Levolle lähtevät nyt kaikki ja nukahtavat pian sikeään uneen.
Muutamana lämpöisenä, tyyneenä kesäpäivänä, kun Muikkujärvi ylt'yleensä rasvatyyneenä välkkyilee, kun auringon kirkas paiste on tuulen voiman ja aaltojen läikynnän raukaissut, työnnetään vene vesille muutamalla saarelta, jonka korkeoilla törmillä suuret petäjät ja koivut sekä alemmilla paikoilla tiheäoksaiset kuuset ylenevät ja näiden välissä monet puuristit näyttäytyvät. Veneessä, joka saarelta etenee, on kolme henkeä, joista kaksi soutaa, yksi huopailee. Nämä veneessä istujat ovat Mäntyvaaran isäntä, Tiina ja Anni. He palaavat saarelta — kylän hautausmaalta, — jonne ovat vieneet kaksi pientä ruumisarkkua. Verkalleen he lähtevät kotiapäin soutelemaan ja Anni ja Tiina, jotka soutoteljoilla istuvat, katsovat kaipaavin silmin jälkeensä saarelle. Heiltähän on kummaltakin lapsi vastikään maan poveen kätketty. Sinne on maan mullaksi muuttumaan jätetty sekä pienen Antin että Elsan ruumis, joka sekin jo oli kurjuudestaan päässyt. Mutta rauhaan ovat nämä pienokaiset päässeet, iäiseen rauhaan, ja rauhalliselta näyttää nyt koko hautaussaari kaikkine kasvineen, ristineen, monine puineen ja vihannoivine rantoineen, jotka ikäänkuin hymyilevät rauhallisesti kimaltelevalle järvelle.
Tiina, joka istuu etu-, ja Anni, takateljolla, eivät ole kau'an aikaa soutaneet, kun Tiina äkkiä on huomaavinaan jonkun valkoisen esineen vilahtavan saarella puitten välissä ja huudahtaa: "Voi hyvä ihme! Mikä kummitus tuolla saarella näkyy! Tuolla noitten kahden ison petäjän välissä! Tuossa se nyt siirtyy tuonne syrjälle rantaan päin. Voi, ettekö näe?"
"Voi ihmettä!" sanoo Anni — ja kaikki ovat soutonsa heittäneet — "Tosiaan siellä on jotain. Niin kummallisesti vasta silmissäni vilahti; ihan lumivalkea se oli!"
"Voi kamalaa!" päivittelee Tiina. "Se oli aave."
"Mitä te nyt siellä näette!" kummailee isäntä ja katselee saarelle. "En minä näe mitään kummaa."
"Ei sitä enää näykään", sanoo Tiina. "Vaan vastikään se näkyi ja se näytti niin kamalalle. Voi! Oikein minä säpsähdin."
"No, jo se minusta näytti kummalliselta", ilmoittaa Anni. "Ja oikein pahalta tuntui sitä nähdä. Ja se oli se näkyjä ihan lumivalkea, se oli niinkuin kuolleesta noussut. Voi hirveätä, kyllä se oli aave!"
"No, mikähän siellä nyt kummitteli!" ihmettelee isäntä. "Mutta näitteköhän te tarkkaan?"
"Näin minä", vakuuttaa Tiina. "Siellä kummitteli ja se kummitus siirtyi tuonne rantaan päin ja viittoi niin kummallisesti."
"Niin teki", myöntää Anni. "Se viittoi, se tahtoi näyttää, että siellä veden alla oli jotakin."
"Ihan oli", sanoo Tiina, "niinkuin se olisi tahtonut käskeä järven pohjaan katsomaan, niinkuin se olisi tahtonut mukaansa kutsua ja houkutella syvyyteen. Voi ihmettä! Se oli aave ja se merkitsi jotain."
"Sepä kummaa", sanoo isäntä. "Meidän pitää palata saareen katsomaan, jotta mikä siellä kummittelee!"
"Ei, ei!" huudahtaa Tiina. "En minä uskalla."
"No, eihän siellä mitään hätää ole", sanoo isäntä. "Koetetaan, jotta eikö sitä kummitusta likeltä nähtäisi!"
"Kyllä se ei siellä näytä itseään", arvelee Anni.
"Mennäänhän katsomaan kuitenkin!" sanoo isäntä.
Ja niin palaavat he saareen ja isäntä nousee tutkimaan sitä seutua, jossa kummitus muka oli näyttäytynyt. Hän katselee ja kuuntelee, vaan saaressa ei näy, ei kuulu mitään outoa. Lintuset siellä vaan visertelevät puitten oksilla ja sääsket kokoontuvat heti tiheissä parvissa saareen tuliain ympärille, ahneina ihmisverta imemään. Isäntä palaa kohta veneelle, jossa naiset häntä odottavat ja niin työnnetään vene taas vesille ja lähdetään Mäntyvaaraa kohti soutelemaan, kaikilla, erittäinkin Annilla ja Tiinalla, mielet hyvin jännityksissä sen pian kadonneen aaveen johdosta.
"Minä kun ajattelen sitä aaveen kohtaa", saapi Tiina sanoakseen, ja heittää soutonsa. — Anni kuuntelemaan ruveten pitää myöskin airot koholla ja isäntä rupeaa hiljemmin huopaamaan, — "niin en voi muuta, ymmärtää kuin että se merkitsee jotain onnettomuutta."
"No, jotain kai se merkitsee", arvelee Annikin. "Vielä saattaa rutto paljon pahempaa tehdä kuin mitä se tähän asti on tehnyt."
"Voi, kyllä minä alan aavistaa", päivittelee Tiina, "että kuolema käypi uudestaan meidän talossamme. Se viittoi se kummitus niin kummallisesti veden syvyyttä kohti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, jotta katso tuonne! Siellä on hauta. Voi, kenenkähän vuoro se nyt tulee!"
"Kyllä on joku onnettomuus tulossa", huokaa Anni. "Emme tiedä täällä, mitä Oulumiehille on saattanut tapahtua."
"No, älkäähän toki liian aikaisin ruvetko murehtimaan!" lohduttaa isäntä. "Emmehän me voi tarkkaan arvata mitä se aave merkitsee — jos se aave olikaan. — Ja vaikkapa se olisikin joku ihmeellinen ennustus, niin eihän meidän sen vuoksi tarvitse surra. Kaikkihan kuitenkin tapahtuu, minkä tapahtua pitää: kaikki tapaukset ovat ennakolta määrätyt. Ja vaikka näyttäisikin joku asia meistä pahalle, niin sehän kuitenkin tapahtuu sallimuksen mukaan, ja siis se on meille hyväksi."
"Niinhän se on kyllä", myöntää Anni. "Eihän ihminen voi estää tapahtumasta sitä, minkä tapahtua pitää. Hänen täytyy vaan tyytyä kaikkeen."
"Ja terveellinen on ihmisille onnettomuuskin", lisää Tiina. "Monesti me eksymme syntiä tekemään ja sen vuoksi Herra joskus tahtoo meitä kurittaa."
Taukoaa vihdoin keskustelu ja soutajat tarttuvat taas airoihin, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin heidän soutaa liputtaessaan kiitää vene keviästi tyyntä selkää ja hautaussaari taantuu taantumistaan. Anni ja Tiina liputtavat liputtamistaan ja isäntä vakaisesti huopaelee, ja vene mennä vilistää aika sievästi, niin että vesi kohisten keulan edestä väistyy. Niin kiitää Mäntyvaaran vene sivu rannan rannan perästä, sivu niemen niemen perästä, jotka vielä kaukaa näyttävät louhikkoäyräänsä sekä milloin korkeat metsät, milloin vihannat nurmirinteet, milloin korkeat kalliotörmät. Joka suunnalla on järven pinta ihan tyyni, kirkas kuin peili, ja siihen kuvastuu kauniisti sininen taivas ja auringon loiste; vaan usein värähtää veden kalvo kalain liikkeestä. Missä lohi hypätä loiskahtaa, missä siika iloisesti telmää, missä hauki porahtaa, missä ahvenlauma tai muikkuparvi sirahtaa. Siellä täällä selällä pistäikse hottiparvi ja siinä hotit sirisevät somasti veden pinnalla, sirisevät niinkuin vesipisarat rankkasateessa.
Vene etenee etenemistään. Seudut, joitten sivu soudetaan, jäävät yhä jälillepäin, ja niitä Anni ja Tiina katselevat niin kauan kuin ne näkyvissä ovat, vaan isäntä, joka toissapäin istuu, saapi nähdä edessäpäin olevat seudut aina vaan lähenevän. Vihdoin tulevat näkyviin kotipuolen seudut. Kaukaa jo näyttelee itseään Mäntyvaaran nuottaranta korkeine mäntyineen; ja sitä vastapäätä kohoaa uljaana Peltola vihannalla niittyrinteellä ja näyttelee jo kauas viljelyksensä. "Kyllä se on eteenpäin menevä talo tuo Peltola", ajattelee isäntä. "Muistanpa ajan, kun tuossa törmällä noitten isojen huoneuksien sijalla olivat vaan pienet pahanpäiväiset rakennukset ja niitten ympärillä pieni palanen niittyä ja peltoa. Ja siitä asti on Peltola muuttunut tuommoiseksi vankaksi taloksi kuin se nyt on. Kyllähän siinä nyt on hyvä asua; vaan parempi mahtanee siellä ilmanlaatu olla kuin Mäntyvaarassa; muuten eivät suinkaan Peltolaiset olisi panneet niin paljon työtä maan hyväksi. No, sen vuoksi he ovat ennättäneet maataan parantaa, kun ei tervaruuki ole heiltä aikaa vienyt niinkuin meiltä."
Isäntä, katsellessaan Peltolaa ja ajatellessaan sen edistymistä, huomaa nuottamiehiä sen niemen kohdalla, missä sekä Mäntyvaaralaiset että Peltolaiset usein nuottaa vetävät.
"Peltolaiset ovat nuotalla", sanoo hän. "koskapahan näkyy nuottamiehiä niemen kohdulla."
"Sielläpähän ovat", huomaa Annikin, kääntyessään sinnepäin katsomaan.
"Parast'aikaahan nuo vetävät nuottaa", näkee Tiina.
Soutaa liputtavat Anni ja Tiina, ja niin vene likenee likenemistään nientä ja nuottamiehiä. Se ei ole enää hyvin kaukana, kun Peltolan Elsa ja Jaakko rupeavat tarpomaan ja tarpovat niin jotta kuohu ja kohina käypi ja vesi räiskyy vasten tarpojain silmiä. Sitten nostetaan perää veneisiin ja viimein Peltolan isäntä perän päästä varistaa vasuun kiiltäviä, lihavia emämuikkuja niin paljon, että ne täyttävät koko vasun, vieläpä varisevat siitä yli ja suomuttavat veneen pohjan. Samassa on Mäntyvaaran vene ehtinyt aivan nuottamiesten veneitten viereen.
"Voi hyvä ihme, kuinka paljon muikkuja!" huudahtaa Tiina muikkupaljoutta ihmetellen.
"Hyvää iltaa!" tervehtii Mäntyvaaran isäntä Peltolaisia ja tervehdyksensä sanovat myös Anni ja Tiina.
"Iltaa, iltaa!" vastaa Peltolan isäntä — ja tervehtii Kallekin, ja hiljaa vastaavat tervehdyksiin myös Elsa ja Jaakko. — "Mitä on kuulunut."
"Eipä sanottavaa muuta kuin että kuolemahan se meidän talossamme on käynyt. — Mitä teille kuuluu?"
"Eipä erityistä. — Niinhän kuuluu tapahtuneen, että teiltä rokko on kaksi lasta hävittänyt."
"Niinhän se on tehnyt. Vasta veimme hautausmaalle pienen Antin ja Elsan ruumiit."
"No, johan minä arvasin, ett'ei se rokko jätä Mäntyvaarassa käymättä."
"Ka, sanoithan sinä sen. Vaan minkäpä sille teki! Se oli niin sallittu."
"Kylläpä lähti paljon muikkuja", puuttuu puheeseen Tiina.
"No, onhan niitä siinä", vastaa Kalle.
"Montako apajaa olette vetäneet?"
"Yhden vasta."
"Voi hyvä ihme! Ja tuo joukko siis oli yhdessä ainoassa apajassa."
"Ka, niin."
"No, kuinka on teillä onnistunut kalan pyynti?" kysyy Peltolan isäntä.
"Eipä ole kovin runsaasti saatu", vastaa naapuri-isäntä. "Sen verran niitä kuitenkin on saatu, että on piisannut keittää monioiksi. Mutta eihän tuota ole joka ilta kyettykään nuotalle."
"Ka, onhan niitä ollut tuulisiakin aikoja, jott'ei yöksikään tyyntynyt.Nythän tuo taas on hyvä ilma. Taitaa tullakin tyynen vuoro."
"Nythän kyllä olisi hyvä nuottailma, vaan meillä kun oli hautaussaarella käynti, ei päästy nuotalle lähtemään, ja ruumiit ne piti pian hautaan saada. Näin kesäkuumalla ne pian rupeavat mätänemään."
"Hyvä on, että kuolleet pannaan maahan niin pian kuin mahdollista.Muuten niistä pian tauti tarttuu, varsinkin kun ovat rokkoon kuolleet.— No, tervennä teillä kotona ollaan?"
"Ovathan ne kyllä kaikki terveitä."
"Sepä on hyvä. Minä jo ajattelin, että niistä rokkotautisista olisi ennättänyt tauti muihinkin tarttua."
"Pian kuitenkin saattaa joku meillä manalle joutua", sanoo Tiina."Siellä näkyi aave hautaussaarella ja se merkitsi jotain onnettomuutta."
"Aaveko!" kummailee Peltolan isäntä.
"No, eipähän siellä ennen ole aaveita näkynyt", sanoo Kalle.
"No, aave se oli", puuttuu puheeseen Anni. "Näinhän minäkin. Siellä oli kummitus ja se oli puettu ihan valkoisiin vaatteisiin."
"Ja se siellä puitten välistä kummallisesti vilahti", lisää Tiina, "ja siirtyi rantaan päin ja viittoi vettä kohti."
"Sepä kummallista!" sanoo Peltolan isäntä. "Vaan ei suinkaan siellä aave ollut. Mikä lie muu ollut! Kyllä teillä on silmät valehdelleet."
"Eivät ole valehdelleet", vakuuttaa Tiina. "Ihan selvään minä näin, että se kummitus ensin katsoi meitä kohti, vaan sitten kääntyi poispäin ja siirtyi saaren laidalle ja siellä viittoi alaspäin."
"Niinhän nämä vakuuttavat", sanoo Mäntyvaaran isäntä, "että ovat nähneet kummituksen siellä saarella. Minä kun oli selin saarta kohti, en tullut sitä huomaamaan, ja kun sitten rupesin katsomaan, ei näkynyt enää koko kummitusta."
"Se ei näkynytkään kun hyvin vähän aikaa", selittää Anni. "Se katosi pian: minne lieneekin sitten kadonnut!"
"Olisitte käyneet katsomassa, jotta mikä siellä kummitteli", sanooPeltolan isäntä.
"Käytiinhän siellä", vastaa Iikka isäntä. "Vaan ei siellä näkynyt mitään."
"No, ei sitä sitten ole ollutkaan koko kummitusta. Tyhjän tähden ovat säikähtyneet nämä vaimoset."
"En tiedä, miten lienee sen kummituksen kohta; vaan sen olen jo sanonut näille vaimosille, ett'ei heidän pidä peljästyä, sillä, vaikka olisikin joku onnettomuus tulossa, kaikki tapauksethan ovat ennakolta määrätyt, eikähän kukaan meistä voi niille rajaa panna."
"No, milloinka te vuotatte Oulumiehiämne tuleviksi?" kysyy Peltolan isäntä, toisen puheaineen ottaen.
"Ka kyllähän niitä tästä lähin vuotetaan joka päivä. Kauan ne jo ovat olleetkin poissa. Oulujärvellä ovat vissiinkin saaneet säätä pitää monta päivää."
"Niin ovat mahtaneet tehdä. Kyllä tässä puhaltelikin viime aikoina kovasti. Mutta kyllä nyt tulee ilman muutos kohta."
"Kyllähän mahtaa tuuli pian toiselle sijalle pyörähtää", sanoo Mäntyvaaran isäntä silmäellessään taivasta. "Ja hyvä olisikin, että se kääntyisi, jotta Oulumiehemme saisivat myötätuulen edes viimeiselle osalle matkaansa."
"Tuota, ollaanko teiltä vielä niityllä?"
"Eipä ole alettu vielä heinäntekoa. Sitten vasta kun Oulumiehet tulevat, kyhäymme alottamaan. Entäs teillä — —?"
"Ei vielä, vaan kyllä me aivan heti alotamme, kun alkaisi vaan hyviä ilmoja olla."
"No, lähdetäänkö teiltä kirkolle kirkastukseksi?" kysyy Kalle.
"Lähtee kai meistä joku ainakin", vastaa Iikka.
"Silloin kyllä on kiire aika", sanoo Peltolainen. "Mutta kirkonkokouksen vuoksi, joka kuulutaan silloin pidettävän, lähden sinne ainakin minä, koska silloin on kysymys kirkon palovakuuttamisesta."
"Voi, katsokaa isä!" huudahtaa Peltolan Jaakko äkkiä. "Tuolla on iso muikkuparvi ihan naatikkaalla."
"Niinpähän näkyy olevan", sanoo Peltolainen ja pyöräyttää nuottaveneet äkkiä parvea kohti. "Hyvästi! Käykää talossa."
"Jääkää terveeksi! Käykäähän meillä kun Oulumiehet tulevat!" huutaa jälkeen Iikka isäntä, kun Peltolaiset kiidättävät veneensä naatikkaalla näkyvää muikkuparvea kohti. Kiirettä he pitävät Peltolaiset. Isäntä ja Kalle työntävät huoparimillaan, jotka jättävät jälkeensä vaahtoiset pyörteet ja Elsa ja Jaakko soutavat niin, jotta sujahtavat airojen terät ja pyörteet kuohuvat airojen jäljissä ja vesi vaahtona keulain edessä kohisee. Pian tavottavat he muikkuparven ja saavat sen kierrokseen.
Mutta Mäntyvaaralaiset lähtevät niemen sivu soutamaan, ja Anni ja Tiina taas soutaa liputtavat, vetävät lyhyeen vaan tiheästi, ja niin lähenee lähenemistään vene kotirantaa, kiitää tasaista vauhtia eteenpäin ja ehtii viimein määräpaikkaansa. Hypähtää silloin maalle ensin Tiina, sitten Anni ja viimeiseksi isäntä. Kun he sitten, veneen maalle vedettyään, lähtevät astumaan Mäntyvaaraan menevää tietä myöten, niin alkaa järvellä hieno tuulen väri näkyä ja äsken vielä rasvatyyneellä pinnalla rupeavat nyt aallot hiljaisesti vierimään Mäntyvaaran rantaa kohti.
Eräänä lämpöisenä päivänä heinäkuussa, kun tuuli lämpimästi puhaltaa länsietelästä ja muutamia pilviä kiireesti kiitää avaruudessa, näkyy Peltolan rantaniityllä liikettä enemmän kuin tavallisesti. Siellä Peltolaiset heinää tekevät. Koko talon väki on työssä. Isäntä, Kalle ja talon renki Vilppo lyövät voimakkaasti viikatteillaan heinää ja joka lyönnillä kaatuu tukuttain hyvälle lemuavaa nurmea. Haravamiehinä levittelevät ja kääntelevät luokoja emäntä, Elsa, Jaakko ja talon piika Eeva. Ahkerasti tekevät kaikki työtään ja oikein iloisella mielellä haravoivat Elsa ja Jaakko, pitävät työtään paremmin leikin tekona kuin pakkona ja silloin tällöin syytävät heinätukkuja toistensa päälle.
Lämmin tulee niittymiehille heidän työssään ja hiestyvät usein kasvot. Sen vuoksi he silloin tällöin kääntyvät tuulta vasten, mikä viikatetta hiomaan, mikä muuten raitistuttamaan itseään, ja virkistyttävältä tuntuu silloin tuulen puuska. Ja hyvä asia, on tuulesta sekin, että se karkoittaa syöpäläiset, joista tyynemmällä ilmalla olisi iso risti.
Ilma ei ole oikein vakainen; välistä se näyttää selvenevän, välistä taas keräytyy pilviä taivaalle kosolta niinkuin sade olisi tulossa. Kyllähän se saattaa ilma pian sateeksi muuttua, pian saattaa kuuro kohota, koska pilvet noin kiireesti kulkevat. Isäntä katsellessaan taivaalle miettii, että mahtaneekohan vielä sade tulla tänäpäivänä; vaan kun ei kuitenkaan vielä mitään pahempaa näytä olevan tulossa, niin ei niittämistä kuitenkaan heitetä.
Tuuli puhaltaa aika lailla ja järvi lainehtii kovasti ja vaahtopäisinä vierivät aallot koillista kohti. Tuolla selällä näkyy jo kaukaa, kun vihuri tulee, kiitää mustana pitkin laineita, puhaltaa rajusti ja kiihtyy kiihtymistään, vaan pian laimenee taas ja viimein häviää, vaan kun se on ohi mennyt, tulee taas toinen vihuri, puhaltaa aikansa ja lauhtuu. Niin kiitää eteenpäin vihuri vihurin perästä, mustuttaen laineita, jotka pauhinalla syöksyvät pitkin selkää. Ja siellä selällä näkyy missä vene, joka vastatuulta kiskoo, etenee vaikeasti halki aaltojen ja saapi vettä keulan puolelta, missä toinen, joka myötätuulta keveästi mennä kelluilee, missä taas purje, joka vihasesti kiitää pitkin kuohuvia laineita. Nyt ilmaantuu sinne joukko Oulusta palaavia tervaveneitä, jotka mennä vilistävät aika vinhasti, kun tuuli kovasti vastaa isoihin nelisnurkkaisiin purjeisiin.
"Ka, nytpä niitä lähti Oulumiehiä tulemaan", huomaa Kalle, viikatetta hio'essaan.
"Niinpä näkyy. Koko joukkohan niitä siellä laskettelee", näkee isäntäkin.
"Mennä vilistävät aika kiivaasti", sanoo Vilppo.
"Näkyy niitä tuuli kiidättävän", lausuu isäntä. "Mutta katsokaahan tuonne! Sieltä vissiinkin kuuro kohoa."
"Tosiaankin", sanoo Kalle. "Kyllä sieltä kuuro nousee ja kiireesti nouseekin. Ei kauan viivy ennenkuin se on täällä."
"Nyt luokoja kokoamaan!" komentaa isäntä.
"Tuolta näkyy taas vene", huomaa Vilppo, "ja se laskee tännepäin."
"Tännepäin näkyy laskevan", huomaa Kallekin. "Joku Oulusta palaaja siellä tulee."
"No, ei nyt joudeta veneitä katsoa", sanoo isäntä. "Kootaanhan kiireesti luovot, ennenkuin sade tavottaa!"
Kaikki niittymiehet, nuoret ja vanhat, rupeavat nyt kiireesti haravoimaan kokoon luokoja ruvoiksi. Vaan sillä välin lähenee kuuro lähenemistään ja pilvet kiitävät kiitämistään ylemmäs taivaalla. Viimein kuuluu jo kaukaa kova pauhu metsästä ja järveltä. Järvellä näkyy selvään, kuinka kuuro lähenee. Se tulee kiireesti kovan sateen ja suuren pauhinan kanssa; ja sen edellä tuuli raivoisasti myrskyilee ja aallot ärjyten, pauhaten, valkeassa vaahdossa kuohuen, vimmatusti eteenpäin syöksyvät. Myrskyn edellä tervavene vihasesti kiitää, paeten kuuroa, joka kuitenkin joka silmänräpäys lähenee. Kun vene ehtii Peltolan rantaan, silloin sen myrsky jo tavottaa. Mutta rajusti kiitää myrsky edelleen ja kuurosta sataa nyt niin ankarasti, että järvi paikalla tyyntyy, ja raskaasti, kovalla pauhinalla, siihen vesipisarat putoavat. Kiireesti hypähtää veneestä maalle kaksi miestä, ja saatuaan veneensä sen verran kiinni, että se juuri pysyy, rientävät he heti taloon. Sinne olivat jo heinämiehetkin juosseet sadetta pakoon.
Venemiehet Peltolan pirttiin tultuaan tekevät hyvän päivän, johon talon väki ystävällisesti vastaa, hämmästyksissä siitä, että tulioista toinen oli Mäntyvaaran Lauri; toista he eivät tunteneet.
"Terveisiä Oulusta", sanoo Lauri käteltyään.
"Kiitoksia", vastaa Peltolan isäntä. "Mitä sinne kuuluu?"
"Pahoja uutisia. — Ka, kerkesinpä kastua. Siellä tuli semmoinen kuuro, jotta se vasta oli."
"Pahoja uutisia? No, mitä on tapahtunut?"
"Missä se on Antti?" kysyy Kalle.
"Mitä on Antille tapahtunut?" tiedustele emäntä.
"No, sattui semmoinen paha onni", sanoo Lauri.
"Mitä maailmassa on tapahtunut?" kysyy isäntä.
"Onko sille Antille pahaa tapahtunut?" tiedustelee Kalle.
"No, se on viimeisen Oulumatkansa tehnyt, Antti", selittää Lauri.
"Viimeisen!" kummastuu isäntä.
"Niin. — Se hukkui."
"Hukkui! No nyt vältti!"
"No, jopa se oli!" pahoo emäntä.
"Kylläpä oli ikävä asia", sanoo Kalle.
"No, mitenkä se hukkui?" kysyy isäntä.
"No, tuolla virroilla kun kuljimme", rupeaa Lauri selittämään. "Emme ruvenneet purjetta laskemaan, kun se kerta oli yläällä, ja haluttipa sitä purjeessa laskeakin, vasta myötätuulen saatuamme, kun sitä ennen olimme kovaa vastaista saaneet kiskoa. — Ja näkyipä tuo vene kohoavankin, vaikka virta vastusteli… Mutta" — lisää hän sitten ja ottaa esille pullon.
"Saanhan tarjota… Tässä… pitäähän sitä Oulun viinaa vähän maistella!"
"Kiitoksia!" vastaa isäntä. "Mutta mennäänpä tupaan! Siellä olisi pikareita."
"Kiitoksia käskemästä, vaan keretäänhän sinne vielä. Otahan tästä kuitenkin ensin!"
Isäntä ottaa ryypyn puteliin suusta ja kiittelee ja sanoo samassa emännälle: "Menehän eukko, keitä kahvea vieraille! Vieläpä tuota näkyy satavan, jottei ole kiirettä heinälle."
Emäntä lähtee tulta virittämään ja Elsa hänen muassaan.
"Vähänpä taisit saada", sanoo Lauri isännälle. "Otahan paremmasti!"
"Kiitoksia! Jo minä sain tarpeeksi", vastaa isäntä.
"No, maistahan vielä, Oulun viinaa!"
Isännän ryypättyä kiertää pullo vielä Kallen kädessä ja viimein ojentaaLauri sen Vilpolle.
"Otahan tästä!"
"Kiitoksia! No, kaikillekoo siitä piisaa!"
"Otahan pois! Kyllä sitä piisaa. Ja jos tästä loppuukin, niin onhan nassakassa lisää. Pitäähän sitä Oulun viinaa! — Ei sitä meille tuodakaan kuin kerran vuodessa."
Vilppo kun on saanut maistaa, ottaa Lauri taas pullon ja tarjoaa kumppanillensa. Sitten hän lopuksi ottaa kulauksen itsekin.
"Niin, purjeessa me laskimme", jatkaa Lauri alottamaansa kertomusta, "annoimme mennä vaan virtaa ylös. Antti viiletti ja minä istua kekotin keulan puolella. Kyllähän tuuli ja virta monesti yritti venettä heilauttamaan, vaan me kuitenkin ajattelimme että päästään sitä. Mutta eipä päästykään. Miten lie ollutkaan, niin aivan äkkiarvaamatta tuli kova vihuri ja kallisti veneen, jotta purjeen laita hipaisi veteen, ja silloin virta painoi purjetta, niin että samassa kellistyi kumoon vene ja me molemmat tipahdimme veteen. Minä satuin pääsemään veneen pohjalle, vaan Antti se painui virran mukaan."
"Ja sinne se hukkui?" kysyy Kalle.
"Niin teki", vastaa Lauri. "Ei noussut se sieltä elävänä enää."
"Kylläpä sattui onnettomasti", säälittelee isäntä. "Vaan ei olisi pitänyt purjeessa virtaa ylös laskea."
"Ka, eihän sitä olisi pitänyt; vaan eihän tuota osattu arvata, että tuommoinen onnettomuus tapahtuisi. Mutta tottapa se oli sallittu."
"No, lähtekäähän nyt huoneeseen, Lauri ja tämä vieras!" käskee isäntä."Siellä saadaan kahvea."
"Kiitoksia! Vaan olisihan sitä pitänyt jo kotiakin joutua. Siellä vuottavat kuitenkin."
"No, vielähän sinne kerkiää. Antaahan sateen ohi mennä, niin sitten pääset kuivana kotia."
Niin lähtevät isäntä ja Kalle vieraineen tupaan ja siellä jatketaan tuumaamista.
"No, eikö ollut ihmisiä saapuvilla veneen kaatuessa?" kysyy isäntä.
"Ka, eihän niitä ollut", vastaa Lauri. "Ei kuulunut, ei näkynyt ketään, vaikka minä kyllä koetin kovasti huutaa, jotta tulisi joku apuun; vaan ei kukaan tullut."
"Mitä sinä silloin teit?" tiedustelee Kalle.
"Enhän niinä saattanut mitään tehdä. Minä vaan olla kellotin veneen pohjalla, vaikka paha siinä oli pysyä, ja tulin lopulla veneen muassa virran alle. No, siellä minä rupesin katsomaan jotta mikä nyt neuvoksi tulee. Ei ollut kyllä hyvin pitkältä rantaan, vaan kun minä en ole mikään uimamies — samoin kuin ei Anttikaan — ja vettä oli niin paljon, etten olisi pohjannut, niin eihän minulla auttanut, muu kuin odottaa, jotta eikö sattuisi joku havaitsemaan. Tiesin, että jälilläpäin oli muita Oulumiehiä tulossa, ja niin rupesin niitä vuottelemaan."
"Saitko kauankin vuottaa?" kysyy isäntä.
"En tarvinnut hyvinkään kauan. Ne kun tulivat, niin minä pääsin pulasta."
"No, rupesitteko heti Anttia hakemaan?"
"Ka, hetihän sitä ruvettiin hakemaan."
"No, löytyikö?"
"Löytyihän se kyllä, vaan silloin oli jo henki, poissa. Ei saatu miestä enää virkoamaan."
"Sinnekö te jätitte vainajan?" tiedustelee Kalle.
"Ka, sinne", vastaa Lauri. "Mikäpä sitä rupesi tännekään kuljettamaan! Likimmäiseen taloon me kannoimme ruumiin. Ja siellä kun minä lämmitteIin itseäni ja kuivasin vaatteita ja saappaita — kyllä olivatkin kaikki paikat ihan liko märjät — niin tuumasin talon väen kanssa, että he toimittaisivat vainajan hautaan."
"No, saitteko tavarat kaikki kokoon?" tiedustelee isäntä.
"Saatiinhan ne kyllä, vaan ovat saattaneet vähäsen pilautua suolat ja eväät sekä tupakit, kun kerkisivät kostua. Mutta jauhosäkillä ja nassakoilla ei kyllä mitään hätää ollut."
Samassa tulevat sisälle emäntä sekä Elsa, joka tuopi kahvea niin vieraille kuin kotiväellekin. Ja näille selittää Lauri myöskin Antin hukuntaa, kun emäntä siitä kyseli.
"Pankaahan sekaan tästä!" tarjoaa Lauri Oulun viinaa isännälle, Kallelle ja kumppanilleen ja kaataa itsekin pullosta kuppiinsa vähäsen, sitten kun muut ovat ottaneet. Vaan kun hän on uudestaan kertonut Antin hukunnasta, niin kaikki sitä onnettomuuden tapausta säälien ajattelevat.
"Kylläpä sattui huonosti", sanoo emäntä.
"No, jopa se oli!" lausuu Elsakin.
"No, olihan se ikävä asia", sanoo Lauri, kahvekuppi toisessa, vati toisessa kädessä. "Vaan tottapa" — ryyppää tyhjäksi vadin — "tottapa se niin oli sallittu." — "Kiitoksia!" sanoo hän sitten kahvesta kiitellen.
"Nuorena meni mies manalle Antissa", saapi sanoakseen Kalle.
"Meni mies paraassa iässä", lisää isäntä.
"No, niin se saattaa kuolema äkkiarvaamatta tulla", sanoo emäntä.
"Niinhän se tekee usein", myöntää Lauri. "Ei aavistanut Anttikaan Oulumatkalle lähtiessään, että hän lähti viimeistä kertaa Oulua soutamaan."
"Nuorena jäi nyt Anni leskeksi", huokaa emäntä.
"Niinhän se teki", sanoo Lauri. "Vaan ei auta Annilla suru enää. Se on kuitenkin Antti vainajana ja leski saa tytyä siihen, että se oli sallittu se Antin kuolema."
Kun vielä toiset kupit kahvea juodaan, niin Lauri, Oulun kuulumisista ja Antin kuolemasta puhumasta lakattuaan, rupeaa tiedustelemaan kotikuulumisia, ja hyvin hän kummastuu, kun kuulee, että rokko, hänen poissa ollessaan, on kerennyt kaksi lasta Mäntyvaarasta tappaa, ja näistä toinen on ollut hänen oma lapsensa. Mutta ei hän kuitenkaan näitä kuolemantapauksia pane kovin pahakseen, sanoo vaan:
"Olipa se odottamaton asia minulle, tuo pienen Elsan ja Antin kuolema, vaan eihän se enää tapahtumattomaksi tule. Se on niin sallittu. Ja olihan se kuitenkin siunaus lapsille, että pääsivät pois. No, tervennä ne siellä muut mahtanevat olla?"
"Tervennä kai ne minun tietääkseni ovat", sanoo isäntä. "Ei ole sen ko'ommin kuulunut siellä rokkoa. Ja meidän puolessamme sitä ei ole ollutkaan."
"Minäpä muistan", puuttuu puheeseen Kalle, "että Anni ja Tiina hautaussaarelta palattuaan kertoivat nähneensä aaveen."
"Niinkö sanoivat!" kummastelee Lauri.
"Niinhän ne kyllä sanoivat", lausuu isäntä. "Mitä lienevät sitten nähneet!"
"No, jos ne aaveen näkivät", sanoo Lauri. "Niin he ovat nähneet senAntin kuoleman edellä."
"No, nytpä tuo jo on hyvä ilma!" saapi sanoakseen Laurin kumppani, akkunasta ulos katsellen. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin astumaan."
"Eihän niin kiirettä!" pidättelee isäntä.
"Ka, nytpä tosiaan päivä koreasti paistaa!" huomaa Laurikin. "Kyllä minä nyt lähden kotiapäin viilettämään."
"No, tämä vierasko se täältä pois palaa?" kyselee Kalle.
"Niinhän se menee. En minä enää kumppania tarvitse. Pääsenhän tämän viimeisen matkan yksinänikin; annan vaan veneen myötätuulta juosta."
Lauri muistuttaa vielä lähtiessään Peltolaisia hyvästellessään:
"Käykäähän meillä Oulun tuliaisilla!"
"Kiitoksia käskemästä", sanoo isäntä Laurin ja vieraan poistuessa. "Kyllähän käydään, jos vaan suinkin päästään. Olisi meillä kyllä kiireenlainen aika."
"No, vaan kuitenkin, tulkaahan pois vaan!" kehoittelee yhä Lauri ja astuu rantaan sekä kohotettuaan purjeen lähtee myötätuulta viilettämään kohti kotonsa rantaa.
Kirkastussunnuntaina, kun ilma on lämmin ja taivas pilvetön, on kirkolla paljon väkeä koolla, jota on keräytynyt joka suunnalta seurakunnassa, nyt kun on merkkipyhä. Mikä on tullut maitse, mikä vesitse. Kirkkoniemen rantaan ovat monet sadat ihmiset laskeneet veneensä ja vene veneen vieressä on nyt maalle vedettynä siellä. Kirkkokentällä vilisee ihmisiä sadottain, vieläpä tuhansittainkin; ja näistä mitkä loikuvat pitkällään nurmella, mitkä istuskelevat mättäillä jonkun koivun varjon suojassa, mitkä seisovat, mitkä taas liikkuvat. Ja tässä väkijoukossa kuuluu monenlaista puhetta, vakaisempaa ja vilkkaampaa.
Yleensä on kokoontuneessa kansassa mieliala ja käytös hyvin rauhallinen. Rähinätä ei kuulu, lukuunottamatta poikasten jalkojen töminää, kun he kirkon portaita edestakaisin juoksentelevat ja monen pienokaisen itkua, jotka, pärevasuissa maaten, kirkon porstuassa parkuvat äideiltään ruokaa.
Mäntyvaarasta on kirkolle tullut isäntä tyttärensä Kaisun kanssa jaPeltolasta Janne isäntä yksinään.
Mäntyvaaran isäntä on tavannut erään tuttavansa, Koivulan isännän, ja nämä nyt vakaisesti tuumailevat toistensa kanssa.
"No, teidän puolestahan pahoja asioita kuuluu", ottaa puheeksi Koivulan isäntä.
"Pahojahan no ovat", vastaa Mäntyvaaran isäntä.
"Rokko siellä on tainnut Mäntyvaarasta kaksi lasta hävittää", jatkaa puhettaan Koivulainen.
"Niin on tehnyt. Pieni Antti ja Elsahan ne sortuivat taudin uhreiksi."
"Olipa so ikävä asia."
"No, eihän se alussa hyvältä tuntunut. Vaan hyvä oli kuitenkin, että tapahtui, mikä on tapahtunut. Onneksi oli lapsille, että nuorina kuolivat. Se oli sallittu heille heidän kuolemansa."
"No, onko sittemmin teillä rokkoa näkynyt?"
"Eipä ole näkynyt. Terveet meillä kaikki ovat; vaan kävihän se sittenkin kuolema meillä."
"Niin, Anttihan kuuluu hukkuneen. Se sanomahan mahtoi ikävä olla vastaanottaa?"
"No, se oli vasta ikävä sanoina, se Antin hukunta. Meni mieli kovin pahaksi sitä kuullessa."
"Kyllä tuli miesparalla arvaamatta lähtö manalle."
"No, se tuli arvaamatta. Ei tiennyt Antti Ouluun lähtiessään, jotta lähti viimeistä kertaa Oulua noutamaan, eikä sitä kukaan muukaan aavistanut ennenkuin Lauri yksinään kotia tuli, vaikka kyllä Anni ja Tiina sitä ennen näkivät aaveen — —"
"Aaveenko! No, missä?"
"Tuolla hautaussaarella, jonne ne rokkoon kuolleitten lasten ruumiit vietiin; siellä he näkivät, minä kyllä en sattunut näkemään, valkeisiin vaatteisiin puetun kummituksen."
"Sepä somaa oli! No, se mahtoi olla Antin kuoleman enne."
"No, enteeksihän ne Anni ja Tiina sen heti päättivät, ja enne kai se olikin, ja rupesivat pahoja pelkäämään. Minä kyllä koetin heitä rauhoittaa, ja vakuutin, ett'ei sen aaveen vuoksi mitään onnettomuutta olisi tulossa, vaan jos mitään mainittavaa tapahtuisi, niin se tapahtuisi kuitenkin sallimuksen määräyksestä."
"Niinhän se on; eihän kukaan voi estää tapahtumasta sitä, mikä kerran on määrätty tapahtuvaksi. — No, Anni mahtoi kuoleman sanan pahaksi ottaa?"
"No, se otti sen hyvin pahaksi ensi alussa, murehti katkerasti. Ei olisi hän sitä mielellään todeksi tahtonut. Vaan eihän se tapahtunut enää tapahtumattomaksi tullut. Annin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja rauhoittaa itseänsä sillä tiedolla, että Antin kuolema oli Jumalan sallima."
"Kyllä ei ollut pitkä ikä Antille suotu."
"Eipä ollut. Meni mies manalle paraassa iässä."
"Niin se saattaa kuolema äkisti tulla. Ei tiedä ihminen ennakolta, missä ja milloinka hän hautansa löytää."
"Eihän sitä kukaan vuoroaan tiedä. — Tuota, kirkonmenoin jälkeenhän kuulutaan kirkonkokous pidettävän."
"Niin kuulutaan. Kirkon palovakuuttamista siellä esitetään. Aiotko käydä, kokouksessa?"
"Ka, saisihan tuolla käydä katsomassa, jotta mitä siellä päätetään.Vaan eipä mahda esitys tulla hyväksytyksi."
"Eipä mahda. Siitähän tulisivat suuret maksot."
Sill'aikaa kun Mäntyvaaran ja Koivulan isännät keskenänsä tuumailevat, Peltolan Elsa ja Mäntyvaaran Kaisu, väen tungoksesta erillään, käyskentelevät käsitysten kirkkokentällä vilkkaasti puhellen.
"Kuuleppa Kaisu!" sanoo Elsa. "Mitä se Kalliovaaran Heikki sinulle sanoi silloin kun teillä olivat Oulun tuliaiset?"
"No, sehän sanoi", naurahtaa Kaisu. "Se tuota tuli minua halailemaan ja sanoi, jotta rupea minulle vaimoksi, niin pääset hyvään taloon."
"No, mitä sinä vastasit?"
"Mitäkö! Minä tietysti sanoin, jotta vähänpä rupean."
"Entäs sitten?"
"No, Heikki ei huolinut siitä mitä sanoin, tuli vielä halailemaan ja sanoi: lähde pois tyttö minulle, niin pääset semmoiseen taloon, jossa et tarvitse koskaan petäjää syödä!"
"No, mitä sinä siihen?"
"Minä kiskausin heti hänestä irti ja sanoin: 'kyll'en rupea; eikä ole se sinun talosi niin taattu, ett'ei sinnekin joskus saattaisi puute tulla.' Mutta hän sanoa tokaisi: 'sekö ei ole semmoinen talo, jossa, elellä saattaa! Kyllä se on semmoinen talo, jost'ei leipä kesken lopu, ei loppu, vaikka halla joka vuosi viljan veisi; sillä siinä talossa on semmoinen tervametsä, jolla kyllä rahoja ja jauhokuleja lähtee.' Minä silloin vastasin: 'vähän minä sinun tervametsistäsi ja jauhokuleistasi huolin, katson minä siihenkin, minkälainen mies on'."
"No, mitä Heikki?"
"Se vaan ei hellittänyt; hoippuroi ja lasketteli koreita sanoja tulemaan, — sillä näkyi viina jo hyväsesti päähän menneen; siinä se minun edessäni pyörieli ja sanoi: 'mitä on miehessä vikaa! Tiedä sinä Kaisu, että minä olisin vaimolleni hyvin hyvä, enkä koskaan pahaa sanaa sanoisi, antaisin sinun saada kaikki mitä tahdot. Usko pois se!' Mutta minä sanoin hänelle: 'älä tyhjää polita; en rupea kuitenkaan.' Sitten minä hänestä erkausin, en perustanut miehestä sen enempää."
"Lähdetään kirkkoon! Jo soitetaan", sanoo Elsa, kun yhteen soitetaan ja väkeä alkaa kirkkoon mennä.
Niin lähtevät Kaisu ja Elsa kirkkoon ja valitsevat siellä istumapaikat itselleen. Ja väkeä tulvaa nyt ehtimiseen kirkkoon, mikä alaalle mikä yläälle lehtereille ja täyttyvät penkit toinen toisensa perästä, kunnes kaikki istumapaikat tulevat täyteen ja monet tuliat jäävät käytävillekin, missä varsinkin monet äidit lattialla istuvat pienten pärevaisuissa olevain rintalastensa kanssa. Kirkonaika vietetään niinkuin tavallisesti. Saarnan loputtua rukousten lomassa lukee pappi seurakunnallisia tiedonantoja ja silloin tehdään kiitos monesta, jotka ovat kuoleman uneen nukahtaneet, jotka Herra on poiskutsunut, ja mainitaan näitten muassa Mäntyvaaran Antti sekä lapset Antti ja Elsa. Kun kirkonmenot ovat loppuneet, ehtoollinen jaettu ja lopuksi kuulutukset luetut, poistuu taas väki kirkosta.
Sakastissa pidetään nyt kirkonkokous, jonne useita isäntämiehiä kokoontuu. Siellä kokouksen esimies, seurakunnan kirkkoherra, esittää keskusteltavaksi kysymyksen, eikö kirkko pitäisi palovakuuttaa.
"Ei se kannata", arvelee Koivulan isäntä.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi!" lausuu Mäntyvaaran isäntä.
"Olisihan siitä se hyöty", selittää esimies, "että kun sattuisi kirkko palamaan, niin saataisiin varoja, millä uutta kirkkoa rakentaa."
"Kuka se ne varat antaisi?" kysyy muuan.
"Palovakuutusyhtiö tietysti. Jos kerta kirkko vakuutetaan tietystä rahasummasta, niin yhtiö sitoutuu maksamaan sen summan siinä tapauksessa että kirkko sattuisi palamaan."
"Mutta kukapa sen saattaisi panna palamaan kirkon?" kysyy Koivulainen."Ei suinkaan sitä mikä mene polttamaan."
"No, eihän sitä mikä kirkkoa polta", arvelee Mäntyvaaralainenkin.
"Ei se mikään mahdoton asia ole", sanoo esimies, "että kirkko syttyisi palamaan. Saattaisi esimerkiksi salama sen sytyttää."
"Salamako! Harvoinpa se kuitenkin kirkkoja polttaa."
"Sattuipahan tuonnottain", puuttuu keskusteluun Peltolan isäntä, "että paloi poroksi kaksi kirkkoa, jotka salama sytytti."
"Vaan eihän ole sanottu, että tämä kirkko kuitenkaan palaa", sanooKoivulainen, "jos kohta ne kaksi kirkkoa lienevät palaneet."
"Eihän se sanottu ole", väittää Peltolainen, "vaan se voisi kuitenkin tapahtua."
"Ei pala kirkko, jos ei ole sallittu", arvelee Mäntyvaaran isäntä.
"Vaan entä jos olisi sallittu kirkon palaa?"
"No, silloin ei siihen voisi mitään. Mutta mikäpä sen tietää, onko kirkko palava vai ei!"
"Senpä vuoksi juuri olisi hyvä palovakuuttaa kirkko."
"Mutta jospa ei sattuisikaan kirkko palamaan", sanoo muuan, "ja se kuitenkin vakuutettaisiin, niin silloinhan menisivät vakuutusrahat tyhjään."
"Sitäpä ei tiedä ennakolta, mitä vielä tapahtuu", puolustaa mielipidettään Peltolainen. "Mutta jos nyt ei vakuuteta kirkkoa, ja se sitten sattuisi palamaan, mitä silloin sanottaisiin."
"Mitäpä siihen olisi sanomista!" lausuu Mäntyvaaran isäntä. "Kun lie palaakseen, niin palakoon!"
"Mutta miltä tuntuisi uusi kirkko rakentaa? Eikö se tuntuisi rasittavalta?"
"No niin — vaan ei se kuitenkaan kirkko pala, kun ei lie sallittu."
"Eikö hyväksytä esitystä? Eikö vakuuteta kirkkoa?" kysyy esimies.
"Eipä", kuuluu muminaa väkijoukossa.
"Kyllä minä hyväksyn esityksen", sanoo Peltolan isäntä.
"Paljonkohan se mahtaisi vakuutus tulla maksamaan?" kysyy muuan.
"Ei se paljon maksaisi", vastaa ensimies. "Lähes sata markkaa siihen tulisi vuodessa menemään."
"Onpa sitä siinäkin", sanoo Koivulainen. "On se rahaa sekin."
"Olisipa sitä rasitusta jo siinäkin", sanoo Mäntyvaaralainen. "Jo se sekin kunnan menoja lisäisi."
"Eipä kannata köyhän kunnan semmoisiin maksoihin ruveta", sanoo muuan.
"Eihän tuo nyt niin iso asia olisi", sanoo esimies.
"Onpa niitä maksoja muutenkin", sanoo muuan isäntä.
"Kyllähän niitä maksoja aina syytetään", lausuu Peltolainen. "Vaan eikö sitten tulisi maksoja, kun sattuisi kirkko palamaan."
"Antaa tulla!"
"Niin, hyvähän sitä nyt on sanoa: antaa tulla! Vaan kyllä sitten erilailla sanoisitte, kun pitäisi uusi kirkko rakentaa."
"No, vielähän tämä vanha kirkko pystyssä seisoo", sanoo Mäntyvaaran isäntä. "Se on seisonut jo minun muistini ajan, eikä ole tuli sitä vielä kertaakaan polttanut. Ja saattaa se eteenkinkäsin seisoa."
"Sitä me emme tiedä", väittää Peltolainen.
"Paloivatpahan ne kaksi kirkkoa, joista äsken oli puhe, vaikka siihen asti olivat pystyssä pysyneet, kun tuli ne hävitti. Se ei ole ollenkaan totta, että mitä tähän asti on säilynyt, se on vastakin säilyvä. Minä puolustan sitä esitystä, että kirkko palovakuutetaan."
"Sitä ei vakuuteta", karjasee muuan isäntä vihoissaan, "Sinä sen Peltolainen! Etkö usko, että jos tällä lailla ruvetaan aina uusia maksoja kunnalta vaatimaan, niin verot kyllä enenevät? Kyllähän ei veron ylennys varakasta rasita, vaan köyhä kyllä tietää, miltä se veronmaksu tuntuu. Kun halunnee Peltolainen vakuuttaa kirkon, niin vakuuttakoon; minä kyllä en maksa penniäkään."
Esimies muistuttaa nyt edellistä puhujaa ja kieltää sopimattomia sanoja käyttämästä.
"No, kyll'ei vakuuteta kirkkoa", vastustaa sama puhuja ja poistuu samalla ulos.
"Onko muita, jotka vastustavat?" kysyy esimies.
"On", kuuluu nyt monta ääntä yhtaikaa.
"Mutta jos kirkko sattuisi palamaan?"
"Palakoon!"
"Esitystä ei siis hyväksytä?"
"Ei, ei", vastaa taas monta ääntä, ja monet isännät lähtevät pois kokouksesta.
"Yhteydessä tämän asian kanssa on vielä toinen asia päätettävä", sanoo sitten esimies, "nimittäin, eikö kirkko ole ukonjohdolla varustettava. Se pitäisi ainakin saada, kosk'ei kirkkoa vakuuteta."
"No, se uskonjohtoko se muka estäisi kirkkoa palamasta?" kysyy muuan.
"Niin, se vaikuttaa sen, ett'ei salama saata polttaa kirkkoa", selittää esimies.
"Palaa se kirkko kuitenkin, jos niin on sallittu", väittääMäntyvaaralainen, "vaikka siinä olisi minkälaiset varustukset tahansa."
"Eipä palakaan", inttää Peltolainen. "Ei koskaan polta salama semmoista kirkkoa, joka on ukonjohdolla varustettu."
"No, ei ole vissiin salama niihin sattunut koskaan iskemään."
"Onpahan. Se on nähty kyllä, että on niihin salama iskenyt, vaan ukonjohto on niin varjellut niitä, etteivät ne ole syttyneet."
"Miten lienee! Vaan tapahtuuhan kuitenkin kaikki mikä on sallittu tapahtua. Eihän ihminen voi estää mitään tapahtumasta, mikä on määrätty tapahtuvaksi."
"Mäntyvaara siis arvelee", selittää Peltolainen, "että jos mitä maailmassa tapahtuu, se on kaikki sallittu."
"Aivan niin."
"No, jos sinä siis heittäydyt syömättömäksi, niin seuraushan on kuolema. Se olisi tietysti sallittu, vai kuinka?"
"Mikäpä sitä syömättä rupeaa olemaan niinkauan kuin vaan ruokaa piisaa!"
"Hyväksytäänkö esitys, että kirkko ukonjohdolla varustetaan?" kysyy esimies.
"Minä puolestani kyllä hyväksyn", sanoo Peltolan isäntä. "Eihän kuitenkaan tiedetä, millä hetkellä salama kirkkoon iskee."
"Eipä saattaisi pahitteeksi olla semmoinen ukonjohto, vai miksi sitä kutsuttanee", puuttuu keskusteluun, Koivulainen. "Oulunkin kirkon katollehan on semmoinen pantu ja se kuuluu varjelevan kirkkoa palamasta. Monesti kuuluu salama iskeneen kirkkoon, vaan sen on täytynyt johtoa myöten mennä ja sitten se on painunut muutaman torven kautta maan sisään."
"Niin, onhan se siellä torvi kirkon seinän vieressä", selittää muuan."Sinne mahtanee salama usein tupsahtaa kovalla ukkosen ilmalla."
Kun keskustelua vielä vähän aikaa jatketaan, niin vihdoin, nyt kun pahimmat huutajat ovat poissa, suostutaan siihen, että kirkkoa varten on hankittava ukonjohto.
Jo ovat useimmat kirkkomiehet hajauneet kirkolta ja lähteneet kotimatkoilleen, ja nyt kiirehtivät kokouksesta tuliat edellisten jälkeen, ja pian kirkkoniemi tyhjenee ihmisistä ja veneistä.
Heinäntekoaika kuluu Mäntyvaarassa hyvin rauhallisesti, keskeytymättä minkään onnettomuuden tai vastuksen kautta. Kyllähän ei ilma aina ole mielen mukainen, ei pysy poutaisena koko heinäaikaa; välistä äkkiä kohoava kuuro kastelee jo kuivaneet luovot, välistä pysyy ilma koko viikon ajan sateisena. Mutta semmoiseenpa sitä jo on totuttu. Kun kuitenkin on kauan hyviäkin ilmoja, niin edistyy Mäntyvaarassa heinänteko hiljokselleen, vaikka ei se kyllä mitään joutuisaa ole, kun niityt ovat pienet ja monessa osassa, useat hyvin kaukana talosta. Välistä ollaan viikkomaissa kotoa poissa ja ainoastaan karjan ja lasten vuoksi jäävät jotkut taloon.
Kiireen ajan vuoksi joutavat Mäntyvaaralaiset harvoin nuotalla käymään, vaikka useinkin ovat kalan paastossa. Ainoastaan joskus pyhäiltoina, kun sattuvat kotosalla olemaan ja järvi on tyyneenä, käyvät he muutaman apajan potkemassa ja tuovat välistä, kun sattuu, muikkuja moneksi keitoksi asti. Tapaavat he silloin monesti nuotalla Peltolaisetkin, jotka useammin joutavat järvelle tulla, heillä kun on ranta lähempänä paljon kuin Mäntyvaaralaisilla. Ja kun naapurukset yhtyvät, silloin aina muuan sana vaihdetaan, puhellaan tärkeimmistä kuulumisista.
Mutta nyt ei kuulukaan kylällä mitään mainittavaa. Ruttoon kuolleista ei enää puhuta, sillä kulkutauti on jo ohi mennyt, aikansa raivottuaan, eikä mainita onnettomuuksia tervamiesten Oulumatkoilta. Sitä vastoin mainitaan joskus, että "metsä" on ollut liikkeellä syrjäkylissä. Sanotaan, että on kuulunut metsän kuninkaan vihellys, on kuulunut räike metsässä, kun se on kämmeniään yhteen lyönyt, kun se on kiskonut maasta vesoja ja kantoja. Kuuluupa se karjaakin hätyyttäneen ja monesta talosta lehmiäkin tappaneen. Isot vahingot se on monelle tehnyt. Mutta ne seudut, missä metsä liikkuu, ovat etäällä, ja siellähän puhutaan melkein joka kesä karhujen tuhotöistä. Mäntyvaaran ja Peltolan seuduilla ei ole kymmeniin vuosiin metsä ollut liikkeessä, eikä siellä siis sen vuoksi olla peloissaan ollenkaan.
Rauhallisesti kuluu kesäaika Mäntyvaarassa, joka nyt ei kohtaa onnettomuuksia. Terveinä toimittelevat asukkaat töitään sill'aikaa kun karja metsän saloilla ruokaansa hakee. Joka aamu rientää karja iloisena laitumelle ja joka ilta se ravittuna palaa tarhalle suittusavun ääreen suojaan sääskiltä ja mäkäröiltä.
Kun Perttulin aika lähenee, aika jolloin ihmiset usein saavat olla peloissaan hallan vuoksi, niin Mäntyvaaran pelloilla jo kellertää vilja, pääsneenä hallan vaaroista. Eivät ne pellot kyllä ole parastaan antaneet; ohra on paikoin poutinutta ja ruis on paikoin huonoa, keväällä kun rukiin laiho paikotellen katosi. Mutta vilja on kuitenkin turmelematon, hallasta säilynyt. Tyytyväisinä katselevat sen vuoksi Mäntyvaaralaiset peltojaan ja tyyneesti ajattelee isäntä: "ei ole moittimista vuoden tulossa. Se on tullut semmoinen kuin Jumala on sallinut."
Mutta tähän aikaan kuuluu puheita, kuinka karhu lähikylissä on ruvennut yhä hurjemmin raivoamaan kuin ennen, kuinka se on yhdestä ainoasta, talosta monta lehmää kaatanut, jonkun mökkiläisen ainoan lehmän syönyt ja jonkun pienen talon koko karjan hävittänyt.
Eräänä iltana, kun Mäntyvaaran väki on töiltään koteutunut, syntyy pirtissä puhe metsän tuhotöiden johdosta.
"Metsän sanotaan näihin aikoihin paljon vahinkoa tekevän", tietää Lauri.
"Niin kuuluu tekevän", sanoo isäntä. "Jo se on monet lehmät kaatanut ja lampaita se on syönyt niin paljon, ett'ei lukua tiedetäkään."
"Vuosi vuodelta se näkyy metsä aina rohkeammaksi tulevan. Eihän tuosta ennen ole niin pahoja kuulunut kuin nyt."
"Se kuin aina saapi rauhassa kulkea, ett'ei sitä kovin hätyytetä, niin sen vuoksi sillä rohkeus kasvaa ja sen vuoksi se kesä kesältä tekee vahinkoa aina enemmän ja enemmän."
"Kumma ett'ei sitä koskaan hengiltä saada."
"Eipä ole kuulunut moneen vuoteen, että tämän kunnan rajojen sisällä olisi metsää tapettu. Mutta se onkin se otus niin viisas, että se usein talveksi pakenee Venäjän puolelle."
"Lieneeköhän pelon syytä, että metsä tänne tulee?" kysyy emäntä.
"Tuskinpa", arvelee isäntä. "Eipä sitä ole ennenkään kuulunut näillä seuduilla ja kaukana se nytkin on. Sillä on paljon avarammat metsät muualla liikkua kuin täällä. Eiköhän tuo mahtane siellä pysyäkin!"
"Kyllähän se ei kauan yhdessä kohti pysy", sanoo Lauri. "Se kiitää kuin salama yhdestä paikasta toiseen, milloin se vaan sille mielelle sattuu; ja on taas toisinaan pitkät ajat yksillä seuduilla, varsinkin kun se saapi jossain jylhässä korvessa rauhassa mellastella. Mutta sydänmaissahan se asuskelee, suurissa ja tiheissä metsissä, ja niitä se kyllä löytää muualta enemmän kuin täältä, niin että ei mahtane olla pelättävä, että se tänne tulee."
"Eipä tiedä, milloinka se on täällä", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kyllä se täältäkin tarpeeksi sydänmaata löytäisi, missä sillä olisi hyvä piileskellä ja karjaa väijyä. Minusta meidän pitäisi olla varuillamme, eikä karjaa paimenetta metsään laskea."
"Eihän nyt vielä ole vaara lähelläkään", sanoo isäntä.
"Saattaa olla hyvinkin lähellä", arvelee Kaisu. "Kyllä olisi hyvä varmuuden vuoksi pitää paimenta karjalle."
"Kiire aikapa nyt on. Leikkuuseen tarvitaan väki kaikki. Me miehet emme kyllä jouda, eivätkä vaimonpuoletkaan varsin. Ja mitäpä voisivat vaimoset tehdä vaaran uhatessa!"
"No, menisivät ne kuitenkin parempain puutteessa. Voisivathan ne huutamalla metsän petoa säikytellä."
"Tuskinpa voisivat. Jos se on sallittu, että lehmä joutuu metsän kynsiin, niin eihän sille voi mitään."
"Minä takaan, että jos minä pääsen paimeneksi, ei tosiaankaan metsä voi karjalle mitään tehdä."
"Älä niin sano! Se kyllä voipi, kun tahtonee; sillähän on miehen mieli ja kahdentoista miehen voima."
"Kylläpä sen ihmistä kuitenkin sanotaan pelkäävän. Minä jos olisin teidän sijassanne, niin varmaankin panisin paimenen karjalle."
"Antaahan jäädä paimenhomman tällä kertaa. Eihän nyt kuitenkaan ole pelon syytä, että metsä näille maille tulee. Ja olipa miten tahansa, niin emmehän me voi kuitenkaan estää mitään tapahtumasta, mikä on tapahtuva; sillä niinhän kaikki tapahtuu kuin on sallittu."
Niin jäävät asiat entiselleen. Paimenetta kulkee karja joka päivä metsässä ja palaa aina säännöllisesti illalla kotia kellokas etunenässä.
Muuanna päivänä Perttulipyhän jälkeen, kun Mäntyvaaralaiset ovat käyneet kirkolla papeille kesäsaatavia viemässä ja nyt kaikki ovat pellolla eloa leikkaamassa, tulee karja tavallista varemmin kotia, juosten ja ammoen.
"Voi hyvä ihme! Mikä lehmillä nyt on, kun noin hätäyksissään kotia tulevat!" huudahtaa Tiina ja keskeyttää leikkuunsa sekä rientää tarhalle.
"Mikä niille lie tullut, kun noin ammoilevat!" ihmettelee Anni. "Mutta hyvä ihme! Ei suinkaan siellä koko karja olekaan. Mikä lie kumma tapahtunut!" Ja samassa poistuu Anni pellolta.
"Mikä lie tosiaan tapahtunut!" rupeaa Lauri miettimään. "Ei ole karja ennen noin hätäyksissään kotia tullut."
"Kyllä sitä on mörkö pelotellut", arvelee Kaisu. "Eipä sitä mikä muu ole mahtanut säikyttää."
"Mitä lienee säikähtänyt!" sanoo isäntä. "Vaan ei suinkaan se ole mahtanut mörköä nähdä, eihän ole kuulunut metsä koko kylässä vielä liikkuneen. Mikä lienee tosiaan tapahtunut sille karjalle!"
"No, kyllä eivät ole kaikki lehmät koteutuneet", on emäntä huomaavinaan. "Eipähän näy kellokasta."
"Taitaa olla kellokas poissa", arvelee isäntä. "Lieneekö vielä jälilläpäin!"
"Kyllä tästä asiasta pitää selvä saada", sanoo emäntä ja lähtee tarhalle ja sinnepäin lähtevät nyt toisetkin. Mutta Tiina tulee heitä vastaan ja päivittelee: "Kellokas ja Haluna ovat poissa karjasta."
"Mikähän niille on mahtanut tapahtua!" kummeksii emäntä.
"Sepä kumma!" ihmettelee isäntä. "Minnekkähän ne ovat mahtaneet jäädä? Olisivatkohan ne niin kauas jälille jääneet, ett'eivät ole ehtineet toisten muassa kotia tulla?"
"Jotain pahaa niille on tapahtunut", arvelee Tiina. "Kyllä ne muuten olisivat kotia tulleet."
"Ainahan ne ovat kotia tulleet, kellokas ensimmäisenä", vakuuttaa emäntä. "Eivät ne nytkään olisi pois jääneet, ell'ei niille jotain pahaa olisi tapahtunut."
"Kyllä se on koko karja jotain säikähtänyt", sanoo Lauri, "koska se niin peloissaan kotia tuli."
"No, se on nähnyt mörön", luulee Kaisu, "joka on sitä hätyyttänyt ja vissiinkin jo kaatanut Halunan ja Kellokkaan."
"No, ei suinkaan, eipä luulisi metsän näille seuduille tulleen", arvelee isäntä.
"Se olisi kovin paha asia", sanoo emäntä, "jos ne lehmät olisivat metsän kynsiin joutuneet. Mutta mikäpä sen tietää, mikä niille on tapahtunut!"
"Eihän sitä tiedä", sanoo isäntä. "Saattavat olla vielä jälilläpäin, minne lienevät joutuneet. Jos eivät vaan illempana tai viimeistään aamulla kotia tule, niin me Laurin kanssa lähdemme huomenna niitä hakemaan."
"Sehän tässä tehtäväksi tulee", myöntää Lauri.
Lähtevät taas muut leikkuutyöhön vähäksi aikaa, paitsi Anni ja Tiina, jotka lähtevät lypsylle. Mutta pian palaavat peltomiehet töiltään; ja kun Anni ja Tiina ovat lypsyltä tulleet, kokoontuu kaikki väki iltaselle pirttiin. Vielä ei Kellokasta eikä Halunaa kuulu tulevaksi, vaikka jo ilta alkaa pimetä.
Kadonneita lehmiä odotetaan vielä aamuun asti. Kun ne eivät silloinkaan vielä ole koteutuneet, täytyy isännän panna eilen miettimä tuumansa toimeen, ja niin hän ja Lauri, kumpikin pyssyllä ja kirveellä varustettuna, eineen syötyään lähtevät metsää samoamaan.
Eri suunnille kulkevat kumpikin, pikemmin löytääkseen kadonneet lehmät. He kiertelevät Mäntyvaaran seutuja, risteilevät metsissä ja korvissa, etsivät suot ja rämeet, jotta olisivatko lehmät sinne mihinkään mahtaneet upota. Mutta eipä näy niitä missään. Suon laidalla sattuvat isäntä ja Lauri yhtymään.
"Etkö ole löytänyt?" kysyy isäntä.
"En vielä", vastaa Lauri. "Suohon ne kyllä eivät ole uponneet; enpähän ole havainnut missään."
"Eivät mahtane suossa olla; en ole minäkään sattunut havaitsemaan missään."
"Mihinkään täältä nyt arvataan lähteä?"
"Metsäpaikoista saamme ruveta tarkkaan hakemaan. Siellä niitten löytyä pitää, ainakin raatoina, jos vaan mörkö ne on kaatanut, vaikka kyllä en ota uskoakseni, että metsän kuningas täällä liikkuilee, ennenkuin näen, mitä se on tehnyt. Mutta jos ne eivät löydy, niin kyllä ne ovat sitten kokonaan muille seuduille eksyneet."
Niin lähtevät hakiat taas metsää astumaan, eri tahoille kumpikin. He kulkevat kulkemistaan, tarkaten seutuja, ja joskus huutaa hoilauttavat, jotta eikö sattuisi mistään lehmän ääni vastaamaan. Kyllähän kuuluu usein karjan ammonta; mutta kun joku hakioista ehtii sen luoksi, on siitä yhä poissa Kellokas ja Haluna. Niin hakiat etsivät etsimistään, polkevat kanervikkoa ja katajia, samoavat yli kantojen ja kaatuneiden puiden, yli risujen ja mättäitten, tunkeutuvat tiheistä kuusikoistakin läpi.
Kun Lauri kulkiessaan on tullut siihen vahvaan kuusimetsään, joka on Mäntyvaarasta rantaan vievän tien vasemmalla puolella, huomaa hän muutamalla kuusen oksalla metson ja ampuu sen. Se putoaa paikalla kuolleena maahan. Mutta samassa kuuluu tiheiköstä matkan päästä outo ääni, äkkinäinen risahdus, niinkuin risuja siellä rasahtelisi. Heti kuuluu risahdus taas etempää, mutta sitten ei kuulu enää mitään, ja kaikki on taas hiljaista.
Lauri, joka äänen kuultuaan oli jäänyt vähän kummissaan seisomaan, ajatellen, että mikähän se mahtoi olla, ei kuitenkaan nyt, kun ei mitään ritinää taas kuulu, huoli asiasta sen enempää, ajattelee vaan, että mikä lie risahtanut, ja niin hän, metson otettuaan, jatkaa kulkuaan. Hän raivaa tiensä milloin tiheän kuusimetsän lävitse, milloin astuu hän männikkökangasta, katselee ja kuuntelee; vaan metsässä ei näy, ei kuulu mitään erityistä, joka herättäisi huomiota. Siellä täällä kuuluu vaan jonkun lintusen viserrys, ja joskus metso viereisestä puusta lentää lehahtaa ja kuustiainen aivan pyssymiehen silmäin edessä hypätä tupsahtaa puusta toiseen. Mutta kadonneet lehmät eivät vaan satu näkyviin. Palaviinsa asti jo metsää risteiltyään, kohtaa Lauri sattumalta isänsä, joka tulee vastaan toiselta suunnalta.
"Oletko löytänyt?" kysyy isäntä.
"Enpä ole", vastaa Lauri, hikeä otsaltaan pyhkien.
"Mistähän me nyt arvaamme hakea niitä lehmiä, kun ne eivät ala löytyä?"
"Ka en tiedä. Mikä mahtanee neuvoksi tulla! Mutta kun minä tässä rupean miettimään, niin johtuu mieleeni, että äsken kun tästä matkan päässä kuljeskelin tuolla kuusikossa vaaran alla —"
"Siinäkö, joka on vasemmalla puolen rantatietä?"
"Niin, siinä kun minä kuljeskelin, satuin näkemään metson ja ammuin sen. Mutta samalla kun pyssy pamahti, olin kuulevinani, että metsässä matkan päässä jotain rasahteli."
"Mikähän se oli?"
"Mikä lie ollut. Minä en perustanut siitä ritinästä mitään, se kun heti loppuikin. Mutta nyt minä ajattelen, että meidän pitäisi se seutu tarkkaan tutkia, jotta löytyisikö tuolta mitään."
"No, lähdetäänpä siis katsomaan!"
Niin lähtevät he molemmat tiheikköä kohti astumaan; ja kun tulevat sille paikalle, missä Lauri oli metson ampunut, niin Lauri näyttää suunnan, mistäpäin rasahdus oli kuulunut. Sille suunnalle he nyt menevät, eivätkä ole kauan kulkeneet, kun heidän sieramiinsa alkaa tuntua outo, paha haju. Sitä he lähenevät lähenemistään ja haju tuntuu yhä selvemmästi. Vihdoin he ehtivät paikalle, missä heille selviää, mikä hajun synnyttää. Sammalkummun keskeltä ammottaa suolia ja sisälmyksiä, joista se paha haju lähtee. Heti älyävät katsojat, että heidän edessään on lehmän raato, joka makaa sammalten peitossa ja ainoastaan vatsan kohdalta on paljas. Se on hyvin huolellisesti peitetty, niin että koko raadosta ei näy muuta paikkaa kuin avonainen vatsa. Helposti näkyy, että koko raato on alkuaan ollut sammalkummun sisällä kokonaan näkymättömissä, sillä seutu on kummun ympärillä paljas ja siitä on kiskottu sammalia ja turpeita, vieläpä vesojakin juurineen raadon peitoksi. Mutta sitten on taas vatsan kohdalta sammalia syrjään syydetty. Tosiasiaksi näkee nyt isäntä samoin kuin Laurikin, että siinä heidän edessään makaa toinen kateissa olleista lehmistä raatona, metsän kuninkaan kaatamana. Nyt käypi selville myös, mikä sen rasahduksen oli synnyttänyt, jonka Lauri oli kuullut. Karhu oli juuri silloin ollut raadon sisälmyksiä syömässä, mutta pyssyn laukauksen kuultuaan oli se säikähtänyt ja lähtenyt pakoon pötkimään, joutamatta kiireessään sammaleita paikoilleen panna, ja sen juostessa siis risut olivat rasahtaneet.
"No, nyt vältti!" lausuu pahoillaan isäntä, raatoa tutkien. "Enpä osannut uskoa, että mörkö näille maille tulisi. Ja nyt piti tulla tämmöinen tapaus, että metsä meiltä lehmän kaatoi! Tässähän on Kellokas."
"No, oli tämä tapausta!" päivittelee Laurikin. "Eipä tätä osattu aavistaa. Kyllä oli paha asia, että metsä paraan lehmän tappoi. Kellokas tässä on; kellokin on siellä jälillä vielä. Samalla lailla on tainnut Halunallekin käydä kuin tälle."
"Kyllä on mörkö senkin tappanut. Haetaanpa, eikö löydy raato täältä likeltä jostain!"
Pian saavat hakiat selvän, mistä karhu on kulkenut, ja vähän aikaa sen jälkiä seurattuaan tulevat paikalle, missä on samanlainen sammalkumpu kuin äsköinenkin ja siellä on kokonaan sammalten peitossa Haluna. Johan isäntä ja Lauri, nähtyään miten oli kellokkaalle käynyt, heti aavistivat että Halunalle oli tapahtunut samoin.
Mutta hakiat ovat nyt löytäneet haettavansa ja sen vuoksi he lähtevät kotia astumaan. Olisivathan ne kyllä olleet talaat tehtävät, yövahtuun varaksi; mutta nytpä on jo herennyt päivä kulua niin pitkälle, että niitä talaita tuskin olisi kerennytkään ennen pimeää valmiiksi saada. Sen vuoksi hakiat kiirehtivät kotia, pahaa uutista muillekin ilmoittamaan.
"Nyt ovat lehmät löydetyt", sanoo isäntä, kotia tultuaan.
"No, missä ne ovat?" kysyy emäntä.
"Ne ovat tuolla metsässä muutaman sadan sylen päässä täältä."
"No, miks'ette niitä kotia tuoneet?"
"Niitä ei tarvita enää kotia tuoda. Ne on metsä kaatanut."
"No, älähän!" säikähtyy emäntä. "Onko se tosi?"
"Puhutteko te nyt totta?" epäilee Tiina.
"Tosi se on", vakuuttaa Lauri. "Mörkö ne on tappanut."
"No, nyt välttää!" huudahtaa emäntä. "Molemmat lehmät, Kellokkaan jaHalunan."
"Kummankin", vastaa Lauri.
"No, jopa se nyt oli!" pahoilee Tiina.
"Kyllä oli tapausta!" huokaa Anni.
"Paraimmat lehmät menivät", suree emäntä, "paraimmat lypsäjät."
"Kyllä tuli iso vahinko!" päivittelee Tiina. "Ne lehmät ne vasta lypsivät."
"Iso vahinko tuli", myöntää emäntä. "Mutta kyllä tämä on outo asia. Ei ole tämmöinen asia meille vielä ennen tapahtunut koskaan."
"Eipä ole tapahtunut", sanoo isäntä. "Ei ole kuulunut metsää näillä seuduilla kymmeniin vuosiin, ei siitä asti, kun minun piennä poikana ollessani täällä mesikämmen kaadettiin."
"Minun aavistuksenipa toteen kävi", puuttuu keskusteluun Kaisu. "Kun olisi ollut karjalla paimen muassa, niin nyt olisi tämä vahinko jäänyt tapahtumatta."