— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen, astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin… mutta hän näyttää sittenkin vähän epäröivän…
Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä, kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin… Olisi edes levähtää hetkinen… Entä Tanja?
Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin palloa toisen luota toisen luo… Sama se… Loppu Iästä saada pitää. Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.
Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä, ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?
— Vai niin… te tulitte, jaha… jaha — aloitti hän.
Samassa aukeni viereisen huoneen ovi, ja sisään astui keveätä käyntiänsä Tatjana, läpikuultavan kalpeana, mutta tyynenä.
Hän syleili toisella kädellään tätiänsä ja veti hänet istumaan viereensä.
— Istukaa tekin, Grigori Mihailitsh, — sanoi hän Litvinowiile, joka seisoi oven suussa kuin huumautunut. — Mieleni on hyvä, että vielä kerran saan tavata teitä. Minä olen ilmoittanut tädille teidän päätöksenne, meidän yhteisen päätöksemme, ja hän on aivan samaa mieltä ja hyväksyy sen… Ilman molemmanpuolista rakkautta ei voi olla onnea; pelkkä molemmanpuolinen kunnioitus ei riitä, — kuultuaan sanan "kunnioitus", loi Litvinow vastoin tahtoansakin katseensa maahan, — ja paras on erota ajoissa, ett'ei sittemmin tarvitsisi katua. Eikö niin, täti?
— Jaa, se on tietty — vastasi Kapitolina Markovna; — se on tietty, Tanjusha, sillä se, joka ei ymmärrä antaa sinulle oikeata arvoa… se, joka on päättänyt…
— Täti, täti, — keskeytti hänet Tatjana; — muistakaa, mitä minulle lupasitte. Itsehän te olette minulle aina sanonut: totuus, Tatjana, totuus ennen kaikkea ja vapaus. Mutta totuus ei ole aina mieltä myöten, vapaus ei myöskään, ja ellei niin kävisi, niin mikäpäs meidän ansiomme olisikaan?
Hän suuteli hellästi Kapitolina Markovnan valkoisia hivuksia ja jatkoi sitten, kääntyen Litvinowiin:
— Me olemme tädin kanssa päättäneet lähteä Badenista… Luullakseni se on parasta meille kaikille.
— Milloinka aiotte lähteä? — kysäsi Litvinow kumeasti. Hän muisti kuulleensa nuo samaiset sanat vähän aikaa sitten Irinan suusta.
Kapilolina Markovna oli jo astua esiin, mutta Tatjana pidätti hänet, hellästi koskettaen hänen olkapäähänsä.
— Kaiketikin pian, sangen pian.
— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte matkustaa?
— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.
— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? — huudahti Kapilolina Markovna.
— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä…
Tatjana nousi.
— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä… Minä pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä puhua siitä, miksikä repiä… — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä, Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin kanssa joutaisi… Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa silmänräpäys .. minä tuon sen heti…
Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.
Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja, hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:
— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako, vai mitä?Teköhylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta, tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! — Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen, että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan; pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle: "täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä… — (Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja,ésprit fort,[120] ja minä olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen vapaa henki…
— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.
— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää, ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta… niin juuri, se on rikosta… missäs se vapaus siinä on?
— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.
— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne, Grigori Mihailitsh… — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?! minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En minä mitenkään tahdo teitä suututtaa… hyvä Isä, se tässä nyt vielä puuttuisi… Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu, hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen kaikkea: sääli, sääli…
— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään vähäinen maltittomuuden väre.
Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.
— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon… nyökäytähän edes päätäsi! Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!
Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa "kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.
Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne, oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.
Tatjana astui Litvinowin luo.
— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin.Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?
Litvinow nosti silmänsä… Hänen edessään seisoi todellakin hänen tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin, ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan. Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.
Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina Markovna seurasi häntä nuukalla päin.
Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä, sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.
Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä; hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä kohtauksessa oli ollut viheliäinen.
Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään, vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina jo aamusta… Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta. Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven perässään.
Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje Irinalle.
Kirje oli näin kuuluva:
"Morsiameni läksi eilen; minä en kohtaa häntä enää milloinkaan… en edes tiedä varmaan, minne hän asettuukaan. Hän vei mukanansa kaikki, mitä siihen saakka olin toivonut ja kalliina pitänyt; kaikki yritykseni, aikeeni, hankkeeni, kaikki ovat kadonneet hänen mukanaan; ponnistukseni ovat nekin menneet hukkaan, pitkällisen työn tulos on supistunut olemattomiin; kaikella sillä, mitä olen tutkinut, ei enää ole tarkoitusta, ei ole, mihin niitä sovelluttaa; kaikki se on kuollut; oma itseni, entinen oma itseni on kuollut ja haudattuna eilisestä ruveten. Minä tunnen sen selvästi, näen sen, tiedän sen. Eikä minun ole yhtään sääli sitä. Enkä ole ottanut tätä asiata puheeksi sinun kanssasi, valittaakseni… Minullako olisi syytä valittaa, kun sinä, Irina, minua rakastat! Tahdon vaan sanoa sinulle, että kaikesta tuosta kuolleesta menneisyydestä, kaikista noista — savuna ja tomuna haihtuneista — yrittelyistä ja toiveista, on jäänyt jäljelle vaan yksi, joka elää ja pysyy: rakkaus sinuun. Muuta minulla ei ole, muuta ei ole minulle jäänyt kuin tämä rakkaus. Sanoa sitä ainaiseksi aarteeksi olisi liian vähän; koko minun oma itseni on tuossa rakkaudessa, tämä rakkaus on oma itseni; siinä on minun tulevaisuuteni, kutsumukseni, pyhäkköni, isänmaani! Sinä tunnet minut, Irina; sinä tiedät, että kaikkinainen korupuhe on minulle vierasta ja inhottaa minua, ja vaikka minä kuinka voimallisin sanoin koettaisin tunteitani ilmoittaa, niin sinä et epäilisi niiden todellisuutta, et pitäisi niitä liioiteltuina. Ei ole edessäsi poika, joka hetken huumauksessa lavertelee mielettömiä valoja, vaan vuosien karkaisema mies se on, joka yksinkertaisesti ja suoraan, milt'eipä kauhistuen, ilmaisee sinulle sen, minkä hän on tunnustanut epäilemättömäksi totuudeksi. Niin, sinun rakkautesi on minulle korvannut kaikki, kaikki! Päätä sitten itse: voinko minä jättää tämänkaikentoisen huostaan, voinko jättää sinut hänen valtaansa? Sinä, sinä olet oleva hänen, sinä, koko olemukseni, sydämmeni tenho, olet oleva hänen — ja minä… missä olen minä? mikä olen minä? Syrjässä vain, katselijana… katselemassa omaa elämääni! Ei, se on mahdotonta, mahdotonta! Olla osallisena, salavihkaa olla osallisena siihen, jota vailla ei maksa, ei ole mahdollinenhengittää, — se on valhetta ja kuolemaa. Minä tiedän, kuinka suurta uhrausta minä sinulta vaadin, vaikk'ei minulla ole siihen mitään oikeutta, ja milläpä oikeudella saattaisi uhria vaatiakaan? Mutta en minä itsekkäisyydestä tätä tee: itsekäs voisi paljoa helpommin ja rauhallisemmin olla kokonaan kajoamatta tähän asiaan. Niin, vaatimukseni ovat kovat, enkä ihmettele yhtään, jos sinä niitä säikähtäisitkin. — Sinua inhottaa ne ihmiset, joitten kanssa sinun on eläminen, suuri maailma sinua rasittaa, mutta onko sinulla voimaa hyljätä tuo samainen maailma, polkea jalkaisi alle morsiusseppele, jolla se on sinut vihkinyt, nostattaa vastaasi yleinen mielipide, noiden inhoamiesi ihmisten mielipide? Tutkistele itseäsi, Irina, äläkä sälytä päällesi kuormaa yli voimiesi. — Minä en tahdo nuhdella sinua, mutta muista, että jo kerran ennenkin oli hetki, jolloin et voinut lumousta vastustaa. Minä voin antaa sinulle niin vähän kaiken sen sijaan, minkä olet menettävä! Kuule siis viimeinen sanani: Elles tunne saattavasi jo huomenna, jo tänään jättää kaikkea ja seurata minua, — katsos, kuinka rohkeasti minä puhun ja kuinka säälimätön olen itseäni kohtaan — jos sinua kammottaa epätietoinen tulevaisuus ja vieraantuminen ja yksinäisyys ja ihmisten parjaus, elles luota itseesi, niin sano se suoraan ja viivyttelemättä. Minä lähden silloin, minä lähden raastetuin sydämmin, mutta siunaten sinua vilpittömyytesi tähden. Mutta jos sinä, mun kaunis, säteissä säihkyvä valtijattareni, todellakin rakastat minun moistani vähäpätöistä, syrjäistä miestä ja todellakin tahdot yhdistää kohtalosi hänen kohtaloonsa, niin anna kätesi minulle, ja yhdessä lähdemme sitten vaivalloiselle retkellemme! Mutta muista, minun päätökseni on järkähtämätön: joko kaikki tahi ei mitään! Se on mieletöntä… mutta toisin en voi, en voi, Irina! Liiaksi rakastan sinua.
Sinun G.L."
Ei tämä kirje oikein miellyttänyt Litvinowia itseäänkään; se ei ilmaissut aivan kohdalleen ja tarkoin sitä, mitä hän tahtoi sanoa. Hän huomasi siinä kömpelöitä lauseita, milloin korkealentoisia, milloin kirjasta otetuita, eikä tämä kirje suinkaan ollut parempi kuin ne monet muutkaan, jotka hän oli repinyt palasiksi; mutta tämä nyt oli viimeinen laitos, ja onhan pääasiat siinä sittenkin tuotu ilmi… Litvinow oli niin väsynyt ja uupunut, että hänen oli mahdoton saada enää mitään muuta kokoon. Sitä paitsi ei hänellä ollut kykyä pukea koko ajatustansa sujuvalla tavalla kirjalliseen muotoon; hän, niinkuin muutkin sellaiseen tottumattomat, piti vaan huolta stiilistä. Ensimmäinen kirje olisi epäilemättä sittenkin ollut kaikkein paras, sillä se olisi lämpimämmin vuotanut sydämmestä. Oli miten oli, Litvinow lähetti kirjeensä Irinalle.
Vastaukseksi sai hän lyhyen lapun:
"Tule tänään luokseni;hänon lähtenyt pois koko päiväksi. Kirjeesi on tehnyt minut kovin levottomaksi. Minä mietin ja mietin yhä… ja päätäni pyörryttää nuo mietteet. Minun on hyvin tukala olla, mutta sinä rakastat minua, ja minä olen onnellinen. Tule!
Sinun I."
* * * * *
Sama tyttönen, joka eilen oli pitänyt vahtia, saattoi Litvinowin nytkin sisään, vieden hänet suoraan Irinan omaan huoneesen. Irina istui pöydän ääressä, toisella kädellään hajamielisenä valikoiden pitsejä puolipyöreästä pahvirasiasta, toisessa pidellen Litvinowin kirjettä. Hän oli vast'ikään itkenyt: ripset olivat vielä kosteita, luomet pöhössä; poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Litvinow pysähtyi kynnykselle. Irina ei ollut huomannut hänen tuloansa.
— Itketkö sinä? — virkkoi Litvinow hämmästyen.
Irina säpsähti, pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja myhähti.
— Miksi itket? — toisteli Litvinow.
Irina osoitti hänelle ääneti kirjettä.
— Siksikö siis… — virkkoi Litvinow verkalleen.
— Käy lähemmäs, istu tähän, — sanoi Irina, — anna kätesi. No niin, minä olen itkenyt… Ihmetteletkö sitä? Onkostämäsitten helppoa?
Hän osoitti jälleen kirjettä.
Litvinow kävi istumaan.
— Kyllä minä tiedän, ett'ei se helppoa ole: sitähän minä olen kirjeessänikin sanonut, mutta jos sinä uskot, kuinka kallis-arvoinen sinun rakkautesi minulle on, jos olet täydellisesti käsittänyt minun sanani, niin ymmärrät myös, mitä minä tunnen nyt, nähdessäni sinun itkevän. Minä tulin tänne, kuin syytöksen-alainen, ja odotan, mikä tuomio minulle julistetaan. Kuolemako vai elämä? Sinun vastauksesi ratkaisee kaikki, mutta älä katsele minua tuollaisin silmin… Ne muistuttavat minulle noita entisiä silmiä, Moskovan ajoilta.
Irina punastui äkkiä ja loi silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi itsekin huomannut katseessaan jotain nurinpäistä.
— Kuinka voitkaan puhua tuolla lailla, Grigori! Etkö häpeä! Sinä tahdot kuulla vastaukseni… voitko epäilläkään sitä! Sinua kummastuttavat minun kyyneleni, mutta sinä olet käsittänyt ne väärin. Sinun kirjeesi, ystäväni, pani minut miettimään. Sinä kirjoitat tässä, että minun rakkauteni on korvannut sinulle kaikki, ett'ei sinulla tule edes olemaan mihin sovelluttaa tutkimustesi tuloksia, mutta minä kysyn sinulta: voiko pelkkä rakkaus ajan pitkään tyydyttää miestä? Eikö hän kyllästy siihen viimeinkin, eikö hän ala ikävöidä toimintaa ja eikö hän ole katuen nuhteleva sitä, joka hänet on tuolta toiminnalta riistänyt? Tämä ajatus se minua säikyttää, sitä minä pelkään enkä sitä, mitä sinä luulet.
Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä, niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä sana voi ilmituoda.
— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti lausunut ajatukseni… Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.
Irina vaipui mietteisin.
— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.
— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis… sinä siis… suostut, Irina, suostut, niinkö?
Irina katsahti häneen.
— Ja sinä olet oleva onnellinen?
— Irina!
— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?
Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.
— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen tämmöisissä joutavissa… Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään. Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa hänen silmistään… Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat saattaneet tipahtaa pitsien päälle.
— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.
— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta minua, älä kiduta itseäsi!… Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen tuohon… kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään… Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia… enkä petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä jahänelläolevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita, sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.
Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.
— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni? Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano, rakastatko minua?
Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.
Litvinow käveli huoneessansa, syviin mietteisin vaipuneena. Nyt tuli hänen siirtyä teoriasta käytäntöön, keksiä, millä tavoin ja keinoin paeta, lähteä tietämättömiin seutuihin… mutta kummallista! Vähemmin hän mietiskeli näitä keinoja kuin sitä, oliko se päätös, jota hän niin hellittämättä oli tahtonut, oliko se nyt vainenkin epäilemätön tosiasia! Oliko lopullinen, järkähtämätön sana lausuttu? mutta niinhän Irina oli hänen lähtiessään sanonut: "ryhdy toimiin, ja kun kaikki on valmiina, anna siitä vaan tieto minulle". Asia on selvä! Pois kaikki epäilykset! Toimeen! Ja Litvinow ryhtyi — toistaiseksi harkitsemaan.
Ennen kaikkea rahaa. Litvinowilla oli puhdasta rahaa 1,328 guldenia eli, Franskan rahassa, 2,855 frankkia, mitätön summa, mutta riittää se sentään ensi tarpeiksi, ja sitten pitää pyytää isää lähettämään niin paljon kuin on mahdollista… saisihan isä myödä metsän, osan maata… mutta mitä syyksi?… No keksitäänhän joku syykin. Irina oli tosin puhunut hohtokivistään, mutta sitä ei saa millään muotoa ottaa lukuun; pahan päivän varaksi ne. Sitä paitsi oli omaisuutta vielä hyvä geneveläinen puolikronometri, josta saanee… vaikkapa 400 frankkia.
Litvinow pistäysi pankkiirinsa luokse ja tiedusteli kautta rantain, saisikohan tarpeen tullen rahaa lainaksi, mutta Badenin pankkiirit ovat monessa liemessä keitettyä, varovaista väkeä. Vastaukseksi moisiin kysymyksiin ottavat he päällensä masentuneen, näivettyneen muodon, ovat kuin kedon kukkasia, joilta viikate on varren katkaissut; jotkut ripeästi ja rohkeasti nauravat teitä vasten silmiä, ikäänkuin täydelleen käsittäen teidän viattoman pilanne. Koettipa Litvinow, häpeäksensä, onneaan ruletissakin, pannen — kuinka halpamaista! — yhden taalerin numerolle 30, ikävuosiensa luvulle. Hän teki sen, suurentaakseen ja pyöristääkseen pääomaansa, ja sai kuin saikin, elleihän suurentaneeksi, niin ainakin pyöristäneeksi pääomansa, se on: hän menetti liiat 28 guldenia.
Toinen kysymys, tärkeä sekin, oli — passi, mutta eihän se naisille ole niin aivan välttämätön, eikä sitä kaikissa maissa kysytäkään, niinpä Belgiassa esimerkiksi, samoin Englannissa. Sitä paitsi, voihan sitä hankkia muitakin passeja eikä vain venäläisiä. Litvinow harkitsi vakaasti näitä asioita: hänen päättäväisyytensä oli luja, ilman vähintäkään horjuvaisuutta, ja sittenkin, vastoin hänen tahtoaan ja sitä kysymättäkään, astui esiin jotain vähemmin vakavaa, melkein koomillista, joka pilkisteli näkyviin kesken hänen harkintojansa, ikäänkuin koko hänen hankkeensa olisi leikintekoa, ikäänkuin ei tuollaisia pakoja koskaan olisi todellisuudessa tapahtunutkaan muuta kuin komedioissa ja romaaneissa ja kenties jossakin maaseuduilla, jossakin Tshuhlomin tai Sisranin piirissä, missä, erään matkustajan kertomuksen mukaan, ihmisillä on välistä niin ikävä, että vatsaa kivistää.
Litvinowin mieleen muistui tuossa, kuinka muuan hänen tuttavistaan, virkaeron saanut kornetti Balsow, oli vienyt erään kauppiaantyttären kestikievaritroikalla kulkusten kanssa, juotettuaan sitä ennen humalaan sekä vanhemmat että itse morsiamenkin, ja kuinka sittemmin oli tullut selville, että kornettia itseään oli vedetty nenästä, ja hän vähältä oli saada selkäänsä kaupanpäällisiksi. Litvinow suuttui kovasti omaan itseensä moisista sopimattomista muistelmista. Samassa ajatteli hän Tatjanaa, hänen äkkinäistä lähtöänsä, koko tuota tuskaa ja kärsimystä ja häpeätä, ja silloin hän liiankin syvästi tunsi ryhtyneensä kovin vakaasen asiaan ja olleensa oikeassa, sanoessaan Irinalle, että hänen kunniansakin vaatii häntä menettelemään näin eikä toisin… ja taas, mainittuaan tuon nimen, tunsi hän jotain polttavaa, joka suloisella kivulla kietoutui hänen sydämmensä ympärille ja jähmettyi siihen.
Hevosten töminää kuului hänen takanansa. Hän astui syrjään… Irina ajoi hänen ohitsensa ratsain, rinnallaan lihava kenraali. Irina tunsi Litvinowin, nyökäytti hänelle päätä ja, lyöden hevostaan raipalla kylkeen, pakotti sen nelistämään ja päästi vihdoin täyteen vauhtiin. Tumma harso hulmahti tuulessa…
—Pas si vite! Nom de Dieu! pas si vite![121] — huudahti kenraali ja päästi ratsunsa hänen jälkeensä.
Seuraavana aamuna oli Litvinow palajamassa kotia pankkiirin luota, jonka kanssa oli vielä kerran keskustellut Venäjän kurssin horjuvaisuudesta ja miten paraiten sopisi lähettää rahoja ulkomaille. Ovenvartija antoi hänelle kirjeen. Litvinow tunsi Irinan käsialan ja — ties miksi pahaa aavistellen — meni huoneesensa, sinettiä murtamatta.
Kirje oli franskankielinen ja kuului näin:
"Armas! Olen koko yön miettinyt sinun ehdotustasi… En aio viekastella edessäsi. Sinä olit suora, ja suora tahdon minäkin olla; minä envoipaeta kanssasi, minulta puuttuu siihenvoimia. Tunnen kyllä, kuinka paljon olen sinua vastaan rikkonut; toinen rikokseni on vielä suurempi ensimmäistä. Minä halveksin itseäni, pelkuruuttani, minä moitin itseäni tuhansilla moitteilla, mutta minä en voi itseäni muuttaa. Turhaan minä todistelen itselleni, että minä olen sinun onnesi murtanut, että sinulla nyt on todellakin oikeus pitää minua pelkkänä kevytmielisenä kokettina, että minä itse olen tarjoutunut, itse antanut sinulle juhlallisia lupauksia… Minua kauhistaa, minä inhoan omaa itseäni, mutta minä en voi toisin menetellä, en voi, en. En rupea puolusteleimaan, en rupea puhumaan sinulle olleeni itsekin hurmauksissa.. kaikki tuo ei merkitse mitään, mutta sen minä tahdon sanoa sinulle ja taas ja taas: minä olen sinun, sinun ainaiseksi, tee minun mitäs tahdot, milloin tahdot, vastaamatta kellekään, tiliä kellekään tekemättä, sinun omasi olen. Mutta paeta, hyljätä kaikki — en, en, en! Minä rukoilin sinua pelastamaan minut, toivoin itse vielä sovittavani kaikki, saattavani polttaa kaiken entisyyteni kuni tulessa… mutta minulla ei näy pelastusta olevan; myrkky on nähtävästikin liian syvälle imeytynyt minuun; ei näy saavan rankaisemalla hengittää tätä ilmaa monen pitkän ajast'ajan kuluessa! Kauan olen epäröinyt, kirjoittaisinko sinulle tämän kirjeen; minua hirvittää, ajatellessani, mitä sinä sen johdosta päätät; minä luotan aina vaan rakkauteesi. Mutta minun mielestäni olisi ollut tunnotonta salata sinulta totuutta, sitä enemmän, koska sinä kaiketikin olet jo ryhtynyt ensimmäisiin toimiin aikeemme toteuttamiseksi. Oi se oli ihana aie, mutta mahdoton panna toimeen. Ystävä armas, pidä minua tyhjänä, heikkona naisena, ylönkatso minua, mutta älä minua hyljää, älä hyljää Irinaasi!… Minulla ei ole voimaa jättää tätä piiriäni, mutta en voi siinä sinuttakaan elää. Me palajamme piakkoin Pietariin, tule sinne, asu siellä, me hankimme sinulle siellä tointa, sinun tähän-astiset ponnistuksesi eivät mene hukkaan, sinä pääset käyttämään niitä hyödylliseen vaikutukseen… mutta pysy vaan läheisyydessäni, rakasta vain minua sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, ja muista: ei kenenkään sydän ole oleva sinulle niin hellästi uskollinen kuin sinun Irinasi sydän. Tule pian luokseni; en saa hetkeäkään rauhaa, ennenkuin olen sinut kohdannut.
Sinun, sinun, sinun I."
Hurjasti hulvahti veri Litvinowin päähän, laskeutui sitten verkalleen ja raskaasti hänen sydämmeensä, ja kiveksi se sinne jähmettyikin. Hän luki Irinan kirjeen uudelleen ja hervahti, kuten kerran ennen Moskovassakin, vaipui voimatonna sohvalle ja istui siinä liikahtamatta. Pimeä pohjattomuus saarsi hänet äkisti joka haaralta, ja mielettömästi, hurjasti hän tuijotti tuohon pimeyteen. Niin muodoin jälleen, jälleen petosta, taikka ei, petostakin pahempaa — valhetta ja halpamaisuutta… Elämä on murrettu, kaikki on reväisty irti juurineen, perustuksiaan myöten, ja se ainoakin, mihin vielä olisi voinut tarttua, viimeinen tuki — säpäleinä sekin.
— "Tule meidän perässämme Pietariin", toisteli hän, sydämmessään katkerasti nauraen; "me hankimme siellä tointa sinulle… Toimiston päällikkökö minusta siellä tehdään, vai mikä? Ja ketä ovat nuome?Tuossapa nyt tuli näkyviin hänen menneisyytensä! Siinä se nyt on, tuo salainen, tuo muodoton ydinkohta, jota minä en tunne, vaan jonka hän sanoi tahtovansa sovittaa ja polttaa kuin tulessa! Siinä se nyt on, tuo vehkeitten, salaisten suhteitten maailma, täynnä Belskien ja Dolskien juttuja… Ja mikä tulevaisuus, mikä ihana tehtävä minua odottaakaan! Elää hänen läheisyydessään, käydä häntä tervehtimässä, jakaa hänen kanssaan muotidaamin irstaisia haaveita, sellaisen, joka on tuskastunut ja kyllästynyt maailmaansa eikä kumminkaan voi elää ulkopuolella sen piiriä, olla hänen kotiystävänänsa ja tietysti herra kenraalin myös… kunnes oikku on ohitse, ja plebeiji-ystävä on kadottanut pikanttisuutensa, ja hänen sijaansa astuu tuo samainen lihava kenraali tai herra Finikow, kas se se on mahdollista ja suloista ja kenties hyödyllistä — mainitseehan hän kirjeessäänkin minun kykyjeni hyödyllisestä käyttämisestä — mutta tuo aie — se on mahdoton panna loimeen, mahdoton!"
Litvinowin sielussa sävähteli äkkinäisiä, hurjia raivonpuuskia, niinkuin ilmassa viuhahtelee vihureita ukon-ilman edellä… Jok'ainoa lause Irinan kirjeessä suututti häntä, nuo vakuuttelut hänen tunteittensa kestävyydestä nekin loukkasivat häntä.
— Min'en jätä tätä asiaa sikseen! — huudahti hän; — min'en salli hänen leikitellä niin armottomasti minun elämälläni…
Hän hyppäsi pystyyn, sieppasi hattunsa, mutta mitä oli tehtävä? Juostako Irinan luokse? Vastatako hänen kirjeesensä? Hän pysähtyi; kädet hervahtivat.
Todellakin: mitä oli tehtävä?
Eikös hän juuri itse ollut jättänyt tuota ankaraa ratkaisua Irinan valinnan varaan? Valinta oli käynyt toisin kuin Litvinow olisi suonut… mutia tämän vaaran alaisiahan kaikki valinnat ovat. Irina oli tosin muuttanut päätöksensä; hän itse oli ensimmäisenä ilmoittanut tahtovansa hyljätä kaikki ja seurata häntä, mutta eihän hän nyt vikaansa peittelekään, sanoohan hän suoraan olevansa heikko nainen. Irina ei ole tahtonut pettää häntä, hän on pettynyt omassa itsessään… Mitäpä siihen olisi sanomisia? Ei hän ainakaan teeskentele, ei viekastele… hänen kirjeensä on suoraa puhetta, säälimättömän suoraa. Eihän mikään pakottanut Irinaa heti lausumaan mieltänsä, eihän mikään estänyt häntä rauhoittelemasta Litvinowia, venyttämästä asiata ja jättämästä kaikkea epätietoiseksi hamaan siihen asti… kuin olisi miehensä kera lähtenyt Italiaan!… Mutta sittenkin on Irina murhannut hänen elämänsä, murhannut kaksi elämää!… Vähänkös sitä tapahtuu!
Mutta Tatjanan edessä Irina ei ole syypää. Hän yksin, Litvinow, hän yksin on syyllinen, eikä ole hänellä oikeutta puistaa päältään sitä edesvastausta, jonka hän nurjalla menettelyllänsä on raskaana taakkana hartioilleen sälyttänyt…
Niin kyllä; mutta mitä olisi tehtävä nyt?
Hän heittäysi jälleen sohvalle, ja jälleen kului hetki hetken perästä synkkänä, sanatonna, jäljettömästi, ahmivalla kiiruulla…
— Vai olisiko tehdä, niinkuin hän sanoo? — sävähti hänen mielessään. — Hän rakastaa minua, hän on minun; eiköhän tuo viettämys toisiimme, luo intohimo, joka monen vuoden perästä puhkesi ilmi niin voimakkaana, — eiköhän se ole jotain, jota on mahdoton välttää, mahdoton vastustaa, niinkuin luonnonlakiakin? Asua Pietarissa… ja olenko minä sitten ensimmäinen, joka olisi moisessa asemassa? Ja missäpä me tyyssijan muuallakaan saisimme?…
Hän vaipui mietteisin, ja Irinan haamu, sellaisena kuin se ikipäiviksi oli painunut hänen viimeisiin muistelmiinsa, astui hiljaa hänen eteensä…
Mutta hetkeksi vain… Hän tointui jälleen ja sysäsi uudella suuttumuksen puuskalla luotaan sekä nuo muistelmat että tuon lumoavan haamun.
— Sinä tarjoat minun juoda tuosta kultaisesta maljasta, — huudahti hän — mutta myrkkyä on sinun juomassasi, ja loalla ovat valkoiset siipesi saastutetut… Pois! Jäädä tänne sinun kanssasi sen perästä kuin minä… olen ajanut pois, ajanut pois morsiameni, — se olisi konnan työtä!
Hän puristi haikealla mielin käsiään yhteen, ja syvyydestä kohosi näkyviin muuan toinen haamu, kärsimyksen leima liikkumattomissa piirteissä, äänetön nuhde jäähyväiskatseessa…
Ja silleen kitui Litvinow vielä kauan aikaa; kauan heittelihe sinne tänne hänen runneltu mielensä, kuni sairas kovassa taudissa. Ensi hetkestä saakka oli hän aavistanut tällaista asian loppua… alussa se oli ilmestynyt hänelle kaukaisena, hiukan häämöittävänä pilkkuna keskellä sisällisten taistelujen tuuliaispäitä ja pimeyttä; sittemmin se oli alkanut astua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja oli vihdoin kylmänä säilänä pistänyt häntä sydämmeen.
Litvinow veti vielä kerran nurkasta esille matkalaukkunsa, vielä kerran pani hän siihen kaikki tavaransa hätäilemättä, vieläpä omituisella tympeällä huolellisuudellakin, soitti passarin, suoritti laskunsa ja lähetti Irinalle näin kuuluvan venäjänkielisen kirjeen:
"En tiedä, lienettekö tällä erää syyllisempi edessäni kuin silloinkaan; sen vaan tiedän, että isku oli tällä kertaa paljoa ankarampi. Kaikki on lopussa. Te sanotte minulle: 'minä en voi', ja minä toistan teille samoin: minä en voi… sitä, mitä te tahdotte. En voi, enkä tahdo. älkää vastatko minulle. Te ette kykene antamaan minulle sitä ainoata vastausta, minkä minä ottaisin vastaan. Minä lähden huomenna varhain ensimmäisellä junalla. Jääkää hyvästi, olkaa onnellinen… Emme kaiketikaan enää näe toisiamme."
Litvinow ei liikahtanut huoneestansa koko iltana; Jumala ties, lieneekö hän mitä odottanut.
Kello seitsemän tienoissa illalla lähestyi kahdestikin hotellin kuistia muuan nainen, musta mantilli yllä, harso silmillä. Astuttuaan vähän loitommas ja katseltuaan jonnekin kauas, teki hän äkkiä kädellään päättävän liikkeen ja läksi kolmatta kerta kuistia kohti.
— Minne matka, Irina Pavlovna? — kuului hänen takanaan muuan kiihkeä ääni.
Irina katsahti vavahtaen taakseen. Potugin kiirehti siellä hänen luokseen.
Irina pysähtyi, mietti hetkisen ja syöksi hänen luokseen, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.
— Viekää, viekää minut pois, — puhui hän hengästyen.
— Mikäs teidän nyt on, Irina Pavlovna? — jupisi Potugin, hämmästyen.
— Viekää minut pois — toisti hän entistä kiihkeämmin, — ellette tahdo, että minä jäisin ainaiseksi tuonne!
Potugin nyökkäsi nöyrästi päätänsä. He kiirehtivät pois.
Seuraavana aamuna aikaisin, kun Litvinow oli jo matkalle lähtemäisillään, astui hänen huoneesensa — samainen Potugin.
Hän lähestyi Litvinowia ja puristi ääneti hänen kättään. Litvinow ei virkkanut hänkään mitään. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään, ja turhaan koetteli kumpikin myhähtää.
— Tulin toivottamaan teille onnellista matkaa, — virkkoi Potugin viimein.
— Mistäs te tiesitte minun lähtevän tänään? — kysyi Litvinow.
Potugin katseli ympäri lattiaa.
— Onpahan vaan minulla tieto siitä, niinkuin näette. Meidän viimeinen keskustelumme se sai niin kummallisen käänteen. Minä en tahtonut erota teistä, ennenkuin olin saanut lausua teille sydämmellisen sympatiani.
— Sympatianne nyt… kun lähden pois?
Potugin katsahti murheellisesti Litvinowiin.
— Voi, hyvä Grigori Mihailovitsh! — aloitti hän, huoaisten; — ei meillä nyt ole aikaa tuollaisiin hivuksen halkomisiin ja väittelyihin. Mikäli minä olen huomannut, ette te kovinkaan innokkaasti harrasta kotimaista kirjallisuutta, ja siitä syystä ei liene teille Vasjka Buslajewkaan kovin tuttu.
— Kuka?
— Vasjka Buslajew, huima poika Novgorodista, Kirsha Danilowin kokoelmassa.
— Mikä Buslajew? — kyseli Litvinow, hieman ymmällä näin äkkinäisestä puheen käänteestä. — En minä tunne sellaista.
— Välipä sillä! Katsokaas, minä tahdon vaan kiinnittää huomiotanne erääsen seikkaan. Vasjka Buslajew, saatuaan maanmiehensä toivioretkelle Jerusalemiin ja uituaan siellä, heidän suureksi kauhukseen, ilki alastomana pyhässä Jordanin joessa, sillä hän ei sanonut uskovansa "ei aivastuksia eikä unia eikä myöskään variksen vaakumista", — tämä samainen logillinen Vasjka Buslajew kiipeää sitten Taborin vuorelle, mutta tämän vuoren huipulla on iso kivi, jonka ylitse kaikenkaltaiset ihmiset ovat turhaan hypätä koettaneet… Vasjkan tekee mieli koetella onneansa hänenkin. Osuu tuosta hänen tielleen kuolleen pääkallo, ihmisen luu. Vasjka sysäisee sitä jalallaan. Ja silloin puhuu hänelle pää tällä tavalla: "Mitäs siinä sysit? Osasin minä elää, osaan minä tomussakin loikoa — ja niin se käy sinunkin." Ja niin kävikin: Vasjka hyppää kiven yli ja oli jo pääsemäisillään toiselle puolelle, mutia kanta hipasi kallioon, ja hän taittoi niskansa. Ja sallikaa minun tähän ohimennen huomauttaa, että minun ystäväni, slavofiilit, jotka ovat niin kärkkäitä sysimään jalallansa kaikenlaisia kuolleitten kalloja ja mädänneitä kansoja, — heidän ei haittaisi vähäsen mietiskellä tätä tarua.
— Mutta mitäs tämä oikeastaan tarkoittaa? — keskeytti vihdoin Litvinow maltittomana. — Suokaa anteeksi, minun pitäisi jo…
— Tätä se tarkoittaa, — vastasi Potugin, ja hänen silmissään välähti niin hellä ystävällisyys, ett'ei Litvinow olisi osannut häneltä sellaista odottaakaan; — tätä se tarkoittaa: te ette sysi ettekä lyki kuolleen ihmisen kalloa, ja siksipä teidän kenties, hyvyytenne tähden, on sallittukin päästä kovan-onnen kiven yli. En tahdo enää viivytellä teitä; sallikaa minun vain syleillä teitä jäähyväisiksi.
— En yritäkään hypätä, — virkkoi Litvinow, suudellen Potuginia kolme kertaa. Hänen sielunsa murheellisiin luuloisin liittyi tuokioksi sääli tuota yksinäisiä poloista kohtaan. — Mutta matkalle nyt…
Hän alkoi hääräillä.
— Antakaas minunkin kantaa jotain, — tarjoutui Potugin.
— Ei, kiitoksia, älkää vaivatko itseänne; kyllä minä itsekin…
Hän pani lakin päähänsä ja tarttui käsilaukkuunsa.
— No niin — virkkoi hän, seisten jo kynnyksellä, — te sanoitte nähneenne hänet eilen?
— Näin.
— No… mitäs hän?
Potugin oli tuokion ääneti.
— Hän odotteli teitä eilen… ja odottelee teitä tänäänkin.
— Vai niin! Sanokaa sitten hänelle… Tahi ei, ei tarvitse, ei tarvitse. Hyvästi!… Hyvästi!
— Jääkää hyvästi, Grigori Mihailovitsh!… Ja vielä sananen! Kyllä te ennätätte kuulla minua; junan lähtöön on vielä runsasta puoli tuntia. Te palajatte nyt Venäjälle… Te ryhdytte siellä… aikaa voittaen… toimimaan… Sallikaa vanhan lörpön — ja minähän valitettavasti en muuta ole kuin lörppö — sallikaa minun antaa teille matkaevääksi muuan neuvo. Joka kerta kuin ryhdytte johonkin asiaan, kysykää itseltänne, teettekö palveluksen sivistykselle — tämän sanan täydessä, perinpohjaisessa merkityksessä — edistättekö jotain sen aatteista, onko teidän toimellanne se pedagoginen, europalainen luonne, joka yksistään on hyödyllinen ja hedelmällinen nykyaikana! Jos niin on, — käykää pelvotta eteenpäin: te olette oikealla tiellä, ja työnne saa siunauksen! Ette enää ole yksinänne, Jumalan kiitos! Te ette ole oleva "kylväjä korvessa"; meilläkin alkaa jo olla työntekijöitä… pionierejä… Mutta… teilläpä on nyt muuta mielessä. — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako minua!
Litvinow kiiruhti juoksujalassa portaita alas, heittäysi vaunuihin ja saapui asemalle, kertaakaan katsahtamatta kaupunkia, jonne oli jäänyt niin suuri osa hänen elämäänsä… Hänestä tuntui kuin antautuisi hän nyt aallon valtaan; se tempasi hänet, se läksi viemään häntä, ja lujasti hän päätti olla vastustamatta sen vetämystä; kaikesta muusta tahdon ilmauksesta hän oli luopunut.
Hän oli jo astumaisillaan vaunuun.
— Grigori Mihailovitsh… Grigori… kuului takaa rukoileva kuiske.
Hän säpsähti. Olisiko se todellakin Irina? Hän se on. Kietouneena naispalvelijansa shaaliin, matkahattu aamuasuisilla hivuksillaan, seisoo hän asemasillalla ja katsoo häneen himmein silmin. "Palaja takaisin, palaja takaisin; minä tulin sua noutamaan", — näin ne haastavat, nuo silmät. Ja mitä kaikkea ne hänelle lupailevatkaan! Irina ei liiku, hän ei kykene lisäämään sanaakaan; kaikki, yksin hänen pukunsa epäjärjestyskin, kaikki hänessä rukoilee armahtamista…
Tuskin jaksoi Litvinow pysyä alallaan; hän oli syöksemäisillään Irinan luokse… mutta aalto, jonka valtaan hän oli antautunut, otti omansa… Hän hyppäsi vaunuun ja, kääntyen ympärinsä, osoitti Irinalle paikkaa vieressään. Irina ymmärsi hänet. Vielä ei olisi myöhäistä. Yksi ainoa askel vaan, yksi ainoa liike, niin jo olisivat he lähteneet kiitämään kohti hämärää kaukaisuutta, nämä kaksi ainaiseksi yhdistettyä elämää… Heidän epäröidessään kuului kimeä vihellys, ja juna läksi liikkeelle.
Litvinow heittäysi selkämyksen nojaan. Irina lähestyi huojuen asemasillan penkkiä ja vaipui siihen, herättäen hämmästystä eräässä ylimääräisellä säännöllä palvelevassa virkamiehessä, joka sattumalta oli joutunut asemalle. Tämä diplomaatti tunsi Irinaa hyvin vähän, mutta oli hyvin hänestä intressautunut. Nähtyään Irinan olevan kuin täi liuoksissa, luuli hän, että nyt oli tapahtunut "une attaque de nerfs",[122] jonka vuoksi hän, kuten "un galant chevalier"[123] konsanaankin, oli velvollinen rientämään avuksi. Mutta vielä suuremmaksi kävi diplomaatin hämmästys, kun Irina, tuskin kuultuaan hänen ensimmäisen sanansa, äkkiä nousi ylös, lykkäsi luotaan hänelle tarjotun käden ja kiirehti kadulle. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut sakeaan usvaan, joka on niin omituista Schwarlzwaldin ilmastossa syksyn ensi päivinä.
Kerran satuimme erääsen talonpojan pirttiin, jossa emäntä vast'ikään oli kadottanut ainoan, hellästi rakastetun poikansa. Kummastelimme kovinkin, nähdessämme hänet aivan tyynenä, melkeinpä iloisena.
— Älkää pahaksi panko, — sanoi isäntä, joka nähtävästi oli huomannut kummastuksemme; — hän on nyt puutunut.
Ja "puutunut" oli Litvinowkin. Samallainen tyyneys valtasi hänetkin matkan ensi hetkinä. Kokonaan murtuneena ja toivottomasti onnettomana hän sai nyt edes levähtää kuluneen viikon rauhattomuudesta ja kiusaantumisesta, kaikista noista iskuista, joita hän myötäänsä oli saanut tuta. Sitä kovemmin ne olivat häntä runnelleet, mitä vähemmin hän oli luotu moisia myrskyjä kestämään. Hän ei todellakaan toivonut enää mitään, ja koetti olla muistelematta, ennen kaikkea olla muistelematta. Hän oli matkalla Venäjälle… pitihän sitä jonnekin joutua, mutta mitään aikeita ei hänessä enää ollut omaan itseensä nähden. Hänen oli vaikea tuntea itseänsä; hän ei käsittänyt omia tekojansa, ikäänkuin olisi tuo oma "minä" häneltä kokonaan kadonnut, ja vähän tuo "minä" yleensäkään veti hänen huomiotaan puoleensa. Välistä tuntui hänestä kuin olisi hän kuljettamassa itseään ruumiina; haihtumattomat sisällisen tuskan kirpeät vihjaukset ne vaan silloin tällöin muistuttivat hänelle, että hän vielä on elävitten kirjoissa. Toisin ajoin näytti hänestä käsittämättömältä, mitenkä mies — miehinen mies — saattaa niin suuressa määrin joutua naisen, rakkauden vaikutuksen alaiseksi… "Häpeällistä heikkoutta!" jupisi hän, puisteli viittaansa ja asettui tanakkaampaan asentoon: nyt muka on lopussa se, mikä ollut on, ja nyt alkaa uusi…. mutta silmänräpäyksen perästä hän vain myhähti katkerasti ja kummasteli itseänsä.
Hän rupesi katsomaan akkunasta ulos. Ilma oli sameata, kosteata; sadetta ei ollut, mutta usmaa oli vielä, ja matalalti verhosivat pilvet taivasta. Tuuli oli vastainen. Loppumattomina jonoina kiiti akkunan ohi vaaleita höyryhyökyjä, milloin yksitellen, milloin sekaantuen sakeampiin savupilviin. Hän alkoi seurata silmillään tuota höyryä ja savua. Kiertymistään kierrellen, kohoillen ja painuen takertui se ruohoon ja pensaisin, ikäänkuin väännellen, venytellen ja hälveten, — semmoisina ne kiitivät, pilvi pilven perässä… ne vaihtuivat alinomaa ja pysyivät alati samoina… yksitoikkoista, hätäistä, ikävää temmellystä! Välistä tuulahti toisaalta, tie teki käänteen — silloin katosivat joukot äkkiä ja ilmestyivät vastapäiseen akkunaan; ja sitten heilahti jälleen tuo suunnaton pyrstö toiselle puolelle, jälleen kätkien hänen näkyvistään Reinin laajan laaksomaan.
Hän katseli katselemistaan, ja kummallisia mietteitä heräsi hänessä.Hän istui vaunussa yksinään; ei kukaan häirinnyt häntä.
— Savua, savua! — toisteli hän monistellen.
Ja äkkiä näytti hänestä kaikki olevan savua, kaikki, hänen oma elämänsä, venäläinen elämä — kaikki, mikä inhimillistä on, varsinkin venäläistä. — Kaikki on savua ja usmaa! — ajatteli hän. — Näyttää siltä, kuin kaikki muutteleisi alinomaa, kaikkialta nousee uusia muotoja, ilmiöt ajelevat toisiansa, mutta todellisuudessa on kaikki sittenkin yhtä ja samaa; kaikki rientää, kiirehtii jonnekin — ja kaikki katoaa jäljettömästi, saavuttamatta mitään. Tuulahtaa vaan äkkiä toisaalta, silloin hyökkää kaikki päinvastaiselle puolelle, ja siellä alkaa sama, yhä väsymätön, levoton ja — turha temmellys.
Hänen mieleensä muistui, mitä kaikkea jyrisevää ja räiskivää oli tapahtunut hänen silmiensä edessä näinä viime vuosina.
— Savua — jupisi hän — savua.
Hänelle muistuivat mieleen kiivaat kiistat ja pohdinnat ja huudotGubarewin luona ja toistenkin, vanhain ja nuorten, luona.
— Savua, — toisteli hän, — savua ja usmaa.
Muistuivat hänen mieleensä vihdoin kuuluisat kenraalien kemut, muistuivat muutkin keskustelut ja toistenkin valtiollisten miesten puheet, jopa kaikki sekin, mitä Potugin oli saarnaillut…
— Savua vaan, savua eikä mitään muuta.
Entäs hänen omat pyyteensä ja tunteensa ja yrityksensä ja mietteensä!
Hän viittasi vaan kädellään.
Mutta juna se sillä välin kiiti kiitämistään. Kauaksi olivat jo jääneet Rastadtit ja Karlsruhet ja Bruchsalit. Oikeanpuoliset vuoret olivat siirtyneet loitommas ja paenneet kauas. Nyt ne lähenivät jälleen, mutta matalampina ja metsineen jo harvempina.
Juna teki jyrkän käännöksen. Oltiin Heidelbergissä. Vaunut vyöryivät asemakatoksen alle; alkoi kuulua myöjäin huutoja: siellä kaupiteltiin kaikenlaisia, venäläisiäkin, sanomalehtiä. Matkustajat hääräilemään ja astumaan asemasillalle. Litvinow yksin ei jättänyt nurkkaansa, vaan istui paikoillaan, maahan tuijottaen. Äkkiä kuuli hän nimeänsä mainittavan. Hän nosti silmänsä: Bindasowin naama kurkisti akkunasta sisään, ja sen takana — vai siltäkö hänestä näytti vain? — ei, todellakin: siellä oli koko joukko badenilaisia tuttuja kasvoja: siinä Suhantshikowin rouvat, siinä Voroshilowit, siinä Bambajewitkin; kaikki he lähenevät Litvinowia, ja Bindasow huutaa kohti kulkkua:
— Missäs se Pishtshalkin on? Hänenhän piti tulla; mutta sama se; astupas vaan ulos, vauva; me olemme lähdössä Gubarewin luokse.
— Niin, veikkonen, niin justiin; Gubarew odottaa meitä, — vahvistiBambajew, pujotteleiden esille; — lähde pois!
Litvinow olisi suuttunut, ellei tuo masentava taakka olisi ollut painamassa hänen sydäntään. Hän katsahti Bindasowiin ja kääntyi sanaakaan sanomatta pois.
— Kuulittehan te, että Gubarew on täällä, — huudahti rouvaSuhantshikow, ja ihan olivat silmät hypätä päästä.
Litvinow ei liikahtanutkaan.
— Mutta kuulehan toki, Litvinow, — rupesi vihdoin Bambajew puhumaan; — onhan täällä muitakin kuin Gubarew; täällä koko falangi mitä erinomaisimpia, mitä viisaimpia ihmisiä, Venäläisiä, ja jokainen tutkii luonnontieteitä, ja kaikilla on mitä jaloimmat mielipiteet. Tottahan sinä jäät edes heidän tähtensä. Täällä on muun muassa tuo… kas, kun en nyt muista nimeä, mutta se nyt on sanalla sanoen nero.
— Älkää välittäkö hänestä, Rostislaw Ardaliovitsh, — sekaantui rouva Suhantshikow, — älkää vainenkaan välilläkö! Näettehän te, millainen se on miehiänsä! Ja samallaista se on koko hänen heimonsakin. Hänellä on täti, joka ensi alussa näytti minusta järkevältä ihmiseltä; mutta toissa päivänä matkustin hänen kanssaan tänne — hän oli vast'ikään tullut Badeniin ja yks' kaks', uskottenkos, mennä jyristää jo takaisin, — no niin, minä matkustin hänen kanssaan tänne asti ja rupesin tiedustelemaan hänellä yhtä ja toista. Aatelkaas, jospa edes sanasenkaan olisi minulle vastannut, tuo korskea ihminen! Senkin aristokraatti!
Kapitolina Markovna parka — aristokraatti! Ei olisi osannut hän odottaa mointa loukkausta!
Mutta Litvinow oli yhä vaiti. Hän kääntyi pois päin ja veti lakin silmilleen.
Juna lähti viimein liikkeelle.
— No mutta sano edes jotakin jäähyväisiksi, sinä suolapatsas! — huusiBambajew. — Eihän tästä tämmöisestä!
— Riepu! Lällä! — ulvoi Bindasow. Vaunujen vauhti lisääntyi, ja hänen sopi siis huoleti haukkua. — Visukinttu! Etana! Inutippa!
Lieneekö Bindasow juuri tällä hetkellä tekaissut tuon viimeisen sanan, vai lieneekö sen muilta saanut, en tiedä, mutta kovin se näkyi miellyttävän kahta lähellä olevaa mitä jalomielisintä nuorta miestä, jotka olivat tutkimassa luonnontieteitä täällä. — Muutaman päivän kuluttua näet luettiin sama sana jo venäläisessä aikakauslehdessä, joka siihen aikaan ilmestyi Heidelbergissä nimelläA tout venant je crache![124] eli: "Luoja suojaa, sika ei syö!"[125]
Mutta Litvinow toisteli toistelemistaan entistä sanaansa: savua, savua, savua!
— Tällä haavaa, — näin hän ajatteli — on Heidelbergissä toista sataa venäläistä ylioppilasta; kaikki he tutkivat kemiaa, fysikkaa, fysiologiaa — muuta eivät korviinsakaan ota, mutta viiden, kuuden vuoden perästä ei samain kuuluisain professorien luennoilla enää käy viittätoistakaan henkeä… tuuli kääntyy, savu hulmahtaa toisaalle… savua, savua, savua![126]
Yöllä hän kulki Casselin ohitse. Pimeyden mukana laskeusi hänen päällensä sanomaton, jäytävä haikeamielisyys, ja hän hyrähti itkemään, hyyristyen vaunun kolkkaan. Kauan virtasivat kyynelet, tuottamatta hänelle huojennusta; päinvastoin ne raatelivat häntä katkerasti ja kipeästi.
Samaan aikaan makasi vuoteellaan eräässä Casselin hotellissa Tatjana, kuumetaudin tuskissa. Kapitolina Markovna istui hänen vuoteensa vieressä.
— Tanja, — puheli hän — salli nyt minun Herran tähden lähettää sähkösanoma Grigori Mihailitshille; saanhan lähettää, Tanja!
— Ei, täti, — vastasi toinen — ei se ole tarpeellista; älä ole huolissasi. Anna vettä juodakseni; kyllä tämä pian menee ohi.
Ja viikon perästä hän paranikin, ja molemmat nais-ystävät jatkoivat matkaansa.
Pysähtymättä Pietarissa enempää kuin Moskovassakaan, palasi Litvinow maatilalleen. Hän säikähti, nähtyään isänsä: kovin oli tämä käynyt heikoksi ja raihnaiseksi. Ukko iloitsi poikansa tulosta, sen verran kuin voi iloita ihminen, joka on elämänsä kanssa lopputilit jo suorittanut. Heti jätti hän poikansa huostaan kaikki rappeutuneet asiansa ja, narahdeltuansa vielä moniaan viikon, läksi pois elävitten mailta.
Litvinow oli nyt yksinään vanhassa päärakennuksessa. Sydän raskaana, ilman toivoja, ilman intoa, ilman rahoja rupesi hän hoitamaan taloutta. Talouden hoitaminen Venäjällä ei ole mikään hauska asia, niinkuin sen liiankin monet tietävät; siksi emme rupea lavealti kertomaan siitä, kuinka työläältä se Litvinowistakin tuntui. Parannuksista ja uudistuksista ei tietysti voinut olla puheitakaan; ulkomailla saatujen tietojen käytäntöön-pano siirtyi tuonnemmas epämääräisiksi ajoiksi; puute pakotti elämään vaan päivän kerrassaan ja suostumaan kaikennäköisiin myönnytyksiin, aineellisiin sekä siveellisiin. Uusi ei ottanut juurtuakseen, vanhalta oli kaikki mahti mennyt; taitamattomuus ja tunnottomuus törmäilivät yhteen; koko yleinen olemus oli järkäytetty ja huojui ja hyllyi kuin suolla hete, ja vain yksi ainoa suuri sana "vapaus" liikkui kuni Jumalan henki vetten päällä. Kärsivällisyyttä tarvittiin ennen kaikkea, ei potevaa kärsivällisyyttä, vaan toimekasta, ei ilman oveluutta, ei vailla ketteryyttä välisti… Litvinowin sieluntila teki hänen olonsa kahta tukalammaksi. Vähän oli hänessä elämänhalua enää… Mistäpä olisi tullutkaan halu puuhata ja tehdä työtä?
Mutia kului vuosi, meni toinenkin ja alkoi kolmas. Suuri aate alkoi vähitellen toteutua, muuttua lihaksi ja vereksi: vesa nousi heitetystä siemenestä, eikä tallaakaan sitä jalallaan nyt enää vihamies, ei julkinen eikä salainenkaan.
Litvinow oli tosin loppujen lopussa vuokrannut suurimman osan maatansa talonpojille kahdastuloilla (tulot puolekkain) ja ryhtynyt niinmuodoin niukkaoloiseen alkuperäiseen taloudenhoitoon, mutta jotain hän kuitenkin ennätti saada aikoin: pani tehtaan uudestaan kuntoon, perusti pienen moision, jossa oli viisi vapaehtoista palkkalaista — kaikkiaan ennätti niitä olla hänellä neljäkinkymmentä — suoritti tärkeimmät yksityiset velat… Mielenkin rohkeus kasvoi hänessä; yhä enemmän alkoi tuntea hänessä entistä Litvinowia. Syvällä piilevä surullinen tunne ei tosin milloinkaan haihtunut; liian hiljaiseksi hän oli käynyt iäkseen, sulkeutunut ahtaasen piiriinsä, luopunut kaikista entisistä tuttavista, mutta kadonnut myös oli tuo tenhoton välinpitämättömyys, ja elävitten joukossa liikkui ja toimi hän jälleen kuni elossa oleva konsanaankin. Kadonneet olivat niinikään viimeisetkin jäljet hänet vallanneesta lumouksesta: se oli nyt kuin unta vaan, kaikki tuo, mitä Badenissa oli tapahtunut… Entäs Irina?… Vaalennut oli hänenkin kuvansa ja kadonnut näkyvistä; himmeänä häämöitti vaan Litvinowin edessä jotain vaarallista tuon usvan takana, joka yhä enemmän ja enemmän oli kietoutunut Irinan haamun ympärille.
Tatjanasta tuli vaan harvoin kuulumisia. Litvinow oli saanut tietää, että hän oli tätinensä asettunut asumaan pienelle maatilallensa, parin sadan virstan päässä Litvinowin hovista, ja eleli siellä hiljakseen, liikkuen sangen vähän ja melkein ketään vieraita vastaan-ottamatta, muuten tyynenä ja terveenä.
Kerran, eräänä kauniina päivänä toukokuussa, istui Litvinow työhuoneessaan, kylmäkiskoisesti selaillen pietarilaisen aikakauskirjan viimeistä numeroa. Palvelija tuli sisään ja ilmoitti erään vanhan enon saapuneen. Tämä eno oli äskettäin käynyt tervehtimässä Kapitolina Markovnaa, jonka orpana hän oli. Eno oli ostanut maatilan Litvinowin hovin läheisyydessä, ja oli nyt matkalla sinne. Kokonaisen vuorokauden vieraili hän Litvinowin luona ja kertoili yhtä ja toisia Tatjanan oloista.
Enon lähdettyä, lähetti Litvinow seuraavana päivänä Tatjanalle kirjeen, ensimmäisen siitä asti kuin olivat eronneet. Siinä hän pyytää saada edes kirjeellisesti uudistaa entistä tuttavuutta ja tiedustelee, eikö hän enää saa ajatellakaan sitä, että he joskus vielä kohtaisivat toisiansa. Jonkunlaisella levottomuudella odotteli hän vastausta, ja vastaus tulikin vihdoin. Litvinowin kysymys sai ystävällisen kajauksen. "Jos mieleenne johtuisi käydä meillä", näin päättyi Tatjanan kirje, "niin terve tuloanne: sanotaan sairaittenkin olevan helpompi olla kahden kesken kuin yksin." Kapilolina Markovna oli liittänyt terveisiä.
Litvinow ihastui kuin lapsi. Niin iloisesti ei hänen sydämmensä ollut sykkinyt enää pitkään aikaan. Tuntui äkkiä niin keveältä ja kirkkaalta. Niinhän tuulahtaa päivän noustessa ja pimeyden hälvetessä ilman henki ja hiljaa huhahdellen kiitää auringon säteitten kera yli valveutuneen maanpinnan. Pitkin päivää myhähteli Litvinow vähä väliä, työväkeäänkin katsoessaan ja käskyjä jakaessaan.
Hän rupesi heti kohta hankkimaan lähtöä, ja kahden viikon kuluttua oli hän jo matkalla Tatjanan luokse.