— Kuinka erinomaiset silmät! — virkkoi Tatjana, — ja ilmekin niissä niin kummallinen: sekä haaveksiva että terävä… En minä ole sellaisia silmiä koskaan nähnyt.
Litvinow ei vastannut mitään. Hän oli jälleen tuntevinaan kasvoillansa Tatjanan kysyvän katseen, mutta siinä hän erehtyi: Tatjana katseli maahan, katseli hiekkaista tietä.
— Herrainen aika! Kuka tuo tarhapöllö on? — huudahti äkkiä Kapilolina Markovna, osoittaen sormellaan matalia char-à-bane-rattaita, joissa julkeasti loikoi muuan punatukkainen, kippuranenäinen naisihminen tavattoman uhkeassa puvussa, punasinervät sukat jalassa.
— Tarhapöllökö? Hyvät ihmiset, sehän on mamseli Corá.
— Kuka?
— Mamseli Corá, kuuluisa parisitar.
— Tuoko marakatti? mutta rumahan se on.
— Eipä se näy olevan esteenä.
Kapilolina Markovna kohautti vaan olkapäitään.
— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.
— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.
— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta niissä ei ole säädyllistä istua.
Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki, jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.
Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen täplän…
Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain… tiedottomasti, vähitellen.
— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna, päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja, aatelkaa!
— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.
Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui mietteisinsä.
— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?
— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti…
Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.
— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja päätään nyökytellen.
Litvinow tarttui häntä heti käteen.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni tulitte vastaan yhdessä… niin vast'ikään, lehtokujassa.
— Niin, minä se olin.
Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.
— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani, sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh, maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.
Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.
— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.
— Baden on todellakin miellyttävä paikka, — vastasi Potugin, luoden syrjäisen silmäyksen Tatjanaan; — erittäin miellyttävä paikka on Baden.
— Kyllä, mutta liian aristokraattinen, mikäli minä osaan päättää.Me olemme — hän viittasi Tatjanaan — asuneet koko tämän aikaaDresdenissä… Se on myöskin sangen intressantti kaupunki, mutta täälläon sanalla sanoen rout.
— Sattuipas lempisana — ajatteli Potugin itsekseen ja lausui sitten ääneen: — siinä te olette aivan oikeassa, mutta sen sijaan on luonto täällä erinomaisen ihana, ja paikkakunta on sitä laatua, että sellaista turhaan hakee muualta. Teidän matkatoverinne varmaankin on samaa mieltä. Eikö niin, hyvä neiti? — lisäsi hän, kääntyen suoraan Tatjanaan.
Tatjana nosti suuret, kirkkaat silmänsä Potuginiin. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän, mitä he nyt hänestä tahtovatkaan, ja miksikä Litvinow oli jo ensi päivänä tehnyt hänet tuttavaksi tämän tuntemattoman miehen kanssa, joka kyllä näyttää viisaalta ja hyväntahtoiselta ja katsoo häneen niin kohteliaasti ja ystävällisesti.
— Niin, — sanoi hän vihdoin, — täällä on varsin kaunista.
— Teidän pitää käydä vanhassa linnassa, — jatkoi Potugin, — erittäinkin kehoittaisin teitä käymään Iburgissa.
— Saksin Sveitsi… — yritti Kapilolina Markovna.
Vaskitorvien täräys vyörähti pitkin lehtokujaa: preussilainen sotaorkesteri Rastadtista (vuonna 1862 oli Rastadt vielä liittovaltain linnana) oli aloittanut viikkokonserttinsa paviljonissa. Kapilolina Markovna kavahti pystyyn.
— Musikki! — virkkoi hän, — musikkià la conversation. Pitää lähteä sinne. Onhan kello jo lyönyt kolme, vai kuinka? Eikös se ole tähän aikaan kuin yleisö kokoontuu?
— Kyllä, — vastasi Potugin, — nyt on se kaikkein muodinmukaisin hetki, ja soittokin on erittäin hyvää.
— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.
— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.
— Varsin kernaasti, m'sjö… m'sjö… —
— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.
Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivätConversationshausia kohti.
Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden, toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa. Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti, melkein tutkivasti.
Samoin kävi Conversationshausinkin edustalla, pöydän ääressä, johon he istahtivat neljän kesken. Erotus oli vaan se, että Litvinowin äänettömyys nyt, väkijoukon levottomassa humussa ja musikin raikuessa ja räikyessä, näytti luonnollisemmalta. Kapitolina Markovna tuli, niinkuin sanotaan, haltijoihinsa. Potugin tuskin ennätti vastailla hänelle ja tyydyttää hänen uteliaisuuttansa. Kaikeksi onneksi ilmestyi ohikulkevain joukossa äkkiä rouva Suhantshikowin laiha olento, ja samassa välähtivät nuo silmät, jotka eivät ikinä asemillaan kestäneet. Kapilolina Markovna tunsi hänet heti, kutsui luokseen ja pani istumaan saman pöydän ääreen, ja — nyt alkoi sanojen tulo ja tulva.
Potugin kääntyi Tatjanan puoleen ja rupesi keskustelemaan hänen kanssaan hiljaisella, pehmeällä äänellä, lempeä ilme hiukan alas painuneilla kasvoilla. Tatjana vastaili hänelle sujuvasti ja vapaasti, itsekin sitä ihmetellen. Hänen oli mieluista puhella tämän vieraan, tuntemattoman miehen kanssa, sillä välin kuin Litvinow yhä istui liikahtamatta, entinen järkähtämätön, paha hymy huulillaan.
Tuli päivällis-aika. Soitto vaikeni, väkijoukko alkoi harveta. Kapitolina Markovna sanoi hellät jäähyväiset rouva Suhantshikowille. Erinomainen kunnioitus oli hänessä herännyt tätä rouvaa kohtaan, vaikka sitten myöhemmin sanoikin Tatjanalle, että rouva Suhantshikow on sentään tavattomasti ärtyisä ihminen, mutta sen sijaan tietää hän jok'ikisestä ihmisestä jok'ikisen asian. Ompelukoneet, arveli Kapitolina Markovna, pitää kumminkin hankkia, heti kuin häät on pidetty. Potugin sanoi hyvästi.
Litvinow läksi saattamaan daamejansa kotia. Hotellin ovella annettiin hänelle kirje. Hän astui syrjään ja repäisi kiireesti kuoren auki. Pienellä velinipaperin palasella luki seuraavat, lyijykynällä piirretyt, sanat: "Tulkaa tänä iltana kello seitsemän luokseni silmänräpäykseksi. Sitä rukoilee Teiltä Irina." Hän pisti kirjeen taskuunsa, kääntyi ympärinsä ja naurahti jälleen… Kelle? Miksi? Tatjana seisoi häneen selin.
Päivällistä aterioitiin yhteisessä pöydässä. Litvinow istui Kapilolina Markovnan ja Tatjanan välissä ja oli niin omituisesti vilkas, puheli, kertoi hauskoja juttuja, kaadellen laseihin itselleen ja naisille. Hän käyttihe niin vapaasti, että heidän vastassaan istuva franskalainen jalkaväen upseeri Strassburgista, piikkiparta ja viiksetà la Napoleon III, katsoi sopivaksi sekaantua heidän puheesensa, jopa esitti lopuksi maljankinà la santé des belles moscovites![112]
Päivällisen jälkeen saattoi Litvinow daamit heidän huoneesensa, seisoi hetken aikaa akkunassa, kulmat rypyssä ja ilmoitti sitten äkkiä olevansa pakotettu lähtemään eräälle asialle, luvaten varmasti tulla illaksi takaisin. Tatjana ei virkkanut mitään, kalpeni vaan ja loi silmänsä maahan. Kapitolina Markovnan oli tapana nukahtaa päivällisen päälle. Tatjana tiesi, että tämä tädin tapa oli Litvinowille kylläkin tunnettua, ja odotti Litvinowin käyttävän sitä hyödykseen ja jäävän hänen luokseen, varsinkin, kun hän ei vielä kertaakaan, heidän tänne tultuaan, ollut kahden kesken hänen kanssaan eikä puhunut hänelle mitään. Mutta nyt hän jo lähtee! Mitenkä tuo oli selitettävä? Ja yleensäkin oli Litvinowin koko käytös ollut sinä päivänä…
Litvinow läksi kiireimmiten, odottelematta vastaväitteitä. Kapilolina Markovna oikaisihe sohvalle, voivotellen, huokasi pari kertaa ja nukkui levollisesti.
Tatjana astui nurkkaan, istahti nojatuoliin ja pani kätensä lujasti ristiin rinnalleen.
Litvinow astui nopeasti Hôtel de l'Europen portaita ylös… Hänet pysäytti muuan noin kolmentoista vanha tyttönen, kasvot viekkaat, kalmukkilaiset. Hän oli nähtävästi vartioinut häntä ja virkkoi:
— Tänne näin, olkaa hyvä. Irina Pavlovna tulee heti.
Litvinow katsahti häneen kummastellen, tyttönen naurahti ja toisti:
— Tulkaa, tulkaa!
Hän saattoi Litvinowin pieneen huoneesen, joka oli vastapäätä Irinan makuuhuonetta, täynnä arkkuja ja kapsäkkejä. Tyttönen katosi kohta, painettuaan oven kiinnemmäs.
Tuskin oli Litvinow ennättänyt katsahtaa ympäriinsä, niin jo aukeni sama ovi selkoseljälleen, ja sisään astui Irina, yllään ruusunpunainen baalipuku, helmiä hivuksissa ja kaulassa. Hän riensi suoraa päätä Litvinowin luokse, tarttui hänen käsiinsä ja seisoi niin hetken aikaa äänetönnä; hänen silmänsä loistivat, ja rinta kohoili, ikäänkuin olisi hän juossut ylös vuoren rinnettä.
— Min'en saattanut vastaan-ottaa… teitä tuolla — puhui Irina kiirehtivällä kuiskutuksella — me olemme kutsutut päivällisille ja olemme juuri lähdössä, mutta minä tahdoin välttämättömästi tavata teitä. Olihan se teidän morsiamenne, jonka kanssa te tänään tulitte vastaani?
— Kyllä; minun morsiameni se oli — vastasi Litvinow, pannen painoa sanalle "oli".
— No niin, minä tahdoin nähdä teitä vaan hetkisen, sanoakseni teille, että te saatte pitää itseänne aivan vapaana, ett'ei se, mikä eilen tapahtui, suinkaan saa muuttaa teidän päätöksiänne…
— Irina! — huudahti Litvinow, — miksis puhut tuolla tavalla?
Hän lausui nämä sanat kovalla äänellä… Salaamaton intohimo helähti noissa sanoissa. Irina sulki ehdottomastikin silmänsä hetkiseksi.
— Voi sua armas! — jatkoi Irina, kuiskaillen vielä hiljemmin, mutta hillittömällä viehättymisellä. — Et tiedä, kuinka minä lemmin sua. Minä olen vain maksanut velkani sinulle, olen sovittanut entisen rikokseni… Voi mua! Min'en voinut antaa sinulle nuoruuttani, niinkuin olisin tahtonut, mutta minä en ole sälyttänyt päällesi mitään velvollisuuksia, ei ole mitään lupausta siteenä sulla, armas! Tee mitäs tahdot; sinä olet vapaa kuni ilma, sinua ei pidätä mikään; muista se, muista!
— Mutta minä en voi elää ilman sinua, Irina, — keskeytti Litvinow, nyt jo kuiskaamalla. — Eilisestä ruveten olen sinun omasi iäti… Sinun jalkaisi juuressa ainoastaan voin minä hengittää…
Vavisten painoi hän kasvonsa Irinan käsiin. Irina katsahti hänen kumartuneesen päähänsä.
— No tiedä sitten — virkkoi hän, — että minäkin olen valmis kaikkeen; en kaipaa ketään, en mitään. Päätä sinä, minä olen altis… Minäkin olen iäti sinun… sinun.
Joku koputti varovasti ovelle. Irina kumartui ja kuiskasi vielä kerran: "sinun omasi; hyvästi!" Litvinow tunsi hivuksissaan hänen hengityksensä, hänen huultensa kajonnan. Kun hän oikaisihe, ei Irinaa enää ollut huoneessa; hänen vaatteensa kahahtivat vaan käytävässä, ja kaukaa kuului Ratmirowin ääni:
—Eh bien! Vous ne venez pas?[113]
Litvinow istahti korkealle arkulle ja kätki kasvot käsiinsä. Naisentuoksu, hieno ja raikas, tuulahti häneen… Irina piteli hänen käsiään omissansa.
— Tämä on liikaa, — kävi kautta hänen mielensä, — tämä on liikaa. —
Tyttönen tuli huoneesen, myhähti hänen kysyvään katseesensa ja virkkoi:
— Olkaa hyvä ja lähtekää pois, ennenkuin…
Litvinow nousi ja meni ulos hotellista. Ei ollut ajattelemistakaan palata heti kotia: ensin oli tyyntyminen. Sydän löi kiihkeästi ja epätasaisesti; tuntui kuin maa hänen jalkainsa alla olisi hiljalleen huojahdellut.
Hän läksi jälleen kulkemaan Lichtenthalin lehtokujaa pitkin. Hän ymmärsi, että ratkaiseva hetki oli nyt tulossa; siirtää asiata kauemmas, peitellä, kartella — se käy nyt jo mahdottomaksi; selitys Tatjanan kanssa on välttämätöntä. Hän kuvaili mielessään, kuinka Tatjana istuu siellä liikahtamatta, odotellen häntä… Litvinow aavisteli itsessään, mitä hän on Tatjanalle sanova, mutta kuinka ryhtyä tuohon, kuinka aloittaa? Hän oli sysännyt luotansa koko säännöllisen, kunnollisen, tukevan tulevaisuutensa; hän tiesi syöksyvänsä nyt suin päin kuiluun, jonne ei saisi katsahtaakaan… Se ei häntä levottomaksi tehnyt; sehän oli päätetty asia. Mutta kuinka on hän astuva tuomarinsa eteen? Ja jospa siinä todellakin tuomarina seisoisi enkeli, säkenöitsevä säilä kädessä — helpommalta tuntuisi pahantekijän sydämmessä… nyt sen sijaan täytyy kenties hänen itsensä iskeä puukko… Ilkeätä! Mutta palaita, kieltäytyä tuosta toisesta, käyttää hyödykseen tarjottua, hänen oikeudekseen tunnustettua vapautta… Ei! Parempi kuolla! Ei ole tarvis tuota inhottavaa vapautta… nyt syöstään alas tuhoon ja turmioon… ja nuo silmät ne lemmellä katsahtakoot…
— Grigori Mihailitsh! — lausui muuan surullinen ääni, ja jonkun käsi laskeusi raskaana hänen olalleen. Hän kääntyi hätkähtäen ja huomasi Potuginin.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh, — aloitti tämä tavallisella arkuudellaan. — Taisin häiritä teitä, mutta nähtyäni teidät tuolta kaukaa, aattelin itsekseni… mutta jos tulin sopimattomaan aikaan…
— Päinvastoin, minun on hyvin mieluista — jupisi Litvinow hampaittensa välistä.
Potugin läksi kulkemaan hänen rinnallaan.
— Herttainen ilta, — alkoi hän, — niin lämmin! Oletteko jo kauan ollut kävelemässä?
— Vähän aikaa.
- Ja mitäpäs minä kyselenkään; näinhän minä teidän tulevan Hôtel de l'Europesta.
— Kuljitte siis jäljissäni?
— Kuljin.
— Onko teillä jotain sanottavaa minulle?
— On, — vastasi Potugin tuskin kuuluvasti.
Litvinow pysähtyi ja katsahti kutsumattomaan kumppaliinsa. Potugin oli kalpea, silmät harhailivat; entinen, vanha suru näkyi jälleen ottaneen sijansa hänen vääntyneisiin piirteisiinsä.
— Mitäs teillä sitten on minulle sanomista? — kysyi Litvinow verkalleen ja läksi astumaan edelleen.
— Malttakaahan… minä sanon heti. Ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, niin istumme tähän penkille. Täss'on mukavampi.
— Tämähän tuntuu oikein salaperäiseltä, — virkkoi Litvinow, istuen hänen viereensä. - Ette mahda olla aivan entisellänne, Sosont Ivanitsh?
- Minua ei vaivaa mikään, eikä tässä ole mitään salaperäistäkään. Minä aioin oikeastaan vaan ilmoittaa teille, minkä vaikutuksen minuun teki teidän morsiamenne… olihan se teidän morsiamenne, vai kuinka?… no niin, se neiti, jonka kanssa minut tänään tutustitte. Minun täytyy sanoa, ett'en elämäpäivänäni koskaan ole tavannut sympaattisempaa olentoa. Siinä kultainen sydän, siinä enkelisielu.
Potuginin kasvoilla asui edelleen entinen haikeus ja murhe, niin ett'ei Litvinowkaan saattanut olla huomaamatta ristiriitaisuutta hänen kasvojensa ilmeen ja hänen sanainsa välillä.
— Arvostellessanne Tatjana Petrovnaa, olette osannut aivan oikeaan, — alkoi Litvinow, — vaikka kummakseni käy ensinnäkin, että te tiedätte meidän keskinäiset välimme, ja toiseksi, että te niin pian olette päässeet hänen perillensä. Enkelisielu hän todella on, mutta… sallikaa kysyäni… siitäkö teidän oli aikomus puhella minun kanssani?
— Hänen perillensä ei voi olla pääsemättä heti kohta, - virkkoi Potugin kiireesti, ikäänkuin väistäen viimeistä kysymystä, — maksaa vain kerran katsahtaa hänen silmiinsä. Hän ansaitsee kaikkea mahdollista onnea maailmassa, ja miekkonen se, jonka osana on oleva tehdä hänet onnelliseksi! Olkoon se miekkonen vaan kyllin mahdollinen moiseen kohtaloon!
Litvinowin silmäkulmat rypistyivät hieman.
— Sallikaas, Sosont Ivanitsh, — virkkoi hän, — minun täytyy sanoa, että tämä keskustelu on mielestäni varsin omituista… Minä tahtoisin tietää, minuako teidän viittauksenne tarkoittaa?
Potugin viivytteli vastausta: hän taisteli ilmeisestikin oman itsensä kanssa.
— Grigori Mihailitsh! — lausui hän sitten; — joko minulla on kokonaan väärä käsitys teistä tahi on teissä miestä kuulemaan totuutta, tulkoon se keltä hyvänsä, ja ilmaantukoon se kuinka mitättömän ulkokuoren alta tahansa. Vast'ikään minä sanoin nähneeni, mistä te tulille.
— Niinpä niinkin: Hôtel de l'Europesta. Entä sitten?
— Tiedänhän minä, kenet te siellä tapasitte.
— Mitenkä?
— Rouva Ratmirowinhan te siellä kohtasitte.
— Niin, minä olin hänen luonaan. Mitä sitten?
— Mitäkö sitten?… Te, Tatjana Petrovnan sulhanen, te kohtailette rouva Ratmirowia, jota te rakastatte… ja joka rakastaa teitä.
Litvinow ponnahti seisovilleen; veri syöksi hänen päähänsä.
— Mitäs tämä on? — tiuskasi hän vihdoin ärtyneellä, pidätetyllä äänellä, — onko tämä kehnoa pilantekoa vai vakoilemista? Selittäkää heti kohta!
Potugin katsahti häneen alakuloisesti.
— Älkää loukkaantuko minun sanoihini, Grigori Mihailitsh; minua te puolestanne ette voi loukata. En ole tullut tänne teitä loukkaamaan, ja kaukana on pilankin teko minusta nyt.
— Saattaa olla, saattaa olla. Minä uskon kernaasti tarkoituksenne vilpittömyyttä, mutta sallikaa minun sittenkin tietää, millä oikeudella te sekaannutte toisen ihmisen kotielämään, sydämmen asioihin, ja millä perustuksella te niin varmana lyötte totuuden leiman tuohon keksintöönne?
— Keksintöönikö? Jos minä olisin tuon keksinyt, niin ette te vainkaan olisi suuttunut! Ja mitä taas totuuteen tulee, niin en minä vielä milloinkaan ole kuullut ihmisen kyselevän itseltään, onko hänellä oikeutta ojentaa hukkuvalle kättään.
— Kiitän nöyrimmästi huolenpidostanne, — vastasi Litvinow kiivaasti, — mutta minä en tarvitse sitä, ja kaikki nuo fraasit siitä perikadosta, johon suuren maailman naiset syöksevät nuorukaisia, ja ylhäisen maailman siveettömyydestä ja niin edespäin,… ne ovat mielestäni pelkkiä fraaseja, ja joissakin määrin minä halveksinkin niitä, ja senpä vuoksi pyydän minä, älkää vaivatko voimallista, auttavaa käsivarttanne, vaan sallikaa minun rauhassa hukkua.
Potugin katsahti jälleen Litvinowiin. Hän hengitti raskaasti, hänen huulensa vavahtelivat.
— Katsokaa toki minua, nuori mies, — huudahti hän vihdoin, lyöden rintaansa, — olenko minä joutavan, itserakkaan siveilijän näköinen, näytänkö minä saarnamieheltä? Ettekö te ymmärrä, että, vaikka minun osan-ottoni teidän kohtaloonne olisi kuinka suuri hyvänsä, minä en pelkästään siitä syystä olisi virkkanut sanaakaan, en olisi antanut teille oikeutta moittimaan minua siitä, mitä minä ennen kaikkea inhoan, nimittäin epähienoudesta, tunkeilevaisuudesta. Ettekö te näe, että asia on aivan toista laatua, että teidän edessänne on mies, jonka on särkenyt, murtanut, juuriaan myöten masentanut juuri se sama tunne, jonka seurauksilta hän tahtoisi varoittaa teitä, sama tunne… ja… ja samaa henkilöä kohtaan.
Litvinow astui askeleen takaperin.
— Onko se mahdollista? Te… te… Sosont Ivanitsh! Mutta rouvaBelski… tuo lapsi…
— Ah, älkää kyselkö minulta… uskokaa minua! Se on synkkä, kamala historia, jota en rupea tässä kertomaan. Rouva Belskiä minä tuskin tunsinkaan; tuo lapsi ei ole minun, minä otin sen omakseni… sillä… sillä se olihänentahtonsa,hänellese oli tarpeellista. Mitästä varten minä olisin täällä, teidän ilkeässä Badenissanne? Ja vihdoin, luuletteko te, onko edes saattanut juolahtaa mieleennekään, että minä vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan olisin päättänyt varoittaa teitä? Minun on sääli tuota hyvää, herttaisia tyttöä, morsiantanne… Mutta mitäpäs minua teidän tulevaisuutenne liikuttaa, mitäs minulla on tekemistä teidän kumpaisenkaan kanssa? Tytön tähden minä vaan pelkään… yksistään hänen.
— Liian paljon kunniata, herra Potugin — alkoi Litvinow, — mutta koska me nyt, teidän puheenne mukaan, olemme kumpainenkin samassa asemassa, niin miksikäs te ette pidä moisia nuhdepuheita itsellenne, ja eiköhän minun pitäne lukea varomisenne syyksi muuta tunnetta?
— Nimittäin luulevaisuutta; sitähän te aioitte sanoa? Nuori mies, nuori mies, eikö teitä hävetä tuollainen kujeileminen ja viekastelu, eikö teitä hävetä olla ymmärtämättä, kuinka katkerata se suru on, joka minun suuni kautta puhuu! Ei, emme vainkaan ole samassa asemassa! Minä, minä olen vanha, naurettava, aivan vaaraton narri… mutta te! Ja mitäs minä tässä turhia puhun? Te ette hetkeksikään ottaisi päällenne sitä roolia, jota minä näyttelen, näyttelenpä kiitollisuudellakin! Entäs luulevaisuus? Ei ole luulevainen se, jolla ei ole toivon kipinätäkään. Jos koskaan tuo tunne olisi minussa herännyt, niin ei ainakaan nyt. Minua vain hirvittää… hirvittää hänen tähtensä, ymmärtäkää toki tuo. Ja olisinko minä silloin, kuin hän lähetti minut teitä noutamaan, osannut aavistaakaan, että hänen tuntemansa väärinteko olisi vievä hänet niin pitkälle?
— Mutta sallikaa, Sosont Ivanitsh, näyttää siltä kuin te tietäisitte…
— Min'en tiedä mitään, ja minä tiedän kaikki tyyni. Minä tiedän — lisäsi hän, kääntyen pois, — minä tiedän, missä hän oli eilen. Ja nyt ei häntä enää pidätä mikään; hänen täytyy vajota pohjaan asti, niinkuin kiven, joka on veteen heitetty. Olisinpa kaksin kerroin mieletön, jos luulisin, että minun sanani heti kohta pysäyttävät teidät… teidät, jolle moinen nainen… Mutta kylliksi siitä jo. Min'en voinut hillitä itseäni, siinä selitys, miksi tein, niinkuin tein. Ja sitä paitsi, miksikäs en olisi yrittänyt? Kenties muutatte vielä mielenne, kenties lankeaa jokunen sanani teidän sydämmeenne, kenties päätätte pelastaa sekä hänet että itsenne ja tuon ihanan, viattoman olennon… älkää nyt kiivastuko, älkää polkeko jalkaanne! Mitäpäs minä pelkäisin, mitäpäs kursailisinkaan? Ei se ole luulevaisuus, joka minussa nyt puhuu, ei se ole harmikaan… Minä olen valmis laskeutumaan teidän jalkainne juureen ja rukoilemaan teitä… Mutta mitäpä tästä… Voikaa hyvin! Olkaa huoleti: kaikki tämä jää meidän välillemme. Teidän parastanne olen tarkoittanut.
Potugin läksi astumaan lehtokujaa pitkin ja katosi pian näkyvistä yhä sakenevaan hämärään…
Litvinow ei pidätellyt häntä.
"Se on kamala, synkkä historia!" oli Potugin sanonut Litvinowille eikä tahtonut kertoa sitä.
Kajotkaamme siihen parilla sanalla.
* * * * *
Noin kahdeksan vuotia sitten oli Potugin saanut ministeriöltänsä käskyn astua palvelukseen kreivi Reisenbachin luo. Se tapahtui kesäiseen aikaan. Potugin matkusteli paperien kanssa hänen kesähuvilaansa ja viipyi siellä päiväkausia. Irina, joka silloin asui kreivin luona, ei koskaan halveksinut alhaisessa asemassa olevia ihmisiä, ei ainakaan vieronnut heitä, ja kreivitär se useinkin purpatti Irinalle tuosta liiallisesta, moskovalaisesta tuttavallisuudesta. Irina näki piankin, että tuo vaatimaton virkamies, kaulaa myöten napitetussa virkafrakissa, oli älykäs henkilö. Usein ja mielellään hän keskustelikin Potuginin kanssa, ja Potugin… hän rakastui Irinaan syvästi, tulisesti, salaisesti… Salaisesti! Niin hän itse luuli.
Kului kesä. Kreivi ei tarvinnut enää apulaista. Potugin kadotti Irinan näkyvistään, mutta ei voinut unohtaa häntä.
Noin kolme vuolta sen jälkeen sai hän aivan odottamatta kutsun eräältä melkein oudolta, keskinkertaiseen säätypiiriin kuuluvalta naiselta. Tämä haasteli hänelle ensin kuurtain kaartain, vaan kun Potugin hänen pyynnöstään oli vannonut pitävänsä salassa kaiken sen, minkä nyt saa kuulla, ehdotti hän vihdoin, että Potugin menisi naimisiin erään naisen kanssa, jolla oli huomattava asema maailmassa, ja jolle naimisiin meno oli käynyt välttämättömäksi. Päähenkilöä ei nainen uskaltanut mainita kuin viittaamalla ja lupasi samassa Potuginille rahaa, paljon rahaa. Potugin ei suuttunut; hämmästys oli tukahuttanut hänessä vihan tunteen. Hän antoi tietysti jyrkän kiellon. Silloin jätti nainen hänelle kirjeen — Irinalta. "Te oleile hyvä, ylevämielinen mies", kirjoitti Irina, "ja minä tiedän, että tahdotte minun tähteni tehdä kaikki. Minä pyydän teiltä tätä uhrautumista. Te pelastatte erään minulle kalliin olennon. Pelastaessanne hänet, pelastatte minutkin… Älkää kyselkö, miten. En olisi rohjennut kääntyä kenenkään puoleen tällaisella pyynnöllä, mutta teidän puoleenne minä kurotan käteni, sanoen: tehkää tämä minun tähteni." Potugin rupesi miettimään ja sanoi olevansa Irina Pavlovnan tähden valmis paljoonkin, mutta tahtovansa kuulla hänen toivomuksensa hänen omasta suustaan.
He kohtasivat toisensa samana iltana. Kohtausta ei kauan kestänyt, eikä kukaan muu siitä tiennyt kuin tuo nainen. Irina ei siihen aikaan enää asunut kreivi Reisenbachin luona.
— Miksikäs te juuri minua tulitte ajatelleeksi? — kysäsi Potugin.
Irina rupesi puhelemaan hänen hyvistä ominaisuuksistaan, mutta pysähtyi äkkiä.
- Ei, - virkkoi hän, — teille pitää puhua totta. Minä tiesin ja tiedän, että te rakastatte minua… siinä syy, miksi päätin kääntyä teidän puoleenne.
Samalla kertoi hän Potuginille kaikki.
Elise Belski oli orpo. Sukulaiset eivät häntä suvainneet ja toivoivat saavansa periä hänet… häntä uhkasi perikato. Pelastamalla hänet oli Irina todella tekevä palveluksen sille, joka oli kaikkeen tähän syynä, ja joka nyt oli tullut Irinalle itselleenkin hyvin läheiseksi… Potugin katseli kauan aikaa ääneti Irinaa ja suostui. Irina purskahti itkuun ja heittäytyi hänen kaulaansa. Itkemään purskahti Potuginkin… mutta erillaisia olivat heidän kyynelensä.
Kaikki oli jo valmiina salaisia vihkiäisiä varten; mahtava käsi oli poistanut kaikki esteet… mutta sitten tuli taudinpuuska… ja sitten syntyi tytär… ja sitten äiti myrkytti itsensä. Miten oli käyvä lapsen? Potugin otti sen huostaansa samoista käsistä, Irinan käsistä.
Synkkä, kamala historia… Mennään sen ohitse, lukija, mennään!
* * * * *
Toisia tuntia kului, ennenkuin Litvinow rohkeni palata hotelliinsa. Hän oli jo saapumaisillaan perille, kun äkkiä kuuli askeleita takanaan. Joku seurasi häntä ilmeisestikin, jouduttaen käyntiään sitä myöten kuin hänkin. Lyhdyn kohdalla katsahti Litvinow taakseen ja tunsi tulijassa kenraali Ratmirowin. Tämä oli palajamassa päivällisiltä yksinään, valkoinen liina kaulassa, keikarimainen palttoo levällään, kokonainen liuta tähtösiä ja ristejä rinnalla kultaisissa käädyissä frakin napinlävessä. Hänen katseensa iski suoraan ja julkeasti Litvinowiin, ilmaisten sellaista ylenkatsetta ja sellaista inhoa, ja koko hänen olentonsa huokui niin uhkaavaa haastoa otteluun, että Litvinow, rohkaisten itsensä, katsoi velvollisuudekseen lähteä häntä vastaan, lähteä "skandaaliin". Mutta heti kuin Litvinow oli tullut hänen kohdalleen, muuttuivat kenraalin kasvot kokonaan: niihin ilmestyi jälleen entinen leikillinen sievyys, ja käsi vaaleissa lilavärisissä sormikkaissa kohotti korkealle kiiltoisan hatun. Litvinow nosti sanaakaan sanomatta hattuansa, ja kumpikin meni menojaan.
— Lienee huomannut jotain! — ajatteli Litvinow.
— Olisi edes… joku toinen! — ajatteli kenraali.
Tatjana istui tätinsä kanssa lyömässä pikettiä, Litvinowin astuessa heidän huoneesensa.
— Kyll'olet hyvä, sinäkin, kyll'olet! — huudahti Kapitolina Markovna, heittäen kortit pöydälle. — Tänään sitä vasta tultiin, ja mies on koko ilpoisen illan tiessään! Ja mekös teitä odottelimme ja odottelimme ja toruimmekin tässä niin että…
— Täti hyvä, — en minä puhunut mitään, — virkkoi Tatjana.
— Niin, mitäpäs sinä pai tyttö! Jo minua hävettäis, hyvä herra! Ja sulhasia vielä ollaan!
Litvinow pyysi miten kuten anteeksi ja istahti pöydän ääreen.
— Miksikäs te pelinne keskeytitte? — kysyi hän, sittenkuin hetkinen oli oltu ääneti.
— Kas niin! Mehän löimme kortteja ikävissämme, kun ei tiennyt mitä tehdä… mutta nythän te tulitte vihdoinkin.
— Jos suvaitsette kuulla iltamusikkia, — virkkoi Litvinow, — niin minä varsin mielelläni lähden saattamaan.
Kapitolina Markovna katsahti Tatjanaan.
— Mennään vaan, täti, kyllä minä tulen mukaan, — vastasi tämä, — mutta eiköhän olisi paras jäädä kotia?
— Sitä minäkin. Juodaanpas vainenkin teetä, oikein meidän tapaan, moskovan-viisiin, samovaari pöydällä, ja haastellaan sitten kunnollisesti. Eihän tässä vielä ole juteltukaan niinkuin jutella pitää.
Litvinow käski teetä, mutta haastella kunnollisesti — se ei ottanut onnistuakseen.. Hän tunsi myötäänsä omantunnon kalvamista: puheli hän mistä hyvänsä, aina vaan tuntui hänestä kuin valehtelisi hän ja kuin Tatjana arvaisi tuon. Tatjanassa sitä vastaan ei huomannut mitään muutosta; niin luontevaa oli hänen käytöksensä, mutta hänen katseensa ei kertaakaan pysähtynyt Litvinowiin; ystävällisesti ja arasti se vaan hiipaisi häntä joskus. Kalpeampi hän myös oli tavallista.
Kapitolina Markovna kysäisi, kivistääkö hänellä päätä.
Tatjana oli ensin vastata kieltämällä, mutta hetken mietittyään sanoi:
— Kyllä hiukan.
— Matkan rasitusta — virkkoi Litvinow ja punastui häpeästä.
— Niin, matkan rasitusta — toisti Tatjana, ja taas hänen katseensa hiipaisi Litvinowia.
— Sinun pitäisi käydä lepäämään, kultaseni.
— Pianhan minä muutoinkin jo panen maata, täti.
Pöydällä oli matka-opas,Guide des Voyageurs. Litvinow rupesi siitä ääneen lukemaan kuvauksia Badenin ympäristöstä.
— Kyllähän se niin on, — keskeytti täti, — mutta yhtä seikkaa ei saa unohtaa. Täällä kuuluu palttina olevan hyvin huokeata; sitä pitäisi ostaa myötäjäisiksi.
Tatjana loi silmänsä maahan.
— Ennättää sitä vielä, täti hyvä. Itseänne te ette milloinkaan muista, vaikka teidän pitää välttämättömästi saada uusi leninki. Näittehän, kuinka koreissa puvuissa ne täällä käyvät.
— Voi lintuseni, mitäs minä? Mikäs muotinukki minä olen? Olisin edes sellainen kaunotar kuin tuo teidän tuttavanne, Grigori Mihailitsh, tuo… mikä hänen nimensä nyt olikaan?
— Mikä tuttava?
— Sepä, joka tänään tuli meille vastaan.
— Niin, sekö! — virkkoi Litvinow teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ja häntä hävetti taas, ja oli niin ilkeä olla. "Ei!" ajatteli hän, "tämä on ajan pitkään mahdotonta."
Hän istui morsiamensa vieressä, ja muutaman tuuman päässä hänestä oliLitvinowin povitaskussa Irinan nenäliina.
Kapilolina Markovna poistui hetkiseksi toiseen huoneesen.
— Tanja! — virkkoi Litvinow ponnistuksella. Ensi kertaa hän sinä päivänä puhutteli morsiantaan tällä nimellä.
Tanja kääntyi häneen.
— Minulla… minulla on jotain tärkeätä sanottavaa teille.
— Todellako? Milloinka? Nytkö heti?
— Ei! Huomenna.
— No huomenna sitten.
Sanomaton sääli täytti hetkeksi Litvinowin sydämmen. Hän otti Tatjanaa kädestä ja suuteli sitä nöyrästi, kuni syyllinen. Hiljainen ahdistus kouristi Tatjanan rintaa, eikä tuonut iloa hänelle tuo suutelo.
* * * * *
Yöllä, kello kahden tienoissa, heräsi äkkiä Kapilolina Markovna — hän makasi samassa huoneessa Tatjanan kanssa — kohotti päätänsä ja kuulahti.
— Tanja! Itketkö sinä?
Tatjana ei vastannut heti.
— En, täti, — kuului sitten hänen lempeä äänensä; — minulla on nuha.
— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan. Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu häntä luokseen tänään kello kaksitoista.
Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna. Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.
Joku kolkutti oveen.
— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.
— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.
Ovenripa raksahti.
Litvinow kalpani vihan vimmassa.
— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.
— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?
— Kuulittehan… minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!
— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen rahaa, — jupisi Bindasow.
Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.
Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä' pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi Tatjanan luokse.
Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille. Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.
Litvinow joutui ymmälle… Hän istahti kumminkin hänen viereensä, tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti, ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka, tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei ollut varattuna edes puheen alkua… ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.
— Tanja, — alkoi hän vihdoin, — minä sanoin eilen, että minulla olisi jotain tärkeätä sanottavaa teille. — Dresdenissä oli hän kahden kesken sinutellut häntä, mutta nyt ei sitä ollut ajattelemistakaan. Minä olen valmis; minä pyydän vaan ennakolta, ett'ette minua moittisi, vaan olisitte vakuutettu, että minun tunteeni teitä kohtaan…
Hän pysähtyi. Häneltä salpasi hengen. Tatjana ei vieläkään liikahtanut eikä katsahtanut häneen; entistä lujemmin hän vaan puristi kirjaa käsissään.
— Meidän kesken, — jatkoi Litvinow, päättämättä äskeistä lausettaan, — meidän kesken on aina vallinnut täydellinen suoruus; minä kunnioitan teitä siksi liian paljon, saattaakseni viekastella edessänne; minä olen todistava teille, että osaan panna täyden arvon teidän sydämmenne ylevyydelle ja vapaudelle, ja vaikka minä… vaikka minä, tietysti…
— Grigori Mihailitsh, — alkoi Tatjana tasaisella äänellä, kasvojen kalvetessa kalman vaaleiksi, — minä tulen teille avuksi: te ette enää rakasta minua ettekä tiedä, millä tavoin tuon ilmoittaisitte minulle.
Litvinow hätkähti vastoin tahtoansakin.
— Kuinka niin? — lausui hän tuskin kuuluvasti; — mistä sellainen ajatus on tullut teihin? Minä en todellakaan ymmärrä…
— Eikös se sitten ole totta? Eikös se ole totta? Sanokaa, puhukaa!
Tatjana kääntyi kokonaan Litvinowiin; hänen kasvonsa, taaksepäin hulvahtaneine hivuksineen, lähestyivät Litvinowin kasvoja, ja hänen silmänsä, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet katsoneet häneen, iskivät häneen nyt läpitunkevan katseen.
Litvinow oli ääneti, eikä Tatjana kaivannutkaan vastausta: hän oli lukenut selvän vastauksen juuri Litvinowin vaitiolossa, noissa syyllisissä, alasluoduissa silmissä. Hän heittäysi sohvan selkämyksen nojaan ja pudotti kirjan lattialle… Hän oli ollut epätietoinen hamaan tähän hetkeen saakka, ja sen käsitti Litvinowkin; hän käsitti Tatjanan vielä olleen epätietoisen — ja voi kuinka typerästi, ilkeästi hän, Litvinow, oli menetellytkään!
Litvinow heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että minä, juuri minä!… Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki… Kaikki on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että minä… minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle ystävälleni, suojelus-enkelilleni!… Olisinko voinut aavistaa, että tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin eilinen!
Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet hänen vaatteensa liepeestä.
— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi, mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo raastaa sinua mukaansa… Pelastaa minua… ei! Et edes sinäkään voi minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois… Minä olen hukassa, Tanja, auttamattomasti hukassa.
Tatjana katsahti Litvinowiin.
— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin ymmärtänyt. — Tekö hukassa?
— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli, kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin, — kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti…
Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät.Litvinow nousi hänkin.
— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka se on… Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän, mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne on teissä järkähtämätön… Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan, mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin päästää teidät… lupauksestanne.
Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen ansaitsemansa iskun.
— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, — teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta… petoksesta.
Tatjana katsahti häneen taas.
— En ole teitä moittinut, Litvinow, enkä syytä teitä. Olen samaa mieltä kuin tekin: katkerinkin totuus on parempi kuin se, mitä eilen tapahtui. Millaista olisikaan meidän elämämme nyt!
"Millaista onkaan minun elämäni oleva nyt!" kajahti kirpeästiLitvinowin mielessä.
Tatjana lähestyi makuuhuoneen ovea.
— Grigori Mihailitsh, jättäkää minut nyt yksikseni hetkiseksi; me kohtaamme vielä toisemme, saamme vielä haastella. Kaikki tämä tuli niin äkisti. Minun täytyy koota voimia… jättäkää minut… säälikää minun ylpeyttäni… Kyllä me vielä kohtaamme toisemme.
Näin sanottuaan riensi Tatjana kiirein askelin pois ja kiersi ovensa lukkoon.
Hämillänsä, huumauneena astui Litvinow hotellista kadulle. Jotain himmeätä ja raskasta oli painunut hänen sydämmensä syvimpiin. Tuollaista mahtaa tuntea se, joka on murhannut toisen ihmisen. Ja samalla alkoi tuntua helpolta, ikäänkuin hän vihdoinkin olisi saanut heitetyksi hartioiltaan vastenmielisen taakan. Tatjanan jalomielisyys oli hänet masentanut. Hän tunsi selvään, mitä kaikkea hän oli kadottamaisillaan ja — sittenkin! Sittenkin yhtyi hänen katumukseensa harmia. Hänen mielensä paloi Irinan luo, ainoaan enää jäljellä olevaan turvapaikkaan, ja — hän oli vihoissaan Irinalle.
Jo jonkun aikaa olivat Litvinowin tunteet käyneet päivästä päivään yhä voimakkaammiksi ja epäselvemmiksi, ja tämä sekaannus rasitti häntä, ärsytti häntä; hän oli menehtyä tähän kurimukseen. Yhtä hän himosi: päästä vihdoinkin selvälle tielle, vei se sitten minne hyvänsä, kunhan ei vaan tarvitsisi olla tässä päättömässä sekasorrossa. Vakavain ihmisten, sellaisten kuin Litvinow, ei pitäisi antautua intohimon valtaan; se häiritsee koko heidän elämänsä määrän ja suunnan… mutta luonto se ei vedä yhtä köyttä inhimillisen logikan kanssa; sillä on oma logikkansa, jota me emme ymmärrä emmekä tunnusta hamaan siihen saakka kuin se on ruhjonut meidät, kuni pyörä, jonka alle olemme joutuneet.
Jätettyänsä Tatjanan, ei Litvinowilla ollut kuin yksi ainoa asia mielessä: saada kohdata Irina, ja sinne hän läksikin. Mutta kenraali oli kotona — niin ainakin ilmoitti ovenvartija, — ja Litvinow ei tahtonut mennä sisälle, sillä nyt oli hänen mielestänsä mahdoton teeskennellä. Hän läksi hiljalleen astumaan Conversationshausia kohti. Kuinka mahdotonta hänen oli tänään teeskennellä, sen saivat kyllä tuta sekä Voroshilow että Pishtshalkin, jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan. Pitkittä puheitta sanoa pamautti Litvinow toisia niin tyhjäksi, että kumisee, ja toisia niin ikäväksi, että mieltä kääntää. Hyvä toki, ett'ei Bindasow sattunut kohdalle: olisi varmaankin syntynyt "grosser Scandal". Nuoret herrat kummastuivat kumpikin. Voroshilow se ihan kysäisi itseltään, eiköhän upseerin kunnia oikeastaan vaatisi tyydytystä, — mutta sitten hän kumminkin, niinkuin Gogolin luutnantti Pirogow, rauhoitti mielensä kahvilassa voileivillä. Litvinow huomasi kaukaa Kapitolina Markovnan juosta puikeltelevan kirjavassa mantillissaan puodista puotiin… Häntä hävetti, nähdessään tuota hyväntahtoista, lystikästä, jalomielistä naikkosta. Sitten muistui hänen mieleensä Potugin ja eilinen keskustelu…
Äkkiä tuulahti häneen jotain omituista, käsittämätöntä ja epäilemätöntä. Ei varjonkaan vaihe olisi voinut olla hennompaa, mutta hän tunsi heti Irinan lähestyvän. Ja todellakin: Irina ilmestyi muutaman askelen päässä hänestä, kulkien erään toisen rouvan kanssa. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä, ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä puoleensa syrjäisen huomiota:
— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.
Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki, monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä,feuille morte, ja hänen matalasta, kulmille painetusta, espanjalaisesta hatustaan…
Litvinow katosi väkijoukkoon.
— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.
— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä kaikki.
Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.
— Et vastaa kysymykseeni, armas.
Litvinow vaipui ajatuksiinsa.
— Niinpä tiedä sitten… koska sitä välttämättömästi tietää tahdot… — Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään sanonut morsiamelleni kaikki.
— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?
Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.
— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan!Ettäkö minä!…
— No niin, suo anteeksi… suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?
— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.
— Ja hän kysyi, miks'et?
— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.
— No niin… Entäs hän? Suostuuko?
— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!
— Uskon, uskon… mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.
— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle, minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt hänet armottomasti…
Irina tarkasteli kynsiänsä.
— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?
— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.
Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.
— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä, mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan…
— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko…
— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen häntä varsin vähän ajatellut… Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta ihmisiä yhtä haavaa.
— Sinä siis tarkoitat…
— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.
— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.
— Vai niin! Onnea matkalle sitten!
— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele häntä; minä ajattelen vaan, mitäsinäolet minulle sanonut, mitäsinä, olet minulle luvannut.
Irina katsahti häneen kulmainsa alla.
— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?
— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.
— Toisin sanoen, minä…
— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut, mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin, minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi ainaiseksi minun kohtalooni…
— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä. Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet… oletko varustanut tarvittavat varat?
- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin ei kulu kuukauttakaan…
— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.
— Riittää minulle kaksi viikkoakin… Voi Irina! Minusta tuntuu kuin kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta. Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön edessä, jonka olen sinulle uhrannut.
Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.
— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni, yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa, vedensekaista,du lait coupé. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä, mitä hänen sydämmessään tapahtuu!
Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.
— Irina! yritti hän…
Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella voimalla.
— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä; — anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen, kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas, ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua vienetkään!
Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia, hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota niihin huulillaan.
Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti…
— Ne ovat mieheni askeleita… hän on juuri astunut huoneesensa, — kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.
Litvinow yritti nousta.
— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä. Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.
Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.
— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä annetaanLe Verre d'eau. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis virnailee kauheasti… Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin. Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä;mais j'ai mes bijoux.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka? — Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan… mutta puhu toki jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme. Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille…Ah, mais c'est charmant![116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki nenäliinan reunusteen.
— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.
— Saa kyllä.
Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa, huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on: heilautti ruumiinsa yläosaa.
— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. —Je vous demande pardon de mon indiscretion.[117] Baden näkyy teitä vielä huvittavan, m'sjö… Litvinow.
Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella luuli hän pistelevänsä Litvinowia.
— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.
— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna?Assez de Bade comme ça.[118] Muutoin… tänään voitin teidän onnellenne viisisataa frankkia.
Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.
— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.
— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö…Litvinow.
— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.
Ratmirow heilahti jälleen.
— Mieluisiin näkemiin!
— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina.— Lupauksessani minä pysyn.
— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.
Irina myhähti.
— Ei, muutoin vaan… meidän kesken.C'est à propos du voyage… où il vous plairá.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?
— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.
Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.