrasmies.
"Tuolla se seisoo portin vieressä", vastasi renki.
"Saata hänet vaimo-vainajani kamariin", sanoi herrasmies.
"No, hyvä isäntä, kuinka se kävisi laatuun?" sanoi renki.
"Tee sinä vaan, niinkuin minä käsken", sanoi herrasmies. "Jos et yksinäsi jaksa, niin ota muita avuksesi", sanoi hän. Hän ajatteli, näet, että tyttö ehkä saattaisi tehdä vastarintaa.
Kun renki näki isäntänsä kasvoista, ett'ei ollut hyvä lausua häntä vastaan, meni hän ja sai mukaansa kaikki rengit, joista muutamat nyhtivät tammaa etupuolesta, toiset työnsivät peräpuolesta ja saivat sen sillä tavalla rapuista ylös kamariin.
"Nyt olen tehnyt senkin", sanoi renki isännälle.. "Mutta se oli hirmuisen raskasta tehtävää, se oli pahinta, mitä minulla tässä talossa on ollut."
"No, no, sinä et ole tehnyt sitä ilman edestä", sanoi isäntä. "Lähetä nyt sinne naisväki pukemaan, häntä kauniiksi.