Nyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla ei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten vasta laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää valehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi huomeneksi. Niitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä kuuluisa kuin renessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin on verraten korkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä on pyykkiä kuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee, mutta harvinainen ja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on.
Sieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja myyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja roimakka ämmä. Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja kerkeää siinä tavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran pataluhaksi. Minä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän makkaran ja pyydän leikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan kädet eivät ole juuri äskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä panen liikkeelle kaiken italian kielen taitoni saadakseni hänet ymmärtämään, että pitäisi kosketella palasia jollakin muulla kuin sormillaan. Eukko käsittää minut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä epäilevän hänen tavaransa makua, ja sulloo samassa suuni täyteen makkaraa. Ennenkuin minä saan sen purruksi ja niellyksi, on hän jo laittanut paketinkin valmiiksi, joten pitemmät vastaväitteet aivan itsestään raukeavat. Ja syötypähän on sekin makkara, eikä olla tultu tuon kummemmaksi.
Ei se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta syö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa mahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän iltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin, jolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä», vakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään katsomaan.
Niinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen kilometriin, ja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja taitaa olla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen kerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen lävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska ominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen kehinkakon kautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia, minkä me suoritamme nähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee. Me joudumme hissiin, joka vie meidät oikotietä maan lävitse korkealle kukkulalle, joka on yhä vain tätä samaa Genovaa (ei Genovevaa, kuten viipurilainen pahuuksissaan pakkaa vääntämään).
Tämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova. Sillä on uljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se säilyttää menneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin, kuin saituri. Sitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi, mutta minusta se vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin Milano. Eikä kai italialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus.
Yksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla asuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin puistoihin, joissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat pieluksenaan. Kun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne tuontuostakin makuusijaansa aurinkoiseen paikkaan.
Genovasta lähtiessä alkaa jo tuntua, että Italiassa vallitsee liika-asutus. Tämähän on yhtenä kaupunkina koko seutu. Muutaman kilometrin päässä toisistaan kohoaa meikäläisiin oloihin verrattuna varsin kookkaita yhteiskuntia, ja talotonta taivalta ei ole lainkaan. Rata kiertelee pitkät ajat aivan meren rantaa, pyörähtelee kuin keimaileva neitonen kallioleikkauksissa, näyttelee etupäätään ja lumoavia merimaisemia.
Meillä oli alunperin aikomus jäädä pieneksi aikaa Pisaan, mutta koska ilma on epävakaista eikä sieltä tänä iltana enää pääsisi Roomaan, pyörimme ohi. Pisan kaltevan tornin kerkeämme nähdä junasta, joten nyt sitten tiedämme, että semmoinen se on, kuvatus.
Juuri puoliyön aikaan saavutaan Roomaan — ikuiseen kaupunkiin. Sysimustassa etelän yössä vilkkuvat valot ovat lausuneet matkustajan jo loitolla tervetulleeksi. Sitten häntä tervehtii kantajien armeija, jota vastaan kuitenkin tällaisena vuorokauden aikana on helpompi taistella kuin päivällä — se ei näet ole niin mieslukuinen. Hotellien palvelijoita taas ei ole ensinkään näkyvillä. Muuan yksinäinen, aivan nauhaton mies on kuitenkin niin urhoollinen, että saa lopulta matkalaukut haltuunsa, ja vie meidät erääseen aseman läheiseen täyshoitolaan, joka osoittautuukin aivan käyttökelpoiseksi. No, mitäpä tässä sitten katumista, vaikka sen miehen ystävällisyys maksoikin kaksikymmentä liiraa.
Huone on kuin kirnu, sillä on korkeutta hyvinkin kaksi sen vertaa kuin muuta ulottuvaisuutta. Taitaisipa Suomen talvella olla tässä viileänpuoleista, mutta Roomassahan on ainakin meikäläisen mielestä täysi kesä, eivätkä nämä oikeasta talvesta tiedäkään höykösen pölähtävää.
Avaan aamulla ikkunan suuret puuluukut ja havaitsen, että tästä on näköala likaiselle pihanmaalle. No, välipä tällä, eihän kuitenkaan katuliikenteen melu häiritse. Pihan yllä kiertelee parhaillaan iloinen pääskysparvi, lieneeköhän matkalla Suomeen? Jos niinkuin satutte olemaan menossa Vanajan selän rannalle Ikkalaan, jossa teitä ennen kesäisin niin paljon oli pesimässä, niin sanokaa terveisiä isäntäväelle! Se talo ympäristöineen on minulla, vielä rakkaassa muistossa. Niin, ja onhan niitä tuttavia muuallakin, joten ei muuta kuin onnea matkalle ja kertokaa kaikille, jotta täällä se poika asuu roomalaisessa kirnussa ja kukoistaa kuin ennenkin!
Tietysti on jokaisen suomalaisen käytävä maansa lähetystössä. Siellä ollaan kohteliaita ja kaikin puolin avuliaita. Kehoitetaan ottamaan puukko pois, sillä se saattaa aiheuttaa rettelöitä, jopa pidättämisenkin. Myöhemmin huomaankin jostakin, että Italiassa on oikein lailla kielletty ei yksin revolverin, vaan pistoaseenkin kantaminen. Ehkä puukko kuuluu viimemainittujen luokkaan, vaikka minä sitä olen koko matkan käyttänyt lyijykynään ja makkaraan. Muuten luvataan lähetystössä onkia mies pois, jos niinkuin »pinhuusiin» joutuisi.
Roomaan tullut matkailija, jolla on kädessään Reiseführer, joutuu sentään ihmeisiinsä, kun ei oikein tiedä, mistä päästä aloittaa. Jos aiot kulkea verraten tanakan kirjasi kannesta kanteen, tuntuu siihen puuhaan ennakkolaskelmien mukaan menevän kokonainen iäisyys. Sinä alat uskoa tulevasi harmaapäiseksi tässä ikuisessa kaupungissa. Parasta on siis turvautua matkatoimistojen järjestämiin »excursioneihin». Minä käytän Carranin toimiston kiertomatkoja enkä ollenkaan kadu kauppojani. Jokaisen kierroksen perästä kysytään minulta nimenomaan, olenko tyytyväinen, ja minä vastaan hyvällä omallatunnolla ja aivan italialaiseen tapaan, jotta si, si, si (kyllä, kyllä, kyllä). Välimatkat eivät kestä kauan, sillä ne suoritetaan autoilla, ja samalla sinä saat ihailla italialaisen autonohjaajan kätevyyttä. Minusta näyttää, ettei täällä ole minkäänlaista liikennejärjestystä, vaan saa kukin ajaa koneensa ensimmäiseen vapaaseen reikään. Ja siinä ne pojat vain pyörittelevät autojaan yhdellä kädellä — väliin parilla sormellakin — vilkkaan katuliikenteen lomassa. Alussa sinusta näyttää tämä meno hiukan hirveältä, mutta pian luovutat kalliin persoonasi aivan rauhallisena Massimon tai Giulion huostaan. Meillä Suomessakin alkaa olla autoilijoita paljon enemmän kuin autoja, ehkä siksi, että se on sellaista laiskan virkaa. Sen vuoksi kai italialaisetkin, jotka tuskin ovat erikoisen ihastuneita työhön, antautuvat tähän ammattiin niin perusteellisesti. Sitäpaitsi auton tratin kääntelemisessä on jotain samanlaista kuin posetiivin vääntämisessä, mikä seikka myöskin puolestaan selittänee masssimoitten ja giulioitten taitavuuden. Luontohan meissä kaikissa puhuu.
Kiertomatkoilla on mukana kaksi opasta, joista toinen palvelee retkeilijöitä saksan, toinen englannin kielellä. Saksaa puhuva on vanha ukko, täydellinen koulumestarityyppi, hänellä on aina sateenvarjo mukanaan, vaikka päivä paistaa kuin hiidenkattilasta, ja taivas on oikea italialainen: korkea ja sininen. Hän on ammattiinsa innostunut, vaikka lienee vuosikymmeniä sitä harjoittanut, ensin ehkä yksityisenä oppaana ja sitten matkatoimistojen muotiin tultua niitten leivissä. Hän puhuu toisinaan oikein paatoksella hiukan murteellista ja vähän sopimattomissa paikoissa suhahtelevaa, mutta silti täysin ymmärrettävää saksaansa. Kirkoissa madaltaa hän ääntään ja vaipuu eräänlaiseen hartauteen, mutta ei sentään unohda kehoittaa antamaan juomarahaa vahtimestareille, jotka seisovat pyhien paikkojen äärellä. Hän muistaa vakuuttaa mahdollisimman moneen kertaan, että Pyhän Pietarin kirkko on kaikista maailman kirkoista suurin, Pyhän Paavalin kirkko kaunein ja Lateranikirkko vanhin. Ja kun hän kertoilee kaksikymmentäkahdeksan astuinta käsittävistä pyhistä portaista, jotka on tuotu Roomaan Pilatuksen talosta ja joita myöten Kristuksen kerrotaan astelleen, vaipuu hän miltei mystilliseksi. Näitä portaita nousee parhaillaan polvillaan joukko »syntisiä» — niitä ei muuten saakaan tallata jaloin —, lukee rukouksensa jokaisella astuimella ja suutelee sitten portaassa olevaa lasia (nykyisin ovat astuimet peitetyt puulla ja jätetty vain pieni lasi keskelle, jonka lävitse näkyy alkuperäinen marmori). Tämä meno herättää useissa matkailijoissa omituisia tunteita, ja muuan oppi-isämme Lutheruksen puhdistettua uskoa tunnustava saksalainen huomauttaa ukolle, että eikö tuo jo ole fanatismia. Sen ottaa opas niin pahakseen, että lopettaa lorunsa. Kuitenkaan hän ei malta olla näyttämättä entisen Vestan temppelin läheisyyteen katuun piirrettyä hävytöntä kuvaa, joka nähtävästi on peräisin vanhan Rooman ajoilta. No, hän on siellä jo maallismielinen. — Muuten, vanhassa Roomassakin on siis jo tunnettu se sama »taiteenhaara», joka näkyy kukoistavan heidän myöhäissyntyisillä jälkeläisilläänkin ja joka on löytänyt tiensä myös tänne pohjolaan.
Niin, se ukko on oikea aarre, tietosanakirja, jossa kuitenkin on joukko painovirheitä, mutta mitäpä sen niin vähä. Hän on mieltynyt lukuun satakaksikymmentätuhatta. Colosseumiin on hänen tietensä mahtunut mainittu määrä katsojia, vaikka muut historialliset lähteet mainitsevat siihen sopineen vain viisikymmentätuhatta. Caracallan saunassa kuulutaan kylvetetyn kerralla yhtä monta sielua. Siinäkin on ehkä vähentämisen varaa, mutta kaikessa tapauksessa tämä on ollut suurempi kuin ennen Soinisen sauna Kuopiossa, vaikka sekin poikasena tuntui hirmulaitokselta. Rooman keisarit ovat olleet kauhean ihastuneita saunakulttuuriin, heistähän on kuinka moni rakentanut kylpylöitä. Nämä nykyiset roomalaiset sensijaan näyttävät pelkäävän vettä.
Voipa melkein sanoa, että nykyinen Rooma liikkuu muinaisen loistonsa raunioilla. Aika ja monet kaupungin ylitse kulkeneet myllerrykset ovat hävittäneet entisen upeuden. Kaikki se prameus, mikä varsinkin keisariaikana oli luotu ankaralla työllä ja ponnistuksilla, lepää nyt kiviröykkiöinä. Taideaarteita on vieraitten valloittajien mukana kulkenut muuanne Europpaan, sikäli kuin nämä valloittajat eivät ole niitä suorastaan hävittäneet. Eivätkä roomalaiset ole itsekään lähimainkaan aina esiintyneet aarteittensa suojelijoina. Milloin on vanhan suvun turmeltunut vesa myynyt esi-isiensä kokoelmat, milloin ovat arkkitehdit — yksinpä suuri Michelangelokin — säälimättä ottaneet rakennusaineensa vanhoista keisaripalatseista. Valtio on liian myöhään laskenut suojelevan kätensä historiallisten muistomerkkien ylle ja ryhtynyt ottamaan taiderikkauksia haltuunsa. No, siihen on kai syvimpänä syynä ollut Italian onneton pirstoutuneisuus. Yhtenäinen Italiahan on vielä niin kovin nuori.
Mutta sittenkin on Roomalla matkustajalle näytettävää enemmän kuin millään muulla maailman kaupungilla. Historialliset muistot, niin huonosti säilyneet kuin ne ovatkin, vangitsevat mielen. Vanhan Rooman kuuluisat kukkulat on kyllä murennut kivi tasoittanut, niin että monin paikoin on vähintään 8—10 metrin korkuinen kerrostuma keisariajan kivityksen päällä. Siitä huolimatta liikkuu matkustaja vissien tunnelmien vallassa Forum Romanumilla ja Palätinuksella, entisten keisaripalatsien vaiheilla, katselee ihmetellen Colosseumin jättiläismäisiä mittasuhteita, ihailee säilyneitä voittokaaria ja Circus Maximusta, josta tosin ei ole jäljellä muuta kuin paikka ja pari suojamuuria Palatinuksen alla. Herättäähän se kuitenkin eloon mielikuvan maailman suurimmasta katsomosta, johon 200,000 roomalaista mahtui kerrallaan seuraamaan leipänsä särpimeksi halajamiaan sirkushuveja. Astelethan sinä omituisin mielin muinaisten roomalaisten via sacraa (pyhää tietä), tunnustelet pakanallisten temppelien raunioita ja katselet niiltä Palatinuksen syrjässä olevaa Caligulan taloa, jolla tämä mieletön mies yhä vielä muistuttaa sadoille jokapäiväisille vieraille noin yhdeksäntoista vuosisataa sitten sattuneesta olemassaolostaan. Täynnä odotusta menet vielä yhä keskiaikaisen pukunsa säilyttäneitten paavin sveitsiläisten kaartilaisten ohitse Vatikaaniin, vaikenet sen valtavuuden ääressä ja tunnustat avoimesti, että on se paavillisuus sentään kyennyt kokoamaan ja rakentamaankin, joshan lie kansaa pimeydessäkin pitänyt. Käyt Rooman huomattavimmissa kirkoissa, ihastelet sitä tavatonta rikkautta, joka niihin kätkeytyy, ja vaivut hetkeksi sen tunnelman valtaan, että tällaista pitää antaa uskonnon ihmiselle, jos sen kerran on oltava olemassa: siinä pitää olla komeutta, juhlallisuutta ja tunteitten tenhoa. Mutta pian havahdat näistä unelmista, kun kesken kaikkea ryysyinen kerjäläinen ojentaa sinulle kätensä: signor, antakaa almu! Hyvänen aika, niitähän on, raukkoja, koko kirkko ja sen edusta täynnä. Miksi tämä, kun yksi kirkossa turhana silmänruokana säihkyvä jalokivi riittäisi poistamaan noitten ihmisten nälän ja kurjuuden pitkäksi aikaa. Hekin, nämä almunanojat, rukoilevat täällä kirkossa syntejänsä anteeksi. Mitähän ihmeen syntejä he ovat tehneet, kun ei heillä ole varaa edes elatukseensa? Voiko köyhä tehdä syntiä? Eikö juuri tämänkaltaisten ole taivaanvaltakunta? Ainakin sen pitäisi olla… Ajat autolla muinaisroomalaisten sotatietä Via Appiaa katakombeille, jossa vahakynttilä kädessä seuraat opastavaa munkkia, ja kuuntelet hänen selityksiään alkukristittyjen vainojen ajoilta. Hän on nuori, noviisi vielä, kaunis ja verevä mies, joka sujuvassa puheessaan viljelee paljon sukkeluuksia. Seurueen naiset — meitä on siellä samalla kertaa kolmisenkymmentä henkeä — kiehitteleivät nuoren munkin ympärillä, ja heidän silmänsä palavat. Ne naiset, ne naiset… kuinkahan paljon he mahtavat tällä hetkellä välittää alkukristittyjen kärsimyksistä?… Sitten käyt vilkaisemaan San Sebastianon kappelissa marmoriin painunutta Kristuksen jalan jälkeä, joka tarinan mukaan on jäänyt hänen viimeisessä kohtauksessaan Pietarin kanssa, laskeudut kapuusiinimunkkien viiteen ihmisluilla koristettuun luolahuoneeseen… Niin, onhan niitä nähtäviä. Antiikin perästä seuraa renessanssi ja uudemman ajan luomukset…
Mutta jätetään ne ja katsellaan, millainen on nykyinen Rooma.
Olen jo tainnut aikaisemmin sanoa, että italialaiset ovat yleensä hyvin vilkkaita ja meluisia, esiintyivätpä missä hyvänsä. He puhuvat elein ja käsin, muistuttaen venäläisiä, niin kovin vastakkaista rotua kuin ovatkin. Roomassa on kuitenkin yleisen vilkkauden päällä sordino. Liekö aina ollut, sitä en uskalla sanoa, mutta nyt kumminkin. Joku koko- tai puoli-katutyyppi kyllä innostuu kapakassa, mutta muut ihmiset ovat hiljaa. Minä ajattelin eduksi, että tämä johtuu arvokkaisuudesta joka on syöpynyt mahtavien historiallisten muistojen ympäröimien roomalaisten veriin. Minä olen luullut, että todellakin ovat yhä vielä olemassa cives romani. Mutta ei, ei se siitä johdu. Rooma on kyllä siistimpi kuin muut italialaiset kaupungit, se säilyttää nykyisin taideaarteitansa hyvin, ja valtio näyttää uhraavan enimmän Rooman somistamiseen. Esimerkiksi parin viimeisen vuosikymmenen tuote, Vittorio Emmanuelen jättiläismuistomerkki voittajamaissa muodissa olevine tuntemattoman sotilaan hautoineen, kuuluu jo maksaneen valtiolle kahdeksankymmentä miljoonaa liiraa, eikä se vielä ole suinkaan valmis. Mutta toiselta puolen asuu Roomassakin Italialle yleinen köyhyys ja kurjuus, eikä ilme ihmisten kasvoilla lähemmin tarkastellessa ole arvokkuutta, vaan jonkinlaista näivettyneisyyttä ja kiusaantumista. Painaako ehkä nykyinen hallitusjärjestelmä, josta vieras muualla näkee niin vähän merkkejä, leimansa pääkaupunkilaisiin? Ainoastaan kerran minä näin roomalaisten innostuvan. Se sattui oopperassa Puccinin jälkeenjääneen lyyrillisen draaman »Turandotin» esityksessä. Silloin puhkesivat joka väliajalla suorastaan haltioituneet suosionosoitukset ja Puccini-vainajakin taisi saada muutamia eläköön-huutoja. Mutta muuten istuvat pääkaupunkilaiset teattereissa, vieläpä kabareteissakin, jotka toki kaikkialla herättävät iloa ja riemua, yllättävän totisina.
Roomalaiset elävät, kuten muutkin italialaiset kaupalla ja pienellä vippaskonstilla. Ulkomaalainen on heidän lypsylehmänsä. Hänelle myydään vaikka mitä, etupäässä pieniä muistoesineitä, kuvakirjoja ja -kortteja, sanalla sanoen kaikenlaista rihkamaa. Sen kauppiaita on kuin vilkkilän kissoja joka paikassa. Hintaa ärjäistään lujasti, mutta annetaan tavara jotenkin vähästä, kun ostajalla vain on sisua tinkiä. Kauppa käy yhtä vikkelästi kirkoissa kuin kirkkojen edustalla. Roomalainen kaupustelija ei siis näy uskovan pyhien paikkojen synnyttämän hartauden kestävyyteen. Ihmeellistä, miten helposti katolinen selviytyy polvistuneesta asemastaan, johon hän näyttää vajonneen sieluineen päivineen, pettämään lähimmäistään.
Tietysti ei kellään ole mitään sitä vastaan, että museoissa ja taidekokoelmissa kannetaan pääsymaksu, mutta kiusoittavalta rupeaa tuntumaan, kun jokainen vahtimestari — joita on muuten kaikkialla legio — tuppautuu selittelemään, vaikka et hänen kieltään ymmärräkään, ja on kärkkymässä juomarahaa. Niistä vahtimikoista ei tahdo selvitä muuten kuin nyrkkiään näyttämällä, sillä ne eivät ymmärrä sinun »selvällä» italialla lausumaasi kieltoa.
Italia on matkailijain luvattu maa. Se nylkee heitä kaikilla tavoin, verottaa asunnoista, ottaa maksun jokaisesta nähtävyydestä, elätyttää juomarahalla laiskureitaan, ja antaa heidän ylläpitää tuhannet kaupustelijansa. Mitähän kaikkia kansallisuuksia mahtavat edustaa nämä »excursionit», joihin minäkin nyt jo otan osaa kuinka monetta päivää? Siinä on ihmistä vaikka minkä näköistä — ja väristäkin. Joku hindulaispariskunta laahaa nyt jo toista päivää mukanaan kahta lastaan, joista toinen on aivan sylissä kannettava. Se on aina äidin käsivarrella, minkä ohessa hän vielä taluttaa toista vähän vanhempaa kädestä. Isä sen sijaan pasteerailee keppi kourassa muina miehinä. Mahtaako olla heillä sellainen tapa, vai eikö äiti raski luovuttaa sylilastaan kovakouraisemman isän huostaan? Miten tahansa, mutta saisi tuo laiskimus edes hoivata vanhempaa vesaa.
Koetan tässä kuunnella, mitä kieliä kaikki nämä matkailijat puhuvat. Korvani onkii sieltä melkein kaikki europpalaiset kielet, mutta sitten kuuluu vielä monta lajia mongerrusta, josta minä en saa mitään selvää. Mitä lienevät turkkilaisia ja mahometteja, mutta muuten kylläkin ihan ihmisen näköisiä. Siellä on häämatkalla olevia pareja, jotka eivät luultavasti paljon kostu näistä nähtävyyksistä. Ne sellaiset matkustajat eivät näet missään näe juuri muuta kuin toinen toisensa. Tuossakin on sellaisia näkemättömiä katselijoita, tuntuvat vielä niin epäilyttävän kotoisilta. Minä koetan kierrellä heidän lähelleen takaapäin kuullakseni, millä kielellä he toisilleen livertelevät. Mutta huomaavatpas minut: aina pakoilevat, kun minä yritän lähestyä, vaikka olen tulevinani niin viattoman näköisenä kuin suinkin mahdollista. Kerran he kuuluvat nappaavan kuvankin meistä takaapäin — meitä sattuu silloin olemaan kolme suomalaista samassa matkassa. Lopulta minä kuitenkin pääsen niin lähelle, että kuulen meikäläisen ruotsin. Jassoo, vai sitä sorttia. Mutta miksihän ne meitä niin pelkäävät, eihän me otettaisi osaa heidän onnestaan?
Suomalaisetkin ovat omalla tavallaan piirtäneet nimensä italialaisen matkailun historiaan. Kerran oli Roomassa asunut kaksi veljestä — olkoot nyt tässä nimeltään Havunheimo. He olivat lystiä poikia, lähtivät asunnostaan joka päivä aikaisin ja palasivat myöhään. He koettivat nähtävästi järjestää isäntäväelle mahdollisimman vähän vaivaa, niin vähän, ettei heiltä keritty pitkään aikaan karhuta edes vuokraa. Kun heidät vihdoin tavattiin ja huomautettiin maksusta, niin he melkein suuttuivat ja sanoivat, että he ovat suomalaisia parooneja ja odottavat parhaillaan rahalähetystä kotimaastaan. Lopulta isäntäväki ryhtyi ottamaan selvää näistä aatelismiehistä ja sai suureksi kummakseen kuulla, että Suomen ritarihuoneessa ei tunneta sellaista vapaaherrallista sukua. Nämä olivat siis vähän samaa mallia kuin eräs tingel-tangel-laulaja, joka Suomen lyhyen »kuningaskunnan» aikana ehti painattaa saksalaisiin nimikortteihinsa: H.M. Suomen kuninkaan hovioopperalaulaja. No, paroonit hävisivät sitten muille markkinoille, tietysti loukkaantuneina sekä rahalähetyksen viipymisestä että heidän suvulleen Suomen ritarihuoneessa osoitetusta ilmeisestä halveksumisesta. Kaikessa tapauksessa he olivat kuitenkin eläneet kuin paroonit.
Mutta Lassi Markkulainen (tämäkin nimi väärennetty asianomaisella luvalla) ei ollut mikään parooni. Hän oli vain runollinen nuorukainen, joka oli saanut italiankuumeen ja lähtenyt sitä parantamaan Roomaan. Ensimmäisenä päivänä oli hän kulkenut kaupunkia ristiin rastiin, poikennut tavallista useammin ravintoloihin — ne kun lekotelevat niin viettelevinä siinä ihan tien varrella —, juonut chiantia lasin siellä toisen täällä, tullut vihdoin kierroksellaan Pietarin kirkon edustalle, tuntenut iloisen hykäyksen rinnassaan ja huudahtanut ääneensä:
— Markkulaisen Lassi Roomassa!…
Ja sitten häntä oli naurattanut niin sanomattoman makeasti!
Tämä on hyvin viatonta ja iloista ihmetystä, eikä se pieni viinin tuoksu, mikä siitä tuntuu, liene vallan suuresti paheksuttavaa.
»Nähdä Napoli ja kuolla.»
Kukahan onneton lie senkään vitsin veistänyt? Jos hän eläisi ja sattuisi käden ulottuville, niin luulenpa, ettei hän selviäisi ainakaan ilman lievää pahoinpitelyä. Minäkin olen ollut siinä hurskaassa luulossa, että se Napoli on ihanin paikka tässä pahassa maailmassa. Ennen koulupoikana väräytti mieltäni aivan erikoisesti silloisen hempeämielisen Ilmari Calamniuksen — josta myöhemmin tuli välistä hiukan liiankin rehvakka Ilmari Kianto — ylen vieno runo, jonka lopussa hän muistaakseni sanoi, että Napolissa
"Sylissä tyttö pohjolanois haluni mun kuolla".
En tiedä, saattaisi ehkä käydä laatuun kuolema Napolissa »sylissätyttö pohjolan», mutta kyllä minä muuten pyytäisin kiittää kunniasta.Varmastikaan ei tuon yllä sanotun lauseen laskija ole nähnyt Puijoa,Aulankoa, Kolia, Suursaarta, Pyynikkiä, eikä koskaan matkustanutHeinäveden väylää. Mistä lienee ollutkaan kotoisin murjaanien maasta.
Sen minä sanon suoraan vierastenmiesten kuullen, että itsensä Napolin tautta minä en viitsisi toista kertaa Italiaan vaivautua.
No, jos nyt suoraan taivaasta tipahtaisi Via Partenopelle, joka kulkee pitkin meren rantaa ja jota reunustavat komeat nykyaikaiset rakennukset, ja jos sattuisi vielä olemaan kuutamo, niin kävelisihän siinä pitkin leveätä sementillä laskettua katua tai osapuilleen eheitä käytäviä, ja katselisi hopeoissa hohtelevaa merta. Mutta kun on ennen sitä nähnyt jo kaupungista vähän muutakin, niin melkeinpä on sen kuutamonkin suhteen samaa mieltä tohmajärveläisen tytön kanssa, joka ihailijansa kysymykseen: Lähetäänkö kuuv valloon huaveilemmaa, vastasi:
— Mitteepä tuossa mollukass' on huaveilemista.
Mutta lähdetäänpä alusta. Me taistelemme Juhanan — sen viipurilaisen — kanssa taaskin kerran urhoollisesti kantajia vastaan, jotka täällä ovat, jos mahdollista, vielä hävyttömämpiä kuin muualla. Meistä on tullut tällä matkalla Juhanan kanssa eroamattomat aseveljet, ja me ansaitsemme oikeastaan jonkin lätkän rintaamme, sillä me olemme käyneet monta kovaa ottelua. Hohhoi, koskahan saanenkaan laulaa, että tää on viimeinen taisto…! No niin, kun me kunnialla selviydymme kantajista, hyökkää salakavalasti kimppuumme epämääräisiä olioita, jotka esittelevät meille halpoja huoneita: viisi liiraa nupista vuorokaudelta. Nämäkin me torjumme, sillä he eivät osaa vastata kysymykseemme: Kuinkas paljon siellä sitten varastetaan vuorokaudessa vuokran lisäksi? Mutta sitten meidät saa jollakin ihmeen konstilla kärryihinsä muuan ajuri, jolla on taksamittari. Sen hevonenkin on koulittu, että se osaa kierrellä katua puolelta toiselle, jotta vain mittari naputtaisi mahdollisimman ison summan. Sittenkään se ei kerkeä lyödä kuin kaksi liiraa kuusikymmentä centesimia, vaikka me on kuljettu kadut niin tarkkaan kuin olisimme olleet kadonnutta nuppineulaa hakemassa. Kun tulee maksun aika, sanoo ajuri, että se tekee sitten viisikolmatta liiraa. Ole hei… Osaako pappa lukea numeroita? Ajuri koettaa vääntää taksamittarin kammin ylös peittääkseen koneensa jäljet, mutta minä pitelen siitä lujasti kiinni. Syntyy kohtuullinen rähinä, johon hotellin väkikin osallistuu — se on tullut tavaroitamme ottamaan. Kummallista kyllä, asettuvat hotellilaisetkin ajurin puolelle, ja sille pitää karvastelevalla sydämellä suorittaa viisikolmatta liiraa. Minä olen vihainen hotellillekin, mutta siellä ollaan niin liukkaita, että on väkistenkin lepyttävä. Luultavasti kirjoihin merkitty sanomalehtimiehen titteli tekee tehtävänsä. Hotelli on ollut auki vasta parikymmentä päivää, joten se kaipaa suositusta. Se on muuten miellyttävin hotelli, mihin minä Italiassa olen joutunut, ja se lieventää suuresti Napolin antamaa kehnoa yleisvaikutusta. Sen nimi on Victoria House, ja sen vieraskirjasta löytyy allekirjoittaneenkin nimellä varustettu suomenkielinen suosittelu.
Apropos, tuosta kielestä johtuu mieleeni muuan asia. Olen tällä matkalla keskustellut monien ihmisten kanssa ja koetellut ottaa selvää, miten tunnettu tämä meidän maamme oikeastaan on Italiassa. Sivistyneet ihmiset kyllä tietävät, että sellainenkin maa on olemassa, mutta mitään syvällisempää käsitystä meidän oloistamme ei ole monella. Sellaiset »puolivillaiset» taas rupeavat Suomen nimen kuullessaan puhumaan Amsterdamista, Kristianiasta, Tukholmasta tai Riiasta. Jokin näistä on muka meidän pääkaupunkimme. Onneksi ei kukaan tyrkytä Pietaria meikäläiseksi. Ennen meidät tavallisesti määriteltiin ulkomailla venäläiseksi maakunnaksi, jollei, kuten kerran Unkarissa, oletettu Suomen sijaitsevan jossakin Etelä-Amerikassa. Nykyisin pahasti sekaantuneet käsitykset Venäjästä auttanevat meitä pääsemään eroon »ryssänhajusta». Mutta kyllä me saamme juosta vielä monta olympialaisvoittoa, ennenkuin meidät osataan asettaa ihan oikealle paikallemme Euroopan kartalla. Varsinkin jos vaadimme, että meistä pitäisi olla hajulla muittenkin kuin kirjanoppineitten.
Mutta tästä Napolistahan se oli aikomus puhua… Mennäänpähän nyt kävelemään keskikaupungille palazzo realen (kuninkaallisen linnan) seutuville, Via Romalle ja Umberto I:n galleriaan (kauppahalliin). Siellä on Napolin valtasuoni. Se kyllä lyö ja läpättää, mutta inhoittavan epäpuhtaasti. Heti iskee sinuun kiinni saksaa ja engelskaa sekaisin solkkaava mies, joka esittelee sinulle laitostaan. Siinä on niin ja niin monta tyttöä, kaunista ja siistiä, jotka tyydyttävät sinut, miten itse haluat. Varmemmaksi vakuudeksi hän vetää taskustaan valokuvalla varustetun »passin». Se on kaupungin hallituksen antama ja laillistuttaa miehen siivon ammatin. Sinä koetat päästä kauppiaasta erillesi, mutta hän on ihmeissään: mikä kumma siinä nyt on, ettei Signorille kelpaa laillinen instituutti; hän on vaikka valmis näyttämään »hoidokkiensa» valokuvia. Mies juuttuu kiinni kuin takkiainen, ja vain hävyttömyydellä pääset hänestä erillesi.
No, nyt sitten katsellaan, miltä tämä maailman kuulu ihanuus näyttää. Mutta siinä on heti toinen rinnallasi, hän suosittaa kristallipalatsia, jossa esitetään »Pompei in natura», ja sitten hän koettaa härsytellä sinua antamalla muutamalla ruokottomalla historialla pienen aavistuksen Pompejista luonnossa. Tarvitset taas melko annoksen ilkeyttä päästäksesi eroon tästä »antiikin kauppiaasta» ja poikkeat johonkin Umberton gallerian lukuisista ravintoloista saamaan virkistystä. Sinun siinä istuessasi kulkee editsesi hämäriä tyyppejä: mikä tyrkyttää sinulle muistoesineitä (paljon kehnompia muuten kuin Roomassa ja muualla), mikä myy tupakkaa, mikä postikortteja, mikä keräilee savukkeenpätkiä, mikä suorastaan kerjää. Sitten hiiviskelee luoksesi taas naiskauppias, suositellen taloansa, joka on parin minuutin matkan päässä. Maksaessasi koettaa viinuri muistaa väärin tilauksesi ja nyhtäistä tuplahinnan. Jokainen koettaisi nylkeä sinua parhaansa mukaan.
Sinua alkaa suututtaa tämä paratiisi, ja lähdet hotelliisi. Matkalla ahdistetaan sinua taas joka askeleella, jalankulkijat ja ajurit esittelevät jälleen kristallipalatsia ja muita ilotaloja, ja jos joku nainen tulee vastaasi — niitä muuten liikkuu Napolissa vähän kaduilla — kysyy hän julkeasti, minne mennään. Sinut havaitaan ulkomaalaiseksi, ja se merkitsee, että sinut on kynittävä. Mutta ettepä nyt kyni!
Kadulla on kerjäläisiä vieri vieressä, eräässä hämärässä nurkkauksessa loikoo katukivityksellä noin viisitoistavuotias tyttö kolmen nuoremman sisarensa kanssa ja anoo almua surkealla äänellä. Pistät hänelle kaksiliirasen ja saat tuhannen grazziaa (kiitosta) perääsi.
Uni ei tule silmiisi pitkään aikaan, ja kun lopulta nukut, vaivaa sinua ilkeä painajainen. Hyi, tätä maailman kauneinta kaupunkia!
* * * * *
Kirkkaana aamupäivänä minä vaellan S. Elmon kukkulalle, josta aukeaa suurenmoinen näköala yli kaupungin. Kaipa, minä nyt saan nähdä Napolin ihanuudet, kun yön riettaat eläjät vielä nukkuvat.
Kiertelen kujasille, jotka ovat melkein yhtä kapeita kuin Genovassa. Tuskin ehdin sinne, kun vierelleni ilmestyy kalpea nuorukainen, joka koettaa tehdä minulle tiettäväksi, että hänellä on tässä lähellä nuori tyttö… Hyvänen aika, taasko! Eikö täällä ole väliä päivällä ja yöllä. Tämä kauppias ei ole kuitenkaan niin röyhkeä kuin illalliset vanhemmat ammattiveljensä, joten minä pääsen hänestä verraten pian eroon. Sitten vielä muutamia samanlaisia nuoria tarjoojia, kunnes lopulta saan kulkea vapaasti ja tehdä havaintojani.
Siivottomia, kapeita kujia, paljon törkyisempiä kuin Genovassa, joka tähän verrattuna oli vielä puhtauden ihanne. Roskakasoja ei lopulta enää voi kiertää, vaan täytyy harppailla niitten ylitse. Kulmissa myydään kalaa ja hedelmiä, ja ylt'ympäriinsä leviää kamala löyhkä. Tietysti sellainen lika, mikä täällä on vallan päällä, haisee, ja ihmisasunnot haisevat. Kurkistan sisään avoimesta ovesta: pieni huone, ehkä 3—4 metriä suuntaansa, ei yhtään ikkunaa; avatun oven ääressä istuu perheen isä jonkinlaisen rautasorvin ääressä tehden työtään, taustalla askaroitsee äiti talouspuuhissa ja siellä sänkyjen välissä leikkii katras lapsia; pieni tuikku heittää huoneeseen himmeän valon. Kuljen eteenpäin: yhä uusia ihmisasumuksia, aivan kuin saman mallin mukaan rakennettuja, kussakin vain yksi huone, joka on samalla verstaana ja asuntona. Siellä työskentelevät avoimien ovien ääressä suutarit, räätälit, peltisepät, mekaanikot j.n.e. Ja kuinka laajalla alalla näitä tällaisia asumuksia onkaan! Olen lukenut jostakin, että Napolissa harjoitetaan paljon käsityöammatteja. Todellakin — ja millaisissa oloissa! Olen nähnyt kurjuuden kuvia, mutta yhtenäisen, järjestelmällisen kurjuuden näen nyt luullakseni ensi kerran.
Harppailen eteenpäin ankeissa aatoksissa, koetellen parhaimpani mukaan välttää ylemmästä kerroksesta tyhjennettyjä likasankon mehuja putoamasta suoraan niskaani. Kuinka nuo ihmiset lainkaan voivat elää tällaisissa oloissa? Kalpeita he ovat, näivettyneitä, suvustaan huonontuneen näköisiä. Jaksavatko nämä sairaalloiset lapset edes kohota isänsä ammattiin, viilailemaan tai naputtelemaan tuohon ovenpieleen, vai menevätkö ennenaikaiseen hautaan, tai vajoavat elämän lokaan: tyttäret porttoloihin ja pojat kaupittelemaan — ehkä omia sisariaan. Mikä oli sen äskeisen pojan nuori tyttö, jota hän tarjoili kadulla kulkeville?
Ihana aurinko! Jollet sinä olisi niin polttava täällä etelässä, kuolisivat nuo ihmiset pian likaansa.
Tulen S. Elmolle. Sieltä on todellakin näköalaa, mutta minä en ole enää sen tarpeessa. Minua tympäisee tämä kaupunki. Kyllä osaat olla kurja, ihmiselämä. Käsi puristuu nyrkkiin noitten ihmisten takia. Mutta mitä hyötyä on minun raivostani, kun he eivät itse ymmärrä tilaansa.
Taas tulee mieleen Venäjä, sen ruoskaan tottunut talonpoika. Hän kyllä käy saunassa, mutta suvaitsee likaa ympärillään, eikä ymmärrä muuta kuin iskuja. Niitä taitaa tämäkin väki parhaiten käsittää.
Pois tästä pesästä, tähän tukehtuu!
* * * * *
Caprin saareen lähtevään laivaan kokoontuu hyvin kansainvälistä yleisöä. Ovatkohan nuo sitä mieltä, että nähdä Napoli ja kuolla, vai ovatkohan saaneet tätä kaupunkia kohtaan saman kammon kuin minäkin?
Lähtöaika on käsissä, ja jotakin siellä keulassa tunnutaan nujuttavan. Laiva ei kuitenkaan pääse vauhtiin, minkä vuoksi minä lähden katsomaan, mikä tässä oikein kiikastaa. Keulassa huudetaan ankarasti — aivan kuin ryssätkin tällaisessa tapauksessa — ja vuovataan ankkuriketjujen kimpussa. Pian käy selville, että tämän ja jonkin toisen laivan ankkurit ovat sekalutta. Tietysti, niinhän ne aina ennen Venäjälläkin olivat. Tästä siunautuu puolen tunnin viivytys. Lopulta päästään väljemmille vesille, Napolin lahden laineet välkkyvät hohtavan sinisinä, tuntuu meren raitis ilma. Katsahdan Napolia, minusta se ei nytkään ole kaunis.
Kun tässä nyt toistaiseksi ei ole näkyvissä muuta mielenkiintoista kuin merta, pistäydyn laivan ravintolaan voileipäaamiaiselle. Natustelen siinä voileipiäni ajatellen, että mitenkähän pitkällä nyt toukokuun alkupuolella kevät on kotimaassa. Äkkiä kuuluu takanani: »Otetaahhah hattu pois piästä, kur ruuvaile ruvetaan.» Ähäts, siellähän se taas on savolainen! Minä käännäime päin, ja siitä se alkaa latikan laskeminen ihan oikealla kielellä — ja mielelläkin, sillä eivät ole nämäkään matkustajat — rouva ja herra — tyytyväisiä Italiaan. Rouva on pohjalainen ja muistelee kaiholla lakeuksiaan, herra taas aito savolaisena tuntuu palautuvan muistoissaan uljaitten koivujen ja humisevien petäjikköjen pariin.
Pysähdytään Sorrenton kohdalle. Merikylpyläkaupunki komeilee korkeilla kukkuloillaan, siitä näkyy pääasiassa vain hotelleja, joissa rikkaat ulkomaalaiset viettävät kesälomiaan. Täällä on kyllä luonnon kauneutta niille, jotka eivät tiedä mitään havumetsien pihkanhajusta ja sisäjärvien laineitten iloisesta liplatuksesta. Toistakymmentä hotellivenettä on saalista vuottamassa. Näkyvät saavan jotkut parikin lastia.
Torquato Tasson syntymäkaupunki jää sinne jyrkästi merestä kohoavalle kallioterassilleen, omituisen maalaukselliseen asemaansa, ja laiva kääntyy Capria kohti.
Tällä saarella antaa jo melkein anteeksi Napolin siivottomuudenkin. Luonnon kauneus on kerrassaan valtava. Unohtumaton näky on Sininen luola. Siihen pujahdetaan veneellä tuskin metrin korkuisesta aukosta, ja siellä kallion sisällä aukenee hurmaava näky. Vesi on niin läpikuultavan sinistä ja harsomaisen haurasta, että siihen pelkää koskea, minkä lisäksi koko luolan valaistus on satumaisen ihmeellinen. Mahtaisiko maalarin sivellin saada esille sen loihdunomaisen väritehon? Sanat ovat liian kalpeita sitä kuvaamaan.
Capri on korkeimmalta kohdaltaan lähes kuusisataa metriä ylempänä meren pintaa. Se on kallioperäistä, mutta vuorten rinteillä kiertelee viiniköynnös, sitruunat ja appelsiinit riippuvat puissaan. Nyt minä siis tunnen sen maan, missä sitruunat kasvavat. Hotellin parvekkeelta voin päivällistä syödessäni poimia appelsiinin jälkiruoakseni.
Käydessäni korkeimmilla huipuilla saan koko matkan ihailla suurenmoisia näköaloja, jotka eivät suinkaan väsytä, vaikka niiden taustana onkin aava meri.
Caprilla tapaan jälleen kolme suomalaista, jotka nyt eivät taida olla ihan puhdasverisiä savolaisia, mutta kuitenkin Savonlinnan entisiä asukkaita. Eivät hekään tunnu rakastuneen Napoliin, mutta Capriin he ovat suuresti ihastuneita. Kuka nyt ei olisi!
Jolleivät korallien ja helmien kauppiaat ja palvelushaluiset soutajat y.m. väsyttäisi matkamiestä, tuntisi hän täällä olonsa erinomaisen nautinnolliseksi. Mutta pienessä yhteiskunnassa opitaan pitempiaikainen oleskelija nopeasti tuntemaan, ja sitten hänet jätetään vähitellen rauhaan.
* * * * *
Vanhasta virsikirjasta tai jostakin muusta teoksesta muistan pikku poikana lukeneeni kauhistuttavan tarinan siitä, kuinka Herra hukutti kaksi italialaista kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin — oikeastaan niitä oli kolmekin: Stabiae edellisten lisäksi —, koska ne olivat vajonneet liian syvälle syntiin ja hekkumaan.
Minä olen nyt menossa Pompejiin, joka mainituista kolmesta v. 79 j.Kr. tuhoutuneesta kaupungista on mielenkiintoisin.
Tästä noin kahdeksantoistasataa vuotta tuhkan ja kivien alla maanneesta kaupungista on viimeisten aikojen järjestelmällisten kaivausten kautta saatu esille runsas kolme viidesosaa. Ihmeellisen tunnelman vallassa astelee kaukainen matkustaja sen kaduilla. Ne ovat lasketut suurilla kivilaatoilla, joissa selvästi näkyvät rattaitten uurtamat jäljet. Kummallakin sivustalla on katukäytävät jalkamiehiä varten, ja sopivissa kohdissa erikoiset astuinkivet, joita myöten on ollut helppoa siirtyä kadun toiselle puolelle. Toisinaan tuntuu kuin eivät sinua erottaisikaan vuosisadat Pompejissa vallinneesta elämästä, vaan olisi kaikki vain vajonnut satunnaiseen sunnuntairauhaan, tai olisi aikainen aamupuhde, jolloin kadut vielä ovat tyhjinä. Mutta kun astut sisälle johonkin esiin kaivettuun taloon, huomaat taas heti, että täällä on eletty toisenlaista elämää kuin nykyinen.
Niin yksityiset kuin julkisetkin rakennukset antavat harvinaisen ehyen kuvan silloisten asukkaitten elämäntavoista, harrastuksista ja mausta. Monta kertaa joutuu suorastaan ihmettelemään, että olemmeko me paljonkaan edellä silloisista Pompejin asukkaista, jotka hävityksen kohdatessa olivat roomalaisia? Onhan meillä junamme, voimavaunumme ja lentokoneemme (joitten kanssa meidän lentäjämme toistaiseksi vielä ennemmin tai myöhemmin tippuvat alas) ja ehkä vielä jotakin, mitä roomalaisilla ei ollut, mutta heilläkin oli arvaamattoman paljon »nykyajan mukavuuksia». Ja sitäpaitsi heidän taideharrastuksensa oli suuri ja elävä. Lähemmäs kahden vuosituhannen takaa on siitä säilynyt todistuksia Pompejin raunioissa. Varsinkin sisämaalaukset ovat edelleenkin suurenmoisia, ja silloinen rakennustapa herättää ihmettelyä. Tosin pompejilaisten seinämaalauksissa kuvastuu verraten köykäinen katsomustapa erinäisiin nykymaailmassa varsin arkoihin arvoihin nähden, mutta eihän vanhoilla roomalaisilla yleensä sukupuolielämä ollut niin ankarasti »säännösteltyä» kuin nykymaailmassa. Ehkä ei siis sovi vallan ankarasti tuomita niitä »pornografisia» teoksia, joita Pompejissa ja Napolin kansallismuseoon siirrettyinä näkee, sillä niittenkin taiteellinen arvo on usein kiistämätön.
Opas on sangen vitsikäs ja sulavakielinen. Joka kerta, kun lähestytään kevytmielisiä kuvia, lähettää hän naiset eri suunnalle. Me miehiset miehet sitten saamme nähdä kaikki muinaisten pompejilaisten »hienoudet». Niitä on osaksi julkisesti, osaksi kaappeihin kätkettynä. Opas on juuri kehoittanut kiinnittämään huomiota erääseen kaappiin, jonka lähestyvä vartija aikoo avata; siinä kuuluu olevan erikoisuus. Kaapin seinässä seisoo neljällä kielellä: Juomarahojen antaminen ankarasti kielletty! Tämäkö se on se erikoisuus? tiedustan minä oppaalta, sillä juomarahojen kieltäminen Italiassa on todella tavatonta. Opas hymähtää: ei se, vaan siellä sisällä. No, siellä on kyllä sellaista, mitä naisten ei ehkä sopisikaan nähdä. Kun se on katsottu, kehoittaa opas antamaan juomarahaa vahtimestarille. Tietysti! Sellaistahan se on määräysten totteleminen tässä maassa.
Luullakseni jokainen italialainen osaa yhden sanan saksaa: Trinkgeld! Lapset imevät sen tietoisuuteensa ehkä jo äidin maidosta. Meidän palatessamme asemalle juoksee uudessa Pompejissa ohitsemme muuan poikanen ja kiljaisee sotaäänellä: Trinkgeld! Eikä hän kuitenkaan ole tehnyt meistä kenellekään muuta palvelusta kuin mahdollisesti koettanut omalta vähäiseltä osaltaan irroittaa herkkää katupölyä päällemme.
»Herran vihassaan hävittämä kaupunki» on nähty. Sen elämässä on epäilemättä ollut paljon sellaista, mitä nykyajan tekopyhä ja salasyntinen ihminen nimittäisi ruokottomuudeksi. Mutta siihen aikaan on, kuten jo sanottu, katseltu asioita toisin, vapaammin ja ennakkoluulottomammin. Sitäpaitsi ovat pompejilaiset olleet hienoa kulttuurikansaa, joka on osannut kohottaa yhteiskuntansa kaikin puolin korkealle asteelle. He ovat harjoittaneet ja ymmärtäneet tieteitä ja taiteita, ja heillä on ollut jokapäiväisen elämän mukavuuksia melkein samassa määrässä kuin meillä, jotka kaikessa viisaudessamme olemme useinkin pikkumaisia ja omahyväisiä silmänpalvelijoita.
* * * * *
Caprilla sanoi muuan tuttava, ettei Vesuviukselle maksa vaivaa nousta, näkeehän sen savun Napoliinkin. Vaivaa se nyt ei oikeastaan maksakaan, sillä sinne pääsee vaunussa hammasrataa sen kun istuu vain, mutta joukon liiroja se matka maksaa. Tien varrella muuan junamies nyppää vielä kolmeruplasen. Hän antaa ensin radan poskesta poimimansa kukkasen, se on alkuvalmiste, ja tunkee sitten kouraan putken Vesuviuksen laavaa sen viimeisestä purkautumisesta y. 1906. Se tekee kolme liiraa. Sitä laavaa on muuten erinäisten kilometrien laajuisella alalla useampien metrien vahvuudelta, niin että tämän rautatieläisen ja hänen jälkeläistensä aineellinen toimeentulo on turvattu pariksi tuhanneksi vuodeksi eteenpäin ilman Vesuviuksen uutta purkausta.
Siinä kuljetaan ensin tavallista sähkörataa, sitten hammasrataa ja loppunykäys teräsköysirataa. Sen päätekohdasta on noin seitsemän minuutin kävelymatka kraaterille.
Useimmilla ihmisillä on sellainen käsitys, että Vesuvius nykyään lepää laakereillaan tehtyään aikojen kuluessa paljon pahaa jälkeä. Seistyäsi jonkin aikaa kraaterin lähistöllä huomaat, ettei tähän naapuriin ole luottamista. Ei ole maansisus vielä tältä kohtaa sammunut. Kraaterin suulla käy yhtämittainen huohotus, aivan kuin väsyksiin ajetun hevosen läähätys, ja joka kahden tai kolmen minuutin kuluttua kuuluu kiukkuinen möyrähdys, minkä ohella koko ajan aukon suulla leikkunut tuli syöksyy korkealle ilmaan tuoden mukanaan hienoa laavaa ja välistä kiviäkin.
Mielessä herää ajatus, että taitaa olla viisainta pysyä loitompana tästä pätsistä, se saattaa taas milloin tahansa ruveta leikkimään »Herran vihaa».
Mutta kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Siinä on hieman alempana hotelli, joka aina on täynnä asukkaita. Näköala vuorelta on todella harvinainen joka suuntaan. Vaikutelma on samanlainen kuin lentokoneesta — niin, ollaanhan nyt yli kilometrin korkeudessa. Alimmilla rinteillä kiertelee viiniköynnös ja kasvavat hedelmäpuut ja aseman lähellä nostavat ihmiset perunoita — toukokuun kymmenentenä. He eivät ajattele vaaraa, sillä ilmasta alati laskeutuva hieno laava lannoittaa heidän peltonsa hedelmällisiksi.
* * * * *
No, nyt yritti tulla sellainen vahinko, että olin unohtaa mainitsematta Suomen tasavallan napolilaisesta edustuksesta. Minä tutustuin siihen sattumalta. Minulla ei ollut mitään asiaa konsulaattiin, enkä minä totta puhuen uskonut sellaista Napolissa olevankaan. Mutta hämmästyksekseni huomasin eräällä kadulla tutun »tavaramerkin» ja päätin käydä katsomassa, mitenkä täällä isänmaatani edustetaan.
Käynti on pihan puolelta, mutta sinne osaa sentään hyvällä tahdolla. Ovesta joutuu jotakuinkin ikävän näköiseen eteiseen, jonka oikealla puolella on taas konsulin merkki. Astun ovelle ja näen pienessä huoneessa istuvan vanhan, mielestäni juutalaista muistuttavan ukon, jota koetan puhutella. Meiltä loppuu juttu kuitenkin lyhyeen, sillä hän ei ymmärrä minua, enkä minäkään oikein häntä. Sen verran pääsen selville, että sihteeri tulee kohta, olla hyvä ja odottaa. Minä pyyhin nenäliinallani enimpiä tomuja eteisen penkiltä ja istun vartoamaan. Kymmenen minuutin kuluttua minä menen jälleen ukon puheille ja yritän tehdä käsitettäväksi, että tässä olisi vähän kiire, mitenkähän sen sihteerin laita lienee… Kymmenen minuutin perästä. Jaha, minä istun uudelleen ja katselen avoimen oven läpi toisessa huoneessa auringon juovassa kisailevia kärpäsiä, joita on paljon… Pölyä on sielläkin ja muutamia puhelinkoneita. Myyneekö niitä tämä konsulaatti?
Sitten tulee kaksi merimiestä, joille ukko antaa englanniksi kirjoitetun lapun. Siinä käsketään tulemaan uudestaan kahden päivän perästä, koska lähetystöstä ei vielä ole tullut vastausta. Nämä pojat tietävät, ettei sihteeri osaa mitään kieltä. Silloin minä lähden…
Sinne jää Napoli puolen yön aikaan huutamaan, huitomaan ja hakemaan vieraita kristallipalatseihinsa ja muihin laitoksiinsa. Se saa minun puolestani näytellä Pompejia luonnossa niin paljon kuin haluttaa, mutta jos joku tulee minulle vielä puhumaan sen kauneuksista, niin en takaa, kuinka puhujan käy. Niin minä olen tuohduksissani koko sille kylälle. Se ei tosin saanut minua pahemmin juksautetuksi, vaan yritys sillä oli hyvä kymmenen. Millähän ihmeellä näihin italialaisiin muuten voisi istuttaa rehellisyyden siemenen? Muhonen on olevinaan tiukka mies, mutta ei tämä huusholli kuulu hänenkään aikanaan parantuneen.
Taikka kyllä oikeastaan vähän. Hän on näet pannut juniin fascistimiliisinsä valvomaan, ettei kukaan saa säästää valtion tavaraa, vaan pitää olla rentonaan. Muuan matkustaja on tiukasti ladatussa vaunussa, jossa ei sovi nukkumaan muuta kuin limittäin, jalat vastapäisellä penkillä, ollut niin viitteliäs, että on riisunut kenkänsä. Silloin sattuu tulemaan Muhosen mustapaita ja komentaa kengät jalkaan. Niin että älkää missään nimessä ruvetko sukkasillenne italialaisessa vaunussa, vaan tunkekaa epäröimättä kuraiset kenkänne penkille tai vastapäätänne istuvan posetiivarin syliin. Sellainen menettely kuuluu nähtävästi järjestelmään ja tuottaa suurta tyydytystä junissa järjestystä pitävälle fascistimiliisille.
Firenze on kiltti kaupunki. Minusta se ei ainakaan vaadi siinä määrin puolustuskuntoisuutta kuin muut Italian kaupungit. Kantajatkin ovat ikäänkuin hiljaisempia ja kainompia, eivätkä leiki puunilaissotia, kuten muut italialaiset yhä vieläkin näkyvät tekevän. Suurimmilla hotelleilla on omat omnibuksensa, kuten suuressa maailmassa konsanaan, matkalainen sullotaan niihin paljon vähemmällä huudolla kuin esimerkiksi Napolissa olisi mahdollista, ja hänet viedään melkoisen rauhalliseen hotelliin. Tosin täälläkin on ilmoitus, että johtokunta ei vastaa arvoesineistä, joita säilytetään huoneissa eikä ole jätetty hotellin kassaan, mutta, kuten myöhemmin näkyy, kenkiä ei lasketa arvoesineiksi, vaan saa ne oven taakse jätettyään aamulla takaisin kiilloitettuina. Jossain muualla oli seinällä nimenomainen huomautus, ettei kenkiä pidä jättää käytävään, vaan on soitettava palvelijaa niitä hakemaan.
Jos minä nyt ryhtyisin perusteellisesti kuvaamaan, mitä kaikkea minä Firenzessä olen nähnyt, niin minä luultavasti saisin monien muitten matkakirjojen laatijain tavoin hakea eteeni joukon teoksia katsellakseni niistä, mitä minä oikein olen nähnyt. Danten, Petrarcan, Boccaccion, Machiavellin, Botticellin, Lionardo da Vincin, Michelangelon ja kymmenien vähemmän kuuluisien miesten kaupunki ei ole muutamalla sivulla kuvattu. Tavallinen käypäläinen tuntee hukkuvansa Firenzen taideaarteihin. Rooma ehkä sittenkin vaikutti enemmän historiallaan, Firenze lumoaa taiteellaan. Ja osittain se sillä elääkin, sillä sen gallerioissa istuu päivittäin kymmeniä vanhempia ja nuorempia »professoreita» kopioimassa mestareita, jotka ovat antaneet maailmalle renessanssin. Aluksi luulet tätä opiskeluksi ja taiteenharrastukseksi, mutta poikettuasi gallerioitten lähistöllä sijaitseviin lukuisiin taidekauppoihin, näet siellä samoja jäljennöksiä myytävinä.
Niin, Firenze elää osaksi taiteellaan — ja suurmiehilläänkin. Nykyisiä sillä tuskin on, mutta sitä enempi entisiä, kuten äsken tuli mainituksi. Tuskin ehdit istahtaa jonkin ravintolan tavanmukaisen katupöydän ääreen, kun sivullesi ilmestyy Danten tai Michelangelon kuparista pakotettujen kuvien kauppaaja. Näihin kauppamiehiin sinä olet saanut tottua. Mutta tämä ei olekaan niin tungetteleva kuin Roomassa — Napolista puhumattakaan —, vaan vaikuttaa pikemmin hiljaiselta, vaatimattomalta ja sivistyneeltä. Hän ei asetakaan tavaralleen mitään päätä pyörryttäviä hintoja, kuten hänen eteläisemmät ammattiveljensä, eikä hänen siis myöskään tarvitse tinkiä iljettävän alhaalle. Huomattavan alennuksen hänkin sentään myöntää, semminkin jos ostat pari neroa yhdellä haavaa.
Firenzeläiset kutsuvat kaupunkiaan ylpeästi nimellä la Bella (kaunis). Se on todellakin helmi Italian kaupunkien joukossa, sopusuhtainen, puhdas ja näin italialaiseksi kaupungiksi ihmeellisen hiljainen ja arvokas. Tosin Firenzenkin kaduilla puurtaa iltaisin palvelushaluisia naisia — missäpä niitä ei olisi —, mutta nekään eivät ole niin julkeita kuin muualla. Eivätkä firenzeläiset huuda, kuten italialaiset kaikkialla muualla tekevät. Yhden ainoan kunnon rähinän minä kuulin — ja näinkin. Se oli pikku tavaraa myyvä Helppo-Heikki Piazza S. Firenzellä. Hän oli todellakin sellainen helmi lajiaan, että luulisin melkein meikäläisten maaseutukaupunkien markkinoilla esiintyvien Helppo-Heikkien käyneen ottamassa häneltä tunteja.
Ja nyt sinä saat jäädä, Firenze, Palazzo Vecchioinesi, Uffizien jaPittin gallerioinesi, ihanine näköaloinesi San Miniatolta ja muualta!Sinä olet la Bella, minä myönnän sen. Olet taiteen kaupunki ja vaintutkijat voivat antaa sinusta kunnollisen kuvan.
* * * * *
Ja sitten sitä mennään Venetsiaan! Taisipa olla Kasimir Leino, joka kerran lauloi ihastuksissaan:
Venetsia, Italian helmi, tarukaupunki lauluin ja lagunein, olet ihana hohteessa hopeisen kuun, jossa lyhdyt välkkyvät gondolein.
No, enpä tiedä. Saattavat välkkyä gondolien lyhdyt hyvinkin juhlavasti oikean kuun paisteessa, mutta nyt ei olekaan sitä oikeata »mollukkaa», vaan heiveröinen uusi kuu, joka ei itsekään jaksa välkkyä. Gondolit ovat kumma näky, kun katselee vain niitä, eikä kiinnitä ollenkaan huomiota siihen likaisen vihreään sotkuun, joka makaa kanavissa. Luulenpa melkein, että kuun loiste siihen tekisi jotenkin yhtä upean vaikutuksen kuin Aura-joen tunnettuun savivelliin, joka minusta pilaa koko Turun aina Airistolle asti. Mutta gondoli, se on mukava vehje, vaikka ei olekaan yhtä kipakkasoutuinen kuin savolaisvene, joka sentään esim. verkoilla käydessä on maailman paras. Ja sitä soutaa lipsuttelee laiskan sutjakkakin mies pois tiekseen. Laiskan kulkua se on gondolillakin, jota yhdellä airolla huovataan — ei siihen huoli mennä matkaa jouduttaakseen. Mutta Venetsiassa käykin paljon laiskoja ulkomaalaisia, joilla ei ole kiirettä. Sitäpaitsi on välistä ihan pakkokin turvautua tähän venetsialaiseen kulkuneuvoon oudon, koska hän mutkaisilla kujilla saa kiertää kauan, ennenkuin pääsee määräpaikkaansa.
On todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa — se värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä taas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme venetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti jo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa pääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei kartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme tätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin »venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan. Sitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt ollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja päästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja matkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin mahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa, jossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla venetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole vikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan; sen täytyy olla Venetsiassa itsessään.
Ja olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet tämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä. Me valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme poiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit, joista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja istumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi taksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä me olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan nelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä Italiassa ensi kertaa petetä.
Sitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain kaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka ovat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian sijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan 105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten mainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450, toinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan mukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän silloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin.
Mutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta muilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa eivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät polkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian katuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja rähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos ennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että jälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan joukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin korkeintaan gondolilla.
Ja kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä myöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun kaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San Marcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman tyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen ruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin puolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän kuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät rauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää astuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön jaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten matkustajien runsasta kestiystävyyttä.
Venetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla ei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan mustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti mustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta liina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin, joita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia ei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten silta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen, joka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta.
Niin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään. Se on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan. Jokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal Granden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja kysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee näitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen sinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän on vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi ottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään.
Ja historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin kujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä häärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs neljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän tyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan ruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat hienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille.
Mutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät muutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään, jossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla kaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista vettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen, sulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen vanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen.
Tällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan lasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan kätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja sanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä ei hän sentään ole ihan noin ruma.
Nyt istutaan nokka kotimaata kohti ja lopetellaan tätä Muhosen valtakuntaa, jota suursodan selvittelyissä lisättiin erinäisillä Itävallan kaistaleilla. Juna puikkelehtii kauniissa vuoristossa pistäytyen välillä aina reikään. Päivä on välistä suloisen paisteinen, ja Italian kuuluisa sininen taivas kerkeää levittäytyä kaikessa loistossaan. Mutta sitten taas kokoontuu pilvenmyhkyröitä, jotka matavat merkillisen alhaalla, paljon alempana vuorten huippuja. Ne voi melkein junan ikkunasta tavoittaa kädellään. Nämä hajalliset pilvet antavat pienen tihusateen, joka kuitenkin taas kohta menee ohitse. Vuoristo on supistettu painos Sveitsin alpeista, mutta nousu joka tapauksessa merkittävä, noin kuusisataa metriä. Täälläkin on jossakin lumihuippuja ja useita tunneleita. Veturi on kivihiilellä lämmitettävä ja työntää vaunuun hirmuisen löyhkän, vaikka koettaisi sulkea ikkunat kuinka tarkoin. Kivihiilen ja selluloosan hajulla on yksi yhteinen ominaisuus: ne tunkeutuvat tiiviimminkin tukittujen paikkojen lävitse. Se Sveitsin sähkörata on sentään siisti laitos.
Vaunu on nyt unkarilainen, se menee Wienin kautta Budapestiin. Tässä ollaan siis tavallaan veljeskansan alueella. Herra Horttanaisen (Horthyn) vaunu tuntuu liikkuvan kansainvälisellä vakavuudella ja arvokkuudella, kun taas italialainen vaunu oli jollakin tavoin hermostunut, huitova ja nytkähtelevä, kuten italialainen itsekin. Unkarilaisen vaunun seinällä on ensi kerran tällä matkalla kohtaamani varoitus nuorille tytöille. Sen on antanut Kansainvälinen nuorten tyttöjen ystävät-niminen yhdistys, ja kehoitetaan siinä nuoria tyttöjä välttämään keskustelua tuntemattomien kanssa ja olemaan muuttamatta matkasuunnitelmaansa heidän neuvostaan. Tarpeen vaatiessa on käännyttävä ainoastaan korkeimpien viranomaisten puoleen. — Sivistynyt Europpa siis yhä vielä metsästää nuoria tyttöjä. Mitenkähän sen sivistyksen laita oikeastaan on?
Ja sitten tulee Muhosen maasta ero ilman suurempaa kaipausta. Isännän nöyrä palvelija on käynyt leimaamassa passin — tietysti väärään paikkaan; ei tainnut osata lukea omaa kieltään. Seuraavalla asemalla käy vaunun lävitse itävaltalainen passivirkailija; hän on siviilipuvussa ja tekee oikein miellyttävän vaikutuksen. Tullimies käväisee myöskin visiitillä, mutta ei vaivaudu edes laukkuja katselemaan; kysyyhän vain, onko mitään tullattavaa. Kelläpä sitä nyt tässä olisi!
Minä olen ennen pitänyt näistä Itävallan saksalaisista, he olivat oikein reilua ja rempseätä väkeä. Heissä ei ollut mitään riikinsaksalaisen kiusoittavasta virallisuudesta. He olivat vapaita ja välittömiä. Puhdasrotuinen venäläinen ei ole koskaan huolehtinut huomisesta, italialainen ei välitä tästäkään päivästä, itävaltalainen on ennen ollut niinikään jokseenkin huoleton, mutta se ei ole ollut kahden edellisen kansallisuuden epätoivoista välinpitämättömyyttä, vaan sellaista maailman kansalaisen hienoa ja sivistynyttä iloisuutta. Riikinsaksalainen on aina ollut saituri, kirpun nylkijä, mutta itävaltalainen on osannut itse elää ja suonut elämän riemun toisillekin. Maailmansodassa häntä ei alunperinkään »tuurannut», mutta valtakunta oli hajanainen, eikä itse Itävallan saksalainenkaan ole luonteeltaan tappelija. Ne ovat pahasti typistelleet hänen valtakuntaansa, voittajat, mutta hän koettaa hymyillä yhä pienessä »läänissään» ja ottaa yhtä ystävällisesti vastaan entisen liittolaisensa kuin vihollisensakin.
Vuoriseutua jatkuu yhä, sitä riittää melkein Wienin porteille, mutta se on muuttunut toisenlaiseksi. Lumihuiput ovat kokonaan jääneet, junan ei enää tarvitse kiivetä, vaan kaartelee se kauniisti viljavia laaksoja myöten. Vuoretkaan eivät enää ole yhtä karuja kuin Italian puolella, niillä kasvaa rehevää havumetsää, ja tuolta täältä on vieritetty uljaita tukkeja rinteitä alas. Laaksoissa kiiltelee jokia, usein vuolasvetisiäkin. Italian puolella sellaiset olivat kuivuneet, ja vedenjanoista matkustajaa vastaan ammottivat vain tyhjät uomat.
Ja kiitos kaitselmuksen, täällä näkyvät ihmiset ymmärtävän, ettei roskakasan välttämättä tarvitse olla ikkunan alla tai pihanmaalla. Asumukset ovat puhtaita, valkoisia ja iloisen näköisiä. Niissä tuskin havaitsee rappeutumisen jälkiä, kun taas Italiassa ei juuri milloinkaan saanut silmiinsä siistiä ja hyvin hoidettua asumusta. Tällaiselle maaseudulle asettuisi mielellään meikäläinenkin; sillä on vielä sitä oikeata maaelämän suloa.
Lähempänä Wieniä alkaa esiintyä tehdasseutuja. Lähestytään maan taloudellisen elämän hermoa.
Juhana sanoi, kun me ensi kerran saimme käsiimme itävaltalaista rahaa, jotta nyt taidettiin joutua lilliputtien maahan, koska tämä rahakin on näin sekalaista. Itävallassa olivat näet rahat vielä toista vuotta sitten melkein pelkkinä numeroina. Sitten ruvettiin huikeita summia nylppäämään säädyllisemmiksi, että vieraskin osaisi ne sanoa. Lähdettiin suhteesta 10,000: 1, ja muutettiin kruunun nimikin shillingiksi. Vanhat setelit ovat kuitenkin edelleen käytännössä uusien rinnalla, ja kansa useimmiten laskee vanhan mukaan, joten siis vieraalta kysytään terävää »rätinkpiätä», jos mieli pysyä tolalla näissä rahallisissa asioissa. Mutta mikäs meidän kouluja käyneitten… Tulee se entisen pojan sana, että kävinhän minä kolmatta vuotta rippikoulua, mutta sitten jäi kesken varojen puutteessa.
No niin, tämä nyt on sitten se Wien, jota Juhana kutsui unelmiensa kaupungiksi. Hän on täällä ensi kertaa, ja ehkä hänen unelmansa on toteutunut. Entinen valssien kruunattu kuningatar, joka nyt nytkyttää jazzia, kuten muukin sivistynyt maailma… hm, sivistynyt tosiaankin! Jos sivistys rupeaa tätä menoa kallistumaan villikansoihin päin, niin kyllä kai me pikapuolin syömme ihmisiä.
Sikäli kuin jazzin epäesteettinen nykiminen on syrjäyttänyt valssin, on myöskin Wienin tunnettu ja tunnustettu elämän riemu muuttanut muotoaan. Se ei ole enää hienoa, kuin laineilla keinuilevaa, välitöntä ja kauniisti aistillista, vaan jollakin tavoin väkivaltaista, raaistunutta ja riuhtovaa. Niin, onko se edes elämän riemua, vaiko pikemminkin teennäiseen raivoon pukeutunutta elämän murhetta?
Wien on edelleenkin kaunis kaupunki. Vallankumouksenkin aallot ovat kulkeneet sen ylitse kevyesti, mitään tuhoamatta. Uusi järjestelmä on vain heittänyt syrjään vanhat, jossakin määrin degeneroituneet habsburgit, avannut heidän linnansa kaiken kansan nähtäviksi, demokratisoinut maan, ja kenties kaikkein näkyvimmäksi merkiksi ristinyt muutamia Gasseja — luullakseni ei yhtään Strassea — Adlerin, Singerin ja ehkä vielä joittenkin muitten suurten sosialistien nimiin. Wien nauraa edelleenkin, mutta sen nauru on pingoitettua eikä helähtele. Se on yhäkin elegantti, mutta jaksaa tuskin antaa suuntaa muodille, vaikka se ennen kilvoitteli Parisin kanssa. Se näyttelee revytä, nykymaailman muotitaidetta, mutta siinäkin on jotakin katkeraa, ja ilonpidon alta särähtää harmaa huoli huomisesta.
Volkspraterissa, mannermaan suurimmassa kansan huvittelupaikassa, on iltaisin, varsinkin pyhäpäivinä, kihinää ja kuhinaa. Siellä huvitellaan ja nauretaankin, mutta vierasta katsahdetaan joskus hieman karsaasti, koska mahdollisesti kadehditaan häntä paksumman kukkaron vuoksi. Heillä on itsellä asiat sehr schlecht, (hyvin huonosti), kuten yleinen valitus kuuluu.
Todellakin: kaikesta päättäen on talous rappiolla, köyhyys ahdistaa, ja sodan jäljet tuntuvat ehkä armottomampina kuin missään muualla. Pitkin katuvarsia istuu sotainvaliideja, kädettömiä ja jalattomia, muodottomia möhkäleitä, joista monella on jäljellä vain kaunis ja miellyttävä, yhä jokseenkin nuori naama. Kädettömyyden ja jalattomuuden lisäksi värähtelee omituisesti muodoton massa, jota joskus on nimitetty ruumiiksi ja joka on saattanut uhkua terveyttä ja reippautta, ennenkuin sota sen on ruhjonnut. Näitä hienojen katujen varsilla almuja kerjääviä raukkoja ei jaksa kauaa katsella. Onko tämä valtio todellakin niin voimaton, ettei se voi pitää huolta sotarammoistaan? Kaikkialla muualla niitä ainakin Wieniin verrattuna näkee suhteellisen vähän.
Kansan sivistyksestä pitää Wien hellää huolta. Sen Kansankorkeakoulu tarjoaa opetusta kaikessa mahdollisessa tietopuolisessa taivaan kannen alla, minkä lisäksi on vielä muita sivistysseuroja. Mutta mitenkähän lienee opin perusteellisuuden laita, ja tokkohan se vain ulottuu Wienin esikaupunkien ulkopuolelle?
Taidetta wieniläinen yhä rakastaa, taidetta — ja omaa kaupunkiaan. Eräässä teatterilehdessä on juuri kiertokysely: »Miellyttääkö Wien vielä teitä.» Se on osoitettu erinäisille julkisen toiminnan henkilöille, joista melkein jokainen, joukossa muuan entinen keisarillisen perheen jäsenkin, on vastannut, että johan toki, Wien on sentään aina Wien. Vain muuahta on jäänyt muistelemaan entistä keisarillista komeutta, mutta ei hänkään silti tahdo siirtyä pois vanhasta hauskasta keisarikaupungista.
Ja matkamieskin, niin paljon mielen madaltumista kuin hän onkin ollut Wienissä huomaavinaan, lähtee sieltä kuitenkin paljon parempien vaikutteitten vallassa kuin monista Italian kaupungeista.
* * * * *
Sitten lähestytään melkoisella uteliaisuudella Tshekko-Slovakian nuorta tasavaltaa. Nämä uudet valtakunnat tahtovat olla hiukan tärkeitä, niin etteivät ne oikein tiedä, kuin olla, miten eleä. Sitä nostaa niin mielellään nokkansa pystyyn, vaikkei oikein kannattaisikaan. Mutta kyllähän Tshekko-Slovakian kannattaa. »On mulla maata laajalti, on viinaa, tupakkaa», sopii sen laulaa »Mustalaisen» Petin sanoilla. Täällähän on ihan vaikka mitä: suuria viljeltyjä alueita, metsää kuin heinää, ja järviä, pieniä, mutta oikeita järviä, joitten takia ainakin savolainen antaa paljon anteeksi. Taitaa olla omillaan elävä talo tämä. Ja nuo hongikotkin aivan kuin meillä. Tunnelmaa kohottaa vielä Suomesta hyvin tunnettu pieni vinokattoinen »vierashuone» pihan perällä. Sitäpä ei ole muualla näkynyt, joten se tuo ikäänkuin tuulahduksen kotimaasta — ei nyt aivan sananmukaisessa merkityksessä, vaan kuvaannollisesti, runollisesti otettuna.
Tshekit, joitten kanssa pääasiallisesti joutuu tekemisiin, ovat slaavilaisia, mutta eivät juuri nimeksikään muistuta venäläisiä, eivätkä puolalaistakaan. Nämä ovat molempia edellämainittuja paljon hiljaisempia ja jurompia. Niin että mieleen johtuu savolaisen määritelmä hämäläisistä: »immeisiä nua taitaa olla tiälläi».
Matkamiestä on Italiassa kumarreltu edestä ja takaa — tietysti ylimääräisten juomarahojen toivossa —, Wienissäkin on oltu auttavan kohteliaita, mikä myöskin on maksanut erinäisiä shillinkejä, mutta täällä ei hotellissakaan tehdä pokkaniioja. Vastata joksautetaan noin vain yksikantaan kysymykseen, ja nostetaan lakkia sen verran, että sen nyt hyvällä tahdolla ymmärtää nousevan. Mitäpä häntä sen enempää: kun olette tulleet, hyvä niin, mutta kyllähän meillä olisi kansaa ilman teitäkin. Saksan kieli, johon minun täytyy turvautua, ei ole täällä suosittu. Nämä ovat saaneet tarpeensa saksalaisista entisen orjuutensa aikana; he tahtovat nyt olla herroja omassa maassaan, ja ovat pistäneet saksan kielen pannaan. Ei sentään vallan täydellisesti, koskapa Pragissa, eli Prahassa, kuten pääkaupungin tshekkiläinen nimi kuuluu, ilmestyy useita saksalaisia lehtiä.
Hotellissa tietysti täytyy ensi töikseen lähättää passinsa esille. Passipakko on välttämätön paha kaikissa uusissa valtioissa. Italiassa on diktatuuri, mutta passiaan siellä ei tarvitse näyttää muualla kuin rajalla. Matkustajasta on näitten pienten valtioitten tarkkuus jossakin määrin kiusallista; tuntuu kuin heidät asetettaisiin eräänlaisen silmälläpidon alaisiksi. Mutta minkäpä sille teet: maassa maan tavalla, tai maasta pois.
Tshekko-Slovakia elää voimakasta kansallista elämää, mikä ei kuitenkaan ole estänyt sitä tuntemasta kiitollisuutta ympärysvaltoja kohtaan. Siitä on todistuksena m.m. Prahan Nadrazi Wilsonovo (Wilsonin asema), joksi entinen Keisari Franz Josefin asema on kastettu. Sen kansallistuntoon saattaa sisältyä jokunen määrä ylpeyttä ja itsekkyyttä, kuten on laita meillä muillakin pienillä vastaleivotuilla valtioilla, mutta sisäisesti vallitsee maassa demokratia. Prahalaiset istuvat mielellään oluttuvissa — hienoimmissa ravintoloissa näyttää olevan huomattavasti vähemmän väkeä, — pohtivat politiikkaa ja juttelevat muista asioista. Siellä istuvat papat ja mammat oluttuopin ääressä ja pelaavat korttia. Usein käy tämä peli rahan päältä ja niin omituisilla korteilla, että meikäläinen niistä ei ymmärrä mitään. Mitä heissä lie vinksin-vonksin kuvioita, ja muutenkin ovat ne kooltaan hirmuisen suuret. Niillä voisi vieras helposti saada pietin nahkaansa. Oluttupaan saattaa astua verraten korkea-arvoinen upseeri, turista ukkojen kanssa päivän kysymyksistä, lukea vapaamielisiä lehtiä, ja istua lopuksi korttipöytään vertaisena toisten kanssa. Luultavasti vallitsee siis tämän maan armeijassa hiukan toisenlainen henki kuin moniaitten muitten tasavaltani upseereissa, joitten kansan keskuuteen laskeutuminen merkitsisi kuolemansyntiä.