Olivathan ne entisajan herrat nykyajan herroihin verraten paljoa "karskimpia", mutta eipä heidän alamaisiltaankaan puuttunut keinoja herrojaan hallita. Kuuluisimpia karskiudestaan oli ruununvouti Jobfors, jonka nimi kansan suomentamana kuului Jorokki.
Voudilla kun oli hevonen ja lehmiä, niin pitihän silloin olla renkikin. Mutta siihen toimeen ei ollut poikasista eikä hätähousuista. Ne (nimittäin housut) rupesivat lepattamaan, kun vouti sai aihetta karjahtaa. Ja ainahan sitä aihetta löytyi.
Onnistuipa hänen sitten saada mukaisensa renki, Matti Mehtonen. He olivat voimiltaan tasaväkisiä ja pelko ei puistellut kumpaakaan. Ja kun Matti ei näyttänyt kovistakaan sanoista hätäilevän, niin koetti vouti vähäväliin taivuttaa käsivoimillaan. Mutta siitäkään ei tullut sen parempata, paitsi jos sattui ottelun aikana syrjäisiä saapuville. Silloin jäi Matti sen verran alakynteen, että kykeni vaatimaan sovinnoita. Ja kun Matti ei ollut sovinnoissaan ilkeän voiton pyytäjä, ainoastaan muutamia markkoja tupakkarahoiksi, niin vouti maksoi mieluummin sovinnot kuin erosi rengistään tai lähti oikeuspaikkaan. Väliajoilla olivat miehet kuin veljekset.
Mutta se seikka, että jokaisesta voitosta täytyi maksaa rahat, sai voudin vähitellen hallitsemaan pikaista luontoaan. Ottelut harvenivat, vaikkei Matti ollut vielä läheskään mallikelpoinen. Niinpä hän kerrankin keskitalvella halkometsään hankkiutuessaan katkaisi uudesta köydestä pätkän ja kävi siitä tekemään rekeensä saverikkoa. Vouti näki tämän kamarinsa ikkunasta ja hyppäsi heti tukka hartona kartanolle. Matin teko oli voudin mielestä niin ilkivaltainen, että hän päätti antaa muutamia ropsauksia köydenpäällä. Mutta eikös vaan nytkin kaksi ukkoa tulla tallustellut aivan lähellä. Vouti huomasi tulijat ja heti johtui sovinnot mieleen. Hän päätti tyytyä sanoilla rankaisuun ja karjasi:
— Mistä sinä tolvana teet rekeen saverikkoa?
— Tuostahan minä köydenpäästä, vastasi Matti rauhallisena.
— Niin! Siitähän sinä! Mutta tiedätkö, vetelys, kuka siitä on rahat maksanut. Olenko minä sanonut, että se on ostettu katkottavaksi!
— Ei tässä ollut muutakaan ja piti joutua halkoja hakemaan.
— Niin. Eihän sitä ole, kun ei jouda makuultaan katselemaan kapineitaan ennenkuin lähtöhetkellä.
Ukot olivat joutuneet voudin portille, mutta kiivasta puhetta kuullessaan seisattuivat siihen.
Vouti päätti kärsivällisyytensä lisäksi olla armollinenkin ja ääntänsä alentaen sanoi miehille:
— Saapi tänne tulla, jos on asiata.
Miehet katsoivat parhaaksi seurata kehoitusta ja nostaen hattuansa astuskelivat lähemmäksi. Vouti halusi nolata Mattia vähän enemmänkin ja jatkoi:
— Minä luulen näidenkin miesten voivan todistaa, ettei kukaan kunnon renki katkaise uutta köyttä saverikoksi. Vai mistä teidän seudulla saverikot tehdään?
— Vitsaksista niitä on tähän asti tehty, vastasi rohkein mies.
Vastaus oli voudin mieleinen.
— Niinhän minäkin olen kuullut, mutta ei tämä meidän Matti rupea niin suureen puuhaan.
Ukkojen ihmeeksi osasi vouti nauraakin sanojensa päälliseksi. Sepä koski Mattiin enemmän kuin monet nuhdesaarnat ja pyöräyttäen rekeään hyvin kipakasti porttia kohti, virkkoi:
— Jospa tässä minäkin opin, kun neuvotaan.
* * * * *
Todellakin oli Matti ottanut neuvon varteen, sillä hänellä oli iltasella metsästä palatessaan pieniä koivuvitsoja kuormansa päällä moneenkin rekeen saverikoiksi. Vouti olisi varmaankin ihastunut renkinsä edistymisestä, vaan hän oli virkatoimissaan. Mutta seuraavan päivän iltana hän jo sai tästä asiasta tiedon, vaikka toista tietä. Voudin virkahuoneeseen tuli lähikylästä eräs isäntä, joka ei aivan ensi kysymyksellä näyttänyt haluavan ilmaista asiatansa. Vouti kummasteli miehen käytöstä ja tiukkasi:
— Sanokaa vaan selvästi mikä on asia.
— Se on vähän ikävä asia, alkoi mies viimeinkin. Minun maaltani on otettu luvattomasti koivusia vitsaksia.
— Mitä se minuun kuuluu, tiuskasi vouti. Ei tämä ole käräjäpaikka.
— Eihän tämä ole, sanoi mies. Mutta kaikki merkit ja katkottujen vitsaksien kannot osoittavat, että ne on tuotu tähän taloon.
Vouti jo "kirkastui".
— Ettäkö uskallat tulla syyttämään minua vitsaksien varkaaksi?
— En minä ole sanonut voutia varkaaksi, mutta ehkäpä itse tiedätte onko kukaan teidän talosta liikkunut siellä päin.
— En ainakaan minä.
— Entä renkinne?
— Kävi Matti eilen halkoja noutamassa, mutta minä en ole käskenyt häntäkään varastamaan.
Mieskin jo lujeni.
— En minäkään ole velvollinen ottamaan selvää siitä kuka ne on ottanut, mutta voudin halkoliiterin nurkasta löysin yhtä monta koivuvitsasta kuin minulla on täällä taskussa vitsasten kantoja.
Samassa alkoi mies lappaa niitä taskustaan ja yksi putosi lattiallekin.
— Älä tiputtele niitä siihen! hihkasi vouti ja hyökkäsi rappusille.
— Matti! Missä on Matti! huusi hän, että kartano kajahteli.
Matti ilmestyi kartanolle ja kysyi:
— Mikä on hätänä?
— Tule tänne heti.
Kohta he seisoivat kolmisin vastatusten, ja vouti alotti:
— Tämä isäntä syyttää sinun varastaneen hänen maaltaan vitsaksia.Onko se totta?
— En minä ole varastanut, väitti Matti.
— Mutta tämä sanoo meidän halkoliiterin nurkasta löytyvän heidän maaltaan otettuja vitsaksia.
— On siellä vitsaksia, tunnusti Matti. Mutta en minä ole niitä varastanut.
— Mistä sinä ne sitten otit?
— Tuolta Pajupuron notkosta.
— Kenenkä maata se on?
— En minä tiedä.
— Se on minun maatani, selitti isäntä.
— Mitä varten sinä menit ottamaan kenenkään maalta?
— Herra voutihan käski tehdä saverikot vitsaksista.
— Käski!… käski…! Mutta sanoppa, käskinkö minä niitä ottamaan kenenkään maalta luvattomasti.
— Ei siitä ollut puhetta, vaan minä luulin, että voudin rekeen saapi ottaa saverikko-vitsaksia mistä vaan löytää… ottaa ne muutkin.
— Niin sinä luulit, mutta älä luule enää tästä eteenpäin. Jos vaan katkaset varvunkaan lupaa kysymättä, niin toimita takaisin. Ja mene nyt heti viemään nämäkin vitsakset tämän isännän kotiin.
— Ei niitä tarvitse sinne tuoda, epäsi isäntä. Ei katkaistusta puusta ole enää kasvajaksi.
— Mitäs niille sitten? kysyi vouti.
— Se on teidän asia. Minä vaan vaadin korvauksen puista ja vaivoistani.
— Maksakoon Matti korvauksen.
— En minä maksa, väitti Matti. Siinä oli kuulijat, kun vouti sanoi, että täytyy tehdä saverikot vitsaksista.
— Kuulijat, äyhki vouti, muistaen entisiä sovinnon maksuja. On sinulla aina ne kuulijat.
Tämä oli tavallaan anteeksi-anto Matille ja hän sai poistua. Vouti suoritti isännälle 10 markkaa korvausta, mutta sitä ei olisi tapahtunut, jos hän olisi tietänyt, että koko jupakka oli Matin toimeenpanema ja että hän se oli toimittanut isännälle nuokin katkotut kannot.
(Tarina entisajoilta.)
Konttiharjun renki-Risto ja piika-Maija olivat vuoden varrella katselleet toisiinsa niin usein ja pitkään, että he tuossa heinäkuun lopulla tekivät sopimuksen mennä avioliittoon. Nykyaikana sanottaisiin päätöksen aiheutuneen rakastumisesta. Mutta jos joku olisi mennyt antamaan heidän liitolleen tuollaisia turhuudelle vivahtavia nimityksiä, olisi ainakin Risto siitä pahastunut ja sanonut, että tämä avioliitto on alettu niin rehellisesti ja ilman tyhjiä "kutmasteluja", ettei sitä tarvitse haukkumanimillä nimitellä. Risto oli tuollainen tolkun mies, joka otti asiat vakavalta kannalta ja halusi, että muutkin huomaisivat mitä hän on tehnyt taikka aikoo tehdä.
Jos hän oli käynyt tukkimassa niityn veräjän, ei isäntä jäänyt epätietoiseksi siitä, onko veräjä tukittu. Risto muisti samana päivänä selittää kyselemättä, miten hän sen teki, mainitsipa senkin, kuinka monta puuta siihen tuli. Jos ei isäntä muistanut sanoa: hyvä on, hyvä on! selitti Risto saman asian kohta uudestaan. Mutta heti kohta kun tuo "hyvä on" tuli sanotuksi, lähti Risto tyytyväisenä toista työtä toimittamaan, taikka jos oli aikaa istua, nakkasi jalkansa toisen polven päälle ja istui niin miehevänä kuin ansaitsee istua sen, joka on jotain toimittanut ja saanut siitä tunnustuksen.
Isännällensä hän ensimäiseksi ilmaisi avioliittoaikeensakin. Hän oli toivonut tämän sanovan nuo tutut sanat: hyvä on, mutta isäntä sanoikin: mikäpä siinä on, menee vain.
Moni renki tulee palvelusaikansa loppupuolella laiskemmaksi työn tekoon, mutta Risto kiihtyi. Muina vuosina oli riihen lämmitys saanut olla isännän huolena, mutta kun tänä syksynä oli Ristolla jouto-aikaa, hökeltäytyi hän isäntänsä toveriksi kantamaan halkoja ja katsomaan, milloin on ikkuna tukettava. Tällä palvelevaisuudella oli tarkoituksensa. Se tuli riihen puintiaikana ilmi. Muutamana päivänä hän jo kysyi:
— Rupeaako isäntä minulle ja Maijalle puhemieheksi, käyttämään pappilassa, kuulutuksiin toimittamassa?
— Mikäpä siinä on, vastasi isäntä aivan epäröimättä.
Kohta oli Risto kertomassa tätä tietoa Maijallekin. Siitä oli niin iloista, että nauru ja itku taistelivat.
— On se isäntä hyvä!
— On se hyvä, vahvisti Risto.
Ensi perjantaina he jo kolmisin ajaa köröttivät pappilaan. Ja kun näin tolkun ihmiset olivat taipaleella, ei asian onnistumista ollut epäileminenkään. Risto kävi kuitenkin ensi sunnuntaina varmuuden vuoksi kirkossa kuulemassa sanotaanko siellä heidän nimensä. Kauniistipa sanottiinkin: renki, nuorimies Risto Reissi Haavistolta ja piika Maija Makkonen samasta kylästä. Sanasta sanaan hän kertoi sen tultuansa Maijallekin, mutta eipä tämäkään uskonut sitä muiden sanomisella. Ensi sunnuntaina täytyi päästä hänenkin omin korvin kuulemaan, ja niin suloiselta se kuului, että itku ja nauru taistelivat.
Isäntä tarjoutui kolmantena kuulutuspyhänä käyttämään taas hevosella kirkossa ja sillä tiellä vihityttämään. Mutta se ei tyydyttänyt kumpaakaan.
— Meillä on aikomus pitää vapaaviikon aikana oikeat häät, selittiRisto.
— Oikeat häät, sanoi isäntä ihmetellen. Missä te ne pitäisitte?
— On tuumattu pyytää isännältä tuota vanhaa tupaa.
— Vai vanhaa tupaa, toisteli isäntä. Siellä on niin paljo kaikellaista rojua. Jos pidettäisiin tässä asuintuvassa, oman joukon kesken?
Risto ei vaan ruvennut taipumaan.
— Maija haluaisi niin mielellään oikeita häitä ja kun minäkin olen tullut käyneeksi muiden häissä, pitää sitä nyt itsekin vuorostaan.
— No pitää sitten antaa tupa, myönnytti isäntä.
Kohta oli tämäkin ilosanoma Maijan tiedossa, joka ei taaskaan löytänyt kyllin kauniita sanoja isäntää kiitellessään.
Ensi yönä he jo yhdessä raikkosivat joutavan rojun vanhasta tuvasta. Seuraavina öinä alkoi peseminen ja viikon lopulla oli seinät ja lattia hangattuna niin valkeiksi, ettei sitä enää entiseksi roju-tuvaksi tuntenutkaan. Maija pistäytyi siellä töiden lomassa monta kertaa päivässä.
Risto piti huolta ulkoasioista. Kaikille hän kertoi, että hää-tupa on jo pestynä ja kutsui tulemaan häihinsä. Sunnuntaipäivinä hän käveli ahkerasti talosta taloon ja mökistä mökkiin häihin kutsujana. Eikä kukaan toimittane sitä tehtävää huolellisemmin kuin Risto sen toimitti.
Häntä itseänsä ei tosin oltu kutsuttu muiden kuin Pekka Hassisen häihin, mutta siitä oli jäänytkin niin ihana muisto, ettei hän tahtonut jättää ketään tuntemaansa ihmistä osattomaksi tästä ilosta. Palattuaan hän kertoi Maijalle ja isännälle ketä kaikkia oli taas kutsunut. Maijasta oli kaikki hyvin, mutta tahtoi kumminkin tietää, tuliko sen ja sen talon emäntä varmasti kutsutuksi.
— Varoitin toki moneen kertaan, vakuutti Risto.
— Sanoitko, että minä olen aivan erityisesti käskenyt kutsua?
— Aivan nimenkin mainitsin, että Maija käski.
— Hyvä on.
Isäntä oli ottanut käytäntöön entisen lauseensa ja kuunneltuaanRiston kutsuttujen luettelon, nauraa höräytti ja sanoi:
— Hyvä on!
Kerran hän siihen lisäsi:
— Mutta kestääköhän sen vanhan tuvan seinät, jos kaikki tulevat.
Risto keksi tähän keinon:
— Olkoon liika väki ulkona ja annetaan oven olla auki.
Kekrin lähestyessä oli taas uusi asia isännälle kerrottavana.
— Nyt on Maija tuottanut naulan kahvia ja kaksi naulaa ryynejä. Käski vaan kysyä saisiko isännältä puolen leiviskää jauhoja, että alkaisi leipoa hääleipiä.
Isäntä alkoi ihmetellä:
— Onko teillä aikomus antaa ruokaakin?
— Mitkäs häät ne muuten olisivat, vastasi Risto uhkeasti.
— Hyväpä tulee, virkkoi isäntä. Pitää antaa jauhoja. Puoli leiviskääkö siihen riittää?
— Niin se Maija sanoi.
Isännän epäilyt eivät tarttuneet Ristoon. Hänen mielestään oli kaikki hyvin. Viinaa vielä puuttui, mutta kun hän sitäkin sai hankituksi kaksi pullollista, ei silloin puuttunut mitään.
Maija oli ollut palvelusaikanaan sen verran ruokapuuhissa, ettei luottanut ollenkaan omiin eväisiinsä, vaan hän uskoi, että emännät tuovat häihin tullessaan. Siinä tarkoituksessa hän oli pitänytkin erityistä huolta emäntien kutsumisesta. Oli jo valmiiksi ajateltuna miten hän vierasten tullessa ottaa vastaan täyteen ahdetuita eväskoreja ja vakkoja, ja minne hän latelee leivät, lihat ja voit. Sitten hän asettaa oman talon emännän pöydän päähän istumaan ja siitä alkaen toisten talojen emännät. Sitten viimeisiksi isännät, jos niitä ensimäisiin pöytiin näyttäisi sopivan.
Hääpäivänä kävi kumminkin aivan toisin kuin Maija oli suunnitellut. Joutilaana kävelevää joukkoa oli kyllä keräytynyt kolmesta kyläkunnasta, mutta ei niissä näkynyt yhtään emäntää eväskorin kanssa. Risto oli vieraisiinsa aivan tyytyväinen ja, kun oli hänen hääpäivänsä, kätteli kutsumattomatkin. Iloinen koetti olla Maijakin, vaikka kovasti häntä huoletti, kun ei yhtään eväskoria ilmestynyt. Viimein hän tapasi naapuritalon piian ja kyseli:
— Eikö teidänkään talon emäntä tule häihin?
— Ei sanonut tulevansa, vastasi piika.
— Mikähän sillä on esteenä?
— Ei tuo puhunut mitään esteistään. Sitä kuulin sanovan, että jos Maija olisi viettänyt häänsä muuna aikana, olisi siellä käynyt, mutta ei nyt lähde ruokkimaan eväillään kaiken maailman joutilaita.
— Voi kuitenkin! valitteli Maija. Mitenkä minä en tullutkaan laittaneeksi sanaa, että emännät ruokitaan ensiksi.
Ei ollut enää aikaa erehdyksen korjaamiseen. Täytyi alottaa omilla eväillä, sillä Risto oli kutsuissaan ilmoittanut, että siellä ruokitaan kaikki vieraat. Sen verran tahtoi Maija kumminkin toteuttaa ohjelmaansa, että meni kutsumaan talon emäntää ja isäntää pöydänpäävieraiksi. Mutta sekin meni turhaan.
— Minäkö, vanha ihminen, tulisin sinne huimapäiden keskeen… en toki, sanoi emäntä.
Näin jäi kuviteltu emäntien pöytä aivan olemattomaksi. Kunniapaikalle joutui istumaan Pekka Hassinen, sama, jonka häissä Risto oli ollut edellisenä syksynä. Pekka näkyikin tietävän, että hänellä on tässä joukossa suurin etuoikeus, ja huomatessaan leivän loppuvan, leikkasi ennakolta itselleen tavallista suuremman kannikan, jota sitten vilautteli toisille, jotka jäivät istumaan joutilaina leivän puutteessa.
Morsian oli huomannut miten leiville kävi ja istui allapäin nurkassa. Sulhanen ei nähnyt muuta kuin että vieraat nousivat pöydästä naurusuin, ja silloinpa siihen sopi käskeä toisia.
— Joutuin pöytään keiton lämminnä ollessa! Mutta vaikka hän uudisti monta kertaa tämän kehoituksensa, ei ilmestynyt yhtään ruuanhaluista.
— Syyttäkää itseänne, syyttäkää itseänne, kun ette mene, sanoi hän nähdessään, ettei kehoituksista ollut apua.
"Huomentuopin" juonti kävi jotenkin yhtä sukkelasti. Pari pullollista oli pian tyhjennettynä ja siitä kertynyt tulos meni soittajalle palkaksi.
Tanssi olikin ainoa tarjous, joka ei loppunut kesken. Sitä riitti aamupuoleen yötä ja olisi ollut vieläkin, mutta nälkä pakoitti hajoamaan.
Nälkä oli jo Ristollakin. Hän kysäsi Maijalta leipää, mutta tämä selitti sen loppuneen ja neuvoi pyytämään talosta. Risto odotteli kunnes isäntä nousi vuoteeltaan ja meni sitten selittämään:
— Sattui tulemaan vieraita niin paljo, että minä jäin syömättä.Saisinko minä vielä syödä?
— Mikäpä siinä on, sanoi isäntä. Mene vaan sinne ruokahuoneeseen.
Erittäin hyvältä maistui Ristosta kala ja leipä. Hän pureskeli oikein miehen tavalla. Kun oli lopettanut, oli asian mukaista käydä isännälle sanomassa, että:
— Nyt minä jo söin.
— Hyvä on, kuului isännän vastaus.
Metka ei ollut hänen oikea nimensä. Sen olivat sepittäneet koulutoverit, joilla on merkillinen halu väännellä kauneinkin nimi mitä jokapäiväisimmäksi. Tässäkään ei ollut kuin pari kirjainta alkuperäisestä nimestä, nekin nimen keskeltä, joka oli kauneimpia mitä almanakasta löytyy.
Metka oli siskoparven nuorin. Vanhimmat lapset olivat tyttäriä ja niin paljon vanhempia, että saivat veljen synnyttyä olla osallisina nimen valinnassa. Niinpä näiden ja vanhempien monipäiväisten ponnistusten perästä sai poika näin kuuluvan nimen: Klaus Klemens Wladimir. Kaksi ensimäistä olivat siskojen ja äidin keksimiä, mutta kolmannen lisäsi isä kenenkään aavistamatta, ajatellen että kolme nimeä näyttää komeammalta. Isä, ollen itsekin virkamies, toivoi pojan kohoavan korkeammalle kuin hän. Jospa tuo nimi kerran maailmassa saisi paikkansa Valtiokalenterin ensi lehdillä, niin siltä varalta on hyvä, että nimiä on kolme. Itse ei ollut saanut nimeänsä kohotetuksi varsin keskivirkamiesluokan tasallekaan. Syynä voi olla se, ettei suku ollut vielä kyllin etäällä talonpoikamaisuudesta. Lukanderit, joihin hän kuului, eivät olleet kohonneet etuoikeutettujen paikalle, mutta vähitellen ne tulevat kohoamaan. Isä näki jo nyt, että Klaus Klemensille muodostuu huomattavasti jykevämpi nenä kuin suvun muille jäsenille. Se oli hyvä merkki. Ja kun poika alkoi katsella ympärilleen ja sommitella ensimäisiä sanoja, oli tämän katseessa ja äänessä jotain valtiomiehen jylseyttä. Isä hymyili näille merkeille. Sisaret päinvastoin olivat huolissaan, kun ei heidän pieni veljensä taipunut lallattelemaan neuvon mukaan, vaan ärjähteli vastaan. Ja jos jolloinkin houkutuksilla ja namusilla saivat taipuvaiseksi, eivät sanat sittenkään lähteneet niin yhtäjaksoisesti ja "fiinisti" kuin siskot olisivat toivoneet. Pieni (lilla) Klemens, jota nimeä he suosivat, tuli heidän alituisen huolehtimisensa esineeksi. Jos muut alkuopinnot sujuivat hitaasti, niin seuratapojen oppiminen ja niiden noudattaminen teki pahinta kiusaa. Paikkakunnan nuoret herrat alkoivat käydä sisarusten kotona "fisiteillä", ja silloin olisi pikku Klemensin pitänyt olla niin tottelevainen ja huomaavainen kuin enkeli. Jos ei käytös ollut mallikelpoista, seurasi siitä vierasten mentyä monet neuvot ja varoitukset. Klemens ei osannut parempaa keinoa kuin että istui seuraavilla kerroilla äänettä ja liikkumatta jossain nurkassa. Mutta istuessaan hän toivoi sitä aikaa, jolloin saisi poistua mieleiseensä seuraan ja näyttää, että osaa hänkin haastella, vaikka ei niin sukkelaan ja liprakasti kuin nämä. Ja istuttuaan parisen vuotta latinakoulun penkillä alkoi olla tuttavapiiriä ja vapautta tarpeeksi asti. Klemens-nimi jäi kotona ja koulussa kuultavaksi, jolloin ei ollut mitään kiirettä, vaikkapa se lausuttiin ankarallakin äänenpainolla. Mutta Metka-nimen kuultua olivat huomio- ja toimintahermot heti liikkeessä. Kiireesti ei Metkakaan toiminut, mutta mitä tuli toimituksi ja sanotuksi, ne säilyivät toverien muistossa vuosikymmeniä.
Koska häntä oli syntymästään saakka ajateltu virka-uralle, vieläpä mahdollisimman korkealle, niin eihän sellainen harras ja sydämellinen toivo voinut olla kokonaan toteutumatta. Hän olisi kenties kiivennyt tuonnekin kaikkein korkeimmalle rapulle, senaattorin "salkun" hoitajaksi, mutta monenmoiset vastoinkäymiset pysäyttivät apulais-nimismiehen laukkuun. Pahin noista vastuksista oli kielen kampeluus. Hän oli puhetaidossa sukua vanhan ajan Moosekselle, joka tosin hoiti korkeata virkaa hänkin, mutta käyttämällä apulaista sanojen sepityksessä. Metkakin tiesi tämän. Olihan latinakoulun uskonnon opettaja monta kertaa ärähtänyt: sinä olet toinen Mooses, jolta ei saa suusta sanoja ei kiskomallakaan. Tästä ymmärsi Metka, että hänen olisi palkattava apulainen puhumaan. Mutta kun ei ollut veljeä, Aaronia, eikä olisi ehkä hyväksytty syrjäistäkään apulaista kouluaikana, ryhtyi hän korjaamaan ääni- elimiänsä lääkkeillä. Metkan koulukaupungissa ei ollut vielä näinä aikoina erityistä ääni-elinten lääkäriä. Kansa hoiteli muitakin tautejaan omatekoisilla kotilääkkeillä. Kaupungissa oli kumminkin erityinen tehdas, jossa valmistettiin lääkettä puhetaidon ja äänen vahvistukseksi. Koko sen maakunnan väestö, johon Metkakin kuului, harrasti näet erityisesti puhetaitoa ja käytti ahkerasti tehtaan lääkettä. Sitä sai lääkärin määräyksettä eikä ollut kallistakaan, ainoastaan noin 80 penniä entisajan "hallin" pullo. Tätä lääkettä ryhtyi Metkakin nauttimaan ja niin hyvällä menestyksellä, että puolueettomat asian arvostelijat, kuten koulutoverit, tunnustivat yksimielisesti hänen puhetaitonsa kohonneen moninkertaiseksi. Mutta mitenkäs opettajat ymmärsivät tämän edistyksen? Tietäähän tuon sanomattakin miten pöllöpäät ymmärtävät: Metka sai alituisia nuhteita ja varoituksia lääkkeen nauttimisesta. Salpasivatpa "karsseriinkin" lukkojen taakse, vaikka hän totuuden nimessä selitti nauttineensa lääkettä parantaakseen huonoa terveyttään. Uskoivatko nämä sitäkään! "Vielä sinä, juopporatti, puhut huonosta terveydestäsi: mies kuin mikähän syöttiläs." Tämä oli kyllä totta mitä ruumiinrakennukseen tulee. Mutta heidän olisi oppineina miehinä pitänyt ymmärtää, että terveyden hoito tarkoitti ääni-elimiä, jonka oppilas jätti häveliäisyydestä mainitsematta, koska "vamma" oli synnynnäinen. He vaan jankuttivat omaa "orteliaan", uhkasivatpa erottaa koulustakin, vaikka suvun hyvän maineen vuoksi lykkäsivät tuonnemmaksi ja tuonnemmaksi. Viimein he ryhtyivät uhkaustaan toteuttamaan, jolloin Metka pyysi erotodistuksen ja sanoi hyvästit "karssereille" ja koko koulupuuhalle.
Noin kymmenen vuotta oli Metka painanut latinakoulun penkkiä, säännöllisesti kaksi vuotta luokallaan. Ei siis ollut ihme, että hän sieltä päästyänsä lepäili ja hoiteli terveyttään.
Isä, joka vielä eli, olisi kiirehtinyt valitsemaan jonkun virkauran. Mutta kun sisaretkin olivat menneet miehelään, niin ei Metka halunnut jättää isää yksinänsä. Hän otaksui kiirehtimisen aiheutuvan kunnianpyynnöstä nähdä poika virkamiehenä ja otti mielellään vastaan pienet nuhteet. Olihan jaloa olla vanhempansa luona vanhuuden päivinä. Ja Metka osasikin oikeaan.
Kun isälle tuli tuonen tuville muutto, ei tarvinnut ainoalle pojalle lähettää kiireellisiä sähkösanomia eikä ajaa kyytihevosia näännyksiin. Poika oli kotona ja kaikeksi onneksi aivan vuoteen vierellä, kun isä vetäsi viimeisen henkäyksensä. Hän vuodatti vilpittömiä murheen ja kaipauksen kyyneleitä ja ompelutti surunauhan takkinsa hihaan. Mutta eivät ulkonaiset merkit eivätkä kyyneleetkään antaneet kylliksi lohdutusta. Sydän kaipasi sisällistä lääkettä. Mutta vaikka hän sitä suun kautta lääkitsi vähintään kolme kertaa päivässä, yhtä hyvin pullahtivat kyyneleet silmiin ja pääsi syvä huokaus, kun tuttavat isän kuolemata mainiten ilmoittivat osanottonsa suruun. Ei häirinnyt sekään, että jalomielisimmät ystävät lausuivat suruvalituksensa monta kertaa samana päivänä. Vaikutus oli aina sama.
Hän oli niin surunsa vallassa, ettei olisi tointunut hautajaisiakaan järjestämään, elleivät sisaret tulleet avuksi. Nämä saivat puuhata keittäjät ja paistajat. Esimerkin innostamana virkistyi Metkakin ja tilasi vieraille ja itselleen surunhuuhtelulääkettä kokonaisen tynnyrin, vieläpä puolta parempaa kuin mitä itse oli käyttänyt. Sisaret häntä moittivat näin suuresta tuhlauksesta. He eivät käsittäneet, ettei yksinäiseksi jääneelle orvolle riittäneet muutamat hautajaispäivät. Toista oli heidän, joilla oli mies ja lapset.
Metka viettikin isänsä hautajaisia lähes kaksi vuotta, milloin yksinään, milloin ystävien seurassa. Halulla hän olisi viettänyt niitä vaikka koko ikänsä, mutta hautajaisvarat loppuivat ja sitä mukaa vieraatkin vähenivät.
Kun viimeinenkin penni oli käytetty isän muiston kunnioittamiseen, saattoi hyvällä omallatunnolla antautua virkauralle. Sisarten miehet olivat jo vuosia sitten kohonneet arvokkaiksi lain ja oikeuden valvojiksi. Yksi niistä palveli läänin keskusvirastossa ja hänen suosituksellaan ja vastuullaan pääsi Metkakin sinne ylimääräiseksi. Hän oli nyt isän toivon mukaan virkamies ja kynä rapisi kuten muillakin herroilla. Virkaan astuessa oli pitänyt antaa lupaus, ettei enää vietä hautajaisia. Mutta lupaus ei ollut niinkään helppo täyttää. Ylimääräiselläkin oli jonkun verran palkkaa. Niinpä joka kerta, kun rahat helähtivät kukkarossa, muistui mieleen isä-vainaja, ja illan hämärtäessä, joka on surun suotuisin hetki, veti vastustamaton voima jonnekin "rohtolaan". Siellä meni usein koko yö, ja lankomies sai pitkään odotella tärkeitten asiapaperiensa puhtaaksi kirjoittajaa.
Viipyminen meni alussa ruumiillisen sairauden syynä, mutta kun näitä sairauspäiviä alkoi tulla useita viikossa, täytyi lankomiehen ruveta ajattelemaan sukulaiselleen terveellisempää virkaa ja asumapaikkaa. Sellainen sattuikin ilmestymään, ja niinpä muutamana päivänä saatiin lukea virallisesti, että ylimääräinen kopisti herra Klaus Klemens j.n.e on määrätty apulaisnimismieheksi K:n nimismiespiiriin. Tuo piiri oli tosin läänin itäisimmässä kolkassa, mutta vähätpä siitä. Tuttavat toivottivat onnea uuteen virkaan ja lankomies lainasi matkarahat aivan pyytämättä.
Tämä oli Metkan elämässä merkkipäivä, jota ei sopinut sivuuttaa aivan kuivin suin. Hän kutsui kokoon ystävät ja piti heille niin hyvät lähtiäiset kuin matkarahat suinkin sallivat. Loppuhan niistä tuli, mutta onneksi sattui lähtiäispitoihin entinen hauska koulutoveri Tupakainen, joka eleli varakkaana maanviljelijänä syrjäisessä Tuikkuniemen hovissa. Tämä ystävä lainasi Metkalle matkarahat, vieläpä runsaalla mitalla.
Nyt hän oli valmis matkustamaan piiriinsä. Lainattuun susiturkkiin kääriytyneenä hän ajoi mahtavan virkamiehen tapaan. Kansan miehenä hän kumminkin esiintyi majataloissa. Suvaitsipa pakkas- ja piiskaryyppyjä ottaessaan tarjota majatalon isännillekin, joten heille jäi mieluinen muisto herra nimismiehestä.
Yhtä kyytiväliä ennen matkan päämäärää oli suurehko kirkonkylä. Täälläkin hän tapasi pari kolme entistä koulutoveria, vieläpä virkaveljensäkin, naapuripiirin nimismiehen apulaisen. Tämäkin oli sijoitettu tänne terveellisemmille seuduille. Näin onnellista yhtymistä ei voinut jättää käden puristukseen, vaan oli vahvistettava iloisella illanvietolla. Ystävien seura lämmitti niin, että Metka jätti vähäksi aikaa susiturkkinsa sen majatalon isännän huostaan, jossa oli iloja vietetty.
Nyt hän matkusti esimiehensä luokse saamaan toiminta-ohjeita. Sieltä annettiin pitkä verorästiluettelo, joten sai heti kohta tutustua piirin kaikkiin kolkkiin. Metka ymmärsi, ettei häntä näillä matkoilla oteta vastaan avosylin. Täytyi siis valita joko korskea ryöstöherran ryhti taikka olla tavallisena ihmisenä ja pyrkiä ystäväksi. Metka valitsi jälkimäisen. Hän otti osaa heidän huoliinsa, mutta kun ei voinut auttaa velkojen ahdistamia rahalla, niin hän esitteli, että jos saataisiin "naukku" murheeseen. Sekin auttoi. Synkät kasvot muuttuivat iloisiksi, ja moni, joka oli vapissut herran taloon tullessa, syleili häntä erotessa parhaana ystävänä. Niin mukautuvaa herraa ei oltu nähty miesmuistiin.
Maine kulki edeltä, ja usein sattui, että tavallisesti peljättyä ryöstöherraa pyydettiin poikkeamaan talossa ja tarjottiin mitä parasta löytyi. Asukkaista tuntui tämän jälkeen paljoa turvallisemmalta. Nyt ei herra hätyyttele ainakaan syyttömästi. Ehkäpä puolustaakin sellaisessa asiassa, kun heiltä syyttömästi peritään.
Hän oli vähässä ajassa saavuttanut ainakin velkaisten suosion. Mutta ei ole vielä koskaan elänyt ihmistä, joka voisi olla kaikkien mieliksi. Aina löytyy tyytymättömiä. Niinpä, kun hän matkan vaivoista väsyneenä lepäili ja hoiteli terveyttään, tuli tuon tuostaan asiamies kyselemään onko hänen saamisensa käyty perimässä. Jos ei ollut peritty, alkoivat rohkeimmat laususkella korvin kuullen moitteitaan.
Kaikista kiusallisin oli eräs vekselikauppias, vaikka Metka oli matkoillaan juonut hänenkin kanssaan veljenmaljat. Sillä oli perimisiä joka ilman suunnalla ja jos ne vähänkin viivähtivät, niin uhkaili tehdä valituksen. Muutaman kerran se oli erityisesti kärsäyksissä, niin ettei Metka malttanut kuunnella aivan äänettömänä, vaan virkkoi:
— Älähän tuossa joutavata jurise, kyllä minä käyn perimässä.
— Se ei ole joutavata, koveni mies. Minun saamiseni hukkuu sinne, jos ei peritä kiireelle… Miksi et kirjoittanut siltäkin Pekka Kanasen leskeltä, vaikka olit käynyt talossa?
— Kävinköhän minä, arveli Metka.
— Ei se edes muistakaan. Olit käynyt ja kysynyt, että onko sePekka-vainaja kotona.
— Ky… kyllä minä nyt muistan, myönnytti Metka. Kävinhän minä, mutta se ei ollut kotona.
Nyt jo vekselimies kiivastui.
— No etkö sinä… humalaisenakin älyä, ettei kuollut ole kotona, vaikka kävisit kymmenen kertaa kysymässä.
— Niin… niinhän se taitaa olla, myönteli Metka. Ky… kyllä minä nyt ensi matkalla perustelen sen asian tarkemmin.
— Se on tehtävä kiireelle, muuten haihdut virastasi, uhkaili mies ja meni vihoissaan tiehensä.
Metka jäi yksikseen ja tuumaili:
— Raaka ja sivistymätön mies tuokin. Köyhältä leskeltä pitäisi ryöstää ainoat lehmät, vaikka Pekka-vainaja kuuluu velan maksaneen.
Hänen hyvänsuopaista sydäntään painosti ihmisten säälimättömyys ja ahneus. Hän halusi takaisin kaupunkiin. Olihan sielläkin vastuksensa, nuo säännölliset virastotunnit. Mutta seuratoverit olivat toista lajia, eikä ollut puutetta illanviettopaikoista. Täällä ne etsivät, menipä mihin hyvänsä.
Kun tulisi taas se kesä.
Tuli viimein mitä kaunein kevät. Oli se monen mielestä liika kuiva ja kuuma. Kynnöspellot ja tiet pölisivät, niin että niillä liikkuminen oli aivan kiusallista. Mutta ohrahalmeitten viertäjät olivat tyytyväisiä. Puut paloivat kuin parhaat tervakset. Mustaa maata tuli vähässä ajassa oikein ololta, kun vaan jaksoi palavia puita kyllin sukkelasti siirrellä.
Metka matkusteli parhaan helteen aikana maanteitä tarkastelemassa. Toisenkin kerran hän tällä matkallaan pyristeli sieraimiansa ja puhkuili: pyh pyh tätä pöläkkätä. Viimein hän saapui piirinsä rajalle, jonne myöskin toisen piirin apulaisnimismies kohta ajoi.
Virkaveljet löivät kättä, ja Metka virkkoi:
— Pölisee.
— Niinkuin riihessä, vahvisti toinen.
— Kurkku on täynnä pölyä, jatkoi Metka rykästellen.
— Niinpä on, eikä täällä saa mitään, ei kunnollista vettäkään.
— Saisi sataa.
— Niin saisi, mutta sataakos.
— Odotellaan.
— Täälläkö?
— Niin ja lepäillään.
— Jos olisi jotain ajankuluksi, myönnytti toinen.
— Kuuluu löytyvän, tiesi Metka.
— Sama se, jos löytyy.
Keskustelukieli oli lautamiehille tuntematon, joten he arvasivat olevan kysymyksen salaisista virka-asioista. Ja mitäpä muuta se olikaan, sen he kuulivat, kun Metka itsensä ja virkaveljensä puolesta ilmoitti:
— Koska tarkastus on päättynyt, niin saatte mennä kukin kotiinne. Minä ja tämä virkaveli jäämme tänne lähimpään majataloon kirjallisia töitä lopettelemaan.
Lautamiehet salavihkaa nauraa myhähtelivät toisilleen ja erosivat sitten. Metkan mukana olleet lautamiehet kävivät kumminkin ennen paluumatkalle lähtöään majatalossa ja ennättivät nähdä, että nuo kirjalliset työt alkoivat aivan niinkuin he aavistivat: laukut ja takit naulaan ja pullo pöytään.
Viikon kuluttua tapasi varsinainen nimismies toisen lautamiehen ja alkoi tältä kysellä mihin hänen apulaisensa hävisi teitten tarkastusmatkalla.
— Se jäi sinne majataloon kirjallisia töitä lopettelemaan, selitti lautamies naurahdellen.
— Ne olisi ennättänyt lopettaa täälläkin. Sano suoraan jäikö se juopottelemaan.
— Ei toki sanota noin rumasti nuoresta nimismiehestä, virkkoi leikillinen lautamies. Kyllä se jäi minun lähtiessäni virkaveljensä kanssa pöydän ääreen istumaan. Mutta sitten tuli joku sieltä päin ja kertoi, että ne ovat ryhtyneet "viertämään". Siellä mäkimailla ovat kaikki muutkin näinä aikoina viertotöissä, niin onko se mikään moitittava teko, että herratkin heitä vähän auttavat.
Vanha nimismies nauraa hymähti lautamiehen pakinalle ja sanoi:
— Kunpa ne vekkulit olisivatkin halmeella viertämässä, niin vähemmän se harmittaisi ja koettaisi sovitella asioita jollain tavalla. Mutta jääppäs viikon päiviksi sinne ihmisten vastuksiksi, vaikka olisi kiireellisiä verorästien perimisiä ja monta muuta.
— Se on mieleinen vahinko velallisista, tuumaili lautamies. Ja kyllä ne sieltä kotiutuvat, kunhan saavat vähän aikaa vapaudessaan kelliä.
— Vähät minä siitä toisesta, virkkoi vanha nimismies. Mutta minun apulaisellani ei ole aikaa näin pitkiin kellimisiin, muuten saapi kelliä koko kesän. Sano tällaiset terveiset, jos tapaat.
Lautamies huomasi, ettei hänen leikinlaskunsa antanut asioille yhtään lievennystä, ja lupasi pitemmittä puheitta viedä terveiset.
Viimein olivat viertotyöt lopussa ja Metka saapui tarkastuskirjoineen esimiehensä puheille.
— Menipä siellä aikaa, sanoi tämä virallisen kuivasti.
— Menihän siellä, myönnytti Metka. Oli kovin kuumat päivät ja pölyiset tiet.
— Mutta lautamies sanoi tarkastuksen päättyneen viikko sitten, huomautti esimies.
— Kyllä se päättyi, tunnusti Metka. Mutta tapasin siellä virkaveljen ja hänen seurassaan tulin viivähtäneeksi.
— Ymmärrän, ymmärrän, saneli vanha nimismies vakavasti. On kumminkin aivan sopimatonta viivytellä asiakirjoja, vaikkapa itse viipyisikin.
— Ei minullakaan ollut tarkoitus viivytellä, mutta aika solahti aivan huomaamatta.
— No olkoonhan tämä kerta tänään, kun ei vaan enää solahtaisi.
Muistutus ei ollut tämän ankarampi, mutta siitäkin jo Metka ymmärsi ettei ole helppo olla herranakaan. Säännöt ja määräykset ovat tarkalleen noudatettavat. Sen hän tiesi virkaan astuessaankin, vaikkei uskonut, että niitä noin hiuskarvalleen on seurattava.
Mutta näitten virallisten sääntöjen ulkopuolella on toisia, aikojen kuluessa vakaantuneita sääntöjä, joita valistuneessa seurassa kasvanut ei voi koskaan sivuuttaa. Yksi sellainen on nimipäivän vietto. Metkakin tahtoi sen viettää virkamiehen arvolle sopivalla tavalla. Varsinaisen asuinpaikan lähistöllä ei ollut kyllin tilavata huoneustoa, ja siksipä hän matkusti tätä merkkipäiväänsä viettämään naapuri-kirkonkylän majataloon, samaan, jossa oli tuliaiskemutkin vietetty. Hän oli muistutuksen saatuansa elellyt tavallista säännöllisemmin ja säästävämmin, joten ei ollut puutetta varoistakaan.
Klemensin päivä on marraskuun lopulla, melkeinpä lyhimmän ja pimeimmän päivän aikana. Kemut alkoivat iltasella ja kestivät tietysti koko yön. Aamusella, vierasten poistuessa, nukkui päivän sankari ja havahti vasta toisen pimeän tultua. Hän oli isävainajansa hautajaisajoilta tottunut siihen, että osasi jatkaa yksinäänkin, jos eivät muut joutaneet. Nytkin hän jatkoi, ja muitten laskelmien mukaan oli tätä jatkosta kokonainen viikko, vaikka nimipäiväsankari luuli tätä yhdeksi yöksi, kun ei sattunut koskaan olemaan valveella päiväseen aikaan. Olisi luullut, ettei kellään ole mitään muistuttamista, jos niin merkillisellä miehellä kuin Metkalla olisi pitempikin nimipäivä. Niin ei kuitenkaan ollut. Kun hän palasi virka-alueelleen, sai hän esimieheltään tietää olevansa vuoden vaiheessa vapaa apulaisen toimesta. Syynä kuului olevan tuo pitkä nimipäivän vietto.
Metka ei viitsinyt ryhtyä mihinkään selityksiin. Olihan tämä vaan hyvin tavallinen viran vaihdos, vaikkapa ei vielä ollutkaan nimitystä toiseen virkaan. Hätäilemättä hän lopetteli töitänsä ja teki matkavalmistuksia. Hän tiesi kokemuksesta, ettei tuntemattomissa majapaikoissa, varsinkaan hotelleissa olla kyllin huomaavaisia sellaisille matkustajille, joilla ei ole matkalaukkua, n.s. "kapsäkkiä". Siksipä hän vähää ennen lähtöänsä sai muutamalta tuttavaltaan käytetyn matkalaukun, jonka täytti heinillä, että se herättäisi suurempaa kunnioitusta hotellien palvelijoissa.
Eron hetken tultua ei Metka lähtenyt niin kuin jänis haavalta, vaan valmisti erokekkerit samassa paikassa, jossa oli viettänyt nimipäivänsäkin ja tuliaiset. Joku ystävä yritti puhettakin pitämään ja pitikin, vaikkei siinä tullut sanotuksi muuta kuin että "koska tämä meidän ystävämme muuttaa pois, niin… niin… niin… ryypätään, eli juodaan…" Ja niin tapahtuikin.
Kekkerin lopulla toi majatalon isäntä laskun, johon oli merkitty sekä ruoka että juomapuolet. Metka katsahti vain loppusummaan ja virkkoi:
— Aivan oikein. Merkitse minun tililleni, minä sitten tuonnempana suoritan.
— En minä tyydy siihen, virkkoi isäntä. Sinä matkustat pois tältä paikkakunnalta ja tuskin muistat milloinkaan suorittaa.
— Älä nyt epäile, kyllä minä muistan.
— Epäilen minä. Se on suoritettava heti.
— Sinäpä nyt… ei minulla ole rahaa.
— Silloin minä otan matkalaukkusi.
— Sama se… ota vaan.
Niin pääsi Metka taipaleelle. Mutta kun rahat olivat todella vähissä kannoissa ja tuokin luottoa lisäävä matkalaukku oli jäänyt ensimäiseen majataloon, täytyi hänen hankkia itselleen kyytimies, joka vei pitemmän matkan kuin mitä majatalosta annetaan. Hän oli liikemiesten sanontatavan mukaan "hyvittänyt" yhden velkamiehensä ja kun ei tullut monen peninkulman mutkaa, päätti hän "hyvittää" toisenkin ja käski kyytimiehensä ajaa Tuikkuniemeen. Tänne päästyä tuli isäntä vanhaa koulutoveriansa vastaan kartanolle ja alkoi kysellä minnekä nyt matka.
— Tulin vaan sinun luonasi käymään, selitti Metka. Satuin muistamaan, että minä olen sinulle velassa, ja kun olen kuullut, että muutamat velalliset kiertävät saamamiestään, niin tulin, ettet minusta sellaista luulisi. Ja maksahan nyt tuolle miehelle kyytipalkka.
Vanha koulutoveri maksoi aivan viivyttelemättä. Puoli kuukautta vierailtuaan virkkoi Metka:
— Kyllä sinä jo uskonet, etten minä kierrä saamamiestäni. Laitapahan nyt kyyti kaupunkiin.
— Kyllä minä uskon, vakuutti Tupakainen ja lähti sitten itse kyytiin aina kaupunkiin asti.
Näin oli Metkan ensimäinen virkavuosi päättynyt.
Metkan viipymisellä koulutoverinsa luona oli toinenkin tarkoitus, eikä siis vain varmuuden antaminen siitä, ettei kierrä velkamiestään. Hän arveli viraston herrojen tällä aikaa toimittavan hänelle toisen virkapaikan. Siinä toivossa hän meni lankonsa luokse ja kysyi:
— Jokohan minulle on annettu määräys toiseen virkaan?
— Toiseen virkaan! jamasi tämä vähemmän ystävällisellä äänellä.Olisit ollut kunnollisesti, siellä, missä olit.
— Olinhan minä aikani.
— Olit siten, että jätit vähä väliä virkatehtäväsi viikon päiviksi ja menit juopottelemaan.
— Onko sieltä sellaistakin kerrottuna.
— On. Ja kyllä silloin saapi odottaa määräystä.
— Kaikkia minä kuulen, tuumaili Metka. Mutta samapa se.
— Eihän se ole aivan sama, huomautti lanko. Pitäisi kai sinun jotain tointa etsiä.
— Laita vaan, kyllä minä teen.
— Pitäneehän sinulle laittaa.
Metka sai omakseen pienen kammarin ja lanko toimitti kirjoitustyötä. Tämä olikin mukavampaa kuin matkusteleminen kylästä toiseen velkaantuneiden maalaisten tavaroita kirjoittelemassa ja myömässä. Lähellä olivat lääkkeetkin, jos tarvitsi illan tullen väsynyttä ruumistaan virkistää.
Mutta ihmeen paljon olivat ihmiset ennättäneet muuttua yhden vuoden aikana. Ne olivat tulleet vähemmän kohteliaiksi ja kitsaammiksi. Halullisia rahan lainaajia oli hyvin harvassa ja jos meni ostamaan "tavaraa", niin ei rahatta uskottu ensinkään. Metka ei käsittänyt, mikä pilasi ennen niin avuliaat ihmiset, kunnes joku typeryydessään ilmaisi, että sisar on käynyt kieltämässä.
— Ei silläkään ollut muuta tekemistä, virkkoi Metka loukkaantuneena… Mutta samapa se.
Hän päätti ostaa tästä puoleen käteisellä, vaikkei se ollut oikein arvokasta, eikä mukavaakaan, kun täytyi pyytää langolta kirjoituspalkkoja kovin pienissä erissä. Kerrankin hän meni pyytämään kuutta markkaa.
— Mistäpä minä antanen, sanoi lanko kiusaantuneena. Ei ole itsellänikään yhtään markkaa.
— Vai ei ole sinullakaan, virkkoi Metka ja lähti kävelemään.
Tuskin oli tunti kulunut aikaa, kun hän palasi ja levitti lankonsa eteen pöydälle kolmesataa markkaa eri kokoisia rahoja ja sanoi:
— Siinä on rahaa. Annappa nyt kuusi markkaa.
Lanko ihmettelemään.
— Mistä sinä nämä sait?
— Tuolta kauppaneuvos J:ltä.
— Miten sinä sanoit?
— Sanoin vaan, ettei sinulla ole rahaa yhtään markkaa.
— No, mutta sinähän alennat tällaisilla teoilla minun maineeni.
— Ole joutavata, sanoi Metka. Ei raha alenna mainetta. Se tuo on häpeä, ettei sinun arvosellasi miehellä ole rahaa… Annahan ne kuusi markkaa.
Markat tulivat, sillä nyt ei ollut mitään esteitä. Lanko sai toimittaa rahat takaisin, mutta samalla hän selitti, ettei ole vastaisuudessa annettava hänen maksuansa vastaan.
Kun nuo kuusi markkaa olivat loppuneet ja Metka tuli pyytämään rahaa, ällistyi hän ihmeesti, kun lanko ilmoitti antaneensa pienten raha-asiain hoidon rouvalleen, Metkan sisarelle, jolta niitä nyt on pyydettävä.
— Sinäkö sen niin järjestit? kysyi Metka.
— Itse häntä halutti ottaa hoitaakseen.
— Ja sinä myönnyit… Olen pitänyt sinua tarmokkaana miehenä, ja nyt tuollaiseen suostuit.
— Pitäähän täällä taipua naistenkin tahdon alle.
Lanko sanoi näin Metkaa rauhoittaakseen, ettei tämän ja uuden rahastonhoitajan välit kovin kiristyisi. Pitempiaikaista sovintoa hän ei sittenkään uskonut syntyvän, päätellen siitä, kun sisar oli uhannut rahastonhoitajaksi ruvetessaan antaa ainoastaan tosi-tarpeisiin. Harvoin on kahdella ihmisellä samat käsitykset tosi-tarpeista, lähisukulaisilla vieläkin harvemmin.
Tosi-tarpeellisia olivat sisaren mielestä ruoka ja vaate, joita taasMetka piti aivan sivuasioina.
Ja kun yksimielisyyden saavuttaminen näyttäytyi aivan mahdottomalta, päätti Metka jättää koko talon ja muuttaa toiseen paikkakuntaan. Siihenkin tarvittiin rahaa, ja kun ei ollut toivoa sisarelta, meni hän vanhan tuttavansa kauppaneuvos J:n luokse ja sanoi:
— Lainaapa kolmekymmentä markkaa, minun täytyy matkustaa pois.
— Miksikä pois? Eikö langollasi ole enää työtä?
— Olisihan siinä, mutta sisar on herennyt niin häjyksi, että pois minä matkustan.
— Taidat puhua liikoja, epäili kauppaneuvos. Eipä siitä ihmisestä ole ennen sellaista kuulunut.
— Ei se nytkään muille, vaan minulle, selitti Metka. Jokaisesta markasta pitäisi tehdä tili mihin sen panee. Kuka tätä kärsii.
— Kyllä sisaresi on oikeassa, puolusti kauppaneuvos. Jokaisessa hyvin järjestetyssä liikkeessä ja taloudessa merkitään pennikin, jopa että markka.
— Ei minun taloudessani merkitä, sanoi Metka. Annahan kolmekymmentä markkaa, että pääsen lähtemään.
— Älä lähde minnekään, ole paikallasi.
— En ole.
Kun kauppaneuvos huomasi taivuttelunsa turhaksi, antoi hän pyydetyn summan.
Lähtö ei kumminkaan tapahtunut aivan määrälleen. Luonnollisena viivykkinä oli ensinnäkin läksiäisten vietto, monta muuta lisäksi. Suoraluontoinen mies ei poistu paikkakunnalta järjestämättä asioitansa. Niinpä Metkakin vielä lähtönsä viime hetkenä poikkesi kauppaneuvoksen luokse ja virkkoi:
— Poikkesin ennen lähtöäni sanomaan, että koska sinä haluat pitää tarkan ja järjestetyn kirjanpidon taloudessasi, niin ehkäpä merkitsetkin ne minulle lainaamasi kolmekymmentä markkaa epävarmojen saamisten joukkoon.
Kauppaneuvos ei tuosta yhtään hämmästynyt.
— Merkitään vaan… taikka jos haluat, niin pyyhkäistään pois kirjoista.
— Älä nyt toki, kielteli Metka. Ei sitä vielä niin tarkkaan tiedä.
— Tehdään vaan kuten haluat.
Ja Metkan velka siirrettiin epävarmojen saatavien joukkoon.
Jo vanhanaikaisessa katekismuksessa oli vakava varoitus siitä, ettei pidä kenenkään hyvää nimeä eikä arvoa millään tavalla turmella. Tämän oli Metkakin lukenut jo koulupoikana, mutta vasta lankonsa huomautuksesta hän oikein käsitti, miten varovainen siinä asiassa täytyy olla. Siksipä hän matkustaessaan toisen lankonsa, maalla asuvan kihlakunnan tuomarin luokse, tilasi viimeisestä majatalosta kaksi hevosta. Tosin eivät ajopelit olleet kahdelle hevoselle varustetut, mutta kun kyytimies solmeili köydenpään vara-aisaksi, niin kaksivaljakko siitä tuli kuin tulikin. Vastaan tulevat väistyivät hyvin kunnioittavasti tien syrjälle.
Valjakon lähestyessä määräpaikkaa istui arvoisa lanko, kihlakunnan tuomari, pöytänsä ääressä ikkunan edessä, josta näki etäälle koivukujaa pitkin. Huomasipa hänkin kaksivaljakon.
— Kukahan sieltä kahdella hevosella tulee, hän virkahti.
Ylhäiset tuttavat muistuivat mieleen ja hän nousi mennäkseen muuttamaan päällensä juhlallisempaa pukua. Katsahti kumminkin vielä kerran kujalle, ja kun ajopelit näyttivät kovin kapeilta, niin jäi odottamaan. Eivät nuo olleet vaunut, mutta mitkä ne sitten olivat. Nyt ne jo lähestyivät taloa ja kyytimies hyppäsi avaamaan porttia. Tuomari asetti rillit nenälleen.
— No, mutta kenet minä näen… Metka totisesti…!
Tuomarin huudahdus osoitti, ettei kaksivaljakko ollut turhan tautta. Arvoa se lisäsi. Kyytimieskin teki mitä vähänkin osasi herransa avustukseksi rattailta laskeutuessa. Epäilemättä oli tämä suuri herra, jonka näki siitäkin, että tuomari itse seisoi rappusilla vastaanottamassa.
Kyytimies alkoi kääntää hevosiaan, joita tuomari yhäkin katseli, ja pistettyään Metkalle kättä, kysyi:
— Mikä rakkine se on tuo?
— Mikä tuo?
— Tuo jolla tulit.
— Etkö ole ennen nähnyt parihevosia?
— En tuollaisten kyytikärrien edessä ole nähnyt enkä ymmärrä mitä varten niitä on kaksi.
— Luulinpa sinun ymmärtävän, ettei kihlakunnan tuomarin kotiin sovi ajaa yhdellä hevosella.
— Siitäkö tämä johtuukin!
— Ajattelitko minun itseni vuoksi?
— En tässä osannut ajatella mitään, ihmettelin vaan, mutta nythän minä ymmärrän, että tämä on "hunööri" minulle.
— Tietysti sinulle ja tottahan nyt mielihyvällä maksat kyytimiehelle palkan.
— Kukapa ei näin harvinaisesta kunnioituksesta maksaisi vaikka paljonkin.
Kohta tiesivät muutkin pitäjän herrat miten arvokkaasti heidän uusi tuttavansa on saapunut. Ja kun Metka viipyi paikkakunnalla, niin ei hän jättänyt muitakaan aivan osattomiksi samansuuntaisista "hunööreistä".
Metkan tulo sattui otolliseen aikaan. Entinen kirjuri oli kuollut, ja kukapa hänen paikalleen olisi ollut soveliaampi. Hän pääsi heti kohta työhön, ja kun istuntokausi joutui, tuli hänen toimia pöytäkirjan pitäjänä, joka oli paljoa arvokkaampaa kuin jäljennösten kirjoittaminen kaupunkilangon luona. Muutenkin oli maaelämä muhkeampaa. Hauskoja toti-iltoja vietettiin tuon tuostakin, joihin pitäjän herrat kokoontuivat. Se oli toista kuin ryyppyjen naukkiminen jossain nurkkakapakassa. Metka olisi vaan toivonut, että jokainen ilta olisi ollut toti- ilta. Onhan yksi päivä yhtä hyvä kuin toinenkin. Hän huomautti tästä lankoansa, mutta tämä katsoi sen mahdottomaksi ja virkkoi: mistä sitä riittäisi, hyvä kun kerran viikossakaan.
Metka jäi siihen käsitykseen, että suurimpana esteenä oli aineen puute. Kuka vaan sen poistaisi, niin olisi kaikki hyvin. Ja tulikin se kerran poistetuksi. Lanko laittoi hänet ennen käräjien alkamista ostamaan kaupungista leimamerkkejä ja antoi sitä varten viisisatasen. Kyyti oli kotoa, samoin eväät, joten ei rahaa muuhun tarvinnutkaan. Oli käytävä kiireesti, joten tehtiin varma määrä milloin on jouduttava takaisin. Metka oli aivan samaa mieltä ja meni heti kaupunkiin tultua toimittelemaan asioitansa. Ensimäinen ja tärkein oli tietysti konjakkikauppa.
— Tunnettehan minut… hän esitteli itsensä ja käski mittaamaan kaksi kannua parasta konjakkia sekä merkitsemään hänen laskuunsa.
— Kyllä herra tunnetaan, sanoi myöjä, mutta konjakkia ei anneta laskuun.
Jos tällainen vastaus olisi annettu kotikaupungissa, ei hän olisi yhtään ihmetellyt, mutta kun täällä pienessä, vähemmän tunnetussa kaupungissa rohjettiin sanoa tuolla tavalla, niin se oli jo liikaa.
— Vai ei anneta, sanoi Metka arvonsa tuntevalla äänenpainolla. Onkos teillä sellainen astia, joka maksaa viisisataa markkaa.
— On, jos vaan herralla on rahaa.
Metka levitti pöydälle viisisatasen ja ilmoitti mihin astia on tuotava.
— Ja sen pitää olla hyvää, hän muistutti lähtiessään.
— Parasta mitä löytyy, vakuutti myöjä.
Nyt hän meni leimamerkkien myymälään ja esitteli itsensä.
— Varmaan tunnette kihlakunnan tuomari B:n, lankoni. Antakaa hänen laskuunsa viidensadan markan edestä leimamerkkejä.
Täällä ei tehty pienintäkään vastaväitöstä.
Nyt olivat asiat toimitetut, mutta paluumatkalle lähtö jäi huomiseen. Täytyi tutkia onko tavara sopimuksen mukaista ja, jos siksi tunnetaan, palkata hevonen astiata kuljettamaan. Tutkimiseen kului yö ja puolet seuraavasta päivästäkin. Sitten alkoi matka. Herra ajoi edellä, pieni tutkimusnassakka mukanaan ja perästä tuli ison astian vetäjä. Tätä kallista kuormaa täytyi kuljettaa varovasti, joten matka kului hitaasti. Ja kun eväitä oli näin runsaasti, poikkesivat he tavallista useammin tienvierustaloihin syöttämään. Täten kului aikaa paljo pitemmälti kuin oli lähtiessä laskettu.
Tuomaria alkoi huolestuttaa. Käräjäin alkamispäivä oli käsissä eikä leimamerkkien hakijoita kuulunut eikä näkynyt. Jokohan varotuksista huolimatta ryhtyi ryyppimään ja tulee milloin tulee, tyhjin käsin. Minkä se vähäinen renkipoika taitaa. Tuomari tähysteli vähä väliä tielle ja harmitteli. Nyt tässä sotku syntyy. Rahat menivät, ja uusi reissu.
Kun Metka viimeinkin ajoi rappusten eteen, kiirehti tuomari vastuukseen ja ensi sanakseen kysyi:
— Saitko leimamerkkejä?
— Sain, örähti Metka, ja onpa vielä muutakin.
— Kyllä huomaan, että on ollut muutakin, mutta pääasia on leimamerkit.
Samassa joutui toinenkin hevonen ja pysähtyi edellisen jälkeen.
Nyt sen huomasi tuomarikin ja kyseli:
— Mikä se tuo on? Mitä tynnöriä se vetää?
— Siinä sitä on, selitti Metka.
— Mitä siinä on?
— Siinä on konjakkia ja onkin hyvää.
— Konjakkiako ja täysi tynnöri?!
— Täysi.
Tuomari ei osannut muuta kuin ihmetellä. Hän ei vähään aikaan ymmärtänyt, miten tästä selviää ja miten tuon runsauden sarven kanssa menetellään.
Metka toimitti asiansa loppuun asti ja antoi neuvoja kyytimiehelle.
— Vieritä tynnöri tuonne kellarin eteen, mutta vieritä varovasti ja tule sitten saamaan palkkasi.
Nyt ei tarvinnut valittaa aineen vähyyttä, vaikkapa valmisti totipöydän joka illaksikin.
Mutta kun alkavilla käräjillä oli lain mukaan sakotettava salaviinankauppiaita, koetti tuomari löytää entistä enemmän lieventäviä asianhaaroja, sillä Metkan tuomaan tynnöriin täytyi ottaa maksuosallisiksi muitakin pitäjän herroja.
Kun merkillinen henkilö kuolee, on hänen elämäkertansa ja pitkä ansioluettelo seuraavan päivän sanomalehdessä. Siinä luetellaan tarkalleen mitä kouluja vainaja on käynyt, milloin minkin tutkinnon suorittanut ja missä viroissa ja luottamustehtävissä toiminut. Sen, että nämä tiedot tulevat näin sukkelaan haalituiksi, arvelevat monet mahdolliseksi ainoastaan siten, että elämäkerta on kirjoitettu viikkoja, ehkäpä vuosiakin aikaisemmin, johon ei kuolonsanoman saavuttua tarvitse lisätä yhtään sanaa, kun elämäkerta alkaa sanoilla: eilen vaipui j.n.e.
Asianomainen olisi varmaan eläessäänkin utelias tietämään mitä hänestä kuoltua sanotaan, ja se toivo toteutuisikin, jos sanomalehdet olisivat yhtä herkkäuskoisia kuin yksityiset ihmiset ennen aikaan. Silloin näet sattui, että jotkut kuuluisat henkilöt saivat kuolla useita kertoja. Metkakin joutui tästä kunniasta osalliseksi, vaikkei hän ollut mikään kuuluisuus eikä muutenkaan ikäloppu. Hän oli vuosien kuluessa ennättänyt asua monissa paikoissa ja toimia viroissa, milloin tuomarien milloin nimismiesten apulaisena ja väliin itsenäisenä maalaisten asianajajana. Tästäkö muuttelevaisuudesta lienee johtunut, mutta niin se sattui, että monet huhut hänen kuolemastaan osottautuivat perättömiksi.
Kerrankin hän oleskeli N:n pitäjässä odottelemassa käräjien alkamista. Puheenjohtajana tuli siellä toimimaan virkaa tekevä varatuomari Böklin, hauska mies ja Metkan hyvä tuttava. Vanha tuomari ei enää matkustellut kihlakuntansa maaseudun käräjillä, vaan asui kaupungissa. Siellä varatuomarikin asui istuntojen väliaikoina. Mutta juuri kun hänen piti lähteä N:n pitäjän käräjille, oli levinnyt tieto, että Metka on kuollut. Kun hän lähtöpäivänään meni käymään esimiehensä, vanhan tuomarin kotona, tuli siellä ensimäisenä puheeksi juuri tuo asia.
— Metkako kuuluu kuolleen ja aivan äkisti.
— Niinpä kerrotaan, vastasi varatuomari vakavana, vaikka hänelläkin taisi olla osansa tuon huhun liikkeelle laskemiseen.
Vanha tuomari huokasi.
— Vai jo päättyi hänenkin elämänsä ura. Monesti toimittiin yhdessä, ja olkoonpahan miten hyvänsä, mutta kaipauksella häntä muistelen. Tulisin saattamaan viimeiseen lepoonkin, vaan on niin etäällä. Haluaisin kumminkin jollain tavalla ottaa osaa hänen muistonsa viettämiseen. Oletko niin ystävällinen ja toimit minun puolestani.
— Ky-kyllä, jos vaan…
Varatuomarin mieleen jylkähti, että häntä ehkä pyydetään hautaseppeleen laskijaksi.
— En minä mitään erikoista, sanoi vanha tuomari. Ajattelin vaan, että veisit mennessäsi hiukan juomavaroja ja tarjoaisit hautajaispäivän iltana paikkakunnan herroille totilasit.
Varatuomari ihastui. Juuri tätä hän oli odottanut ja virkkoi nyt varmalla äänellä:
— Hyvin kernaasti minä sen toimitan.
Hän aprikoi, kysyisikö miten hautajaisvarojen kanssa menetellään, jos huhu on perätön, mutta katsoi viisaimmaksi olla vaiti. Täytyihän vanhan lakimiehen ymmärtää, että asialla on aina kaksi puolta: jos ei ole syytä surujuhlan viettoon, on vietettävä ilojuhla ja sitä suuremmalla syyllä, koska varatut aineet siihen hyvin soveltuvat.
Iloisena lähti varatuomari toimittamaan ostoksia ja panipa omiakin varojansa lisäksi. Saavuttuaan virantoimitus-alueelleen ei siellä kuulunut mitään Metkan kuolemasta eikä hän sitä kysellytkään. Kumminkin hän lähetti heti kohta kutsut kaikille niille herroille, jotka olivat ennenkin osoittaneet olevansa kykeneviä ja halukkaita milloin mitäkin kuollutta "hautaamaan".
Muissa hautajaisissa ei itse asianomainen ota osaa mihinkään menoihin, ei ainakaan ruumiillisesti, mutta Metka kilisti ja kallisti yhtä ahkerasti kuin toisetkin. Ja kaikki nyt muistivatkin kilistää ja juoda hänen terveydekseen. Menojen jatkuessa muutamat kilistivät niin rajusti, että lasit lohkeilivat, ja huusivat: eläköön Metka! Ei hän nytkään havainnut olevansa sen enempää huomattu, touhusi vaan toisten mukana. Kokoonkutsuja oli varottanut, ettei asiata ilmaista ainakaan alussa. Viimein meni joku Metkan rinnalle istumaan ja kysyi:
— Tiedätkö sinä tämän illanvieton merkitystä?
— En minä tiedä, vastasi Metka.
— Nämä ovat sinun hautajaisiasi.
— Mi… mi… mitä tämä on, en minä ymmärrä, kyseli Metka ällistyneenä.
Varatuomari jouduttautui selittämään.
— Niin, kyllä nämä ovat sinun hautajaisiasi. Kaupungissa oli näet levinnyt huhu, että sinä olet äkkiä kuollut, ja herrassyötinki A. lähetti konjakkia ja valtuutti minun pitämään sinulle hautajaiset, ja nyt näitä on pidetty ja pidetään.
Kaikki odottivat selityksen vaikutusta. Mutta he tulivat jotenkin noloiksi, kun ei Metkan suusta lähtenyt yhtään sanaa, vesikarpalot vaan kihosivat silmistä ja valuivat alas kasvoille. Varatuomarikin nolostu, mutta alkoi kumminkin lohdutella.
— Älä nyt kuitenkaan ota tätä asiata noin vakavalta kannalta äläkä suinkaan loukkaannu. Leikkiähän tämä on.
Metka pyyhkäsi vedet silmistään ja kohauttaen olkapäitään virkkoi:
— Vähät minä semmoisista… Siitä minun mieleni tuli liikutetuksi, kun huomaan, että minulla on todellisia ystäviä… Olkoonpahan elämäni mennyt muuten miten hyvänsä, mutta kun on saanut elää tämmöisiä hetkiä, niin on se kuitenkin suloista.
Nolostuneet kuulijat pääsivät entiselleen. Kaikilla oli jotain sanomista. "Oikein, Metka." — "Oletko sinä epäillyt, ettei sinulla olisi ystäviä." — "Eläköön Metka!"
Vieläkin pyrkivät vedet kihoilemaan Metkan silmistä. Mutta viimein hän pudisti pois kaikki liikutuksen jäljet ja polveensa lyöden huudahti:
— Tahtoisin minä vaan tietää, löytyykö toista, joka on ollut "pätkässä" omissa hautajaisissaan!
Sitäpä ei yksikään tietänyt, ja se onkin "rekorti", jota ei jokainen saavuta.