The Project Gutenberg eBook ofSavolainen neekeri muilla maillaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Savolainen neekeri muilla maillaPikku juttuja matkalta Helsingistä NapoliinAuthor: Heikki VälisalmiRelease date: June 4, 2024 [eBook #73773]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust. Oy Kansanvalta, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVOLAINEN NEEKERI MUILLA MAILLA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Savolainen neekeri muilla maillaPikku juttuja matkalta Helsingistä NapoliinAuthor: Heikki VälisalmiRelease date: June 4, 2024 [eBook #73773]Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust. Oy Kansanvalta, 1926Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Savolainen neekeri muilla mailla
Pikku juttuja matkalta Helsingistä Napoliin
Author: Heikki Välisalmi
Author: Heikki Välisalmi
Release date: June 4, 2024 [eBook #73773]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust. Oy Kansanvalta, 1926
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVOLAINEN NEEKERI MUILLA MAILLA ***
Pikku juttua matkalta Helsingistä Napoliin
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1926.
I. Alkuvalmistukset. — Helsingistä Ruotsin eteläkärkeen.II. Saksan halki pohjoisesta etelään.III. Sveitsi.IV. Pohjois-Italia, Milano ja Genova.V. Ikuinen kaupunki.VI. Napoli—Capri—Pompeji—Vesuvius.VII. Jälleen pohjois-Italiassa. — Firenze ja Venetsia.VIII. Itävalta ja Tshekko-Slovakia.IX. Varsovan kautta kotia kohti.
Kun mukavuutta rakastava ihminen varustautuu matkustamaan ulkomaille, hankituttaa hän useimmiten passinsa jollain asianajotoimistolla, koska hänelle selitetään, että se maksaa vain, sanokaamme nyt vaikka viisikymmentä markkaa. Tuo nyt ei ole mitään, ajattelee hän, ja sanoo, jotta hankkikaahan nyt sitten. Mutta kun lasku esitetään, on siinä, kuten tavallisesti asianajajain laskussa, niin monta pykälää ja momenttia, että tuleva matkailija on vähällä pyörtyä. Esimerkiksi tähän tapaan: Neuvottelu asiakkaan kanssa passin hankinnasta 15:—, kirjeen kirjoittaminen ja postikulut 16: —, kirjeen ulosottaminen postista 13:—, juoksupojan kustannukset 8:—, käynti poliisikamarissa 20: —, keskustelu siellä 25: —, puhelinkeskustelu maaherranviraston kanssa 25:—, kirje Teille ja postikulut 16:—, palkkiomme 50: — sekä sen lisäksi kaikki ne menot, jotka sinun itsesikin olisi ollut maksettava. Kai teillä nyt vähän itsekullakin on asianajajien laskuja, joten voitte verrata ylläolevan laskelman paikkansapitäväisyyden. Se on maksajalle, joka kuvitteli saavansa passin viidenkymmenen markan toimituspalkkiosta, surullinen asiakirja, mutta lohdutukseksi on siinä kirjoitettu Teille suurella kirjaimella.
Allekirjoittanut hankki kyllä passinsa itse, joten hänen eitällä kertaatarvinnut ihmetellä ihmisneron valtavuutta erinäisillä elämänaloilla. Sensijaan kaikki yhdeksän viisumia haettiin matkatoimiston kautta, eikä lasku ollut millään tavalla konstikas, vaan yksi ainoa summa, jonka hyvällä mielellä maksoi. Matkatoimistojen palveluksessa ei nähtävästi ole juristeja. Kiertomatkalippu tuli samaa tietä, ja siihen oli kirjoitettu hinnan lisäksi: Toimituspalkkio Smk. 5: —, mikä muuten on kirjoitustaitoiselle henkilölle varsin kohtuullinen korvaus työstään.
Mutta sitten on asioita, joissa asianajajat ja matkatoimistotkaan eivät auta, esim. matkalaukun pakkaus, vaikka siinä juuri olisi hyvä apu tarpeen siinäkin tapauksessa, että mies ei lähde ensi kertaa rajan taakse. Tietysti sinä sätöstät juhlapukusi (kaikki, jos niitä on useampia) mukaan. Niistä ei kuitenkaan ole muuta iloa kuin että palattuasi saat ne nostaa laukusta rullasylttynä. Päällesi sinun tuskin on niitä tarvinnut pukea; minkä joskus lienet nostanut hotellin vaatekaappiin tuulettamaan, sillä sinua ei olekaan vastoin odotustasi kutsuttu herttuoitten luokse juhlapäivällisille, ja teaattereihin ulkomaillakin nykyisin kelpaa ilman juhlapukua. Sen sijaan otat mukaasi mahdollisimman vähän liinavaatteita, koska hyvät ystäväsi (jotka tietysti eivät vallan hiljan ole olleet ulkomailla) ovat selittäneet, että siellähän ne eivät maksa paljon mitään, niitä heidän puheittensa mukaan annetaan melkein nätillä katseella; kiittävät kun saavat kunnian tunkea paidan puodissa kävijän kainaloon. Kun sitten olet kierrellyt maat ja mantereet, havaitset, että tämä tavara ei missään ole niin halpaa kuin Suomessa. Ja jos sinun pitää pesettää pyykkiäsi ulkomaisissa hotelleissa, maksaa se plootuja, minkä lisäksi saat sen takaisin jokseenkin samassa kunnossa kuin annoitkin, jollei se vielä ole hiukan enemmän nuhraantunut, kuten allekirjoittaneen pyykki Napolissa.
Niin, ja sitten sinulla on vielä yksi päänvaiva, joka kiusaa sinua kauan ennen matkalle lähtöä; mitkä tittelit painattaa nimikortteihin, ja kuinka paljon noita olisi ottaa mukaan? Ensikertalainen painattaa vähintään kaksisataa kappaletta, lataa lompakkonsa pullolleen, sillä eihän sitä tiedä, millainen menekki niillä on ja milloin niitä tarvitsee, ja sälyttää loppupainoksen laukkuunsa sellaiseen paikkaan, että ne ovat aina saatavilla. Perehtyneempi tyytyy pienempään painokseen ja kenties vaatimattomampiin »edustuksiin», tietäen, ettei tarvitse niitä kovin monta kappaletta, koska ulkomaillakin riittää tavallinen esittely eikä meikäläistä, kuten sanottu, ainakaan joka päivä kutsuta herttuallisille päivällisille — sikäli kuin nyt herttuoita ja muita ruhtinaita ylipäänsä vielä on tässä pahassa maailmassa.
Mutta jättäkäämme nyt nämä alkuvalmistelut, koska niistä kerran on suoriuduttu, ja työntykäämme taipaleelle!
* * * * *
Viipuri edusti ainakin ennen sotaa kansainvälisyyttä Suomessa. Viipurilaiset itse kehuvat sen edustavan vielä nytkin. Siis se Helsingin—Turun pikajunan vaunu, joka on varattu Tukholman matkustajia varten, on luonnostaan kansainvälinen, koska minun matkatoverini on viipurilainen. Mutta on siinä muitakin kansainvälisiä matkustajia: yksi saksalainen, kaksi englantilaista, muuan ruotsalainen, ja tavallaan minä itsekin, sillä minulla on taskussani kolmen vieraan valtakunnan valuuttaa ja yhdeksän eri maan kuponkeja käsittävä kiertomatkalippu! Puhumattakaan siitä, että päälläni kukoistaa Englannin kankaasta tehty puku ja päässäni kekottaa hiukan kallellaan ent. italialainen borsalino, josta tehtaan leima kuitenkin on luiskahtanut suomalaisen hattumestarin värikuurissa.
Koko vaunukin on sikäli kansainvälinen, että sen pesuhuoneessa vuotaa kupista saippuaa ja seinällä roikkuu suuri pyyheliina, joita kumpaakaan ei nykyisin ulkomailla tarita. Junailija sen sijaan on tuttu turkulainen ja kysyy: »Oleks sää menoss oikke ulkomail'», mihin minä vastaan mahdollisimman paljon samaan tyyliin: »Nii ain, tieräks».
Muuten on Turun radalla hyvin vähän kansainvälisiä ominaisuuksia, sillä sitä pitkin tavallista meikäläistä vauhtia jyystävä juna hetkahtelee pahanilkisesti, mikä tuskin ulkomailla kuuluu asiaan. Niin no, saattaahan silläkin radalla saada aikaan kansainvälisen selkkauksen, jos jossain äkkiheitossa sattuu jytkähtämään nenästään yhteen esim. vastapäätä istuvan arvostaan aran englantilaisen kanssa. Allekirjoittaneelle ei kylläkään käynyt niin hullusti, joten tasavallan ulkoministeri saa olla rauhassa; Turun rata ei ainakaan minun suosiollisella avullani ole aiheuttanut diplomaattisten välien katkeamisen uhkaa minkään ulkovallan kanssa, eikä viipurilainenkaan, jonka kanssa me muutaman kerran otimme nenän mittaa, kehdanne nostaa siitä suurempaa rähinää.
Turun rataa ei sentään riitä muuta kuin Turkuun asti. Satamassa siivilöidään matkustajat pienen tullikarsinan lävitse. Lähtevien tavaroita ei kuitenkaan tullikäsitellä, ainoastaan passi jää kujan suussa vartioivan suojelusenkelin käsiin palatakseen lähtöleimalla varustettuna kullekin asianomaiselle vasta laivassa. Muutamien hetkien kuluttua käännetään »Nordstjemanin» keula Airistolle päin, ja sitten alkaa matka muita mantereita kohti. Koetetaan aluksi värjötellä kannella, mutta pian on painuttava alas, sillä ilma on aikaiskevään kolkko ja vaatisi paksumman päällystakin kuin etelään pyrkivällä matkamiehellä on mukanaan. Pian istuu herr Vallisalmi, joksi hänet laivan luettelossa on ristitty — oikeassa muodossa hän ei muuten saakaan sen koommin koko matkalla nähdä nimeään muualla kuin omassa nimikortissaan — myös joksikin ihmeelliseksi kastetun viipurilaisen kanssa keskustellen ulkopolitiikasta — tietysti.
Sinne on jäänyt Ruissalon tammisto, joka tuskin vielä uskaltaa uneksiakaan kesästä, sillä niin on tämä kevät kolea, oikukas ja antimiltaan kitsas. Oikeastaan ainoana kevään merkkinä näkyy jossakin rannalla yksinäinen kalastaja asettelemassa rysiään. Laiva kolisee jäissä yhtämittaa; jokohan tässä tulee eteen Titanicin kohtalo?
Mitenkäs se nyt olikaan: eikös Titanicia kohdannut kova kohtalonsa juuri, kun matkustajat keinuivat tanssin pyörteissä? Meidän laivassamme nyt ei juuri sovikaan tanssimaan, se kun on vain sellainen tavallinen rannikkopurkki, mutta kyllä mekin varsin pian Turusta lähdettyämme ryhdymme viettämään aikaamme ylensyömisellä. Päivällinen on näet enemmän kuin kohtalaisen hyvä, joten tämä on jo vähän niinkuin mässäämistä, ja tällaista kainoa sielua kuin allekirjoittanut hiukan hävettää, mutta minkä sille nyt mahtaa, kun kerran maistuu ja raha pitää maksaa. Tämä suomalainen on muuten julmettu syömään, aivan kuin ryssä ennen, rikas ryssä, joka laitatti päivällisekseen kahdeksankin ruokalajia ja syödä tolskasi niitä kaikkia. Meitä sattuu pöytään vierekkäin kolme suomalaista, ja me käymme herkkuihin kiinni kuin vihapäin. Mahtaneeko siinä aina muistaa pitää haarukkaa edes vasemmassa kädessään? Vastapäätä istuva ruotsalainen koettaa näyttää kainommalta, ja kaksi englantilaista — myöskin nokkamme edessä — syö vakaasti ja harkiten. He eivät osaa käypää kieltä, mutta valitsevat sittenkin ruokansa tarjoilijattarelta suurenmoisella varmuudella. Jälkiruokaan päästyään alkavat he tuntea maailmanvaltiutensa ja virittävät kovaäänisen keskustelun, aivan kuin ei muita olisikaan koko salissa. Tietysti: rusthollarin pojiksihan he itsensä tuntevat näin mökkiläisten vesillä. Ja niin monta kertaa kuin minä ennen tai nyt tällä matkalla olen tavannut englantilaisia, ovat he aina ja joka paikassa kuin isännät konsanaan, vaikka olisi kuinka »pitkä matka Tipperaryyn».
Toisella puolen salia istuu kolme suomalaista: pariskunta ja muuan luultavasti turkulainen kauppias, joka on niin synkän näköinen kuin uhkaisi häntä sievänpuoleinen vankeus epärehellisenä velallisena. Kuitenkaan ei hän ole vielä seitsenvuotisen kieltolain aikana unohtanut, että kalan kanssa juodaan valkoista viiniä ja lihan kera punaista, minkä ohessa eturuokaan tietysti kuuluvat ankaranpuoleiset »napanterit». Aterian lopulla alkaa hän huomattavasti kirkastua, ja päästyään punssiin ja kahviin päivällisen päälle hymyilee hän kuin laupeuden enkeli. Jonkin ajan perästä hän esittää miehiselle seuratoverilleen lähempää tuttavuutta, ja vielä hetkistä myöhemmin, kun jälkimmäisen rouva jo on mennyt levolle, siirtyvät uudet ystävykset »lökäreihin ja makuvaareihin», joitten ääressä hellytään ja vannotaan ikuista veljeyttä. Niin, niin, sellaistahan se on!
Mutta vasta varsinaisen päivällisen päätyttyä hiipii sisälle saksalainen, katselee tarkasti hinnastoa, ennenkuin tilaa vaatimattoman annoksensa. Hän on maailman »nuukimman» kansakunnan edustaja eikä koskaan, matkoillaankaan, leveile. Hänellä on säästäväisyys verissä, ja kaiken lisäksi rakentaa hän uudestaan sodan kenties hyvinkin pahoin runtelemaa talouttaan. Saksalainen on aina taipumuksiltaan itara poroporvari, vaikkapa hän vallitseisikin tieteen tai tekniikan huippuja.
Laiva kolisee jäissä yhä edelleen, mutta se ei pahasti häiritse matkamiestä. Hän nukkuu lyhyen yönseljän aivan turvallisesti hytissään, sillä kaikkeen pian tottuu. Pikemminkin herää hän liian aikaisin sen vuoksi, ettei enää kolahtelekaan laivan kylkeen. Puettuaan nopeasti päälleen ja noustuaan kannelle, huomaa hän, paitsi niitä kahta illalla veljestynyttä naapuria, joista turkulaiseksi arvattu kauppias jälleen on vajonnut matalamielisyyteen — tällä kertaa kuitenkin ehkä ihan toisista syistä — ympärillään väreilevän aivan vapaan meren. Jokin yksinäinen jääteli vain uiskentelee siellä täällä, sekin niin heikkona, että tuskin kestää häämatkalle lähteneen varispariskunnan. Niin paljon lähempänä on siis kevät Tukholman saaristossa. Luntakaan ei näy muuta kuin pahanpäiväinen likainen läikkä jossain kallioitten kolossa. Saaristo on muuten samanlaista kuin Turun lähistölläkin. Karu, kallioinen maisema kohtaa täälläkin silmää, ja laivan perässä lentävät valkeat lokit, vesillä kulkevien ikuiset seuralaiset, niin sisämaassa kuin merelläkin.
Niin, se kevät, sitä etsimässähän tässä tavallaan ollaankin. Tukholmassa se on vielä sen verran lähempänä, että jossakin Mälarin rantapenkereellä, päivän puolella, vilahtaa näin huhtikuun loppupuoliskolla pienen pieni vihreys etsijän silmään. Se näyttää itsekin vielä ujostelevan yleisen alastomuuden keskellä, mutta antaa sentään jo aavistuksen siitä, mitä tuleman pitää.
Tukholmaa, »Mälarin helmeä», ei tällä kertaa katsella muuta kuin yksi päivä. Se, samoin kuin koko Ruotsikin, on määrätty matkaohjelmassa vain välttämättömäksi läpikulkupaikaksi. Parahiksi kerkeää siinä uudistaa eräitä vanhoja tuttavuuksia ja katsella etupäässä kaupungintaloa, Tukholman uusinta nähtävyyttä. Se on monumentaalisen komea; ilmankos ruotsalaiset sillä ylpeilevätkin ja sitä niin mielellään vieraille näyttelevät. Muuten ei tavallisen köyhän matkamiehen kukkaro kestä kauan Tukholman taksoja. Se iankaikkinen valuutta!
»Mamma Svean» pääkaupunki jää koleahkoon kevätiltaan, ja pikajuna lähtee kiidättämään minua kohti Etelä-Ruotsia. Kirottu valuutta on ajanut minut kolmanteen luokkaan, mutta sinne menoaan ei tarvitse katua, sillä Ruotsissa on ihanteellinen kolmas luokka: siistit, tilavat, valoisat ja ilmavat vaunut, puolipehmeät istuimet, eikä pitkänmatkan junissa tungostakaan, joten pitkällä penkillään voi lyhentää matkaansa ainakin kissanunella. Ruotsalaiset ovat iloista väkeä ja hakevat mielellään puhekumppalia. Sitäpaitsi he nauttivat matkoillaan. Herra Bratt on ollut niin hyväsydäminen, että on sallinut tarjottavan heille olutta junassakin. Sievät neitoset kantavat sitä vaunuihin myyden samalla voileipiä, joten houkutus on sitäkin suurempi. Kukin ryyppää pullon suusta ja on tyytyväinen saamaansa.
Hiljalleen valkenevan aamun läpi alkaa näkyä maisemia. Ne eivät juuri eroa meikäläisistä: mäntyä, kuusta ja katajan käkkyrää, asutusta harvassa ja maa hedelmättömän näköistä.
Mutta sitten pääsee päivä paistamaan ja ilma seestyy ihanan kuulaaksi. Samalla muuttuu maisemakin iloisemmaksi, juna kiitää nyt Ruotsin hedelmällisinten seutujen, Etelä-Skånen lävitse. Meikäläiselle on tämä näky kerrassaan tavaton. Varsinais-Suomessa ja Hämeessäkin olet vaunun ikkunasta katsellut viljavainioita, olet nähnyt Ison-Kyrön pellot ja Limingan niityt, joista kotipuoleni kansa ennen minun lapsena ollessani puhui, mutta mitähän sanoisi Savon ukko, jos hänelle näytettäisiin Skånen viljalakeuksia: silmänkantamattomiin peltoa kuin pöytää. Juna kiitää hyvällä vauhdilla, mutta yhä vain sitä samaa. Toisissa paikoin rehevöi uljas laiho tuuheana vihreänä läikkänä, toisinaan taas hirmuiset alat tasaista, aivan kuin vasta karhittua, nähtävästi odottamassa kevätkylvöä. Kyllä kai Savon äijältä, joka kivien kolosta leipänsä tonkii, silmät repeisi, ja kenties sanoisi hän, että tämä ei ole totta, mitä näytellevät silmänkääntötemppuja. Aluksi ei näy missään ihmisliikettä, joten koko ihana lakeus lepää silmäin edessä kuin panoraama. Sirot, valkoiset, taitekattoiset talotkin nukkuvat kirkkaan kevätaamun keveätä unta. Niin, täällä on jo hakemasi kevät, näin läheltä sen löysit. Puut huomattavalla hiirenkorvalla, ja jos mihin on vähän piennarta jäänyt, heloittaa se vihreältä. — Vasta myöhemmin, kun samaa leivällistä lakeutta on jo tuntikaupalla ajettu, ilmestyy vaolle peltomies, ja hänen takanaan kävelevät tuttavallisen lähellä västäräkki ja peltovaris.
Meikäläinen joutuu ehdottomasti tekemään vertailuja omien olojensa kanssa. Meillä ei milloinkaan voitaisi aikaansaada tällaista, aina tulisi eteen suonsilmäke, auralle antautumaton metsäkumpu tai sisäjärvi. Mutta jos luonnon rakastajan ja ymmärtäjän silmillä yksinomaan katselet ja jätät syrjään taloudelliset näkökohdat, niin jopa muistuvat mieleesi siniset järvet, korkeat vaarat ja salaperäiset metsät. Kyllähän täältä leipä helpommalla lähtisi, mutta mistäpä katseleisit kesäisen luonnon hilpeyttä ja monipuolisuutta, kun ei edes ole mäkeä, jolle nousta.
Kaikessa tapauksessa jättää Skåne matkamiehen mieleen harvinaisen sopusointuisen muiston. »Siellä kyliä, kirkkoja kiiltää», laulaa Larin-Kyösti. Täällä niitä todella »kiiltää», kirkkoja melkein vielä enemmän kuin kyliä. Mutta kyllähän hedelmällisen maan omistajan sopii palvella Jumalaansa ja rakentaa Hänelle temppeleitä. Lieneekö sitten tosihartautta — ja mitenkähän on täällä sen vertauksen laita rikkaasta miehestä, kamelista, neulansilmästä ja taivaanvaltakunnasta?
Trelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä, vaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen kiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren naapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi näpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko paikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu, minkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja päässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut ylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle. Tultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii se hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää matkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle.
Sitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa. Aikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta merihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän matkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko tavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta minnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta — ylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta ensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet kolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään uninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko tämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen näytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein vain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä sisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat pöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen tarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa koko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän kolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas koko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen — jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin iäisyydessä.
Pian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen ravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten kaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit edessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun muuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan nua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»!
Tosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen täytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan maailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule ja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka Kanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta mittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä tulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa.
Syntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas kannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset vihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä vasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä, mutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on laulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja ihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä merestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä ollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari, mutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan, kuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin purje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa päivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla liiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan järven itsepintainen rakastaja.
Mutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on jo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata se on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin tavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis on jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat kuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä neuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen kammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin avulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen opettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille pojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista. Häikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa.
Ja siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva puikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin satamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen, joka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten junaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti.
Meidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä siinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua piälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin mainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä seurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta, muuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä allekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja viimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi tulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka mietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen, alkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta nyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla paikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille ylipäänsä rovehdutaan.
Pojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin oloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos jotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu olevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan kuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän osastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa kurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla kotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon kiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä ollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin katselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä kaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä muuallakin.
Vähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee toiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista poistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja vaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on ainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan taskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä voileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen. Asemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä. Asemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset saksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti ikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä nuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen». Minä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän, mutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta.
Saksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole pientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon matkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se saksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna kulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle otollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut tehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin lautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää herättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle. Mutta ovatpa lujat laitteet alla!
Sitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan kamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat paljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta maanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki suurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä kantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja ahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua tämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä hämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit lehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja vaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain sarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän he maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan työläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää, mutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Meidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan. Mutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan harrastakaan kylpyä.
Juna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee tehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin ja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että viilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa ja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole kenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen omin silmin havaita.
Illan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä heittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle jatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen toverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa — syvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen huoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa kerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu, yksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan pieni kultakaivos.
Pestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan kuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle kaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin ovenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä kadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän vimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet kainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta nein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla torjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa yrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan tämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin meitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu aina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan — siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille miehille.
Valtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja upseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta pian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan maan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on lyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija on supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia: keisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan turva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman tietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä sanoisi.
Ja prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja. Kilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen nainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään kantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää rajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan säädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä tarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet aja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän sijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu.
Friedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa tulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä, siellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä naisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki — kukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että pöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista makoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation aikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai onko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla putipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi tästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan.
Berlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö ehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan.
Jos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin aika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa napsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan, ajomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa mukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen tulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla käy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan. Säännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin viimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin sylkäisseekin.
Seuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin on sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän yleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä, liikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä kukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana, menen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla Ebertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen presidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi. Se ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa neitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä annan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari on äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna hotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja sitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella. Häntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina olleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain sillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu. Valokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt kuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja rehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat!
Mutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja joka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua hyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari on perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut elää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan kielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole olleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni saksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän puolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa.
Niin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se nähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi ja vahingoksi.
Meillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen tarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun lippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me valitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme savustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin siinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten tulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat pitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin tuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen suuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä pari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi »pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen kauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta.
Jo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet tulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella. Siinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin muistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio tielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen mies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia perheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja. Jokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin niin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin talvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis suurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme ajaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja useimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että työläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta että saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin.
Yö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee Etelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat ovat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten rinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä tasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin kuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen sosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä maailmaa edistykseen.
Sitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat tasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat sänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy olevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja likaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät, täällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin meillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget.
Kohta ollaan Sveitsin rajalla.
Se mamma, josta edellä on mainittu, levitti evänsä yön seutuna niin mahtavasti, että viipurilainen olojen pakosta ahdistui pieneksi vaatimattomaksi paketiksi nurkkaan. Tytär koetti minun puolellani tehdä saman tempun, mutta onneksi hänellä oli vähemmän ulottuvaisuutta, joten minulle jäi vielä siedettävä torkkumapaikka. Oikein tekee sydämelle hyvää, kun rajalta tullut sveitsiläinen junailija, joka muuten näkyy olevan varsin vähän leikkiä ymmärtävä mies, sanoa jorauttaa naisille, jotta on täällä tupakoitsemattomienkin osastoja, joissa naisväen olisi ilmavampaa olla. Minä uskon, että kyllä ne nyt lähtevät, mutta mitä vielä. Siihen ne jäävät meidän vastuksiksemme Zürichiin asti.
Tämä junailija on todellakin hyvin totinen naapuri, joka ei juuri hymähtele eikä matkustajien kanssa juttusille ryhdy; Sitä minä koko ajan ihmettelen, jotta minkähän takia sveitsiläisen junailijan laukussa on niin pitkä hihna? Tälläkin, pienellä juurevalla äijällä, laahaa laukku jossakin tuolla kinttukäänteessä. No, ehkä on tässä maassa sellainen muoti.
Jaahah, jotta tämä on sitten se »Veihti», kuten ennen vanhaan savolaisessa kansakoulussa kotimaista kieltä kunnioittaen sanottiin. Onhan se soma nokare tämäkin maapallolla: pikkuinen maa, jolla on takanaan historiaa vaikka minkä verran, vapaussotiakin paljon parempia kuin meillä, vaikka niiden perästä ei ole tainnut seurata niin monta amnestiaa kuin meidän karulla kamarallamme. Muuten tämä Sveitsi on loistavasti osoittanut, että tulee sitä hyvällä tahdolla toimeen kotoisessa huushollissa, vaikka maassa on useampiakin kansallisuuksia. Maailmansodankin aikana olla jonotti vain siinä sotivien välissä, käydä junnasi kauppaa vähän itsekunkin kanssa ja pisteli voitot pussiinsa. Tällä maalla ei ole riitaa kenenkään kanssa, eikä siellä taideta pahasti torailla keskenäänkään, vaikka maassa esiintyy huomattavammin ainakin kolmenlaisia kansallisia pyrkimyksiä. Kyllähän Sveitsikin pani kansanmiliisinsä suursodan alussa liikekannalle maan puolueettomuutta turvaamaan ja äkseerautti sitä siinä mielessä, että täältä sitä pesee, jollette pidä näppiänne meistä erillään, mutta kukaan ei siihen koskenut eikä se kehenkään. Niin, Sveitsissä ei tunnu enää nykyaikana syntyvän pahempaa toraa eri kansallisuuksien kesken, mutta mitenkäs se olisi mahdollistakaan, kun koko Valaliitto, joka pinta-alaltaan on pienempi meidän Vaasan lääniämme, on jaettu viiteenkolmatta jotakuinkin itsenäiseen kanttooniin, eikä presidenttikään kykene kovin paljon tyhmyyksiä tekemään, kun hänet valitaan vain vuodeksi kerrallaan. — Mutta eihän minun tässä pitänyt ruveta tietojani näyttämään, jotka kuka hyvänsä saa tietosanakirjasta, vaan oli aikomuksena puhua lörpötellä muuten vuan matkastani »Veihtin» kautta.
Täällä niitä nyt sitten näkee järviäkin, joista koko matkan on ollut puutetta. Vaikka tämä savolainen saisi katsella minkälaisia ihanuuksia, pakkaa sen mieli mynnähtämään, jollei vain silloin tällöin pilkahda esiin kirkasvetinen sisäjärvi. Ei se huoli merestä, kuten ennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi viiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se sanoo toverilleen, että:
— Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta tännekkii tirraus oikein selevee vettä.
Minä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies hevojse' uittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin pikkuinen järvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että »tuohon kait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä olin yhä epäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on muuta kalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura. Mihinkäs tuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän panet? Eivät kyllä radan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole suuruudella pilattuja, mutta ovat ne sentään toki järven näköisiä.
Jotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle menisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi huhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä ne vaan tekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä kevät myöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna.
Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa kerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla olivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia, joten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät jalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan viranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on, antaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä!
Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä. Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito. Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan, eivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen puutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä. Puhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin. Etelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla myöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole suuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne lienevät sisältäkin.
Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki laaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen vaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja ja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla — pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla näyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä on jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin nähtävissä.
Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä. Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi humoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille kelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan istuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni istuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen kasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton presidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään permantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys, että Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän ei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja silmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.
Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura? Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller!
Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää: ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten, vieraan silmältä piilossa.
Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika, niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan koettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin, joten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt takaisin.
Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa, jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja »Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan siellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä, ole rahoja.
Ylämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa. Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän vesituikun.
Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa, nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla on tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele, joka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä, semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin, sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky: ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan päässä ikuinen lumi!
Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja hitto heidän lumihuipuistaan…
Vaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä he eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä kärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin laskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun huomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa allekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin (lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin minä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen ojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30 centimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi hänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni nostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään. No, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa.
Sitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St. Gotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen kesäiseen päivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie viljeltyjä maita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on. Sivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen tunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon junan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita ihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen jälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin ihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa yltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja jonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret.
Juna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on kahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä sentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat kuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää laaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin majoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta — ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti elävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi ja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja on aina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin.
Muuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen totisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää vakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa. Sveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis ja maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta toimeentulo on työn… takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin, vaikka ei vallan paratiisissa eletä.
Juna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä seudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset laaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan täällä yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta, huimaavien rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen tukevalta. Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa lentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä.
Lähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä, ja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen alhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi.
Ja sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista kilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille Pönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen?
Tunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias ylä- kuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas mennessä on vauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät jarrut pitää olla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin tunnettuja venäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme vieraillessaan mennä viuhottivat aseman ohitse.
Vuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja paikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot käyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin ahdistetummiksi ja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika ihmisasuntojen välittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos?
Selvityksen saat pian nähtyäsi asemien italiankieliset nimet. Tämä on italialialaisten asuma-aluetta, ja posetiivarit ovat lyöneet likaisen puumerkkinsä ihanteellisen siistien sveitsiläisten valtakuntaan.
Ennen Italian rajaa välähtää kuitenkin valopilkku: suloinen, suorastaan valloittava Luganon kaupunki, joka on sijoittunut samannimisen järven rannalle. Juna kiertelee kuin kaupunkia ja valtavaa seutua vartavasten näytellen pitkin järven rantoja, pujahtaa sen poikkikin ja sitten taas seuraa rannikkoa. Tähän paikkaan tekisi mieli jäädä, mutta luin juuri lehdestä, että Belgian kruununprinssi on asettunut sinne muutamiksi päiviksi: mitäpä ne siellä kahdella hienolla herralla…
Ja nyt tämä vaivainen mato ja matkamies seisoo jonossa sen maan portilla, josta on vallan kainaloita puhuttu sanomalehdissä jo useamman vuoden ajan — seisoo matkalaukku kummassakin kädessä ja odottaa, mitä tuleman pitää.
»Mussolini nicht gut» (Mussolini paha mies), sanoi se sveitsiläinen junailija, joka oli muita kansalaisiaan iloisempi, ja selitti, että Chiassossa, italialaisella raja-asemalla ei tullitarkastus ole yhtä lempeä kuin Sveitsissä, vaan matkustajat poistetaan junasta ja heidät kuljetetaan erityisen kujan kautta, jossa kunkin laukuista y.m. tehdään perinpohjainen selvä. Ja nyt sitä ollaan siinä kujan suulla. »Paha mies» ajaa meidät kaikki karsinaansa, mutta ei pengo sentään laukkuja sen pahemmin kuin muutkaan — sveitsiläisiä lukuunottamatta, jotka vain kohteliaasti kysyivät, onko mitään tullattavaa —, käänteleehän hiukan päällisin puolin, lyö leimansa kylkeen ja antaa mennä edelleen. Passintarkastus toisessa huoneessa ei liioin ole sen kummempi, ja »kujanjuoksu» päättyy pian entiseen mukavaan vaunuun, joka jatkaa matkaansa Milanoon asti. Paljon perinpohjaisempia olivat ainakin ennen Mussolinin eli Muhosen, kuten Italiassa matkustavat suomalaiset häntä mukavuussyistä nimittävät, moskovalaiset aateveljet (diktatuurissa) tarkastuksissaan: heidän raja-asemillaan riisuttiin matkustavainen niin perusteellisesti, ettei hänen päälleen jäänyt rihman kiertämettä.
Matka varsinaiseen Italiaan alkaa huonolla enteellä: juna, jonka eteen nyt on valjastettu tavallinen höyryhevonen, nuhjaa hiljalleen, kiusallisen hiljalleen eteenpäin, ja pysähtyy lopuksi kokonaan. No, mitä nyt? Jokohan on rautatietyöläisten housuista pudonnut tinanappi raiteelle? Johtuvat mieleen Venäjän rautatiet, joilla joskus särkyi kokonainen vaunu keskelle rataa. Tästä pälkähästä selviydytään sentään pian, ja sitten vauhti kiihtyy kuin Rytkösen tappelu. Yleensä täytyy myöntää, että junat kulkevat Italiassa hyvin ja täsmällisesti.
Mutta herra Muhosella on vaunuja liian vähän. Junissa on tavallisesti sietämätön tungos. Kolmas luokka näkyy olevan aivan pelottavan likainen, toinen sentään menettelee, mutta on muistettava pitää huoli paikastaan. Me lähdemme viipurilaisen Juhkomin kanssa katselemaan hiukan ympäristöä toisellakin puolelta, ja vaikka me olemme jättäneet paikoillemme selvät merkit »omistusoikeudestamme», huomaamme palatessamme suureksi kummaksemme pari posetiivaria istumassa niillä. Näillä naapureilla ei näy olevan lainkaan käsitystä kaikkialla muualla hyvin ymmärretyistä paikan merkitsemistavoista. Tästä jutusta nousee makaroonin popsijoitten kanssa hirmuinen prosessi, jossa puhutaan varsin kansainvälisesti, lopulta jo melkein nyrkillä, mutta anastajien on luovutettava paikat takaisin.
Matkustajia katsellessa alkaa ajatus taas hakea vertauskohtia Venäjän rautatieolojen kanssa. Samanlainen tungos, sohina ja tohina paikkoja vallattaessa, paljon melua ja tunkeilua, käytävät nyyttejä ja muita myttyjä kukkurallaan, levotonta liikehtimistä sinne ja tänne, tunkeilemista toisten paikoille ja puolittain tappelunnahinaa niistä. Sellaistahan se on ollut Venäjälläkin kautta aikojen, paitsi tietysti makuuvaunuissa, joissa luultavasti Italiassakin voisi matkustaa herroiksi, kun olisi varaa sekä paikan lunastamiseen että juomarahoihin asianomaisille.
Järjestyksettömyys rautatievaunuissa on niinikään venäläistä. Seinällä on taulu: Vietato fumare (tupakanpoltto kielletty), mutta jokainen sauhuttaa kuin vihollinen. Ehkä tämä lause onkin suomennettava: Vietävästi poltettava. Muuten ei sitä turkasen tupruttelemista voi ymmärtää, hukihan Savon ukkokin ennen Suomen rautateitten sylkikupin laidasta: S.V.R. = syle viereen reilust'.
Jokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin pienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi. Italialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset ammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla asemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla pyyhit hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos jaksat urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa lopulta. Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi näytät jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman ulkokäytävään. Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole onnistunut sinusta repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt koetetaan se toimitus suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä tarraavat matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin paikkoihin hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten, jos sinulla on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla äänellä. Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu ottaa sinut hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän tai vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät tavarasi sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän kyllä toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin siedettävään paikkaan.
Mene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei minulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa.
Sitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut asukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime aikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä nytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka on saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin ravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein pääsi yhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä seitsemänkymmentä vuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen sortoajan muistomerkkejä, varsinkin Napoleon I:n nimi on sangen lujasti piirretty milanolaisten muistiin: monien muistomerkkien lisäksi seisoo hänen marmorinen kuvansa yksinpä milanolaisten ylpeyden, tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien joukossa.
Joku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin italialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten europpalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä näkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset. Lähdepähän nyt illan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi ensimmäisessä kadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä, kuten turkulainen sanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset pahoja juoppoja olisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa syntymähumalassa. Meillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai »rosentteja» ravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja jos joku rupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi laulaa hujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin kovaäänisemmästä puhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin esivalta avuksi ja usutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten mielestä sen sijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen aikaisemmin maininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta iltasella, mutta italialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei joisi muuta kuin pikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on kaikkialla, menitpä minkä luokan ravintolaan hyvänsä.
Aluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle touhuinen mies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä: Espresso! Viinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista, vieläkin kovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee edelleen vielä jos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä, monihanainen pihisevä ja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen kanssa emme oikein tahdo päästä selville, mitä se merkitsee tämä ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin me sovimme, että minä kiljaisen kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa nyt sen pahemmin käyne. Minä kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että en vain jäisi positiivareita huonommaksi, ja kajautan: Espresso! Mielestäni ei huuto ohutkaan aivan turhanpäiväinen, sen johdosta olisi minut karkoitettu suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi. Lähellä seisova viinurikin katselee minua syvällä kunnioituksella, ennenkuin itse mölähtää samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna pari kertaa, minkä jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen pikeä ja lasi vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville, mutta se oli sellaista »eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt me kaikessa tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää mustaa pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta kahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat mustuneet? Ei olisi ihmekään!
Ravintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne outokin löytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan ulkoilmaravintoloita: jokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja tuoleja. Italialaisella on huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan. Sen lisäksi näyttää hän mieluummin käyvän kauppaa kuin harrastavan tavallisia ammatteja. Melkein kaikki myyvät jotakin toiselleen ja ennen muuta tietysti ulkomaalaiselle matkustajalle, joka saa kestää tuontuostakin ankaraa piiritystä. Ja italialainen taitaa aina jotakin eurooppalaista kieltä sen verran, että osaa tavaraansa tarjota. Siihen kauppasaksan kielitaito kyllä loppuukin, mutta kauppa-asiansa toimittaa hän useimmiten vallan loisteliaasti. Liikeasioissaan muistuttaa hän juutalaista: hintaa määrätään rotevasti, mutta viisainta on tarjota heti korkeintaan kolmas osa, tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä tietenkin koskee pienten muisto- ja koruesineitten kauppiaita, kaupoissa on hiukan kiinteämmät hinnat, ja ne ovat auki melkein koko vuorokauden.
Ja sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan kaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut matkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin sanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen kaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein miehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä ominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen. Miksi lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka kuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin.
Italialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja lepopaikkoja väsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan hämärryttyä tahdo millään ilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä jokaisella penkillä, jos sellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä ja autuaallisessa syleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei mene pakkautumaan puun ja kuoren väliin — eikä viereenkään. Milanolaiset lempivät eivät näy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen pois makeat toistensa huulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai pensas, niin jo ollaan sen takana nenät vastakkain. Taitavat olla niinkuin jänikset, että kunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa hyvässäkin turvassa. Se vain on hassuinta, että useimmiten juuri pää tai päät ovat parhaiten näkyvissä.
Eräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla näkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään hienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia, kuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia laitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen pienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri sen verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat nähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset, jotka sanoivat ettänaturalia non sunt turpia(luonnollinen ei ole häpeällistä).
Jos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja, niin minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon goottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista kohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät niistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat häärineet sen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista, kirjastoista, jotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio Emanuelen Galleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä kaikkea minun pitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan niistä, koska sellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja minä olen vain tavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä taiteen suuruuden edessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon. Italian kaupungeilla tarjota.
Luonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on huonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis mekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on lahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin vertauskuvallista?
Poislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua suomalaisista matkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin lähimmäisensä heikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin suuri, enkähän minä mainitse mitään nimiä.
Näin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni:
Hän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli hänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka näytti ihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se Helsingistä, tuttu mies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan oikein.
— Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä mailla?
Puhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja silmänluomet lerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan:
— Piiiiiiiiiiii… siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä.
Kertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä ollut jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme kertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä hän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus tämä oli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin selvisi, että »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen, joka oli mennyt asemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja jättänyt hänet pylvään varaan seisomaan, koska hän ei vielä ollut antanut yhtään varoitusta ja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä lähtenyt liikkeelle siitä paikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä takana olisi ollut tulessa. — Meillä on omat tapamme meillä kieltolakimaan kansalaisilla ja me tuotamme välistä kunniaa maallemme — ainakin erikoisuuksillamme. Tuskinpa Italiaan on mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut.
Toinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta Italiaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän kuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia, sanoi hän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja heräsin Turussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo, sattuuhan sitä!
* * * * *
Kylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi käsitäkään muusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä tietäisivät siitä päivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on suu poikki. Näyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta mitä vielä. Seinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on aikaisemmin kutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle (päällikölle) sen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi katkaisi kuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja maa viettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten jalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki samalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa kiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen ikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä —, milloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas huikea läjä kunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta. Enempiä merkkejä diktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan. Hyvin harvoin sattuu silmään edes risukimppu ja kirves, fascismin tunnus, muualla kuin v. 1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa.
Ja sitten siunaa vielä parahiksi sateen. Se ei ole räntää, jota meillä kotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista vettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän vielä talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion kuumuutta?
Me käymme viipurilaisen kanssa katselemassa renessanssipalatseja ja yritämme olla kauheasti ihastuneita näkemäämme, mutta välillä aina sade lorauttaa niskaamme sellaisen vesipitoisuuden, että renessanssikin rupeaa kyllästyttämään. Sitten tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo olla vakituinen kumppali. Ei tässä kyllä mitään materialisteja olla, mutta sentään rukiisen leivän ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla ja makaroonit, joita viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta kuin solmu hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa.