Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja. Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen kohtauksensa…
— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi mieleni vieläkin kysyä teiltä… rouva Ratmirowista.
Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.
— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?
— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan oli?
— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh. Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen… mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne puoleensa.
— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?
Potugin loi silmänsä maahan.
— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset.Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.
— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.
— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.
— Minusta nähden hän liioittelee joskus.
— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.
— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä.Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!
— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin: miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias, toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse. Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.
— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä pitäin…
— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te, että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka kukaties… — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin… Mutta aina sitä jonkun käsiin joutuu.
Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.
— Niinkö luulette?
— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on unohtaa oma itsensä kokonaan… ja sitten tulee kauneus ja osan-otto ja lämpöä ja valoa… Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö… No, ja sitten tulee tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä… niinkuin konsanaankin. Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei enää ymmärrä, kuinka voi elää…
Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä… onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut. Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, — semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti. Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.
— Irina Pavlovna — virkkoi hän hiljaisella äänellä, — mainitsi muun muassa eräästä hyvästä tuttavastaan, nimeltä, muistaakseni, Belski tai Dolski…
Potugin nosti surulliset silmänsä Litvinowiin.
— Vai niin? — virkkoi hän kuivakiskoisesti… — Mainitsi vainen… no, mitäpäs tuosta? Mutta — lisäsi hän, haukotellen jotenkin luonnottomasti — jopa on aika kotia päivälliselle. Voikaa hyvin!
Hän hyppäsi penkiltä ja läksi kiireesti pois, ennenkuin toinen oli ehtinyt virkkaa sanaakaan. Säälin sijaan syntyi Litvinowissa nyt suuttumus, suuttumus tietysti omaan itseensä. Epähienous ei ollut ensinkään hänen luonteensa mukaisia; hän oli tahtonut lausua Potuginille osan-ottonsa, mutta siitä tulikin kömpelö viittaus. Salainen harmi sydämmessään hän palasi hotelliinsa.
"Turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten". — ajatteli hän kotvasen kuluttua, — "mutta ylpeä kuin hitto! Hän, tuo nainen, joka melkein polvistuu minun edessäni, — hänkö olisi ylpeä? Ylpeäkö eikä oikullinen?"
Litvinow koetti karkoittaa mielestään Irinan kuvan, mutta turhaan. Juuri senvuoksi ei hän muistellutkaan morsiatansa; hän tunsi, ett'ei tuo edellinen kuva tänään väisty sijaltaan. Hän päätti olla sen enempää huolehtimatta ja odottaa tämän "omituisen jutun" ratkaisua. Ja eihän tämä ratkaisu voi kauan viipyäkään, eikä Litvinow ensinkään epäillyt, ett'ei se olisi varsin viatonta ja luonnollista laatua.
Näin hän ajatteli, mutta Irinan kuva se ei vaan hänestä luopunut, eikä yksin kuvakaan — kaikki Irinan sanatkin johtuivat perättäin hänen mieleensä.
Passari toi hänelle lipun: se oli samalla Irinalta.
"Jos olette jouten tänä iltana, niin tulkaa. En ole yksinäni kotona. Minulle tulee vieraita, ja te saatte vielä lähemmälti nähdä meikäläiset, meidän yleisön. Kovin tekisi mieleni, että teillä olisi tilaisuus nähdä heidät; minusta tuntuu, että he esiintyvät nyt täydessä loistossaan. Pitäähän teidän saada tietää, millainen se ilma on, jota minä hengitän. Tulkaa; minun on oleva hauska nähdä teitä, eikä teidänkään tule ikävää. (Irina tahtoi sanoa: ikävä). Osoittakaa minulle, ett'ei meidän tänpäiväisen keskustelumme jälkeen enää mikään väärinkäsitys meidän välillämme ole mahdollinen.
Teidän I."
Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella… sopii niinkin. Hauska nähdä."
Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä toisellaisia tunteita: inhoa.
Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä hymy huulilla.
Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"
Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia: lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa, ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa… valtiollisia henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet,bourgeois, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "ce satané as de pigue!"[87]
Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia, mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä, hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.
Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa, paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti kylläkin räikeästi silmiin.
Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin, naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä, mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.
Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli akordeja huolettomasti,d'une maine distraite,[88] ja katseli välinpitämättömästi ympärilleen.
Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.
Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla; olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla, joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla…
Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär Liselle… He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin, ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota; hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa, ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"
Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta. Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan tulvahteli sama tunne… ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan… ja sill'aikaa näytti Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa. Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauramaan.
Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m. Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi vaikuttaa.
— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni, ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!
— Te olette häjy,mon prince; minä puhun varsinaisista elukoista.Je parle des bêtes.[89]
—Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète…[90]
— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.
Kreivitär hämmästyi.
— Kravutko? Onko se mahdollista? Tuohan on äärettömän intressanttia! Sitä minä mielelläni näkisin! Monsieur Luzhin, — lisäsi hän, kääntyen nuoreen mieheen, jolla oli ihan kiviset kasvot, niinkuin nukeilla, ja kivinen kaulus (hän oli kuulu siitä, että oli kostuttanut nuo samaiset kasvonsa ja tuon samaisen kauluksensa Niagaran ja Nubian Niilin pärskeillä, vaikk'ei hän muutoin muistanut monilta matkoiltaan yhtään mitään ja piti paljon vain venäläisistä sanasutkauksista). — Monsieur Luzhin, olkaa niin ystävällinen ja hankkikaa meille krapu.
Monsieur Luzhin veti suunsa vinoon.
— Suvaitsetteko joutuisaa vai joutuisaan? — kysäsi hän.
Kreivitär ei käsittänyt häntä.
—Nais oui. krapu, — toisti hän —une écrevisse.[91]
— Mitenkä? Mitä niin? Krapuako? Krapuako? — virkkoi ankarana kreivitär Sh. Häntä harmitti monsieur Verdierin poissaolo, eikä hän voinut käsittää, miks'ei Irina ollut kutsunut luokseen tuota Franskalaisista herttaisinta. Rauniot eivät olleet enää pitkään aikaan ymmärtäneet yhtään mitään — kuurouskin rasitti häntä; — hän puisteli vaan päätään.
—Oui, oui, vous allez voir.[92] Monsieur Luzhin, olkaa hyvä…
Nuori matkustaja kumarsi, läksi ulos ja palasi pian takaisin. Hänen perässään kulki passari, joka, myhäillen koko suun leveydeltä, kantoi vatia ja siinä isoa, mustaa krapua.
—Voici, madame, — huudahti Luzhin; — nyt alkaa se kravun operatsiooni. Ha, ha, ha! — (Venäläisen on tapana nauraa ensimmäisenä omalle sukkeluudelleen.)
— He, he, he! — naurahti myös ruhtinas Cocó suopeasti, patrioottina ja kaikenlaisten kotimaisten tuotetten suojelijana.
(Älköön lukija tuota ihmetelkö älköönkä olko pahoillaan: kukapa voi taala, ett'ei hän itse Aleksandran teatterin partterilla istuessaan ja sen ilmaa hengittäessään, ole taputtanut käsiään vielä laihemmalle sanasutkaukselle?)
—Merci, merci, — sanoi kreivitär, —Allons, allons, monsieur Fox, montrez, montrez nous ça.[93]
Passari laski vadin pienelle pyöreälle pöydälle. Vieraitten keskuudessa nousi vähäinen liike; muutamia päitä kurottautui. Kenraalit ne vaan korttipöydässä säilyttivät asemansa järkähtämättömän juhlallisuuden.
Spiritisti pörrötti tukkansa, rypisti kulmansa, lähestyi pöytää ja rupesi niillä tekemään liikkeitä ilmassa: krapu se käämyröitsi, peräytyi ja nosteli saksiaan. Spiritisti uudisti ja tihensi huitomisensa: krapu käämyröitsi vaan.
—Mais que doit elle donc faire?[94] kysyi kreivitär.
—Elle dolt rester immdbile et se dresser sur sa quiou[95] — vastasi hra Fox kovalla amerikalaisella murteella, tehden sormillaan tempoisia liikkeitä vadin päällä, mutta magnetismi ei vaikuttanut: krapu ei ollut tietääkseenkään; liikkui vaan liikkumistaan. Spiritisti ilmoitti silloin, ett'ei hän tällä haavaa ole tenhoissaan, ja läksi tyytymättömän näköisenä pöydän äärestä. Kreivitär rupesi häntä lohduttelemaan, vakuuttaen, että semmoista sattui joskus monsieur Homellekin… Ruhtinas Cocó vakuutti hänen sanansa todeksi. Ilmestyskirjan ja Talmudin tuntija puikahti salavihkaa pöydän luokse ja sysätä luikautti lujasti sormiaan krapuun päin, koetellen hänkin onneaan, mutta turhaan: katalepsiasta ei merkkiäkään. Silloin kutsuttiin passari ja käskettiin viedä krapu pois. Sen hän tekikin, hymyillen jälleen suun täydeltä. Oven takaa kuului hänen tirskauksensa… Kyökissä naurettiin sitten paljoüber diese Russen.[96]
Oman teon mies oli kokeitten aikana yhä edelleen poimiskellut akordeja, pysytellen molli-lajeissa, sillä mistäpäs sen tietää, mikä mitenkin vaikuttaa. — Nyt hän soitti ainaisen valssinsa ja sai tietysti mitä maireisimmat kiitokset.
Kilpailun innossa esiintyi kreivi X, verraton dilettantti (katso lukua I), lausuen oman keksimänsä chansonetin, joka oli alusta loppuun varastettu Offenbachista. Sen leikkisä jälkisäe sanoihin:Quel oeuf? quel boeuf[97] pani kaikki naisten päät heilahtelemaan oikealle ja vasemmalle; yksi naisista rupesi hiljalleen voivottamaankin, ja vastustamaton, välttämätön sanacharmant! charmant[98] kajahti kaikkien huulilta.
Irina katsahti Litvinowiin, ja hänen suupielissään vavahti jälleen tuo salainen, pilkallinen ilme… Mutta vielä elävämmäksi se kävi, jopa ilkkumiseenkin vivahti, kun ruhtinas Cocó, tuo aatelis-etujen edustaja ja puolustaja, rupesi latelemaan mielipiteitään äskeiselle spiritistille ja tietysti heti kohta päästi ilmoille kuuluisan lauseensa omistus-oikeuden järkäyttämisestä Venäjällä, letkauttaen ohimennen demokraattejakin. Amerikalainen veri kuohahti spiritistissä: hän rupesi väittämään vastaan. Ruhtinas puolestaan, tietty se, alkoi huutaa pauhata, uudistellen ilman mitään todisteluja:C'est absurde! Cela n'a pas le sens commun![99] Rikas Finikow rupesi puhumaan julkeuksia, huolimatta, kehenkä ne sattuivat. Jo rupesi Talmudin tuntija piipittämään, itse kreivitär Sh. rämisemään… Sanalla sanoen, nousi melkein samallainen sekamelu kuin Gubarewinkin luona; erotus kenties vaan se, ett'ei täällä ollut olutta eikä tupakan savua, ja ihmisetkin olivat paremmissa puvuissa.
Ratmirow koetti saada hiljaisuutta aikaan (kenraalit olivat jo lausuneet julki tyytymättömyyttänsä, ja Borisilta oli jo kuulunut:encore cette satanée politique!),[100] mutta yritys ei onnistunut. Samassa astui esiin korkea virkamies, noita luikertelevia, ja lupasi esittääle resumé de la question en peu de mots[101], mutta karille hänkin kävi. Hän ei nähtävästikään osannut kuulla muitten puheita loppuun asti eikä kyennyt käsittämään vastaväitteitä; siksipä hän vain muhenteli ja toisteli omia sanojaan niin yhtä mittaa ja oli niin ilmeisesti itsekin epätiedossa siitä, mikä iässä juuri oli itsela question, ett'ei muuta tulosta sopinut odottaakaan. Lisäksi Irinakin vielä syrjästä ärsytteli ja uhitteli väitteleviä toistensa kimppuun, silloin tällöin vilkaisten Litvinowiin ja nyykäyttäen päätä hänelle.
Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt, ihanat kasvot…
Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa…
Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit, lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "au secrétaire", mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran kysymykseen:qu'est ce que l'amour?[103] oli vastannut:une colique remontée au coeur,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen niistä oman sormuksensa.
Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä ihmis-elämää kaunistaa!
Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.
Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"
Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.
Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.
—Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame, — virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. —Vous vous êtes parfaitement moquée de nous tous.[105]
—Pas plus cette fois-ci que les autres[106] — vastasi Irina kylmäkiskoisesti.
— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.
— Niinkuin tahdotte.
— Hm.c'est clair.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin, tuota… Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen kirjoissa.
Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.
— Mitä te tarkoitatte?
Kenraali naurahti.
— Hän ei puhu mitään… pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.
Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.
— Parempi on olla vaiti kuin puhua… niinkuin eräät toiset puhuvat.
—Attrapá[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä alistumisella, — mutta pila sikseen… Hänellä on erinomaisen intressantit kasvot… Tuollainen… itseensä keskittyvä ilme… ja yleensä ryhti… Niin.
Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen, samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.
Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.
— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan turhanpäiten… Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.
Ratmirowia repäisi.
— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali, puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo herra näyttää karbonaariolta.[109]
— Todellakin? Ja kenenkä?
— No esimerkiksi Borisin…
— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?
Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli niitä hiljaa sormiensa nenillä.
— Tuon juuri… tuon… Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu…
— Minäkö suutuksissani? Ja miksi?
— En tiedä. Kenties teidän oli vastenmielistä kuulla tuota huomautusta, jonka minä rohkenin tehdä, ja joka koski…
Ratmirow takertui.
— Koski? — toisti Irina kysyvästi. — Tehkää hyvin, ilman ivaa ja pian.Minä olen väsynyt, minua nukuttaa. — Hän otti kynttilän pöydältä. —Koski?
— Koski juuri tuota samaista herra Litvinowia. Ja kosk'ei nyt enää ole epäilemistäkään, ett'ei hän ole suurissa määrin vetänyt teidän huomiotanne puoleensa…
Irina kohotti kätensä, jossa piteli kynttiläjalkaa, — liekki osui juuri hänen miehensä kasvojen tasalle. Katseltuaan häntä hetken aikaa tarkasti, melkein uteliaana, purskahti Irina äkkiä kovaan nauruun.
— Mikäs teidän nyt on? — kysyi Ratmirow, rypistäen silmiään.
Irina nauroi nauramistaan.
— Mikä teidän on? — uudisti kenraali, polkaisten jalkaansa.
Ratmirow tunsi olevansa loukattu, saaneensa pistoksen, ja samalla häntä hämmästytti tuon naisen kauneus, tuon naisen, joka niin keveänä ja rohkeana seisoi hänen edessään, raadellen häntä. Hän näki kaikki, näki kaikki hänen sulonsa, näki sirojen kynsien ruusuisen hohteen hänen hienoissa sormissaan, jotka tuossa lujasti pitelivät raskaan kynttiläjalan tummaa pronssia — ei tuo hohdekaan jäänyt häneltä huomaamatta — ja loukkaus tunkihe yhä syvemmälle hänen sydämmeensä.
Mutta Irina nauroi yhä.
— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? —Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.
— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.
Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain… Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.
Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta, vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään ja otti jälleen molemmin käsin päästään.
— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.
- Irina! Irina!
Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan, rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen sanonut parisenkaan tuntia sitten!
— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän epätoivoissaan.
Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla kasvoilla…
Litvinow ei saanut unta silmiinsä koko yössä, ei riisunutkaan. Hänen oli raskas olla. Rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä käsitti hän velvollisuuksien tärkeyden, lupausten pyhyyden ja olisi lukenut häpeäksi ruveta viekastelemaan oman itsensä edessä, peittelemään omaa heikkouttansa, omaa virheitänsä. Ensin hän tyrmistyi: kauan aikaa kalvoi häntä yhä sama, puoleksi itsetietoinen, epäselvä tunne, josta hän ei voinut päästä; sitten joutui hän kauhistuksen valtaan, ajatellessaan, että hänen tulevaisuutensa, hänen melkein valloittamansa tulevaisuus oli kätkeynyt pimeyteen, että hänen rakennuksensa, luja, vasta perustamansa kartano oli horjahtanut… Hän rupesi armotta nuhtelemaan omaa itseänsä, mutta hillitsi samassa nämä mielenpuuskat.
— Mikä heikkous, — ajatteli hän. — Ei nyt ole aikaa nuhteluihin; nyt pitää ryhtyä toimeen. Tanja on minun morsiameni, hän luottaa minun rakkauteeni, minun kunniaani; me olemme iäksi liitetyt toisiimme; me emme voi, emme saata toisistamme erota.
Vilkkaasti johti hän mieleensä kaikki Tatjanan ominaisuudet; hän poimiskeli niitä, hän luetteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hän koetti herättää itsessään liikutusta, hellyyttä.
— Ei ole kuin yksi keino jäljellä, — ajatteli hän sitten, — paeta, paeta heti, odottamatta hänen tuloansa, kiiruhtaa häntä vastaan. Tuleeko elämässäni Tanjan kanssa kärsimystä ja tuskaa osakseni, luultavissa se ei ole… mutta tuollaista ei missään tapauksessa sovi nyt ruveta punnitsemaan ja lukuun ottamaan. Velvollisuus on täytettävä, tulkoon sitten vaikka kuolema!
— Mutta sinulla ei ole oikeutta pettää häntä — kuiskutti toinen ääni; — sinulla ei ole oikeutta salata häneltä sitä muutosta, joka on tapahtunut tunteissasi. Kenties hän, saatuaan tietää rakastuneesi toiseen, ei enää tahdokaan ruveta vaimoksesi?
— Joutavia! Joutavia! — vastaili hän. — Tuo kaikki on sofismeja, häpeällistä viekastelemista, valheellista tunnollisuutta. Minulla ei ole oikeutta rikkoa antamaani lupausta; siinä se. Niinpä niin… Ja siksipä pitää lähteä täältä pois, tuota toista näkemättä…
Mutta nyt vihlasi kipeästi Litvinowin sydäntä; häntä alkoi vilustaa, pikainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, hampaat kolahtivat yhteen. Häntä venytti ja haukotti, niinkuin kuumeessa. Viivähtelemättä enää viimeisessä ajatuksessaan, koetti hän tukauttaa sen, kääntyä pois siitä, ja alkoi ihmetellä ja kummastella, mitenkä hän saattoi jälleen… jälleen rakastua tuohon turmeltuneesen suuren maailman lapseen, jonka olosuhteita hän inhosi ja vihasi. Hän yritti kysäistä omalta itseltään: tokkohan sinä vainenkaan olet rakastunut? eikä kysynytkään; viittasi vain kädellään, mutta hänen vielä ihmetellessään ja kummastellessaan, alkoivat jo ihanat kasvot astua hänen eteensä, selviten ikäänkuin pehmeästä, tuoksuvasta usmasta; sätehikkäät ripset kohosivat, ja lumoavat silmät tunkivat hiljaa, vastustamattomasti hänen sydämmeensä, ja ääni helähteli niin kirkkaasti, ja nuoren valtijattaren loistavat olkapäät kuulsivat raikasta, tulista hempeyttä…
Aamuksi oli Litvinowissa vihdoin kypsynyt ratkaisu. Hän päätti lähteä samana päivänä matkalle Tatjanaa vastaan, ensin kohdattuaan Irinan vielä viimeisen kerran ja sanottuansa hänelle, jos tarvis vaatisi, kaiken totuuden ja erotaksensa hänestä sitten ainaiseksi.
Hän järjesti ja pani kokoon tavaransa, odotteli, kunnes kello oli kaksitoista, ja läksi Irinan luokse, mutta nähtyään hänen puoleksi verhotut akkunansa, tunsi hän rohkeutensa kerrassaan masentuvan… hän ei uskaltanut astua hotellin kynnyksen yli.
Hän läksi Lichtenthalin lehtokujalle ja käveli sitä muutaman kerran edes takaisin.
— Herra Litvinowille kunnioitukseni! — kajahti äkkiä pilkallinen ääni kiireesti ohi kiitävästä korkeasta "dogcartesta". Litvinow nosti silmänsä ja huomasi kenraali Ratmirowin, joka istui ruhtinas M:n, tunnetun urheilijan ja englantilaisten ajopelien ja hevosten ystävän, vieressä. Ruhtinas piti ohjaksia ja kenraali oli kumartunut sivulle ja nauroi, pitäen hattuansa korkealla ilmassa. Litvinow kumarsi hänelle ja läksi, ikäänkuin salaisen käskyn saatuaan, juoksujalassa Irinan luokse.
Hän oli kotona. Litvinow käski ilmoittaa tulonsa, ja hänet otettiinkin heti vastaan. Irinalla oli yllään aamupusero leveillä avonaisilla hihoilla. Hänen kasvonsa, yhtä kalpeat kuin eilenkin, mutta ei niin tuoreet kuin eilen, osoittivat väsymystä, jota vielä selvemmin ilmoitti se raukea hymy, jolla hän vierastansa tervehti. Hän ojensi Litvinowille kätensä ja katsahti häneen lempeästi, mutia hajamielisesti.
— Kiitos, että tulitte — virkkoi hän valittavalla äänellä ja laskeutui nojatuoliin. — Minä en voi oikein hyvin tänään; yö oli levoton. No mitäs sanotte eilisillasta? Enkö minä ollut oikeassa?
Litvinow kävi istumaan.
— Minä tulin tänne, Irina Pavlovna… — alkoi hän.
Irina oikaisihe samassa ja kääntyi vieraansa puoleen, luoden häneen tutkivan, terävän katseen.
— Mikä teitä vaivaa? — huudahti hän. — Te olette kalman kalpea. Te olette sairas. Mikä teitä vaivaa?
Litvinow kävi hämille.
— Minuako, Irina Pavlovna?
— Oletteko saanut pahoja sanomia? Onko joku onnettomuus tapahtunut?Puhukaa, puhukaa!
Litvinow katsahti vuoroonsa Irinaan.
— En ole saanut pahoja sanomia — virkkoi hän, ei ilman ponnistusta, — mutta onnettomuus on todella tapahtunut, suuri onnettomuus… ja se se minut toikin teidän luoksenne.
— Mikä onnettomuus?
— Se… että…
Litvinow yritti jatkaa… mutta ei voinut. Kätensä hän vaan puristi niin lujasti yhteen, että sormet rusahtivat. Irina kumartui eteenpäin ja näytti kivettyneeltä.
— Voi! Minä rakastan teitä! — riuhtasihe viimein koleana voivotuksena Litvinowin rinnasta. Hän käänsi päänsä toisaanne, ikäänkuin olisi tahtonut kätkeä kasvonsa.
— Mitenkä, Grigori Mihailitsh!? Tekö… — Ei Irinakaan saanut sen enempää sanotuksi. Hän heittäytyi nojatuolin selkämystä vasten ja nosti molemmat kädet silmilleen… Te… rakastatte minua, niinkö?
— Niin… niin… niin — toisti Litvinow raivokkaasti, yhä enemmän kääntäen päätään toisaalle.
Kaikki vaikeni huoneessa. Sisään lentänyt perhonen räpisteli vapisevilla siivillään uutimien ja akkunan välissä.
Litvinow katkaisi äänettömyyden.
— Siinä, Irina Pavlovna, — alkoi hän, — siinä se onnettomuus, joka minua on kohdannut. Minun olisi pitänyt aavistaa sitä, välttää se, mutta pyörre tempasi minut nyt, kuten silloinkin, siellä Moskovassa. Kohtalo on nähtävästikin tahtonut minua pakottaa, ja taaskin teidän kauttanne, kärsimään nuo entiset tuskat, joitten ei olisi luullut enää uudistuvan… Minä vastustin… koetin vastustaa, mutta ihminen ei näy voivan karttaa kohtaloansa. Minä puhun tätä teille sitä varten vain, että pikemmin saataisiin loppuun tämä… tämä tragikomedia. — Viimeiset sanat lausuttiin uudella raivostumisen ja häpeämisen puuskalla.
Litvinow vaikeni taas. Perhonen räpytteli ja vapisi edelleen.
Irina ei ottanut pois käsiään silmiltänsä.
— Ettekö ole pettynyt omassa itsessänne? — kuului hänen kuiskauksensa noitten valkoisten, ikäänkuin verettömien käsien alla.
— En ole pettynyt, — vastasi Litvinow soinnuttomalla äänellä. — Minä rakastan teitä enemmän kuin koskaan ketään olen rakastanut. En rupea teitä moittimaan: sehän olisi kovin mieletöntä; en rupea uudestaan sanomaan, että tämä kenties olisi ollut mahdotonta, jos te itse olisitte menetellyt toisin minun kanssani… Tietysti on vika minun yksin. Luotin itseeni liian paljon; se se minut turmioon vei. Minä olen ansainnut rangaistukseni, ettekä te suinkaan ole sitä osannut odottaa. Te ette tietystikään saattanut ottaa lukuun, että minulle olisi ollut paljoa vähemmin vaarallista, jos te ette olisi niin syvästi tuntenut väärintekoanne, luuloteltua väärintekoanne minua kohtaan ja tahtonut sitä sovittaa… mutta tehty mikä tehty Minä olen tahtonut vaan selittää teille tilani; tuskallinen se on muutoinkin… Ei pidä ainakaan oleman, niinkuin te sanotte, väärinkäsitystä, ja minun tunnustukseni vilpittömyys on toivoakseni lieventävä sitä loukkausta, jota te ette saata olla tuntematta.
Litvinow oli puhunut, silmiään nostamatta, ja vaikkapa hän olisi Irinaan katsahtanutkin, ei hän kumminkaan olisi voinut huomata hänen kasvojensa ilmeitä, Irina kun edelleen piti käsiään silmillänsä. Nämä ilmeet ne kumminkin olisivat häntä varmaankin hämmästyttäneet: niissä asui sekä pelkoa että iloa ja omituista onnellista raukeutta ja levottomuutta. Silmät tuskin välählelivät alaspainuneitten luomien alla, ja pitkällinen, tempoileva hengitys jäähdytti avonaisia, ikäänkuin janoavia huulia…
Litvinow oli vaiti, odotellen äännähdystä, vastausta… Turhaan!
— Minulla, — aloitti hän — minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin lähteä. Tulin sanomaan teille jäähyväisiä.
Irina laski verkalleen kädet polvillensa.
— Mutta, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän — muistaakseni sanoitte te, että se se henkilö, josta te olette puhunut, tulee Badeniin? Odotatteko häntä?
— Kyllä, mutta minä kirjoitan hänelle… hän pysähtyy jossain… esimerkiksi Heidelbergissä.
— Vai niin! Heidelbergissä… Niin… Siellä on varsin hyvä… mutta kaikki tämä muuttaa nyt teidän suunnitelmanne. Oletteko varma, Grigori Mihailitsh, siitä, ett'ette liioittele,et que ce n'est pas une fausse alanne?[110]
Irina puhui hiljaa, melkein kylmästi, pienillä pysäyksillä, ja katsellen syrjään, akkunaan. Litvinow ei vastannut mitään hänen viimeiseen kysymykseensä.
— Mutta miksikä te puhuitte loukkauksesta? — jatkoi Irina. — En minä ole loukattu… en suinkaan! Ja jos tässä kukaan on syyllinen, — ette ainakaan te, ette te yksin… Muistakaa meidän viimeisiä keskustelujamme, silloin huomaatte, ett'ette te ole syyllinen.
— En ole milloinkaan epäillyt teidän jalomielisyyttänne, — virkkoi Litvinow hampaittensa välistä, — mutta minä haluaisin tietää, hyväksyttekö te minun aikomukseni.
— Lähteäkö pois?
— Niin.
Irina katseli yhä syrjään.
— Ensi hetkenä tuntui minusta teidän aikomuksenne ennen-aikaiselta… mutta nyt olen tarkemmin miettinyt teidän sanojanne… ja ell'ette todellakaan ole erehtynyt, niin arvelen minä, että teidän on lähteminen. Se on parempi… parempi meille molemmille.
Irinan ääni oli hiljennyt hiljenemistään ja itse puhe käynyt yhä hitaammaksi.
— Kenraali Ratmirow saattaisi todellakin huomata, — yritti Litvinow.
Irina loi silmänsä jälleen alas, ja jotain kummallista elähti hänen suupielissään, — elähti ja katosi.
— Ei. Te ette käsittänyt minua, — keskeytti hän. — Miestäni en ajatellut. Ja mitäpä olisi syytäkään siihen? Ei hänellä olisi mitään huomaamista, mutta minä sanon vieläkin kerran: ero on välttämätön meille kummallekin.
Litvinow nosti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle. "Kaikki on lopussa", ajatteli hän; "täytyy lähteä".
— Ja nyt, — lausui hän ääneensä, ja äkkiä alkoi häntä hirvittää, niinkuin olisi hän julistamassa omaa tuomiotansa, — minun on vaan sanominen teille jäähyväiset. Minä en voi muuta kuin toivoa, ett'ette säilyttäisi minusta pahoja muistoja… ja jos me joskus…
Irina keskeytti hänet taas:
— Malttakaa, Grigori Mihailitsh! älkää vielä sanoko jäähyväisiä. Se olisi hätäilemistä.
Litvinowin sydämmessä sävähti, mutta samassa tunkesi sinne polttava tuska kaksinkertaisella voimalla.
— Mutta minä en voi jäädä! — huudahti hän.— Miksikä? Miksikä pitkittää tätä riutumusta?
— Älkää vielä sanoko jäähyväisiä, — toisti Irina. — Minun pitää nähdä teidät vielä kerta… Taaskin tuollainen mykkä ero, niinkuin Moskovassa — ei, min'en tahdo sitä. Nyt saatte mennä, mutta teidän pitää luvata minulle, luvata kunniasanallanne, ett'ette lähde Badenista, ennenkuin olemme vielä kerran tavanneet toisiamme.
— Niinkö tahdotte?
— Minä vaadin sitä. Jos lähdette pois, sanomatta minulle hyvästi, niin sitä minä en milloinkaan anna teille anteeksi, kuulitteko: en milloinkaan!… — Kummallista! — lisäsi hän, puhuen melkein itsekseen — min'en saata mitenkään käsittää olevani Badenissa… Tuntuu vaan kuin olisin Moskovassa… Saatte mennä.
Litvinow nousi.
— Irina Pavlovna, — virkkoi hän, — antakaa minulle kätenne.
Irina pyöritti päätään.
— Johan minä ilmoitin, ett'en tahdo sanoa jäähyväisiä.
— En minä jäähyväisiksi pyydäkään.
Irina oli ojentaa hänelle kätensä, mutta katsahdettuaan Litvinowiin, ensi kertaa hänen tunnustuksensa jälkeen, veti hän kätensä jälleen pois.
— Ei, ei, — kuiskasi hän, — en anna teille kättäni. En… en… Menkää.
Litvinow kumarsi ja läksi. Hän ei voinut tietää, miksikä Irina oli kieltänyt häneltä viimeisen ystävällisen kädenpuristuksen. Hän ei voinut tietää, mitä Irina pelkäsi.
Litvinow läksi ulos, mutta Irina laskeusi takaisin nojatuoliin ja kätki jälleen kasvot käsiinsä.
Litvinow ei palannut kotiansa. Hän läksi vuoristoon, samosi tiheään metsään ja heittäysi siellä kasvoilleen maahan.
Siinä asennossa hän viipyi tunnin verran.
Ei hän tuskitellut, ei hän itkenyt. Se oli vaan kummallista, raskasta ja ahdistavaa riutumista. Tällaista ei hän ollut vielä koskaan kokenut; se oli sietämättömän jäytävää, kalvavaa tyhjyyttä: tyhjyyttä omassa itsessään, ympärillään, kaikkialla… Ei hän ajatellut Irinaa eikä hän ajatellut Tatjanaa. Hänessä oli yksi ainoa tunne: isku oli käynyt, ja elämä lyöty poikki, poikki kuin köysi, ja se oli jotain salaperäisiä, mutta kylmää, joka oli temmaissut hänet ja kuljettaa häntä nyt eteenpäin. Välistä tuntui kuin olisi tuuliaispää syössyt hänen päällensä: hän tunsi kiivasta kieputusta ja sen tummain siipien epäsuhtaisia iskuja…
Hänen päätöksensä ei kumminkaan järkähtänyt. Jäädä Badeniin… siitä ei saata olla puhettakaan. Ajatuksissaan oli hän jo matkalla: hän istuu jo tärisevässä, savuisessa vaunussa ja kiitää ja kiitää tuonne sanattomaan, elottomaan kaukaisuuteen….
Vihdoin hän nousi ja nojasi päänsä puuta vasten. Siinä hän istui liikahtamatta; toisella kädellään vaan tietämättänsäkin heilutellen määränperäisesti sananjalan ylimmäistä lehteä.
Lähenevien askelten rapina herätti hänet huumauksesta. Kaksi sysimiestä tuli jyrkkää polkua myöten, suuret säkit seljässä.
— Jo on aika! — kuiskasi Litvinow ja laskeutui sysimiesten jälkeen kaupunkia kohti. Siellä poikkesi hän rautatien asemalle ja lähetti sieltä sähkösanoman Tatjanan tädin, Kapitolina Markovnan, nimelle. Siinä hän ilmoittaa heti kohta lähtevänsä Badenista ja määrää yhdyntäpaikaksi Schröderin hotellin Heidelbergissä.
— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi jättää?
Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.
Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.
Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös, tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten… Nähtävästi ei hän ollut liikahtanutkaan.
Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja tarttui kiinni tuolin nojiin.
— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.
Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.
Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.
— Ei se tee mitään… minä en tiedä todellakaan… minä taisin tässä nukahtaa…
— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään ilmoittamatta… Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta vaatia. Ja koska minä tänään matkustan…
— Tänäänkö? mutta sanoittehan te aikovanne ensin kirjoittaa kirjeen…
— Minä lähetin sähkösanoman.
— Vai niin! Te olette nähnyt tarpeelliseksi jouduttaa lähtöänne. Ja milloinka aiotte lähteä? Minä tarkoitan: mihin aikaan päivästä?
— Kello seitsemän illalla.
— Vai kello seitsemän! Ja nyt tulitte jäähyväisille?
— Niin, Irina Pavlovna, jäähyväisille.
Irina vaikeni hetkisen.
— Minä olen teille kiitollinen, Grigori Mihailitsh; teidän ei suinkaan ollut helppo tulla tänne.
— Totta kyllä, Irina Pavlovna; raskasta se oli.
— Elämä on yleensäkin raskasta, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?
— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.
Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.
— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista… sillä jokainen viivytys… sillä… sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi, sanoitte näyttelijäksi… niinhän te, muistaakseni, sanoitte…
Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja kätensä pöydän laitaan…
— Sillä minä rakastan teitä… — kuiskasi hän kokoonpuristettujen sormiensa välitse.
Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa. Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.
— Niin… minä rakastan teitä… minä rakastan teitä… ja te tiedätte sen.
— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?
— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää matkustaa pois, viipymättä… minä… me… emme saa viivytellä. Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä… Hyvästi! — lisäsi hän, kavahtaen ylös. — Hyvästi!
Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow seisoi taampana, kuni huumautunut…. Vielä kerran virkkoi Irina: "hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen katsahtamatta.
Litvinow oli yksin eikä pitkään aikaan voinut tointua. Vihdoin hän heräsi huumauksestansa, riensi kabinetin ovelle, lausui Irinan nimen kerran, toisen, kolmannen… Hän oli jo tarttua ovenripaan…
Hotellin portailla kuului kenraali Ratmirowin heleä ääni.
Litvinow painoi hatun päähänsä ja astui portaille. Tuo sievä kenraali seisoi ovenvartijan kammion edessä ja selitteli huonolla saksankielellä tahtovansa vuokrata vaunut koko huomispäiväksi. Huomattuaan Litvinowin, nosti hän jälleen hattunsa luonnottoman korkealle ja edeskantoi hänelle jälleen "kunnioituksensa". Hän teki ilmeistä ivaa Litvinowista, mutta tällä ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Tuskin vastattuaan Ratmirowin kumarrukseen, kiiruhti hän asuntoonsa.
Siellä jäi hän seisomaan valmiiksi pakatun ja suljetun matka-arkkunsa ääreen. Hänen päätänsä pyörrytti, ja sydän värisi kuin soittimen kieli. Mitä tehdä nyt? Olisiko hän tuollaista voinut aavistaakaan?
Niin, kyllä hän oli sellaista aavistanut, niin uskomattomalta kuin se nyt näyttikään. Tapaus oli nyt kohdannut häntä kuin ukkosen isku, mutta hän oli sitä aavistanut, vaikk'ei rohjennutkaan sitä tunnustaa, mutta eihän hän ollut tiennyt mitään varmaan… Kaikki hänessä hämmentyi ja sekaantui; hän ei voinut koota ajatuksiansa. Hänen mieleensä muistui Moskova, muistui, kuinka "tuo" silloinkin oli tullut tuuliaispään lailla. Häntä ahdisti; riemastus, mutta iloton ja toivoton, runteli ja raateli hänen rintaansa. Ei hän olisi kaiken maailmankaan aarteista suostunut siihen, että Irinan lausumat sanat eivät todella olisi olleet hänen lausumiansa… Ja sittenkin… nuo sanat eivät voi muuttaa hänen päätöstänsä. Hän ei horju nytkään, vaan pysyy lujana kuin pohjaan laskettu ankkuri.
Litvinow ei voinut koota ajatuksiansa… niin kyllä; mutta tahto oli hänessä vielä jäljellä, ja hän komenteli omaa itseänsä niinkuin käskyläistä konsanaankin. Hän soitti passarin, vaati laskun, tilasi paikan illan omnibusvaunuissa; hän poisti itseltään tahallansa kaikki peräytymisen mahdollisuudetkin.
— Tulkoon sitten vaikka kuolema, puheli hän, niinkuin edellisenä, unettomana yönäkin. Kovin tämä lause miellytti häntä.
— Tulkoon sitten vaikka kuolema, toisteli hän myötäänsä, hiljalleen kävellen huoneessansa edestakaisin ja silloin tällöin vain ehdottomasti sulkien silmänsä ja pidättäen hengitystään, kun "nuo" sanat, nuo Irinan sanat, tunkeutuivat hänen sydämmeensä ja tulena polttivat sitä.
— Kahta kertaa ei näy voivan rakastua — ajatteli hän. — Kun toinen elämä on sinuun saanut, ja sinä olet päästänyt sen sisääsi, silloin et tuosta myrkystä enää ikinä pääse; ei ne siteet enää katkea! Niin, mutta mitäpäs se nyt todistaa? Onneako… Onko se sitten mahdollista? Sinä rakastat häntä, olkoon menneeksi… ja hän… hän rakastaa sinua…
Mutta tässä hänen täytyi jälleen ottaa oma itse kouriinsa. Niinkuin vaeltaja, joka yön pimeässä huomaa kaukana valontuikkeen eikä hetkeksikään päästä sitä näkyvistään, peljäten eksyvänsä, niin Litvinowkin kiinnitti kaikin voimin huomionsa yhteen ainoaan kohtaan, yhteen ainoaan päämäärään. Astua morsiamensa luokse, eikä juuri morsiamensakaan (hän koetti olla ajattelematta Tanjaa), vaan hotellihuoneesen Heidelbergissä, — se seisoi hänen edessään järkählämätönnä, se oli valontuike hänen tiellään. Mitä sitten tapahtuu, — sitä hän ei tiennyt eikä tahtonut tietääkään. Yksi oli varma: takaisin hän ei käänny.
— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti kelloonsa.
Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.
Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.
Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut nainen…
— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.
Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.
* * * * *
Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä, koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille samassa hotellissa, missä itsekin majaili.
Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna vastauksen. Irina kirjoittaa:
"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin. Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."
Kaksi viimeistä sanaa oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla ja rohkealla, tarmokkaalla käsialalla.
Rautatien asemasillalle oli elokuun 18 p:nä kello 12:n tienoissa kokoontunut runsaasti yleisöä. Siellä oli Litvinowkin.
Vähäistä ennen oli Irina tullut häntä vastaan, ajaen avonaisissa vaunuissa miehensä ja erään toisen, vanhanpuoleisen, herran kanssa. Irina oli huomannut Litvinowin; jotain epäselvää oli välähtänyt hänen silmissään, mutta hän oli heti piiloittunut päivänvarjonsa suojaan.
Kummallisesti oli Litvinow eilisestään muuttunut. Hänen ulkonainen ihmisensä, hänen liikkeensä, hänen kasvojensa ilme — kaikki oli nyt toisellaista. Ja toisellainen hän oli omastakin mielestään. Itseensä luottamus oli kadonnut, mielenrauha oli kadonnut, samoin kunnioituskin omaa itseänsä kohtaan. Entisestä sopusoinnusta sielussa ei ollut jälkeäkään. Äsköiset, poistamattomat mielenliikutukset yksin olivat nyt hänessä vallalla. Se oli tuommoista outoa tunnelmaa, voimakasta, suloista ja — pahaa. Salaperäinen vieras oli hiipinyt pyhäkköön ja anastanut sen ja ottanut siellä sijansa, sanaakaan sanomatta, ja rehenteli nyt siellä kuni isäntä uutistalossaan. Litvinowia ei enää hävettänyt; häntä pelotti, ja samassa alkoi hänessä kiehahdella epätoivoinen uskaliaisuus. Voitetuille, sotavangiksi otetuille, on tuttua tämä ristiriitaisten tunteiden sekaannus; eikä se ole outoa varkaallakaan, ensimmäisen varkauden perästä. Ja Litvinow oli voitettu, voitettu äkkiarvaamatta… ja mihin nyt oli saanut hänen rehellisyytensä?
Juna oli myöhästynyt muutamia minutteja.
Litvinowin riutuminen oli muuttunut tuskaksi; hänen oli mahdoton pysyä asemillaan. Kalpeana hän liikkui ja tunkeili väkijoukossa.
— Hyvä Jumala! — ajatteli hän. — Olisipa edes yksikään vuorokausi vielä!…
Ensimmäinen katsahdus Tanjaan, ensimmäinen katsahdus Tanjaan… se se häntä hirvitti… se silmänräpäys oli elettävä niin pian kuin mahdollista. Mutta sitten? Sitten… tulkoon sitten mitä hyvänsä!… Ei hän enää tehnyt mitään päätöksiä, ei hän enää taannut itseään. Eilinen lempilause välähti kirpaisten hänen mielessään…
Tällaisena hän nyt on tullut vastaan-ottamaan Tanjaa…
Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina… Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi… Kas niin: hän oli huomannut Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.
Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.
Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan, otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.
— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.
Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.
Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä kimeällä ja laulavalla äänellä… Hän veti heti huomiota puoleensa.
Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja… Litvinow huokasi helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse. Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut, kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle. "Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua… ja minä… ja minä .."
Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.
— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh; hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos, tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas? Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla, pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!
— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?
— Niin on… — vastasi toinen hampaittensa välistä.
Vaunut pysähtyivät viimein hotellin eteen. Litvinow saattoi matkustajat heille vuokrattuun numeroon, lupasi pistäytyä tunnin perästä ja palasi omaan huoneesensa.
Hetkeksi haihtunut lumous valtasi hänet jälleen, heti kun hän oli astunut kamariinsa. Täällä, tässä huoneessa, halliisi eilisestä saakka Irina. Kaikki täällä puhui hänestä, itse ilmakin näkyi säilyttäneen salaiset jäljet hänen käynnistään… Litvinow tunsi taaskin olevansa hänen orjansa. Hän sieppasi esille Irinan nenäliinan, jonka oli kätkenyt povellensa, painoi siihen huulensa, ja hienona myrkkynä läksi silloin virtailemaan hänen suonissaan päivänpaisteisia muistelmia. Hän ymmärsi silloin, että nyt on palajaminen mahdotonta, valinta myöhäistä. Tatjanan herättämä surumielinen liikutus oli sulanut kuin tulessa lumi; katumus oli turtunut… turtunut niin, että kiihkokin asettui, ja mieleen iskenyt teeskentelemisen mahdollisuus — ei sekään enää tuntunut vieraalta… Rakkaus, Irinan rakkaus — se yksin oli nyt hänelle totuus ja laki ja omatunto… Tuo varovainen, järkevä Litvinow ei edes ajatellutkaan, kuinka päästä tästä asemasta, ja kaiken kauheuden ja ilkeydenkin hän tunsi omituisen keveältä kannalta, ikäänkuin' taampaa vain.
Tuskin oli tuntiakaan kulunut, niin jo saapui Litvinowin luokse passari, ilmoittaen vasta saapuneitten daamien kutsuvan häntä luoksensa yleiseen saliin. Hän läksi sanantuojan perässä ja tapasi heidät jo täysissä tamineissa, hatut päässä. Sekä täti että Tatjana halusivat heti lähteä katselemaan Badenia, koskapa ilmakin oli niin kaunis. Kapitolina Markovna se etenkin oli menettänyt malttinsa. Oikein hänen tuli vähän paha mielikin, kuultuaan, ett'ei vielä ollut tavanmukaista, fashionablia, kokoontua Conversationshausin edustalle. Litvinow tarjosi hänelle kätensä — ja niin alkoi virallinen kävely. Tatjana kulki tätinsä rinnalla, tyynellä uteliaisuudella katsellen ympärilleen. Kapitolina Markovna jatkoi tiedustelujaan. Rulettipöytä, komeat croupierit, joita hän muualla olisi varmaankin luullut ministereiksi, heidän nopealiikkeiset kauhansa, kulta- ja hopeakasat viheriällä veralla, peliin osalliset vanhat rouvat ja koristellut lorelit — kaikki tuo teki sen, että Kapitolina Markovna joutui jonkinlaiseen äänettömään raivotilaan. Ei hän edes muistanut sitäkään, että nythän hänen olisi pitänyt ärhennellä. Tuijottaen hän vaan katseli katselemistaan, väliin hätkähtäen croupierien huudahduksista… Pienen luisen pallon surina ruletin komeroissa tunki hänen luihinsa ja ytimiinsä… Vasta sitten kuin oli tultu ulos raittiisen ilmaan, sai hän sen verran voimia kootuiksi, että huokasi syvään ja sanoi uhkapeliä aristokraattisuuden epäsiveelliseksi keksinnöksi.
Litvinowin huulille ilmaantui liikahtamaton, paha hymy. Hän puhui katkonaisesti ja eten kehdaten, niinkuin se, joka on harmissaan, tai jonka on ikävä…
Mutta äkkiä hän kääntyi Tatjanan puoleen ja hämmästyi: Tatjana katseli häntä tarkkaavasti ja sellainen ilme kasvoillaan kuin itsekin olisi epäselvillä siitä, mitä mielessä alkoi liikkua. Litvinow nyökäytti hänelle päätään, Tatjana vastasi samalla tavalla ja katsahti häneen jälleen kysyvästi, jonkinlaisella ponnistuksellakin, ikäänkuin Litvinow olisi ollut hänestä kauempana kuin olikaan.
Litvinow saattoi daaminsa loitommas Conversationshausista, kulki ohi "Venäjän puun", jonka alla jo istua uljaita maanmiehiä, ja kääntyi vieraineen Lichtenthaliin päin. Tuskin oli tultu sinne vievälle lehtokujalle, niin huomasi hän kaukaa Irinan.
Hän oli tulemassa heitä kohti miehensä ja Potuginin kanssa. Litvinow kalpeni kalmanvaaleaksi, kulkuansa kumminkaan hidastuttamatta. Tultuaan heidän kohdalleen, kumarsi Litvinow, sanaakaan sanomatta. Irina kumarsi myöskin kohteliaasti, mutta kylmästi, ja kulki ohitse, heitettyään pikaisen silmäyksen Tatjanaan… Ratmirow kohotti hattunsa korkealle. Potugin murahti jotain…
— Kukas se rouva oli? — kysäsi äkkiä Tatjana, joka siihen saakka tuskin oli suutaan avannut.
— Sekö? — toisti Litvinow. — Sekö? Se oli muuan rouva Ratmirow.
— Onko hän Venäläinen?
— On.
— Täälläkö te olette häneen tutustunut?
— En. Tunnen hänet jo ennestään.
— Hän on niin kaunis.
— Huomasitko sinä hänen toalettiansa? — sekaantui Kapitolina Markovna.— Kymmenen perhettä voisi vuoden umpeensa elättää pelkästään hänenpitsiensä hinnalla. Oliko se hänen miehensä, se toinen? — kysäsi hänLitvinowilta.
— Oli.
— Mahtaa olla hirmuisen rikas.
— Enpä todellakaan osaa sanoa. Tuskin vaan.
— Mikä hän on?
— Kenraali.