XI.

Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki, paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen kertojaan.

Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.

— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä ketään häristelisit!… Eikä sinulla keppiä edes olekaan.C'est pour faire rire ces dames.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut, nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo viheliäinen joukkio,tout ce fond du sac, la petite propriété, pire que le proletariat— (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä äänellä) —voilà ce qui m'eftraie…[63] juuri siinä pitää pysähtyä… ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.) Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te, mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) — Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan teitä… mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään, se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima… Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee… ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja — niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!

— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.

- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäniavec Orphée aux enfers le progrés a dit son dernier mot.[64]

—Vous dites toujours des bêtises,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.

Kenraali oikaisihe.

—Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand je dis des bêtises.[66]

— Tuon lauseen on monsieur Verdier sanonut jo monta kertaa, — huomauttiIrina puoliääneen.

—De la poigne et des formes!— huudahti lihava kenraali, —de la poigne surtout.[67] Ja tämä sana venäjäksi käättynä olisi niin paljon kuin: kohteliaasti, mutta hampaita vasten!

- No kyllä on sinun koko veitikka, auttamaton veitikka! — liitti ystävällinen kenraali. — Mesdames, älkää uskoko häntä! Ei hän tekisi pahaa hyttysellekään. Hän tyytyy vaan siihen, että saa ahmia ihmisten sydämmiä.

- Multa kuulehan, hyvä Boris, — alkoi Ratmirow, vaihdettuaan katseita vaimonsa kanssa, — leikki saakoon sijansa, mutta tuo on liikaa. Progressi — sehän on yhteiskunnallisen elämän ilmausta, sitä ei käy unohtaminen; sehän on symptoomi. Pitää seurata sen vaiheita.

— No niin, niin, — vastasi lihava kenraali, yrmeän näköisenä. — Tietty asiahan se on: sinä tähtäät valtiomiehen asemaa!

— En ollenkaan… Jopa tässä valtiomieheksi! Mutta totuus on tunnustettava.

"Boris" päästi jälleen sormet pariansa syvyyksiin ja kiinnitti katseensa ilmaan.

— Yhteiskunnallinen elämä, se on sangen tärkeä seikka, sillä kansan kehityksessä, isänmaan, niin sanoakseni, vaiheissa…

— Valerien! — keskeytti "Boris" nuhdellen, —il y a des dames ici.[68] En minä olisi odottanut sinulta tuollaista. Vai tekeekö mielesi komitean jäseneksi?

— No ne ovat nyt, Jumalan kiitos, lopussa kaikki tyyni, — virkkoi ärtyisä kenraali ja rupesi jälleen vetämään: "Deux gendarmes un beau dimanche…"

Ratmirow nosti batistisen nenäliinan huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä "kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.

Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä, heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä, noita ihmisiä, noita vihollisiansa… "Huh! Kuinka tuntuukaan ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn? Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä: epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi jäähyvästeleimään.

— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.

Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan reunalle asti.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän, ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.

Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!… Oma syynsä kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän" kuullen, "heidän" läsnäollessaan… "En milloinkaan, en hinnasta mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten. Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen tapojansakin… millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!

Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti. Oikein hän säpsähti… Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut tapahtunut mitään, mutta Irina… Irina… Tuo kohtaus oli hänestä niin ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään, mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti kääntyi häneen ja kutsui luokseen?

Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun! Huvitelkoon kenraaliensa kera!

Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.

Litvinow kävi kirjaan käsiksi, mutta luku ei luistanut. Hän läksi ulos, käveli jonkun verran, kuunteli hetkisen soittoa, katseli kotvan aikaa peliä ja palasi jälleen huoneesensa. Yritti taas lukea, — ei onnistunut. Omituisen verkkaisesti kului aika.

Tulipa tuosta sitten Pishtshalkin, hyväntahtoinen sovintotuomari, eikä istunut kuin kolmisen tuntia. Hän haasteli ja hän kertoili ja hän kyseli, jutteli erillaista, se on: vuoroin korkeista asioista, vuoroin hyödyllisistä asioista ja lopulti levitti ympärilleen semmoisen ikävän, että Litvinow oli vähällä ulvahtaa. Tuota ikävää, tuskallista, kylmää, auttamatonta, toivotonta ikävää, — siinä taidossa ei ollut Pishtshalkinille verran vetävätä, ei edes siveellisyyden huipullakaan seisovien joukossa, jotka kyllä ovat tässä asiassa mestareita. Jo pelkästään hänen lyhyt ja sileäksi kammattu tukkansa, hänen kirkkaat, elottomat silmänsä, hänen hyvänluontoinen nenänsä olivat omiaan herättämään alakuloisuutta. Hänen baritoniäänensä, verkallinen, ikäänkuin reservissä pysyvä, näkyi olevan luotuna lausumaan vakuuttavasti ja opettavasti sellaisia totuuksia kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä eikä suinkaan viisi eikä kolme, että vesi on märkää, että hyvä avu on kiitettävä asia, että yksityinen, niinkuin valtiokin, ja valtio, niinkuin yksityinenkin, tarvitsee välttämättömästi luottoa rahallisia operatsioneja varten. Ja kaiken tämän ohella oli Pishtshalkin kunnon mies! Alutta sellainen vaan on kohtalo Venäjänmaassa: kunnon miehet meillä ovat ikäviä.

Pishtshalkin läksi pois, ja hänen sijaansa tuli Bindasow, joka heti kohta, aivan ujostelematta, pyysi Litvinowilta lainaksi sata guldenia. Litvinow antoikin, vaikk'ei hän yhtään ollut huvitettu Bindasowista, vieläpä inhosikin häntä ja tiesi aivan varmaan, ett'ei hän ikinä saisi rahojaan takaisin. Sitä paitsi olisi hän itsekin tarvinnut nuo rahat. Mutta miksikäs hän antoi? kysyy lukija. Hitto ties miksi! Mutta siihenhän ovat Venäläiset koko mestareita. Pankoonpas vaan lukija kätensä sydämmelleen ja muistelkoon, kuinka monasti hän itsekin elämässään on menetellyt ihan samalla tavalla ilman mitään muuta syylä! Bindasow ei edes kiittänyt Litvinowia; tilasipa vielä lasillisen affenthaleria (badenilaista punaviiniä) ja läksi pois, suutaan pyyhkäisemättä ja saappaillaan julkeasti kolisten.

Illan suussa sai Litvinow Tatjanalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa, ett'ei hän, tädin sairastumisen tähden, saata saapua Badeniin ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä. Tämä sanoma teki Litvinowiin tuskallisen vaikutuksen: se lisäsi hänen harmiansa, ja hän pani maata pahalla tuulella.

Ei ollut seuraavakaan päivä parempi; oli kenties huonompikin. Hamasta aamusta asti täyttyi Litvinowin asunto maanmiehistä: Bambajew, Voroshilow, Pishtshalkin, kaksi upseeria, kaksi ylioppilasta Heidelbergistä — kaikki ne vääntyivät yht'aikaa ja olivat uskollisesti yhtä mittaa päivällisiin saakka, vaikka olivatkin pian puhuneet puhuttavansa ja kärsivät ikävää. Ensinnäkin puheltiin siitä, että Gubarew oli palannut Heidelbergiin, ja että pitää lähteä sinne hänen luokseen; sitten filosofoitiin pikkusen, kajottiin Puolan asiaan; sitten ruvettiin keskustelemaan pelistä ja loreleista ja kertomaan skandaalijuttuja. Vihdoin syntyi keskustelu siitä, millaisia löytyy ravajaakkoja, millaisia löytyy lihavia ja millaisia suursyömäreitä. Ja sitten tuli vanhoja juttuja Lukinista, diakonista, joka vedon perästä oli syönyt kolmekymmentä kolme silliä, lihavuudestaan kuuluisasta ulani-överstistä Isjedinowista, sotamiehestä, joka löi luita rikki otsaansa vasten, ja sitten tuli jo pelkkää valhetta. Itse Pishtshalkin kertoi, haukotellen, tunteneensa Ukrainassa erään ämmän, joka kuollessaan painoi seitsemänkolmatta puutaa ja nauloja vielä päälle kaupan,ja tilanomistajan, joka tavallisesti aamiaisekseen syödä popsi kolme hanhea ja sammen. Bambajew joutui äkkiä kiihkotilaan ja julisti voivansa pistää poskeensa kokonaisen lampaan, "höystettynä tietysti". Voroshilow paukautti vihdoin jostakin väkevästä kumppalistaan kadettikoulussa jotain niin tolkutonta, että muut olivat hetken aikaa ääneti, katselivat sitten toisiansa, sieppasivat lakkinsa ja laputtivat tiehensä.

Jäätyään yksikseen, yritti Litvinow ryhtyä työhön, mutta pää oli kuin nokea ja karstaa täynnä. Hän ei voinut saada mitään kunnollista aikaan, ja tyhjiin meni iltakin.

Seuraavana aamuna oli hän käymäisillään aamiaiselle, kun joku koputti oveen.

— Herrainen aika, — ajatteli hän, — taaskin joku eilisistä ystävistä. —Jonkunlaisella vavistuksella hän sanoi:

— Herein!

Ovi aukeni hiljalleen, ja sisään astui Potugin. Litvinow tuli siitä erinomaisen iloiseksi.

— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.

Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.

— Tässä… tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen. — Tietysti minun olisi aina mieluista… mutta minä olen oikeastaan… minä tulen läheteltynä.

— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa, että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.

- En sitä, en suinkaan! mutta minä… minä en olisi kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.

— Kenenkä, saanko udella?

— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin.Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.

Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.

— Oletteko tuttu rouva Ratmirowin kanssa?

— Niinkuin näette.

— Läheinenkin?

— Joissakin määrin hänen ystävänsä.

Litvinow vaikeni.

— Sallikaa kysyäni, — alkoi hän uudelleen — tiedättekö, miksi IrinaPavlovna halajaa minua nähdä?

Potugin astui akkunan luokse.

- Tiedän osapuille. Mikäli minä ymmärrän, oli hän hyvin iloinen kohdattuaan teidät, ja tahtoo uudistaa entiset välit.

— Uudistaa, — toisti Litvinow. — Suokaa anteeksi epäujous, mutta sanokaas: tiedättekö, millaisia nuo välit olivat?

— Sanottavaksi en, mutta — lisäsi Potugin, äkkiä kääntyen Litvinowiin ja katsellen häntä leppeästi — luulen kuin luulenkin niitten olleen hyviä. Irina Pavlovna kehui teitä paljon, ja minun täytyi sanallani luvata, että toisin teidät sinne. Lähdetiekö?

— Milloinka?

— Nyt… heti.

Litvinow kohautti vaan olkapäitään.

— Irina Pavlovna arvelee — jatkoi Potugin — että se…. kuinka mä sanoisin… se piiri tai seura, jossa te tapasitte hänet toissa päivänä, ei suinkaan ollut omiaan herättämään teissä myötätuntoisuutta, mutta hän pyysi sanomaan teille, ett'ei piru ole niin musta kuin hoetaan.

— Hm. Onko tuo sananparsi soviteltava juuri tuohon… piiriin?

— Niin… ja yleensäkin.

— Hm… Mutta mitäs te, Sosont Ivanitsh, ajattelette pirusta?

— Minun luullakseni, Grigori Mihailitsh, ei se sittenkään ole sellainen kuin hoetaan.

— Parempiko on?

— Parempiko lie vai pahempi, sitä on vaikea ratkaista, mutta ei se sellainen ole. No niin, lähdetäänkö?

— Mutta istukaa toki ensin hetkinen. Minusta vaan tuntuu vähän oudolta…

— Mikä niin, jos saisin tietää?

— Mitenkä teistä, juuri teistä, on saattanut tulla Irina Pavlovnan ystävä?

Potugin loi silmäyksen omaan itseensä.

— Minun ulkonaiseen ihmiseeni ja minun yhteiskunnalliseen asemaani nähden se onkin varsin vähän todennäköisiä, mutta tiedättehän te, mitä jo Shakespeare sanoi: "Horatio, taivaassa ja maassa on paljo" ja niin edespäin. Ei elämä leikkiä laske. Ja esimerkiksi tällainen vastaus: Tuossa kasvaa puu; tuulta ei tunnu. Milläs tavoin alemman oksan lehti koskettaa ylempänsä lehtiä? Ei millään, mutta tuli myrsky ja myllersi kaikki, — silloin nuo lehdetkin yhtyivät.

— Vai niin! On siis ollut myrskyjä?

— Tietty se! Kukapa se elämässään myrskyt vältti? Mutta pannaanpas nyt filosofiat syrjään. Jo olisi aika lähteä.

Litvinow epäili vieläkin.

— Mutta hyväinen aika! — huudahti Potugin koomillisesti. — Minkälaisia ne ovatkaan, nämä nykyiset nuoret herrat! Mitä ihanin rouva kutsuu heitä tykönsä, panee airuet ja muut sanansaattajat heitä noutamaan, ja he vielä virnuilevat! Jo minua hävettäisi, jo vainenkin hävettäisi. Kas tässä on teidän hattunne. Ottakaa se ja "vorwärts!", niinkuin sanovat ystävämme Saksalaiset, tulinen väki.

Litvinow seisoi vielä kotvan aikaa neuvotonna, mutia loppujen lopuksi hän otti halliinsa ja läksi Potuginin kanssa ulos.

He saapuivat yhteen Badenin parhaimmista hotelleista ja kysyivät kenraalitar Ratmirowia. Ovenvartija tiedusti ensin heidän nimeänsä, vastasi sitten heti, että "die Frau Fürstin ist zu Hause"[69] ja itse saattoi heidät portaita ylös, itse koputti oveen ja ilmoitti heidän tulonsa. "Die Frau Fürstin" otti heidät heti vastaan; hän oli yksin: hänen miehensä oli lähtenyt Karlsruheen, kohtaamaan jotakin matkoilla olevaa korkeata virkamiestä, "maan mahtavia".

Potuginin ja Litvinowin astuessa sisään, istui Irina pienen pöydän ääressä, neuloen kanvaalle. Hän heitti ompeluksensa syrjään, sysäsi pöydän edestään ja nousi. Vilpitön mielihyvä näkyi hänen kasvoillaan. Hänellä oli päällään kaulaa myöten umpinainen aamupuku; olkapäitten ja käsivarsien kauniit piirteet kuulsivat hennon kankaan läpi; huolimattomasti kierretty palmikko oli auennut ja laskeutunut alas hienolle kaulalle.

Irina heitti nopean silmäyksen Potuginille, kuiskasi "merci" ja, ojentaen kätensä Litvinowiile, nuhteli häntä lempeästi unohduksen tähden. "Ja vanhoja ystäviä muka ollaan", lisäsi hän.

Litvinow rupesi puolusteleimaan.

—C'est bien, c'est bien,[70] — virkkoi Irina kiireesti, otti lempeällä väkivallalla hatun hänen kädestään ja pakotti hänet istumaan. Potugin istahti myöskin, mutta nousi heti jälleen ja sanoi, että hänellä on muuan välttämätön asia suoritettavana, lupasi pistäytyä iltapäivällä ja rupesi tekemään lähtöä. Irina heitti hänelle jälleen pikaisen silmäyksen ja nyykäytti ystävällisesti päätään, mutta ei ruvennut häntä pidättelemään. Heti kuin Potugin oli kadonnut oviuutimien taakse, kääntyi Irina maltittoman vilkkaasti Litvinowin puoleen.

— Grigori Mihailitsh — alkoi hän venäjäksi pehmeällä ja heleällä äänellään, — nyt olemme vihdoinkin kahden kesken, ja minä voin sanoa teille iloitsevan! tästä kohtauksesta… joka… joka tekee minulle mahdolliseksi — Irina katsoi häntä suoraan silmiin — pyytää teiltä anteeksi.

Litvinow vavahti vasten tahtoansakin. Näin äkkinäistä hyökkäystä hän ei ollut odottanut. Hän ei ollut odottanut, että Irina itse suuntaisi puheen entisiin aikoihin.

— Anteeksi… mitäpäs niin… — jupisi hän.

Irina punastui.

— Mitäkö?… Kyllä te sen tiedätte, — virkkoi hän ja kääntyi hieman toisaalle. — Minä olen rikkonut teitä vastaan, Grigori Mihailovitsh… vaikka kohtalo kaiketikin… (Litvinowin muistui mieleen Irinan kirje) enkä minä kadukaan… ainakin olisi se nyt jo liian myöhäisiä, mutta kohdattuani teidät niin odottamatta, päätin minä, että meistä pitää välttämättömästi tulla ystävät, välttämättömästi… ja minun olisi hyvin katkeraa, ellei se minulle onnistuisi… ja sitä varten täytyy meidän, luullakseni, saada välimme selväksi, viipymättä ja kerrakseen, ett'ei sitten enää olisi mitään… gene… mitään tukalaa suhdetta, kerrakseen, Grigori Mihailitsh; ja teidän täytyy sanoa, että annatte minulle anteeksi, muutoin täytyy minun epäillä teissä…de la raneune. Voilà.[71] Tämä on minun puoleltani — kenties — liikaa vaatimusta, sillä te olette varmaankin jo aikaa sitten unohtanut kaikki tyyni, mutta sanokaa sittenkin, että olette minun anteeksi antanut.

Irina oli puhunut pysähtelemättä, ja Litvinow huomasi kimaltelevia kyyneleitä hänen silmissään… oikeita kyyneleitä.

— Älkää nyt toki, Irina Pavlovna — virkkoi hän kiireesti — kuinka saatattekaan tässä tehdä tunnustuksia ja pyytää anteeksi? Mikä oli, se oli ja meni, enkä minä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka te, keskellä kaikkea sitä loistoa, joka teitä ympäröitsee, vielä oleile voinut muistossanne säilyttää vähäpätöisen kumppalinne ensimmäisen nuoruutenne päiviltä.

— Ihmettelettekö sitä? — kysäsi Irina hiljaa.

— Se on liikuttavaa, — liitti Litvinow — minä kun en mitenkään saattanut luulla…

— Mutta ettepä sittenkään ole sanonut, antavanne minun anteeksi, — keskeytti Irina.

— Minä iloitsen vilpittömästi teidän onnestanne, Irina Pavlovna; toivotan kaikesta sydämmestäni teille parhainta maailmassa…

— Ettekä muistele pahaa?

— Minä muistelen vaan niitä ihania hetkiä, joista ennen muinoin olin teille kiitollisuuden velassa.

Irina ojensi hänelle molemmat kätensä. Litvinow puristi niitä lujasti eikä heti päästänyt niitä irti. Tämä pehmoinen kosketus sai jotain jo aikoja olematonta salaa liikahtamaan hänen sydämmessään. Irina katsoi häntä suoraan silmiin, mutta tällä erää hän myhäili… Ja ensi kertaa Litvinowkin katsahti häneen suoraan ja tarkasti… Hän tunsi jälleen nuo piirteet, ennen niin kalliit hänelle, ja nuo syvät silmät merkillisine ripseineen, tunsi poskella luoman ja otsalla omituisen hivusten asun ja tuon entisen miellyttävän ja hupaisen huulten nypistyksen ja silmäkulmain vähäisen elähtelyn, kaikki, kaikki tunsi hän jälleen… Ja kuinka kauniiksi Irina oli käynyt! Mikä sulo, mikä voima naisellisessa olennossa! Ei tekopunaa, ei tekovalkoa, ei mustoa kulmilla, ei puuderia, ei mitään valhetta verevillä, puhtailla kasvoilla. Irina oli todellakin kaunotar!

Mietteisin vaipui Litvinow. Hän katseli katselemistaan Irinaa, mutta hänen ajatuksensa samoilivat jo kaukana. Irina huomasi tuon.

— No nyt on kaikki hyvin — puhui Irina ääneensä, — nyt on minun omatuntoni rauhassa, ja minä voin tyydyttää uteliaisuuteni.

— Uleliaisuutenneko? — toisti Litvinow, hiukan ymmällä.

— Niin juuri. Minä tahdon välttämättömästi saada tietää, mitä te tämän ajan kuluessa olette tehnyt, mitä vast'edes aiotte; minä tahdon tietää kaikki, mitä ja miten ja milloin ja kaikki tyyni. Ja teidän pitää puhua totta, sillä sen minä sanon teille ennakolta: minä en ole teitä kadottanut näkyvistäni… mikäli se on ollut mahdollisia…

— Tekö ette ole kadottanut minua näkyvistänne, te… siellä…Pietarissa?

— Keskellä kaikkea loistoa, joka minua ympäröitsi, niinkuin te vast'ikään sanoitte. Niin, en ole kadottanut. Tuosta loistosta saatamme vielä haastella, mutta nyt teidän pitää kertoa, kertoa paljo ja kauan; meitä ei kukaan häiritse. Sepä on oleva hauskaa! — lisäsi hän hilpeänä, istuen ja sievistellen itseään nojatuolissa. — Kas niin, alkakaas nyt!

— Ennenkuin rupean kertomaan, pitää minun kiittää teitä, — virkkoiLitvinow.

— Mistä?

— Kukkavihkosta, joka ilmestyi huoneeseni.

— Mistä kukkavihkosta? En minä tiedä mitään.

— Kuinka?

— Kuulittehan, ett'en minä tiedä mitään. Mutia minä odottelen… odottelen vaan teidän kertomustanne… Potugin oli sentään oikein kiltti, kun saattoi teidät tänne.

Litvinow kuulahti.

— Oletteko jo kauan ollut tuttu tuon herra Potuginin kanssa? — kysäsi hän.

— Olen kyllä, mutta kertokaa nyt.

— Ja tunnette hänet hyvinkin?

— Kyllä! — huokasi Irina. — Siihen on omat syynsä… Olettehan tietenkin kuullut Elisa Belskislä… hänestä, joka tässä toissa vuonna kuoli niin kauhean kuoleman!… Niin vainenkin, enhän minä muistanutkaan, että meidän historiamme ovat outoja teille… onneksi, kaikeksi onneksi outoja.Oh quelle chance![72] Löytyipäs toki, löytyi vihdoinkin ihmis-olento, joka ei tiedä mitään noista tuollaisista. Ja hänen kanssaan saa venättäkin puhua, vaikkapa huonoakin, niin, venättä, eikä tuota iän-ikuista, äitelää, inhoittavaa pietarilaista franskaa!

— Ja Potugin, sanoitte te, oli suhteissa tuon…

— Minun on hyvin katkerata muistellakaan sitä, — keskeytti Irina. — Elisa oli paras ystäväni instituutissa ja sitten kohtasimme toisiamme usein Pietarissa. Hän uskoi minulle kaikki salaisuutensa: hän oli hyvin onneton, sai paljon kärsiä. Potugin menetteli tässä jutussa kauniisti, todella ritarimaisesti. Hän uhrasi oman itsensä. Silloin vasta minä osasin arvostella häntä kyllin korkealle! Mutta nyt olemme taas joutuneet syrjään. Minä odottelen teidän kertomustanne, Grigori Mihailovitsh.

— Eihän minun kertomukseni saata olla teille yhtään intressanttia,Irina Pavlovna.

— Se ei kuulu teihin.

— Muistakaapas, Irina Pavlovna: emme ole kymmeneen vuoteen kohdanneet toisiamme. Paljon on jo vettä vuotanut siitä pitäin.

— Ei yksin vettä! Ei yksin vettä! — toisti Irina, omituisella katkeruudella. — Siksipä tahdonkin kuulla teitä.

— Enkä minä sitä paitsi tiedä, mistä oikein aikaakaan.

— Alusia. Siitä asti kuin te… kuin minä muutin Pietariin. Te läksitte silloin Moskovasta. Tiedättekö, sen koommin en ole siellä enää käynyt.

— Todellako?

— Ensin se oli mahdotonta; mutta sitten, jouduttuani naimisiin…

— Kauanko olette ollut naimisissa?

— Neljättä vuotta.

— Onko teillä lapsia?

— Ei, — vastasi Irina kuivasti.

— Ja asuitteko ennen naimisiin menoanne yhtä mittaa tuon… mikä hänen nimensä olikaan… kreivi Reisenbachin luona?

Irina loi tarkkaavan katseen kysyjään, ikäänkuin päästäkseen selville, miksikä hän tuota tiedustelee.

— En, — vastasi hän viimein.

— Siis teidän vanhempanne… Niin, enpä ole heistä tiedustellutkaan.Ovatko he…

— Terveitä ovat kumpikin.

— Ja asuvat edelleen Moskovassa?

— Edelleen Moskovassa.

— Entä veljenne ja sisarenne?

— Heidän on hyvä olla; olen hankkinut heille hyvän aseman.

— Vai niin! — Litvinow vilkaisi Irinaan. — Kertominen ei olisi tässä oikeastaan minun tehtäväni, vaan teidän, jos vain…

Litvinow keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni.

Irina nosti käden kasvoilleen ja pyöräytti kihlasormusta sormessaan.

— No niin. Miksikä en kertoisi? — virkkoi hän viimein. - Kenties, toiste… Mutta ensin on teidän vuoronne, sillä, katsokaas, vaikka olenkin seurannut teitä, en minä kumminkaan tiedä teistä juuri mitään, mutta minusta… minusta olette te kai kyllinkin kuullut. Eikö niin? Olettehan kuullut, olettehan?

— Teillä, Irina Pavlovna, oli niin huomattava asema maailmassa, että sen täytyi pakostakin synnyttää puheen-aihetta… varsinkin maaseuduilla, missä minä oleskelin, ja missä uskotaan kaikkia huhuja.

— Uskoitteko tekin niitä? Ja millaisia nuo huhut olivat?

— Suoraan sanoen, Irina Pavlovna, min'en niitä kuullut kuin harvoin.Minä vietin varsin yksinäisiä elämää.

— Mitenkä niin? Olittehan te Krimissä, nostoväessä?

- Tiedättekö senkin?

— Niinkuin näätte, on teitä pidelty silmällä.

Litvinowin oli jälleen syytä kummastella.

— Miksipäs sitten kertoisinkaan, mitä te jo muutoinkin tiedätte? — virkkoi Litvinow puoliääneen.

— Siksi… siksi, että täyttäisitte pyyntöni. Minähän pyydän teitä,Grigori Mihailovitsh.

Litvinow painoi päänsä alas ja rupesi sekavanpuoleisesti, yleisissä piirteissä kertomaan Irinalle mutkattoman elämänsä vaiheita. Usein hän pysähteli ja katsahti kysyvästi Irinaan: eikö muka riitä? Mutta toinen vaati vaan kertomisen jatkamista, pyyhkäsi hivukset ohimoiltaan, nojautui kyynäspäällään tuoliin ja näkyi ponnistetulla tarkkaavaisuudella ikäänkuin tahtovan lennosta siepata jok'ainoan sanan. Syrjästä häntä katsellen ja hänen kasvojensa ilmeitä seuraten, olisi outo kenties tullut siihen päätökseen, ett'ei hän ensinkään kuule Litvinowin sanoja, vaan on vaipunut mietiskelyyn… Litvinow ei kumminkaan ollut hänen mietiskelynsä esineenä, vaikka usein joutuikin hämille ja lensi punaiseksi tuon hellittämättömän katseen alaisena. Irinan edessä kohoili kokonainen elämä, ei Litvinowin, vaan hänen omansa.

Litvinow alkoi tuntea yhä lisääntyvää, sisällistä tukaluutta, ja tämän epämiellyttävän tunteen alaisena hän keskeytti kertomuksensa ja vaikeni. Tällä kertaa ei Irina sanonut hänelle mitään, ei pyytänyt häntä jatkamaan, vaan peitti silmänsä kädellään ja nojautui tuolin selkämystä vasten, jääden siihen asentoon. Litvinow puhui vielä muutamia sanoja ja oli, huomattuaan käyntinsä kestäneen jo pari tuntia juuri tarttumaisillaan hattuunsa, kun äkkiä kuului läheisestä huoneesta hienojen kiiltokenkäin kiireistä narskutta, ja sisään astui Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, edellään tuo luopumaton aatelimais-kaartilainen lemu.

Litvinow nousi ylös ja vaihtoi tervehdystä siromuotoisen kenraalin kanssa. Irina otti verkalleen käden silmiltään, katsahti kylmästi puolisoonsa ja virkkoi franskaksi:

— Ahaa! Joko te palasitte? Mitäs kello on?

— Kello on kohta neljä,ma chère amie,[73] ja sinä et ole vielä pukeissasi; ruhtinattaren täytyy meitä odotella, — vastasi kenraali, käänsi sitten pingoitetun vartalonsa somasti Litvinowin puoleen ja lisäsi tuolla omituisella, melkein hemmotellulla leikillisyydellä äänessä: — Mieluinen vieras on kaiketi saattanut sinut unohtamaan ajan kulun.

Lukijan luvalla annamme tässä kohden moniaita tietoja kenraali Ratmirowista. Hänen isänsä isä oli muuan Aleksanderin-aikuinen, korkea-arvoinen ylimys… taikka, paremmin sanoen, hänen isänsä äiti oli muuan kaunis franskalainen näyttelijätär. Ylimys sai poikansa mieheksi, jättämättä hänelle mitään omaisuutta, ja tämä poika (meidän sankarimme isä) ei ennättänyt hänkään tulla rikkaaksi. Hän kuoli överstin arvossa ja polisimestarin virassa. Vuotta ennen kuolemaansa hän oli nainut erään kauniin nuoren lesken, jonka oli täytynyt turvautua hänen suojeluksensa alle. Hänen ja lesken poika, Valerian Vladimirovitsh, pääsi suositusten avulla paashien kouluun, jossa veti esimiesten huomion puoleensa. Siihen ei ollut niin paljoa syynä edistykset opinnoissa kuin uljas ryhti rintamassa, hyvä, miellyttävä käytöstapa ja hyvänsävyisyys (vaikka hän saikin osakseen kaikkea sellaista, mikä välttämättömästi tuli kaikkien kasvattien osaksi entisissä kruununlaitoksissa), ja pääsi palvelemaan kaartiin. Hän loi itselleen loistavan palvelus-uran, ja siitä hänen oli kiiltäminen luonteensa säveätä iloisuutta, notkeuttansa tansseissa, mestarillista ratsastustaitoansa ordonanssina paraadeissa (enimmästä päästä lainatuilla hevosilla) ja vihdoin erästä omituista kykyä käyttäytyä kunnioittavan tuttavallisesti ylempäinsä kanssa ja osoittaa surullisen lempeätä, melkein orvon-omaista alttiutta, johon oli sekaantunut jokunen määrä liberaalisuutta, köykäistä kuin höyhen… Kaikessa liberaalisuudessaan pieksätti hän kumminkin puolensataa talonpoikaa eräässä kapinoivassa paikkakunnassa Valkeassa Venäjässä, jonne hänet oli lähetetty mieliä rauhoittamaan. Hänen ulkonainen ihmisensä oli miellyttävä ja tavattoman nuorekas; sileänä ja punaposkisena ja notkeana ja nokkelana oli hänellä ihmeteltävä menestys naismaailmassa: ylhäiset vanhat rouvat olivat suorastaan tulla hupeloiksi hänen tähtensä. Tottumuksesta varovaisena, harkinnan mukaan vaiteliaana, menetteli kenraali Ratmirow ahkeran mehiläisen tavalla, joka imee hunajata huonommistakin kukkasista, ja niinpä hän pysyttelihe enimmäkseen vaan ylhäisimmissä piireissä. Ilman siveellistä pohjaa, ilman mitään tietoja, mutta säilyen toimeliaan miehen kirjoissa, vaistomaisesti käsittäen ihmisiä ja osaten menetellä asianhaaroja myöten, mutta pääasiallisesti järkähtämättömän lujasti pyytäen omaa parastaan — semmoisena näki hän vihdoin kaikki tiet avoinna edessään.

Litvinow naurahti väkinäisesti. Irina kohautti vaan olkapäitään.

— No? — virkkoi Irina yhtä kylmällä äänenpainolla kuin äskenkin, — tapasitteko kreivin?

— Tapasin kyllä. Hän käski sanomaan sinulle terveisiä.

— Oo! Onko hän yhtä typerä kuin ennenkin, tuo teidän suojelijanne?

Kenraali Ratmirow ei vastannut mitään. Hän naurahti vaan nenäänsä, ikäänkuin osoittaakseen suopeutta naisten kiivaudelle. Hyväntahtoinen aikaihminen naurahtaa juuri tuolla tavalla lasten kiukuille.

— Niin — lisäsi Irina — minä olen ennättänyt nähdä yhtä ja toista, mutta teidän kreivinne typeryys on sittenkin hämmästyttävä.

— Itsepä te minut hänen luokseen lähetitte — virkkoi hampaittensa välisiä kenraali ja, kääntyen Litvinowiin, kysäsi venäjäksi, onko hän kylpyvieraana Badenissa.

— Minä olen, Jumalan kiitos, terve — vastasi Litvinow.

— Se onkin kaikkein parasta — jatkoi kenraali, myhähtäen ystävällisesti, — eikä sitä Badeniin juuri tullakaan parannuksille, mutta täkäläiset kylvyt ovat varsin tehokkaita,je veux dire, effices.[74] Ja jos ken, niinkuin esimerkiksi minä, sairastaa hermostuttavaa yskää…

Irina nousi kiireisesti.

— Me tapaamme vielä toisemme, Grigori Mihailovitsh, ja luullakseni piankin — lausui hän franskaksi, ylenkatseellisesti keskeyttäen miehensä puheen; — nyt minun täytyy mennä pukeutumaan. Tuo vanha ruhtinatar ja hänen iän-ikuisetparties de plaisir[75] ovat sietämättömiä; niissä ei ole muuta kuin ikävää.

— Olette tänään liian ankara kaikkia kohtaan, — jupisi hänen miehensä ja pujahti loiseen huoneesen.

Litvinow astui ovea kohti. Irina pysäytti hänet.

— Te oleile kertoneet minulle kaikki, mutta pääasian salasitte sittenkin.

— Minkä niin?

— Te aiotte naida, kuulin.

Litvinow punastui korviaan myöten… Hän oli tahallaankin jättänyt mainitsematta Tatjanasta, mutta nyt häntä kovasti harmitti ensinnäkin se, että Irina näkyi tietävän hänen häistään, ja toiseksi se, että Irina oli ikäänkuin saanut hänet kiinni salaamisen halusta, kun hän ei ollut noista häistään mitään puhunut. Litvinow ei osannut virkkaa sanaakaan, mutta Irina ei vaan lakannut häneen katsomasta.

— Niin, minä aion naida, — sanoi hän viimein ja läksi samassa pois.

Ratmirow palasi huoneesen.

- Miks'etkäs sinä pukeudu? — kysyi hän.

— Menkää yksin; minulla kivistää päätä.

— Mutta ruhtinatar…

Irina loi mieheensä silmäyksen, kantapäästä kiireesen, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi omaan huoneesensa.

Litvinow oli peräti tyytymätön omaan itseensä, niinkuin olisi kadottanut ruletissa tai syönyt sanansa. Sisällinen ääni sanoi hänelle, ett'ei hänen, nyt jo vakaantuneen, sulhasmiehen sopinut poikamaisesti antautua uteliaisuuden yllytysten eikä muistojen houkutusten valtaan. "Ja mitäs varten minä meninkään sinne!" keskusteli hän itsekseen. "Hänen puoleltaan tuo on pelkkää keikailua, oikkuja vaan, päähänpistoa… Hänen on ikävä, hän on kyllästynyt kaikkeen, hän on ruvennut minuun… herkkusuun tekee välisiä mieli ruisleipää… siinä kaikki. Mutta miksikäs minä sinne juoksin? Voinko minä olla… halveksimatta häntä?" Tämä viimeinen sana ei lähtenyt, ajatuksissakaan lausuttuna, aivan ilman ponnistusta. "Tietysti ei tässä ole eikä saata ollakaan mitään vaaraa, mutta eipä sentään tulen kanssa leikkimistä… Min'en enää astu jalkaanikaan sinne."

Litvinow ei rohjennut tahi ei voinut vielä tunnustaa itselleen, kuinka kauniilta Irina oli hänestä näyttänyt, ja kuinka syvän vaikutuksen Irina oli häneen tehnyt.

Päivä kului jälleen ikävästi ja sameasti. Päivällispöydässä sattui Litvinow istumaan erään ryhdikkään, väriviiksisen "belle-home'n" viereen, joka ei puhunut sanaakaan, ähkihän vaan ja puhki, silmiään mulkoillen… mutta äkkiä tuli hänen hikka, ja silloin ilmenikin, että hän oli oman maan miehiä, sillä hän tiuskasi äkäisesti venäjäksi: "no johan minä sanoin, ett'ei pidä syödä melonia". Illallakaan ei tapahtunut mitään lohdullista. Bindasow voitti, Litvinowin nähden, neljä kertaa suuremman summan kuin se, minkä oli häneltä lainannut, mutta velkaansa hän ei maksanut takaisin, oikeinpa katsahti uhkaavasti Litvinowiin, ikäänkuin päättäen vielä tuntuvammin rangaista häntä, hänen voittonsa todistajaa. Seuraavana aamuna tulla tulvahti taas maanmiehiä. Töin tuskin pääsi hän heisiä irti ja läksi vuoristoon. Siellä tuli häntä vastaan ensiksi Irina, jota hän ei kumminkaan ollut näkevinään, vaan meni hänen ohitsensa. Siilon kohtasi hän Potuginin, jonka kanssa yritti ruveta pakinoille, mutta toinen vastaili elon kehdaten. Potugin talutti kädestä somasti puettua tyttöä, jolla oli tuuheat, melkein valkoiset suortuvat ja suuret, tummat silmät. Tytön kalpeilla, kivulloisiila kasvoilla asui tuo omituinen ilme, käskevä ja maltiton, joka on niin tavallista hemmotelluissa lapsissa. Litvinow viipyi pari tuntia vuoristossa ja oli palajamassa kotia Lichtenthalin lehtokujaa myöten.

Penkillä istui muuan nainen, sininen harso silmillä. Hän nousi kiireisesti ylös ja astui Litvinowia kohti. Se oli Irina.

— Miksi te karttelette minua, Grigori Mihailovitsh? — lausui hän epävarmalla äänellä, niinkuin ainakin se, jonka sydän kuohuu.

Litvinow hämmästyi.

— Minäkö teitä karttelen, Irina Pavlowna?

— Niin, te juuri…

Irina näytti kiihkeältä, melkein suuttuneelta.

— Te erehdytte, sen vakuutan.

— En erehdy. Enkös minä, tullessamme tänä aamuna vastakkain, enkös minä huomannut teidän tunteneen minua? Sanokaas, ettekö tuntenut minua? Ettekä?

— Mutta… Irina Pavlovna…

— Grigori Mihailovitsh, te olette suora, olette aina puhunut totta; sanokaa nyt, tunsittehan te minut? Tahallannehan te käännyitte syrjään?

Litvinow katsahti häneen. Irinan silmissä hehkui kummallinen palo, mutta posket ja huulet kuulsivat kalmankalpeina tiheän harson läpi. Hänen kasvoillaan, hänen katkonnaisessa kuiskeessaan oli jotain niin vastustamattoman surullista, rukoilevaa.

Litvinow ei voinut enää teeskennellä.

— Niin — virkkoi hän jonkinlaisella ponnistuksella — kyllä minä tunsin teidät.

Irina vavahti ja laski kätensä hiljaa vaipumaan.

— Miks'ette tullut minun luokseni? — kuiskasi hän.

— Miksikä… miksikä en! — Litvinow astui tien viereen. Irina seurasi häntä ääneti. — Miksikä en? — toisti hän vielä kerran. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja suuttumuksen tapainen tunne ahdisti hänen rintaansa ja kurkkuansa. — Te… Te kysytte tuota… kaiken sen perästä, mitä välillämme on ollut, nimittäin ei nyt, vaan silloin… siellä… Moskovassa?

— Mutta johan me olemme päättäneet; johan te lupasitte… — yrittiIrina.

— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä tuohon teidän… kuinka mä sanoisin… teidän itsepintaisuuteenne, löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.

Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen, jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.

— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.

Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.

— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne, olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä tehnyt, kun minä… huolimatta minun… entisestä virheestäni… olen päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut… on ollut syynä…

— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.

— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien jälkeen — siellä,au Vieux château, te saitte nähdä, millaisia ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja vielä enemmän omaa itseäni vastaan.

— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow jurosti, yhä kääntämättä päätään.

— Itse, itse kyllä… enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi mitään järkeä… Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa hyvää, mitä minussa nuorta on… palasi jälleen se aika, jolloin en vielä ollut osaani valinnut… palasi kaikki, mikä säilyy tuolla… tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.

— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.

Irina nosti nenäliinan huulilleen.

— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en silmänräpäystäkään… uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän kanssanne tällä tavalla?… Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat… He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään; ei heissä ole edes järkeä,ni esprit. ni intelligence:[76] kaikki heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja… Te sanotte, että minä itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan vilkaista minuun, ei jalopeuratar… niinhän ne meitä luullakseni nimittelevät… vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee sääliä. älkää kummastelko sanojani… kaukana on nyt ylpeys minusta! Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki minua, kurotan kuni kerjäläinen… Minä anelen almua, — lisäsi hän äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te…

Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.

— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina, — minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä, ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole oleva pitkäaikainen… Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan, hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin sydäntäni huojentaa…

Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen, ojensi hänelle kätensä.

Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.

— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.

— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.

— Niin, ystäviä… mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme edes hyviä tuttuja… Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan…

— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen. — Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?

Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.

— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne…

— Mitä niin?

— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita…Lupaatteko?

— Kyllä.

— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?

— Kyllä… mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.

— Ei se ole tarpeellistakaan… mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin minut, mutta lupaattehan?

— Johan minä sanoin.

— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten… Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen… Näkemiin! Antakaa toki kättä,vite, vite.[77] Näkemiin!

Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.

—Eh bonjour, chère madame,[78] — virkkoi ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. —Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi.[79]

—Votre Altesse a trop de bonté.[80] — kuului Irinan mielistelevä ääni.

Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla oli hänen itserakkauttaan hivellelty… Irinan odottamaton selitys oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.

— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta… Ja kuinka heidät tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille itsellekin kyllin selvä!

Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen, mitä vastaan sattui.

Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.

— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.

— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy minulle liioitellun kehnossa valossa.

— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen istumaan, — parahiksipa se sattuukin… mutta mikäs teidät on saattanut sellaiselle tuulelle?

— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. — Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa, vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa… helisemässä ollaan sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin pakinoille… nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta vielä haudassanikin levon vievät.

— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.

— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä; erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet! Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä, missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja… Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin… häntä sopii kehua notkeudesta ja rohkeudesta… miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä! Huh! Oikein kuumaksi löi!

Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.

— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen, mutta venäläistä taidetta… suokaa anteeksi… sellaista en ole kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!

— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis tunnusta Glinkaakaan?

Potugin raapaisi korvallistaan.

— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen, mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista, mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä! Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia, johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky, että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme — ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa… Tuo on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä, ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta! Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä, mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.

— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas! Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.

— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra: nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja; nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat, mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea niitä keksimäänkään, mutta me… meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä; missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas, kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta, kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä muistuu minulle eräs tarina… Olin kerran pyssyineni ja koirineni…

— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.

- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä hän istui, myhähdellen — ties mitä… "Missäs täällä on suo, ja tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään; itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle, olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?

Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.

— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista, mutta ylimalkain vain, ilman faktoja… huh sitä menoa!

Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia, "naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään, ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni! Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki, joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija", todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas, tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. — "Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka, korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se? Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä! Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan. Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla, mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan päivänvalossa, me rupeamme toimimaan… Poika kullat! Ei ne teidän lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.

Syntyi hetkinen äänettömyyttä.

— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta, oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia, elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar sittenkään riipoisi haistelemaan tuotatriple extrait de mougik russe,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin tuota kirjallisuuttaen cuir de Russie.[82] Yrittäkääpäs lukea nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein "kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja; en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa "armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä". Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa. Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella: turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina, kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta, jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel, tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen maunnec plus ultra.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus — siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"… Mutta ettehän te kuuntelekaan…?

Back to IndexNext