Ylenkatsottu rakkauteni ei voinut enää muuta tehdä kuin puolustaa tuota liian rakasta syyllistä, ja minä syöksyin jonkinlaisen huumauksen tilassa siihen tehtävään.
— Ei, vakuutin minä, te ette voi tuomita Jamilea hankkimatta asiasta parempaa selkoa. Kuka todistaa teille, ettei hän ole joutunut väkisin viedyksi? Minkä nojalla voimme uskoa hänen asiaan suostuneen?
— Onhan hän poistunut huoneestaan, huomautti Butros.
— Eivätkö muhamettilaiset osaa noitua matkan päähän? Eikö heillä ole loitsulukuja? Eivätkö he ole yhteydessä demoonien kanssa?
— Ovat niinkin, myönsi pappi. Jamile on kenties riivattu.
— Kuten näette. Ennenkuin voitte tuomita hänet kuolemaan, teidän tulee häntä tutkia.
Vanhat viisaat hyväksyivät lausumani, heiluttivat päätään ja kohottivat katseensa kattoon:
— Tämä nuori mies on järkevä. Jamilea on tutkittava.
— Mutta eihän hän tule takaisin, tahtoi Butros väittää vastaan.
Šeikki, joka säilytti tuomarintoimensa koko arvokkuuden, vaikka asia siirtyi toistaiseksi, eikä näennäisestä sankaruudestaan huolimatta voinut suhtautua välinpitämättömästi tyttärensä kohtaloon, kääntyi Butrosin puoleen käytellen kaikkea isän ja tuomarin käskyvaltaa:
— Minä käsken sinua, Butros: mene ja hae sisaresi vihollistemme luota. Khalil Khuri on kumppaninasi tehtävässä, jonka nyt sinulle uskomme valtamme nojalla ja joka sinun on suoritettava meidän tyydytykseksemme. Neuvottelu on päättynyt ja tuomio siirretty toistaiseksi, kunnes Jamile täällä ollen vastaa kysymyksiimme ja saa lopullisen tuomionsa.
Niin olin asiaan puuttuen onnistunut siirtämään pakolaisen tuomitsemisen tuonnemmaksi. Mutta tehtäväkseni oli annettu lähteä hänen jälkeensä aina ryöstäjän asuinsijoille saakka.
— Kuinka voimmekaan päästä hänen jäljilleen? kysyin Butrosilta. Akkarin maa on suuri, siellä on lukuisia kyliä hajallaan vuoriston ja meren välimaalla.
— Tule, vastasi hän.
Hän vei minut talliin, missä osoitti raudikkotammaa, jota hyväili ja silitteli.
— Tämä on oleva oppaanamme, selitti hän
Minun olisi pitänyt johtaa retkikuntaa, jos olisin vaatinut itselleni sulhasen oikeuksia. Jamile oli minulle luvattu, hän kuului minulle oman suostumuksensa ja isän lupauksen nojalla. Mutta hän oli peruuttanut suostumuksensa. Se, mitä mielessäni liikkui, ei muuten jättänyt minulle johtamisen mahdollisuutta eikä kykyä. Se solvaus, jonka valapattoisuus oli kohdistanut heimooni, uskontooni ja minuun itseeni, ei ollut vieroittanut minua hänestä. Eikä siinä kyllin: minä tunsin hänessä saman rakkauden voiman, joka oli tehnyt minut alamaisekseen. Hänen rikollinen intohimonsa loi välillemme sen, mitä kihlauksemme ei ollut kyennyt aikaansaamaan: sielun ja ruumiin yhdyssiteen. Hän kaipasi kiihkeästi samoinkuin minä, hän antautui minun tavallani; mutta hänet oli vallannut eräs toinen samoinkuin hän itse vallitsi minun elämääni. Me olimme yhdenlaiset, ja minä menetin hänet. Minä en suinkaan vihannut häntä, minä ymmärsin hänet ja olin ainoa hänen ymmärtäjänsä. Kerrassaan kauhistuin ajatellessani hänen olevan suojatta sen rakkauden voiman vallassa, joka kiidättää meitä kuin virran vesi ruohonkortta. Kuinka hänen tulisikaan käymään vieraalla maalla, tuon tuntemattoman seurassa? Omar näet oli tuntematon hänelle samoinkuin minulle. Minä tahdoin lakkaamatta suojella häntä. Näin hänen jälleen suutelevan käsiäni ikäänkuin minusta turvaa hakien. Surkuttelin hänen rakkauttansa, koska rakastin itse.
Butros järjesti kiireesti lähtömme.
— Nouse sinä, isäni, harmaan tamman selkään. Se on Bšarren paras ratsu. Minä otan raudikkotamman, jonka he ovat meille jättäneet, ja kanssamme lähtee vain erikoinen palvelijani Elias.
— Mitä, huudahdin minä, vain Elias, ja heidän saattueeseensa kuuluu viisitoista tai kaksikymmentä miestä! Emmehän voi kolmen miehen väellä taistella heidän kanssaan.
Kumppanini silmäili minua ihmeissään:
— Kuka puhuu sinulle taistelemisesta?
— Pitäähän meidän tuoda takaisin Jamile.
— Me emme tuo häntä takaisin väkivalloin. Koko Akkarin maa on muhamettilaisten asuttama.
— He eivät ole vielä muhamettilaisella alueella. — He ovat liian kaukana edellämme.
— Mutta meidän ratsumme ovat nopeammat.
— Ontuvatko heidän hevosensa?
He olivat tosiaankin useiden tuntien etumatkan päässä. Minä viittasin suotta siihen, että matka joutui yöllä hitaammin. Päivänkoitto, joka on vielä elokuussa sangen varhainen, toimi valoa tuoden heidän rikoskumppaninansa. He olivat aikoja sitten saapuneet Edeniin ja sivuuttaneet sen ja olivat nyt hyvässä turvassa sen valitettavan riitaisuuden nojalla, joka hajoitti maroniittikyliä vihamiesten hyödyksi. Butros selitti minulle suunnitelmansa: meidän piti lähteä vain vakoilemaan löytääksemme Jamilen uuden tyyssijan ja olla aiheuttamatta minkäänlaista hälyytystä. Myöhemmin meidän oli määrä lähteä uudestaan matkaan: emme voineet toivoa saavamme nuorta tyttöä ryöstetyksi muuten kuin viekkauden avulla, ja se vaati valmistelua.
— Myöhemmin! toistin minä masentuneena.
Butros arvasi, kuinka kamalan tuskalliselta minusta täytyi tuntua tuon 'myöhemmin’, mutta hän suhtautui asiaan välinpitämättömästi.
— Rikos on jo tapahtunut, lausui hän.
Ei, rikos ei ollut vielä tapahtunut. Jamile pakeni ratsun selässä rakastajansa keralla; hän ei ollut vielä hänen omansa. Me voisimme vielä saavuttaa heidät matkalla, jos he pystyttäisivät telttansa yöksi ja naisen väsymystä peläten luopuisivat siitä ajatuksesta, että etäinen Akkar oli saavutettava kertaakaan levähtämättä. Jouduttamalla kulkuamme yllättäisimme heidät yölevollansa.
Samassa oli johtunut mieleeni tämä kauhea kuva: Jamile Omarin käsivarrella tarjoten valkean ruumiinsa uskottoman hyväiltäväksi. Tuo näky tuntui polttavana tulena omassa ruumiissani. Nyt muuttui rakkauteni vihaksi, joka toivotteli kärsimyksiä ja kuolemaa. Minä rukoilin Butrosia, ystävääni ja veljeäni, lähtemään kiireesti ja voimallisesti.
— Niin, lopetti hän puheensa tapansa mukaan johtaen asian päätökseen. —Voihan hänet ainakin surmata.
Sisar ei ollut enää hänen sisarensa; hän ajatteli kylmäverisesti sellaista ratkaisua, ja minä, mustasukkaisuuden vimman vallassa, en väittänyt vastaan. Hän keräsi nopeasti joukkokuntaansa kuuluvat nuoret miehet, joita tapasi johtaa metsästysretkillä ja kansallistanssissa. Mutta aikaa sentään kului, ja sillävälin vihollisemme pitensivät etumatkaansa, joten meillä oli yhä vähemmän toiveita saavuttaa heidät. Minä en voinut enää ajatella muuta kuin yöllistä retkeä. Sitäpaitsi olin joutuva koko kyläkunnan naurun esineeksi. ’Onnensa päivinä ihminen on kuin puu, jonka ympärillä väkijoukko pysyttelee sen kantaessa hedelmää; mutta kun sato on korjattu, joukkio sen hylkää jättäen sen yksinään kärsimään helteestä ja pölystä’. Morsiameni oli hylännyt minut ja paennut muhamettilaisen kanssa. Sellaista ei ollut vielä sattunut kenellekään, yksikään Bšarren tyttö ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen kolminkertaiseen petokseen, ja sama hylkäystuomio, väärämielinen kuten yleinen mielipide ainakin, oli meidän osanamme, hänen ja minun. Minä havaitsin, ettei tuosta aiheutunut minulle mitään katkeruutta, vaan että kenties tunsin salaista nautintoakin huomatessani siten läheneväni Jamileä, vaikkapa vain toisten ihmisten ylenkatseen nojalla.
Me lähdimme pitäen suurta sotaista hälinää, ikäänkuin olisimme olleet menossa ristiretkelle. Mutta minä tiesin, että meidän keskuudessamme lähtöhälinä on aina melkoinen.
Butros ratsasti joukon etunenässä raudikkotammalla, jota Omar oli nimittänyt Selmaksi. Minä ratsastin hänen jäljessään ja kehoitin alinomaa häntä jouduttamaan kulkua. Hevosemme olivat nopeammat, ja meidän täytyi yhä useammin hiljentää vauhtia odottaaksemme tovereitamme. Minua alkoi kaduttaa, että olimme vedonneet heidän avunantoonsa. Eikö olisi ollut parempi lähteä vain Butrosin keralla ja tarpeen tullen ampua ryöstäjiä etäältä?
Minä en enää välittänyt elämästä, ja Butros kykeni varmaan suoriutumaan pahimmastakin paikasta. Šeikki Rašid-el-Hame oli määrännyt, ettemme saaneet joutua käsikähmään muhamettilaisella alueella, mutta enkö voinut luottaa siihen, että väkivaltainen Butros tulisi rikkomaan tuon määräyksen?
* * * * *
Kornet-es-Saudan huipulta, jonne olemme saapuneet, näette koko sen seudun, jonka halki kuljimme takaa-ajoretkellämme. Kääntäkää katseenne merestä, joka Tripolin luona alkaa kaartua sisäänpäin painuen pehmeästi Akkarin lahden avoimeen syliin. Nouskaa sitä reunustavilta hedelmällisiltä tasangoilta pengerminä kohoaville kukkuloille. Niiden ja Libanonin välillä näette koleisia, lattealakisia kunnaita, jotka ympäröivät verrattain avaroita ja hyvinviljeltyjä laaksoja tai kapeita rotkoja, joiden pohjalla kiemurtelee virtaavia vesiä. Katsokaa, kuinka värit vaihtuvat: toisinaan on näkyvissä punaisia kallioita, toisinaan viheriäisiä keitaita. Katseenne etsii turhaan kyliä; ne piiloutuvat notkoihin tuulen suojaan tai sulautuvat harmaille värituntuineen erottamattomasti ympäristöönsä…
* * * * *
Lähdettäessä Edenistä, joka on Bšarren kanssa kilpaileva kauppala ja tavallaan vuoriston pääkaupunki, Butrosin raudikko lähti kulkemaan kapeata tietä läpi kuusi- ja seetrimetsän. Seetrit eivät kumminkaan olleet meidän seetreihimme verrattavat.
— Hevosilla ei ole vainua, huomautin minä kumppanilleni. On mieletöntä luottaa tuon eläimen vaistoon.
— Se ei meitä petä. Se noudattaa täsmälleen samaa tietä kuin tulomatkalla. Me suuntaudumme kohti Siriä.
Sir on suuri arabialainen kylä Libanonissa, erään korkean kalliojyrkänteen juurella. Se on rakennettu niiden könkäiden kynnykselle, joita muodostaa kuohuvana suihkuna syöksyvä vuorivirta. Meidän saapuessamme naiset, jotka olivat ulkona vettä ammentamassa tai lapsia kaitsemassa, pakenivat nopeasti asumusten sisäsuojiin. Asumukset muistuttivat kivikuutioita, ja niissä oli yksi ainoa aukko. Ne ovat köyhempiä kuin meidän puolessamme; niillä seuduilla vallitsee suurempi ero maataomistavan herran ja fellahin välillä. Miespuoliset asujaimet sitävastoin kokoontuivat ikäänkuin olisivat saaneet ennakolta tiedon tulostamme ja katselivat meitä hellittämättä, julkeasti, melkeinpä uhkaavastikin. Levottomat seuralaisemme vaativat pysähtymään, ja me noudatimme heidän vaatimustaan hieman kauempana, syrjäisessä paikassa. He pyysivät meitä selittämään, millaiseksi ajattelimme seikkailun muodostuvan. He olivat lähteneet iloisin mielin, ikäänkuin huviretkelle tai metsästämään, mutta havaitsivat nyt yhtäkkiä retken vaarallisuuden. Kuten useinkin on meikäläisten laita, he siirtyivät kerkeästi innostuksesta pelon valtaan ja kuvailivat pitkin puhein meille sitä varomattomuutta, johon tekisimme itsemme syypäiksi, jos tunkeutuisimme kauemmaksi vihollisen alueelle.
— Te unohdatte sukuani kohdanneen solvauksen, huomautti Butros närkästyneenä.
— Se on yksityisluontoinen solvaus, vastasivat toiset. Se edellyttää ainoastaan yksityistä kostoa.
— Niin, sillä tavalla te taistelitte druuseja vastaan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen aikana. Esi-isänne olivat urhoollisemmat.
— Me emme tietäneet, että oli poistuttava maroniittien alueelta, huomauttivat he olematta suinkaan aivan väärässä. Sota on sotaa, ja me emme ole sotakannalla muhamettilaisten kanssa.
— Hyvä, virkkoi Butros halveksivasti. Palatkaa paimentamaan lampaitanne ja vuohianne. Teille ei kannata antaa käteen pyssyä. Minä en teistä huoli; korjautukaa tiehenne!
Hän oli väärässä. Hän rikkoi isänsä määräykset ja oli saattaa vaaraan pienen joukkonsa hengen, vieläpä kenties maroniittikansan rauhan ja tulevaisuuden. Niinmuodoin hän osoitti nuoruuden olevan esteenä toimittaessa johtajana. Hänen tärkeimpiin ominaisuuksiinsa kuuluivat kuitenkin päättäväisyyden ja rohkeuden ohella asioiden selvä oivaltaminen ja pettämätön arvostelukyky. Hän havaitsi erehdyksensä, ja kun kumppanimme, epäröityään, oliko noudatettava jalomielisyyttä vai viisautta, lähtivät paluumatkalle, hän joudutti tammansa laukkaan saavuttaakseen heidät. Myöhemmin sain kuulla hänen voittaneen heidät puolelleen muutamilla ylevämielisillä sanoilla, siinä määrin, että he olivat tarjoutuneet seuraamaan meitä perille asti ja antautumaan kaikkiin meitä uhkaaviin vaaroihin. Mutta hän ei siihen suostunut. Myöhemmin he osoittivat hänelle useissa tapauksissa luottamustaan ja antaumustaan. Sillä tavoin voi mies meidän vuorillamme luoda kiihkomieltä. Butros olisi ollut Libanonissa tärkeällä sijalla, jos olisi sinne jäänyt. Hän oli toisenlainen sissi kuin Josef Karam.
Me jatkoimme takaa-ajoamme, vain uskollinen Elias seuralaisenamme, noudatellen vuoripuroa, joka syöksyy aivan pian, Btermesin kylän tienoilla, Nahrel-Barediin, erääseen Akkarin seudun jokeen. Mieltäni kalvavasta tuskasta huolimatta tunsin hämmästystä huomatessani ne vastakkaiset vaikutelmat, joita tarjosivat louhikkoiset, valtavina kohoavat vuorenseinämät, tammien vakaantumma lehvistö ja helakasti hymyilevät laakeriruusulehdot. Tuskani kuitenkin siitä vain kiihtyi. Jamile oli kulkenut ennen minua tämän kauneuden keskitse, Jamile, jota Omar opasti isäntänä esitellen hänelle maatansa. Omar oli kenties taittanut hänelle laakeriruusun oksia koristaakseen niillä hänen satulaansa ja ilahduttaakseen häntä; olin näet huomannut revittyjä pensaita.
Me painuimme syvään kuiluun, jonka nimenä on Uadi Gehannem. Tämä nimi merkitsee 'Helvetin laaksoa'. Virtaava vesi syöksyy siinä uomaa ahdistavia kallioita vasten muodostaen rajuja tai haikeasti huokailevia putouksia. Mutta rinteitä varjostavat kauniit puut, varsinkin plataanit, ja läheisillä kukkuloilla kasvaa raudustammia ja mäntyjä. Meidät yllätti ilta tässä rotkossa, eräs niitä kauniita elokuun iltoja, jotka laskeutuvat liian nopeasti janoavan maan yli ja sytyttävät sammuessaan taivaan rusohohteluun. Illan hohde heijastui melkein verenvärisenä vuoripuron kapeaan kalvoon.
— Ratsumme ovat väsyneet, virkkoi minulle Butros, varsinkin Eliaan.
— Ei, sanoin minä pyytäen. Ne voivat vielä liikkua eteenpäin. Huomenna on liian myöhäistä.
— Kohta emme enää näe tietä.
— Raudikko ohjaa meidät oikeaan. Sinun tarvitsee vain jättää ohjas valtoimeksi.
— Olkoon menneeksi.
Butros ei tahtonut vastustella minua. Hän puolestaan olisi pitänyt parempana vähempää varomattomuutta ja suurempaa neuvokkuutta. Mutta rohkeammat suunnitelmat herättivät hänessä mielenkiintoa.
Olimme jo aikaisemmin huomanneet metsän aukeaman, missä edellinen karavaani oli ilmeisesti nauttinut ateriansa ja lyhyen levon. Tallattu nurmi, rypäletertut, luut ja muut ruoan jätteet osoittivat sitä aivan eittämättömästi. Selma johti meitä pitkin oikeata jälkeä niinkuin metsäkoira ajaa jänistä tai gasellia. Muisti korvasi puuttuvan vainun. Aivan pian olimme hämärän ja yksinäisyyden peitossa. Juoksevan veden humu kykeni tuskin häiritsemään hiljaisuutta: se oli niin yksitoikkoinen, ettemme vähän ajan kuluttua sitä juuri enää kuulleetkaan. Hevosen kavion kolahtaminen kiveen herätti paljoa enemmän huomiotamme. Päittemme päällä, ylen korkealla, välkkyivät tähdet. Kapeneva kuunsirppi ei ollut vielä ilmaantunut näkyviin. Niin me etenimme pimeässä, vieraaseen maahan häipyneinä. Minä tunsin kuitenkin syvää nautintoa saadessani kulkea Jamilen jäljessä, lähestyä häntä jokaisella ratsuni askelella. Kärsimykseenkin sisältynee oma hurmionsa: se liittää meidät rakastettuun olentoon, ei ruumiillisesti, vaan sen nojalla, mikä on salaisinta ja syvintä tuntemiskyvyssämme. Nautinnon ja kärsimyksen lähteet joutuvat siten nuoruudessa yhtymään toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden iällä onnettomuudet ovat muovattavissa laulun muotoon. ’Jamile, missä oletkaan nyt? Minkätähden et ole jäänyt sisartesi luo siihen taloon, jossa suihkulähde suloisesti helisee? Saanko vielä kerran nähdä sinun vaaleat hiuksesi — hiuksesi, jotka varmaan ovat yön kastehelmien kostuttamat — silmäsi, jotka ovat siniset kuin tyynenä päilyvä meri, kullanhohtoiset poskesi, kaulasi, joka on kuin norsunluinen torni, ja niskasi ja käsivartesi lumen, jonka havaitseminen sai minut vapisemaan? Eikö kauneutesi kuulukaan enää minulle? Eikö kauneutesi kuulukaan enää sinulle? Jamile, minä lähestyn sinua pimeässä. Etkö kuule minua, Jamile?…’
Me kuljimme seudun halki, joka näytti asumattomalta. Pitkin väliajoin kuuluva koirain haukunta antoi kuitenkin tietoa meidän läsnäolostamme. Ne saattoivat olla kulkukoiria. Sitten tuli avuksemme kuunsirppi näyttäen meille kunnaan juurelle kasautuneen kylän. Raudikko pysähtyi neliskulmaisen talon valkean julkisivun eteen. Me olimme perillä. Minua erottivat Jamilestä vain nuo seinämuurit. Butros oli jo tottunein silmin perehtymässä paikallisuuksiin voidakseen ne toiste tuntea, kun Selma suureksi ihmeeksemme alkoi jälleen liikkua ja lähti nousemaan rinnettä ylös. Rinteen puolitiessä se jälleen pysähtyi ja hirnahti iloisesti. Hirnahdukseen kuului kohta vastaus. Me olimme suuren kesähuvilan edustalla. Sen parvekkeet olivat laakson puolella, ja niiltä näkyivät linnunlauluiset lehdot ja leikkivät, virtaavat vedet.
— Kumpi on oikea? kysyin minä Butrosilta aivan hiljaa.
— Tämä. Toiseen on Omar-bei-el-Hussein varmaan jättänyt Jamilen. Se merkitsee, että hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan oman uskontonsa menoja noudattaen.
Minä join tuon selityksen, ja polttavat huuleni virkistyivät siitä kuin jäätelöjuomasta. Jamile oli siis koskematon. Me emme olleet saapuneet liian myöhään. Voimme hänet vielä vapauttaa. Hän ei laskeutunut vielä uskottoman vuoteeseen. Omarin osoittama kunnioitus soi meille aikaa.
— Kuinka voit sen tietää? kysyin minä ahnaasti.
— Otaksun niin. Selma ei olisi pysähtynyt ensimmäisen asumuksen luo, ellei Tadmor, toinen tamma, olisi jättänyt sinne taakkaansa. Jamile on varmaan ratsastanut Tadmorilla ja bei valkoisella tammalla.
Hän vastasi niin vakuuttavasti, ettei mikään epäily ollut mahdollinen. Emme kuitenkaan voineet jäädä pitkäksi ajaksi tuon uinuvan puiston edustalle. Läsnäolomme voitiin havaita. Sitä ilmaisi kuutamo ja hevostemme kuopivat kaviot. Butros kysyi hiljaisin äänin palvelijaltaan:
— Oletko käynyt jo aikaisemmin Akkarin maassa, Elias?
— Olen.
— Missä olemme nyt? Tiedätkö?
— Btermesistä lähdettyämme sivuutimme oikealle puolellemme jääneen kylän, missä koirat haukkuivat. Se on Hauara. Tämän kylän täytyy olla vuoriston Šrar. Tuossa on virta.
— Kuinka paljon asukkaita?
— En oikein muista. Kenties kolmesataa.
— Kaikki muhamettilaisia?
— Oli muutamia maroniitteja. Malttakaahan. Minä asustin kylän laidassa, erään kristityn vanhuksen luona, jonka nimi oli Jusef Abbud.
— Lähde häntä etsimään. Me seuraamme sinua.
Hän lähti kulkemaan etunenässä. Selma poistui hieman vastahakoisesti paikasta, johon oli pysähtynyt päätänsä pudistellen ja ilmaisten kärsimättömyyttään: se haistoi tallinsa eikä tahtonut mielellään lähteä pois sen luota. Mutta Butros osasi kesyttää eläimiä samoinkuin ihmisiäkin. Elias kolkutti kylän rakennusryhmän ulkopuolella sijaitsevan mökin rappeutunutta ovea saamatta minkäänlaista vastausta.
— Vanhuksesi on kuollut, päätti jo Butros, kun ovi samalla varoen raottui.
— Jumala teitä varjelkoon! riensi Elias sanomaan osoittaakseen, että olimme saman uskon tunnustajia.
Ovi avautui nyt kokonaan. Vanha fellah asui yksinään. Hänen lapsensa olivat verilöylyjen jälkeen muuttaneet Amerikkaan; hän itse oli korkean ikänsä vuoksi kieltäytynyt vaihtamasta olosijaansa. Vieraanvaraisuuden lakeja noudattaen hän tarjosi käytettäväksemme asumuksensa, joka oli pieni ja likainen, ja meillä ei ollut valinnan varaa. Me sijoitimme hevosemme ahtaaseen ja melkein ränsistyneeseen talliin ja laskeuduimme matoillemme havaittuamme mahdottomaksi yön aikana hyökätä taloon, jossa lepäsi Jamile — Jamile yksin, mutta vanhojen muurien, lujien lukkojen ja asestettujen vartijoiden suojassa.
Seuraavana aamuna Jusef Abbud, vanhus, selitti meille asioita. Suuri hedelmä- ja puutarhojen ympäröimä huvila kuului Omar-bei-el-Husseinille, joka omisti koko kylän ja paikkakunnan, mutta vietti siellä ainoastaan kevään ja kesän. Syksyn tultua hän aina laskeutui vuoristosta asuakseen Tripolissa sijaitsevassa palatsissaan. Vanhus ylisti Omariansa siinä määrin, että se minua loukkasi: hän oli kaikkein herttaisin herra, suuri haukkajahdin harrastaja, antelias ja isoinen, kohteli hyväntahtoisesti talonpoikiaan ja suvaitsevasti kristittyjä. Šrarissa hänestä pitivät kaikki, maroniititkin, ja koko Akkarin maassa mainittiin hänen hevosiaan, varuksiaan, vaatteitaan ja hienoa käytöstään. Yksi ainoa seikka riitti häntä luonnehtimaan: metsästysretkellä ollessaan hän ohjasi hevosensa syrjään säästääkseen talonpoikien viljelyksiä.
— Kuinka paljon hänellä on naisia haaremissaan? kysyi Butros karusti.
— Yksi ainoa, jonka hän on äskettäin hylännyt, uskontonsa suoman oikeuden mukaisesti.
— Äskettäin?
— Muutamia päiviä sitten. Hän on lähettänyt Jasminen Tripoliin, mutta on sitä ennen maksanut hänen myötäjäisensä kaksin kerroin antamalla hänelle jalokiviä, silkkikankaita ja mattoja. Hän on jalomielinen ruhtinas.
— Sama jalomielinen ruhtinas on ryöstänyt sisareni Jamilen.
Ryöstö ei varmaankaan olisi herättänyt vanhuksen mielenkiintoa, ellei olisi tullut kysymykseen uskonto.
— Onko hän vienyt hänet väkisin, tehdäkseen hänet orjattarekseen, kysyi ukko.
— Suosiosta tai väkisin, mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. ŠeikkiRašid-el-Hamen tyttärestä ei ole jalkavaimoksi.
Butros kertoi, kuinka olimme ensin pysähtyneet valkoisen rakennuksen luo ja millaisia johtopäätöksiä oli sen nojalla tehty. Ne olivat olleet oikeat päättäen niistä selityksistä, joita nyt aiheuttivat.
— Se on Mohammed-bei-el-Jasinin asumus. Mohammed on kunnianarvoisa, viisas vanhus ja Omarin setä. Eräs hänen vaimoistaan, Abla, on ollut äitinä Omarille, joka on jo pienenä menettänyt vanhempansa. Jos Omar on jättänyt sisarenne äitinsä Ablan luo, on tosiaankin luultavaa, että hän aikoo ottaa hänet puolisokseen. Mutta siinä tapauksessa sisarenne on suostuvainen.
— Me tiedämme sen, päätti Butros. Kuinka paljon maroniitteja on täälläŠrarissa?
— Suunnilleen kaksikymmentä, ja me elämme sovussa muhamettilaisten kanssa, joita on lähes kolmesataa.
— Toisin sanoen emme voi luottaa kenenkään apuun?
— Ette. Mutta olette minun vieraitani.
Hän oli suojeleva meitä niin kauan kuin viivyimme hänen luonansa. Poistuttuamme hän ei enää voisi tapahtumista vastata. Hän kehoitti meitä pysyttelemään piilossa ja lupasi lähteä kuulustelemaan uutisia, ja me suostuimme ehdotukseen. Omar-bei-el-Husseinin naimisiinmenon täytyi herättää kyläkunnassa suurta huomiota. Asian yhteydessä tultaisiin panemaan toimeen juhlia. Kenties kävisi mahdolliseksi ryöstää Jamile kansanhuvien hälinässä.
Ukko lähti ulkosalla sijaitsevalle kauppapaikalle jalkaansa viistättäen ja palasi muutaman tunnin kuluttua tuoden mukanaan hedelmiä, vihanneksia ja lampaanneljänneksen. Sitäpaitsi hänellä oli mukanaan täsmällisiä tietoja. Torilla ei tosiaankaan puhuttu mistään muusta kuin edellisenä iltana ratsain Šrariin tuodusta muukalaisnaisesta, joka oli kallisarvoisena olentona sijoitettu kunnianarvoisen Mohammedin haaremiin vanhan ja uskollisen Ablan huostaan. Eräs fellah väitti nähneensä hänen kasvonsa tulisoihdun valossa, kun hänet oli otettu vastaan talon ovella. Huomatessaan olevansa katseiden esineenä hän oli tarttunut Omarin keffijeen ja hunnuttanut kasvonsa arabialaisten naisten tavoin. Hän oli ollut kaunis kuin yön kuutamo.
Huntua koskeva seikka minua kovin hämmästytti. Se osoitti liiankin selvästi, että Jamile oli rakkautensa vuoksi luopunut uskostaan. Hän oli luopunut vapaudestaan saada lähteä ulkosalle kasvot ja hiukset paljaina. Ja minua vapisutti, kun ajattelin, että kenties kohtaisin hänet voimatta häntä tuntea. Butros piti silmällä käytännöllisempää tarkoitusperää ja tiedusteli, kuinka naimisiinmeno tapahtui muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen.
— Kaikesta on huoli pidetty, kertoi ukko. Kadin määräämä ulema lukee tällä hetkellä rukouksia Mohammedin asumuksessa. Hänen riittävästi huudettuaan avuksi Allahia molempien perheiden jäsenet saapuvat hänen eteensä käsi kädessä ja vakuuttavat kihlautuneiden tahtovan mennä naimisiin ja myötäjäissumman olevan hyväksytyn.
— Molempien perheiden? kysyi Butros ankaran kiukun vallassa. Eihän täällä ole ketään muuta sisareni suvun edustajaa kuin minä.
— Mohammed-bei-el-Jasin suostuu olemaan hänen isänään.
— Minä surmaan hänet.
Jusef Abbud heittäytyi sanaakaan vastaamatta ystävänsä eteen ja alkoi huokailla ja valittaa.
— Mitä huudat? Nouse!
— Minä itken itseäni ja täkäläisiä maroniitteja, jotka joutuvat kaikki surmatuiksi. Huomaan, että olette tulleet tänne meidän tuhoksemme.
— Minä olen vain omilla asioillani. Nouse. Minä säästän Mohammedin teidän tähtenne. Minulle kuuluu toinen uhri. Jatka selityksiäsi!
Ukko, joka ei paljoakaan rauhoittunut, yritti jatkaa kertomustaan:
— Vanhempien antaman selityksen jälkeen avioliiton solmimista koskeva asiakirja allekirjoitetaan kokouksen kestäessä ja lähetetään kadille luetteloonmerkitsemistä varten.
— Entä sitten?
— Sitten? Sitten tulee epäilemättä toimeenpantavaksi juhla tansseineen ja lauluineen. Torilla olivat parhaat palat jo tilatut, ja minä näin liikkeellä soittoniekkoja. Omar tekee hyvin, minkä tekee; hän ei pidä väliä kustannuksista.
— Mutta, jatkoi Butros kyselyään, eikö kihlautuneita itseään kutsuta naittamistilaisuuteen?
— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.
— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.
— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa, huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.
Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:
— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?
— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden, että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.
Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:
— Tänä iltana, auringon laskiessa.
* * * * *
Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota. Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa, piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.
Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä, ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti, uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän, uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.
Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu, jota hänen pyövelinsä odottivat.
Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana, laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva, sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä. Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana, aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen raivon kyynelet.
Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen kätensä käsivarrellani.
— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.
Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan. Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet häähuoneeseen.
Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa, päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä, jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat, nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.
Butros oli ymmärtänyt epäröintini.
— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt arabialaisiin tapoihin ja menoihin.
Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme, ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme oli ruhtinaallinen.
Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua, etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.
Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.
— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.
Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta. Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio. Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle, niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa, hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.
Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi. Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu, ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut, varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili. Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni. Ja tuo asento sanoi:
— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?…
Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:
— Minkätähden et ampunut?
En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:
— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.
Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.
— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä. Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.
Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai Jamile ei ollut maininnut mitään.
Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra, riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut hänen rakkautensa veroinen.
Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas, mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan, purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen mielenliikutuksensa purkautui moitteina:
— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi? Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa, jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän kostamisen!
Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.
Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään, hän sai minut vaikenemaan:
— Sinä tahdoit saada hänet elävänä, isä.
— Koska hän on syyllinen, näkisin hänet mieluummin kuolleena.
Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti edelleen Butrosia:
— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.
— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa…
— Tripolissa?
— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven.Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat…
— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.
Minä uskalsin ehdottaa:
— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan sinulle Omarin veren.
— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene puhdistamaan.'
Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin käsky sai aikaan hiljaisuuden.
Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin jaJamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.
— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on sovitettava täällä.
— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet takaisin?
— Tripolissa.
— Milloin lähdemme?
— Se on minun asiani.
* * * * *
Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena. Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi, jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian. Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa. Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä. Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni, etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa, jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.
Eräänä aamuna Butros saapui luokseni:
— Hän on ollut Tripolissa jo kuukauden.
Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se sai mieleni kuohuksiin.
— Kuinka sen tiedät?
— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.
— Tripolissa on kolme kaupunkia. Kuinka löydämme hänen asumuksensa?
— Meillä on opas.
— Opas hälyttää.
— Meidän oppaamme ei puhu.
Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen, vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään merkitsevän.
— Milloin lähdemme, Butros?
Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut kerrassaan järkytti:
— Kun äitini on kuollut.
— Eihän hän ole sairas.
— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?
Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden, ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen riutumiseensa.
* * * * *
Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen, matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros silitteli raudikkonsa harjaa:
— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.
— Šrariin, mutta entä sitten?
— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaanTripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?
— Epäilemättä.
— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.
Hän päätti puheensa sananlaskuun:
— ’Ei pidä antaa lainaksi pyssyänsä, ei hevostansa eikä vaimoansa.’
* * * * *
Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty- ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät, laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa, kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät, huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan. ’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros, joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan. Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää. Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan: jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen, vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.
Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä ja taluttivat koiria.
Kiihkoansa värähtelevä Butros osoitti heitä ja virkkoi:
— Haukkajahti.
Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.
Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa, joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa. Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä töyhtökoristeeksi.
Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä Tripolista vuoristoon.
Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen. Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana, ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.
Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran, saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja.
— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.
Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa. Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja, joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan? Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.
— Ihmisiä saapuu pitkien matkojen takaa ihailemaan Omarin kukkapenkereitä.
Minä havaitsin heti itsessäni kiihkeän kiintymyksen puutarhataiteeseen.
— Mitä joutavia! virkkoi Butros. Eikö se ole pelkkää ajan hukkaamista?Ja eikö läsnäolomme tule tunnetuksi?
Mutta hän arvasi kiihkeästä ilmeestäni, että sellainen käynti edistäisi vihaani, ja kävi minua kannattamaan.
— Hyvä, myönsi ukko ymmärtäen, että meidän ollessamme yhtä mieltä oli turhaa vastustella.
* * * * *
Omar-bei-el-Hussein oli kyläkunnan maiden omistaja. Hänen asumuksensa oli hänen arvoansa vastaava. Siihen kuuluvat tasakattoiset valkoiset rakennukset kohosivat laakson yläpuolelle ja vallitsivat ojanteen ja puurivin huonosti sulkemaa puutarhaa, missä puuryhmät ja pyöreät kukkalavat olivat taitavasti järjestetyt silmien iloksi. Hopeapoppelit, kypressit ja plataanit suojasivat ja varjostivat hänen kaunista ja salaperäistä tyyssijaansa. Vesialtaiden äärillä kukkivat ruusut, kalpeat asfodelit, liljat ja malvanväriset kurjenpolvet, punaiset ibiskuskukat ja Persian sireenit kasvoivat seinäin vierillä tai koristivat lehtimajoja. Siellä minua päihdyttivät heräävän kevään tuhlaten jakamat tuoksut solisevien suihkulähteiden musiikin yksitoikkoisesti helistessä korviini. Murheellinen mieleni teki tämän päihtymyksen sitäkin ahdistavammaksi. Minä olin löytänyt Jamilen kadonneet jäljet. Hän oli hengitellyt näiden ruusujen tuoksua, oli kumartunut yli vedenkalvon, ja minä en tietänyt, olivatko altaat kuvastelleet hänen kasvojaan hunnutettuina, vai oliko niissä näkynyt hänen silmiensä, poskiensa ja purppuraista nauhaa muistuttavan suumalonsa salaamatonta kauneutta. Kuinka oikeassa olinkaan pyrkiessäni tälle tuskalliselle pyhiinvaellusretkelle! Se ärsytti hermojani ja voitti kaikki odotukseni. Eikö tuska ollutkin ainoa tapa, jolla voin päästä osalliseksi rakkauden kamalaan nautintoon?
Jusef Abbud oli jättänyt minut ylimmän puutarhurin huostaan esitellen minut harrastelijana ja tuntijana. Taitavin ylistyksin minun onnistui voittaa puolelleni tuo mies, ja minä käytin seikkaa hyväkseni esittääkseni hänelle kysymyksiä. Haaremin naiset tulivat varmaan ilman viiletessä puutarhan käytäville käyskelemään?
— Naiset? vastattiin minulle säälivästi hymyillen. Täällä on yksi ainoa valtiatar.
— Eikö Omar-bei-el-Hussein ole kyllin rikas voidakseen suoda itselleen useampien vaimojen ylellisyyden?
— Meidän herramme ei tahdo kuin yhden ainoan. Valtiattaremme on kristitty, jonka hän on tuonut kaukaisesta maasta ja käännyttänyt.
— Tiedätkö hänen nimensä?
— Tiedän kyllä: hänen nimensä on Kauneus.
— Kauneus? uskalsin minä toistaa. Kuka on hänet nähnyt?
— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä. Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä. Kerrotaan… niin, minä en tietenkään siellä ollut.
Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua kidutti, kysyin vielä:
— Eikö hän milloinkaan käyskellyt näissä puutarhoissa?
— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä. Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen kanssaan.
Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan. Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:
— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska oli innokas haukkametsästäjä.
— Hän oli jättänyt metsästämisen.
— Hän totutti mielellään hevosia.
— Hän ei noussut enää hevosen selkään.
— Hän halusi liikkua vieraissa seuduissa, nähdä kaupunkeja, elossa olevia kuten Damaskus tai kuolleita kuten Palmyra, ja painui aina erämaahan saakka.
— Hänellä ei ollut enää halua sellaiseen.
— Ei ollut halua! Kukapa ihminen onkaan vailla halua?
— Hän.
— Mitä hän siis täällä toimitteli?
— Hän rakasti. Hänen halunansa oli Jamile. Hän oli Jamilen haluna. Mitä merkitseekään maailma, kun ihminen rakastaa? Ja me, puutarhurit ja palatsin palvelijat ja vainioilla työskentelevät talonpojat, rakastamme heitä, koska he rakastavat toisiaan.
Raivo ja mustasukkaisuus saivat minut huudahtamaan:
— Mitä merkitsee meille toisten onni?
— Se on onnea sekin. Noudata neuvoani, nuori mies ja nauti toisten onnesta; se on meidän omaa onneamme varmempi.
Olin saanut tietää riittävän paljon; haavastani vuotivat jälleen runsaat veret. Minulla ei ollut sellaisen rakkauden rinnalle asetettavaksi muuta kuin oma tuskani. Niinpä tahdoinkin saada tuskani tuota rakkautta suuremmaksi.
Puutarhurin aljettua puhua jälleen oman ammattinsa asioista ja selittäessä minulle erään erikoisen ruusulajin leikkaamista Butros valitteli vierailumme pitkittymistä ja tuli luokseni kehoittaen minua poistumaan. Hän huomautti, kuinka varomatonta olisi viipyä kauemmin vihollisemme puistossa, koska hän saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla käynnistämme. Mutta minä pidin puoleni.
Oli jo niin myöhä, ettei voinut ajatella sinä päivänä saapuvansaTripoliin; oli niinmuodoin parempi odottaa huomiseen.
— Sinä myrkytät itsesi, sanoi Butros. Nämä kukat ovat sinulle mädäntyneet.
— Minä myrkytän niillä aseeni.
— Olkoon niin.
Tietoni olivat täydelliset. Puutarhurien taide ei tarjonnut minulle enää mitään opittavaa. Minä kiitin ylipuutarhuria, joka oli perehdyttänyt minut kaikkiin hienouksiin, ja me palasimme, Butros ja minä, Butros tyytymättömänä mutisten ja minä mieli raadeltuna, Jusef Abbudin köyhään majaan. Me ilmoitimme päätöksemme ukolle, joka kykeni vain puolittain salaamaan pettymystään. Me korvasimme hänelle kauniisti puhumalla ja rahaa antamalla vieraanvaraisuuden, johon olimme hänet pakottaneet: sanat vaikuttivat häneen, ja hän ei näyttänyt havaitsevan turkkilaisia hopeakolikoita, joita jätimme eri paikkoihin huoneessa, epäilemättä huolimattomuudesta, ja jotka yhtäkkiä hävisivät meidän tarvitsematta enempää asiaan puuttua. Hän oli hienotunteinen siinä määrin, ettei huolinut meitä edes kiittää. Mutta tavallista runsaampi illallinen osoitti meille, että hän oli tyytyväinen.
* * * * *
Yön tultua jätin Butrosin virittämään satimia ketuille ukon hyväksi, joka joutui haltioihinsa sellaisesta oveluudesta ja kerskaili jo koskemattomasta kanatarhastansa, ja lähdin ulos.
Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin. Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin, haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?
Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla. Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat, mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile, joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile, joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi, sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.
Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä, eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa, yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä, patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:
— Jamile! Jamile!
Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa, satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan. Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin. Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen, toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden, kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja koko maa lauloivat vain Jamilea…
Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne on jo niin ihmeellinen?…