"Mitä tahdotte?" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa notkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä eteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan verhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään kiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa arvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.
"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?" kysyiGlenister.
"Joku on varmaankin juorunnut", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei ilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut. Nuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä näkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat harmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.
"Ah, mitä minä nyt teen?" vaikeroi nuori tyttö.
"Onko ketään muuta kotona kuin te?" kysyi Glenister asianajajalta.
"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. OlenWashingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.Kuinka voin teitä palvella?"
Hän aikoi väistyä kohteliaasti syrjään, mutta kompastui ja olisi kierähtänyt portaita alas, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja kantanut häntä sisälle. Täällä hän viskasi taakkansa sänkyyn.
"No, mitä nyt aiotte tehdä, neiti Chester?" hän kysyi seuralaiseltaan ulostultuaan.
"Eikö tämä ole hirveää", huudahti toinen väristen. "Ja minun täytyy puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana", hän jatkoi ja polki kärsimättömänä jalkaansa. "Ja minun täytyy tavata hänet yksin."
"Sitä te ette saa", virkkoi Glenister päättävästi. "Ensiksikin hän ei ymmärtäisi sanaakaan puheestanne, ja toiseksi — minä tunnen Struven — hän on liiaksi päissään voidakseen puhua asioista ja liian selvä — niin, jotta te voisitte olla kahden kesken hänen kanssansa."
"Mutta minun täytyy puhua hänen kanssansa", intti tyttö. "Sitä varten olen tänne tullutkin. Te ette käsitä sitä."
"Minä käsitän paremmin kuin hän. Hän ei ole nyt siinä kunnossa, että kykenisi saamaan tolkkua tärkeistä asioista. Voittehan tulla huomenna takaisin, kun hän on selvinnyt humalastaan."
"Se on minulle tuiki tärkeää", huoahti nuori tyttö. "Sitä kauheaa miestä!"
Glenister oli pannut merkille, ettei hänen seuralaisensa ollut kertaakaan väännellyt käsiään eikä päästänyt silmiinsä kyyneliä, vaikka hän ilmeisesti oli syvästi huolissaan tilanteesta.
"No niin, huomaan kaikesta, että minun täytyy odottaa, mutta en tosiaankaan tiedä, minne suuntaisin askeleeni — johonkin hotelliin kai."
"Täällä ei ole ainoaakaan. Kahta rakennetaan par'aikaa, mutta ensi yöksi ette voi vuokrata Nomesta huonetta rahallakaan. Olin sanoa, ette rakkaudella ettekä rahallakaan. Eikö teillä ole täällä ystäviä — naistuttavia? Siinä tapauksessa sallinette minun hommata teille yösijan. Minulla on ystävä, jonka vaimo voi ottaa teidät luokseen."
Nuoren naisen koko olemus asettui vastustamaan moista ehdotusta. Eikö hän siis koskaan pääsisi käyttämästä hyväkseen tuon miehen palveluksia? Hän tuumi ohimennen jo palata laivaan, mutta hylkäsi senkin ajatuksen. Hän koetti torjua Glenisterin tarjoamaa apua, mutta tämä oli jo puolitiessä portaita alas eikä piitannut hänen vastaväitteistään — ja siksi hänkin seurasi perässä.
Seuraavassa tuokiossa Helene Chester joutui näkemään elämänsä ensimmäisen murhenäytelmän pohjoisessa ja sen mukana hän oppi paremmin tuntemaan miehen, jota hän sisimmässään inhosi ja johon kohtalo oli hänet yhdistänyt. Hän oli jo ehtinyt värisevin tuntein saada tuta tämän uuden maan taikavoimaa, mutta hän ei ollut vielä milloinkaan havainnut, että voima liian suureen vapauteen yhtyneenä tuo mukanaan väkivaltaa ja verenvuodatusta.
Kun he olivat astuneet ovesta ulos, astelivat he hitaasti eteenpäin katsellen tarkkaan ympärillään kuhisevaa joukkoa. Kaikkien kasvoilta voi lukea paitsi yleistä jännitystä myöskin suurta iloa ja toivoa. Joukon lapsekas intoutuminen vaikutti kiihoittavasti. Helene toivoi, että voisi omaksua näiden ihmisten haltioitumisen — olla kuin yksi heistä. Keskeltä iloista äänten sorinaa kuului sitten äkkiä epäsointu ei pitkä eikä äänekäs, vain pari lyhyttä sanaa, mutta ne olivat läpitunkevan teräviä ja niissä oli sitä metallista sointua, jonka intohimo synnyttää.
Helene katsahti sivulleen ja huomasi iloisten ilmeitten hävinneen kuin tuulen puhaltamina ja kaikkien katseitten tuijottavan johonkin näytelmään, jota esitettiin kadulla, niin kiinteästi ja innostuneesti, ettei hän ollut mokomaa koskaan aiemmin nähnyt. Samassa Glenister sanoi hänelle: "Tulkaa pois täältä."
Kokeneena miehenä hän oli heti oivaltanut, että jotakin oli vinossa, ja koetti viedä seuralaisensa pois, mutta tämä sysäsi hänen kätensä syrjään ja kääntyi jännittyneenä tarkkaamaan näytelmää, jota esitettiin hänen silmiensä edessä. Vaikk'ei hän käsittänyt mitä oli tekeillä, tunsi hän vaistomaisesti, että pian tapahtuisi ratkaiseva käänne, mutta hän oli silti tuiki valmistumaton siihen nopeuteen, jolla se tuli. Hänen katseensa oli kerkeästi kohdistunut kahteen kadulla seisovaan mieheen, joista muu joukko erottui kuin öljy vedestä. Toinen oli hintelä siististi puettu mies, toinen karkeatekoinen ja paksu, siivoamattoman näköinen, yllä guttaperkkatakki. Edellinen puhui ja Helene luuli ensin, että miehen verestävät silmät ja horjahteleva ryhti johtuivat humalasta, mutta pian hän oivalsi, että mies oli poissa suunniltaan raivosta.
"Anna se pian, minä sanon! Anna tänne kauppakirja, senkin…" Siivoamattoman näköinen mies pyörähti kiroten poispäin ja jatkoi matkaansa, jolloin hän osui tulemaan ihan Helenen ja Glenisterin eteen. Parilla harppauksella hän oli heidän sivullaan, mutta silloin hän huomasi vastustajansa tekevän salamannopean liikkeen ja kääntyi takaisin kuin villi eläin. Ja hänen äänensä oli kuin pedon karjuntaa, kun hän huusi:
"Sinä halusit sen saada takaisin, niinkö sanoit? No, tässä se on!" Kummankin miehen eleet olivat olleet salamannopeita, mutta Helenen jännittyneet aivot käsittivät ne liioitelluiksi ja teennäisiksi. Tämän sekunnin muisto säilyi alati hänen mielessään niinkuin valokuvauskoneen sulku ja näpsähdys, ja terävä, selvä kuva piirtyi lähtemättömästi hänen aistimukseensa. Isokasvuisen miehen selkä, joka melkein hipaisi häntä olkapäähän, raivoavan miehen paidan rinta ja derbyhattu, väkijoukko, joka hajosi kuin akanat tuuleen, miehet, jotka töytäsivät suin päin pakoon, räikeä, keltainen ilmoituskilpi, jossa oli sanat: "Kultaisen vyön tanssisali" — kaikki tämä ehti syöpyä hänen silmäkalvoonsa; sitten hänet äkkiä tempaistiin taaksepäin, kaksi väkevää kouraa painoi hänet polvilleen seinän viereen ja hän tunsi olevansa Glenisterin sylissä.
"Jumalan tähden, älkää liikkuko paikaltanne! Mehän olemme tulilinjassa."
Hän kumartui syvään seuralaisensa ylitse, jolloin hänen poskena osui hänen tukkaansa, hänen käsivartensa olivat tiukasti kietoutuneen hänen ympärilleen, niin että hänen ruumiinsa muodosti elävän suojamuurin heidän ympärillään suhiseville kuulille. Heidän vierellään seisoi isokokoinen mies, ja hänen revolverinsa pamahdukset olivat särkeä korvat; samassa kuului toisaaltakin laukaus ja kuula iskeytyi siihen ohueen lautaseinään, jonka kupeelle he olivat kyyristyneet. Vielä kerran he kuulivat päänsä päältä laukauksen ja näkivät hintelän miehen heittävän aseen kädestään ja kierähtävän ilmassa kuin raskaan nyrkin satuttamana. Hän kiljahti ja yritti tarttua aseeseensa, mutta suistui samassa maahan hiekkaan painuneena.
Heidän vierellään seisova mies huusi ja sadatteli kaikella voimallaan ja suuntasi sitten kulkunsa kaatuneen vihollisensa luokse ampuen joka askeleella. Haavoittunut kierähti sivulle, kohottautui kyynärpäittensä varaan ja ampui vielä kaksi kertaa niin nopeasti, että laukaukset kuuluivat yhdeltä, mutta hänen ei onnistunut estää toista pääsemästä lähemmäksi. Vielä neljä kertaa hänen säälimätön vastustajansa ampui — viimeisen laukauksen ollessaan jo ihan uhrinsa ruumiin vieressä tämän kuolemantuskissaan vääntelehtiessä. Sitten hän kääntyi ja asteli takaisin tietä, jota oli tullutkin ja sivuutti käsivarren etäisyydeltä ne kaksi, jotka kyyhöttivät seinän kupeella; nämä näkivät, että hänen karkeat ja yrmeät kasvonsa olivat kalpeat ja vääntyneet, ja kuulivat hänen hengityksensä kulkevan sihisten hampaitten raosta. Hän kulki suoraan sille ovelle, josta he olivat tulleet. Perille päästyään hän kääntyi vielä kerran, yskäisi pahasti ja sylkäisi suun täydeltä verta. Hänen polvensa horjahtuivat. Sitten hän katosi oviaukkoon, ja siinä kuolonhiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koko kadulla, he kuulivat hänen raudoitettujen saappaittensa hitaasti nousevan portaita.
Nyt syntyi kadulla jälleen hälinää ja ääntä. Kaikilta tahoilta ryntäsi ihmisiä ja katuloassa makaavan miehen ympärille kertyi läpäisemättömänä muurina kiihtynyttä joukkoa.
Glenister auttoi nuoren tytön jaloilleen, mutta tämä ei jaksanut pitää päätänsä koholla ja olisi jälleen lysähtänyt maahan, ellei nuori mies olisi kietonut käsivarttansa hänen ympärilleen. Tytön silmät olivat selkoselällään ja kuvastivat suunnatonta kauhua.
"Älkää pelätkö", virkkoi Glenister hymyillen, mutta hänenkin huulensa vavahtelivat ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan, sillä he olivat molemmat olleet lähellä kuolemaa. Joukosta tuli samassa joku juosten heitä vastaan ja seuraavassa hetkessä Dextry iski heihin kuin haukka.
"Onko kumpikaan haavoittunut? Taivaan isä! Nähdessäni heidän ampuvan toisiaan huusin teille, että olin kurkkuni puhkaista. Ajattelin jo, että olitte mennyttä kalua. Vaikka kyllä minun silti täytyy sanoa, että se oli näky, joka teki hyvää vanhoille silmille — niin siro ja kätevä — mutta tällaisissa katukohtauksissa saa melkein aina syytön maksaa viulut."
"Katsos tätä", sanoi Glenister. Hänen rintansa korkeudella oli seinässä, jota vasten he olivat nojanneet, monta kuulan reikää.
Helene huomasi nyt, että ellei häntä olisi viime hetkellä työnnetty syrjään, olisi kuula ehdottomasti osunut häneen.
"Lähtekäämme", hän läähätti, ja miehet opastivat hänet lähellä olevaan myymälään, jossa hän lysähti ruumis vapisten tuolille; hetken perästä Dextry toi hänelle lasillisen viskyä.
"Kas tässä, neiti", hän sanoi. "Teidän laisellenne etelämaalaiselle äskeinen oli vallan liian voimakasta huvittelua. Pelkään, ettette ole kovin pahasti rakastunut tähän maahan."
Puoli tuntia hän jutteli tytölle tutunomaiseen tapaansa asioista, jotka eivät olleet missään yhteydessä tapahtuneen verinäytelmän kanssa. Lopulta Helene rauhoittui. Toverukset nousivat lähteäkseen. Vaikka Glenister oli sopinut, että Helene saisi viettää yönsä kauppiaan vaimon luona, ei tyttö halunnut kuulla sellaisesta.
"En voi mennä nukkumaan. Olkaa ystävällisiä ja jääkää luokseni. Olen liian järkytetty. Tulen hulluksi, jos lähdette. Kuluneen viikon jännitys on ollut liikaa hermoilleni. Jos nukkuisin, näkisin varmaankin jälleen niiden kahden miehen kasvot edessäni."
Dextry neuvotteli hetken aikaa toverinsa kanssa ja teki sitten jonkun ostoksen. Hän ojensi Helenelle kenkäparin.
"Tässä on pari puolikorkeita guttaperkkakenkiä. Pankaa ne jalkaanne ja lähtekää kanssamme. Saatte pian muuta ajateltavaa. Ja kun sitten palaatte ja menette vuoteeseen, nukutte niin hyvin, että siihen verrattuna on vanhurskaan uni kuin myrskyä merellä tai ilakoivaa kuin vuorikauriin kevyet hypähtelyt tai… niin, se riittääkin. Tulkaa nyt."
Kun aurinko nousi Beringin merestä, olivat he matkalla kunnaita kohden jalat nilkkoja myöten vajonneina pehmeään raikkaaseen sammaleen; ilmassa tuntui vilvoittavan juoman maku, kosteasta maasta nousi lukematon määrä tuoksuja. Kurpat ja varpuset pitivät elämää rapakoilla ja tundran sumuisilta järviltä kuului sepelhanheni kirskutusta. Viikkoja kestäneen väsyttävän matkan jälkeen vaikutti aamun kasteinen raikkaus ihmeellisen voimakkaasti ja virkistävästi ja huuhtoi pois äskeisen murhenäytelmän muiston niin, että nuori tyttö tuli iloiseksi jälleen.
"Minne menemme?" hän kysyi, kun oli tunti taivallettu ja pysähdytty hengähtämään.
"Midakseen tietysti", vastasivat toiset, ja toinen miehistä sadatteli itsekseen, nauttiessaan täysin siemauksin Helenen kirkkaista silmistä! ja hänen miellyttävästä, notkeasta varrestaan, että hän antaisi mielellään puolet kaikista aarteistaan, jos saisi tekemättömäksi sen mitä oli tapahtunut eräänä iltana "Santa Mariassa".
Kansojen historiassa on toisinaan ratkaisevia ajankohtia, jolloin niiden kohtalot lyhyen hetken lepäävät jumalten polvilla ja jolloin niiden tulevaisuudesta heitetään "kruunua ja klaavaa". Tällöin voi huomata määrättyjä ylimenoasteita, kuin ihmiselossa seitsemän ikäkautta, ja vaikka niitä onkin aikalaisen vaikea huomata, tulevat ne itsestään esille, kun häämöttävät kilometrinpatsaat on sivuutettu. Sellainen ajankohta oli Alaskan historiassa heinäkuun yhdeksästoista päivä, vaikka se tämän uuden valtakunnan luojien mielestä oli vain päivä, jolloin laki astui tämän maan kamaralle.
Koko Nome oli kerääntynyt rannalle, kun veneet toivat maihin tuomariStillmanin ja hänen saattueensa. Oli katsottu sopivaksi valita"Senator" siksi laivaksi, joka vastaisi uuden tuomioistuimen arvoa jatoisi tähän tekeillä olevaan maahan lain ja oikeuden.
Hänen armonsa tulon aiheuttamaa mielenkiintoa oli omansa lisäämään se seikka, että häntä oli rannalla vastassa viehättävän kaunis nuori tyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ilmeisesti hyvin iloisena.
"Hänen sisarensa tytär", huomautti joku. "Hän saapui tänne ensimmäisellä laivalla ja hänen nimensä on Chester. Pulska nainen vai mitä?"
Suurempaa huomiota kuin tuomari herätti varmaankin eräs toinen tulokas. Hän oli roteva, hyvin puettu mies, jolla oli terävät silmät ja ryhdissä sellaista sulavuutta ja ulkoista kiiltoa, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka on itseluottamuksen, terveyden ja matkustelun pettämätön merkki. Päinvastoin kuin muut hän ei tuhlannut aikaa jäämällä laiturille tai tarkastelemalla ympäristöä, vaan asteli otsa syvissä rypyissä joukon halki suoraan kaupungin keskukseen. Häntä seurasi Struven työtoveri, Dunham, keski-ikäinen komeavartinen mies. He menivät suoraan Dunham & Struven konttoriin, jossa tapasivat tuttavamme, valkohapsisen nuoren yhtiöosakkaan.
"Hauska tavata teidät, herra Mac Namara", tervehti Struve. "Nimenne on laajalti tunnettu näillä maan äärillä. Sukulaiseni ovat Dakotassa ottaneet osaa sikäläisiin puolueriitoihin, ja siksi olen aina teitä ihaillut ja olen nyt iloinen, että olette tullut tänne Alaskaan. Tämä on suuri maa, ja me tarvitsemme suuria miehiä."
"Onko ollut vaikeuksia voitettavana?" kysyi Dunham, kun miehet olivat siirtyneet yksityishuoneeseen.
"Vaikeuksia", vastasi Struve nyrpeän näköisenä, "onpa kyllä, ja paljon on ollutkin. Neiti Chester toi kyllä teidän ohjeenne, ja minä kävin heti työhön käsiksi. Mutta ilmaiskaa minulle yksi asia — kuinka saitte tytön puuttumaan asiaan?"
"Ei ollut muita lähettää", sanoi Mac Namara. "Dunham aikoi lähteä ensimmäisellä laivalla, mutta hänen täytyi minun kanssani jäädä asioitten takia Washingtoniin ja tuomarini odottaa meitä Seattlessa. Emme uskaltaneet antaa papereita vieraan kuljetettaviksi; hän olisi voinut tutkia niitä. Se olisi merkinnyt samaa…" Ilmeikkäin elein hän lopetti lauseensa.
Struve nyökäytti päätänsä.
"Ymmärrän. Onko tytöllä vihiä asiakirjojen sisällöstä?"
"Ei tietenkään. Naiset ja asiat eivät sovi yhteen. Toivoakseni ette ole hänelle niistä mitään puhunut."
"En, eikä minulla ole ollut tilaisuuttakaan. Syystä tai toisesta hän katselee minua karsain silmin. En ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän kävi luonani."
"Tuomari sanoi hänelle, että asiakirjat koskevat uuden tuomioistuimen järjestämistä", virkkoi Dunham, "ja että elleivät paperit joutuisi perille ennen hänen tuloaan, voisi seurauksena olla paljon ikävyyttä — oikeuskiistoja, kapinaa, verenvuodatusta ja muuta sellaista. Hän ahtoi tytön pään täyteen kaikenmoisia epämääräisiä käsitteitä, kunnes tämä oli melkein puolikuollut pelosta ja uskoi, että enon ja koko maan turvallisuus riippuu hänestä."
"No niin", sanoi Struve, "on kyllä melkoisen helppoa käydä käsiksi toisten valtauksiin eikä liioin vaadi suurta taitoa ostaa myöhemmin heidän oikeutensa, varsinkin kun he tietävät, ettei heillä minkäänlaisia oikeuksia olekaan — mutta mitä olette suunnitellut tehtäväksi, jos oikeat omistajat alkavat ammuskella teitä?"
Mac Namara naurahti.
"Kuka on sellaista tehnyt?"
"Muuan lauhkea valkohapsinen meksikolainen merirosvo, Dextry-niminen. Hän on puoleksi Midas-kaivoksen omistaja, puoleksi vuorten leijona, näköjään rauhan apostoli, mutta urhea kuin Hieronymus. Minä lähetin Gallowayn naulaamaan uusia valtausjulisteita, ja hän kiinnitti ne yöllä miesten maatessa, mutta kello kuusi aamulla hän ryntäsi takaisin ja paukutti oveani niin, että luulin hänen särkevän sen. Olen eläessäni nähnyt kuolemankauhua kaikenmoista, mutta hänen kasvoillaan olivat ne kaikki yhdessä ja lisäksi vielä monta muuta lajia.
"'Piilottakaa minut! Pian!' hän läähätti.
"'Mitä on tapahtunut?' kysyin.
"'Minulle on aamiaiseksi tarjottu harmaata karhua, isoarokkoa ja äkkikuolemaa, ja se on ollut liian vahvaa minun ruoansulatuselimilleni.'
"Minun täytyi pitää häntä piilossa kolme päivää; siliä aikaa tuo iäkäs soturi kulki sävyisään tapaansa pitkin katuja pyssy kädessä, kiroten ja manaten kaikkea ja kaikkia."
"Onko joku toinenkin asettunut vastahankaan?"
"Ei, muut ovat ruotsalaisia eikä heillä ole rohkeutta eikä voimaakaan sellaiseen. He eivät pystyisi antamaan kunnon selkäsaunaakaan, vaikka joskus yrittäisivätkin. Mutta nämä kaivoksenomistajat ovat vallan toista maata. Heitä on kaksi, vanhempi ja nuorempi. Pelkään hieman ruveta heidän kanssaan asioihin, ja ellei heidän valtauksensa olisi koko tienoon paras, neuvoisin teitäkin olemaan puuttumatta asiaan."
"Minä kyllä pidän heidät aisoissa", sanoi Mac Namara. Struve jatkoi:
"Niin, hyvät herrat, olen tehnyt työtä perusteellisesti, mutta samalla joltisenkin umpimähkäisesti. Tarvitsen koko joukon lisätietoja. Heti kun neiti Chester saapui papereineen, aloitin toiminnan. Olen esittänyt vastalauseen tienoon rikkaimpien kullanhuuhtomojen valtausta vastaan, mutta minut hirtettäköön, jos käsitän mitä se pyhittää, koko maassa ei ole tuomioistuinta, joka antaisi meille edullisen päätöksen, jos ryhdymme heidän kanssansa käräjöimään. Mitä on tarkoitus tehdä — kiristääkö?"
"Pötyä!" huudahti Mac Namara. "Keneksi minua luulette?"
"Niin, myönnän kyllä, että juttu tuntuu Mac Namaran kaltaisesta miehestä vähäpätöiseltä, mutta en voi käsittää, mitä muuta olette suunnitellut."
"Viikon kuluttua on hallussani jokaikinen arvokas kaivos koko Nomen piirissä."
Mac Namaran ääni oli tyyni ja päättävä, hänen katseensa tiukka ja selvä ja koko hänen olemuksestaan huokui sellaista voimaa ja rohkeutta, että kaikki epäilykset tuntuivat mahdottomilta.
Kaikenkarvaiseen asianajoon tottunut, seikkailuihin perehtynyt WiltonStruvekin ällistyi tajutessaan hänen karskien sanojensa kantavuuden.Mitä tämä lienee suunnitellutkin, tuntui se hänestä tuiki mahdottomaltatoteuttaa, ja silti täytyi Struvenkin uskoa siihen nähdessään MacNamaran katseen järkähtämättömän lujuuden.
"Se on suurenmoista — kauhean suurenmoista — liian suurenmoista", hän mutisi. "Se merkitsee, että aiotte hankkia itsellenne viidenkymmenentuhannen päivätulot."
Hänen sanojaan seuranneen äänettömyyden aikana Dunham siirsi jalkaa ja kostutti kuivia huuliaan.
"Tietysti se on suurenmoista, mutta Mac Namara on niinikään suurin mies mikä vielä koskaan on liikkunut Alaskan rajojen sisällä", hän sanoi.
"Minun on onnistunut panna käyntiin suurisuuntaisin aie, mikä milloinkaan on löytänyt tiensä tänne pohjolaan ja sen tukijoina on joukko Washingtonin vaikutusvaltaisimpia miehiä", virkkoi Mac Namara. "Katsokaas tätä", hän lisäsi ottaessaan taskustaan koneellakirjoitetun paperin, jossa oli sarekkeet täynnä nimiä ja numeroita.
Struve pidätteli hengitystään, niin vaikea hänen oli uskoa omia silmiään.
"Nämä ovat yrityksen hommamiehiä ja tähän on merkitty heidän voitto-osuutensa. Me olemme perustaneet osakeyhtiön — Arizonan lakien mukaisen — salaisen tietysti, sillä ei käy päinsä päästää nimiä julkisuuteen. Minä näytän tämän teille vain siksi, että haluan saada teidät vakuutetuksi, minkälaisia miehiä on hankkeen takana."
"Peijakas! Olen toki vakuutettu", nauroi Struve hermostuneesti. "Dunham oli mukana suunnitelmaa järjestäessämme, ja hän kävi tapaamassa ystäviänne Washingtonissa ja New-Yorkissa. Jos hän sanoo, että kaikki on oikeassa järjestyksessä, on asia ratkaistu. Mutta sanokaapa, kuinka käy, jos yhtiön suhteen jotenkuten erehdyttäisi ja kävisi ilmi, kutka ovat osakkeenomistajia?"
"Ei ole vaaraa. Minä talletan kirjoja paikassa, jossa ne voidaan polttaa heti kun pieninkin vaara uhkaa. Me olisimme saaneet valtausluvan oman valtiomme lakien mukaan, ellei sitä nevadalaista Sturtevante lurjusta olisi ollut. Hän vastusti meitä senaatissa. Mutta tällainen on suunnitelmani."
Hän veti nopein piirroin ääriviivat laaditusta suunnitelmasta tarkkaaville kuuntelijoilleen; ihailun ilme syttyi ja vaihtui Struven ilmeettömillä kasvoilla.
"Taivasten tekijä! Te olette ihmeotus!" hän huudahti lopuksi, "ja minä olen mukana sieluineni ruumiineni! Leikki on vaarallista — ja juuri siksi se minua houkuttelee."
"Vaarallista!" Mac Namara kohautti olkapäitään. "Pötyä! Mitä vaaraa tässä olisi? Laki on puolellamme — tai oikeammin, me edustamme itse lakia."
Oli ilmeistä, ettei yrityksen sielu, Pohjois-Dakotan mies, ollut niitä, jotka antavat ruohon nukkuessa kasvaa. Hän riisui takkinsa ja liivinsä ja kävi käsiksi papereihin, jotka Struve levitti hänen eteensä. Vähitellen hänen tarmonsa tarttui toisiinkin, ja Dunham & Struven konttorin lukittujen ovien takana kävi pian kuumeenomainen neuvottelu ja juonten punonta.
* * * * *
Saattaessaan enoansa komeaan kolmikerroksiseen hotelliin puheli Helene Chester kaiken aikaa iloisesti. Uusi maa oli jo kiehtonut hänet lumoihinsa ja nyt hän lisäksi tunsi turvallisuutta ja huojennusta. Glenister näki heidät kaukaa ja tuli nyt pitkin askelin heitä tervehtimään.
Hän näki edessään noin kuudenkymmenen ikäisen miehen, joka oli hauskannäköinen, mutta hänen silmiensä katse ei ollut kirkas eikä vakaa, se ei ollut koskaan suuntautunut siihen henkilöön, jolle hän puhui. Glenister huomasi niinikään, että hänen suunsa ei osoittanut tarpeellista lujuutta, mutta kaikesta huolimatta hänen sileiksi ajellut kasvonsa ilmaisivat arvokkuutta, joka on opiskelun ja älyllisten lahjojen tunnusmerkki, ja niiden rypyt olivat omansa kaunistamaan niitä.
"Sisareni tytär on kertonut minulle niistä palveluksista, joita olette tehnyt hänen hyväkseen", aloitti vanhus. "Olen iloinen saadessani tutustua teihin."
"Herra Glenister on paitsi urhea ritari ja naisten auttaja muutenkin huomattava ja vaikutusvaltainen mies", pakisi Helene kevyesti. "Hän omistaa Midaksen."
"Todella!" sanoi vanhus siihen. Hänen epävarma katseensa kohdistui nyt nuoreen mieheen ja siinä näkyi ilmeistä harrastusta. "Se on kuuleman mukaan ihmeellinen kaivos. Oletteko jo aloittanut työt?"
"Emme. Aiomme ryhtyä huuhtomaan vasta ylihuomenna. Tänä vuonna on kevät tullut myöhään. Olemme rakentaneet asuntoja ja valmistelleet muuta välttämätöntä, mutta nyt ovatkin jo miehet paikalla ja odottavat vain töitten aloittamista."
"Varsin ilahduttavaa kuulla. Ettekö halua tulla kanssamme hotelliin? Haluaisin mielelläni kuulla enemmän näistä merkillisistä kullanhuuhdontapaikoista."
"Niin, ne ovat todella merkillisiä", vastasi Glenister astellessaan toisten rinnalla, "mutta kukaan ei vielä tiedä kuinka arvokkaita, sillä toistaiseksi olemme tutkineet maaperää vain pinnalta. Ensinnäkin on maakamara niin ohutta ja kulta niin helposti saatavissa, että ellei luonto itse suojelisi meitä talvella, emme milloinkaan uskaltaisi lähteä valtaukseltamme, koska meiltä voitaisiin poissaollessamme varastaa kaikki."
"Paljonko Anvil Creekin kaivosten arvellaan tuottavan tänä kesänä?" kysäisi vanhus.
"On vaikeaa tarkalleen sanoa, mutta me laskemme saavamme Midaksesta viisituhatta päivässä ja sen sisarkaivokset ovat yhtä satoisia."
"Ovatko omistusoikeutenne täysin riidattomat?"
"Täysin. Niistä on tehnyt kysymyksen vain yksi mies ja häntä emme ota vakavalta kannalta. Muuan Galloway-niminen mies tuli viime kuussa eräänä yönä naulaamaan vastalauseen paaluun ja esitti uuden valtauspaperin, mutta hän ei voinut tuoda yhtä ainoaa pätevää perustelua väitteilleen, emmekä me ole sen koommin nähneet miehestä vilaustakaan. Muussa tapauksessa oikeutemme olisikin ollut jälleen päivän selvä." — Viimeisiä sanojaan hän korosti erikoisella tavalla.
"Toivoakseni ette olisi käyttäneet väkivaltaa?"
"Totta kai. Miksemme? Se on tähän saakka tepsinyt mainiosti."
"Mutta, hyvä herra Glenister, se aika on jo ohi. Maahan on nyt tullut laki, ja jokaisen velvollisuus on siihen alistua."
"Ehkä, mutta täällä pidetään miehen kaivosta yhtä loukkaamattomana kuin hänen perhettään. Entisinä aikoina emme tienneet mitä lukko ja avain olivat emmekä tunteneet muita vaivoja kuin nälän ja ruumiinponnistukset. Nyt on koittanut toinen aika. Tänä keväänä on useammalta kaivoksenomistajalta evätty valtausoikeus kuin aiemmin koko Yokonin historian aikana."
He olivat nyt ehtineet hotellin edustalle. Glenister pysähtyi ja kääntyi puhuttelemaan nuorta naista vanhuksen astuessa ovesta sisään. Kun Helene aikoi mennä perässä, asettui Glenister hänen eteensä.
"Olen tullut kummuilta tänne varta vasten teitä tapaamaan. Tämä on ollut pitkä viikko…"
"Älkää puhuko tuolla tavalla", keskeytti Helene hänet kylmästi. "En halua kuulla moista puhetta."
"Kuulkaas nyt — miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan ylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni — olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja rääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin katumusta."
"Ei siitä olekaan kysymys", sanoi nuori nainen hitaasti. "Kuluneen kuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt syventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin luonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita, että se olisi jotenkin puolustettavaa", lisäsi hän kiireesti, "sillä eihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse järjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen kyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen, että pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette hyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä kätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille kiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on julmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin — jotakin aistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa."
GJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. "Se on kenties minun paikallisväriäni — jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin parantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin, merkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja uhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät pitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka haluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että Simson on antanut leikata tukiansa."
"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy teille mahdottomaksi. Te olette villi."
* * * * *
Nomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat voineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä korvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi tienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.
Myöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti pitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi nappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren hopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti kultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä tapa vaati.
Kun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa erääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti keskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan katseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen ryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia miehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa, jotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister äkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli varoittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen muuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski silmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:
"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara kuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?"
Mac Namara käänsi selkänsä häiritsijään päin.
"Älä käännä seikäruotoas minuun päin, minä tahdon pakista kanssasi."
Mac Namara jatkoi tyynesti keskustelua, kunnes hän sai kovan iskun olkapäilleen. Hän kääntyi silloin taakseen vaientaakseen toisen puhekärttelyn ja sadattelut.
"Anna minun olla rauhassa. Minulla ei ole nyt aikaa."
"Soo, vai et tahdo jutustaa kanssani? Mutta minäpä puhun sitten sinulle. Luulen, että mielelläs kuuntelet, jos kerron kaikille näille ihmisille mitä sinusta tiedän. Katsos nyt, käännätkö vieläkin selkäs."
Hänen äänensä oli uhkaava ja herätti yleistä huomiota. Kun Mac Namara huomasi sen, kääntyi hän mieheen päin ja hänen sanansa tulivat kylminä, selvinä ja jyrkkinä, kun hän sanoi:
"Älä puhu minulle. Sinä olet juopporatti. Mene tiehesi, ennenkuin mitään tapahtuu."
Vielä kerran Mac Namara kääntyi, mutta humalainen kävi häneen käsiksi ja pyöräytti hänet ympäri toistaen yhä tunkeilevia sanojaan.
"Anteeksi, hyvät herrat."
Mac Namara laski ison, valkoisen ja hyvin hoidetun kätensä miehen hihalle ja vei hänet ovesta kadulle.
Kynnyksellä hän puristi kouransa nyrkkiin sanaakaan lausumatta ja iski miestä täydellä voimalla suoraan kasvoihin. Hänen uhrinsa lysähti ääntä päästämättä maahan, jolloin hänen takaraivonsa kolahti lauta-aitaukseen. Hänestä sen enempää piittaamatta Mac Namara palasi saliin ja ryhtyi jälleen keskusteluun. Hänen äänensä oli yhtä tasaisen hillitty kuin hänen liikkeensäkin eikä ilmaissut kiukkua, kiihtymystä tai voitoniloa. Hän sytytti savukkeen, otti esille muistikirjansa ja merkitsi siihen joitakin tietoja, joita Meksikon Mullins hänelle antoi.
Koko tämän ajan lojui kaatunut poikkipuolin kynnyksellä osoittamatta elonmerkkiäkään. Rulettihyrrän surina jatkui taas ja pelinohjaajan ääni kuului entisen yksitoikkoisena. Kaikkien silmät tarkkailivat anniskelupöydän ääressä seisovaa välinpitämätöntä miestä, mutta tajutonta miestä ei kukaan katsonut, sillä näiden miesten kirjoittamattomien lakien mukaan on helläsydämisimmänkin noudatettava pidättyväisyyttä, kun on kysymyksessä toisten yksityisasiat.
Kun Mac Namara oli lopettanut muistiinpanonsa merkitseminen, puristi hän vakavasti seuralaistensa käsiä ja asteli pitkin askelin ovesta ulos eikä katsahtanutkaan uhriinsa, joka lojui hänen tiellään.
Tusina avuliaita vaikkakaan ei liian armeliaita käsiä kantoi nyt juopuneen rulettipöydälle, ja kahvilanomistaja kaatoi hänen päälleen ämpärillisittäin vettä.
"Ei hätää mitään", sanoi joku lähellä seisovista ja lisäsi samaan hengenvetoon ihastuneena:
"Olemmepa totisesti saaneet tänne miesten miehen!"
"Kuka on tuo uusi ukkeli, joka puuhailee kaivoksessasi?" kysyi Glenister muutamaa päivää myöhemmin toveriltaan ja osoitti miestä, joka par'aikaa asetteli paikoilleen huuhtelukouruja virran pohjaan.
"Se on vanha Pannukakku-Simms, Dawsonin aikaisia tuttavia."
Glenister räjähti hillittömään nauruun, sillä kyseellinen, tavattoman pitkä mies oli muutenkin kaikilta mittasuhteiltaan poikkeuksellisen lepsuinen ja erikoinen. Hän oli riisunut takin yltään, ja hänen säkkimäiset, vehkankeltaiset housunsa roikkuivat levottomuutta herättävän epävarmasti peräti kestämättömiltä näyttävien kannattimien varassa. Hänen guttaperkkasaappaansakin "istuivat" höllästi ja olivat täynnä reikiä ja koko hänen ulkoasussaan oli jotakin niin irrallista ja lepattavaa, että tuntui kuin hän milloin tahansa voisi kuoria kaikki yltään ja kohota rääsyjensä seasta uutena kuten Afrodite meren kuohuista. Hänen naamansa oli harmaan takkuisen parran peitossa, joka oli kuin napinreikäsaksilla leikattu, ja tämän tuuhean harjan yläpuolelta kohosi kalju päälaki kohti pilviä.
"Onko hän aina ollut noin kalju?"
"Eikö mitä! Hän ei ole laisinkaan kalju. Hän ajaa kiireensä partaveitsellä. Ennen muinoin hänen päälaellaan oli pitkä liehuva harja, joka oli sirkkojen, lehtisammakkojen ja muiden sellaisten eläinlajien tyyssija. Se tukka oli hänen lemmikkinsä, ja hän tunsi sellaista taikauskoista kammoa harjansa puolesta, että kyyristyi huoneensa nurkkaan viritetty pyssy kummassakin kädessä joka kerta kun parturi tuli hänen lähelleen. Mutta kerran piti Hankin — se on hänen oikea nimensä — paistaa pannukakkuja itselleen, ja kun hän käänsi paistosta, takertui sen pehmeä puoli hänen aarniometsäänsä. Sitä sanatulvaa, joka hänestä silloin lähti, et voi kuvailla, mutta siitä päivästä alkaen häntä on sanottu Pannukakku-Simmsiksi, ja siitä lähtien hän on pitänyt kiireensä kiiltävänä kuin pyssynpiippu. Mutta hän on pystyvä kullankaivaja ja luotettava ja rehellinen kuin vain harvat."
Huuhtelutyöt oli aloitettu Midaksessa. Pitkiä purjekankaasta kierrettyjä putkia luikerteli jättiläiskäärmeitten lailla pitkin joenpohjaa patolaitokselta, ja kaikkialta ympäriltä kuului täydessä toimessa olevien työaseitten iloista helskettä. Suurissa valkoisissa teltoissa, jotka oli sijoitettu hieman ylemmäksi jyrkälle rantatörmälle, nukkui viisikymmentä yövuoroisista. Työt olivat näet keskeytymättömässä käynnissä, ei ollut öitä, ei sunnuntaita, ei hetken lepoa niinä päivänä, joina napaseutu sallii huuhtelutyötä tehdä.
Hyvin tyytyväisinä toverukset katselivat tätä vilkasta näytelmää. Pakottaa vastahakoinen maa luovuttamaan rikkaimmat aarteensa, luoda uusia arvoja maailmaan — siinä on kyllin syytä tuntea syvää tyytyväisyyttä.
"Emmekä me riistä leskiltä ja orvoilta", huomautti Dextry äkkiä ja ilmaisi sillä tunteet, jotka samaan aikaan liikkuivat hänen toverinsakin rinnassa. He katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät sitä harvinaista yhteisymmärrystä, joka piilee syvemmällä kuin mitä sanat voivat tulkita.
Puolisen jälkeen Dextry satuloi hevosensa.
"Lähden kaupungista noutamaan kultavaa'an, mutta tulen jo illaksi takaisin."
Kello neljältä iltapäivällä keskellä kiireisintä työtään Glenister kuuli huudon makuutelttojen luota: sinne oli tullut pieni ratsujoukko. Asteltuaan lähemmäksi nuori mies huomasi ratsastajien joukossa asianajaja Struven ja kahvila Pohjolassa tapaamansa kookkaan, hyvin puetun seikkailijan, Mac Namaran, miehen, jolla oli raskas nyrkki. Struve kääntyi heti puhuttelemaan Glenisteriä.
"Nähkääs, olemme saapuneet katsomaan, kuinka on tämän valtauksen oikeussuhteitten laita."
"Mikä niitä vaivaisi?"
"Kaivoksesta on tehty uusi valtausaloite kuukausi sitten."
"No, entä sitten?" —
"Galloway on antanut haasteen."
"Maa on Dextryn ja minun. Me olemme sen löytäneet ja aloittaneet jo työt. Me olemme kaikessa noudattaneet lain määräyksiä ja aiomme valtauksemme pitää."
Glenister puhui niin ponnekkaasti ja kiihkeästi, että Struve joutui ymmälle, mutta Mac Namara, joka oli tähän saakka kuunnellut, puuttui nyt puheeseen:
"Vallan niin, hyvä herra; jos vaatimuksenne ovat oikeutettuja, ei kellään ole mitään sanottavaa, mutta nyt on Alaskaan tullut laki, ja meidän velvollisuutemme on totella sitä. Väkivalta ei ole tarpeen — ei vähäisinkään — mutta asianlaita on seuraava: herra Galloway on antanut teille haasteen ja tuomioistuin on kieltänyt teitä jatkamasta töitä täällä sekä määrännyt minut huolehtimaan töitten jatkamisesta, kunnes oikeuskiista on päättynyt. Se on tietenkin poikkeuksellinen menettelytapa, mutta olosuhteet ovat tässä maassa vielä toistaiseksi vakiintumattomat. Työkausi on niin lyhyt, että olisi väärin oikeaa omistajaa kohtaan jättää työt koko kesäksi, ja tämän välttämiseksi olen saanut huostaani työn johdon sekä määräyksen jatkaa kaivostöitä ja noudattaa kaikessa tuomioistuimen antamia ohjeita. Herra Voorhees tässä on Yhdysvaltojen toimitsijamies. Hän esittää teille asiakirjat."
"Seis! Aiotteko syöttää minulle, että on sellaista tuomioistuinta, joka ottaisi käsitelläkseen Gallowayn kaltaisen miehen kanteen?"
"Laki hyväksyy niin toisen kuin toisenkin. Ellei hänen kanteensa ole perusteltu, sitä parempi teille."
"Toimitsijamiestä ei voida asettaa, ennenkuin meille on asiasta puhuttu. Hyvä Jumala, emmehän ole milloinkaan edes kuulleet, että meidät on haastettu oikeuteen. Emme ole saaneet haastetta eikä meillä ole ollut mahdollisuutta puolustaa asiaamme."
"Minähän sanoin äsken, että olosuhteet ovat poikkeukselliset ja että täytyi turvautua vastaaviin toimenpiteihin", vastasi Mac Namara, mutta nuori kaivoksenomistaja kiihtyi vain yhä enemmän.
"Kuulkaas nyt — kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin turvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä, kunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että me luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen vaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen. Teidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme, ennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan."
Voorhees ravisti päätänsä.
"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on mielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia takavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten sanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen."
"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään", lisäsi Mac Namara. "Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset." — Hän viittasi päällään laaksoon päin. — "Minä olen oikeuden palvelija ja minä olen antanut takuun…."
"Kuinka suuren?"
"Viisituhatta dollaria kustakin valtauksesta."
"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä tuon summan!"
Näitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan nyt valitsisi.
"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä", sanoi nyt Struve — tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin rinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei sanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että tämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että noitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin varoitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti…
Hän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi selkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista hänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja piittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi rynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa tuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli epäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä oli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa kaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki lainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka menettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet menettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän siis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat eivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti todistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan. Tuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja ehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat ajatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan. Helenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan hänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän oli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa hänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle hyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle alttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten keskeytys.
Tällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van jotakin. Se oli Simms.
"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale." Glenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti parahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta kivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse terävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi kiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.
"Anna olla!" hän sanoi ankarasti. "Minä sanon itse, milloin on ammuttava."
Hän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet kiväärinsä häntä kohden — kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui liikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen päätänsä, kohtausta.
"Asiat ovat muutenkin liian huonosti", jatkoi Glenister. "Älkäämme pahentako niitä syyttä suotta."
Simms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili työnantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.
"Sen minä vain sanon", hän ähisi, "että kaikista näkemistäni kirotuista narreista te olette sentään hulluin!"
Tämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon päin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin katsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä miestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.
Heinäkuun lopulla jo tulee pimeä sydänyön tienoissa, joten ikkunoista ja ovista heijastuva valo ei tunnu enää niin merkilliseltä ja tarpeettomalta kuin aiemmin kesällä. Kahvila Pohjola ansaitsi sievät rahat. Sen uusi sisustus, joka oli maksanut ruhtinaallisen omaisuuden tai joka edusti Klondyke-miljoonamiehen yhden illan pelitappiota, kiilsi ja välkkyi houkuttelevasti, ja hiotut ikkunaruudut hohtivat kaikkia sateenkaaren värejä ja kuvastivat sikäli tavallaan erivivahteisia mielialoja siinä joukossa, joka ahdinkoon saakka täytti kahvilan suojat, valtasi pelipöydät tai katseli teatteriesityksiä sisähuoneissa.
Nyt oli näytäntö loppunut, tuolit ja kulissit oli korjattu pois, katsojien edessä välkkyi kiiltävä, houkutteleva permanto, ja orkesteri oli asettunut lavalleen. Se soitti räiskyvää two-stepiä, ja lattia oli pian täynnä karkeloivia pareja.
Määrättyjen vuorojen jälkeen soittoniekat kiihdyttivät sävelen kuumeenomaiseen, jyrisevään kiihkoon, tanssijat säestivät sitä laululla, kunnes kaikki korkeimman sävelen kuuluessa puhkesivat kimeään kirkaisuun, ja rummunlyöjä laukaisi koltpistoolin sahajauhoilla täytettyyn laatikkoon, joka oli hänen vieressään — kaikki tämä tapahtui hyvässä tahdissa soiton kanssa.
Miehet — enimmäkseen vielä vallan nuoria — tanssivat kuin koulupojat, naiset, niinikään nuoria ja hyviä tanssijoita, liihottelivat soiton mukaan kevyesti kuin ruusunlehdet kesätuulessa. Kaikkialla näki hehkuvia kasvoja ja säteileviä silmiä, ja vain harvoin kuuli äänen, joka ei ollut iloinen.
Äkkiä soitto taukosi, ja karkeloparit ryntäsivät tarjoilupöydän ääreen.Naiset joivat viattomia virvoitusjuomia, miehet enimmäkseen viskyä.Verhoilla suojattuihin parvekeaitioihin virtasi toisia juomiaetiketeillä varmennetuista pulloista.
Itävaltioista saapunut vieras olisi ensi kädessä pannut merkille hyvän musiikin, sitten naisten kauniit piirteet ja lopuksi miesten siivoamattoman ulkoasun, sillä melkein poikkeuksetta kaikki olivat hyvin huolimattomasti puettuja.
Varsinaisessa pelisalissa näkyi vain harvan naisen. Miehiä sen sijaan tungeskeli taajoin joukoin faaraopöydän, ruletin, Klondyke-pelin "pangingin" ja muiden pelipöytien ääressä. Juteltiin liikeasioista ja kotoisista puuhista, ostettiin ja myytiin kaivoksia ja vaihdettiin kaikkea mahdollista tavaraa. Siistit ja hyvin puetut, resuiset ja ruokkoamattomat olivat täällä kylki kyljessä, kaikkia innoitti pohjan vapaa elämä ja uutuuden viehätys. Napaseudun salaperäisyys oli kiehtonut heidän lumoihinsa. Seikkailun kihahtava viini täytti heidän suonensa, ja he haastelivat korkealentoisin sanoin asioista, joita aikoivat suorittaa tai kertoivat teeskentelemättömän ujoina ihmeellisistä kokemuksistaan.
"Bronco Kid", Yokon-tienoon tunnetuin pankinpitäjä, istui tavanomaisessa työssään kello kahdeksasta kahteen. Hän oli hienorakenteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, notkea liikkeissään, vakava ja tunnettu voittamattomaksi naissydänten valloittajaksi. Hän oli hoidellut korkeimpia pelejä Nomen alkuaikoina, ja kaikki pitivät hänestä. Mutta vaikka moni sanoi häntä ystäväkseen, ei kukaan silti tiennyt hänestä tarkempaa.
Kidillä oli tänä iltana ollut rasittava peli hoidettavana, sillä Dawsonista saapunut ruotsalainen pani peliin korkeita kultakasoja, ja hän oli rohkea ja teräväkatseinen pelaaja. Pöydän ylipäässä istui muuan juutalainen edessään kymmenen kappaletta huolellisesti taitettua tuhannen dollarin seteliä sekä korkea kasa pienempiä setelejä. Hän panosti epätarkasti ja ilman järjestelmää. Neljä viisi ympärillä seisovaa pani silloin tällöin peliin jonkun pienen määrän. Peliä oli vaikea seurata. Faarao on useimmille suljettu kirja. Onnellinen se ken ei koskaan ole syventynyt tutkimaan sen salaisuuksia eikä rasittanut aivojaan keksiäkseen järjestelmän, joka sen ratkaisisi. Se vaatii harjaantumista, terävää silmää ja tyyneyttä. Pankinpitäjän tehtävänä on jakaa kortit, pitää mielessään erisuuruiset panokset ja salamannopeasti laskea voitto- ja tappio-osuudet. Kidin erehtymätön varmuus ja säntillisyys juuri olivat luoneet hänen maineensa. Tänä iltana hänen kykynsä olivat kovalla koetuksella. Äänettömänä ja kulmakarvat miettivissä rypyissä hän jakoi kortit, joita hänen hoikat valkoiset sormensa pitelivät kuin niitä hermostuneesti hyväillen.
Pelin kulkua tarkatessaan hän ei huomannut sitä liikehtimistä ja kahinaa, jonka joku vast'ikään saapunut henkilö aiheutti, ennenkuin hän äkkäsi ympärillä seisovien ihailevat silmäykset ja kuinka juutalainen vallan unohtaen korkeat rahakasansa katseli hänen ohitseen välkkyvin silmin ja ihailevasti hymyillen. Ruotsalainen Samkin kurkisti sukimattomain harjastensa alta ja vei epäröivän näköisenä käden avoimelle kaulalleen, jossa kauluksen olisi pitänyt olla. Miehet tuijottivat vastatulleeseen, toiset kummastuneina, toiset tutunomaisesti hymyillen.
Broncokin vilkaisi nyt taakseen ja hätkähti, vaikkakin vain silmänräpäykseksi. Hänen takanaan seisoi muuan tyttö niin lähellä, että hänen pukunsa pitsit sipaisivat hänen takkinsa hihaa. Hän sekoitti par'aikaa kortteja ja pudotti tällöin yhden, nyökäytti tytölle ja sanoi tyynesti kumartuessaan ottamaan korttia:
"Hyvää iltaa, Cherry."
Tyttö ei vastannut, vaan katseli itsepäisesti pöydälle levitettyjä kortteja. "Mikä tyttö!" tuumi Kid itsekseen. Tyttö ei ollut erikoisen pitkä, hänellä oli pehmeät ja pyöreät lanteet ja rinnat sekä hoikka vartalo; näitä ominaisuuksia täydensi hyvin sopiva puku. Hänen kasvonsa olivat soikeat, suu melkoisen iso, silmät syvänsiniset, ohuet silkinhienot kulmakarvat. Hänen heikosti kullankeltaiset hiuksensa oli suorittu alas korvalle, ja hänen hymynsä paljasti kaksi riviä hohtavia valkoisia hampaita, ennenkuin ne katosivat kahden viehkeän poskikuoppasen kätköön. Merkillisintä hänessä sentään oli kasvojen viaton ilme — ne olivat koulutytön kasvot ja hymy.
Kid herkesi jakamasta ja pani pöydälle korttileikin. Silloin virkkoi tyttö:
"Luovuta minulle paikkasi, Bronco."
"Älä huoli nyt. Tämä on pahanlainen peli", vastasi Kid, mutta tytön ääni oli käskevä, kun hän jatkoi:
"Kas niin, kiiruhda nyt. Nouse, jotta minä pääsen istumaan."
Bronco totteli, ja tyttö istahti hänen paikalleen, sovitteli hamettaan ja kiersi sormiensa timantit oikeaan asentoon.
"Mitä vietävää tämä on?" huudahti pelin valvoja karskisti. "Oletko päästäsi vialla, Bronco? Nouskaa heti tuolilta, neiti!"
Tyttö kääntyi hitaasti puhujaan päin. Viaton ilme oli kuin pyyhkäisty pois, ja hänen isot silmänsä välähtivät uhkaavasti. Muutos ilmeni hänen piirteissään kuin tuulenviri tyynellä veden pinnalla. Tuijotettuaan hetken aikaa mieheen hän rypisti pahaenteisesti kulmiaan, nyrpisti huuliaan ja virkkoi äänellä, jommoisella hallitsijatar puhuttelee orjaansa:
"Heitä tuo mies ulos, Bronco!"
"Ei peli tästä kärsi", tyynnytteli Kid valvojaa. "Hän on minua taitavampi pelinpitäjä. Hän on Cherry Malotte."
Piittaamatta toisten hämmästyneistä katseista nuori tyttö ryhtyi työhön. Hänen kätensä liikkuivat pöydän yli nopeina ja varmoina ja hän jakoi kortit taitavasti kuin ainakin henkilö, jolla on siinä työssä pitkäaikaista tottumusta. Kun voitto-osuus piti pankista antaa, ei hän koskaan kääntänyt päätänsä, vaan otti erehtymättä kulloinkin tarvittavan setelikasan. Ei hän liioin koskaan kurkottanut kahta kertaa ottamaan eikä ottanut liian suurta kasaa. Tätä taitoa pidetään saavutuksena, ja Bronco hymyili ihastuneena, kun hän huomasi katsojien yhä lisääntyvän hämmästyksen ja kuuli mitä miehet toisilleen sanoivat.
Kaksikymmentä minuuttia hän oli herkeämättömässä työssä, eikä pelin valvojalla ollut kertaakaan syytä moittia häntä virheestä.
Tällöin saapui paikalle Glenister. Hän raivasi tien itselleen joukon halki näyttämölle päin. Hän näytti peräti huolestuneelta ja hajamieliseltä ja koko hänen ryhtinsä oli teennäisen pingoitettua. Äänettömänä hän sivuutti monet ystävänsä, jotka häntä tervehtivät.
"Mikä Glenisteriä tänä iltana vaivaa?" kysyi joku. "Hän käyttäytyy kovin kummallisesti."
"Etkö ole kuullut uutista? Midas on takavarikoitu. Se on koskenut häneen kipeästi."
Tyttö keskeytti äkkiä pelin ja nousi.
"Älä lopeta", sanoi Kid ja ylt'ympäriltä kuului tyytymätöntä mutinaa. Tyttö ravisti päätänsä ja alkoi kyllästyneen näköisenä sovitella käsineitään.
Pujotellen tiheään sulloutuneen joukon halki hän harhaili huoneesta toiseen. Hän pysäytti erään tarjoilijan ja kysyi tältä jotakin.
"Hän on ylhäällä jossakin parvekeaitiossa."
"Yksin?"
"Niin. Oli ainakin hetki sitten, ellei joku hameniekoista ole häneen senjälkeen tarrautunut."
Minuuttia myöhemmin kuuli Glenister, joka istui syviin aatoksiin vaipuneena aitiossaan, oven napsahduksen ja verhojen kahinaa.
"Olkaa hyvä ja menkää tiehenne", hän sanoi päätänsä kääntämättä. "Haluan olla yksin." — Kun hän ei saanut vastausta hän jatkoi:'"Istun täällä saadakseni rauhassa…." mutta tällöin hän vaikeni, sillä tyttö oli nyt astunut esille ja painoi molemmat kuumat kätensä hänen poskilleen.
"Poika!" hän kuiskasi, ja Glenister nousi äkkiä seisoalleen.
"Cherry! Koska tulit tänne?"
"Ah, siitä on jo iäisyys", vastasi toinen kärsimättömästi… "Dawsonista. Kuulin sinun löytäneen mitä etsit. Kestin niin kauan kuin jaksoin… ja sitten lähdin sinua tavoittamaan. Kas niin, kerro nyt itsestäsi. Mutta salli minun ensin katsella sinua oikein perusteellisesti."
Hän talutti Glenisterin valoon ja ahmi häntä suurilla odottavilla silmillään. Hän piteli yhä kiinni Glenisterin takin rintapielestä ja seisoi niin lähellä, että hänen kuuma hengityksensä osui suoraan nuoren miehen kasvoille.
"No, suutele minua nyt!"
Glenister irroitti hänen kätensä ja virkkoi vakavasti:
"En, Cherry. Se on nyt ohi. Sanoin sen sinulle Dawsonista lähtiessäni."
"Oi! Ei, ei se ole ohi, poika. Sinä luulet niin, mutta se ei ole totta… se ei voi olla totta. Minä rakastan sinua liian paljon voidakseni luopua sinusta."
"Vaiti! Naapuriaitiossa on ihmisiä."
"Siitä en välitä. Antaa heidän vain kuulla", huudahti tyttö häikäilemättömästi. "Olen ylpeä, kun saan rakastaa sinua. Haluan huutaa sen kaikelle maailmalle."
"Kas niin, kuuntele nyt mitä minä sanon sinulle, pikku tyttö. Mehän keskustelimme asiasta jo Dawsonissa ja sovimme että oli parasta lähteä eri teille. Olin kerran hullaantunut sinuun, kuten monet muutkin, mutta nyt olen tullut järkiini. Se ei olisi milloinkaan voinut johtaa vakaviin tuloksiin, ja sen minä sanoin sinulle jo silloin."
"Niin, niin… tiedän. Luulin voivani sinusta luopua, mutta huomasinkin lähdettyäsi, kuinka voimakkaasti olin sinuun kiintynyt. Ah, olen kärsinyt kidutuksen tuskaa jokaikinen päivä kahden vuoden aikana!"
Hänessä ei ollut nyt jäljellä mitään siitä kylmästä olennosta, joka hetki sitten astui pelisaliin. Hän puhui nopeasti, hänen äänensä värähti intohimoa ja mielenliikutus jännitti kaikki hänen ruumiinsa hermot.
"Olen nähnyt miehiä, miehiä loppumattomiin, ja he ovat rakastaneet minua, mutta minä en ole piitannut kenestäkään, ennenkuin tapasin sinut. Toiset juoksivat perässäni, mutta sinä olit kylmä. Sinä pakotit minut tulemaan luoksesi. Kuinka tahansa, en jaksa enää tätä kestää. Tahdon luopua kaikesta muusta… teen mitä tahansa, kunhan vain saan olla siellä missä sinäkin. Mitä arvelet naisesta, joka alentuu kerjäämään? Ah, olen menettänyt ylpeyteni… olen mieletön… hullu… mutta en voi sille mitään."
"Olen pahoillani näistä tunteistasi", sanoi Glenister. "Syy ei ole minun, eikä tästä tule mitään."
Hetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen kasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät hänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi oviverhot kiinni.
"Hyvä", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten "Olen iloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää minua rakastamasta sinua."
Glenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että tyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan niinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.
"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti", aloitti Glenister puhelun,"Kaivokseni on pantu takavarikkoon."
"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään puupökkelö — ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet revolveria."
"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat… kaikki, jotka ovat vanhan kansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta en osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä halusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin valtauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä töistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin heidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan vimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä pelkäsin."
"On mahdotonta hänen sellaista luulla", sanoi tyttö. "Minä tunnen hänet, ja hän tuntee sinut."
"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä, Bill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi. Olemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy niitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen, mutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se näyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää todistuksia… ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme toimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta. Laillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä tehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin pyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun syyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi. Muuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt heitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini poissa suunniltaan ja ruvennut juomaan — ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut kaivoksemme — ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin. Kun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai leikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet."
"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat — vanhaa kaunaa kenties?" kysyi tyttö.
"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat kaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan. Mutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat turvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja valuttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä tulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa tienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta se ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu ymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan laille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein punotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen — sitä ei tyttö voisi koskaan sietää."
"Tyttö?"
Cherry Malotte kumartui eteenpäin niin että hän näki valon osuvan suoraan nuoren miehen huolten täyttämille kasvoille.
"Tyttö? Mikä tyttö? Kenestä sinä puhut?"
Hänen äänestään oli kadonnut sen pehmeä ja hyväilevä sävy ja suu oli tiukentunut. Milloinkaan eivät kasvot voineet olla kaunopuheisemmat, ajatteli Glenister tyttöä silmäillessään. Jokainen pilkisti tämän sielun ikkunoista, pelon, vihan, kaipuun, olosuhteitten mukaan. Hän oli entisinä aikoina saanut paljon huvia leikitellessään hänellä, pannessaan hänen intohimonsa vireeseen ja tarkatessaan niiden vaihteluja ja nähdessään, kuinka tytön kasvot kuvastivat mielialavaihteluja hellyydestä oikkuun, vihasta antaumukseen, kuinka hänen vallassaan oli panna nuo posket hehkumaan lemmen tulta, silmäluomet laskeutumaan ja huulet tarjoutumaan suudeltaviksi. Cherry oli hemmoiteltu pikku olento, hän tuumi itsekseen, ja lisäksi aika vaarallinen.
"Mikä tyttö?" toisti Cherry kysymyksensä, ja Glenister tunsi ennakolta sen ilmeen, joka sisältyi tähän kysymykseen.
"Se tyttö, jonka aion naida", vastasi hän hitaasti ja katseli tyttöä silmiin.
Hän tiesi olevansa julma — hän oli tahallaan — mutta hän tiesi, että mitä aiemmin tyttö saisi sen tietää, sitä parempi. Hän ei voinut silti tarkata sanojensa vaikutusta, sillä samassa hetkessä aitio-ovi aukeni ja Bronco Kid kurkisti sisään, mutta vetäytyi samassa anteeksi pyytäen takaisin.
"Väärä aitio", hän sanoi hiljaisella äänellään. "Hain toista seuraa." Hän ehti tänä lyhyenäkin hetkenä tarkastella nuorta paria yksityisseikkoja myöten, huomasi alaslasketut uutimet ja tytön jännittyneet piirteet sekä kuuli loppuosan Glenisterin lauseesta.
"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin", virkkoi Cherry tyynesti. "En tiedä, kenestä puhut, mutta minä en salli sinun naida häntä."
Hän nousi ja oikoi hameensa liepeitä.
"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin", hän jatkoi hieman purevasti. "Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä halua, että nuo elukat seuraisivat minua."
Kun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma oli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat ohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä nyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään alallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun nuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin että se putosi maahan, sekä mutisi:
"Vai niin, sen tytön sinä aiot naida? Saammepa nähdä."