"Eihän tuota osattu aavistaa, että tämmöinen asia tapahtuisi", vastaa isäntä. "Mutta eipä olisi tainnut paimenesta paljon apua olla. Olisi se tämä asia kuitenkin tapahtunut, se kun oli sallittu."
"Minä en usko, että lehmille olisi mitään tullut", väittää Kaisu, "kun vaan olisi paimen ollut muassa. Paljaalla huudollahan paimen olisi voinut karhun säikäyttää."
"Voi Kaisu, mitä puhut!" varoittaa Lauri. "Kovin rumasti metsän kuningasta nimittelet. Siitä se vielä saattaa suuttua ja tehdä yhä suurempia vahingoita."
"Kyllä se ei ole nimeään kuulemassa", vakuuttaa Kaisu.
"Tämä asia ei enää tapahtumattomaksi tule", sanoo isäntä. "Se on ollut jo ennakolta niin määrätty, että meiltä piti ne lehmät hävitä. Sen vuoksi ei olisi paimenkaan voinut niitä suojella eikä estää tapahtumasta sitä mikä on tapahtunut."
"Ei se mene minun päähäni", väittää yhä Kaisu, "ett'ei tämä asia olisi jäänyt tapahtumatta, jos karjalla olisi ollut paimen. Ainakin pyssyllä varustettu mies olisi voinut varjella karjaa, niin ett'ei mörkö henkensä uhalla olisi voinut sille mitään pahaa tehdä."
"Mitä tuossa tyhjää intätte!" puuttuu keskusteluun emäntä. "Ei tämä asia kuitenkaan enää muutu."
"Ei se kyllä muutukaan nyt enää", myöntää Kaisu. "Mutta koko asia ei olisi kuitenkaan tapahtunut, jos olisi aikoinaan minua uskottu ja annettu jonkun lehmiä paimentaa."
"Mitä sinä tyttö tyhjää!" vastustaa isäntä. "Tämä asia on tapahtunut. Siitä ei päästä mihinkään. Sen on täytynyt tapahtua sillä lailla kuin se on tapahtunut, sillä se on ollut niin sallittu." Sitten hän, vähän aikaa mietittyään, sanoo: "Minä alan luulla, että yhtäkaikki metsä on nostettu."
"Nostettu!" kummailee emäntä.
"Hyvä ihme, nostettuko?" kyselee Tiina.
"Mikäpä sen olisi nostanut?" sanoo Kaisu.
"Hyvinkin se saattaa olla nostettu", vastaa isäntä, "koskapahan se niin aavistamatta tuli tänne. Tuskin olisi se muuten tullutkaan, ellei se olisi nostettu."
"Se nyt ei ole nostettu", väittää Kaisu. "Pääseehän se itsestäänkin tulemaan. Sehän vasta sukkela on menemään."
"Sukkela se kyllä on", myöntää isäntä. "Mutta minä ajattelen, että Kuuselainen, joka on minulle vihoissaan, on tahtonut minulle kostaa ja sen vuoksi nostanut metsän."
"Mitä joutavia! Kyllä se mörkö muutenkin olisi tullut näille seuduille, sillä kun oli tulo tänne."
"Kukapa tuon tiennee, mikä sen on tänne lähettänyt!" sanoo Lauri. "Onhan se saattanut nostamattakin tulla, sen tulo kun oli kerta sallittu."
"Miten lienee!" sanoo isäntä. "Lieneekö tullut nostamatta tai nostettuna; vaan kyllä minä olen hyvin valmis uskomaan, että Kuuselainen on sen meidän karjan vuoksi nostanut."
"Voi kuitenkin!" palloilee Tiina. "Saattaako löytyä niin kostonhimoista?"
"Voi toki. Monenlaisia ihmisiä niitä on tässä maailmassa. Mutta olipa nyt miten tahansa, ei asia kuitenkaan enää parane. Mörkö on meiltä vienyt kaksi lehmää ja se on ollut niin sallittu."
"Niinhän se on", myöntää emäntäkin. "Ei asia kuitenkaan muutu, olipa metsä nostettu tai ei. Mutta eikö teidän pitäisi ruveta sitä mörköä ahdistamaan, ruveta sitä vahtaamaan?"
"Sehän se kyllä olisi tehtävä. Itseään varten kai se on kuitenkin mörkö ne lehmäin raadot peittänyt ja tulee kyllä niitä syömään, kunhan sille vaan nälkä tulee."
"Kyllähän se niitä käypi katsomassa joskus", vakuuttaa Lauri. "Mutt'ei se kyllä joka vuorokausi kulje haaskoilla."
"Ette suinkaan te vielä talaita ole tehneet?" kysyy Kaisu.
"Eihän niitä vielä tullut tehyksi", sanoo isäntä, "ja tuskinpa me niitä olisimme saaneetkaan ennen pimeää valmiiksi."
"Huomiseksi taitaa siis jäädä talaitten teko."
"Ka, eiväthän ne enää tänä iltana tule tehdyksi."
"No, raadot ne siis jätetään paikoilleen?" kysyy emäntä.
"Ka, paikoilleenpa ne saavat jäädä, jos aiotaan vahtuuhommiin ruveta. Jos niitä ruvetaan muuttelemaan, niin ei ole mörkö niin halukas tulemaan niitä syömään."
"Mutta hukkaanhan sitten menevät lihat ja nahkat", pahoilee emäntä.
"Ka, hukkaanhan ne menevät. Mutta eipä niistä olisi nytkään paljon mihinkään. Kyllä se on metsä niin pahoiksi jo repinyt ne lehmäin raadot."
"Jokohan tuo mahtaisi mörkö jo ensi yönä tulla haaskalle?" kysyy Lauri.
"Sitä en tiedä, mahtaisiko tuo tulla", vastaa isäntä. "Mutta mitä sille tehtäisiin, jos se tulisi!"
"Ei suinkaan sille mitään voisi tehdä muuten, jos ei lähdettäisi maasta pitäen sitä väijymään."
"Harvoinpa se onnistuu vahtuu maasta pitäen. Se pian metsä havaitsee vahtaajat silloin."
"Saattaahan se sen kyllä tehdä. Mutta jos tuolla satuttaisiin löytämään hyvä piilopaikka jonkun mättään tai kuusen suojassa, niin tokkohan tuo mahtaisi havaita, ennenkuin kerettäisiin ampua."
"Tarkka se on havaitsemaan. Kyllä se eteensä ja sivulleen näkee tarkasti; mutta ylöspäin sen ei sanota katsovan."
"Sen vuoksihan ne olisivat talaat mukavat. Mutta on se kuitenkin hyvä mennä jo ensi yöksi vahtuuseen. Eipähän sitten pääse mörkö haaskoja hävittämään."
"Kyllähän sinne pitänee mennä; sillä jos saisi metsän kuningas käyneeksi jollain haaskalla, niin kovinhan menisi mieli pahaksi sitten jälestäpäin, kun vaan ei oltaisi vahtuussa oltu."
"Nythän näkyy jo rupeavan hämärtämään", sanoo Kaisu.
"Niin näkyy tekevän", huomaa isäntä. "Kohta saadaan lähteäkin."
"Mutta eikö pitäisi huomenna paimen karjaa seurata?" muistaa Kaisu kysyä.
"Mahtaisikohan tuo olla tarpeen!" epäilee isäntä. "Luulisipa mörön jo kahteen lehmään tyytyvän."
"Saattaa se yhtäkaikki vielä jonkun karjasta siepata, jos vaan ei panna paimenta."
"Kyllähän nyt olisi kiire aika. Mutta jos halunnee joku vaimosista paimeneksi mennä, niin menköön vaan, niin karja tohtii paremmin kulkea metsässä, sillä araksi se tietysti on tullut, kerran mörön nähtyään. Mutta jos me ennen aamua olemme kerenneet mesikämmenen kaataa, niin sittenhän ei tarvita paimenta."
"Kyllä jääpi teiltä mesikämmen kaatamatta, ainakin ensi yönä."
"Ei ole vielä tiedossa, mitä sattuu tapahtumaan."
Isäntä ja Lauri, kun eivät olleet vielä syöneet sitten kuin aamulla, syövät iltasensa ja varustautuvat sitten lähteinään. Tiina ja Kaisu, kun haluvat tulla katsomaan haaskoja ja isäntä heitä tahtoo jälkien paluuttajiksi, lähtevät saattajiksi, vaan emäntä Annin kanssa jääpi kotia lehmiä lypsämään. Emäntä säälittelee miehiä, kun yön pimeään lähtevät synkkään metsään, mutta isäntä vastaa tyyneesti, että ovathan he pimeää ennenkin nähneet, eikähän siellä aseilla varustetuilla miehillä mitään hätää ole.
Niin lähtevät miehet, pyssyt ja kirveet muassa ja Kaisu ja Tiina jälkien paluuttajina, yön pimeään karhua vahtaamaan.
Kun Mäntyvaaran miehet seurueineen ehtivät ensimmäiselle haaskalle, jääpi sinne isäntä ja valitsee sopivan paikan muutaman kuusen takana; mutta toiset käyvät vielä toisella haaskalla, jonka ääreen Lauri jääpi mukavimpaan paikkaan mikä siellä on, muutaman kuusen ja mättään taakse hänkin. Sieltä Kaisu ja Tiina palaavat kotia, sitä ennen sääliteltyään Lauria, kun hänen pitää ihan yksikseen jäädä synkkään metsään pimeän yön ajaksi, ja Tiina sanoo lähteissään vielä hänelle: "Mitä sinä miesparka tekisit, kun sattuisi mörkö päällesi hyökkäämään?"
"Ei pääse se minun päälleni tulemaan", vakuuttaa Lauri. "Kyllä minä sitä ennen kerkeäisin sen ampua; vaan jospa ei se sattuisikaan kaatumaan ja hyökkäisi minun päälleni, niin silloin minä kirveelläni ropsisin sitä päähän, antaisin semmoisia kolauksia, että sen täytyisi lannistua."
"Kyllähän sinä nyt osaat kehua, vaan annappa kun tulee ihan pimeä ja metsä sattuu liikkumaan, niin eiköhän sinulla sydän säpsähdä!"
"Eihän toki."
Mutta poistuvat Tiina ja Kaisu, ja yksikseen jääpi Lauri mättään taakse olla kököttämään, kuusta vasten nojauten. Siinä hänellä on semmoinen paikka, ett'ei hän ole helposti huomattavissa, jos sattuisi metsän kuningas haaskaa lähenemään joltain muulta suunnalta kuin juuri siltä, jossa hän on. Äänetönnä, asemaansa muuttamatta, yhtään jäsentä liikuttamatta, odottaa hän siinä mörköä tulevaksi samoin kuin isäntä toisella haaskalla. Kumpikin ovat paikoillaan niin hiljaa, ett'ei kuulu heistä vähintäkään ääntä, ei liikuntoa, ei hengitystäkään; sillä jos sattuisi karhu tulemaan, niin sen ei pitäisi saada vähintäkään vihiä heidän olostaan.
Heidän vuotellessaan illan hämärä enenee enenemistään, ilta pimenee pimenemistään; vaan metsän kuningasta ei kuulu tulevaksi. Niin kuluu aika kulumistaan, ja viimein tulee pilkko pimeä, tulee synkkä yö. Taivas on pilvillä peitetty, niin että yö nyt on tavallista synkempi. Ja kun vahtaajista joka suunnalla on tiheä metsä, niin he eivät voi nähdä eteensä tuskin ollenkaan; haaskat heidän edessään näyttävät vaan mustille kummuille, kaikki näyttää hyvin pimeälle. Ainoastaan kun taivasta kohti katsovat, voivat he eroittaa puitten latvat, mutta metsiin sisälle eivät näe mitään.
Siellä yön pimeydessä vahtaajat, kumpikin piilopaikassaan, odottavat odottamistaan, tarkkaavat ja kuuntelevat, eikö sattuisi mitään liikettä kuulumaan. Mutta kaikki on hiljaista. Luonto on kokonaan lepoon vaipunut. Metsästä ei kuulu niin ääntäkään, ei pientä risahdustakaan; eivät liikahda kuusten oksat, eivät heilahda honkain latvat; sillä yöksi on tuulikin tyyntynyt.
Pitkältä alkaa vahtaajista aika tuntua. Levollisena on kuitenkin isäntä lymypaikassaan; siellä hän tyyneesti odottaa, eikö ala mörköä kuulua. Hän miettii siitä metsän kuninkaasta, että olisi aika somaista päästä sen kanssa otteluun tai ainakin saada nähdä sitä. Jospa se tulisi näkyviin, ei hän kyllä sitä elävänä käsistään päästäisi. Se kyllä silloin saisi kaatumisellaan kaatamansa lehmät maksaa. Mutta pimeä tekee isoa haittaa. Vaikea olisi hänen siihen osata; saisi melkein summassa ampua. No, kun se tulisi aivan likelle, moniaan sylen päähän, niin sitten hän kyllä mahtaisi osata vaikka päähän ampua. Mutta se saattaa aavistaa, että on väijyjä sen läheisyydessä, se kun on kovin tarkka havaitsemaan. Se kyllä tarkalla vainullaan saapi selvän, että on täällä ihmisiä ainakin käynyt, vaan paluuttajain jäljet mahtanevat kuitenkin eksyttää sen niin, että se luulee kaikkein täältä pois menneen. Onhan hänellä tosin jotenkin hyvä piilopaikka; mutta sillä metsän kuninkaalla on niin tarkka näköaistikin, että se saattaa hänen pian havaita, vaikka kyllä pimeä siinä suhteessa on hänelle avuksi. Kun hän nyt saisi talailla istua, niin siellä hänellä olisi paljon mukavampi sitä vahdata, sen kun ei ylöspäin sanota katsovan. Mutta nyt hänen täytyy tyytyä siihen paikkaan mikä hänellä on, kävipä miten tahansa. Jos se tulisi tuolta vastakkaiselta suunnalta ja uskaltaisi tulla aivan haaskalle asti, niin hän tietysti ampuisi sitä kohti. Mutta jos ei sitten sattuisikaan pyssyn luoti käymään tai kävisi huonoon paikkaan, niin silloinhan kyllä metsän kuningas hänen pian havaitseisi ja saattaisi päälle hyökätä. Hän tulisi silloin jotenkin tukalaan tilaan. Mutta onhan hänellä kirves; sillä hän alkaisi sitä ropsia, vaikka kyllähän se, se kun on niin sukkelaliikkeinen, saattaisi päätään varoa. No, jos ei muut keinot auttaisi, niin täytyisi hänen huutaa Lauria avukseen, joka kyllä mahtaisi keretä tulla ennenkuin metsä kerkeäisi hänelle mitään pahaa tehdä. Mutta kun sattuisi hän saamaan metsän kuninkaan kaadetuksi, sattuisi sen keikauttamaan ensi ammunnalla, sitten ne pidettäisiin semmoiset kemut, mesikämmenen peijaat semmoiset, että aina tultaisiin muistamaan niitä Mäntyvaarassa.
Näin miettien johtuu hän myös ajattelemaan, että saattaapa mennä koko yövahtuu aivan tyhjään; saattaa metsän vilja olla kokonaan tulematta, ja silloin sille ei voi mitään. Mutta jos se ei ensi yönä tule, niin saattaa se kuitenkin vasta tulla. Ei suinkaan niin mahtane tapahtua, ett'ei se ollenkaan käy haaskoilla. Mutta olipa miten tahansa, miettiköön ja ajatelkoon ihminen miten tahansa, niin asiat kuitenkin menevät menojaan, kaikki tapahtuu niinkuin pitää tapahtua, niinkuin on sallittu.
Näissä ajatuksissaan isäntä tyyneellä mielellä odottaa, mitä yön kuluessa on tapahtuva, vaikka kyllä aika tuntuu hitaasti kuluvan.
Lauri haaskallaan odottelee hänkin, mikä on tapahtuva, ja ajattelee, että olisihan se kunniakas teko saada metsän kuningas kaadetuksi. Ja mahtaisikohan kovin lujalle ottaa sitä hengiltä saada! Kun sattuisi se haaskalle tulemaan, niin hän heti ampuisi sitä kohti, ja täytyisihän sen silloin henkensä heittää, kun vaan sattuisi käymään päähän tai sydämmen kohdalle. Mutta on niin hiiden pimeä, ett'ei saata nähdä paljon mitään.
Mutta sitten hän rupeaa ajattelemaan, että se metsä on niin kovin väkevä, ettei ole leikin teko kun se eteen sattunee. Sehän saattaa yhdellä ainoalla kämmenen lyönnillä miehen maahan paiskata. Jos todella metsän kuningas yön kuluessa tulisi haaskalle ja hänen pitäisi ruveta ampumaan, niin kyllä silloin leikki olisi kaukana. Tärkeä hetki olisi se, jona hän pyssyn metsää kohti ojentaisi, niin tärkeä, että siitä saattaisi olla joko hyvin hyvät tai huonot seuraukset. Silloin pitäisi käsi olla vakavana; se ei saisi vapista vähääkään, sillä jos se vähääkään tärähtäisi, silloin olisi hukassa kaikki. Mutta saattaisiko hän pitää kätensä aivan vakavana, niin ett'ei se vähääkään täriseisi! Kyllähän se mieli vähän säpsähtäisi, sydäntä rupeaisi kovemmin tykyttämään sitä metsän kuningasta nähdessä, ja silloinpa ei käsikään pysyisi vakavana. Se niin oudostuttaisi se näkeminen, että paljaasta metsän näkymisestä rupeaisivat jäsenet tärähtämään, vaikk'ei mitään hätääkään olisi. Saattaisi se sydän vähän sykähtää, joskin hän istuisi talailla ja sieltä näkisi metsän tulevan, mutta nyt ei ole niitäkään, nyt hän ei saa puussa turvassa istua, vaan täytyy tyytyä paikkaan, johon metsä millä hetkellä tahansa saattaa päästä.
Lauri koettaa vieroittaa itsestään kaikki pelon tunteet ja päättää olla rohkea, kävipä miten tahansa, vaan usein kuitenkin saavat aremmat tunteet hänessä sijaa, kun hän rupeaa miettimään, että jos hän sattuisi yön aikana kuulemaan mörön tulevaksi, niin hän pimeän vuoksi tuskin voisi havaita koko petoa, vielä sitten ampua. Mutta kuitenkin hän rauhoittaa mieltänsä sillä vakuutuksella, että kävipä miten tahansa, niin eihän kuitenkaan muuta voi tapahtua kuin mitä on sallittu.
Kuluu aika kulumistaan, vaan karhu ei näy lähtevän liikkeelle; ei kuulu sen astuntaa metsässä; ei kuulu vähintäkään ääntä kummallakaan haaskalla, ja äänettöminä Mäntyvaaran miehet yhä vahtaavat samoissa piilopaikoissaan, ja yön pimeys vielä kaikki soudut varjostaa.
Kun jo on aamupuoli yötä ja väijyjät yhä piileilevät puittensa suojassa, ei vielä karhusta ole mitään kuulunut. Mutta silloin on Lauri yht'äkkiä kuulevinaan pienen risahduksen etäällä haaskalta. Hän vähän säpsähtää, veri alkaa hänessä tavallista kiivaammin liikkua, kun hän luulee, että metsän kuningas siellä on tulossa. Hän jännittää näkö- ja kuulohermonsa, tarkatakseen, todellako metsä tuloa tekee. Kuuluu taas risahdus. Hän ajattelee: "nyt se tulee", ja puristaa käsillään pyssyä, juurikuin visseytyäkseen siitä, että onhan se hänellä ase varana. Mutta käsipä hänellä vapisee, tärähtää pyssy käsissä; niin on kiihtynyt veren kulku saanut suonet ja sydämmen sykkimään, ett'eivät jäsenet pysy vakavina.
Isäntäkin on kuullut risahdukset ja päättää niistä, että karhu on tulossa, mutta risahdusten ääni kuuluu toisen haaskan läheltä ja varmaankin on metsän vilja sinne menossa. Kunhan vaan Lauri pysyisi vakavana, liikahtamatta, jott'ei pelästyisi, ja tähtäisi tarkkaan, niin kävisi kaikki hyvin.
Todella nyt liikkuu tiheikössä metsän mahtava kuningas. Se on menossa sille haaskalle, missä Lauri vahtia pitää. Kun se vielä on etempänä, liikkuu se sukkelammin, ja sen vuoksi kuuluukin joskus risahdus, kun risut sen jalkojen alla katkeilevat, mutta, kuta lähemmäs haaskaa se ehtii, sitä enemmän se vauhtiaan hiljentää ja astuu sitten hyvin keveästi, varovasti, kuono maata vasten, tarkan vainunsa avulla helposti osaten kulkea haaskaa kohti. Se astuu askeleen pari kerralla ja sitten se pysähtyy, tarkkaa eteensä ja sivulleen, ikäänkuin ajatellen, ett'eihän vaan mikään mahtane havaita sen tuloa. Sitten se taas ottaa askeleen ja taas pysähtyy, kääntää keveästi pyöreätä päätänsä, katselee ja kuuntelee. Niin se kulkee hyvin varovasti ja pysähtyy melkein joka askeleella ja usein se näyttää hyvin epäilevän, ett'ei olekaan hyvä mennä ikäänkuin aikoen takaisin palata. Mutta kuitenkin se vähitellen lähenee haaskaa, kunnes se tulee niin lähelle, että se on ainoastaan muutaman sylen päässä siitä.
Lauri voipi nyt hämärästi huomata, että musta esine esiintyy kuusten lomasta. Se on nyt se metsän kuningas; sen hän tietää varmaan. Tuossa se nyt seisoo haaskan lähellä ihan liikahtamatta. Johan sitä siihen saattaisi ampua, vaan pimeäpä on vielä haitaksi. Antaahan likemmäksi tulla. Nyt se taas astuu askeleen, mutta seisahtuu heti. Kyllä taitaa olla paras jo ampua; kenties se ei enää lähenekään. Lauri pitää pyssynsä karhua kohti ojennuttuna ja tähtää, käsi hanassa kiinni. Mutta ei ota pyssy vakaantuakseen hänen käsissään. Niin kädet vapisevat, kun hän ajattelee, että nyt se on ratkaiseva hetki. Kaiken pahan lisäksi on niin pimeä, ett'ei hän voi nähdä, mihinkä kohtaan olisi paras ampua. Hän yhä tähtäelee ja koettaa saada pyssynsä vakaantumaan; mutta se vaan yhä tärisee; ja hän miettii, että jos ei satu käymään, niin kyllä pahat asiat saattaa hänelle tulla. Mutta ei jouda hän kauan miettimään; hän vaan tähtää, ja melkein vahingossa pyssy laukeaa; ja hän samalla itse kovasti kiljahtaa pelosta, että nyt taisi käydä huonosti.
Isäntä, heti laukauksen kuultuaan, ajattelee että kuinkahan on mahtanut käydä, mutta samassa Laurin huudon kuullessaan hän arvelee, että nyt taitavat asiat olla huonosti; ja lähtee heti Laurin vahtuupaikalle astumaan.
Mutta karhu, pyssyn lauettua, ei kaadukaan paikalleen, eikä se karkaa ampujan kimppuun, vaan säikähtyneenä, kuitenkin aivan vahingoittumatonna, se heti kääntyy takaisin ja lähtee kiireimmän kautta pakoon pötkimään, laukkaa yli risujen ja kantojen, ja on pian kaukana kuulumattomissa.
Lauri jääpi kummissaan miettimään, että näinkö se nyt kävi, ja ajattelee sitten, että olipa se paha, kun ei pyssy ruvennut käsissä vakaantumaan.
Kun isäntä ehtii haaskalle, kysyy hän heti: "No, mitenkä kävi?"
"Eipä käynyt hyvin", vastaa Lauri nolona. "Ei tainnut sattua, kun minä ammuin."
"No, mitenkä sinä niin huonosti ammuit? Eikö se otus tullut aivan lähelle."
"Ka, tulihan se kyllä. Mutta miten lie niin huonosti käynyt; minulla ei ruvennut pyssy vakaantumaan käsissä."
"Pelottiko sinua?"
"Eipä kovin pelottanut, vaan ne kädet minulla niin vapisivat, niin se tunnusti oudolta metsää ampua, jott'en saanut pyssyä vakaantumaan, vaikka kuinka koetin, ja melkeinpä vahingossa minulla pyssy laukesikin."
"Kyllä taisi pelko vaivata. Mutta mitä sinä rupesit kiljumaan?"
"No, minä kun ajattelin, että jos ei satukaan käymään, niin pääsi minulta semmoinen huuto tulemaan."
"No, jopa tämä nyt oli! Meni hyvä saalis käsistä."
"Kyllähän tämä on paha asia. Mutta eihän sille enää voi mitään."
"Eihän sille enää voi mitään. Tottapa se niin oli sallittu. Mutta kyllä nyt metsä saattaa olla kauan haaskalle tulematta."
Päivä alkaa nyt vähäsen kajastaa, ja isäntä ja Lauri lähtevät nyt, huonosti onnistuneen yövahtuunsa perästä, aamuhämärässä Mäntyvaaraan astumaan.
Aamulla nukkuvat Mäntyvaaran miehet tavallista pitempään, he kun ovat koko yön valvoneet, ja sillä aikaa ovat Anni ja Tiina lypsyllä. Mutta vähemmin karttuu nyt maitoa kuin ennen, sillä paraimmat lypsylehmäthän on karhu kaatanut ja jälillä olevat lypsävät huonommin kuin ennen, ne kun ovat metsän tuloa säikähtäneet eivätkä sen vuoksi uskalla kulkea paremmilla laiduinpaikoilla.
Kun oli ollut puhe, että joku vaimosista lähtisi karjalle paimeneksi, niin oli syntynyt keskustelu siitä, kuka se lähtee, mutta kun Anni ja Tiina olivat sanoneet pelkäävänsä, että mörkö paimenen hävittää, niin oli Kaisu lausunut, jotta hän ei pelkää ja hän kyllä uskaltaa lähteä, eikä möröstä välitä.
Kun siis lehmät ovat lypsetyt, lähtee Kaisu, eväskontti selässään, karjan muassa metsään. Karjan polkua hän lähtee astumaan ja karja pysyy koossa hänen ympärillään, ei yritäkään erota hänestä, sillä niin se seuraa häntä kuin suojeliata ainakin. Se näyttää tietävän, että sillä on vaarallinen vihollinen metsässä. Sen vuoksi se nyt ei etsi ruohokkopaikkoja, ei pyri etäisemmille ruokaseuduille, vaan seuraa paimenta minne tämä menee. Mutta sitä suuntaa, missäpäin Kellokkaan ja Halunan raadot makaavat, se välttää ja rupeaa ammoilemaan, kun paimen sinnepäin sattuu kääntymään. Kaisu rientää iloisena karjan seurassa ja usein hän aikansa huviksi kajahuttaa ilmoille laulun ja silloin metsä kai'ullaan vastaa hänen laulusäkeihinsä. Milloin istahtaa hän pehmeälle mättäälle tai sileälle kivelle levähtämään, kun karja on sattunut löytämään ruohokkopaikan, milloin hän taas rientää kanervaisia kankaita ja hakee tiensä mäntymetsän kautta, missä ei näy heinän korttakaan. Kun hän metsässä kulkiessaan sattuu syrjään karjan näkyvistä, silloin rupeaa karja kovasti mylvimään, ammoilee surkeasti, ikäänkuin suurikin hätä olisi tarjona, mutta kun Kaisun lauluääni kajahtaa, silloin karja taas lähtee hänen luokseen rientämään ja vasikat oikein ilosta hyppelevät. Kilajaa nyt entinen Kellokkaan vaskikello toisen lehmän, Kirjon, kaulassa, kilajaa, kun Kirjo laukata vilistää Kaisun lähelle, ja rämisee läppä, lyöpi tiheään vasten laitoja, ja tiheään lenkkasee kello puolelta toiseen. Niin kuuluu metsässä monenlaisia ääniä: tuulen hiljainen humina korkeiden kuusten ja petäjäin latvoissa, Kaisun heleästi kaikuva laulu, kellojen kilinä, lehmäin ja vasikkain ammonta ja härän karhea mylvinä. Mutta ei mikään häiritse paimenen ja karjan kulkua; ei kuulu metsän pedon ääntä samoin kuin ei ihmisääntäkään muuta kuin Kaisun laulua. Metsän kuningas ei näytä itseään, ei hätyytä karjaa, vaan makaa jossain piilopaikassa, jossain mättään kolossa kuusen oksain peitossa.
Lämpimiinsä asti astuu Kaisu karjaa paimentaessaan ja hänen punoittavat poskensa rupeavat tavallista enemmin hohtamaan, mutta metsälle ne nyt saavat hohtaa, taivaalle punoittaa, sillä ei kukaan ole niitä ihmettelemässä. Vihdoin Kaisu, koko päivän oltuaan paimenessa, illan tultua paimentaa karjan kotiin tarhalle, missä se pian pääsee suittusavun ääreen märehtimään ja Anni sekä Tiina tulevat lehmiä lypsämään.
Ennen Kaisun kotiatuloa, ovat isäntä ja Lauri koteutuneet, he kun ovat olleet talaitten teossa. Kummankin haaskan lähelle ovat he läheisiin kuusiin istumasijat laittaneet, jotta siellä voisivat karhua väijyä.
Mäntyvaaran isäntä kuvaellen mielessään, kuinka kunniakas teko olisi saada metsän kuningas kaadetuksi, on päättänyt, että ainakin monioita öitä on vahtuussa kulkeminen ja odottaminen, eikö sattuisi mörkö vielä jommallekummalle haaskalle tulemaan. Vastakohtana sille vahingolle, jonka karhu on talolle tuottanut, ovat kaikki Mäntyvaaralaiset elähtyneet toivosta saada kenties vielä mesikämmenen peijaita pitää, ja sen vuoksi kaikki vaan ajattelevat, kuinka olisi hyvä asia, jos sattuisi karhu kaatumaan.
Mutta kun isäntä ja Lauri seuraavaksi yöksi vahtuuseen lähtevät, ajattelevat he kuitenkin ett'ei mahtane mörkö sinä yönä näyttäytyä, se kun oli viime yönä käynyt, ja luultavasti on se pahastunut päivällisestä paukkeesta, sillä syntyihän sitä vähän möykettä, kun talaita tehtiin. No, eihän kuitenkaan ennakolta voida tietää, mitä on tapahtuva, ja sen vuoksi miehet lähtevät vahtaamaan karhua, kun talaat vahtuuta varten ovat laitetut; ja kaksi jälkien palauttajaa saattaa heitä nytkin niinkuin edellisellä kerralla.
Kun jälkien paluuttajat ovat kotia tulleet, jäävät naiset odottamaan eikö sattuisi kuulumaan laukausta metsästä. Ammunta kyllä selvästi kuuluisi taloon asti haaskoilta; ovat ne haaskat siksi lähellä. Mutta ei kuulu mitään pyssyn laukausta, ei sittenkään kun päivä on mailleen mennyt ja pimeys tullut. Odottajat paneutuvat vihdoin levolle ja nukahtavat; ja yhä ovat vahtaajat poissa. Häiritsemättöminä nukkuvat naiset ja lapset yönsä; ei heiltä unta riistä mikään outo ääni tai liike, paikoillaan pysyvät talaillaan vahtaajat koko yön, ja seinäkellon tasaiseen käyntiin he jo ovat niin tottuneet, että se ei voi heitä häiritä.
Aamulla heidän noustessaan tulevat miehet kotia yölliseltä vahtuultaan.
"No, kuinka kävi?" kysyy heti Kaisu.
"Arvaahan tuon, mitenkä on käynyt", vastaa Lauri. "Elossa on vielä metsän kuningas."
"No, eikö sitä ole näkynytkään."
"Ka, eihän se näyttäynyt."
"Jopa tuota saatettiin jo ennakolta arvata", sanoo isäntä, "että mörkö oli tulematta jäävä viime yöksi. Vaan kyllä se vielä käypi, kunhan jaksetaan monioita öitä odottaa."
"Kukapa tuon tiennee, mitä se tekee!" puuttuu puheeseen emäntä. "Se saattaa sitä ennen taas jonkun lehmän kaataa."
"No, ei tiedä mitenkä on sallittu."
"Eiköhän tuo mahtane tyytyä ennen kaatamiinsa", arvelee Lauri, "niin kauan kuin niitä piisaa."
"Kyllä se karja säilyy, kun vaan aina on joku paimenessa", vakuuttaaKaisu.
"Eipä kannata joka päiväksi paimenta panna", sanoo isäntä. "Leikkuuseen tarvittaisiin väkeä, vaan eihän sinne jää paljon ketään niin kauan kuin me miehet kuljemme vahtuussa ja joku nainen joka päivä paimenessa."
"Pitää karjalla kuitenkin paimen olla niin kauan kuin mörkö näillä seuduilla liikkuu."
"Lieneeköpä tuosta kovin isoa apua!" sanoo isäntä ja paneutuu penkille levähtämään samoinkuin Lauri.
Levoltaan noustuaan lähtevät miehet pellolle — sitä ennen on Kaisu mennyt lehmiä paimentamaan — ja illalla taas ennen pimeää haaskoille. Isäntä on karhunpyyntihommassaan saanut tavallista enemmän vireyttä ja elää toivossa vielä saada metsän kuningas kaadetuksi. Lauriakin elähyttää sama toivo; hänkin odottaa vaan sen päivän koittavan, jolloin mesikämmenen kunniaksi kemut pidetään. Sen vuoksi he alusta pitäen joka yö käyvät vahtuussa. Mutta metsän kuningas ei nyt näyttäydykään pitkään aikaan. Useat aamut peräkkäin palaavat vahtaajat tyhjin toimin takaisin, mutta tyynimielisenä ajattelee kuitenkin isäntä karhusta, että tottapahan se vielä joskus tulee, kun lie tullakseen.
Niin kuluu päivä päivän perästä, ja peltotyö jääpi melkein kokonaan vaimosten varaan, jotka kulkevat leikkuussa milloin vaan muilta töiltään joutavat; mutta miehet kulkevat yöt vahtuussa ja nukkuvat sitten päivillä niin kauan, ett'ei heiltä monta tuntia liikene leikkuuta varten. Vähäksi avuksi on siis talolle, kun sinne muuanna päivänä sattuu tulemaan kylästä kylään kuljeksiva Mikko niminen kiertolainen, jonka isäntä heti laittaa pellolle leikkaamaan. Mutta Mikko on vanha ja vaivainen ja muutenkin hidasliikkeinen, eikä hänellä siis paljon valmista tule; hitaasti edistyy hänellä leikkuu.
Joka päivä kulkee karja laitumella, milloin Kaisu milloin Anni tai Tiina paimenena, joskus paimenettakin, mutta aina kun se illalla palaa kotia, antavat lehmät aina vähemmän maitoa; ne ehtyvät ehtymistään. Karhu ei ole vielä toista kertaa käynyt haaskoilla, vaan ei se ole lehmiäkään hätyyttänyt siitä hetkestä asti kuin se kaatoi Kellokkaan ja Halunan.
Muutamana iltana taas ovat isäntä ja Lauri menneet vahtuuseen ja kiivenneet kumpikin talailleen. On erittäin tyyni ilta. Päivä on ollut lämmin ja poutainen, ja poudassa aurinko nyt laskee. Kyllähän heti päivän mailleen mentyä alkaa hämärtää ja ilta pimenee; mutta yö ei tule kuitenkaan aivan pilkko pimeä, sillä taivas on pilvetön ja siellä vilkkuu nyt useita tähtiä. Aukealla kyllä näkisi vaikka linnunkin ampua. Sitä vastoin täällä tiheässä metsässä tiheäoksaiset kuuset niin varjostavat seudut, että pimeys tekisi isoa haittaa ampuessa. Kuitenkin olisi nyt paljon helpompi huomata karhun tuloa kuin esimerkiksi ensimmäisenä vahtuuyönä.
Vahtaajat istuvat talaillaan, odottavat odottamistaan ja ajattelevat, että jopa se nyt saisi mörkö alkaa tulla, koska se ei taas moneen yöhön ole näyttäynyt; alkaa se vahtuu lopulta ikäväksi käydä, kun he joka yö saavat tyhjin toimin aina aamuun asti istua kököttää, jäsentä liikuttamatta. He vuottavat vuottamistaan, kun yö tekee tuloaan, vaan vielä ei kuulu mitään ääntä, ei näy liikettä missään. Näyttää jo siltä, että tulisi yö yhtä pitkä ja ikävä kuin edellisilläkin kerroilla.
Mutta yhtäkkiä isäntä kuulee metsässä risuja rasahtelevan.
"No, nyt!" miettii hän iloisena ja kääntää jo pyssynsä valmiiksi ääntä kohti. "Joko nyt viimein sinä armas metsän vilja tuloa teet! Joko tuot turkkisi katsottavaksi! Tule pois vaan! En minä sinua pahoin pitele. Kunnialla sinä kotiin saatetaan."
Piilopaikastaan oli todella metsän kuningas lähtenyt liikkeelle ja kulkenut korpien läpi, soiden yli. Nyt se lähenee haaskaa varovin askelin, astuu hiljaa ja aina väliin pysähtyy tarkataksensa, huomaako kukaan sen tuloa. Tuolta astuu se nyt kuusten välistä näkyviin, astuu varovasti ja pysähtyy joka askeleen päästä katsomaan, kuuntelemaan. Se ei ole enää kaukana raadosta. Isäntä kiihtynein mielin katselee, jott'eikö se tule vielä likemmäksi, mutta ei hän luule malttavansa odottaa niin kauan että se käypi käsiksi raatoon. Nyt se taas askeleen astuttuaan pysähtyy. Kaikki on hiljaista; ei kuulu vähintäkään ääntä.
Tuli ja leimaus! Kuuluu kova pyssyn pamaus, ja kovasti kajahtaa metsä.
Mäntyvaaran isäntä on laukaissut pyssynsä.
"No, mitenkähän nyt, armas mesikämmen —" miettii hän ja rupeaa katsomaan, kellistyykö maahan metsän kuningas.
Mutta karhu heti pyssyn lau'ettua katsahtaa ääntä kohti ja huomaa miehen. Sitä kovin suututtaa, että se on tullut häirityksi juuri kun se on ollut aikeessa käydä käsiksi makeaan ateriaan, suututtaa niin, että, kun se ei voi ampujalle mitään tehdä, se, väkevyytensä ja vihansa näytteeksi, voimakkailla käpälillään kiskasee viereltään puun kannon juurineen maasta irti ja paiskaa sen sitten voimakkaasti maata vasten, jotta koko kanto hajoaa pirstaleiksi ja pauke kaikuu kauas metsässä.
"Tyhjää siinä voimiasi näytät", arvelee isäntä, luullen karhun kohta henkensä heittävän.
Mutta eipä uuvukaan metsän vilja, ei kaadu siihen paikkaan, vaan heti, kannon käsistään paiskattuaan, se kiireimmän kautta lähtee takaisin laukkaamaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, laukkaa yli risujen ja mättäiden kauas kuulumattomiin.
"Voi ihmettä! Nyt kumma tuli", miettii isäntä, korvallistaan kynsien. "Tämäpä nyt — No, mikähän nyt tuli, kun ei kaatunutkaan mörkö!" Ja hän laskeupi hitaasti alas puusta.
Hän menee sille paikalle seisomaan, jossa karhu vast'ikään oli ollut, ja siinä hän katselee ja kuuntelee, jotta eikö kuulu metsän kuningasta missään; siinä hän siunaelee ja päivittelee ja kynsii päätään ja ajattelee, että ihan todellako se saalis pääsi käsistä. Niin — kyllä se nyt on mennyt.
"Voi kuitenkin! Kuinka tämä on mahdollista!" miettii hän pahoillaan ja huutaa Lauria.
Lauri tuleekin vähän ajan perästä ja kysyy heti: "No, joko nyt kaatui?"
"Kaatui! Eikö!" vastaa isäntä. "Minkälainen se lie eläjä! Ei siihen pyssy tehonnut."
"Tosiaanko! Sepä nyt! No, ammuittehan te tarkkaan?"
"Ka, minä ammuin niin tarkkaan, jott'ei kyllä ammunnassa vikaa ollut, ja kyllä sattui."
"Mutta jos ei sattunutkaan?"
"Sattunutko! Ihan vissiin sattui ja hyvään paikkaan. Minä ammuin ihan sydäntä kohti."
"Mutta eihän kuitenkaan ole sanottu, että te osasitte sydämmeen. Kuinka tuli likelle mörkö?"
"Tässä näin, juuri tällä kohdalla, jossa minä nyt olen, seisoi se. Ja olisi se tullut likeimnäksikin, vaan minä en malttanut odottaa."
"Siinäpä se! On saattanut, kun kuitenkaan ei otus ollut tämän likempänä, ja pimeäkinhän on tehnyt haittaa, — on saattanut kuitenkin teillä käsi pettää."
"Eipä pettänytkään, totta vie. Niin totta kuin minä olen minä, niin minä ammuin ihan tarkkaan ja luoti kyllä kävi oikeaan paikkaan."
"No, sitten kai on mörkö kaatunut. Jos se vaan on saanut luodin rintaansa, niin ei se kaukana olekaan täältä."
"Niin sen luulisi; vaan mikä lie ollut pyssyssäni vikana, kun se ei tehonnut. Metsä vaan, heti kun olin ampunut, ikäänkuin ei olisi käynytkään, tempasi maasta irti kannon, — tuossahan tuo vielä kolo näkyy — ja lyödä läjähytti sen sitten pirstaleiksi maata vasten semmoisella jytäkällä, jotta se vasta jytäkkää oli."
"Niin, kuulinhan minäkin jotain sen tapaista."
"Ja sitten se heti kääntyi poispäin, sinnepäin, mistä oli tullutkin, otti laukan semmoisen, jotta se vasta kyytiä oli. Nyt se jo saattaa hyvinkin kaukana olla."
"Entäpä, jos ei olisikaan!"
"Voi, kyllä se ei tämän seudun likellä ole."
"Kukapa sen vielä tietää! Jos siihen vaan on luoti käynyt, niin se ei ole hyvin kauas mahtanut päästä. Eiköhän mahtane tässä verijälkiä olla näkyvissä! Katsotaanpa! Piti kai minulla tikkuja olla — minne lienevät painuneet — no, eikö niitä — luulisippa — jopa löytyi."
Lauri kun on saanut tulitikkuunsa valkean, niin sen valossa hän ja isäntä katselevat, jotta näkyykö mitään; ja todella onkin kannon sijan vieressä muutamia veritilkkoja. Siinä on yhdessä kohti sammalikko punertunut verestä, mutta muualla siinä lähellä ei näy yhtään verijälkeä, vaikka Lauri uudestaan virittää tulen toiseen tikkuun.
"Onpahan käynyt", sanoo Lauri.
"No, tiesinhän minä, että kävi se", sanoo vastuuksi isäntä, "ihan sydämmeen kävi."
"Tokkopahan lie sydämmeen käynyt! Sittenhän olisi peto tähän paikkaan kaatunut."
"Ka, niinhän minäkin luulin ampuessani, jotta kyllä se nyt tähän paikkaan kaatuu. Mutta älähän! Hyvin kummiini menin, kun se lähti täältä pois laukkaamaan. Siihen ei minun pyssyni tehonnut; ja minä alan luulla, että kunhan ei liene minun pyssyni pilattu."
"Pilattuko!"
"No, niinpä minusta tunnustaa, että pilattu se mahtaa olla, koskapahan ei tappanut."
"Mikäpä sen olisi pilannut?"
"Ka, Kuuselainen sen on mahtanut pilata."
"Mitenhän lienee! Mutta emmehän vielä tiedä, onko mörkö kaatunut vai ei. Entäpä jos ei luoti sattunutkaan ihan sydämmeen."
"Kylläpä sen piti sattua."
"Mikäpä sen niin tarkkaan tietää! On saattanut sattua semmoiseen paikkaan, ett'ei ole heti tehonnut, vaan on se kuitenkin saattanut jälestäpäin vaikuttaa, ja olisihan mahdollista, että metsän kuningas jossain mättään kolossa kuolleena maata mätköttää."
"Eipä mahtane kuolleena olla minun luullakseni. Semmoiseltapa sen lähtö näytti, että ihan terveenä se oli."
"On siihen kuitenkin vika tullut, koskapahan on verta vuotanut. Saamme tulla aamulla vielä katsomaan, jotta eikö sattuisi sitä löytymään missään."
"Ka saisihan tuota tulla. Jos siltä on verta muualle vuotanut kuin tähän, niin sittenhän tuota voitaisiin sen jälille päästä. Mutta jos vaan minun pyssyni on pilattu, niinkuin pelkään, niin kyllä silloin on turha vaiva hakea. Mutta olkoonpa miten tahansa, niin niinhän kuitenkin on tapahtunut kuin on sallittu."
"Ka niin. Eihän se tämä asia enää muutu. Mutta eipä tässä vielä varmuudella tiedetä, kuinka on käynytkään. Sittenpähän huomenna nähdään."
Vihdoin keskustelunsa lopetettuaan lähtevät vahtaajat kotiapäin astumaan, kun kuitenkin pitävät varmana, ett'ei metsä sinä yönä enää haaskoille tule. Ja kotia tultuaan he heti käyvät levolle, kerran taas yönsä rauhassa nukkumaan monien valvomisien perästä.
Seuraavana päivänä Mäntyvaaran miehet, kerrottuaan koko talon väelle, kuinka vahtuu ja ammunta oli huonosti onnistunut, käyvät vielä metsässä katsomassa, eikö sattuisi karhu jostain löytymään. Mutta verijälkiä näkyy ainoastaan siinä paikassa, jossa karhu oli seisonut isännän sitä ampuessa ja monioita vähempiä jälkiä siitä pikkusen matkaa sitä suuntaa kohti, minne karhu oli kadonnut, vaan sittenpä ne jäljet loppuvatkin, katoavat kerrassaan, eikä metsän kuningasta löydetä mistään, ei elävänä eikä kuolleena; ja tyhjin toimin täytyy miesten kotia palata, kun eivät kuitenkaan voi osata karhun olopaikalle.
Nyt on isäntä yhä enemmän vakuutettu siinä luulossa, että hänen pyssynsä on pilattu eli lumottu, eikä se siis voi tehota, vaikka kuinka hyvään paikkaan sattuisi käymään. Sen vuoksi hän jo on kyllästynyt koko vahtuuhommaan ja miettii, että toinen tuuma on keksittävä metsän kuninkaan tappamiseksi. Senkin vuoksi on joku muutos tarpeen, koska kovin paljon aikaa menee kahdessa eri paikassa joka yö vahtia pitää. Siinähän menee kahdelta mieheltä aika melkein kokonaan, niin että peltotyöt hyvin huonosti edistyvät. Mutta mikähän tuuma se keksittäisiin? Kun vaan olisi hyvä karhukoira, niin sittenhän ei olisi muuta ajattelemista kuin heti ruveta karhua metsästämään. Vaan mistäpä se semmoinen koira saadaan!
Mietteissään istuu isäntä penkillä akkunan kohdalla, polttaen pitkiä lehtiä. Vasta on hän, samoin kuin muu talonväki, einepöydän äärestä noussut, mutta Tiina on kuitenkin aamusta asti karjan paimenena metsää kierrellyt.
"Minä tässä ajattelen", sanoo isäntä, hetken äänettömyyden kuluttua, kun Mäntyvaaran väestä kaikki muut paitsi Tiina istuvat koolla pirtissä, pitäen loma-aikaa, ennenkuin leikkuutyöhön lähtevät. "Minä ajattelen, että kyllä jo heitän sikseen kaikki yövahtuut minun osaltani."
"No, joko rupeaa kyllästyttämään?" kysyy Kaisu.
"Eipä paljon muutenkaan. Ei se teho kuitenkaan minun pyssyni."
"Vai ei teho. Niinkö siis todella luulette, että se on pilattu?"
"No, niinpä uskon. Olisihan se muuten tappanut, kun viime yönä metsän kuningasta ammuin, ell'ei se olisi ollut pilattu."
"Mitenpä se olisi tappanut, kun ei sattunut hyvään paikkaan!"
"Sattunut! Ihan vissiin sattui, vaan eihän se tappanut, kun pyssyssä oli vika. — Mutta minä rupean tässä toista tuumaa miettimään."
"Mikähän sinulla nyt on mielessä?" huudahtaa emäntä.
"Mitenkähän olisi loukas laittaa!"
"Loukas!" puuttuu puheeseen Lauri. "Eihän se aivan hullu tuuma ole."
"Pistipä isällä hyvä ajatus päähän!" naurahtaa Kaisu. "Metsän petoa ruvetaan pyytämään samalla lailla kuin hiirtä ansalla. Mutta eiköhän mörkö paremmin osaa itseään varoa kuin hiiri!"
"Kyllä se sekin joskus saattaa erehtyä, vaikka sillä on miehen mieli", vastaa isäntä. "Ja erehtyyhän se ihminenkin. — Tietävätpähän vanhat ihmiset mainita semmoisista tapauksista, että metsän kuningas on loukkaassa surmansa saanut. Muistanpa minäkin, että minun lapsena ollessani täällä kotonani — juuri tässä talossa — vietettiin mesikämmenen peijaita, ja se oli loukkaassa kuollut."
"Tuohan Vanhalan Matti", saapi sanoakseen Mikko, joka äänetönnä on istunut lavitsalla, muista vähän syrjällä, "joka on tunnettu karhun tappaja, kuuluu saaneen joskus loukkaallakin metsän pedon hengiltä."
"Onhan se saanut", sanoo Lauri, "puheitten mukaan. Ja kyllä on meidän tehtävä se loukas. Tulisihan se ansaksi sekin ja saattaisi kyllä metsän kuninkaalta hengen ottaa, kun se vaan sattuisi sinne menemään."
"Siinäpä se", sanoo Kaisu. "Mutta kyllä se ei sinne mene niin kauan kuin sillä on vielä ne lehmäin raadot syömättä."
"Kyllä se silti saattaa mennä", väittää Lauri, "kun pannaan sille oikein hyvä syötti; enkä minä vielä vahtuuta heitä."
"Tehkäähän loukas!" kehoittaa Anni. "Ehkäpä sattuisi sitten pyynti paremmin onnistumaan."
"Mutta oletteko isä koskaan loukasta nähnyt?" kysyy Lauri.
"En minä kyllä nähnyt ole", vastaa isäntä, "vaan olen minä siitä siksi paljon kuullut puhuttavan, jotta tiedän, minkälainen se on. Vivusta en varmaan voisi sanoa, minkälainen se on. Mutta minä ajattelen, että me otamme Vanhalan Matin neuvojaksi ja vivun laittajaksi."
"Se kyllä käypi laatuun. Mutta milloinka me rupeamme siihen loukkaan tekoon."
"No, laitetaan heti sana Vanhalaan, niin pääsemme työhön käsiksi niin pian kuin Matti tänne ehtii, ehkä huomenna. — Mutta nyt lähtekäämme leikkuuta jatkamaan!"
Anni lähtee Vanhalaan sanaa viemään ja toiset hankkiutuvat pellolle lähtemään. Lauri ja isäntä sekä Kaisu lähtevät edeltä, vaan Mikko jo heidän mentyään rupeaa hitaasti pellolle päin astumaan. Emännällä on nyt muuta tekemistä, jottei hän jouda leikkuutyöhön.
Tuskin ovat leikkuumiehet saaneet ohraa leikatuksi yhdeksi kuhilaaksi asti, ja Mikko vasta saanut sirpin käteensä, kun Tiina hengästyneenä saapuu pellolle ja jo kaukaa huutaa: "Joutukaa apuun! Mörkö viepi vasikan."
"Mitä ihmettä!" kurmnailee isäntä ja heittää leikkuun.
"Mitä sinä puhut!" ihmettelee Laurikin. "Onko se tosi?"
"No, tosi se on", vastaa Tiina läähättäen ja jo likelle ehdittyään. "Tuolla vaaran rinteellä kun karja oli, niin yht'äkkiä, aivan aavistamattani, mörkö sieppasi vasikan."
"Miks'et säikytellyt sitä petoa?" kysyy Kaisu.
"Enhän minä kerennyt ja minkäpä olisin sille tehnyt! — Mutta joutukaa pian apuun. Mörkö syöpi Mielikin! Eikö lie jo syönytkin!"
Mutta Lauri lähtee heti pirttiin juoksemaan ja hänen jälissään isäntä, ja sieltä he heti sieppaavat pyssynsä ja pikimmältään sanoen emännälle, että mörkö vei vasikan, he ryntäävät taas ulos, Lauri edellä, isäntä jälessä, ja emäntä jääpi kummissaan seisomaan ja toisten kiirettä lähtöä katselemaan.
Tiina viittaa miehille suunnan, missä vasikka oli ollut ja sinne rientävät nyt miehet ja heidän jälessään juosta hilkkasee Kaisu ja takimmaisena Tiina, vielä läähättäen äskösestä juoksustaan. Mikko astuu hiljokselleen heidän jälissään pyörtänöä pitkin pellon aidalle asti, ja sinne hän jääpi seisomaan, katsellen, kuinka kauas ne juoksevat. Kartanolla seisoo emäntä katselemassa hänkin ja hän pahoilee mielessään, kun taas vahinko tapahtui karjalle.
Kun miehet ja Kaisu sekä Tiina, jotka yhä vaan juoksevat heidän perässään, ehtivät mäkirinteelle sille paikalle, josta vasikka oli kadonnut, niin siellä likellä karja ammoilee kovasti ja näyttää peloissaan olevan. Sen joukossa ei tosiaan enää näy kadonnutta vasikka. Tiina selittää, missä kohti se oli ollut ja minnekkä päin hän luulee mörön sen vieneen. Miehet ajatellen, jotta katosikohan tuo nyt koppinaan, lähtevät metsään rientämään. Siellä he juoksentelevat ja katselevat, jotta eikö satu näkymään joko mörköä tai vasikkaa. Vaimoset eivät lähde heitä hyvin kauas seuraamaan, vaan katseltuaan ja kuunneltuaan likitienoilta, he palaavat takaisin. Lauri ja isäntä sillä aikaa koettavat löytää karhun jälille, vaan turhaan. Karhusta ei näy jälkeäkään missään, eikä vasikan ammontaa kuulu missään. Hetken aikaa haettuaan, haettavaansa löytämättä, he palaavat takaisin ja asettavat pyssynsä paikoilleen pirtin seinälle.
Pirtissä ovat nyt kaikki Mäntyvaaran asujat, paitsi Anni, koolla. Vähää ennen miesten tuloa olivat Kaisu ja Tiina sinne tulleet ja emäntä heiltä tarkkaan kyseli siitä vasikan katoamisesta. Nyt ei malta Mikkokaan olla poissa muitten joukosta, vaan lähtee hänkin kuulemaan toisten puheita.
"No, eikö löytynyt?" kysyy emäntä heti miesten sisään astuttua.
"Eipä", vastaa isäntä ja istahtaa penkille. "Se katosi, se vasikka, kerrassaan, nahkoineen kaikkineen."
"No, katosi se", vakuuttaa Lauri, hänkin istumapaikan itselleen valiten. "Ei kuulunut siitä niin ääntäkään, ja metsän kuningas oli siksi viisas, ett'ei pannut puumerkkiään siihen, mistä oli kulkenut."
"No, kyllä se pahuus oli sukkela menemään. Kumma oli, mitenkä se pääsi jättämään, vaikka sillä oli elukka kannettavana. Miten tuo lieneekin sitä kantanut, vaan ei siltä kulku kuitenkaan hidastunut, koskapahan emme tavottaneet."
"No, oli se tapausta!" lausuu kummissaan emäntä.
"Kyllä se oli soma tapaus", päivittelee Tiina. "En tuota ennakolta osannut aavistaa."
"Kukapa sitä osasi aavistaa!" sanoo isäntäkin.
"Se vasta kummaa oli minusta", puuttuu keskusteluun Mikko, "että se uskalsi ihan paimenen nähden vasikkaan kajota. Enpä ole sattunut kuulemaan, että se koskaan ennen olisi niin tehnyt."
"Kyllä oli tapausta tämä", pahoilee yhä emäntä. "Ja kovinhan se tuntuu ikävältä, kun ei karja enää säily paimenenkaan turvissa."
"Olihan se ikävä asia", myöntää isäntä, "että joutui Mielikki metsän saaliiksi, ja kyllä mörkö on sen jo niin hyvään paikkaan kätkenyt tai jo syönyt sen suuhunsa nahkoilleen kaikkineen, ett'ei sitä voida enää löytää mistään. Mutta ei tälle asialle enää voida mitään. Se oli niin sallittu ja sen vuoksi se tapahtui. — Näet nyt Kaisu", sanoo hän sitten Kaisun puoleen kääntyen, "ett'ei ole paimenestakaan apua karjalle."
"Kyllä siitä on apua", puolustelee Kaisu itseään. "Mutta Tiina ei ollut oikein valpas ja tarkkaavainen."
"Minäkö!" huudahtaa Tiina. "Teinhän minä kaikkea mitä voin."
"Olisit huutanut ja säikytellyt sitä petoa, kun se rupesi karjaa hätyyttämään."
"Enhän minä kerennyt havaitakaan sitä ennenkuin sillä jo oli vasikka kynsissä. Enhän silloin voinut sille mitään eikä olisi toinenkaan minun sijassani mitään saattanut tehdä."
"Eihän tämä asia ole Tiinan syy", sanoo isäntä. "Se kun oli kerta määrätty tapahtuvaksi, niin sen täytyi tapahtua, eikä siihen paimen mitään voinut. Eihän kukaan voi sallimukselle mitään."
"No, en tiedä", väittää Kaisu. "Mutta kyllä en minä Tiinan sijassa olisi yhtään elukkaa karjasta päästänyt metsän kynsiin."
"Oleppa sanomatta!" vastustaa Tiina, "Kun olisit ollut minun sijassani, niin et olisi kerennyt mitään ajatellakaan, ennenkuin jo metsä vasikan kanssa olisi ollut kaukana näkymättömissä."
"Älähän! Ei olisi metsä tullut likellenikään, kun minä olisin aina huutanut tai laulellut."
"No, mitä tuossa tyhjää intätte!" virkkoo isäntä. "Tämä asia ei kuitenkaan muutu. Se tapahtui niinkuin oli sallittu."
"Niin", myöntää emäntä. "Tulihan tosin vahinko, vaan minkäpä sille tekee! Se oli sallittu. Mutta, Tiina, saat sinä vielä mennä paimeneksi; sillä karja peloissaan ammoilee tuolla vaaran rinteellä, eikä uskalla mihinkään liikkua paimenetta."
"Tosiaan", sanoo isäntäkin, "saapi karjalla olla paimen sen vuoksi, että karja paremmin uskaltaisi kulkea ruokaisemmilla paikoilla, mutta ei suinkaan sen vuoksi, että paimenesta olisi mitään apua karjalle mörköä vastaan."
"Saisihan tuonne mennä paimeneksi", sanoo Tiina, "mutta jos se mörkö vielä päälle tulee."
"Siitä ei ole pelkoa", keskeyttää isäntä Tiinan puhetta. "Harvoinpa se ihmisen päälle tulee."
"Entäpä jos nyt tulisi, koska se on jo niin rohkeaksi tullut, että uskaltaa karjaan kajota paimenen nähden."
"Ole huoleti! Sinun päällesi se ei tule, kun et sinä voi sitä millään aseella uhata. Menehän nyt! Me muut täältä lähdemme taas leikkaamaan, — ja huomenna rupeamme loukkaan tekoon, jotta eikö sattuisi mörkö sinne menemään ja siellä surmansa saamaan."
Niin poistuu kukin töihinsä, mielessään usein ajatellen karhujuttua. Pienokaiset vaan, mistään huolehtimatta, leikkivät iloisina kartanon hietikolla.
Seuraavan päivän aamulla Mäntyvaaran isäntä, Lauri sekä Vanhalan Matti lähtevät loukkaan tekoon. He astuvat karhun vahtuun vuoksi jo usein kulettuja seutuja, ensin rantatietä myöten ja kääntyvät sitten vasemmalle ja kulkevat tiheän metsikön kautta sitä suuntaa kohti, missä haaskat ovat. Etummaisena astuu Lauri, sitten isäntä ja takimmaisena Matti. Enimmästä keskustelutta kuluu matka ja varsinkin Matti, joka on harvapuheinen, jäykkäluontoinen vanhus, ei monta sanaa sano.
Miehet valitsevat metsässä paikan likelle niitä seutuja, missä lehmäin raadot ovat, vaan vähän ylemmäksi, kuivemmalle maalle. Siellä he rupeavat puita jystämään ja hakkaavat sylen pituisia hirtten tapaisia palkkeja joko kasvavista puista tai osaksi myös siellä täällä olevista kaatuneista hongista. Isännän ja Laurin kirveet enite jälkeä tekevät ja Matti vaan tekee pienempiä veistotöitä sekä antaa toisille tarvittaessa neuvoja ja auttaa heitä isompia puita kuljetettaessa. Kuuluu nyt kirveitten kalketta ja puitten pauketta palkkeja tehdessä; sillä semmoisessa työssä ei jyskettä saateta välttää; ja metsän kuningas, jos vaan mailla lienee, saapi kummissaan kuunnella ja ajatella, jotta mikä se nyt semmoista jytäkkää pitää sen ennen rauhaisan ruokapaikan läheisyydessä. Kuluu aikaa melkonen palkkeja tehdessä, niitä kun tarvitaan koko joukko, vaan kun arvellaan niiden riittävän, ruvetaan niistä loukkaalle seiniä tekemään. Ne ladotaan pystyyn maata vasten ihan toistensa viereen kolmeksi seinäksi eli sivuksi, niin että kaksi seinää tulee yhtäsuuntaisiksi toistensa kanssa ja kolmas yhdistää niiden päät toisiinsa, vaan yksi sivu jääpi siis avoimeksi. Tälle neljännelle sivulle vedetään iso kokonainen hirsi ja asetetaan maata pitkin ikäänkuin kynnykseksi loukkaalle, niin että tyvipuoli koskettaa molempia yhtäsuuntaisia seiniä, vaan latvapuoli ulottuu kauas niiden ulkopuolelle. Vielä tarvitaan tätä loukkaan etusivua varten hirsi tai kaksi; mutta, ennenkuin ne hakataan ja tuodaan määräpaikkoihinsa, on Matti ukko ruvennut vivun tekoon. Hän veistelee kaikenlaisia palukoita, jotka tarvitaan vipua varten, ja on työhönsä niin kiintynyt, ett'ei paljon jouda ympärilleen silmäellä eikä sekaantua isännän ja Laurin puheisiin. Nämä kun tuumaavat ja miettivät, mitenkä mikin on tehtävä, niin ukko vaan äänetönnä työtään toimittaa, eikä hän muulloin kuin toisten jotain kysyessä lyhyesti jonkun sanan vastaukseksi ärähtää, ja vaikka hän näkee, ett'eivät aina älyä, mitä varten hän mitäkin tekee, niin ei hän kuitenkaan ennen aikojaan selityksiin rupea; hän olla jöröttää vaan vakavana ja totisena ja tekee työnsä varmana kuin kokenut mestari ainakin.
Matin veistäessä ja vuollessa vipulaitokseen tarvittavia kaluja, ovat isäntä ja Lauri puuhassa isoa hirttä valmistaessaan. Kun se on valmis kuljetettavaksi, tuumaa isäntä Laurille, hirttä kohottaessaan: "Tuskin tämä kahden miehen saadaankaan paikoilleen."
"Näkyy tässä painoa olevan", vastaa Lauri, hänkin hirttä kohottaessaan.
"Raskas tämä raato on", huutaa isäntä Matille. "Etköhän Matti tulisi avustamaan!"
"Vai raskaalta tuntuu", vastaa Matti. "No, minä tulen täältä heti."
Kolmen miehen vedetään sitten hirsi loukkaan eteen ja siinä kantajat eli vetäjät heittävät taakan käsistään ja niin pudota romahtaa hirsi maahan toisen viereen. Siihen se sitten jätetään vähäksi aikaa, ennenkuin se nostetaan siihen paikkaan, mihin se on pantava.
Ennenkuin nyt isäntä ja Lauri muihin töihin rupeavat, käyvät he toisen haaskan purkamassa ja tuovat sitten koko haisevan lehmänraadon loukkaan lähelle, jotta Matti saisi siitä syöttiä ottaa loukkaaseen karhua varten pantavaksi.
Matilla alkaa nyt vipulaitos olla lopulleen valmis. Loukkaan sisälle peräseinään on hän kiinnittänyt puukoukun, johon syötti tulee pantavaksi, ja siitä johtuu vipu etusivulle, siinä olevan hirren tyvipuolen kohdalle. Kun lehmän raato on tuotu siihen likelle, niin Matti leikkaa raadosta pään erilleen, jonka hän vielä halkaisee ja panee sitten toisen puoliskon, johon myös kieli on jäänyt, puukoukkuun. Isännälle ja Laurille, jotka katselevat hänen hommaansa, sanoo hän: "Päällystäkäähän loukas kokonaan havuilla ja katsokaa, että joka paikka tulee niin hyvin peitetyksi, ett'ei vieras katsoja voi ollenkaan tietää niiden peitossa minkään rakennuksen olevan!"
Niin ruvetaankin loukasta havuilla peittämään ja sillä aikaa Matti lehmän raatoa silpoilee sekä syytää siitä palan palan perästä loukkaan sisälle ja etupuolellekin. Ne ovat sitä varten, että karhu, jos se kerta sille mieluisesta hajusta vieteltynä tulisi loukkaalle, rupeaisi nuuskimaan ja syömään siellä täällä olevia paloja, joista se pääsisi hyvään makuun, eikä sitten malttaisi olla syömättä syöttiä puukoukusta.
Vihdoin, kun loukas on kokonaan havuilla peitetty, niin että se on aivan kuin havumaja, viritetään vipu. Se hirsi, joka äsken tuotiin, nostetaan toisen hirren päälle, joka oli pantu loukkaalle kynnykseksi, siten että latvat tulevat päällekkäin, vaan ylemmäisen hirren tyvipuoli kohotetaan, joten aukko tulee hirtten väliin, ja tähän väliin asettaa nyt Matti kepin oli palukan pystyyn päällimmäistä hirttä kannattamaan. Tämä palukka on yhteydessä vipulaitoksen kanssa, joka on sillä lailla laitettu, että, jos se sattuu liikahtamaan, silloin heti hirttä kannattava palukka kaatuu ja samalla hirsi alas romahtaa.
Kun nyt loukas on valmis ja vipu viritetty, tuumaa isäntä, loukasta ja vipua katsellen: "Tämmöinen se nyt tuli ansa metsän kuninkaalle. Nyt ei puutu muuta kuin että se metsän peto tulisi tähän ansaan, niin sittenhän ne tulisivat jo vaivat palkituiksi."
"Ka, sehän tässä on toivottava", vastaa Lauri, hänkin vipulaitosta tarkkaan katsoen. "On tämä somanen laitos, ja tässä se salojen eläjä pian saattaa surmansa saada."
"Hetihän sen täytyy henkensä heittää, kun se tulee tuohon syöttiin koskemaan."
"Niin, ensin se tästä ulkopuolelta syöpi mitä löytää ja tuolta sisältä se tietysti myöskin rupeaa lihapalasia maistelemaan, pistäen turpansa tästä välistä tuonne sille. No, sitten sillä tekee mieli tuota pään puoliskoa tuolta puukoukusta. Mutta sinne ei sen kuono uletukaan."
"Silloin se toisella jalallaan astuu tästä alushirren yli ja nyt se saattaa suullaan koskettaa syöttiä."
"Vaan kun syötti on lujasti kiinni sidottu, niin se rupeaa sitä retuuttamaan, irti saadakseen."
"Mutta eipä irtaukaan syötti helposti; se näkyy hyvin lujaan olevan nuoralla sidottu."
"Ja kun se sitä retuuttaa, niin silloin puukoukku liikahtaa ja vipu laukeaa. Tämä palukka tässä paikoiltaan solahtaa ja samalla tämä vankka hirsi mörön niskaan pudota romahtaa."
"No, se vasta rymäystä on!"
"Ka, siinä tulee semmoinen paino mörkö paran päälle, jotta —"
"Heh! Paikallahan se kuoliaaksi litistyy."
"Ei auta sillä voimain ponnistukset enää."
"Ka, hetihän tuommoinen paino siltä hengen viepi."
"Se on tietty", puuttuu puheeseen Matti. "Sen päälle tulee niin raskas paino, ett'ei se ennätä parahtaakaan. — Mutta hyvä on kuitenkin, että pannaan paljon painoa. Otetaanpa tuolta viellä tuo vanha hirsiremu, joka tuossa likellä näkyy, ja pannaan se lisäpainoksi!"
"No, so kun vielä pannaan", sanoo isäntä, "niin kyllä sitten —."
"Kyllä sitten jo tulee painoa", lausuu Lauri.
Tuodaan sitten se vanha jo melkein lahonnut hirsi ja nostetaan sekä kiinnitetään lisäpainoksi painohirren päälle.
Sittenpä se loukas vihdoin saadaan semmoisekseen jättää. Mutta Matin palasiksi silpoma lehmän raato on johonkin korjattava.
"Mihinkä ne nämä pannaan?" kyselee Lauri raadon paloja kosketellen."Eihän näitä metsälle suinkaan syötäviksi jätetä?"
"Ei toki", vastaa Matti. "Kyllä ne pois korjataan."
"Poishan ne ovat korjattavat", sanoo isäntäkin. "Maahan niitä olisi hyvä kätkeä, mutta sanotaanpa metsän niitä ylös kaivavan."
"Ei niitä maahan panna", sanoo Matti. "Sieltä kyllä metsä ne pian ylös kaivaa."
"No, puuhun ne vissiin pannaan", sanoo Lauri. "Mutta kyllähän se mörkö ne sieltäkin saattaa saada."
"Pääseehän se puuhun kyllä vähän matkaa", myöntää Matti. "Vaan kun ne viedään korkealle ylemmille oksille, niin kyllä pysyvät siellä."
"Niinpä luulisi", arvelee isäntäkin.
Kun sitten lehmän raadon palaset ovat ripustetut läheisten puitten oksille niin korkealle kuin mahdollista sekä loukkaan teossa syntyneet lastut huolellisesti havuilla peitetyt, niin miehet, tyytyväisinä työnsä päättymisestä, lähtevät kotia päin astumaan.
Peräkkäin he astuvat taas, samassa järjestyksessä kuin olivat tulleetkin, mutta nyt he ovat iloisemmalla mielellä, isäntä varsinkin, joka nyt näkyy olevan hyvin puhetuulella, ja Lauri, vaan Matti ei näytä iloisuuttaan sanoilla; on vaan yhtä jörö ja harvapuheinen kuin ennenkin.
"Kun nyt vaan", sanoo isäntä ja kääntyy Lauriin päin, "mörkö jonain päivänä sattuisi loukkaaseen eksymään, niin silloin mahtaisi sydän vähän sykähtää."
"No, jo se tuntuisi hyvälle", myöntää Lauri, isännän puhuessa jäätyään melkein seisomaan, "semmoinen asia. Kyllä silloin Mäntyvaarassa ilo nousisi."
"Ka, siitä nousisi semmoinen ilo ja riemu, mesikämmenen peijaita pidettäessä, jotta se vasta olisi! Kunpahan vaan menisi mörkö loukkaaseen! Eikähän semmoinen tapaus mahdoton ole. Onhan aina joskus ennenkin sattunut, että joku metsän pörhökarva on loukkaassa surmansa saanut."
"Onhan toki", äännähtää Matti.
Siinä kun astutaan metsämaita, muistelee isäntä, mitä lapsuutensa ajoilla oli kuullut puhuttavan metsän kuninkaasta.
"Kerrankin", sanoo hän, "kun minä vielä olin pahanen poikaressu — olisinko ollut kolme- tai nelivuotias — niin mörkö oli kaatanut yhden lehmän meiltä ja sammalilla peittänyt, niinkuin se tavallisesti tekee. Oli sitten monta yötä vahattu sitä mörköä, vaan turhaan; ei saatu sitä sillä keinoin. Sitten laitettiin loukas — tottapa se oli semmoinen kuin meidän tekemämme; en minä kyllä ollut sitä katsomassa."
"Semmoinenpa se tavallisesti tehdään", sanoo Matti.
"No niin. Siinä loukkaassa oli puukoukku ja siinä koukussa syötti —. luultavasti lehmän päästä sekin niinkuin nyt — ja siitä koukusta, tietysti lähti vipu."
"Se on tietty", vakuuttaa Matti.
"Niin", jatkaa isäntä. "Se oli loukas viritetty; ja miehet ne vaan kotona odottelivat, eikö ala kuulua pamausta, ja kävivät tuon tuostakin katsomassa, jotta eikö ollut lau'ennut loukas."
"No, menikö mörkö loukkaaseen?" kysyy Lauri.
"Älähän! Muuanna päivänä sitten, kun kaikki talon väki oli kotosalla, kuului metsästä, juuri sieltä päin, missä loukas oli, aika romahdus."
"Se oli vissiin —" arvelee Lauri.
"Enhän minä", keskeyttää isäntä, "älynnyt sitä miksikään, vaan muistan selvään, kun isäni sanoi, jotta nyt loukas laukesi."
"No?" äännähtää Matti.
"No, siitä innostui kaikki talon väki, innostui niin, että, kun isäni, pyssyä seinältä ottaessaan, sanoi, jotta lähdetäänpä nyt katsomaan, mikä otus loukkaaseen on mennyt, niin eivät ainoastaan miehet vaan myös kaikki vaimosetkin lähtivät loukkaalle päin juoksujalassa rientämään; mutta minä ja toiset paitaressut jäimme pirttiin seisoa tollottamaan, ihmetellen, jotta minnekkä ne nyt semmoisella kiiruulla menivät."
"Oliko loukkaassa mitä?" kysyy Lauri.
"Kun joukko oli loukkaalle ehtinyt, niin — aivan oikein — siellä oli vipu lauennut, ja hirsien väliin oli litistynyt itse metsän kuningas."
"Ka se!" lausuu Matti. "No, se oli tietysti kuolleena siinä?"
"Niin; eihän siinä henkeä ollut enää, siltä kun oli maha revennyt."
"No, kyllä mahtoi aika ilo nousta semmoisen tapauksen johdosta?" kyselee Lauri.
"Se on tietty. Kyllähän siitä riemu nousi ja pidettiinkin sitten kemut semmoiset, jotta ne vasta olivat; ei puuttunut niistä ruokaa eikä viinaa."
"Kyllähän sitä mesikämmenen peijaissa iloa pidetään", sanoo Matti.
"Olisipa nyt toivottava", sanoo Lauri, kun on taas matkaa kappale kulettu ja kohotaan jo rantatietä ylöspäin, "että menisi mörkö loukkaaseen, jotta sitten saataisiin mesikämmenen peijaat pitää ja minäkin saisin niissä kerran olla."
"Ka, olisihan se mieluinen asia", lausuu isäntä. "Hyvinhän se mieli menisi hyväksi, kun sattuisi metsän kuningas jonain päivänä loukkaassa olemaan; mutta eihän kukaan voi ennakolta tietää, mitä vastaisuudessa on tapahtuva."
"Eihän sitä voi tietää", myöntää Matti. "Sillä möröllä on oma päänsä ja kyllä se monesti osaa henkensä varoa, eikä tulekaan semmoisille paikoille, missä se pahaa aavistaa."
"Onhan se viisas eläin", myöntää Lauri, "mutta pettyy se välistä sekin."
"Ka, pettyyhän se joskus", selittää Matti, "varsinkin kun sillä on hyvä ruoka tarjona."
"Kyllä onkin loukkaassa semmoinen syötti", sanoo isäntä, "jonka pitäisi makialta maistua sen suussa."
"Ka, onhan siinä semmoinen syötti, jotta, jos se ei kelpaa, niin ei kelpaa muukaan."
"Eiköhän mahtane sillä suu vettyä, sitä nähdessä!" naurahtaa Lauri.
"No, niin luulisi", arvelee isäntäkin.
Jo ovat loukkaan rakentajat ehtineet matkansa päähän ja astuvat nyt Mäntyvaaran pirttiin, jossa he tyytyväisin mielin heti rupeavat illallista syömään, ja hajauvat sitte kukin vuoteillensa, ainakin ensi yön kotona rauhassa nukkuakseen. Yövahtuuhomman he ovat jo melkein kokonaan mielestään jättäneet, kun ei kuitenkaan näy koskaan vahtuu onnistuvan; eikä karhu ainakaan aivan pian haaskalle tule, arvelevat sekä isäntä että Lauri; kyllä sitä päivällinen möyke on vähän säikyttänyt, vaan moniaitten päiväin perästä se kyllä taas tulee, kun lie tullakseen, ja onhan sillä silloin loukas tarjona — menköön siihen.