Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.
Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi, meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen silmiä.
Virran suulla jouduimme valtatielle, joka noudattelee rannikkoa aina Tripolin välittömään läheisyyteen saakka. Butros viittasi minulle, että vaikeutemme nyt alkoivat. Hän hyväili kädellään Selmaa, joka heristi korviaan, ikäänkuin olisi hyvinkin käsittänyt tehtävänsä tärkeyden. Raudikko valitsi satamakaupungin el Minan ja ylinnä sijaitsevan Kubben välillä sen tien, joka johtaa vanhaan kaupunkiin, kulki siltaa, joka vie yli Kadišan, seetristömme juurelta lähtevän pyhän joen, kulki koreiden ja vilkasliikkeisten myymälöiden reunustamaa valtakatua ja kääntyi pienelle sivukadulle, joka sekin oli täynnä kauppiaita. Meidän tullessamme heidän täytyi koota mattonsa, kankaansa, punaisesta nahasta tehdyt turkkilaistohvelinsa ihan hevostemme kavioiden alta. Vihdoin pysähtyi raudikko erään holvin syvennyksessä olevan oven eteen, jonka vieressä sijaitsevasta suihkulähteestä se sammutti janonsa, ikäänkuin olisi tottunut aina niin tekemään.
— Hyvä, virkkoi Butros. Olemme perillä.
Mutta me emme voineet jättää matkaamme kesken herättämättä huomiota. Täytyi keksiä jokin tekosyy tulomme selitykseksi. Butros huusi eräälle kauppiaalle, joka kiireesti haravoi käsillään kokoon hajautuneen basaarinsa tavaroita:
— Eikö tässä asu Abdulražak-bei-el-Osman, Akkarin maasta?
Mies polvistui, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi tietämättömyyttään:
— Minä en tiedä, herra.
Mutta me olimme jo aiheuttaneet väenkokouksen. Itämaisissa kaupungeissamme on aina suuret määrät tyhjäntoimittajia, jotka seikkailujensa välillä vaanivat tilaisuutta löytää jotakin ravinnokseen tai hauskuudekseen. Eräs pitkä arabialainen, joka upposi likaisenvalkoiseen kameelinkarvaiseen burnusviittaansa ja jonka päässä oli Mekan-kävijöiden viheriä turbaani, hajoitti sauvallaan väkijoukon ja selitti meille tärkein ilmein:
— Ei, herra, hän ei asu tässä. Tässä asuu Omar-bei-el-Hussein. Minä olen Akkarista ja tunnen hänet. Mutta minä tiedän, missä etsimäsi henkilö asuu ja opastan sinut heti hänen luokseen.
Hän tarttui Selman ohjakseen. Mutta Butros ei osoittanut hänen ystävyytensä johdosta minkäänlaista kiitollisuutta, vaan torjui hänet äreästi:
— Älä huoli. Löydän hänet yksinkin.
— Et löydä. Hän asuu ylimmässä kaupungissa.
— Jätä meidät rauhaan, kuuletko. Me menemme sinne myöhemmin.
Me kiiruhdimme pois pieneltä kadulta häiriytyneiden kauppiaiden meitä sadatellessa. Meille oli tärkeätä, etteivät kaikki nuo meihin suunnatut uteliaat katseet voineet kovin perehtyä kasvojemme piirteisiin, koska meidän piti tänne palata ja päästä tuon mitättömältä näyttävän asumuksen sisäpuolelle anastaaksemme sieltä Jamilen. Katseeni yrittivät ahnaasti tunkeutua seinämuurien läpi. Holvin takana aavistin olevan käytävän; käytävään avautui ovi, joka epäilemättä johti avaralle, marmorilevyin lasketulle pihamaalle, missä oli suihkulähde kukkasarkojen keskellä. Salaperäisen palatsin huoneista avautui näköala tälle raikkaalle ja kukkivalle pihamaalle. Kaikki muhamettilaisten asumukset ovat samaan kaavaan rakennetut. Tänä illan hetkenä Jamile lepäsi sohvassa mosaikkikoristeisessa suojassa tai kenties istui vesialtaan äärellä heittäen huolettomasti — niinkuin ne, joiden onni pitää aikaa piikkariansa — jasmiininkukan virtaavaan veteen ja katsellen kuinka kukka hiljalleen kierteli kaarteli altaassa hänen oman elämänsä vertauskuvana. Niin minä alinomaa toin uusia naisia Šrarin puutarhoissa perustamaani haaremiin. Mutta halu saada nähdä hänet itse eikä enää vain hänen haamuansa kuivasi huuliani kuin erämaankävijän polttava jano. Olinko valmis tuota janoa sammuttaakseni seuraamaan Butrosia rikokseen saakka?
* * * * *
Šeikki Rašid-el-Hame oli jättänyt meille suuren rahasumman ohella — ’ei ole olemassa parempaa urkkijaa kuin raha’ — suosituskirjeen eräälle rikkaalle tripolilaiselle kauppiaalle, joka oli hänkin maroniitti ja jonka kanssa šeikki oli ollut karjakaupoissa. Adib-Saade otti meidät ruhtinaallisesti vastaan El Minassa sijaitsevassa palatsissaan, jossa somasti liittyivät toisiinsa eurooppalainen rakennustapa ja arabialaiset pylväistöt. Minun huoneeni ikkunoista avautui näköala satamaan. Siinä minä katselin pitkät ajat alusten liikkeitä satamansuulla. Iltaisin niiden mastot kuvastuivat auringonlaskun kullan taustalle. Mutta meri miellytti minua täysin vain silloin, kun se väikkyi Jamilen silmien värisenä.
Kauppias osoitti meille mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta. Hän sanoi asuntonsa olevan käytettävänämme niin kauan kuin halusimme. Vaikka hän herättikin meissä myötätuntoa, me varoimme uskomasta hänelle suunnitelmaamme: hän näet olisi mitä kiihkeimmin vastustanut sen toteuttamista. Zahlen ja Deir-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet aivan äskettäin, ja kaikki pelkäsivät sytyttää uudelleen sitä tulipaloa, joka oli riehunut koko Libanonissa. Eivätkö poliittiset levottomuudet ole kaupan tuho? Suuren muhamettilaisen herran puolison ryöstäminen keskeltä Tripolia ei olisi näyttänyt miehestämme ainoastaan järjettömältä, vaan rikolliseltakin, ja hän olisi epäilemättä närkästyneenä lähettänyt meidät takaisin vuoristoomme, jos olisi arvannut meidän voivan suunnitella niin uskaliasta yritystä. Hän otaksui meidän saapuneen perehtymään merikauppaan ja kenties polttamaan hieman nuoruuttamme satama-alueen hökkeleissä, joissa elää, kuten kaikissakin satamapaikoissa, epäilyttävää väkeä, ja hän yritti jakaa meille kokemuksiaan ja varovaisuuttaan.
— Entä rakkausseikkailut, nuoret miehet? kysyi hän meiltä aterialla, vaaniskellen hupaisia juttuja niinkuin ainakin mies, joka on taitavasti käsitellyt kaikkia paheita saattamatta vaaranalaiseksi mainettaan enempää kuin varallisuuttaankaan.
Me tyydyimme vain hymyilemään. Meidän rakkautemme oli puhtaampaa ja säälimättömämpää.
Butrosin suunnitelma edellytti paikan saartamista. Meidän oli perehdyttävä paikallisuuksiin ja Omarin talon totuttuihin tapoihin, saatava selville palvelijoiden lukumäärä ja heidän asumuksensa sekä naisia varten varatut huoneet. Toteuttaakseen suunnitelmaansa hän hankki joukon Beirutin kautta Damaskuksesta saapuneita mattoja ja silkkikankaita ja vuokrasi torilta myymäkojun, joka sijaitsi lähinnä talon porttia. Sitten hän hankki muhamettilaisen puvun turbaaneineen kaikkineen. Mutta minua hän ei päästänyt myymäläänsä.
— Sinä olet liian taitamaton, selitti hän. Kaikki huomaavat, että olet rakastunut.
— Mitä minun siis on tehtävä?
— Minä tarvitsen sinua myöhemmin. Lähde kävelemään.
Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen ilmaantumista!
* * * * *
Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään, ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi, elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi. Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa- ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat, että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää, tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin. Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin aikeiden toteutumista.
Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa. Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään. Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa, joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen siitä eniten kärsinyt.
* * * * *
Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia, monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia, vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen, että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa. Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.
Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista, kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen? Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille ja makeisille.
Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa, toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani. Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.
* * * * *
Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita. Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.
Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa, jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään. Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa, sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.
Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi? Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut vielä toteuttanut kostoamme?
* * * * *
En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana, nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia. Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta, jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan, joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten, katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.
Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella, ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa, jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi. Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt. Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa, kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään, joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin, etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin? Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta, ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.
Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani. Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin, uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita. Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä. Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se hyväksyi koston ja rikoksen.
Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse saanut selville.
Adib Saade, isäntämme, jota liikeasiat olivat vaatineet lähtemään Beirutiin, oli jättänyt haltuumme El Minassa sijaitsevan palatsinsa. Me olimme isäntinä hänen talossaan. Illalla, annettuaan tuoda itselleen vesipiipun, Butros katseli minua suoraan silmiin ja lausui:
— Se tapahtuu huomenna.
Minä hämmästyin kovin kuullessani, että sellainen päätös oli tehty kanssani neuvottelematta, ja toistin epäilevin ilmein:
— Huomenna?
— Niin, virkkoi toverini, huomenna me ryöstämme sisareni. Kaikki on suunniteltu valmiiksi: paikka, aika, hevoset, koko juttu.
Hän ei lausunut turhia sanoja. Minä vaadin häntä selittämään:
— Paikka? Voiko se olla Omarin talo?
— Mahdotonta; se on liian hyvin vartioitu. Mutta Jamile lähtee illan tullen saattelijain keralla hautausmaalle, joka sijaitsee linnan portin luona. Me asetumme väijyksiin hieman kauemmaksi ratsuinemme, joita vartioivat Elias ja Tannus. Vahtisotilas on lahjottu. Samoin Rahil.
— Rahil?
— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli vaiva häntä valloittaessani.
Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.
— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää havaintoni omana tietonani.
— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan hunnuttomana.
— Minä puhun Jamilesta?
— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.
Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen polttavimpana halunaan.
Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle, loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin selviin muistoihin.
Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.
— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä, joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.
Herkkusuinen ja rivo Ali kertoi mielihyvin asian yksityiskohtia ja sanoi Rahilinkin ottavan vastaan rakastajia. Rahil? Butros tiedusteli, kuka oli tuo Rahil, jolla näytti olevan palatsissa huomattava asema. Talon huolto oli annettu hänen tehtäväkseen; hän saatteli Jamilea myymälöihin, hänen ostaessaan pukuja ja jalokiviä, joiden Omar toivoi olevan mitä Ihmeellisimpiä, tai mennessään vierailemaan niiden tripolilaisten naisten luo, joiden kanssa Omar toivoi hänen seurustelevan.
— Lähteekö tuo Jamile useinkin ulkosalle? oli Butros kysynyt häneltä välinpitämättömästi.
— Niin harvoin kuin suinkin mahdollista. Hän ei viihdy missään muualla kuin kotonaan.
— Etkö ole milloinkaan häntä nähnyt?
— En milloinkaan! huudahti uskoton palvelija kauhistunein elein. Se olisi kuolemaksi.
— Onko Omar mustasukkainen?
— Vaimoa ei saa hyväillä kenenkään muun kuin hänen oman puolisonsa katse.
— Eikö hänellä ole yhtään muuta vaimoa?
— Ei. Aikaisemmin hänellä oli Jasmine, mutta hän lähetti hänet pois lahjojen keralla, ennenkuin otti tämän.
— Minä tahdon päästä hänen palatsiinsa.
— Sinä? Aiotko tarjota mattojasi tai kankaitasi?
— En, vaan miellyttääkseni tuota Rahilia.
— Sinä et häntä tunne.
— Minä tahdon hänet tuntea.
— Hänestä pidetään huolta.
— Hänenlaistaan naista ei hoidella koskaan riittävästi.
— Sinä tunnet hänet jo! oli Ali huudahtanut nauruansa pidättäen.
He sopivat siitä, että Butros vietäisiin taloon naiseksi puettuna.
— Minä toivoin, jatkoi Butros selittäen minulle taistelusuunnitelmaansa, pääseväni siinä valhepuvussa Jamilen huoneisiin ja saavani selkoa hänen ympäristöstään. Mutta Rahil, jolla on tottunut silmä, ei sallinut minun harhailla pihamaalla. Hän tutki minua yksityiskohtaisesti ja arvattuaan petoksen uhkasi ilmiantaa minut. Minun täytyi teeskennellä häneen kohdistuvaa hellää kiintymystä, jota en ollenkaan tuntenut, vaikka hän onkin vielä kaunis kypsyydessään. Naiset tyytyvät mielellään sellaiseen teeskentelyyn, joka heitä mairittelee. Hän osoitti minulle hehkua, jota varoin sammuttamasta. Siitä lähtien hän on vallassani, ja mielijohtuma, joka häntä raivostuttaa, mutta johon hänen on täytynyt lopulta suostua, sai minut lupaamaan hänet tyydyttäväni, kunhan hän näyttää minulle emäntänsä hunnuttomana.
— Jos näet hänet yhden ainoan kerran, et näe enää ketään muuta koko maailmassa! oli Rahil vastustellut.
Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.
Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi tapahtumaan. Sitten huomautin:
— Entä Omar?
— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.
Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta, olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet, jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita. Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.
Minä riistäydyin irti tuosta kiduttavasta näystä kysyäkseni vielä:
— Milloin Omar palaa?
— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana. Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen, luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.
— Hyvä, sanoin minä, siis huomenna.
Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä…
* * * * *
Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa, jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän huomasi sen itse:
— Tuolla me voimme piillä kaikkein parhaiten ja odottaa otollista hetkeä.
Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa. Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun; toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!
Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana? Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen. Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava, ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt, millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.
Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana, niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.
Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.
— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin keskustelumme olisi voitu kuulla.
— Rahil saisi sen kalliisti maksaa, vastasi kumppanini hampaittensa lomitse.
Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.
Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon, joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun Butros samassa kuiskasi korvaani:
— Kuinka voisikaan hänet tuntea noiden naamioiden takaa?
Hän ei siis tietänyt, että Jamile oli kaikkia muita verrattomampi!
— Tuolla hän tulee, sanoin minä.
Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.
— Oletko aivan varma? uskalsi Butros minulta kysyä.
Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani lausumaan hänen nimensä:
— Jamile…
Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja viivytellä.
Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman, ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa, kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut erotettuna ensimmäisen kerran.
Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen. Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala. Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina, kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.
Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana. Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä. Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta rangaistuksesta?
Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut, ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään, valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.
Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon taustalle.
Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä. Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.
— Ota pois side hänen suultaan, ehdotin minä. Hän tukehtuu.
— Hän voi huutaa, huomautti Butros, huutaa ja kutsua apua.
— Ei, sitä hän ei tee.
Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan kuin kuollutta.
Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille lämpöistä villaburnusta.
— Hänelle, sanoin minä. Hän on viluissaan.
Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä. ’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.
Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste. Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.
* * * * *
Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään, hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin, että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?
Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan, uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.
Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka. Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.
Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni, koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.
Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä uppoutuneet.
Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasiEliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen.Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.
— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää muhamettilaisten joukossa.
Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman lapsensa?
Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme. Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia, sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet, kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.
Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään. Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen…» Mutta hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.
Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä, olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:
— Onko tämä totta? Vastaa!
Jamile ei suostunut vastaamaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään myönnön merkiksi. Šeikki virkkoi:
— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi, jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.
Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki kehoitti suoranaisemmin:
— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu…
Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään. Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille, koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa, jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain, liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista, mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne olivat julmat.
— Lopetetaan tämä, virkkoi hän.
Silloin minä puutuin puheeseen kääntyen Rašid-el-Hamen puoleen:
— Meillä ei ole oikeutta istua tässä, Butrosilla ja minulla.
— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota sellainen häiriö ärsytti.
— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi toimia tuomarina.
Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:
— Lähditkö ehdoin tahdoin isäsi kodista?
Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud, joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:
— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?
Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile, maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.
Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet kiivaasti lausumalla karuin äänin:
— Tässä ei auta vältellä. Vastaa. Sinulla on kieli vastataksesi.
Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä; katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen ajan hän lausui lopuksi:
— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi, katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme jää niinmuodoin vain tuomitseminen.
Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä välittämään.
— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.
Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen! kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi, mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia, jotka olivat aivan toista laatua.
— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä, vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on myöskin hyvä.
Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi. Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.
— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle, ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut sinun sieluasi murehtien…
Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä, jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui, ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut minulle avoinna:
'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää…'
Eikö hän olisi voinut niin sanoa, vaikka ei sanonut?
— Meidän tulee saada julkinen selitys, virkkoi pappi.
Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minustanäytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta.Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoiJumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.
Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus, joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja suurempi.
Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain häiriytynyttä rauhaansa.
Kun hurskaisiin sovinnontarjouksiin ei kuulunut mitään vastausta, pappi joutui heti jälleen luontaisen rajuutensa valtoihin. Hän uhkasi syytettyä ikuisilla kärsimyksillä, jotka tulisivat odottavien ajallisten kärsimysten lisäksi. Vedettyään häntä puoleensa hän yritti nyt syöstä hänet kauhun valtaan. Mutta pelko pystyi Jamileen huonommin kuin lempeys. Sitten pappi jälleen katui väkivaltaisuuttaan. Tällä kertaa se oli liian myöhäistä: kauniit kasvot olivat jälleen saaneet turtuneen, tunteettoman ilmeensä, joka olisi näyttänyt melkein ylenkatseelliselta, ellei suupielissä olisi vielä viipynyt lapsuusiän vivahdus. Pappi käsitti sen, sillä hän tyytyi sanomaan:
— Me tarvitsemme sanaa tai ainakin merkkiä. Vastaa meille, syytetty: oletko luopunut esivanhempiesi uskosta? Oletko luopunut oikeasta uskosta?
Jamilen koko ruumis värisi. Rakkaus epäilemättä herkentää aistejamme, jotka siten havaitsevat toisten katseilta salattujakin asioita. Minä yksin tunsin hänen sisäisen hätänsä, joka oli kyllin suuri saadakseen hänet vapisemaan. Pappi toisti kehoituksensa kolme kertaa, mutta ei saanut avautumaan lujasti kiinni pusertuneita huulia.
— Riittää jo! virkkoi Butros.
— Oikeus harkitsee asiaa, lausui šeikki.
Hän käski syytettyä ja todistajia poistumaan. Jamile siirtyi huoneeseen, missä hänen sisarensa Muntaha heittäytyi hänen syliinsä saamatta häntä heltymään; Butros ja minä lähdimme pihamaalle, sille pihamaalle, jossa Jamile oli kiitollisena suudellut käsiäni, samoinkuin minä olin suudellut hänen käsiänsä eräänä talvi-iltana saadakseni ne lämpenemään.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin. Suku oli langettanut tuomionsa. Jamile oli tuomittu kuolemaan perherikoksesta ja uskonhylkäämisestä kolmella äänellä yhtä vastaan. Minä ajattelin, että isä oli viime hetkenä ollut tytärtään tuomitsematta, tai että toiset tuomarit olivat säälien kehoittaneet häntä siitä pidättymään. Mutta Rašid-el-Hame, joka oli kiihtynyt ja juhlallinen, erittäin punainen ja ikäänkuin pöhöttynyt, tahtoi pitää totuutta kunniassa ja selitti, että päätöstä vastaan oli äänestänyt pappi, joka oli vaatinut rikolliselle armahdusta viedäkseen hänet patriarkan luo ja pyytääkseen hänen pyhyyttänsä sallimaan Jamilen päästä johonkin luostariin. Tuon sanottuaan šeikki nousi odottaen saavansa osakseen sääliämme tai ihailuamme. Olihan istunto nyt lopussa? Hän lisäsi kuitenkin vielä:
— Butros, sinä panet tuomion täytäntöön.
— Nytkö heti? kysyi Butros,
— Nyt heti.
Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut. Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.
Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin kyennyt virkkamaan:
— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän odottaa lasta?
Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.
Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni, mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon .amilelle ja hänen tuomareilleen;
— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin pyövelille?
Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.
— Se ei häivytä olemattomiin hänen rikostansa, huomautti isä heikosti.
— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren tuolle puolen.
— Hän on naimisissa Omarin kanssa, huomautti Butros.
Mutta pappi selitti, ettei se avioliitto merkinnyt mitään.
— Kuuletteko, kuuletteko? sanoin minä tuon mahdollisuuden avatessa minulle pelastuksen oven, sallikaa minun puhua hänen kanssaan, puhua yksin hänen kanssaan. Minä rukoilen teitä, sallikaa minun se tehdä!
— Tapahtukoon niin, myönsi vihdoin šeikki, väsyneenä tai keventynein mielin.
Voidakseen edelleen esittää ylevää ja barbaarista osaansa hän oli pakostakin tyhjentänyt viimeisenkin tarmonsa, ja minä kenties vapahdin hänet raskaasta ylpeyden ja epäinhimillisyyden taakasta.