— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.
Litvinow kohautti olkapäitään.
— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.
— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta. Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys? Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät huumautuvat: ylenkatsottubourgeoisie, souverainité du peuple[18] työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty…
— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä kymmenillä.
— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta. Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta, ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.
— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita… — Hän viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.
— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa? — vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana: nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa, mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh; olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä; hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä… Siinä teillä oiva seura!
— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi haastella teidän kanssanne….
— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi… Sanonpa vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.
— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!
Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.
— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun pistäytyä teilläkin.
— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.
— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.
— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.
— Enpä suinkaan… kylläpäs te nyt… mutta minun luonani on muuan tyttönen.
— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.
— Hän on kaikkiansa kuuden vuoden vanha, — jatkoi Potugin. — Hän on orpo… erään rouvan, hyvän tuttavani, tytär. Kyllä se on sittenkin parasta, että yhdymme täällä. Voikaa hyvin! Hän painoi hatun syvälle päähänsä ja läksi kiirein askelin pois. Pari kertaa hänestä vielä näkyi vilaus kaasuliekkien alla, jotka jotenkin niukasti valaisivat tietä Lichtenthalin lehtokujalle päin.
— Omituinen mies! — ajatteli Litvinow itsekseen, astuessaan hotelliinsa. — Omituinen mies! Pitää ottaa selko hänen asunnostaan.
Hän astui huoneesensa. Kirje pöydällä pisti hänen silmäänsä. "Se on Tanjalta!" ajatteli hän, iloiten siitä jo ennalta, mutta kirje olikin maalta, hänen isällään. Litvinow mursi vaakunasinetin ja rupesi lukemaan kirjeitä. Äkkiä tunsi hän väkevän, erittäin miellyttävän ja tutun hajun. Hän katsahti ympärinsä ja huomasi akkunalla vesilasissa suuren vihkon heliotroopeja. Vähän kummastellen kumartui hän kukkasia kohti, kosketti niihin, haisteli niitä… Jotain alkoi kangastaa hänen mielessään, jotain varsin kaukaista… mutta mitä, se ei johtunut mieleen. Hän soitti palvelijaa ja kysäsi, mistä nuo kukkaset. Palvelija sanoi erään rouvas-ihmisen tuoneen ne tänne. Nimeänsä hän ei ollut ilmoittanut; olihan vaan arvellut, että kyllä "herra Zluitenhoff" näistä kukkasista varmaankin arvaa, kuka niitten luoja on. Taaskin vilahti jotain mielessä. Hän tiedusteli palvelijalla rouvan ulkomuotoa. Palvelija selitti hänen olleen kookkaan ja erittäin hyvin puetun, harso kasvoilla.
— Kaiketikin venäläinen kreivitär — lisäsi hän.
— Mistä sen päätätte? — kysyi Litvinow.
— Hän antoi minulle kaksi guldenia, — vastasi palvelija, vetäen suunsa irveen. Litvinow päästi hänet menemään ja seisoi sitten kauan aikaa akkunan ääressä mietiskellen. Vihdoin hän viittasi kädellään ja rupesi uudestaan lukemaan kirjettä.
Isä ruikutteli siinä tavallisia huoliansa, vakuuttaen, ett'ei vilja kelpaa kellenkään, vaikka ilmaiseksi tarjoaisi, että palvelusväkeä ei enää saa tottelemaan millään, ja että pian kaiketi tulee maailmanloppu. "Aatteles", kirjoittaa hän muun muassa; "olivat pilata viimeisen kuskini, muistathan, sen kalmukkipojan. Ja kerrassaan olisi poika ollutkin mennyttä kalua, niin ett'ei olisi minulla edes ajuriakaan ollut, ellei kaikeksi onneksi hyvät ihmiset olisi auttaneet ja poikaa Rjäsaniin lähettämään neuvoneet papin tykö, joka kyllä kuuluisa panentatautien parantaja on. Hänen keinonsa onnistuikin ylenpalttisesti, kuin myös todistukseksi siitä tyköliitetään itse sen papin kirje, niinkuin dokumentti." Uteliaana silmäsi Litvinow pikimmiten läpi tämän "dokumentin". Siinä luki: "Renkimies Nikanor Dmilrijew vaivattiin senkaltaiselta taudilta kuin lääketaidolle saavuttamaton on; ja tämä tauti on muitten ihmisten pahansuomuksen kautta päälle tullut; mutta syynä siihen on hän itse, Nikanor, ett'ei hän lupaustansa muutamalle neitsyelle täyttää tahtonut, jonka lähden tämä neitsyt muitten ihmisien kautta saattoi hänet kaikkeen kelpaamattomaksi, ja ellen minä tainkaltaisessa tilassa olisi hänen avuksensa rientänyt, niin olisi hän kokonaan hukkaan joutunut, niinkuin yksi kaalimato; mutta minä, luottaen itseni Kaikkinäkevän Silmän päälle, tulin hänelle avuksi hänen elämässänsä; mutta millisellä tavalla minä tämän matkaansaattanut olen, se on salaisuuteen kätketty; vaan teitä, arvoisa herra, minä pyydän, ett'ei tämä neitsyt saa tainkaltaisia häjyjä tapoja täst'edes toimittaa, kuin myös ei uhkauskaan olisi haitaksi, koska hän muutoin jälleen voi pahan-elkisesti itseänsä häntä kohtaan käyttää." Miettimään pani moinen dokumentti Litvinowin.
Häneen tuulahti arojen takamaat, tuulahti ummehtuneen elämän synkkä pimeys, ja suloiselta tuntui hänestä, tietäessään lukevansa tätä kirjettä juuri Badenissa.
Puoliyö oli jo aikaa sitten kulunut. Litvinow kävi vuoteesen ja sammutti kynttilän, mutta hän ei saanut unta silmiinsä. Hänen näkemänsä ihmiset, hänen kuulemansa puheet ne myötäänsä hyörivät ja pyörivät hänen päässään, kummallisesti sekaantuen ja punoutuen toisiinsa. Pää oli kuuma ja tupakansavusta kipeä. Vuoroin oli hän kuulevinaan Gubarewin muminaa ja näkevinään hänen alasluodut silmänsä ja niitten tympeän, itsepäisen ilmeen; vuoroin taas nämä silmät rupesivat hehkumaan ja hyppimään, ja hän tunsi rouva Suhantshikowin ja kuuli hänen rämeän äänensä, ja hänen täytyi vasten tahtoansakin toistaa rouvan sanoja: "antoi, antoi, korvalle antoi". Väliin muodostui hänen eteensä Potuginin epäsuhtainen olento, ja monistellen muisteli hän Potuginin jok'ainoata sanaa; tämä oli jo kymmenes, kahdeskymmenes kerta. Väliin taas hyppäsi näkyviin, kuni nuuskarasian nukke, Voroshilow taiteellisesti prässätyssä palttoossaan, joka istui hänen yllään kuin uudenuutukainen uniformu. Vuoroin ilmestyi Pishtshalkin, viisaasti ja arvokkaasti nyökäytelien hyvin kerittyä ja todella hyvänsävyistä päätään; vuoroin kirkui ja sätti Bindasow; väliin Bambajew itki ja innosteli… Mutta yhä vaan tuo lemu, luopumaton, hellittämätön, suloinen, raskas lemu ei päästänyt häntä rauhaan; yhä väkevämpänä se levisi pimeässä ja yhä kiihkeämmin muistutti se hänelle jotain, josta hän ei mitenkään saanut kiinni… Litvinowin juolahti mieleen, että kukkain tuoksu yöllä makuuhuoneessa on epäterveellistä. Hän nousi, pääsi kopeloimalla kukkavihkon luo ja kantoi sen viereiseen huoneesen, mutta sieltäkin tunkeusi hänen luokseen pielukseen, peitteen alle tuo uuvuttava tuoksu, ja hänen täytyi tuskitellen käännellä kyljeltä loiselle. Jo rupesi kuume ahdistamaan häntä; jo ilmestyi pappi, — kuuluisa panentatautien parantaja, kahdesti hypäten tien poikki, ketteränä jäniksenä, parta leuassa ja palmikko niskassa; jo ilmestyi Voroshilow, istuen kenraalin töyhdössä kuin missä pensaassa ikään ja rupesi satakielenä livertelemään.
Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:
— Olisikohan sehän!Mahdotonta!
Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa taaksepäin…
50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa, melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden". Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet. Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin "talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien hoitajina ja polisipäällikköinä.
Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies, vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti, viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä. Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa, entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään, polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen. Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja etäytymiseensä hovista.
Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan. Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.
Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär. Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään, kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä…
Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.
Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko, puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin, hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen, nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.
Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa: — "vos passions vous perdront". — Toinen luokkadaami vainosi häntä hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan "une jeune fille sans coeur".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä toiveita.
— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas, ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.
Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina tuommoisia "des expressions insupportables",[22] mutta sitten hän mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:
— Niin… kyllä sietäisi viedäkin.
Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu, jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut: ja sitä hän vaan tahtoikin… Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä, jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta, prameutta, kunnioitusta.
Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan. Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden, melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin. Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi? Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana palasi hän Osininien luokse… Kummallista! Irinakin oli näinä päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket kuopallaan… Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä enemmän häntä loukannut.
Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.
Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.
Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan… Olisi tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna, silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.
— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.
Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä: jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.
— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän kanssanne.
Hän hiljensi vieläkin äänensä.
— Jääkää tänne… Minä tahdon.
Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti… Irina antoi hänelle molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi huoneesta ulos… Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja osoitti hänet istumaan viereensä…
Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow Irinan rakastavan häntä.
Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä, koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.
Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti; kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta, vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä, jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat…
— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.
— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme… mutta ennen kaikkea matkustelemme.
Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai… siellä nyt missä hyvänsä.
Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.
— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.
— No niin, nimi kyllä… se on totta, — oli ruhtinaalla tapana vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi: eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä?Vous connaissez sa violence![23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.
Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow, — eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."
Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen, ikäänkuin kadottanut oman itsensä… Se tuntui hänestä kammottavalta ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä; voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä: mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin, tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.
Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta, yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan, tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.
— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi samassa: — hyi, te olette tuommoinen… ylioppilas!
- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.
— Te olette todellakin… ylioppilas.Vous n'êtes pas distingué[24]
Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi…
Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin, syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.
Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja hän tarttui tyttöä käteen.
— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)… — Minä käyn heti lääkärin.
— Minä olen aivan terve… mutta tämä leninki… ettekö te ymmärrä?
— Kuinka niin? Tämä leninkikö?… — virkkoi toinen ymmällä.
— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka päivä silloinkin kuin sinä… kuin te tulette… Sinä hylkäät minut vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.
— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki erittäin sievä… Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri siinä näin ensi kerran.
Irina punastui.
— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä, että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.
— Mutta, Irina Pavlovna, se pukee teitä niin erinomaisen hyvin.
— Eikä pue: se on ilkeä, se on inhoittava, — vakuutteli tyttö, hermostuneena nyppien pitkiä, pehmoisia suortuviaan. — Voi tätä köyhyyttä, tätä köyhyyttä, tätä alhoa kuitenkin! Mitenkä päästä tästä köyhyydestä! Mitenkä nousta alhosta!
Litvinow ei tiennyt mitä sanoa ja kääntyi hieman syrjään.
Äkkiä hyppäsi Irina tuoliltaan ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen.
— Mutta sinähän rakastat minua! Rakastathan sinä? — lausui hän, läheten häntä, ja hänen kyynelisissä silmissään välähti onnen ilo. — Rakastathan sinä minua tässä inhoittavassakin leningissä?
Litvinow heittäysi polvilleen hänen eteensä.
— Niin, rakasta minua, rakasta minua, armas, sinä pelastajani, — kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa.
Päiviä kului, viikkoja vieri tällä tavoin. Mitään muodollisia selityksiä ei tosin vielä tehty, ja Litvinow yhä viivytteli kysymystään, tietysti ei siitä syystä, että hän itse tahtoi niin tehdä, vaan odotellessaan Irinalta käskyjä. (Irina oli näet kerran ohi mennen huomauttanut heidän kumpaisenkin olevan niin naurettavan nuoria, että edes moniahta viikko pitäisi lisätä heidän ikäänsä). Kaikki asiat kulkivat kumminkin lopullista ratkaisuaan kohti, ja lähin tulevaisuus astui astumistaan yhä selvempipiirteisenä esiin. Silloin sattui tapaus, joka hajoitti kaikki aikeet ja suunnittelut, hajoitti kuin tuuli tiellä köykäisen tomun.
Sinä talvena vieraili hovi Moskovassa. Juhlallisuuksia oli myötäänsä, ja niin tuli tavanmukaisen suuren baalinkin vuoro Aatelis-klubissa. Tieto siitä tuli Hurttatorinkin varrella olevaan taloon, vaikk'ei muutoin kuin ilmoituksena "Polisi-Sanomissa". Ruhtinaalle tuosta ensiksi hoppu käteen. Hän päätti heti, että baaliin on mentävä ja Irina sinne vietävä; anteeksi antamatonta olisi nimittäin päästää käsistään tilaisuus, jossa saisi nähdä oman keisarinsa ja hänen perheensä; perinnöllinen aatelismies on hänen mielestään siihen tavallaan velvoitettukin. Hän pysyi tässä vaatimuksessaan harvinaisella, hänelle aivan tavattomalla innolla. Ruhtinatar oli joissakin määrin samaa mieltä; huokailihan vaan kulunkien tähden. Irina oli kerrassaan asiata vastaan.
— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin. Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella, kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että "pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee ihmisiä liian paljon.
Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:
— Tekö sitä tahdotte? Tekö?
— Niin… tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan samaa miellä kuin teidän isänne… Ja miksipäs ette menisikään?… muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.
— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä lähden… mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.
— Niin, tuota… minä… — alotti Litvinow.
— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto: teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.
— Mutta miksikä niin?
— Minä tahdon sitä.
— Minä tottelen… mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä… Voi kuinka minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.
Irina naurahti.
— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja mitä vaikutukseen tulee… Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin niin.
— Irina! Oletko suutuksissa?
Irina naurahti jälleen.
— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä… — Hän iski Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen — kenties se on tarpeellista.
— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?
— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.
Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti muutaman kerran… Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin, mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.
— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun — arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä se sukuperä tekee!
Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä, keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen, vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.
— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow, — taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton edellä…
Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä puhetta.
— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, — jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?
Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.
Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:
— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään kolia!
Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo lehvää…
— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin vapautta… koska tiedän, että sinun sydämmesi…
— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina hätäisesti.
Litvinow kävi hämille.
— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.
— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä tuoksusta. Merci… Minä pidän tämän muistona…
— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow, — ensimmäiseen riemusaattoonne.
Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.
— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?
Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.
Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on: aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut ovat valmiit.
Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen, lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen katsahtamatta.
Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi, ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan juhlintaan.
Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo. Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen baalin jälkeen.
—C'est très naturel, vous savez, dans les jennes filles,[25] — lisäsi hän franskaksi, mikä Litvinowista tuntui jotenkin oudolta, varsinkin kun hän samassa huomasi. ett'ei ruhtinaan päällä ollutkaan tavanmukainen yönuttu, vaan sertukki.
— Ja sitä paitsi — jatkoi Osinin — täytyihän hänen tulla huonovointiseksi eilisien tapausten jälkeen.
— Tapaustenko? — jupisi Litvinow.
— Niin, tapaustenpa kyllä, tapausten,de vrais évévenementes![26] Ette voi kuvailla, Grigori Mihailovitsh,quelle succès elle a en![27] Koko hovi hänet huomasi! Ruhtinas Aleksander Fjodorovitsh sanoi, että hänen asemansa ei ole täällä, ja että Irina muistuttaa hänelle Devonshiren kreivitärtä… niin no, tiedättehän te… tuota kuuluisata… Ja ukko Blasenkrampf julisti kaikkein kuullen, että Irina olila reine du bal[28] ja pyysi tulla hänelle esitetyksi, ja minullekin hän esitti itsensä, se on, hän sanoi muistavansa minua husareissa ja tiedusteli, missä minä tätä nykyä palvelen. Se on peräti hauska mies, tuo kreivi ja sellainenadorateur du beau sexe![29] Ja mitäpäs minusta! Puolisoni, ei hänkään saanut olla rauhassa: Natalia Nikitishna itse tuli monta kertaa puhelemaan hänen kanssaan… vieläkö sen enempää! Irina tanssiavec tous les meilleurs cavaliers:[30] ja niitäkös minulle esiteltiin, per'perää, per'perää… en minä enää muista lukuakaan; aatelkaa: noin vaan tungeskelivatkin joukottain meidän ympärillämme. Masurkkaan ei muita pyydettykään kuin Irinaa. Muuan ulkomaan diplomaatti, kuultuaan Irinan olevan moskovattaren, sanoi keisarille näin: "Sire", sanoi hän, "décidement c'est Noscou qui est le centre de votre empire!"[31] Ja toinen diplomaatti liitti siihen: "C'est une vraie révolution, Sire."[32] Oliko se nyt révelation vai révolution… jotain sinne päin. Niin, niin… se oli… se oli… tiedättekös… se oli jotain tavatonta…
— Entäs itse Irina Pavlovna? — kysäsi Litvinow, jolla ruhtinaan puhuessa oli ruvennut kylmämään sekä jalkoja että käsiä, — iloitsi kaiketi hänkin ja oli tyytyväinen?
— Iloitsi tietysti: ja vähäkös oli syytä olla tyytyväinen! Mutta muutoin, eihän hänestä yhdellä kertaa saa selvää, tiedättehän sen. Eilen ne kaikki sanoivat minulle: kuinka tämä on ihmeellistä!Jamais on ne dirait que mademoiselle vutre fille est a son premier bal.[33] Kreivi Reisenbach muun muassa… tietysti te tunnette hänet…
— En, en tunne häntä ensinkään enkä ole koskaan tuntenutkaan.
— Vaimoni serkku…
— En tunne.
— Rikas mies, kamariherra, asuu Pietarissa, suosittu kaikkialla. Liivinmaalla se on hän, joka johtaa ja ohjaa kaikki tyyni. Hän ei tähän saakka ole välittänyt meistä… enkä minä sellaista tavoittelekaan.J'ai l'humeur facile, comme vous savez.[34] No niinpä nyt hänkin: istahti Irinan viereen, jutteli hänen kanssaan neljänneksen tuntia, ei enempää, ja sanoi sitten ruhtinattarelleni: "Ma cousine", sanoo, "votre fille est une perle: c'est une perfection";[35] kaikki onnittelevat minua siitä, että minulla on sellainen sukulainen… Ja sitten astuu hän… minä huomasin sen… erään ylhäisen henkilön luokse, puhelee hänen kanssaan, itse yhä vaan katsellen Irinaa… no ja ylhäinen katselee hänkin…
— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsiLitvinow.
— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä ja kiittämään kukkavihkosta,qu'on a trouvé charmant.[36] Hänen täytyy saada levätä… Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä… ja niinpä tästä minäkin…
Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään. Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.
Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.
Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut. Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.
— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.
— Mitenkä?… Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös… eikös… eikös hän tähän aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?
— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.
— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.
- Onko pappa kotona? — kysäsi Litvinow.
— Ei ole pappa kotona — jatkoi Viktorina, — mutta Ilina on kippee; hän itki ja itki koko yön…
— Itkikö?
— Niin, itki… Jegolovna keltoi minulle, ja silmät oli hänellä niin punaiset ja niin pöhössä, niin pöhössä.
Litvinow astui pari kertaa huoneessa edestakaisin, vavahdellen niinkuin viluissaan, ja palasi asuntoonsa.
Hän tunsi melkein samaa kuin se, joka korkeasta tornista katsoo alas: koko hänen sisällinen ihmisensä hiukeni ja riutui, ja päätä pyörrytti hiljalleen ja ilkeästi. Tylsä ympeys ja ajatusten neuvoton harhailu, odotuksen epäselvä, sanaton kauhistus ja omituinen, melkein ilkkuva uteliaisuus, ahdistettu kurkku täynnä ulospyrkiväin kyynelten katkeruutta, huulilla väkinäinen, tyhjä pilkkanauru, ja sitten rukous, mieletön, kehenkään kohdistamaton… voi kuinka kaikki tämä oli julmaa ja niin nöyryyttävän ilkeätä! "Irina ei tahdo nähdä minua", pyöri myötäänsä hänen päässään; "se on selvää, mutta miks'ei tahdo? Mitä onkaan tapahtunut noissa kovan onnen tanssiaisissa? Ja kuinka on mahdollista tällainen äkillinen muutos? Näin odottamatta…" (Ihmiset näkevät alati, kuinka kuolema tulee odottamatta, eivätkä kumminkaan voi tottua tuohon äkillisyyteen ja pitävät sitä järjettömänä.) "Minulle ei jätetä mitään sanaa, ei tahdota antaa mitään selityksiä…"
— Grigori Mihailitsh! — kuului joku väkinäisesti virkkavan aivan hänen korvansa juuressa.
Litvinow säpsähti ja huomasi edessään palvelijansa, jolla oli kirje kädessä. Hän tunsi Irinan käsialan… Kirjettä aukaisemattakaan aavisti hän jo pahaa. Hänen päänsä painui alas rinnalle, ja olkapäät kohosivat, ikäänkuin olis ollut isku väistettävänä.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja repäisi yhdellä tempauksella kuoren auki. Pienellä postipaperi-lehdellä luki seuraavat sanat:
"Antakaa minulle anteeksi, Grigori Mihailitsh!! Kaikki on meidän välillämme loppunut: minä muutan Pietariin. Minun on kauhean raskas olla, mutta mikä tehty, se tehty. — Kohtaloni kaiketikin… ei vainenkaan, en tahdo puolustella. Aavistukseni ovat käyneet toteen. Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa minut: minä en ansaitse teitä.
Irina."
"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."
Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle, niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen, luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan, siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli hän; "tuulispää toi, vihuri vei… Ja luonnollista kyllä; — sitä minä odotinkin…" (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut koskaan odottanut.) "Ilkikö?… Hänkö ilki?… Mitä hän sitten ilki? Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua… Kas niin!" (Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään ylioppilaasen… sehän on selvä se."
Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet, hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat, kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea, pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.
Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa, oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon. Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja tuosta "mit etwas Accuratesse"[37] voisi saada, teki hän heti suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän; "teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään… Ainahan tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa; niin se on:es ist eine Idee, es ist eine Idee."[38]
Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.
"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille jokunen sumina rahaakin… Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja on makeata… hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun oikkuni, kukaties… no käyttäkööt hyödyksensä sitä… tomppelit. — Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa,und daniit Punctum."[39]
Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.
Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti puhua.
Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin. Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti. Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi, itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin kuin kananpojalla.
Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä luokse maalle.
Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella, kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa Tatjanan kanssa.
Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"
Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä kertomustamme.
Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.
— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, — ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille". Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi, iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät kelkat viheriöitsivät.
— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan itseksensä.
Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika opettajaansa, lymysi pensaan taakse… "Laupias Luoja!" huokasi hän, "kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja", ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita — ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.
Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen, ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti… mutta avasi jälleen silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä… hän myhähteli ja sulki ne jälleen.
Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle, jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat, joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin, ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista, harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista. Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia. Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla, kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella. Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät, hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana, ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla. Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat hääriviä passareita.
Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas…
— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua enää?
Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni… Tuo ääni oli ennen muinoin niin usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.
Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.
Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen, ystävällisesti, melkein iloissaan.
Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua, muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.
— Irina Pavlovna… — virkkoi hän epäröiden.
— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä… (Irina pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus — jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni. Valerien! tässä on monsieur Litvinow,un ami d'enfence;[40] Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.
Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.
— Oletteko… oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla, nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän kanssa.
— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.
— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.
— En ole vielä päättänyt.
— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa… varsin…
Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat toisiansa otsaan.
—Deux gendarmes un beuu dimanche[41] — laulahti muuan toinen kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme, ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.
— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.
Litvinow totteli ja kävi istumaan.
—I say, Valerien, give me some fire.[42] Onko teillä paperosseja — sanoi englanninkielellä toinen kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava, silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa, leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen tikkurasian.
—Avez vous des papiros?[43] — kysäsi, sorahdelIen, muuan rouvista.
—De vrais papelitos, comtesse.[44]
—Deux gendarmes un beau dimanche, — alkoi jälleen likinäköinen kenraali, milt'ei hampaitaan kiristellen.
— Teidän täytyy välttämättömästi käydä meillä — puheli sillä välin Irina Litvinowiile. — Me asumme Hôtel de l'Europe'ssa. Neljän ja kuuden välillä olen minä aina kotosalla. Emmehän ole nähneet toisiamme niin pitkään aikaan.
— Emme todellakaan, Irina Pavlovna. Moskovan ajoilta asti.
— Niin, Moskovan, Moskovan, — lausui Irina verkalleen. — Tulkaahan käymään, niin juttelemme, muistelemme entisiä aikoja. Mutta tiedättekös. Grigori Mihailitsh? Ette te ole sanottavasti muuttunut.
— Niinkö? mutta te, Irina Pavlovna, te olette muuttunut.
— Minä olen vanhettunut.
— Ei, en minä sitä tarkoittanut…
— Irene? — virkkoi kysyvästi muuan rouva, keltainen hattu keltaisilla hivuksilla, kuiskailtuaan ja hihiteltyään viereisensä herran kanssa. — Irene?
— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.
—Deux gendarmes un beau dimanche!— kajahti taas ärtyisä kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta laulusta.
— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja, nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka kokobeau monde[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.
—What a sad dog you are. Boris![46] — huomautti puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.
— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.
Irina kääntyi nopeasti häneen:
—Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?[47]
—Je vous le dirai plus tard,[48] — vastasi virnuillen toinen. Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän "miauudait dans le vide", "virnaili tyhjässä avaruudessa".
Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.
—Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?[50] — huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.
— Ah, vui, vui, msjö Verdjee, msjö Verdjee — huokasi toinen rouva, kotoisin suorastaan Arsamasista.[51]
—Tranquillisez vous, mesdames— sekaantui Ratmirow puheesen: —monsieur Verdier m'a promis de venir se mettre à vos pieds.[52]
— Hi-hi-hi! — Rouvain viuhkat elähtivät.
Passari toi muutamia lasia olutta.
— Bayrisch-Bier? — kysyi poskiparta kenraali, tahallaan puhuen möräkästi ja tekeytyen hämmästyneeksi. — Guten morgen.
— Mitenkäs se on? Onko Paavali kreivi yhä vielä siellä? — kysäsi muuan nuori kenraali toiselta kylmästi ja veltosti.
— Siellä on, — vastasi toinen yhtä kylmästi. —Mais c'est provisoire.[53] Serge kuuluu tulevan hänen sijaansa.
— Hm-m! — äänsi ensimmäinen hampaittensa välisiä.
— Nii-in! — äänsi toinenkin.
— Minä en ymmärrä, — vastasi laulahteleva kenraali, — minä en ymmärrä, mitä se Paavali rupesi puolusteleimaan ja esiintuomaan kaikenlaisia syitä… Asia oli sangen yksinkertainen: hän puristi vähäsen kauppamiestä,il lui a fait rendre gorqe…[54] entäpä sitten? Saattoi hänellä olla siihen omat syynsä.
— Hän pelkäsi… paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.
Ärtyisä kenraali vimmastui.
— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia! Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.
— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pistiRatmirow väliin.
— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa… mutta mitäs puheita nämä ovatBadenissa, Vieux-château'ssa!
—Mais pas du tout! pas du tout!— liversi keltahattu rouva. —J'adore les questions politiques.[55]
—Madame a raison,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa tällaisia asioita… Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?
— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä en katso tarpeelliseksi…
— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. — Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?
— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.
— Saattaa olla… saattaa olla… mutta senpä tähden pitääkin tätä tosiasiata tuoda esille… tuoda esille tätä surullisia tosiasiaa aina ja joka paikassa. Me olemme joutuneet häviöön — aivan niin; meidät on nöyryytetty — siitä ei puhettakaan, mutta me, suurten hovien omistajat, me kumminkin edustamme pohjaa…un principe. Ja meidän on velvollisuutemme ylläpitää tätä prinsiipiä. Pardon, madame, te pudotitte, luullakseni, nenäliinan… Koska nyt jonkunlainen, niin sanoakseni, himmennys verhoaa älykkäimmätkin päät, niin tulee meidän osoittaa… nöyryydessä osoittaa — kenraali ojensi sormensa — osoittaa kansalaisen sormella, mitä kuilua kohti kaikki syöksyy. Meidän tulee varoittaa, meidän tulee kunnioittavalla lujuudella sanoa: ..palailkaa! palailkaa!!… Näin meidän tulee sanoa.
— Mutta eihän toki sovi palaita kokonaan, — virkkoi miettivästiRatmirow.
Kohtelias kenraali myhähti vaan.
— Kokonaan, kokonaan, ihan takaisin, mon très-cher. Mitä kauemmas taakse, sitä parempi.
Kenraali katsahti jälleen kohteliaasti Litvinowiin. Tämä ei malttanut enää olla alallaan.
— Ihanko seitsemään päivätyöhön viikossa, teidän ylhäisyytenne?
— Vaikkapa niinkin! Minä lausun ajatukseni kiertelemättä. Uudesti on muodostettava… niin… uudesti on muodostettava kaikki, mikä tehty on.
— Helmikuun 19:s[57] myöskin, niinkö?
— Helmikuun 19:s myöskin — mikäli mahdollista.On est patriote ou on ne l'est pas.[58] Entäs vapaus, sanotaan. Luuletteko, että kansalle on hyvinkin suloista tuo vapaus? Kysykääpäs siltä…
— Koettakaa vaan — liitti Litvinow — koettakaa vaan ottaa kansalta pois tämä vapaus…
—Comment nommez-vous ce monsieur?[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.
— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö? Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräsfolliculaire[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä, veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä — tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin, rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta. Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten. Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani, virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.