The Project Gutenberg eBook ofSe oli sallittuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Se oli sallittuAuthor: Edvin CalamniusRelease date: June 5, 2018 [eBook #57279]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SE OLI SALLITTU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Se oli sallittuAuthor: Edvin CalamniusRelease date: June 5, 2018 [eBook #57279]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Se oli sallittu
Author: Edvin Calamnius
Author: Edvin Calamnius
Release date: June 5, 2018 [eBook #57279]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SE OLI SALLITTU ***
E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1888.
Mäntyvaaran talo sijaitsee korkean vaaran huipulla, josta on laaja ja vaihteleva näkyala. Sinne näkyy vesiä joka suunnalta, mistä isompia, mistä pienempiä, järviä, lampia ja virtoja vuorottain. Ensimmäiseksi sattuu katsojan silmiin iso lahtirikas Muikkujärvi, jonka kimaltelevat veet ympäröivät Mäntyvaaraa usealta taholta, jättäen sen suurelle niemelle. Muikkujärven isoimmat selät aukenevat pohjoiseen päin ja täällä järvi tekee kaarrelmia moneen suuntaan, katoaa milloin vahvaa metsää kasvavien törmien, milloin korkeiden kalliovaarain taakse, joiden välistä se näyttäytyy monessa osassa, ikäänkuin monena eri järvenä. Mäntyvaarasta länteen päin on talon nuottaranta. Se on ison selän varrella, jonka eteläpäähän yhtyy pitkä, itään päin kääntyvä Hoikkalahti ja jonka läntisellä rannalla silmä helposti voi eroittaa Peltolan viljavat vainiot.
Seudut ovat täällä harvasti asuttuja. Ainoastaan vesien rannoilla näkyy tuon tuostakin viljelty seutu ja siellä täällä vaarojen huipulla kohoaa milloin yksi, milloin kaksi taloa, välistä pieni kyläkin. Mutta koko Mäntyvaaralla on ainoastaan yksi talo ja tästä on likimmäinen neljänneksen päässä.
Mäntyvaaraan näkyvien vesien takana kohoaa vaara vaaran, ylänkö ylängön vieressä, jotka ovat sitä korkeammat, kuta kau'empaa ne näkyvät, Etimmäiset vaarat siintävät hyvin kaukaa, kuvastuvat taivaan reunaa vasten ikäänkuin savuvuoret, ylenevät kaarevasti vaalean sinisinä.
Mäntyvaarassa asuu vanha Iikka isäntä joukkoineen. Isäntä ja emäntä ovat molemmat jo yli kuudenkymmenen vuoden vanhat. Heidän lapsensa ovat kaikki täysikasvuisia ja näistä on kaksi naimisissa. Antilla on vaimona Anni ja heillä on kolme lasta, Junnu, Anni ja Antti. Toinen veljeksistä Lauri on naimisissa Tiinan kanssa, joka on jotenkin pullearuumiinen. Heidän lapsensa Heikki ja Elsa näyttävät perineen äitinsä ruumiillisia etuja. Mäntyvaaran isännän nuorin lapsi Kaisu on noin kahdenkymmenen vuoden vanha tyttö, punaposkinen ja luonnoltaan iloinen, veljiään paljon hilpeämpi.
Kesäisinä iltoina katselee usein Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalta järvelle, katselee, eikö järven aaltoeleminen ala hiljetä, eikö tule nuottailmaa; ja jos järvi tyyntyy rasvatyyneeksi, silloin hän keräilee väkeään nuotalle, lähteäkseen muikun vetoon.
Muuanna lämpimänä päivänä kesäkuussa iltapuoleen seisoo Mäntyvaaran isäntä talonsa pihalla, katselee, tähystää järvelle, joka hiljalleen läikyttääpi aaltojaan, vaan tuulen hiljetessä tyyntyy tyyntymistään. Oli tuullut aika lailla aamusta asti, vaan puolelta päivin oli tuuli ruvennut asettumaan, ja nytpä ei tuulen henki isosti tunnukaan. Sen vuoksi isäntä hyvillä mielin arvelee, että nuottailtapa taitaa tullakin; ja kun emäntä sattuu pihalle, niin hän sanoo sille: "tyyntyvän näyttää. Nuotalle saadaan lähteä."
"Nuottailtapa tulee", vastaa emäntä järvelle katsellen, "ja jopa tuo olisikin keitto tarpeen, sillä entiset varat ovat lopussa. Ei ole muikun päätäkään talossa, eikä ole paljon leipääkään eikä jauhoja."
"No, annahan kun tästä nuotalle joudutaan, niin eiköhän mahtaisi sattua hyvä parvi apajaan! Päivän kun tuulee ja sitten tyyntyy, niin silloinhan muikku näkyy."
"Mitäpä jos näkyykin! Huonostipa meidän kuitenkin on aina kaloja saatu."
"No, ei ole silloin enempää sallittu; eihän järvi joka kerralla kaloja anna; vaan toisinaan se taas antaa paljonkin, kun niin on sallittu."
"Ketä niitä lähtisi nuotalle?"
"Olihan puhe Antin ja Laurin kanssa heidän haudalle lähtiessään, että, jos ei ilma estä, illalla lähetään nuotalle. He kun tulevat ja minä, niin siinähän on jo kolme. Kaisu tulkoon neljänneksi! Meneppä sanomaan hänelle, että laittautuu nuotalle, sillä tuoltapa nuo jo Antti ja Lauri tulevat."
Kun nyt Antti ja Lauri ovat tervahaudalta palanneet, niin hankkiutaan nuotalle lähtemään. Kotiin jäävät emäntä, Anni ja Tiina lapsia hoitamaan ja lehmiä lypsämään. Antti ja Lauri ottavat kumpikin konttinsa selkään ja samoin isäntäkin, arvellen, että "onpahan varalla, jos toiset vähäksi käyvät". Kaisu ajattelee, että mahtuvat kai ne kalat kolmeen konttiin, eikä siis ota mitään mukaansa. Niin lähtevät he kaikki neljä peräkanaa rantaan päin astumaan, Antti edellä, sitten Lauri ja hänen jälissään isäntä, vaan jälimmäisenä astua kippasee Kaisu.
Neljännes on matkaa rantaan. Sinne vievä polkutie alenee ensin tasaisesti Mäntyvaaran peltojen poikki, laskeutuu sitten jyrkästi vaaraa alas, vaan sitten se taas verkalleen alenee alenemistaan suolle asti. Mänty männyn, kuusi kuusen vieressä kohoaa molemmin puolin tietä. Täällä ei ole tervamiehen kirves vielä metsää hävittänyt, sillä tervaspuut otetaan kaikki toiselta suunnalta, missä nytkin on kolopuita kosolta.
Mäntyvaaran miehet astuvat äänettöminä, aina yhtä tasaisessa kulussa, tietä pitkin Mäntyvaaraa alaspäin, ja heidän jälissään käyskentelee Kaisu milloin hitaammin, milloin nopeammin, kuunnellen siellä täällä metsässä visertelevien lintusten laulusäveleitä ja joskus itsekin jotain laulukappaletta hyrräillen. Kuta alemmas nuottamiehet laskeutuvat, sitä tihjemmäksi tulee metsä, joka lopulta muuttuu vahvaksi kuusikoksi. Kun he tulevat suon laidalle, on siellä molemmin puolin tietä, mutta etenkin vasemmalla puolella, korkea, tiheä ja synkkä kuusimetsä, joka ulottuu kauas suon laitaa pitkin.
"Tuossa olisi metsän kuninkaalla hyvä olopaikka", sanoo isäntä tiheikköön viitaten. "Kun se vaan sattuisi näille seuduille tulemaan."
"Niinpä kyllä", myöntää Lauri. "Vaan se toki on hyvä, ettei sitä vuosikymmeniin ole kuulunut näillä seuduilla."
"Eihän sitä ole kuulunut", lausuu Antti, "vaan saattaisihan sattua, että se joskus tännekin tulee, kun se lähikylissäkin kuuluu useammin näyttäytyvän kuin ennen."
"Kunpahan tulisikin!" toivottelee Kaisu.
"Miksikä sen tulla pitäisi?" kyselee isäntä.
"No, olisihan somaa joskus saada karhun lihaa maistella."
"Kuuleppa kummaa! Luuletko sinä, että sen vuoksi metsän pedon lihaa saat, jos peto maille tulee?"
"No, eihän sitä mikään estäne saamasta, jos joku teistä ampuu pedon sen näille seuduille tultua."
"Sinä siis luulet, että siltä on yhtä helppo henki ottaa kuin esimerkiksi linnulta?"
"No, tottahan ampumalla on yhtä helppo henki ottaa siltä kuin muiltakin eläviltä."
"Älä luule, että se niin helposti antaa itseänsä pettää", saapi sanoakseen Lauri. "Kyllä se on siksi viisas, että se tietää varoa pyssymiestä."
"Vaan pyssylläpähän niitä kuitenkin tapetaan", inttää Kaisu.
"Se on kyllä tosi", selittää isäntä, "että pyssy on tavallisin surma-ase semmoisessa tapossa. Mutta se on kuitenkin harvinainen tapaus, että jollekin onnistuu kaataa metsän kuningas. Eipä ole lähikylissäkään viime vuosina mesikämmenen peijaita vietetty, vaikka siellä kyllä metsä useinkin on liikkeessä."
Nuottamiehet olivat jo tulleet tiheikön sivu ja astuvat nyt vanhoja porrasremuja myöten suon poikki. Sieltä tie lähtee taas kohoamaan, kunnes se korkean törmän päältä taas laskeupi järvelle asti.
Mäntyvaaralaiset, jätettyään konttinsa rannalle, työntävät veneet vesille. Toiseen veneeseen asettuvat isäntä ja Kaisu, toiseen taas Antti ja Lauri. Veneet käännetään heti ulkuja vasten, ja Kaisu sekä Lauri pitelevät ulkupuista kiinni, sill'aikaa kun isäntä ja Antti lappavat nuottaa veneisiin. Kukon ottaa isäntä itse veneeseensä ja sitoo nuotan perän kiinni. Ja niin lähdetään, veneet rinnatusten, soutelemaan kotilahtea, joka rasvatyyneenä kimaltelee auringon paisteessa. Siellä sitten katsellaan, eikö muikku rupea näkymään, katsellaan milloin rannan puolelle, milloin selälle, joka on aivan tyyntynyt sekin. Jo ovat soutajat soutonsa heittäneet ja omassa varassaan kelluvat veden pinnalla veneet, joista kahdeksan tarkkaavaa silmää tähystelee tyyntä pintaa, muikkuparvea etsien, ja isäntä useinkin veneensä perässä nousee seisalleen, paremmin nähdäkseen. Ja tuolla etäällä selällä näkyy kyllä kalan liikettä. Siellä milloin siika tavottaa perhosta, milloin hauki porahtaa, milloin lohi hypätä loiskahtaa. Ja jopa näkyy siellä muikkuparviakin monessa kohti; vaan nepä eivät ole saatavissa. Jopa pistäikse veneittenkin likellä muuan parvi, vaan kaukana on rannasta sekin.
"Ka, tuossahan tuo on parvi", huutaa Kaisu parven huomattuaan.
"Siinäpähän on", huomaa isäntäkin.
"Kaukanapa tuo on", sanoo Antti.
"Annahan kun se maatuu", virkkoo isäntä levollisena, "niin meillä on keitto tiedossa."
"Tuonnehan tuo siirtyy syrjään."
"Kyllä se siitä vielä maatuu."
"Ka, jopahan tekee kierroksen maahan päin", huomaa Kaisu.
"Vaan nytpä tuota ei näykään", tietää Lauri.
"Kyllä se vielä kohoopi näkyviin", vakuuttaa isäntä. "Vaan soudetaanpa kierros tuonne selälle, ett'ei pääsisi parvi ulkoutumaan."
Niinpä tehdään pieni mutka selälle päin ja aletaan taas tähystää parvea maan puolelta.
"Täältäpä tuo näkyy veneen kohdalla", huomaa Kaisu.
"No, nytpä tuo alkaa maatua", näkee isäntä.
"Kohtapa siihen saattaa potkea", arvelee Lauri.
"Vielä tässä on syvyyttä liiaksi", tietää Antti.
"Vaan maahan päin se on menossa, parvi", lisää isäntä, meloillen venettä rantaan päin, ja vähän ajan perästä hän, kukon käsiinsä otettuaan, komentavaisesti sanoo: "Nyt!"
Isäntä paiskaa kukon ja nuotan perän järveen ja soutajat työntävät veneet erilleen toisistaan, perät vastakkain ja lähtevät kumpikin vastakkaista suuntaa soutamaan yhtäsuuntaisesti rannan kanssa, ja sillä aikaa ukko ja Antti syytävät kerkiämistään nuottaa järveen. Kun nuotta alkaa olla kokonaan järvessä, kääntävät soutajat äkkiä veneet suoraan rantaa kohti ja soutavat toisiaan likemmäksi, sill'aikaa kun isäntä ja Antti antavat köydet solua järveen. Vaan kun ne ovat loppuneet, paiskaavat Lauri ja Kaisu kumpikin ankkurit pohjaan. Isäntä ja Antti siirtyvät veneittänsä keskelle ja rupevat, köysiä hiljalleen lappaen, nuottaa vetämään. Siinä he lappavat lappamistaan, työhönsä kiintyneinä, ja silloin tällöin ympärilleen vilkaisten, näkyisikö parvea muualla. Mutta vähän ajan perästä alkaa ukko epäillä vetoa liian kiivaaksi ja tuumaa Antille:
"Keviältäpä tämä tuntuu. Jokohan tulee koholla nuotta!"
"Ei tunnu kyllä raskaalta", vastaa Antti ja hiljentää vetoaan, "vaan tuskinpa tuo koholla kuitenkaan tulee. Enpä ole kovin rajusti vetänyt."
"Kuiva nuotta kohoaa helposti; ja veneetkin taisivat sattua liiaksi kauas toisistaan."
"Kyllähän tulee nuotta jotenkin levällään, niin että jokohan tuo olisi koholla kulkenut!"
"Sitten se välttää", puuttuu puheeseen Lauri, "jos muikut alate ovat päässeet."
"No, äsken minusta näytti", sanoo Kaisu, "että kukko olisi vilahtanut."
"Etköhän nähnyt väärin!" arvelee Antti. "Enpähän minä nähnyt."
"Kyllä sitten pilan teki meille, jos vaan kukko näkyi", sanoo Lauri.
"No, vedetäänhän varovammin nyt", tuumaa isäntä tyyneesti. "Ehkä niitä viellä on jäänyt muikkuja apajaankin."
Kun köydet ovat lapetut, nostavat Lauri ja Kaisu ankkurit veneisiin ja soutavat veneet yhteen aivan naatikkaallo, jonne ankkurit paiskataan. Isäntä ja Antti rupeavat taas keskeltä veneitä köysiä vetämään, Kaisu hypähtää veneensä perään ja Laurikin siirtyy perän puolelle toisessa veneessä. Jouten nyt saavat Lauri ja Kaisu istua kököttää niin kauan kuin köysiä piisaa. Vaan kun ne ovat lapetut, nousevat he seisoalleen, ottavat porkkansa ja liikuttavat niitä hiljalleen vedessä nuotan laitoja pitkin. Niin kokevat he puuta pitää ja isäntä ja Antti vetävät vetämistään nuottaa, lappavat hiljoksellen veneisiin, joihin karttuu palukka palukan perästä.
Nuotta kulkee kulkemistaan järven pohjaa myöten ja kahtena pitkänä sarjana lähenevät nuottapalukat veden pintaa myöten veneitä, joihin ne nousevat yksi toisensa perästä, ja etummaiset sukeltavat niinkuin vesilinnut veden alta näkyviin. Viimein kohoo kukkokin näkyviin ja silloin isäntä sen huomattuaan sanoo:
"Nytpä tuota on arvattu tasaisesti vetää, koska kukko komiasti ihan keskellä näkyä muklahtaa."
"Tasaisestihan tämä veto nyt on käynyt", myöntää Antti.
"Vaan jos äsken muikut alate pääsivät", arvelee Lauri, "niin tyhjäänhän se koko veto menee."
"Tuollahan näkyy parvi nuotan ulkopuolella", huomaa Kaisu.
"Sielläpähän on", näkee isäntäkin; "sielläpähän ovat muikut, vaan saattaa niitä kuitenkin olla nuotan sisäpuolellakin. — Pitäkäähän puuta vaan, sillä eihän vara venettä kaada!"
Kaisu ja Lauri liikuttavatkin nyt kiivaammin porkkia ja jopa se kukko on likelle siirtynyt.
"Tarpokaa jo!" komentaa isäntä.
Voimakkaasti työntävät nyt Lauri ja Kaisu porkkiaan veden pintaa vasten nuotan edessä, vetävät pian ylös ja taas työntävät, tarpovat niin jotta vesi vaahtona nuotan perän edessä kuohuu. Voimakkaasti tarpoo Lauri, vaan Kaisu heittelee porkkaansa niin sukkelaan, että vesi parskuu korkealle ilmaan ja roiskii vasten silmiä. Mutta tarvonta ei kaidan kestä; kukko kelluu jo veneiden välissä ja sen vuoksi aletaan nuotan perää veneisiin nostaa ja perän kohotessa vesi aina vähemmäksi puistetaan.
"Vesiperänäpähän tulee", arvelee Kaisu, kun ei näy yhtään muikkua nuotan silmuissa.
"Älähän hätäile!" sanoo isäntä hymyillen. "Mikä sen tietää, mitä hyvää tässä lopuksi vielä tulee!"
"Ei sieltä muikkuja kyllä tule", väittää Lauri.
"Vai ei tule", sanoo isäntä, ja nostaa nuotan perän nuottavasuun sekä solmun aukaistuaan puistaa siihen kourallisen emämuikkuja. "Katsoppa! Näin komeita kaloja et ole koskaan nähnyt."
"Voi hyvänen, kuinka vähän!" pahoo Lauri.
"No, kylläpä hupeni saalis vähäksi", sanoo Antti, korvallistaan kynsien.
"Eipä paljon puuttunut, ett'ei vesiperänä tullut", lisää Kaisu.
"No, älkäähän olko millännekään!" sanoo isäntä. "Ei ollut enempää sallittu tällä kertaa."
"No, sepä nyt oli", pahoilee vielä Antti. "Se siis ainakin kulki koholla nuotta äsken."
"Ka niinhän se on tehnyt", vastaa isäntä tyyneesti. "Vaan mitä tuosta enää pahoilee! Toivotaan tulevaksi kertaa parempi onni!"
Vesi viskataan veneistä ja ruvetaan uutta parvea etsimään. Välistä soudetaan liitokselleen, mutta enimmästi ovat soutajani airot liikkumatta ja omassa varassaan kelluvat veneet silloin, joista nuottamiehet tähystelevät ympärilleen. Rasvatyyneenä, kirkkaana kimaltelee koko järven pinta niin kau'as kuin silmä näkee; ei näy siinä tuulen värähdystäkään, ei rikkoonnu se muulloin kuin kalan tai vesilinnun liikkuessa veden pinnalla. Välistä etempänä, välistä likempänä hyppää lohi keviästi koholle vedestä, milloin näyttäytyy veden kalvossa ison hau'in selkä, milloin porahtelee siinä ahvenparvi, milloin sirahtaa selän puolella iloinen muikkuparvi tiettämättä millä hetkellä hauki sen päälle hyökkää. Tuolla vähän matkan päässä kelluu veden pinnalla kaunis perho. Mutta siika huomaa sen ja tekee hyppäyksen tavottakseen sitä, vaan perho kerkeää sen tieltä siirtyä. Siika tekee uuden kokeen onnistumatta. Perho vielä veden kalvossa lepäilee. Mutta siika tekee vielä kolmannen hyppäyksen ja nielee kauniin perhon. Tuolla vesilintu iloisesti uiskentelee, käänteleikse tyyneellä pinnalla; milloin pistää se nokkansa veden alle, milloin sukeltaa se itsekin umpipäähän. Tuolla etäällä selällä kohoaa kari ja sen kivillä lepäilevät kalalokit tyytyväisinä, ikäänkuin iloiten illan kauneudesta. Järven rannoilta kaikuvat lintusten viserrykset ja kaunis metsä ikäänkuin hymyilee pienille laulajilleen.
Selän takana vihannan törmän päällä lehteväin koivujen keskellä kohona uljaana Peltola peltoineen, niittyineen. Sinne luopi nyt Kaisu silmänsä, katsoakseen ovatko Peltolaiset nuotalla. Ulut ovat tyhjänä ja veneet ovat poissa. Siis ne ovat nuotalla Peltolaiset ja kuinkapa ne olisivatkaan malttaneet kotona olla tämmöisellä ilmalla!
"Nuotalla ollaan Peltolasta", tuumaa Kaisu toisille, "koskapahan ulut ovat tyhjät."
"Tyhjänä näkyvät ulut olevan", huomaa Laurikin, "vaan eipä näy nuottamiehiä."
"Olisivatko menneet tuonne lahdelle niemen taakse!" sanoo isäntä."Siellähän ne usein vetävät."
"Sieltäpähän kuuluu potkenta", sanoo Kaisu iloisesti, "ja olinpa minä kuulevinani Kallen äänen."
"Siellä ovat", lausuu isäntä. "Mennäänpä tapaamaan ja katsotaan, eikö näkyisi parvea siellä päin!"
Mäntyvaaralaiset soutelevat niemeen päin, tähystellen parvia mennessään, ja kun he ehtivät sinne, tapaavat he niemen kärjen takana Peltolaiset, jotka juurikään ovat saaneet nuottansa nostetuksi ja puistaneet nuottavasuunsa vasun melkein täydeltä komeita emämuikkuja, jotka välähtelevät kuin hopia ja päällimmäiset vielä hyppelevät vasussa ja monet muikut ovat jo hypähtäneet veneen pohjalle.
"Hyvää iltaa", sanoo Mäntyvaaran isäntä, meloiltuaan aivan Peltolaisten viereen; ja samoin tervehtivät toisetkin toisiaan.
"Iltaa, iltaa", vastaa Peltolainen. "Mitä kuuluu?"
"Eipä erityistä. Mitä teille kuuluu?"
"Eipä sanottavia. — Hyvä on nuottailma."
"Hyvä on, harvinaisen hyvä. — Paljonpa teillä on kaloja."
"Onhan niitä — —"
"Lähtikö nuo yhdestä apajasta?" kyselee Kaisu.
"Ka, yhdestä", vastaa Peltolan Kalle, isännän poika. "Täällä satuimmakin näkemään niin ison parven, jotta se vasta iso oli."
"Kylläpä!" ihmettelee Mäntyvaaran isäntä.
"Vaan teilläpä ei näy monta kalaa tuolla vasun pohjalla", tuumaa naapuri-isäntä. "Mitenkä teille noin huonosti on sattunut? Nythän pitäisi olla hyvä muikun saalis. Päivän kun on tuullut ja nyt illaksi tuli näin hyvä ilma, niin pitäisihän muikku olla näkyvissä."
"Kyllähän se näkyi hyvin äskönen parvi, jota potkimme; vaan niinhän se sattui huonosti, että muikut pääsivät alate kulkemaan."
"Te veditte liian kiivaasti. Nuotta kulki koholla."
"Ei sitä kyllä kiivaasti vedetty", puuttuu puheeseen Antti. "Vaan kuiva nuotta tuo näkyy helposti kohoovan. Meillä oli iso parvi kierroksessa ja se piti nyt jäädä saamatta."
"No, älä tuosta nyt enää päivittele!" sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se ei ollut meille sallittu, se parvi."
"No, mikä sen Kaisun nyt nuotalle toi?" saapi kysyäkseen Kalle.
"Hyvä ilma tietenkin", vastaa Kaisu, iloisesti hymyillen.
"No, ilmako se ennen sitten on pelotellut?"
"Eipä sekään. Vaan piisaahan meidän talossamme joskus väkeä vaihetellakin."
"No, onhan niitä siellä teillä väkeä."
"Te ette soutajia vaihetakaan usein", puuttuu keskusteluun Antti. "Aina ovat teillä nuo pienokaiset Elsa ja Jaakko muassa."
"Ka, nehän ne ovat useimmiten soutajina. Vaan se on hyvä niille, että jo varain oppivat airoa pitämään. Nuorena se on vitsa väännettävä. Muistanpa, että minuakin jo pienestä pitäen komennettiin nuotalle."
"No, ei sitä rokkoa ole vielä teidän puolessa kuulunut?" kysyy Peltolan isäntä.
"Eipä ole meidän seudullamme vielä kuulunut, vaan eihän sen sanota kaukana kyllä olevan", vastaa Iikka isäntä.
"Kyllä se on paha vieras, se rokko. Paljon se kuuluu lapsia tappaneen, vaan täällä puolessa sitä ei vielä ole kuulunut ja hyvä olisi kun ei tulisi."
"Hyvähän se olisi siitä vieraasta päästä; eikähän se kyllä tulekaan, kun ei niin lie sallittu."
"Rokko pian leviää, kulkeutuu talosta taloon, ellei aikoinaan varokeinoihin, ruveta. — Kuinka likellä Mäntyvaaraa se jo on?"
"Kuusivaarassahan kuuluu muuan lapsi sairastavan."
"Joko se tauti niin lähelle on herennyt! No sieltä se helpostiMäntyvaaraankin leviää. Ettekö ole ryhtyneet mihinkään varukeinoihin?"
"Mitäpä no auttaisivat! Jos tauti kerran tulee, niin silloin se on sallittu."
"Kyllä on hyvä olla varuillaan. Olethan kuullut piirilääkärin kuulutuksen?"
"Kuulinhan minä, vaan mitäpä siitä!"
"No pitäisi seurata siinä annettuja neuvoja."
"Mitäpä ne hyödyttäisivät! Eivät voi ne kuitenkaan tautia estää."
"Sanotaanpa niitten estävän."
"Mitä vielä! Kun tauti kerran tulee, niin se on sallittu, eikä ihminen voi siihen mitään."
"Älä nyt noin ole epäuskoinen! Paljon pahaa sitä maailmassa vältetään, kun aikoinaan ruvetaan sitä estämään."
"Jumala so on, joka määrää ihmisen terveyden ja ijän", inttää yhä Mäntyvaaralainen. "Ja kun tauti tai kuolema tulee, niin se on Jumalan sallima."
"Voi, kuinka se on itsepäinen tuo ukko", miettii Peltolainen itsekseen ja sanoo sitten ääneen: "Saat vielä nähdä, että ennen pitkää tulee rokko talossasi vierailemaan. — Ovatko ne teillä lapset koskaan rokotetut?"
"No, ovathan ne vanhemmat kyllä, vaan nuorimmat, Antti ja Elsa, ne vielä ovat rokottamatta."
"Sepä paha. Niihin pian saattaa tauti tulla."
"Eihän tuota tiedä, miten lie sallittu."
"No, missä asti teillä on tervahauta?" kysyy Kalle, toisen puheaineen ottaakseen, Antilta.
"Huomenna se sytytetään, kun vaan lie ilma hyvä", vastaa Antti.
"Onko iso hauta?"
"No, tulee siitä muuan venelasti tervoja."
"No, teillä sitä ei taida isosti tervaruukia ollakaan?" kysyyMäntyvaaran isäntä.
"Eipä ole", vastaa Peltolainen. "Monioita tynnyreitä saamme haudastamme ja ne viemme tämän kylän kauppiaalle. Jopa tuon joutaakin heittää vähemmäksi tervaruukin. Ei se leiville lyö. Huonosti maksetaan tervasta."
"Paljonhan siltä hinta on pudonnut, entisiin aikoihin nähden. Vaan eipä sitä muulla kuitenkaan rahaa saa. Eivät anna pellot omiksi tarpeiksikaan jyviä, vielä sitten myötäväksi."
"Paremmin kuitenkin maanviljelys kannattaa kuin tervaruuki. Ja kyllähän siellä teidän vaarallanne olisi tilaa uusillekin pelloille."
"Kovinpa on kivikkoa koko Mäntyvaara."
"Tuolla näkyy parvi!" keskeyttää keskustelua Jaakko, Peltolaisen kaksitoistavuotias poika.
Peltolaiset, parven nähtyään, sanovat pikaisesti hyvästi Mäntyvaaralaisille ja pyöräyttävät heti veneensä parvea kohti selän puolelle, missä työntävät veneet hajalleen ja syytävät nuottaa järveen. Mäntyvaaralaiset kääntävät veneensä takaisinpäin, lähtevät niemen kärjen kohdalta kotilahdelle soutelemaan ja mennessään etsivät taas parvea. Ja nyt näkyykin siellä täällä veden tyyneessä kalvossa moni iloisesti sirahtava muikkuparvi; ja pian saavat Mäntyvaaralaiset yhden niistä kierretyksi. Nuottaa nostettaessa tulevat muikut aina vaan ahtaammalle ja pakenevat peräänpäin, kunnes isäntä saapi nuotan perän nostetuksi ja puistaa siitä vasuun joukon hyviä muikkuja. Vesi viskataan taas veneistä, uusi parvi saadaan kierrokseen ja kolmannesta apajasta karttuu jo sen verran kaloja, että nuottavasu tulee puolilleen muikkuja. Tyytyväinen on saaliiseensa Mäntyvaaran isäntä, vaan katselee hän kuitenkin, vieläkö näkyisi muikkuparven. Mutta nytpä ei sirahdakaan rannan puolella enää muikkuja; ne ovat siirtyneet selälle ja siellä saavat ne nuottamiehiltä rauhassa olla.
"Selälle ovat jo muikut siirtyneet", tuumaa Antti. "Ei kannata niitä enää vuotella."
"Pois saadaan lähteä", sanoo isäntä. "Jopa niitä onkin meillä muikkuja näkymään asti."
"Jopa alkaisi mulla mieli tehdä muikkukeittoa", sanoo Lauri.
"No, lähdetään keittämään!" virkkoo Kaisu.
Niin lähtevät Mäntyvaaralaiset kotirantaansa kohti soutelemaan ja sinne tultuaan panevat nuotan ulkuihin. Sitten he vetävät veneet maalle ja puistavat kalavasusta muikut kontteihin; ja kun Kaisu, miesten täyttäessä konttejaan, katselee järvelle, näkee hän, että Peltolaisetkin jo selän yli soutelevat kotirantaansa kohti.
Kun Mäntyvaaran isäntä, Antti ja Lauri ovat nostaneet kontit selkäänsä, lähtevät he edellä ja Kaisu jälissä kotia kohti kulkemaan samaa tietä, jota olivat tulleetkin, ensin rantatörmää ylös ja sieltä alaspäin, sitten suon poikki ja vihdoin Mäntyvaaraa ylöspäin. Sitten he nousevat aidan yli ja astuvat polkua myöten vähien peltosaarien välitse, jotka molemmin puolin näyttävät missä vihannoivan ohran, missä rukiin laihon, missä paljastuneitakin paikkoja, joissa siellä täällä lakastunut laiho ikäänkuin itkee huonouttaan. Näkyypi polulle myös tarha, missä sakean suittusavun ääressä Mäntyvaaran karja, sonni, puoli tusinaa lehmiä, pari vasikkaa, märehtii. Ne pyrkivät savun suojaan niin paljon kuin mahdollista, saadakseen rauhaa sääskiltä, jotka sakeissa parvissa niitten ympärillä lentelevät.
Nuottamiehet taloon tultuaan jättävät konttinsa porstuaan ja lähtevät pirttiin. Siellä tapaavat he sekä muorin että Annin ja Tiinan, jotka vasta ovat lypsyltä tulleet.
"No, lähtipähän muori kaloja", sanoo isäntä eukolleen.
"Sehän on hyvä asia", vastaa emäntä. "Sittenhän tuota saadaan hyvä iltanen."
"Minulla on nälkä", sanoo Lauri. "Pata pitää heti tulelle panna."
"Kelläpä tässä ei nälkä olisi!" lausuu Tiina.
"Älkäähän hätäilkö," puuttuu puheeseen Kaisu. "Minä rupean tulta laittamaan. Menkää te muut muikkuja puhkaisemaan, että saataisiin mitä pataan panna!"
"Kyllähän mennään, kun keretään", sanoo Antti.
Sitten panee Kaisu tulen takkaan ja padan tulelle ja vettä pataan. Sillä välin toiset menevät porstuaan, puistavat kalat kontoista kylmällä hetevedellä täytettyyn astiaan ja rupeavat miehissä muikkuja puhkomaan. Kun on puhkaistu keittokalat, käypi Kaisu ne noutamassa ja heittää pataan. Kun keitto on valmis, nostaa hän padan tulelta ja panee tuoreen muikkukeiton puukuppiin, jonka hän asettaa pöydälle ja kaataa sinne myös kuorimatonta maitoa. Niin rupeaa sitten koko talon väki illalliselle. Näin hyvää ateriaa he eivät monasti saakaan ja sen vuoksi on muikuilla hyvä menekki. Puuttuu leipä kyllä pöydällä, vaan eipä sitä nyt tarvitakaan. Viimeiset leipävarat ovat säästettävät Oulumatkaa varten.
Iltanen kun on syöty, korjaa Kaisu ruuan jäännökset pöydältä ja sitten lähdetään taas muikkuja puhkomaan ja pieni Junnukin on muitten muassa. Kun työ on lopetettu, lähtevät kaikki levolle, isäntä eukkoineen tupaan ja toiset pirttiin. Sinne paiskauvat he olkien päälle ja vaipuvat pian sikeään uneen. Sitten ei kuulu pirtissä muuta ääntä kuin nukkuvien raskaat kuorsaukset, ja talon vanha seinäkello, jonka numerotaulu on aivan mustunut, naksuttaapi nyt yksitoikkoisesti, hitaasti vaan kuuluvasti, ja raskaat kivipainot soluvat solumistaan alemmaksi kellon naksuttaessa. Aurinko juuri laskeupi, vaan jättää jälille kauniin ruskon, joka pohjoisella taivaan rannalla hohtaa läpi lyhyen ja kirkkaan kesäyön.
Seuraavan päivän aamupuolella auringon kauniisti loistaessa itäkoillisessa, kun Mäntyvaaran asukkaista muut sattuvat olemaan työssä poissa kotoaan, on Kaisu yksinään lasten kanssa kotona.
Hänestä tuntuu kummallisen hiljaiselle tänään, vaikka iloinen lapsilauma on hänen ympärillään. Vaan poissahan ovatkin nyt isä, äiti, veljet ja kälyt, joitten seurassa aika aina hauskasti kuluu, siinä kun kyllä tulee puhelua ja väittelyä; ja onpa usein hauska heidän kanssaan leikkiäkin laskea.
Kaisu koettaa kuitenkin olla iloisella mielellä ja hakee huvitusta lasten seurasta, katsellen ja kuunnellen heidän toimiaan ja mietteitään, heidän itkuaan ja nauruaan. Mutta eipä sitenkään ota aika oikein hauskasti kuluakseen. Sen vuoksi hän ajan kuluksi rupeaa pienokaisille kertomaan satuja, joista sekä kuunteliat että hän vähitellen elähtyvät; vaan myöskin hän siinä sivussa itsekseen hyrräilee lemmen lauluja, laulelee milloin tytöstä, joka turhaan odottelee itselleen sulhasta, milloin immestä, joka itkee pettynyttä rakkautensa toivoa, milloin neidosta, joka jossain järven tai meren rannalla kyynelsilmin katselee kultansa lähtöä.
Tuntuupa melkein siltä kuin hän näissä lauluissa toisi ilmi omatkin ajatuksensa, omatkin tunteensa, niinkuin olisi hänelläkin jotain odotettavaa. Ja hän silmäelee ulos akkunasta, ikäänkin katsoakseen, missä hänen kultansa asuvi. Asuneeko se noilla korkeilla vaaroilla, jotka kohoavat tuolla etäällä, missä kesäisinä aamuina kaunis aamurusko näkyy, vai tuolla järven toisella puolella jossain sen kaunisten rantain varrella, joiden taakse iltasilla aurinko kauniisti laskeutuu, vai lieneekö hän etäällä kaukasten merten takaa. Niin — sitä hän ei vielä tiedä, kultansa asuntoa, eikä itse kultaakaan. Hän ei tiedä sitä vielä mistään päin odottaa. Ja mitäpä hän siis semmoista odottaakaan, josta ei ole mitään tietoa! Onhan hänellä vielä nuoruuden aikaa jälillä ja ennenkuin se loppuu, kerkeää kyllä montakin tarjokasta ilmaantua. Mutta onpa kuitenkin soma ajatella sitä tulevaista tarjokasta, soma olisi tietää jo ennakolta, mistä se on tuleva.
Näissä mietteissä Kaisu akkunasta ulos silmäellessään saapi näkyviinsä Kuusivaaran, Koivulan, Kalliovaaran ja Peltolan. Ja silloin hänelle muistuu mieleen niiden asukkaatkin, muistuu mieleen etenkin Peltolan tyyniluontoinen Kalle ja Kalliovaaran vilkasmielinen Heikki, lapsuuden tuttuja molemmat, joitten seurassa hän on monet hupaiset hetket viettänyt. Olisippa aika soma tälläkin hetkellä tavata heitä.
Kaisun tällaista ajatellessa yht'äkkiä pirtin ovi aukenee ja sisään astuu Peltolan Kalle.
"Kas ihmettä! Niinpä tulit kuin käsketty!" huudahtaa Kaisu rientäessään tervehtimään. "Terve Kalle! Mitä kuuluu?"
"Terve", vastaa Kalle. "Eipä kuulu erityistä. Mitä tänne kuulunee?"
"No, eipä sanottavia tännekään. — Käyhän istumaan! Minä lähden sinulle syötävää hakemaan. Eihän sinulla mahtane kuitenkaan kiirettä mihinkään olla?"
"Ka, eihän tuota niin kiirettä ole", vastaa Kalle istumaan käytyään, "etten joutaisi vähän aikaa viipymään. — Sattui matka tämän kautta olemaan, niin läksin talossa pistäymään."
"Se oli oikein. Mutta minne sinulla matka pitää?"
"Tuonnehan minä olen Honkavaaraan menossa, sinne kun olisi asiata vähän."
"Vai niin. — No, olipa hyvä, että tulit talossa käymään, että sain seuraa sinusta."
"No, eivätkö muut olekaan kotosalla?"
"Eiväthän ne ole tällä kertaa. — Mutta odotahan nyt! Minä käyn sinulle jotain syötävätä hakemassa."
Kauan ei Kaisu viivy toimissaan. Pitkittä arveluitta hän tuopi pöydälle, mitä talolla on tarjottavaa, viiliä, suolamuikkuja, voita ja leipää — vaikka vähänähän ovat talossa leipävarat.
"Rupeahan ruualle!" käskee hän Kallea.
Kalle kiittelee ja ihmetellen Kaisun sukkeluutta käypi hän hyvällä ruokahalulla pöytään istumaan ja ylistääpi Kaisua sanoen:
"Kylläpä sinä näyt olevan toimekas tyttö! En olisi sinua noin näppäräksi uskonut."
Kaisu hymyilee vaan ja istuu penkille pöydän lähelle Kallelle seuraa pitämään.
Molemmat nuoret ovat hyvillään toisiaan tavattuaan. Ihmetellen katselee Kaisu Kallen vankkaa vartaloa, rehellisyyttä osoittavia kasvojen juonteita ja vakavia, lempeitä silmäyksiä; ja Kalle taas, hyvällä maulla syöden Kaisun tuomaa ruokaa, kuuntelee mielihyvällä hänen vilkasta puhettaan.
"Tiedätkö Kalle!" sanoo Kaisu hymyillen. "Minä olen oikein mielissäni, että tulit tänne."
"Niinhän tuota äsken sanoit", vastaa Kalle tyyneesti.
"Niin — täällä kun olin melkein yksinäni, alkoi aika kovin hiljaiselle tuntua."
"Vai niin. — Ikäväkö oli?"
"No, ei juuri kovin ikäväkään, vaan kuitenkin minua oudostutti, kun ei ollut ketään, kenenkä kanssa puhella, paitsi nuo lapsiparat tuossa. Ilman niitä olisikin aika kovin pitkäksi käynyt."
"Kenelleppä se ei pitkäksi käy ilman seuraa yhdessä kohti ollessa!"
"Eihän se näy yksinäisyydessä ilman työtä aika kuluvan. — Mutta tiedätkö Kalle, mitä äsken ajattelin juuri ennenkuin sinä tulit?"
"Mistäpä minä sen tietäisin!"
"Koetappa arvata!"
"Enhän minä voi toki sitä arvata."
"Minä ajattelin", selittää Kaisu naurusuin, "kun katselin ulos akkunasta ja sain näkyviini Kalliovaaran ja Peltolan, ajattelin, että olisippa aika hupaista saada tavata sinua tai Heikkiä."
"Vai niin ajattelit. Mutta mitä siinä niin kummaa oli?"
"Olihan siinä se, että juuri kun niin ajattelin, sinä astuit sisään."
"Olipa se soma sattumus."
"Niin oli, soma sattumus. Ja jos merkkeihin on taikaa, niin sen pitäisi olla sinulle onneksi."
"Olisippa se hyvä asia. Mutta eivätpä ne merkit aina luota."
"No, eihän niihin kyllä ole paljon luottamista. Mutta onpa niistä joskus soma puhella ja muille uskotella."
"Et minulle kyllä voi mitä tahansa uskotella."
"Aina jotain kuitenkin."
"Et muuta kuin aivan oikeaa ja selvää asiaa. — Mutta hyvä olisi, jos se äskönen sattumus olisi minulle onneksi. Mielelläni näkisin, että minulle joku erityinen onni tapahtuisi."
"No, mikä sitten?"
"Hyvin toivoisin, että esimerkiksi saisin metsän kuninkaan kaadetuksi."
"Ka se; se ei olisikaan huono onni. Mutta voisihan se kuitenkin tapahtua, koska karhuja on liikkeessä."
"Jospa niistä joku ilmaantuisi Peltolan seuduille, niin kyllä minä en säästäisi itseäni, sitä näkyviini saadakseni ja kenties kaataakseni."
"Kunpa kerta voisit päästä sen lähelle, niin kyllä uskon, että se silloin olisi saava sinulta surmansa."
Mutta Kalle lopettaa syöntinsä ja kiitellen Kaisua sanoo hän hänelle:
"Kylläpä vaan nyt ruoka hyvälle maistui."
"Sepä hyvä", vastaa Kaisu hymyillen. "Se on terveyden merkki."
"Ja myös todistus hyvästä ruu'an laittajasta", lisää Kalle.
Yhtä näppäränä kuin Kaisu oli ruokia pöydälle tuodessaan, yhtä sievään hän nyt korjaa pois ruu'an jäännökset, niin että Kalle taas kehuu häntä, sanoen:
"Kylläpä sinä osaat näppäränä olla. Sinusta tulee hyvä emäntä."
"Siltäkö näyttää!" vastaa Kaisu naurahtaen.
"Epäilemättä. Kyllä minä sen heti näen. Ja kyllä vaan se ei ole kauppojaan katuva, joka kerran sun omakseen saapi. Olisippa aika onnen potkaus, jos Kalliovaaran Heikki — —"
"Oleppa nyt — —! Mitä sinä siitä Heikistä!"
"Kas vaan! Se naulapa vetäsi, koska noin punastuit."
"Eipä vetässytkään", vastaa Kaisu, melkein nuhdellen, luoden Kalleen terävän silmäilyksen. — "Mutta sanonko minä sinulle jotain?" lisää hän naurahtaen.
"Sano pois vaan!"
"Se asia koskee sinua."
"No, mikä se on sitten?"
"Etkö jo arvaa?"
"Mitenpä minä sitä voisin arvata?"
"Katsohan nyt, kuinka on muka tietämätön! Kuule siis! Kun sinä ja Honkavaaran Liisa taloksi rupeatte, niin kylläpä on silloin Liisa itseään onnelliseksi kehuva."
"Vai niin. Sekö se nyt oli se sanottava?"
"Niin oli."
"Mutta ethän sinä tiedä, rupeammeko me taloksi."
"Tiedänpähän. Olen kuullut niin puhuttavan."
"Ne ovat aivan valeita semmoiset puheet."
"Ja lieneepä sinunkin puolelta jotain aikeessa, koska sinulla nytkin matka, pitää sinne Honkavaaraan."
"Vai niin luulet. Mutta senpä sanon sinulle, ett'en mene sinne semmoisissa asioissa enemmän kuin tännekään."
"No, no; älähän kuitenkaan asiaa kovin pahaksi ota!" sanoo Kaisu,Kallen vieressä istuessaan ja luoden häneen ystävällisen silmäilyksen."Heitetään nyt leikki sikseen! — Minä olen erittäin hyvilläni siitä,että tulit talossa käymään. Sinun pitäisi käydä täällä useamminkin.Olisi hauska aina tavata toisiaan."
"Ka, kävisinhän tuota mielelläni useammastikin, kun tämä talo olisi lähempänä ja aikaa olisi enemmän. Mutta näin kesäisenä aikana on siksi paljon kiirettä, ett'ei juuri jää aikaa kyläilemiseen. Olen kuitenkin täällä kulkenut ainakin yhtä useasti kuin sinä meillä."
"Ka onpa sitä ollut minullakin estettä niinkuin sinulla. En voi päästä täältä milloin tahansa."
"Harvoinpa sinua muutenkaan tähän aikaan näkee, esimerkiksi nuotalla."
"Se ei ole minun syyni. Kyllä kai minä mielelläni iltasilla haluaisin järvellä kulkea. Siellä tuntuu aina hyvin somalle olla, kun järvi ylt'yleensä on aivan rasvatyyni ja kun kaikki seudut näyttävät erinomaisen kauniille auringon laskeutuessa. Mutta eipä näy meidän väellämme usein tulevan aikuiseksi nuotalle lähtö."
"Kuulehan Kaisu!" sanoo sitten Kalle, esittäessään uuden tuuman. "Meidän pitää joskus yhdessä kirkolla käydä. Silloin on meillä tilaisuus enemmän toistemme kanssa puhua ja lystiä pitää."
"Ka se!" vastaa Kaisu innostuneena. "Se meidän on tehtävä. Minusta kirkkomatkat ovatkin kaikkein hupaisimmat."
"Niin ovat minustakin. Muistathan sinä kuinka hupainen meillä oli ennenkin, kun yhdessä kirkolla olimme, kun istuskelimme kirkkokentän rannalla tai kuljeskelimme Pappilan männikössä?"
"Muistan kyllä. Muistanpa sen iloisen ajan, jolloin yhdessä rippikoulussa olimme ja siitä asti ovat minulle Pappilan ja kirkon seudut aivan tutut. Tunnenpa siellä melkein joka kiven ja mättään, jolla olen istunut, tunnenpa ne kauniit koivut ja isot petäjät, joiden juurella me monesti istuimme, kun päivä kuumasti paistoi, emmekä huolista mitään tietäneet. Ja aivan elävästi on minulla mielessä Pappilan mäen alla oleva hete, jonka äärellä minä monena kuumana kesäpäivänä kesän ihanimmalla ajalla ennen Juhannusta, silloin kuin kaikki ympärillä oli vihantaa ja kaunista, kun lehti oli puhjennut puihin ja koivut alkoivat olla kauniimmallaan, kun metsässä oli mitä hyvänhajuisin tuoksu, — silloin minä usein istuin hetteen luona ja sammutin janoani sen kirkkaalla, raittiilla ja hyvänmakuisella vedellä. Sitä haluaisin vieläkin juoda, haluaisin nähdä niitä tuttuja seutuja."
"Ne näet vielä, kun lähdemme kirkolle yhdessä ja siellä viritämme entisiä muistoja."
"Mutta kuule, milloin lähdemme?"
"No lähdetäänhän sitten, kun tulee joku merkkipyhä, esimerkiksi Kirkastukseksi, tai, kun silloin saattaa olla kiireenlainen aika, ainakin Perttuliksi."
"Voi sinne on vielä pitkä aika!"
"Pian se aika kuluu. Ei kesä täällä ole koskaan liian pitkä. — Mutta kyllä minä nyt taidan lähteä astumaan kohta."
"Nytkö jo!" kummastelee Kaisu.
"Olenhan minä täällä istunut jo kau'an aikaa", väittää Kalle ja aikoo lähteä.
"Odotahan vielä vähän aikaa!" pidättelee häntä Kaisu. "Eivätköhän mahtane miehet, kohta tervahaudalta palata!"
"Enpä oikein malttaisi nyt", sanoo Kalle, vaan istuu kuitenkin vielä."Joko sytytetään hauta tänä iltana?"
"No, onhan se ollut niin aie, hauta kun kyllä joutuu tänään valmiiksi; vaan eipä taida tulla tyyntä tänään."
"Siltä vähän näyttää. — No, ketkä ne aikovat lähteä tervoja soutamaan?"
"Antti ja Lauri kai ne lähtevät kahden?"
"Etkö sinä siis lähde?"
"Enpä taida tällä kertaa."
"No, mutta eivätkö sinusta Oulumatkat ole hupaisia hyvin."
"Ka, eiväthän nuo niin ikäviäkään ole. Mutta olenpa minä Oulun ennenkin nähnyt, jottei nyt juuri haluta sinne. Ja jos haluttaisikin, niin tarvitaanhan minua kotonakin."
"Se on totta. Niin kelpo tyttö kuin sinä voi kotonaan paljon tehdä. — Mutta kyllä minä nyt lähden. Hyvästi nyt Kaisu ja kiitos suuri sinulle sinä kelpo tyttö!"
Ja Kalle pistää Kaisulle kättä.
"Joko nyt!" sanoo taas Kaisu, Kallelle kättä antaessaan. "No, hyvästi sitten!"
Kaisu saattaa portaille Kallea, joka lähtee Honkavaaraan päin astumaan. Mutta Kaisu palaa pirttiin lasten tykö ja rupeaa odottamaan väkeä kotia palaavaksi.
Samana päivänä saavat Mäntyvaaralaiset tervahautansa valmiiksi. Tämä on päältäpäin nähden iso puolipallon muotoinen multakunnas. Mutta mullan alle ovat tervaspuut ladotut järjestykseen ympyrän muotoon; ja niitten alla on oja sekä ränni tervan valumista varten. Rännin suu pistää esiin yhdeltä puolen, jonne on kaivettu kuoppa, sitä varten että sinne tynnyreitä asetetaan sittenkun terva alkaa valua. Ja tämä tervahauta on nyt monivuotisen työn ja vaivan tulos; sillä paljon on ollut puuhaa, ennenkuin ne monet petäjät, jotka hautaa varten ovat tarvitut, ovat tulleet kolotuiksi, kaadetuiksi, tervaksiksi hakatuiksi ja kootuiksi. Mutta nyt on kaikista näistä valmistustöistä päästy; ja mäntymetsän keskellä aukealla kentällä kohoaa tervahauta valmiina. Odotetaan vaan sopivaa ilmaa, jotta voitaisiin hauta paloon panna. Mutta eipä näy tänään tyyntä tulevan edes illaksikaan.
Seuraavan päivän illalla on ilma kuitenkin niin tyyni ja lämmin, että Muikkujärvi rasvatyyneenä kiiltää ja sen takana näyttävät ylängöt ja harjut ikäänkuin savuun peittyvän, sillä auer, joka ilman lämpimyyden vuoksi maasta nousee, leviää niitten yli.
Nyt, kun on näin sopiva ilma, on Mäntyvaaran väki kaikki haudalla, kun se sytytetään. Monesta kohti pistetään tuli tervaksiin, jotta syttyvät helposti. Mutta multa, joka puut peittää, estää tulen rajuksi pääsemästä; se kytee vaan siellä sisällä. Kuitenkin se pian saisi liian suuren vallan, ellei sitä vartioittaisi tarkkaan. Haudan ympärillä seisovat miehet ja näistä kullakin lapio kädessä, ja milloin vaan tulen liekki jostain reiän kaivaa ja siitä ulos tunkeupi, silloin siihen heti multaa päälle luodaan. Kaisu ei suinkaan ole hitain tulen reikää tukkimaan; missä vaan liekki yrittää kohota, siellä hän vikkelästi multaläjän peitteeksi syytää.
Niin ovat kukin työssä tulta vartioidessaan ja lapset ovat vaan katsojina. Ja jotain katsottavaa täällä onkin. Niin pian kuin hauta on paloon pantu, alkaa siitä hyvin sakea, pimeä ja musta savu kohota taivasta kohti. Äärettömässä paljoudessa se nousee, ylenee ilmoille paksuina savupatsaina, jotka vaan enenevät enenemistään. Savu ylenee ensin suoraan ylöspäin, vaan kääntyy sitten ilman hengen mukaan eteläänpäin ja peittää seudut paksuun savuun sekä leveneepi sitten Hoikkalahden yli niin sakeana vielä, että se joka siellä sattuu soutelemaan, saattaa helposti eksyksiin joutua.
Kun haudan palo on päässyt hyvään alkuun, ei siellä enää tarvita koko talonväkeä, mutta kuitenkin on siellä aina osa väestä tulta vartioimassa niin kauan kuin palo kestää. Kun terva alkaa rännistä valua, silloin pannaan tynnyri rännin suun alle ja niin pian kuin yksi tynnyri täyttyy, pannaan toinen sen sijalle. Niin palaa hauta palamistaan ja valmista tervaa valuu valumistaan tynnyreihin, jotka täyttyvät yksi toisensa perästä, kunnes vihdoin terva herkeää valumasta. Silloin on alulle kolmatta kymmentä täysinäistä tynnyriä, siis niin paljon, että niistä tulee yksi venelasti. Nythän ne ovat tervat Ouluun vietävät, tietysti samalle porvarille kuin ennenkin, velan lyhennykseksi, jotta sieltä annettaisiin taas jauhoja ja suoloja ja vähän rahaakin.
Mäntyvaaralaiset ovat puuhassa, saadakseen tervaveneensä lastatuksi ja hommatessaan tervansa Ouluun soudettaviksi. Ensin ovat tynnyrit kuljetettavat haudalta rannalle ja puuhaa sitä onkin kuljetuksesta, kun ranta on jotenkin etäällä ja sinne vievä tie ei ole mitenkään kehuttava. Sitten on hommaa lastaamisesta ja veneen kuntoon laittamisesta. Mutta ennenkuin Oulumiehet joutuvat lähtemään, varustetaan he eväillä. Nuotalla käydään ja saadaan eväskaloja tarpeeksi. Kun talossa on vielä jauhoja vähäsen, leipovat naiset niistä kalakukkoja ja teoksia.
Yhtä ja toista on ajattelemista ja tuumaamista Anttia ja LauriaOulumatkalle varustettaessa. Isäntä miettii tarkoin, mitä Oulusta ontuotava, selvittää kaikki asiat Antille ja antaa neuvoja matkaa varten.Ja naisillakin on monenlaisia tilauksia, joita he jättävät Antin jaLaurin toimitettaviksi.
"Ei teillä menomatka hyvin monta päivää kestä", sanoo isäntä Antille ja Laurille silmäellessään järvelle, joka itätuulen puhaltaessa läikyttelee aaltojaan, "kun vaan tuuli tällä sijalla pysynee."
"Kunpahan vaan", vastaa Antti, "tällä lailla jaksasi tuulla kolmisen päivää, niin silloinpa sitä jo alettaisiin Oulussa olla."
"Ja vaikkapa heittäisikin tuulemasta", sanoo Lauri, "kunhan vaan ei tuuli kääntyisi, niin mikäpähän olisi menomatkaa tehdessä! Kyllähän sitä myötä virtaa aina pääsee kulkemaan."
"Onhan se kyllä meno paluuta helpompi", myöntää Antti. "Vaan jos sattuisi myötätuuli paluuksikin, niin silloinhan se matka joutuisi."
"Sitäpä ei tiedä", sanoo isäntä, "minkälainen ilma teille paluuksi tulee, vaikka sattuuhan muutamille niinkin, että saavat myötätuulen mennen tullen."
"Kunpahan sattuisi meille myötätuuli mennen tullen", lausuu Antti hyvillä mielin, "niin sittenhän sitä jo tulevan viikon lopulla kotona oltaisiin."
"Eipä tiedä, mitä teille matkalla saattaisi tapahtua", puuttuu keskusteluun Anni.
"Mitäpä sitä tapahtuisi!" vastaa tyyneesti Antti. "Eipä niitä hukkumisiakaan ole äskeen kuulunut."
"Tuskinpa kuitenkaan kuluu yhtään kesää niin ett'ei aina joku tervavene kaatuisi ja särkyisi."
"Saattaahan niitä kyllä onnettomuuksia joskus tapahtua Oulumatkalla, vaan ne ovat kuitenkin niin harvinaisia tervojen soutajain lukuun nähden, että niitten tähden ei kyllä tarvitse mitään pelätä."
"Ei kannata tyhjää pelätä", arvelee isäntäkin. "Ei tapahdu kuitenkaan mikään, mikä ei ole sallittu."
Kun vielä yhtä ja toista puhellaan, joutuvat viimein Oulumiehet lähtemään. Rantaan saatettuina he astuvat veneeseen, nostavat purjeen ja kun vene on työnnetty vesille, niin Antti asettuu perään ja rupeaa viilettäjäksi, ja niin lähtee vene, varalaitoja myöten uppeessa, myötätuulta mennä vilistämään; vaan saattoväki, vähän aikaa lähtöä katseltuaan, palaa Mäntyvaaraan, jossa lapset ovat ikävissään äitejään odotelleet.
Kulkutauti on jo jonkun ajan raivonnut seurakunnassa ja temmannut, elävien joukosta erittäinkin lapsia paljon; ja yhä vaan on rokko liikkeessä. Keskellä kesän ihanuutta liikkuu rutto talosta taloon, liikkuu nopeasti ja saapi valtaansa missä yhden missä useamman lapsen. Moni pienokainen paraimmassa terveydessään ja kesken iloisuutensa joutuu äkkiarvaamatta taudin omaksi ja sortuu sitten tuonen tuville. Harvat niistä, jotka sairastuvat rokkoon, nousevat terveinä vuoteiltaan; sillä vaikka rokkotautinen ei useinkaan tunne hyvin suuria kipuja, niin tauti kuitenkin turmelee ja mädättää hänen. Minne rokko kerran tulee, siellä se harvoin tyytyy yhteen uhriin; se tarttuu nopiasti ja saattaa yhdestä talosta hävittää yhden, toisesta kaksi lasta ja välistä se jostain asunnosta kaikki pienokaiset hautaan syöksee.
Vaikka tauti tekee suuria hävityksiä, niin eivät ihmiset missään ole levottomia ja pelonalaisia; ei kuulu valituksia, ei nurkumisia. Sehän on Jumalan siunaus, kun lapset pääsevät pois maallisesta elämästä, ja sallimuksestahan kaikki tapahtuu.
Mäntyvaarassa eletään hyvin tyyneesti ja levollisesti, vaikka sinne tuon tuostakin kulkee sanoja, että rokko leviää leviämistään talosta taloon ja viepi ehtimiseen lapsia manalle. Ei ole isäntä säikähdyksissä Peltolaisen varoituksista, että rokko muka vissiinkin tulisi Mäntyvaaraan; hän ajattelee vaan, ettei se tule, kun ei lie sallittu, vaan jos se tulee, niin eihän sen tuloa voida estää, se kun on silloin niin sallittu.
Kun jo Kuusivaarassa rokkotautinen on kuollut, ja Mäntyvaarassa ovat kaikki vielä terveitä, niin näyttää jo siltä, että Mäntyvaaralaiset pääsevät kokonaan näkemästä pahan vieraan. Lapset ovat terveet ja iloiset, eivätkä vanhemmat aavista mitään pahaa. Ainoastaan Kaisu muistelee joskus Peltolaisen puheita ja ajatellessaan, että rokko on hilseessä, että ei ole ryhdytty mihinkään puhdistustöihin, että asuinpaikat ovat useinkin törkyä täynnä, että lapset kulkevat likaisissa vaatteissa, puhkeaa hän sanomaan: "Me saatamme kyllä pian rokon vieraaksi saada."
Silloin Tiina säpsähtää ja huudahtaa: "Jumala varjelkoon!"
"No, eihän nyt mitään hätää ole", lausuu isäntä tyyneesti. "Ei tarvitse rokkoa peljätä; ei se tule, jos ei ole sallittu."
"Eipä tiedä", vastaa Kaisu. "Hyvinkin helposti saattaa rokko tänne levetä, varsinkin kun pikku Antti ja Elsa eivät ole rokotetut."
"No, rokottamisesta ei ole paljon taikaa. Ei se voi estää tapahtumasta sitä, mikä on sallittu tapahtuvan."
"No, niinpä kuitenkin moni on nähnyt, ett'ei pysty rokko niin helposti rokotettuihin kuin rokottamattomiin."
"Eivätpä ne rokottajat aina otettavissa ole, jos auttaisikin heidän keinonsa. Vaan se on mitenkä sattuu. Saattavat ne rokotetutkin rokkoon kuolla."
"No, eihän rokottaminenkaan aina ole kylläksi. Näin kulkutaudin aikana olisi hyvä puhtaus kaikessa."
"Onpa täällä kaikki tarpeeksi puhdasta."
"Eipä ole puhtaus vaatetuksessa kehuttava."
"Mistäpä niitä aina puhtaita vaatteita piisaisi muuttaa!"
"Piisaapahan Peltolassakin", väittää yhä Kaisu. "Siellä aina pidetään kaikki puhtaana muulloinkin kun kulkutaudin aikana."
"Sepä onkin rikkaampi talo Peltola", väittää isäntä. "Meidän ei kyllä kannata paremmasti elää kuin ennenkään."
"Eihän sitä paremmasti kuitenkaan tarvitseisi elää, jos kohta varovaisempia oltaisiin. Puhtaus on hyvä rokon vastustaja."
"Eipä voi taudille kukaan rajaa panna, muu kuin Jumala. Se tulee milloin vaan on sallittu."
Näin ovat isäntä ja Kaisu usein sanavaihtelussa toistensa kanssa, ja Kaisu on siinä luulossa vaan, että rutto ennen pitkää ilmestyy Mäntyvaaraan, mutta isäntä ei pelkää tautia; hän vaan on vakuutuksissaan horjumaton ja tyynimielinen, eikä muukaan talon väki anna säikytellä itseään.
Vihdoin raivaa tauti tiensä Mäntyvaaraan. Antin nuorin lapsi Antti sairastuu kuumeeseen ja pian sen jälkeen myös Laurin tytär Elsa, ja ennen pitkää on rokko heissä täyden vallan saanut.
"Tulipahan rokko taloon", sanoo Kaisu, kun Mäntyvaaralaiset muut paitsi Oulumiehet, sattuvat olemaan ko'ossa pirtissä, missä rokkotautisetkin vuoteen omina makaavat.
"Se oli niin sallittu", vastaa tyyneesti isäntä.
"Niin, se on sallittu", arvelee myös Tiina, katsellessaan sairasta lastaan.
"Niinhän se on; se on Jumalan tahto" — myöntää Annikin — "ja, siihen meidän tulee olla tyytyväisiä."
"Hyvä on kaikki niinkuin on" — sanoo emäntä — "Tottapa Jumala on näillä taudin kohtauksilla jotain hyvää tarkoittanut."
"Huonona näkyy Antti olevan", — sanoo Anni — "vaan mitäpä sille osaa tehdä!"
"Huononevan näkyy Elsakin", — lausuu Tiina — "mutta voinko minä siihen mitään!"
"Ei tarvitse tyhjää huolehtia lapsista", sanoo isäntä. — "Kun ne lienevät elääkseen, niin tietysti ne paranevat, ja kun lienevät kuollakseen, niin ne kuolevat; sitä ei voida estää millään lailla."
"Niinhän se kyllä on" — myöntää Anni.
"Ka siihenhän sitä pitää tyytyä, mitenkä sallimus päättää" — arveleeTiina.
Huonoilla vuoteillaan pienet sairaat kituvat kitumistaan; yhä enemmän päivä päivältä rokko heitä raatelee. He saavat kyllä ruokaa minkä saattavat syödä; mutta muuten ei tehdä asiaa heidän hoitamisestaan. Sairaat saavat pitää aina samat vuoteet, ja samat vaatteet, ja talon väki liikkuilee pirtissä niinkuin ennenkin, pelkäämättä, että rokko keneenkään tarttuisi.
Kaisu ei ole mielissään siitä, että rokkotautiset ovat kaikkein nähtävinä. Sen vuoksi tuumaa hän Annille ja Tiinalle: "Kun nuo sairaat olisivat kokonaan erillään muista, saataisiin olla paljon paremmassa turvassa taudista kuin nyt."
"Tuskinpa siitä olisi apua", — arvelee Anni. — "Tulee se tauti kuitenkin siihen johon se on aiottu. Tulivatpahan Antti ja Elsa rokkoon, vaikkei täällä ennestään ketään sairasta ollut."
"Se on kyllä tosi", myöntää Kaisu. "Pianhan se kulkutauti leviää talosta taloon, ja rokottamattomathan ne olivatkin Antti ja Elsa. Mutta vaatisihan kuitenkin varovaisuus, että ruttotautiset pantaisiin erilleen. Ilmahan tuosta rokosta pilaupi."
"Antaa olla Antin ja Elsan paikoillaan" — sanoo Tiina. "Mikäpä niitä vuoteita enää rupeaa muuttamaan!"
"Se nyt ei iso asia olisi", sanoo Kaisu. "Ja uusien, puhtaitten vuoteiden tarpeessa ne jo olisivatkin nuo sairaat."
"Se nyt ei hyödytä niille puhtaita vuoteita laittaa", väittää Anni — "tai yleensä puhtaita vaatteita muuttaa; likauvathan ne kuitenkin. Ja mistäpä ne puhtaat aina otettaisiin?"
"No, saapihan niitä nyt sen verran", arvelee Kaisu. — "Jos minä olisin äitinä, niin eri lailla minä lapsiani hoitaisin, pitäisin ne aina puhtaina, enkä kyllä rokkotautisia panisi kaikkein nähtäviksi."
"Eipä tiedä, mitenkä sitten ajattelet kun emännäksi pääset, jos nimittäin koskaan semmoiseksi pääset."
"Kyllä se emännäksi pääsee", tietää Tiina. "Kuuluuhan se KalliovaaranHeikki — —"
"Jopa nyt erehdyt", keskeyttää Kaisu. "En minä kenelle tahansa menekään."
"Tuolta se Kaisu odottaa Peltolasta saavansa", on Anni tietävinään."Vaan se on siinä, jos Kalle suostuu."
"Tai siinä, jos minä suostun", naurahtaa Kaisu. "Mutta älä sinä minusta huolehdi! Ajattele vaan lastasi! — Vaan eihän minun sanani teihin näy pystyvän. On yhtä, jos pölkylle puhun, kun teille puhun."
Sairaat lapset saavat yhä omin hoidoin maata vuoteillaan ja rokko tekee heidät päivä päivältä yhä huonommiksi; se syövyttää, mädättää heidän ruumiinsa. Mäntyvaaralaiset näkevät joka päivä rokkotautiset, vaan tauti ei näy heihin tarttuvan. Iloisina juoksentelevat pienokaiset Junnu, Anni ja Heikki milloin sisällä milloin ulkona, useinkin vaan paitasillaan, eivätkä ollenkaan ymmärrä varoa itseään sairaita lähestymästä. Vanhempi väki, isäntä varsinkin, on ikäänkuin karaistu kaikkia tautia vastaan.
* * * * *
Eräänä iltana lähes pari viikkoa Oulumiesten mentyä istuvat Mäntyvaaralaiset muut paitsi Antti ja Lauri koossa pirtissään. Sairasvuoteiden vieressä istuvat Anni ja Tiina, siellä lähellä emäntä ja Antin sekä Junnun terveet lapset penkillä ja vähän etempänä isäntä, piippu hampaissa, lavitsalla pintapöydän vieressä ja akkunan kohdalla. Kaisu istuu pienellä lavitsalla takan lähellä, ja kohentelee tulta, joka palaa koukusta riippuvan padan alla.
Paljon on jo rokko turmellut pienen Antin ihoa, kovin on muuttunut tuo ennen sievä lapsi, ja samoin on tauti jo muuttanut Elsankin, niin että äidit jo ovat menettäneet kaiken toivon heidän parantumisestaan.
"Ei tule eläjää enää Antista", sanoo Anni.
"No, ei siitä kuolema kaukana ole", lausuu emäntä.
"Se kutsutaan pian pois täältä", sanoo Tiina. "Niin on Jumalan tahto; ei voi siihen ihminen mitään. Voi kuitenkin! Kuoleman hetki on edeltäpäin määrätty jokaiselle, vaan emme tiedä siitä kukaan ennenkuin se tulee — ja silloin pitää olla valmis. — Vaan helppohan lapsen on täältä eritä ja kuolema on sille siunaukseksi. — Kyllä se minun Elsanikin kohta poiskutsutaan."
Kaisu vilkaisee välistä silmänsä sairaita kohti, vaan kääntää ne heti poispäin; niin vastenmieliseltä tuntuu niitten näkeminen, vaikka hän kyllä tuntee sääliä niitä kohtaan. Isäntä istuu lavitsalla miettiväisenä etukumarassa ja lattiaan tuijottaen, poltellen tupakkia — pitkiä lehtiä ja tuon tuostakin hampaittensa välistä tirskuttaen mustaa tupakkisylkeä lattialle.
"Kyllä nyt ei ole loppu kaukana", sanoo isäntä, sairasta Anttia siimäellen. "Saat sinä Anni jo lapsesi pois vuoteelta nostaa."
"Voi, oma lapseni!" huudahtaa Anni kyynelsilmin ja rupeaa peitteitä ja vaatteita Antin ympäriltä poisottamaan.
"No, olisiko liikaa, jos lapsi saisi rauhassa vuoteellaan kuolla, ett'ei sen tarvitseisi noin tulla paljastetuksi?" sanoo Kaisu, kun Anni nostaa sairaan entiseltä vuoteelta ja laskee sen melkein alastomana lattialle olkien päälle.
"No, hyvänen aika", kiirehtii Tiina sanomaan. "Niinhän pitää tehdä, ett'ei kalma tarttuisi."
"Niinhän sitä muuallakin tehdään", puuttuu puheeseen emäntä, "kun joku kuolee; sillä jos sairas saapi vuoteessa kuolla, niin siitähän sanotaan kalman tarttuvan."
"Ei kaikki niin sano", väittää Kaisu, "On niitä semmoisiakin, jotka eivät usko kalman tarttuvan. — Rokko kyllä saattaa tarttua vuoteesta, jossa sairas on maannut, vaikk'ei se olisikaan siinä kuollut."
Mutta sairaan, joka lattialla makaa, ei tarvitse kauan enää kurjuuttaan nähdä. Muutaman silmänräpäyksen ajan kuluttua pieni Antti ei enää hengitäkään; henki on paennut ruumiista ja vapauttanut sen kaikesta, kurjuudesta.
Antti vainajan omaiset istuvat nyt vähän aikaa äänettöminä ja sillä aikaa ei tässä hiljaisessa seurassa kuulu muuta ääntä kuin vanhan seinäkellon yksitoikkoinen naksutus. Verkalleen, aina yhtä kuuluvasti. yhtä tasaisesti naksuttaa kello, ja niin se on tehnyt jo monet vuodet lakkaamatta, eikä heitä se käyntiään.
Kaisusta tuntuu oudolta, kun hän ajattelee, että muutamia viikkoja sitten pieni Antti vielä iloisena ja terveenä leikitsi muitten lasten kanssa ja oli aika näppäränä, vaan nyt on hän poissa eläväin joukosta; ja Kaisu pyhkäisee pois kyyneleet, jotka olivat ilmauneet hänen silmiinsä. Vesissä silmin istuu Anni miettiväisenä, vaan rauhoittuu pian, vakuutettuna, ett'ei Antin kuolema ollutkaan paha asia.
"Tämä on sallittu", ottaa puheeksi isäntä hetken äänettömyyden perästä."Antin kuolema, on sallittu. Siihen me emme voi mitään."
"Sallittuhan se on", lausuu emäntä. "Ja sehän on hyvä asia, että pikkuAntti kutsuttiin pois kurjuudesta ja vaivoista."
"Niin tosiaan", sanoo Anni. "Se oli Jumalan siunaus, Jumala oli hyväksi nähnyt, että Antille oli parempi päästä pois kuin jäädä elämään."
"Hyvä on kaikki niinkuin on", arvelee Tiina. "Ei ole ollenkaan syytä murehtia Antin kuolemasta. Se oli jo ennakolta määrätty — ja onneksi se oli. — Voi! Surkean näköinen on jo Elsa. Parempi olisi hänellekin pois päästä parempaan elämään. Vaan tottapahan Jumala tietää, mitä Hän sille tekee!"
Lapset, kuollutta katsellessaan, kuuntelevat tarkkaan, mitä vanhemmat puhelevat, ja luovat heihin silloin tällöin tutkivan silmäilyn.
"Antti on kuollut", lausuu Junnu.
"Se on mennyt taivaaseen", sanoo pikku Anni.
"Sinne minäkin pääsen, kun kuolen", arvelee Heikki.
Mutta ruumis viedään pois pirtistä. Puut takassa ovat jo hiilokselle palaneet ja pata on nostettu tulelta ja pöydälle on jo iltanen pantu. Mäntyvaaralaiset rupevat ruu'alle ja syövät, mitä on tarjona, kalavelliä ja muikkuja — leipäähän ei saada ennenkuin Oulumiehet palaavat —.
Iltanen kun on syöty ja ruu'an jäännökset pöydältä korjatut, istahtaa taas Mäntyvaaran väki lavitsoilleen ja isäntä vetelee savuja lyhytvartisesta piipustaan. Niin syntyy hetkisen sanan vaihtelu, puhellaan liikkeessä olevan rokkotaudin johdosta, muistellaan entisiä aikoja ja elämän vaiheita, muistellaan kuinka ennenkin rutto on ollut liikkeessä ja kuinka paljon ihmisiä se on manalle vienyt, ja johtuvat sitten kukin ajattelemaan, että milloinkahan se heilläkin vuoro elämästä eritä.
Ilta kuluu lopulleen ja Mäntyvaaran asukkaat hankkiutuvat levolle mennäkseen. Mutta isäntä silmäelee vielä ulos, katsoakseen ilmaa.
"Vielä on tuuli samalla sijalla", sanoo hän. "Se ei ole kääntynyt siitä asti kuin Oulumiehet menivät. Kyllä niillä nyt on, meidän miehillämme, hidas paluumatka, kun vastatuulta saavat kiskoa, eivätkä ole saaneet edes tyyneessä soutaa. Kyllä he Oulujärvellä ovat saaneet säätä pitää."
"No, on kai ne säätä pitäneet", arvelee emäntä. "Muuten ne jo alkasivatkin täällä olla."
"Missähän nuo nyt mahtanee olla!" huo'ahtaa Anni. "Eivät tiedä he, että täällä on kuolema käynyt."
"Tuopikohan se isä minulle lakin?" kyselee Junnu.
"Tuopihan se", vakuuttaa äiti. "Mutta menehän lapsi jo nukkumaan!"