The Project Gutenberg eBook ofSeikkailijoita: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Seikkailijoita: RomaaniAuthor: Rex BeachRelease date: September 22, 2021 [eBook #66361]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILIJOITA: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Seikkailijoita: RomaaniAuthor: Rex BeachRelease date: September 22, 2021 [eBook #66361]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Seikkailijoita: Romaani
Author: Rex Beach
Author: Rex Beach
Release date: September 22, 2021 [eBook #66361]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILIJOITA: ROMAANI ***
Romaani
Kirj.
Suomennos englanninkielestä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.
I. Ensimmäinen tapaaminen.II. Karkuri.III. Glenister tekee pahan erehdyksen.IV. Veriteko.V. Uusi tuttavuus.VI. Kuinka kaivos riistetään oikealta omistajalta.VII. Kuuntelija.VIII. Helene, Dextry ja Bronco Kid.IX. Dextryn vieraskäynti.X. Toverukset neuvottelevat raha-asioista.XI. Kaivosvarkaat.XII. Wheaton saadaan laivaan.XIII. Helene tapaa Glenisterin.XIV. Seikkailijattaren mielenmaltti.XV. Kuinka lakia poljetaan.XVI. Verinen yhteentörmäys lähellä.XVII. Kurkistusreiän valo- ja varjopuolet.XVIII. Janon tuskat.XIX. Pelihimo.XX. Tanssiaisissa.XXI. Rauhaton yö.XXII. Murhayritykset.XXIII. Vigilanttien kokouksessa.XXIV. Yöllinen kohtaus.XXV. Totuus alkaa paljastua.XXVI. Toteutumaton suunnitelma.XXVII. Cherry lähetetään asialle.XXVIII. Kid salamurhaajana.XXIX. Valmisteluja.XXX. Kid tunnustaa rakkautensa.XXXI. Junamatka Midakseen.XXXII. Yöllinen kahakka.XXXIII. "Kultaisen reen" tapahtumat.XXXIV. Glenisterin kostonsuunnitelmat.XXXV. Kaksintaistelu.XXXVI. Glenister uhraa voittonsa.XXXVII. Unelmien lupaukset.
Glenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen valossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva kuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin suolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien voimakkaassa tahdissa.
"Ah, tämä on ihanaa — suurenmoista!" hän mutisi. "Ja tämä on lopultakin minun maatani — omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä päästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut kasvamaan. Paisumaan."
"Varo, ettet räjähdä", huomautti Dex kuivasti. "Olen tavannut ihmisiä, jotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu liian yksipuolisesti."
Dextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset savukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan meri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.
"Lempo periköön mokoman katkun!" irvisteli nuori mies. "Sinut pitäisi viedä karanteeniin."
"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet hetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla purkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä käsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta."
Toinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset käsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman liikavarasto.
Miehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui "Santa Maria" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana uinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin ystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin vuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili lauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut tuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean rannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät lähtemään luvattuun maahan — uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu yhdessä ainoassa yössä.
Kylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä hautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka olivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi tällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat, että täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut menneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta edellisenä syksynä — Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he tekivät paluuta omaan maahansa.
"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen", aloitti Glenister puhelun uudelleen. "Kaupungeista päästyäni muutun villi-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti — taistelunhimo."
"Saat ehkä tilaisuuden tyydyttää sen."
"Kuinka niin?"
"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin Mexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi saada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena."
"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen vuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?"
"Juuri häntä. — 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi hän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' — 'En osaa tarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä, pitäisi minun saada siitä miljoona.' — 'Paljonko aiot huuhtoa tänä kesänä?' — 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill', sanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin vartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään siihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' — 'Mitä tarkoitat?' kysyin. — 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani, kun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen peluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun joutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa kaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' — 'Kenen heidän? Kongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit —', aloitin. — 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana selviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä. Enempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' — Siinä kaikki mitä sain hänestä irti."
"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää vallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä."
Glenisterin puhelun katkaisi "Santa Mariasta" kuulunut pillin vihellys.
"On aika mennä laivaan", sanoi Dextry.
"Seis, mitä tuo oli!" kuiskasi toinen.
Ensin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten kuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova kuiskaava ääni, joka sanoi:
"Seis, hyvin soudettu!"
Pimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen. Muuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita ylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi edellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.
Kun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat ajojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen. Hän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister olisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.
"Älkää antako heidän saada minua kiinni!" läähätti nainen.
Glenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta huomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien par'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.
"Hei .- miehet! Pysykää alallanne, muutoin potkaisen kallonne puhki!"
Dextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana alhaalla kapuavien miesten yläpuolella.
"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut", sanoi mies, joka oli päässyt jo portaille.
"Ilmeisesti."
"Hän on rikkonut karant —"
"Vaiti!" keskeytti toinen. "Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle?Tieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!"
Thorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs kullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti hänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja vei toisenkin miehen pudotessaan alas.
"Tätä tietä, tule perässä!" huudahti hänen toverinsa ja lähti juoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.
"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti", huomautti Dextry."Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua."
"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'.Laiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!"
Glenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa jotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.
"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan", sanoi Dextry ja riisui takkinsa, "mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku huvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen muodossa." Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä saattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.
"Mitä te aiotte?" kysyi hän mieheltä.
"Menkää te vain pois tieltä; me aiomme aloittaa pienen leikin heidän kanssansa, kunnes olette ehtinyt laivaan."
He siirtyivät laiturin toiselle puolelle satamamakasiinin eteen suojatakseen selkänsä. Nuori tyttö seurasi heitä.
Jälleen kuului laivalta merkkisoitto ja komentohuuto: "Perätouvi irti!"
"Ah, laiva lähtee ilman meitä", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai toisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin enemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin läheltä.
"Kyllä te aina ehditte", sanoi nuori mies suorasukaisesti. "Te joudutte pahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä. Olemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan kuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen."
Hänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo edeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt lauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja syöksyivät vastustajiensa kimppuun.
Lähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia ihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä vyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen jälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät äkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät yhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä tämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti vihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten nekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle tai liian lähelle.
Glenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti vastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän naurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään olisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä värisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin huudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää vasten nojautuneena.
Dextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun hän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa. Seuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat molemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä pääsi tukahtunut huudahdus.
"Annan hänelle potkun, Bill", sanoi Glenister. "Annahan minun saada kunnollinen ote." Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa vastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.
"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen mieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen."
Glenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa ja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan huomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan hänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies hypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan ja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi kolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen kaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta nuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat huojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä voinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan, kunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa kurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys, ja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja viholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin elonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä, että hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät lihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli tehnyt hän oli jo toiminut.
Merimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen tukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa tavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja toiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö tunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:
"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee ilman meitä."
Hän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun tyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan liikkumattomana maassa.
"Ei vaaraa mitään — hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan japanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!" He juoksivat nopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään. Merimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme pääsivät "Santa Marian" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä jo melkoinen aukeama.
"Olipa hiuksen varassa", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti kaulaansa, "mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista hauskaa tilaisuutta."
"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä, puhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta, mutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka vastaisi tätä." Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.
"Mitä miehiä te sitten olettekaan?" nauroi nuori tyttö hermostuneesti, mutta ei saanut vastausta.
Miehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja nyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.
Tämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli lyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta Glenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret ja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät — hänestä tuntui — silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella tutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja riippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei näkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.
Glenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren, jommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään pyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä. Mutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein tuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja herättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja suloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime vuosina.
Vanhemman miehen silmissä kuvastui vain teeskentelemätöntä ihastusta.
"Uskallanpa väittää", vakuutti hän, "että olette ainoa kaunokainen, jonka puolesta olen milloinkaan taistellut olipa sitten kysymyksessä meksikolainen, intiaani tai valkoihoinen. Minkälaiseen pälkähäseen olette oikeastaan joutunut?"
"Luulette kaiketi, että olen tehnyt jotakin hirveän pahaa, eikö niin? Mutta en ole. Minun oli päästävä pois 'Ohiosta' tänä iltana. Kerron kaiken huomenna. En ole varastanut mitään enkä myrkyttänyt — se on totinen tosi." — Hän hymyili heille, eikä Glenisterkään voinut olla hymyilemättä, vaikka hän ei ollutkaan täysin tyytyväinen tytön selitykseen pakonsa syistä.
"No niin, herätän siivoojan ja hommaan teille paikan", virkkoi hän viimein. "Saatte jakaa hytin jonkun naismatkustajan kanssa; sitä ei voi auttaa, sillä laiva on ahdinkoon asti täynnä."
Tyttö laski kätensä ehkäisevästi hänen käsivarrelleen. Glenister oli tuntevinaan sen värisevän.
"Ei, ei, sitä ette saa tehdä! En halua, että kukaan näkee minua tänä iltana. Tiedän, että esitykseni tuntuu teistä kummalliselta, mutta kaikki on tapahtunut niin äkkiä, etten ole ehtinyt vielä tointua. Huomenna kerron teille kaiken, ihan varmaan kerron. Älkää antako kenenkään nähdä minua, se turmelisi kaikki. Odottakaa huomiseen, pyydän sitä teiltä kaikesta sydämestäni."
Hän oli hyvin kalpea ja puhui vakavissaan ja kiihtyneenä. "Tietysti tahdon auttaa teitä!" vakuutti herkkäuskoinen Dextry. "Ja selityksillenne saatte itse valita sopivan ajan, pikku neiti. Emme kysele sitä emmekä tätä. Moraali ei ole meidän vahvoja puoliamme. Ja kuten runoilija sanoo 'ei Jumalan eikä ihmisten laki ole voimassa kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana', eikä hän olisi voinut lausua syvempää totuutta, jos hän olisi tiennyt mitä sanoa. Täällä saa itsekukin vartioida itseään ja omaisuuttaan. Rehellisesti ja suorasti."
Nainen näytti epäröivältä kuullessaan tuollaista puhuttavan, kunnes hän äkkäsi hehkun Glenisterin katseessa. Sen omituinen rohkea sävy pani hänet äkkiä huomaamaan selvästi asemansa, ja puna alkoi kohota hänen poskilleen. Hän tarkasteli tutkivammin tätä nuorta miestä, pani merkille hänen leveät hartiansa ja huolettoman, luontevan ryhtinsä, joka johtui siitä, että hän hallitsi niin täydellisesti lihaksiensa liikkeet. Voimaa ilmaisivat hänen kasvonsa, sillä hänellä oli nuoruudesta huolimatta terävöityneet piirteet, voimakas leuka, uhkaavan tuuheat kulmakarvat ja elehtivä suu, joka paljasti kaikki hänen mielialansa vaihtelut ja ilmaisi sekä voimaa että alistumista. Merkittävin piirre hänessä kuitenkin oli häikäilemättömän tarmon leima. Hän oli tytön mielestä kaunis, vaikka hänen kauneutensa olikin etupäässä ruumiillista laatua ja kuvasti miehevyyttä ja voimaa.
"Haluatte siis pysyä piilossa?" hän kysyi.
"Olen tottunut järjestämään sellaisia asioita perin hyvin", sanoi Dextry, "vaikka olenkin tottunut kätkemään etupäässä vain itseäni. Mitä olette suunnitellut?"
"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne", vastasi Glenister kerkeästi. "Sinä ja minä menemme alas. Kukaan ei näe häntä."
"En voi sallia sitä", vastusti tyttö. "Eikö täällä ole jotakin koloa, johon voin kätkeytyä?"
Miesten onnistui hälventää hänen kursailunsa ja he lähtivät tiehensä.
Kun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät ajat eteensä tuijottaen.
"Minä pelkään — mutisi hän itsekseen, — minä pelkään. Mihin olen ryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että ollenkaan puutuin koko asiaan."
Lopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja hän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään. Hän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja hän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas iltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.
Hänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He haastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi paluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana alallaan.
"Mikäkö hänet on tänne tuonut?" toisti Glenister Dextryn kysymyksen. "Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi 'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?"
"Ei, ei", vastusteli vanhus, "hän ei ole sitä lajia — hän on liian hieno, liian arka — liian kaunis."
"Niinpä onkin — liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin — tai jotakin muuta kuin mitä hän on." Dextry murisi tyytymättömänä:
"Tämä maa vielä turmelee sinut, poika. Sinä arvostelet kaikkia samalla mitalla, ja ehkä ne ovatkin samaa maata — kaikki paitsi tämä tyttö. Minusta tuntuu, että hän eroaa muista tavalla tai toisella, vaikka en osaa sanoa kuinka."
Glenister virkkoi miettivästi:
"Olen kuullut kerrottavan, että joku esi-isistäni, joka eli hyvin kauan sitten, harjoitti merirosvousta Länsi-Intian vesillä. Toisinaan luulen, että olen perinyt hänen luonnettaan. Hän tulee ja kuiskii yöllä korvaani kaikenlaisia asioita. Hän oli ihmisasuun pukeutunut paholainen, ja hänen verensä virtaa minussa — hillittömänä ja kuumana. Juuri nyt kuulen hänen kuiskaavan minulle jotakin — jotakin sotasaaliista. Hahaha! Hän on ehkä oikeassa. Minä taistelin tytön puolesta tänä iltana — niinkuin esi-isäni armaittensa puolesta Meksikon lahden rannoilla. Hän on liian kaunis ollakseen kunniallinen nainen — 'eikä Jumalan eikä ihmisten laki päde enää kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana'."
He kulkivat edelleen, ja Glenisterin raikuva kyynillinen nauru karmi nuoren tytön korvaa ja järkytti häntä niin, että hänen täytyi hakea tukea pelastusveneestä pysyäkseen pystyssä.
Hän seisoi näin kauan, veri kohisi hänen korvissaan, sitten hän pakeni kojuunsa. Täällä hän vääntelehti vuoteellaan tuijottaen pimeään kuivin ja särkevin silmin.
Nuori nainen heräsi koneitten jytinään, ja kun hän varovasti kurkisti hytinakkunasta ulos, näki hän tasaisen, peilikirkkaan meren, johon auringonsäteet välkkyvinä kuvastuivat.
Tämäkö siis oli Beringinmeri? Se oli hänen mielikuvituksessaan kouluajoista saakka ollut salaperäiseen huntuun verhoutuneena, hän oli kuvitellut sitä harmaaksi, vettä ja usvaa tihkuvaksi merierämaaksi. Mutta nyt hän näkikin edessään avoimen selvän meren, jonka pintaa viistivät laivan suuntaan lekuttelevien ruokkien lihavat ruumiit. Kiiltävä pää sukeltautui merestä laivan kupeelta, ja tyttö kuuli jonkun kannella huudahtavan: "Hylje!"
Pukeutuessaan nuori tyttö silmäili tarkkaan niitä erilaisia esineitä, joita oli sirotettu sinne tänne hyttiin. Hän koetti niiden mukaan tehdä uusia johtopäätöksiä niiden omistajien luonteesta. Hänen huomionsa kohdistui ennen kaikkea taideteoksiin, vuolaasti koristeltuihin, kuparihelaisiin, nahkakotelojen suojaamiin tarve-esineihin. Metalli oli hienoa käsityötä ja siihen oli kaiverrettu Glenisterin nimikirjaimet. Kaikki osoitti hienostunutta makua ja ylellistä tuhlausta, ja esineet tuntuivat kummallisen pieniltä kullankaivajan varustusten joukossa; sama oli laita vähäisen kokoelman Maupassantin teoksia.
Sitten hänen silmiinsä osui Kiplingin runokokoelma "Seitsemän merta", johon oli tehty monta alleviivausta, ja hän tunsi nyt päässeensä oikeille jäljille. Runojen karkeatekoisuus ja raakuus oli aina vieroittanut häntä, vaikka hän olikin hämärästi tietoinen niiden verrattomasta elävyydestä ja voimasta. Nuori tyttö oli nyt ensimmäistä kertaa kodin turvallisen sataman ulkopuolella. Hän ei ollut tähän saakka joutunut kosketuksiin ulkomaailman kanssa siinä määrin, että olisi huomannut totuuden voivan olla veistelemättömän, silittämättömän ja yksinkertaisiin vaatteihin puetun. Kirja vahvisti hänen käsitystään nuoremman miehen luonteesta.
Seinällä riippui koukusta kulunut mustunut nahkakotelo, josta pisti esille kookkaan colt-pistoolin perä. Siinä näkyi jälkiä pitkäaikaisesta käyttelemisestä ja se haastoi mykällä tavalla valkohapsisen omistajansa luonteesta, saman Dextryn, joka ennenkuin tyttö oli ehtinyt lopettaa tarkastelunsa koputti ovelle. Tyttö päästi hänet sisälle ja tulija sulki huolellisesti oven perässään.
"Poika on mennyt alas hommaamaan hieman ruokaa", hän sanoi. "Hän on täällä parin minuutin kuluttua. Kuinka olette nukkunut?"
"Kiitos, aika hyvin", valehteli tyttö, "mutta olen tuuminut koko ajan, että olen velvollinen antamaan teille selityksiä."
"Kas nyt", tokaisi Dextry, "ei tarvita minkäänlaisia selityksiä, ennenkuin tunnette halua niitä antaa. Olitte joutunut joihinkin vaikeuksiin, ja se oli valitettavaa — me autoimme teitä, ja se oli luonnollista — siinä piste — sellaista on elämä Alaskassa."
"Niin, mutta minä tiedän, että te ajattelette…"
"Olen ajatellut pääni puhki", jatkoi toinen välittämättä naisen keskeytyksestä, "millä tavalla voisimme parhaiten teidät piilottaa. Siivoojan täytyy päästä tähän hyttiin, eikä liioin voi pitää salassa, että kuljetamme tänne ruokaa."
"En välitä, vaikka minut täällä nähtäisiinkin, kunhan vain minua ei lähetetä takaisin. Eihän minua lähetetä?" Hän odotti tuskallisena hänen vastaustaan.
"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen? Ei ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on hurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen. Kapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin — eikä voisikaan — hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa viisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme maihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi siihen — aika on heille liian kallista."
Puhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja Dextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä ovelle kuullessaan kapteenin äänen.
"No mitä nyt, Glenister", sanoi tämä, "minne tuo aamiainen on menossa?"
"Ah", kuiskasi vanhus tytölle, "se on kapteeni Stephens."
"Dextry ei ole oikein kunnossa tänään", kuului Glenisterin huoleton vastaus.
"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin teidät — olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se olisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn laita oikein on."
Tyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomanaDextryä.
"Mutta — hm, hän ei ole vielä ylhäällä", kuulivat he Glenisterin vastaavan. "Olisi parasta teidän tulla myöhemmin."
"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla", murisi kapteeni hyvänsuopaisesti. "Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!" Hän kolkutti ovelle.
Asiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön ja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa sekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen tilan.
Hänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä, kunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi hatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät, hyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä, suoraviivainen laivan kapteeni.
"Ah", sanoi hän, "ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? — Luulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja esitelkää, Dextry."
"Niin… mutta… tuota noin, en ole itsekään oikein selvillä hänestä."
"Mitä te sanotte?"
"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme eilen illalla laivaan — siinä kaikki mitä tiedän."
"Kuka antoi teille luvan?"
"Ei kukaan. Ei ollut aikaa pyydellä lupia."
"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa naisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!" Hänen äänensä vapisi ärtymystä.
"Ah!" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä syvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.
Kapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin ja sulkenut oven perässään.
"Onko tämä teidän työtänne? Onko tuo tyttö teidän?"
"Ei", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: "On parasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia väitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä, jotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska hänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan."
"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?" kysyi kapteeni ja puhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta naisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:
"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin — voin itsekin vastata kysymyksiinne. Olen karannut — se on totta. Minun täytyi se tehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän kanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän käsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he näkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän suojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä Nomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta setäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään muuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin palvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun hän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli matkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin taisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat perässä."
Kapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä lientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja naisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.
"Rakas nuori neiti", hän sanoi, "toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti kuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen jälkeen on kaikki sattuman varassa."
"Niin, mutta se laiva, josta minä lähdin, ei mene sinne."
Tämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä tyttöä kohden ja raivosi:
"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette?Vastatkaa pian!"
"'Ohiosta'", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus.Kapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.
"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin sellaista!" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa näitten päälle.
"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' — kuuletteko — 'Ohiosta'! Te olette vieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni. 'Ohiosta'!"
"Mitä te tarkoitatte? Mitä se asiaan vaikuttaa?"
"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut karanteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi karanteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen määräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä Jumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon naikkosen laivaan?"
Hänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin olivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät liiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä kuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa varten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset olivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät olosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten avulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta kestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme viikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen — ja ehtiä ennen sitä suurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.
Kuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon, että sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä silmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla ahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa tartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia hetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja tappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista järjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä kapinakin.
Dextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista sairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan sille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja järjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli jää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he olivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan käsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella, ja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen maanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja ponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he olleet sitä aikanaan vartioimassa.
Nuori tyttö katkaisi heidän huolestuneet mietteensä.
"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni", hän sanoi. "Vika on yksinomaan minussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on täällä" — hän laski kätensä rinnalleen — "papereita, jotka minun täytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle postinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan teille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa ei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara."
"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää", sanoi kapteeni. "Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät matkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä teidät palasiksi."
Glenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. "Jos järjestätte asian niin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko ei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain."
"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät."Kapteenin leveät leuat vavahtelivat.
"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen, terveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja meidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi — kahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän, ja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on velvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän huolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden."
"Minun huolimattomuuteni!" Vanha mies kiristeli hampaitaan raivoissaan.
"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte laivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia."
Kapteeni Stephens kuivaili hikeä otsaltaan.
"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen! Ettekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan lainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?" — Hän vaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. — "Minä jätän hänet laivan lääkärin huostaan."
"Kuulkaa nyt", virkkoi Glenister vakavasti. "Olemme Nomessa viikon perästä — siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita, edellyttäen, että hän on saanut tartunnan — ja minä lyön vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme, että hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi jäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä muualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te pelastatte laivanne ja yhtiönne — ja jos tyttö sairastuu myöhemmin isoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa rauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna katsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian erinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa sulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette meidät kaikki perikatoon."
Muutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän epäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:
"Varokaa siivoojaa."
Nuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä vierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja hänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen olkapäilleen ja jatkoi:
"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että tässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. — Useimmat täkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet minua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi herrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette Nomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä, jolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne tulla toimeen suojelijatta."
Hän lähti ja sulki oven huolellisesti perässään.
"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo minä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä tuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen kananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan, niin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme ylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan ja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein riittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme, kaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas, neiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai jotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa. Niin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo hyvästikin kamartunut.
"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu poika — Glenister tietenkin — kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut laiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus. Hankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta syötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen kala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen kalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen luetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.
"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen ravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen päättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja joista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat henkeään pidätellen.
"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita herneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun edeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen halveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:
"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä käyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen parhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin ja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani niille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta."
Dextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja puhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi alallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri, joka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä hämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat puhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita sinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien hiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen penikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa labyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen vaaralliseksi.
Tuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat kavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken aikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.
Vankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään kanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän puhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli mielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia asioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen elämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon merkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä pohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta toveruutta.
Näiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen kohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on syvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että ihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on ollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: "Tämä on Jumalan vapaa maa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja katseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi, ellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me olemme — siinä kaikki."
Siitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut tuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin mitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten pysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut melkoisen vähiin.
Nuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä enemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli omintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta Glenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen läheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä, että tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön, ja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä kaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä ja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita ympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä moraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti hillitön luonne. Hänen seurassaan — ja Glenister pyrki hänen lähelleen yhtenään — nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin voimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään miesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole tottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki sielunvoimat pontevaan vastarintaan.
Dextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut mitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.
"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?" hän kysyi.
"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai revontulia", vastasi tyttö.
"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä jälkimmäistä nähdä", huomautti Dextry. "Mutta auringon näemme, kun pääsemme pohjoisemmas."
"Sanokaapa minulle" — nuori tyttö puhutteli Glenisteriä — "mikä sai teidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista. Teillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt — ja sittenkin pidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin pohjanmaita."
"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta minuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat kesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin kirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja koko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana — ja kun olette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat, kun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten mitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette voivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin vastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä tahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa terveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta — tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.
"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan karttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka, johon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi rajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken salaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia mastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja hylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni korkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu houkutteli, luulen ma…
"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni haamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa, että Blackstone repi harmaata partaansa."
"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla", sanoi nuori tyttö, mutta Glenister vain nauroi.
"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja yrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille ja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen — älkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa toivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta maailma voi minulle tarjota."
Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin.
"Kuulkaas", virkkoi hän jyrkästi, "mikä on nimenne?"
Tyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo puikkineen tiehensä.
"Helene Chester!" toisti nuori mies miettivästi. "Kaunis nimi! Minun mielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi — mennä naimisiin, kuten te tietysti aiotte tehdä."
"En ole menossa Nomeen avioliittoa solmimaan."
"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi vuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on ehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'. Toistaiseksi se on vain miesten maa."
"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan mekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka muutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan takanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja muita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä. Vieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean ranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan täydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja hanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta' paetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten huomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä kalustoluettelo on melkein täysi."
"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?" Nuori nainen oli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa kuin pikku pilaa.
"Minä olen lain ja oikeuden huutava ääni tässä maassa."
"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko lurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme liian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian suuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme niillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja revolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet alas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka päätöksistä ei voi vedota mihinkään."
"Revolverin saatte panna pois, mutta rohkeutenne teidän on säilytettävä."
"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka tarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli Dextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan varuillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu puukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia vastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin tarkoin voi tietää."
"Laki on kaiken perustus — edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän vallitsee täydellinen epäjärjestys."
"Ei läheskään niin täydellinen kuin kuvittelette. Maassa ei tehty rikoksia ennenkuin 'helläjalkaiset' saapuivat tänne. Emme tienneet mikä oli varas. Te astuitte kojuun koputtamatta. Isäntä täytti kahvipannun ja leikkasi viipaleen sianlihaa teille. Katettuaan pöydän hän puristi kättänne ja kysyi nimeänne. Samantekevä, vaikka hänen huoneensa olisi ollut täysi ja hän kantanut pientä muonavarastoaan selässään sata penikulmaa. Tämä on eräänlaista kestiystävyyttä, joka teidän eteläisen käsityksenne mukaan voi tuntua aika lailla vähäpätöiseltä. Ellei ketään ollut kotosalla, söitte mitä piditte välttämättömänä. Vain yksi on anteeksiantamatonta — lähteä talosta jättämättä korvaukseksi kuivia sytykkeitä. Minä pelkään ylimenoaikaa, sitä välitilaa, joka seuraa vanhan järjestelmän loppua ja edeltää uuden syntyä. Suoraan puhuen, minä pidän vanhaa parempana. Rakastan sitä vapautta, jota se tarjoo. Minä ottelen mielelläni luonnon kanssa; haluan jaella iskuja, vartioida ja taistella omani puolesta. Olen vuosikauden elänyt lain rajapyykkien ulkopuolella, ja minä haluan jäädä tänne missä elämä on juuri sellaista, jommoista sen tulee olla — vahvempi työntää tieltään heikomman."
Hänen isot kätensä, joilla hän oli tarttunut kaidepuuhun, olivat kiinteästi kouraisussa, hänen äänensä oli täyteläinen vaikka hillitty ja siitä kuulsi tietoista hillitöntä voimaa. Hän seisoi siinä kookkaana, miehevänä ja kuin säteillen magneettista voimaa. Nuori nainen oivalsi nyt, miksi Glenister oli niin tyytyväisenä syöksynyt toissailtana kärhämään. Hänen laiselleen miehelle se oli ollut vain kuin raikas merituuli sieraimille. Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi kuin taikavoiman kiihoittamana.
"Minun iloni ovat väkivaltaista lajia, ja minun vihani sammuttamaton. Mitä minä haluan, sen minä otan. Se on ollut tapani tähän asti ja minä olen liian itsekäs sen hylätäkseni."
Hänen katseensa tapaili heikosti kimmeltävää penikulmaista jäälakeutta, mutta sitten hän kääntyi nuoreen tyttöön päin ja hänen kätensä osui koskettamaan sitä lämmintä kättä, joka lepäsi hänen kätensä vieressä kaidepuulla.
Nuori tyttö katseli häntä avoimesti suoraan silmiin ja hän seisoi Glenisteriä niin lähellä, että hänen hiuksistaan lemahti nuoren miehen sieraimiin heikkoa tuoksua. Tytön katse ilmaisi pelkkää ihmettelyä ja uteliaisuutta, mutta Glenisterin silmät olivat kuin sokaistut, heikko valaistus vain lisäsi hänen silmissään tytön kauneutta, ja hän tunsi kourassaan hänen pienen pehmeän kätensä. Hänen ruumistaan viilsi outo värähdys, se tempasi hänet väkevän aallon lailla mukaansa — täytti koko hänen olemuksensa.
"Mitä minä haluan, sen minä otan", hän toisti ja sulki tytön äkkiä syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä intohimoisen kiihkeästi. Hetken tyttö oli kuin huumaantuneena, sitten hän riuhtaisi kätensä irti ja iski häntä kaikella voimallaan suoraan kasvoihin.
Se oli kuin isku kiveen. Nopealla liikkeellä Glenister painoi tytön käden alas ja hymyili hänelle ja pidellessään häntä kuin rautapihdeissä hän suuteli häntä jälleen, suuta, silmiä ja hiuksia — ja laski hänet sitten vapaaksi.
"Olen rakastumaisillani sinuun — Helene", hän sanoi.
"Ja Jumala minut tuhotkoon, jos milloinkaan lakkaan vihaamasta teitä", läähätti tyttö tukahtuneella äänellä.
Hän kääntyi ja meni hyttiinsä — ylpeänä ja pystypäin, eikä Glenister tiennyt, että hänen polvensa olivat melkein hervottomat ja olivat pettää hänen allaan.
Neljä päivää "Santa Maria" ryömi varovasti eteenpäin lakeitten jääkenttien halki; Beringin salmeen työntyvä kevätvirta kuljetti sitä hitaasti pohjoista kohden, kunnes viidennen päivän aamuna avoin meri tuli idästä käsin näkyviin. Pujotellen viimeisten jäätelien lomitse se pääsi vihdoinkin pitkän matkansa viimeiseen vaiheeseen; väsyneet matkustajat tervehtivät tapahtumaa eläköönhuudoin, koneitten yksitoikkoinen jytinä oli tervetullutta soittoa kansihytissä majailevalle nuorelle tytölle.
Pian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi majesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja kello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin ankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt tauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna kuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies kultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti kapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään asettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan asianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä, hyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi kapteenille:
"Selvä terveystodistus, kapteeni."
"Kiitos, kiitos", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat soutuveneet kiinni laivan kupeessa.
Kun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka jännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista. Järkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen kasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.
"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen", sanoi Glenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. "Tarkastaja on sallinut meidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva taikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky."
He tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella sattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että Glenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin kaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori tyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään, ja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään laivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan vaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja häpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata — Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen osoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein ajattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen pyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että Glenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja vaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan henkensä toisen hyväksi — etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka saa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.
"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin", hän jatkoi. "Ihmiset ovat kuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä vankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun — se on hermostuttanut minuakin aika lailla."
Samalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin ovi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen nainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen seisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä nuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin paljon ikävyyttä.
"Hyvää iltaa, herra Glenister", virkkoi nainen imelän happamesti.
"Kuinka jaksatte, rouva Champian?" vastasi Glenister ja meni ohitse.
Nainen tuli pari askelta perässä ja tuijotti Heleneen.
"Menettekö maihin jo tänään vai odotatteko aamua?"
"En tiedä vielä varmasti sanoa." Sitten hän kuiskasi seuralaiselleen:
"Älkää piitatko hänestä; hän vakoilee meitä."
"Kuka hän on?" kysyi neiti Chester hetken kuluttua.
"Hänen miehensä on erään suuren yhtiön johtaja. Nainen itse on vanha juorusäkki."
Kannelle päästyään nuori nainen huudahti ihastuneena. He olivat ankkuroituneet kuvastinkirkkaalle merenlahdelle, joka kiilsi kuparin hohteisena. Kaikilla tahoilla hälinän ja koneitten melun keskellä kymmenkunta laivaa purki tavaroitaan tasapohjaisiin suuriin veneisiin, hinaajiin, ruuhiin ja jolliin. Silloin tällöin vilahti näkyviin "umiakeja", eskimoveneitä, jotka oli valmistettu valaannahasta.
Penikulman päässä oli kaupunki kuin valkoinen nauha merenrannan ja ruskean sammalpeitteisen tundran välissä. Ensinäkemältä kaupunki tuntui rakennetun pelkistä valkoisista purjeista. Kolmessa viikossa sen asukasluku oli kasvanut kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneen. Se ulottui nyt pitkänä, kaitana, mutkittelevana jonona rantaa pitkin monen penikulman päähän, koska vain ranta tarjosi sopivaa kuivaa pohjaa rakennuksille. Jos nousi sen takana olevalle rantavallille, vajosi jalka polvia myöten sammaleen ja vesilätäkköihin, ja jos astui toistamiseen samaan jälkeen, vajosi yhä syvemmälle hetteeseen, porisevaan jääkylmään liejuun. Kaupungin päivä päivältä laajetessa levisi se sen vuoksi poukaman kummallekin sivulle kuin dominopelin levyt, kunnes koko rantatienoo Kap Nomesta Penny Riveriin saakka oli yhtä ainoata pitkää jonoa, joka välkkyi napaseudun auringon himmeähkössä valossa kuin etelämeren saaren vaahtopeitteiset rantahyrskyt.
"Tuolla taampana on Anvil Creek", sanoi Glenister. "Siellä on Midas. Katsokaa!" — Hän osoitti aukkoa vuorijonossa, joka lähti rannalta sisämaahan päin.
"Siellä on maailman suurenmoisin kultasuoni. Voitte siellä nähdä hevoskuormittain kultaa ja kasoittain kultamöhkäleitä. Olen iloinen, kun olen taas täällä. Tämä on elämää. Tuo ranta-aukeama on täynnä kultaa. Nuo kunnaat ovat pakahtumaisillaan kultapitoista kvartsia. Tuon joen pohja on kultaa. Täällä on kultaa, kultaa, kultaa kaikkialla — enemmän kuin koskaan on ollut Salomonin kaivoksissa. Ja täällä on salaperäisiä arvoituksia ja kaikenmoisia tuntemattomia tapahtumia."
"Kiiruhtakaamme", sanoi nuori nainen. "Minun täytyy vielä tänä iltana toimittaa eräs asia. Kun se on tehty, voin ottaa selvän täkäläisistä asioista."
Heidän onnistui saada käytettäväkseen vene, joka vei heidät rantaan. Tällä lyhyellä matkalla toverukset ahdistelivat soutajaa lukemattomilla kysymyksillä. Kun tämä oli saapunut viittä päivää aiemmin, oli hän täynnä kaikenlaista tietoa ja tarjosi nyt auliisti kypsyneen kokemuksensa hedelmiä, kunnes Dextry selitti, että he olivat itsekin "penkojia" ja omistivat Midaksen. Neiti Chester sai syytä kummastella, kun hän huomasi, kuinka kunnioittavasti soutaja tämän jälkeen puhutteli miehiä ja kuinka ihmetellen hän katseli hänen seuralaisiaan huomaamatta häntä ollenkaan.
"Täällä on nykyisin hieman rauhatonta", virkkoi soutaja. "Minäkään en ole kolmeen päivään riisunut yltäni — täällä ei ole tilaa, ei aikaa eikä pimeääkään kylliksi nukkua. Annos munia ja kyljys maksaa puolitoista dollaria ja viskysekoitus puoli." Viimeisen lauseen hän sanoi happamen näköisenä.
"Onko kaupungissa tapahtunut mitään?" kysyi Dextry.
"Te tiedätte sen siis jo!" huudahti toinen. "Niin, kahvila Pohjolassa tapettiin viime yönä mies."
"Pelijuttuko?"
"Vallan niin. Murhaaja oli muuan Misson-niminen mies."
"Ahaa!" sanoi Dextry. "Minä tunnen miehen. Maailman suurin konna."
Kaikki kolme nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä. Nuori nainen toivoi saavansa kuulla tarkemmin asiasta, mutta siitä ei puhuttu enempää.
Veneestä noustuaan he joutuivat keskelle hälinää. Joukon halki tunkeutuessaan he näkivät sivullaan aidattuja tonttimaita, joilla oli teltta teltan kyljessä; jokainen tuumanlevyinenkin maapalanen oli varattu käytettäväksi. Siellä ja täällä oli vielä rakentamaton alue, mutta sitä vartioi sen omistaja, joka äreän ja epäilevän näköisenä katseli kaikkia, jotka sattuivat sinne päin vilkaisemaan. Päästyään erääseen kulmaukseen, missä tungos ei ollut niin ahdistava, he pysähtyivät.
"Minne aiotte?" kysyivät miehet neiti Chesteriltä.
Glenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli vaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet nuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä. Hänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja tytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää tulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa pyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa nuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen moitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin kuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei uneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät nuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan erota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.
"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni tehneet — te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!"
Dextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja tarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja heilutteli sitä hiljaa edestakaisin.
"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme teidät sinne."
"Löydän kyllä yksinkin ystäväni", vakuutti tyttö.
"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä tunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka soveliasta on saada mukaansa miehinen saattue."
"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliikeDunham & Struven toista omistajaa."
"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa", sanoi Glenister. "Sinä, Dex, saat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen luokkaan; lähdemme sieltä Midakseen."
He raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja saapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa. Nomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien telttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi vei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä asumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen kattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja maanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta maailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia kieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa kolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän auringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä, ja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli ja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa. Vasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia. Oikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio vuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän tunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset seikkailut.
Ajotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä polkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi kuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten hoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.
"Ja tämä on sydänyö!" huudahti tyttö. "Eivätkö ihmiset siis nuku milloinkaan?"
"Siihen ei ole aikaa — täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette ole vielä tajunnut sen luonnetta."
He kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham & Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan humalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja sukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.