Meren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja melkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan, josta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella laivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä rantahietikolla.
Tänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen. Mitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli rantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli saanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja vaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli harjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet vaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain vastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta epäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen hyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi pitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli muistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat hänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja sanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa hoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä tavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene luopunut vaatimuksistaan.
Helene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä keskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui hänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä muuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän siitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli tullut uusi pohdittava — Mac Kamara.
Tämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain masennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen huomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.
Tuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin Namaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran seurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen huomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä päivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan niiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä kohtaan — tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä. Ollessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa, teeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen vastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja epäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen olemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän oli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä selvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi että ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut siitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei voinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä, Glenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.
Tällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn, kuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen, mutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun hän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin venettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään, ikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa saamaan sen kielet värähtämään.
"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti", hän aloitti. "Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa, täräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että tämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan. Poika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette tuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri vaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta."
Viimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain ani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja pahoittelee olleensa humalassa.
"Mistä syystä kaivoksenne anastettiin?"
"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua seurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio vastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan hoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua, otan minä kortit käteeni ja lopetan pelin."
"Puhutte ikäänkuin teitä olisi kohdannut joku vääryys", sanoi Helene.
"Niinpä onkin", vastasi toinen painokkaasti. "Minä epäilen kaikkia lakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi sanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te ole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka sorkka."
"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?" kysyi Dextry hetken kuluttua, kunHelene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.
"On — tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on jossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen koommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan Skagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan palannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä onnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä tavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja minä olen pitänyt hänestä aina paljon."
Hän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi hyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he olivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.
"On sentään hyvä asia, että pojalla ja minulla on hieman varoja ensi hätään", aloitti Dextry puhelun, "muutoin olisimme puilla paljailla. Ilman niitä ei poikakaan voisi huvitteleida näillä oikeusjuttuasioilla, sillä ne tulevat maksamaan kauniit rahat. Ne ovat minun mielestäni ylellisyystavaroita, kuten persikkaviina ja silkkiset alusvaatteet.
"Mutkallisiin pankkeihin en luota yhtään enempää kuin lakimiehiinkään. En totisesti! Olen ostanut kassa-arkun ja retuuttanut sen kaivoksille. Se painaa kahdeksantoista sataa naulaa, ja sinne olemme rahamme lukinneet. Olemme palkanneet Johnssonin niitä vartioimaan. Varastaa rahat? Tuskinpa vainen. Arkkua ei saa paikaltaan ilman räjähdysaineita eikä sitä kukaan jaksa semmoisenaan kantaa pois. Rahat ovat siinä paremmassa tallessa kuin missään muualla. Ei ole kassanhoitajaa, joka karkaisi rahoineen päivineen, eikä muutakaan sellaista. Huomenna aion palata kaupunkiin ja pitää silmällä sitä toimitsijamiestä, kunnes asia on selvillä."
Kun Helene nousi lähteäkseen, saattoi Dextry häntä vajottavan hiekan halki kaupungin likaiselle, lokaiselle pääkadulle. Välttääkseen ohiajavien lokaa roiskuttavien rattaiden aikaansaamaa tuhoa vaatteille hän opasti seuralaisensa kahvila Pohjolan ovikäytävään ja asettui suojelevasti hänen eteensä.
Vaikka oli jo myöhä iltapäivä käsillä, oli Bronco Kid vasta juurikään noussut ja kuljeskeli nyt joutilaana odotellen aikaa, jolloin hänen varsinainen toimensa alkaisi. Hän puheli par'aikaa kahvilanomistajan kanssa, kun Dextry ja Helene pysähtyivät avoimen oven eteen, ja hän huomasi vilaukselta Helenen kasvot, kun tämä kurkisti uteliaana kahvilaan. Helene ei ollut milloinkaan käynyt pelisalissa ja olisi nyt mielellään vähän katsellut sitäkin, mutta hänen seuralaisensa lähti jälleen liikkeelle. Tytön nähdessään oli Kid keskeyttänyt juttelunsa äkisti ja jäi tuijottamaan nuoreen naiseen kuin ilmestykseen.
Sitten hän kysyi Kellyltä:
"Kuka tuo oli?"
Kelly kohautti olkapäitään, minkä jälkeen Bronco Kid enempää kyselemättä meni tyhjään teatterisaliin ja sieltä takaoven kautta ulos.
Dextry ja hänen seuralaisensa olivat menneet kadun toiselle puolelle, niin että pankinpitäjä näki heidät selvästi, kun he lähestyivät. Hän tarkasteli nuorta tyttöä kiireestä kantapäähän, mutta kun tämä aikoi kääntyä häneen päin, oli hän katselevinaan muualle. Hän seurasi kulkijoita jonkun matkan päässä, kunnes Dextry poistui, ja edelleen nuorta naista Ison hotellin edustalle saakka. Puolta tuntia myöhemmin hän istui Kultaisen portin tarjoiluhuoneessa erään tuttavan parissa.
"Kuka oli se nuori nainen, jonka näin hetki sitten astuvan sisään?" hän kysyi.
"Arvaan sinun tarkoittavan tuomarin tytärtä." Miehet puhelivat hiljaisella välinpitämättömällä äänellä. "Mikä hänen nimensä on?"
"Chester, luullakseni. Miksi sitä tiedustelet? Aika komea nainen, vai kuinka, Kid?"
Vaikk'ei Kid vastannut eikä muullakaan tavalla ilmaissut mielipidettään, oli hänen vaitiolonsa toisen mielestä myöntymyksen merkki ja hän katseli itseensä tyytyväisenä kuvastimesta omia piirteitään ja korjasi timanttineulansa oikeaan asentoon kaulanauhassaan.
"Niin, hän voi kyllä saada minut! Olen sopinut kohtauksesta hänen kanssaan."
"Loruja! En usko sitä", virkkoi Kid ponnekkaasti, mikä pani hänen toverinsa keskeyttämään pukeutumishommat. Ja kun Kid oli mennyt ulos, mutisi mies itsekseen:
"Tuolla Broncolla on maailman kamalimmat silmät. Koko ruumistani karmii, kun hän katselee minua mustilla silmillään. Tuntui kuin hän olisi ollut lemmenkade."
Kun Dextry seuraavana päivänä jälkeen puolisen teki lähtöä Midakseen, syöksyi hänen toverinsa huoneeseen tukka pörrössä ja silmät kiihkoa säkenöiden.
"Mitä luulet niiden nyt tehneen?" huusi hän tervehdykseksi.
"En tiedä. Mitä?"
"Ovat murtaneet kassa-arkkumme ja vieneet rahat."
Vanhus oli siinä paikassa jaloillaan. Se kauna, jota hän oli viime päivät tuntenut toveriaan kohtaan, haihtui kuin puhallettuna tämän yhteisen onnettomuuden johdosta.
"Niin, tuhannen tulimmaista, ovat riistäneet rahat — teltat, työkalut, kirjat, kaikki tavaramme — ihan tyystin. Ajoivat Johnssonin tiehensä ja ottivat kaiken mitä kaivostyössä tarvitaan. En ole milloinkaan mokomasta kuullut. Riensin paikalle, mutta minua ei päästetty edes lähelle. Ovat panneet vartijan jok'ikiseen kaivokseen Anvil Creekissä, ja huuhtelukouruja tyhjentäessään eivät päästä meitä maille halmeillekaan. Niin sanottiin minulle aamulla."
"Mutta", huomautti Dextry terävästi, "rahathan olivat meidän. Ne rahat me toimme mukanamme Yhdysvalloista. Tuomioistuimella ei ole oikeutta niihin. Mitä kirotun lakeja nämä tällaiset ovat?"
"Ah, laeista ei enää paljoakaan piitata. Tein tyhmästi, kun en ampunut ensimmäistä, joka astui jalallansa alueellemme. Olin herkkäuskoinen hölmö, ja nyt on edessämme ankara työ. Ruotsalaiset ovat samassa kadotuksessa. Tämä viimeksi järjestetty toimenpide on saanut heidät lopen raivostumaan."
"En käsitä vieläkään", sanoi Dextry.
"Katsos, näin ovat asiat. Tuomari on antanut jonkunlaisen määräyksen, joka laajentaa toimitsijamiehen valtuuksia ja velvoittaa hänet ottamaan valvontaansa kaiken mikä on valtausalueella — teltat, työkalut, huonekalut ja kaiken henkilökohtaisen omaisuuden. Määräys laadittiin eilen eikä meille, toiselle riitapuolelle, vihjaistu asiasta luotua sanaa, ja se pantiin täytäntöön aamulla varhain. Menin tapaakaan Mac Namaraa, ja kun tulin paikalle, näin hänet yksityisteltassamme murretun kassa-arkkumme ääressä.
"'Mitä tämä merkitsee?" kysyin. Ja silloin hän näytti uutta määräystä.
"'Olen tuomioistuimelle vastuussa jok'ikisestä pennistä', hän sanoi, 'ja kaikista työkaluista, joita täällä on. Sen vuoksi en voi sallia teidän tulla lähelle työmaita.'
"'Ettemmekö saisi tuli lähelle työmaita?' sanoin. 'Tarkoitatteko ettemme saisi tarkastella huuhtelutyötä omassa kaivoksessamme! Kuinka voimme silloin tietää, että saamme todella kaiken mikä meille kuuluu, ellemme näe kultaa punnittavan?'
"'Minä olen tuomioistuimen, virkamies ja olen antanut takuuta', hän virkkoi ja hänen riemuitseva hymyilynsä ärsytti minut melkein raivoon.
"'Te olette valehtelija ja varasi', ärjäisin ja katselin häntä suoraan silmiin. 'Ja te menette liian pitkälle. Piditte minua kerran narrinanne ja teidän onnistuikin pettää minut, mutta se ei tapahdu enää toistamiseen.'
"Hän näytti loukkaantuneelta ja huolestuneelta ja lähetti kutsumaan Vorheesiä, poliisia. Minä en voi ollenkaan käsittää, kuinka tämä vyyhti on kehitty. Kaikki tuntuu olevan meitä vastaan, tuomari, poliisi, yleinen syyttäjä — jok'ikinen. Ja silti he väittävät toimivansa täysin laillisesti. Ja heiliä on tukena sotaväki."
"Asiat ovat menneet aivan niinkuin Mexico-Mullins sanoi", raivosi Dextry. "Tekeillä on jokin konnantyö. Minä lähden tästä hotellista ja järjestän niin, että tapaan tuomarin. En ole milloinkaan nähnyt häntä enkä liioin sitä Mac Namaraa. Haluan aina mielelläni nähdä miehen kerran, jotta tiedän valita oikean suunnan."
"Tapaat heidät molemmat, sillä Mac Namara ratsasti kaupunkiin heti minun perässäni."
Iäkäs kullankaivaja suuntasi matkansa Kultaiseen porttiin ja kysyi perille päästyään tuomari Stillmanin huonetta. Joku poika yritti kysellä hänen nimeään, mutta Dextry tarttui häntä niskasta, asetti hänet koreasti takaisin tuolille ja asteli sitä huonetta kohden, joka hänelle oli osoitettu. Hän koputti ovelle ja astui sisään vastausta odottamatta.
Huone oli sisustettu konttorimaisesti, siellä oli konttoripöytä, kirjoituskone ja lakikirjoja. Kummaltakin sivuseinältä johtivat ovet toisiin huoneisiin. Kaksi miestä istui pöydän ääressä vakavaan keskusteluun syventyneinä. Toinen oli harmaahapsinen, sileäksi ajeltu ja esikuvallisen virkamiehen näköinen, toinen pitkä, komea ja eleiltään ylimielinen. Ensi silmäyksellä Dextry oivalsi, että hänen edessään olivat juuri ne miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, ja että hänen asiansa koskisi oikeastaan vain toista noista miehistä, sitä pitkää, joka katseli häntä niin ylhäisen yliolkaisesti.
"Minulla ei ole nyt aikaa ottaa teidät puheilleni", sanoi tuomari."Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudelleen."
Dextry silmäili häntä tarkkaan ylhäältä alas saakka ja kääntyi sitten tarkastamaan toista. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mutta heidän silmänsä puhuivat ja molemmat tunsivat vaistomaisesti, että he olivat toistensa vihamiehiä.
"Mitä tahdotte?" kysyi Mac Namara lopulta.
"Kurkistin tänne vain tutustuakseni herroihin. Nimeni on Dextry — Joe Dextry — kotoisin mistä paikasta tahansa Missourin länsipuolelta, ja teidän nimenne on Mac Namara, ellen erehdy? Tuo on arvatakseni teidän piskuinen ranskalainen villakoiranne vai kuinka?" hän lisäsi tuomari Stillmania osoittaen.
"Mitä te oikein tarkoitatte?" sanoi Mac Namara, ja tuomari päästi äkeän huudahduksen.
"Sitä mitä sanoin. Mutta siitä en sentään tullut tänne puhumaan. Minä en ylimalkaan piittaa tuomareista, asianajajista tai tuomioistuimen hommista. Niitä ei voi ottaa vakavalta kannalta. Ne sopivat lapsille, Idän asukkaille ja herkkäuskoiselle rahvaalle. Mutta minä olen aina ollut oma tuomarini, valamiehistöni ja toimitsijamieheni, ja minä aion jatkaa lainopillisia, lakiasäätäviä ja toimeenpanevia tehtäviäni, kunnes olen kehinyt nuoran auki. Minun toverini on nuori ja tuntuu mielellään antavan toisten hoitaa hänen asioitaan, ja siksi aion sallia hänen hetken aikaa leikitellä teidän kurjilla säädöksillänne ja valvontavelvollisuuksillanne. Mutta älkää menkö liian pitkälle. Te voitte varastaa ruotsalaisilta, koska heillä ei ole oikeutta pitää hallussaan rahoja ja koska joku toinen ne veisi ellette te, mutta älkää yrittäkö pitää minua ja Glenisteriä ruotsalaisina. Silloin te suuresti erehdytte. Me olemme valkoisia miehiä, ja minä olen mies tulemaan tänne eräänä päivänä ja antamaan teille muistomerkin, niin ettette pysy koossa sen toimituksen kestäessä."
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki melkein huomaamattoman liikkeen oikealla olkapäällään, ja seuraavassa tuokiossa oli kuusipiippuinen revolveri hänen kourassaan. Hän oli loihtinut sen esiin vyötäreestään sulavasti ja varmasti kuin ainakin mies, jolla on sillä alalla pitkäaikaista tottumusta. Tuomari pidätteli hengitystään ja astui pöydän taakse, mutta Mac Namara istui huolettomana pöydän reunalla ja heilutteli jalkojaan. Ainoa harrastuksen merkki hänessä oli silmiin ilmestynyt eloisampi kiille, ominaisuus, jonka Dextry pani visusti mieleensä.
"Niin", jatkoi hän piittaamatta tuomarin säikähdyksestä, "te voitte minun puolestani pitää tuomioistuinta liivintaskussa, mutta ellette jätä minua rauhaan, niin panen minä tämän koneen käymään. Siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa."
Hän pani revolverin entiseen paikkaansa, kääntyi ja marssi huoneesta.
"Meidän täytyy hankkia rahaa", sanoi Glenister pari päivää myöhemmin. "Murtaessaan kassa-arkkumme Mac Namara antoi meille armoniskun. Ei maksa vaivaa hakea oikeutta täkäläisestä tuomioistuimesta, sillä tuomari ei salli meidän jatkaa kaivostöitä, vaikka esittäisimme kuinka hyvät takuut tahansa, eikä liioin anna meidän vedota korkeampaan oikeuteen. Meidän on lähetettävä Wheaton San Fransiskoon ja annettava hänen esittää asiamme ylioikeudelle. Ehkä hän voi saada aikaan, että täkäläiset luopuvat enemmistä toimenpiteistä.
"Se tuntuu kovin monimutkaiselta, mutta ehkei sentään niin vaaralliselta kuin miltä se näyttää."
"Tarkoitukseni on yksinkertaisesti, että ylioikeus ottaisi jutun täkäläiseltä tuomioistuimelta omaan haltuunsa."
"No, lähettäkäämme mies heti paikalla. Jokainen kulunut päivä maksaa meille kymmenentuhatta dollaria. Matkaan menee edestakaisin kuukauden päivät, ja minä oletan, että hän hän lähtisi 'Roanokella'."
"Niin, mutta mistä saamme matkarahat? Mac Namara on ottanut rahamme. Hyvä Jumala, minkälaisessa pulassa olemmekaan. Kaiken tämän takana on ilkeä salahanke. Minä huomaan sen nyt kun on myöhäistä. Tuo mies riistää maamme lain vaipan turvissa ja laskee voivansa puhdistaa kaikki kaivoksemme, ennenkuin me kykenemme karkoittamaan hänet. Hän teettää työtä kaikin mahdollisin voimin, ja taivas yksin tietää, kuinka rahojemme käy. Hänellä on takanaan huomattavia miehiä, koska on saanut Yhdysvaltain tuomarin sekaantumaan juttuun. Hän on kenties lahjonut San Fransiskon tuomioistuimetkin jollain tavalla."
"Jos hän on sen tehnyt, tapan hänet siihen paikkaan", ärähti Dextry. "Minä olen raatanut kaiken elämäni kuin koira, ja nyt kun olen saanut vaivojeni palkan, en aio päästää sitä käsistäni. Ellei Bill Wheaton saa aikaan mitään lain tietä, haen minä korvausta oikeuden tietä."
Toverukset tunsivat, että he iskivät kaikkialla päin kivikovaa seinää ja huomasivat olevansa kykenemättömät jatkamaan taistelua. Heidän oli äärettömän vaikea ajatella sitä päivittäistä varastamista, jonka alaisiksi he olivat joutuneet, sillä Midas tuotti joka päivä monta unssia kultaa, ja sitäkin vaikeampi oli sulattaa totuutta, että Mac Namara oli niin tuiki ovelasti osannut tehdä heidät vaarattomiksi anastamalla heidän rahavaransa.
"Meidän on saatava rahaa heti paikalla", sanoi Glenister. "Luuletko, että voisi jostakin lainata?"
"Lainata?" virnisti Dextry. "Alaskassa ei kukaan lainaa rahojaan."
He olivat hetken aikaa vaiti.
"Tapasin tänään miehen, joka työskentelee Midaksessa", aloitti Dextry hetken kuluttua. "Hän tuli kaupungista ostamaan paria guttaperkkasaappaita ja sanoi, että he olivat löytäneet erikoisen satoisan maakappaleen — niin satoisan, että heidän täytyi joka aamu puhdistaa uudelleen kourut, koska ne yön aikaan olivat tulleet täyteen kultaa."
"Ihan tulee hulluksi kun sellaista ajattelee", huudahti Glenister. "Olisipa meillä edes osa siitä, minkä he saavat tuollaisesta puhdistuksesta, niin voisimme lähettää Wheatonin matkaan."
Tällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän aukaisi jo suunsa ilmaistakseen sen, mutta sulki huulensa heti. Toverin silmät paloivat pidätettyä, kasvavaa tulta. Dextry virkkoi hiljaisella äänellä:
"Sydänyön aikaan noissa kouruissa on kaksikymmentätuhatta dollaria."
Glenister tuijotti häneen, ja hänen ohimoissaan jyskytti, kun hän ajatteli mitä toinen sanoillaan tarkoitti.
"Kulta on meidän", hän sanoi. "Ei olisi väärin, eihän?" Dextry niiskautti halveksivasti.
"Väärin! Oikein se olisi! Täysin selvä ja kiistämätön oikeutemme sellaisessa pulassa, jommoisessa nykyisin olemme. Sanon sinulle, että kello kaksitoista ensi yönä minä noudan Alec Mac Namaralta kaksikymmentätuhatta meidän omia rahojamme."
"Mutta, hyvä Jumala, mitä tapahtuisi, jos he saisivat meidät kiinni", kuiskasi Glenister. "He eivät päästäisi meitä koskaan hengissä leikistä: Mac Namara ei saisi milloinkaan parempaa tilaisuutta ampua meidät ja päästä meistä eroon. Jos meidät viedään tuon tuomioistuimen eteen, lähetetään meidät muitta mutkitta Sitkaan."
"Ihan varmaan. Mutta se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Minä haluan mieluummin kuolla avoimessa taistelussa Midasin edustalla kuin istua täällä kynsiä pureskelemassa. Alan jo tulla vanhaksi enkä voi enää aloittaa uutta kiertokulkua. Minua eivät saa elävänä kiinni, sen lupaan sinulle, ja ennen kuolemaani minä hankin itselleni hyvityksen. Siitä tulee taistelu raikkaassa ulkoilmassa tähtitaivaan alla raikkaalla sammaltantereella eikä pahatuoksuisessa tuomioistuinsalissa vanhojen lakikirjojen parissa ja rääsyisillä matoilla. Kortit on jaettu, toveri, ja peli alkaa. Jos me voitamme, me voitamme. Jos häviämme, niin häviämme. Se kaikki on järjestetty jo tuhansia vuosia sitten. Rohkeutta, poikaseni! Oletko mukana?"
"Mukana?" Glenisterin sieraimet laajenivat ja hän koroitti ääntänsä hieman. "Minä seuraan sinua suureen ratkaisuun saakka, ja Jumala armahtakoon sitä, joka tänä yönä astuu tiellemme."
"Me tarvitsemme kolmannen miehen avuksemme. Kenen valitsemme?"
Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä aukaistiin ovi samassa kursailemattomasti, kuten on tapa näillä pohjan perillä, ja kynnykselle ilmestyi Simmsin terävä, kaljupäinen vartalo, ja Dextry syöksyi hänen kimppuunsa sudenomaisen ahneesti.
Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.
Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.
Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi, tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut. Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.
"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla", tuumi hän itsekseen.
Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.
"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta odottamatta.
Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin. Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.
Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita kaivosmiehiä.
Teltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja porsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu sisäpuolelta.
Kun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui hetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään sekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin varjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi rauhoittuneena telttaan.
* * * * *
Mac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene Chesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka kullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista kyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei tiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen, kysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma osuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin rehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli riidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen. Juttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet — Mac Namaran — valvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen selityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä ilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.
Midaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna huuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta hyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti mikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi menneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä tarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen yksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena seuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen taikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut vielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin kysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen merkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä kaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei tosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat Glenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka monessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki erilaisia.
Kun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan haukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään ulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. "Raikasta ilmaa hengittämään ja sitten vuoteeseen!" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi yövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan erikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja melkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui tavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat! Tämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti ryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin päähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli vastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä miehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä hän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä ja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.
Osoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene puhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi ja kysyi karskisti:
"Mitä te tahdotte?"
Sitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella ja luonnottomalla äänellä:
"Niin, neiti. Minä olen yövartija."
Helene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta mustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla nämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä touhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja levotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo suunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului heikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä pahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran kuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän tapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja kuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä — ja silti tuntui tämä uskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin kuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän huutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei ollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi — ja jälleen kuului valittelevan miehen ääni.
"Mitä tuo on?" hän kysyi.
Vastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapailiHelenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.
"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne", sanoi mies varoittaen."Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti."
"Ah, te olette kaivosvarkaita…"
Hän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija tarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa antoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli kuormitettu. Silloin hän virkkoi:
"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy sitoa teidät."
"Mitä te tarkoitatte?"
"Aion sitoa teidät ja panna kapulan suuhunne, jottette voisi huutaa."
"Ah, uskaltakaapas!" huudahti Helene uhmaavasti. "Seison tässä alallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan." Hän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas, niin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies alkoi poistua takaperin.
"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne pensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet poistua."
Hän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja pian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain piiskanläjähdykset.
Miehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene liikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt tienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä sillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän kuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka oli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten kavionkopseen keskeltä — hänen oma nimensä — "Helene" —, ja tämä sana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan pala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. "Ei, ei… se on mahdotonta… ja sittenkin se voi olla mahdollista", hän huudahti. "Ah, voisiko se olla mahdollista?"
Hän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari askelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen jälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän seisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä varkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa? Nämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi muistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli nyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli suojannut häntä omilla ruumiillaan.
Hän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle. Tuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat kasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.
"Kaivosvarkaita!" hän läähätti. "Pian! Paarit! Yövartija on haavoittunut!"
Ilmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen ohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.
"Missä? Ketkä? Minne ne ovat menneet?"
Mac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän näkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia selityksiä.
"Kuulkaas nyt! Lähdemme heitä tavoittamaan. Tuokaa hevoset! Pian!"
Hän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa lopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon päin.
"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön Discoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja poliisiosastoa."
Kun he tekivät lähtöä, huusi Helene:
"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme neekeriä."
Hän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa kajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.
Mainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi toisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät oikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen sivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista löytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin poikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa hengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat kuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki toisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea itsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun sarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät jälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin. Jäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja jatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.
"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla", sanoi Dextry silmäten taakseen. "Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä hommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia huomispäivän sanomalehdistä."
"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä", virkkoi Glenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen järkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa, joitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät tajuamaan vain Helenen kuvan. — "Ajatteles, jospa hän saa selville, kuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!" Hän oli vallan masentunut moista ajatellessaan.
"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön."
"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä MacNamaraa."
"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano suoraan, mitä ajattelet."
"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin."
"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan häntä niin voimakkaasti, että… ei, tunteeni ovat liian syvät niitä tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä sellaista."
"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme, josta kuvastui menneitten aikojen muisto.
"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."
"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan, jolloin hänen piirteensä kovenivat.
Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten. Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria mahtuakseen seulan reijistä.
Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä saattomatkaltaan.
Glenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla vetelehtiviltä jätkiltä.
"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan — viimeinen hinaaja pääsee juuri rantaan", vastattiin hänelle. "Jos haluatte matkustaa ulkomaille, saatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä — kas niin, nyt se puhaltaa lähtömerkin!"
Valkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului matalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.
"Pian!" hän huusi merimiehille. "Minä haluan saada käytettäväkseni tienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan viiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan."
Hän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill Wheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka hirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli hänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla tuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa eikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi matkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi: "Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää jo! Vene on lähtökunnossa!"
Unta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle, jonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua. He lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta rannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona rannasta.
"Toivottavasti en unohtanut mitään", huohotti Wheaton vetäessään takkia ylleen. "Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut teitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään."
Glenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi voimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua huomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi näiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja liitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin puoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen taukosi soutamasta. "Roanoke" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.
Soutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja tempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi heiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin innoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja tarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui nopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti pihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt puhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä otsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.
Neljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella, hän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.
"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä paljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa pian takaisin!"
Joku laivamiehistä viskasi heille köyden, jota pitkin Wheaton kapusi laivaan.
"Tärkeätä!" huusi nuori mies laivan kapteenille. — "Hallituksen asioissa."
Konehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia vettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.
Kun Glenister hitaasti asteli pitkin rantaa, huusi Helene Chester hänelle laiturilta ja teki hänelle tilaa vierelleen. Hänen ei ollut milloinkaan ennen tarvinnut kutsua nuorta miestä luokseen, ja yhtä tavatonta oli se hämminki tai ruumiillinen väsymys, joka pani nuoren miehen helpotuksesta huokaisten heittäytymään lämpöiselle hiekalle. Helene huomasi, että Glenisterin katseesta oli kadonnut tavanomainen rohkeus.
"Katselin teidän huimaa menoanne", hän sanoi. "Se oli hyvin jännittävää, ja minä hurrasin teille."
Glenister hymyili heikosti.
"Mikä pani teidät jatkamaan takaa-ajoa, vaikka laiva oli jo lähtenyt liikkeelle? Minä olisin luopunut yrityksestä ja… ruvennut itkemään."
"Minä en heitä koskaan kesken aikeitani", vastasi Glenister.
"Eikö teidän ole koskaan täytynyt? Mutta te olettekin mies. Naisen täytyy luopua paljosta."
Hän odotti, että hänen seuralaisensa jatkaisi keskustelua ja sanoisi, ettei hän aikonut milloinkaan luopua hänestä — sellainen olisi sopinut hänen entiseen ylimielisyyteensä — mutta nuori mies ei virkkanut mitään. Helene oli varma siitä, että hän piti Glenisteristä yhtä paljon tuollaisena kuin jos hän olisi syytänyt hänelle rakkaudentunnustuksia. Glenisterille itselleen oli virkistävää yön vaivojen jälkeen saada levätä hänen läheisyydessään ja tuntea sen rauhoittavaa vaikutusta. Helene huomasi, että Glenister silitti salaa hänen hameensa lievettä.
Jospa hän vain voisi karkoittaa mielestään laivalla tapahtuneen solvauksen muiston! "Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyvittää sitä", tuumi hän. "On tietysti selvä asia, ettei kukaan nainen voi välittää kestään, joka on menetellyt sillä tavalla." Samalla häntä puistatti, kun hän ajatteli, kuinka Glenister oli heittäytynyt hänen takiansa vaaraan, ettei hänen olisi onnistunut ilman nuoren miehen rohkeaa ja pelotonta väliintuloa pelastua ruton saastuttamasta laivasta eikä suorittaa tehtäväänsä. Hän oli suuressa kiitollisuuden velassa tälle miehelle.
"Oletteko kuullut, kuinka kävi sille kunnon laivalle, 'Ohiolle'?" hän kysyi.
"En. Minulla ei ole ollut aikaa tiedustella. Sen vain tiedän, että terveyspoliisi pani sen karanteeniin, kun se saapui tänne."
"Se lähetettiin Egg Islantiin kaikkine matkustajineen. Se on ollut siellä yli kuukauden ja saanee jäädä sinne koko kesäksi."
"Mikä pettymys niille kurjille, jotka olivat laivassa!"
"Niin, ja ellette te olisi auttanut minua, olisin minä niiden joukossa", huomautti Helene.
"Minä en tehnyt paljoakaan. Tappeleminen ei ole suurikaan taito. Se ei ole puoleksikaan niin vaikeaa kuin luopua laillisesta omaisuudestaan ja olla toimetonna sill'aikaa kuin…"
"Teittekö sen siksi että pyysin… siksi että minä pyysin teitä luopumaan entisistä tavoistanne?"
"Tein. Se ei ollut helppoa, mutta…"
"Ah, kiitän teitä. Tiedän, että kaikki on tehty mitä parhaimmin aikein. Arthur-eno ei milloinkaan suostuisi vääryyteen, herra Mac Namara on myöskin rehellinen mies."
Glenister aikoi vastata, mutta muutti samassa mieltä. Hän ei mielinyt sanoa Helenelle, mitä hän arveli asiasta. Nuori nainen uskoi sukulaisiinsa ja tämän ystäviin — eikä hänen sopinut puhua Mac Namarasta. Pelin säännöt sulkivat hänen huulensa.
Helene ajatteli vielä kertaalleen. "Ah, ellette olisi menetellyt niin kuin menettelitte!" Hän olisi mielellään auttanut nuorta miestä kuten tämäkin oli auttanut häntä, mutta mitä hän voisi tehdä? Laki oli jotakin niin monimutkaista, sekoittavaa ja käsittämätöntä. "Olin viime yön Midaksessa ja ratsastin varhain tänä aamuna kaupunkiin takaisin", hän sanoi. "Se oli aika rohkea teko vai kuinka?"
"Mikä?"
"Ettekö ole kuullut uutista?"
"En", vastasi toinen varmasti. "Olen vastikään noussut jalkeille."
"Kaivoksessanne on käynyt varkaita. Kolme miestä yllätti vartijan ja tyhjensi huuhtelukourut."
Glenisterin teeskennelty ällistys oli voittamaton alallaan, ja hän melkein upotti nuoren naisen kysymyksiin. Tämä pani kuitenkin mielihyvin merkille, ettei Glenister tohtinut katsoa häntä silmiin. Hän ei ollut kouliintunut näyttelijä. Mac Namaralla sen sijaan oli raudanlujat kasvot. Vaistomaisesti hän vertasi näitä kahta miestä toisiinsa, ja tämä nuori mies ei joutunut huonompaan asemaan.
"Niin, minä näin kaiken", virkkoi hän lopuksi toistettuaan kaikki yksityiskohdat. "Neekeri aikoi sitoa minut, jotten voisi hälyyttää leiriä, mutta hänen ritarillisuutensa esti häntä sitä tekemästä. Se oli aika lailla hienostunut mustaihoinen."
"Mitä teitte sitten kun miehet olivat ratsastaneet tiehensä?"
"Pidin tietysti sanani ja odotin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni, ja sitten panin koko leirin liikkeelle sekä lähetin Mac Namaran ja hänen miehensä alas laaksoon."
"Alas laaksoon!" huudahti Glenister unohtaen teeskennellyn osansa.
"Niin, tietysti. Luulitteko, että lähettäisin heidät toiselle suunnalle?"
Tyttö katseli seuralaistaan suoraan kasvoihin ja tämä painoi katseensa maahan. — "He aikoivat ensin sille taholle, mutta minä opastin heidät oikealle tielle."
Hänen silmissään oli omituinen välke, ja nuori mies tunsi veren takovan ohimoissaan.
Hän lähetti miehet alas laaksoon! Senpä vuoksi ei häntä ajettu takaa! Siinä tapauksessa hän tiesi — hänen täytyi tietää kaikki! Glenister oli kuin huumaantunut. Hänen rakkautensa pani hänen sisäisen olemuksensa jälleen kiivaaseen käyntiin ja vaati häntä sen jollakin tavalla ilmaisemaan. Mutta Helene, joka ei enää tuntenut voivansa kauempaa hallita tilannetta, oli jo noussut palatakseen hotelliinsa.
"Näin kaikki kolme miestä selvästi", sanoi hän ennenkuin he erosivat, "ja tunsin heidät kaikki."
Kun Glenister saapui kotiin, tapasi hän Dextryn ankarassa hommassa: hävittämässä viimeisiäkin jälkiä viimeöisestä seikkailusta.
"Neiti Chester tunsi meidät viime yönä", hän ilmoitti ensi töikseen.
"Kuinka sen tiedät?"
"Hän sanoi sen minulle äsken ja kertoi lisäksi, että hän lähetti Mac Namaran miehineen jokea alaspäin eikä, kuten olisi pitänyt, jokea ylöspäin. Sen vuoksi pääsimme niin vähällä."
"Niin, eikö hän olekin kruunu naisten seassa? Nyt hän on kuitannut laskunsa. Asiasta toiseen, paljonkohan meidän onnistui haalia kokoon — punnitkaamme saalis."
Dextry meni vuoteen luo, aukaisi huovat, joista paljastui neljä poronnahkaista, painavaa pussia.
"Tässä lienee ainakin kaksikymmentätuhatta dollaria se mukaan luettuna, jonka annoin Wheatonille", sanoi Glenister.
Samassa tuokiossa riuhtaistiin tuvanovi auki, ja Glenister, joka vaistomaisesti pani huovat entiseen asentoon, tempaisi käteensä Dextryn kuusipiippuisen revolverin ja tähtäsi sillä oveen päin.
"Älä ammu, poika!" huudahti kutsumaton vieras hengästyneenä. — "Hyvä isä, kuinka kiihoittunut sinä oletkaan!"
Glenister laski aseensa. Tulija oli Cherry Malotte; ja hänen huohottavasta hengityksestään ja kuumeisista poskistaan toverukset voivat päätellä hänen juosseen. Hän ei antanut heille aikaa kysyä mitään, vaan sulki oven ja väänsi avaimen salpaan.
"He ovat teidän jäljillänne, pojat — teidän on paras pötkiä pakoon. He ovat tulossa tänne."
"Kutka?"
"Mitä?"
"Pian! Minä kuulin Mac Namaran ja Vorheesin keskustelun. Joku on antanut teidät ilmi. He ovat matkalla tänne, sanon. Minä hiivin ulos takaovesta ja juoksin tänne halki loan. Katsokaas, miltä näytän", hän sanoi ja osoitti jalkojaan ja heilautti hameensa liepeitä.
"En käsitä, mitä tarkoitatte", virkkoi Dextry ja loi toveriinsa varoittavan silmäyksen. "Emme ole tehneet mitään rikosta."
"No, siinä tapauksessa on kaikki hyvin. Minä pidin varmuutta parempana. Miehillä on vangitsemismääräys teidän varallenne viima öisen kaivosvarkauden johdosta — Kas, tuolta he jo tulevatkin." — Hän hyppäsi ikkunaan, ja molemmat miehet kurkistivat hänen olkapäittensä yli. Kapeaa tietä myöten lähestyivät Vorhees, Mac Namara ja kolme muuta miestä.
Talo oli jotenkin yksinäisellä paikalla tundra-alueella, niin että se joka lähestyi sitä lautakäytävältä näki yht'aikaa koko rakennuksen ja pihan. Pakoa ei käynyt ajatteleminenkaan, sillä takaovesta pääsi vain aution aavikon jalansyvyiseen savisohjoon, ja sitäpaitsi oli kuudes mies mennyt kiertoteitse ja lähestyi nyt taloa takaa päin.
"Hyvä Jumala, he aikovat panna täällä toimeen kotitarkastuksen", sanoiDextry, ja toverukset katsoivat toisiaan terävästi.
Salaman nopeasti Glenister hypähti huopien luo, otti nahkapussit ja pujahti viereiseen huoneeseen. Seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin ja silmäili epätoivoisen näköisenä ympäri huonetta, jossa ei ollut ainoatakaan sopivaa kätköpaikkaa. Oli hulluutta ajatellakaan tänne mitään piilottaa. Talossa oli kyllä ullakko, mutta hän oivalsi heti, että vainoojat nuuskisivat sen ensi töikseen.
"Minähän sanoin sinulle, että hän on kovasisuinen vastustaja", virkkoi Dextry, kun kiireiset askelet tulivat lähemmäksi. "Hän ei ole liioin narri. Kun hän ei saanut meitä kiinni vuorilla, antaa hän täällä iskun, joka pätee. Meidän olisi pitänyt kätkeä kulta jonnekin."
Hän heilutteli mustunutta revolveriaan ja hänen piirteensä kovenivat petolinnun omaisiksi.
Cherry Malotte huomasi, kuinka Glenisterin kasvojen ilme ehtimiseen vaihtui ja koveni sitten sellaisen miehen lujaksi päättäväisyydeksi, joka on ahdistettu äärimmäisyyteen. Nyt oli poliisivartiosto ovella ja jyskytti. Tuvassa olijat seisoivat jäykkinä ja jännittyneinä paikallaan. Äkkiä Glenister viskasi kultapussit vuoteelle.
"Mene toiseen huoneeseen, Cherry. Täällä syntyy pieni meteli."
"Kuka siellä?" kysyi Dextry aikaa voittaakseen.
Samassa nuori nainen hiipi ääntä päästämättä kylmän ja tyhjän rautauunin luo, joka seisoi huoneen nurkassa. Nämä uunit, joita käytetään paljon näillä pohjan perillä, on tehty pystysuoraan asetetuista rautasylintereistä, joihin hiilet kaadetaan ylhäältä. Hän kohotti kantta ja kurkisti uunin sisään ja huomasi sen olevan melkein puolillaan palanutta tuhkaa. Hän kääntyi sen jälkeen Glenisteriin päin loistavin silmin ja huulet puoliavoinna. Tämä älysi heti tarkoituksen, ja silmänräpäystä myöhemmin nuo neljä pussia lojuivat kuohkean tuhan sisässä. Tämä rohkea temppu oli suoritettu yhtä kerkeästi kuin sen syntyajatus oli kehkeytynyt Cherry Malotten aivoissa ja ennenkuin Dextryn kysymykseen oli ehtinyt vastausta kuulua.
Glenister avasi välinpitämättömän näköisenä oven ja päästi miehet sisään.
"Olemme saaneet määräyksen toimittaa täällä kotitarkastuksen", sanoiVorhees.
"Mitä te etsitte?"
"Anvil Creekin kultaa."
"Vai niin — etsikää vain."
Miehet tutkivat huoneen nopeasti kohta kohdalta piittaamatta nuoresta naisesta, joka katseli heidän puuhiaan välinpitämättömänä, tai vanhuksesta, joka tarkkasi jokaista heidän liikettään, Glenisterin kasvoilla oli huoleton ja ilkkuva ilme, mutta hänen oikea kätensä oli ote valmiina, ja hänen kylmäverisyydessään oli tottuneen miekkailijan valppautta.
Mac Namara johti kotitarkastusta tavalla, joka oli ilmeisesti ristiriidassa hänen aiemman, teennäisen ystävällisyytensä kanssa. Viimeöisen takaa-ajon epäonnistuminen tuntui tehneen hänet sappitautiseksi. Naamio oli pudonnut, ja hänen luonteensa paljastui oikeaan väriinsä — itsevaltaiseksi, ylimieliseksi, julmaksi. Toveruksiin hän suhtautui halveksivan äänettömästi.
Tunkeilijoitten tarkasti suorittaman työn aikana oli Cherry Malotten ja molempien miesten sydän kymmeniä kertoja lakata sykkimästä ja sitten alkanut hurjana takoa, kun Mac Namara tai Vorhees olivat lähestyneet uunia. Lopuksi Vorhees kohotti uunin kanta ja kurkisti sen mustaan sisustaan. Samassa hetkessä tyttö parahti syöksähti paikaltaan, ja Vorhees kääntyi taakseen parahiksi nähdäkseen hänen tarrautuneen Dextryn käteen.
"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!" huudahti hän rukoilevaa vanhukselle. "Pysykää vain tyynenä. Kadutte sitä muutoin. He ovat pian lopettaneet."
Vorhees ei ollut nähnyt minkäänlaista liikettä Dextryn taholta, mutta varmaankin hän arveli tytön nopean katseen keksineen jonkun merkin suunniteltuun väkivaltaiseen tekoon. Mac Namara tuli samassa sisähuoneesta.
"Antakaa heidän vain nuuskia", jatkoi tyttö Dextryn pää pyörällä katsellessa hänen päänsä yli. — "He eivät kuitenkaan mitään löydä. Olkaa tyyni, älkää toimiko harkitsemattomasta."
Vorheesista itsestäänkin tuntui tehtävä epämiellyttävältä, parhaassakin tapauksessa, ja kun hän huomasi toverusten uhkaavat silmäykset, tunsi hän olevansa haluton jatkamaan tarkastusta talossa, jonka asukkaat paloivat halusta ampua hänet takaa päin.
"Kulta ei ole täällä", hän tiedotti, mutta Mac Namara rypisi kulmakarvojaan ja kääntyi sitten ensimmäistä kertaa puhuttelemaa toveruksia.
"Minulla on teitä kumpaakin varten vangitsemismääräys, ja minä olen melkein halukas sitä käyttämään, mutta en tee sitä vielä tällä kerralla. Juttunne ei ole vielä valmis. Saan kyllä teidät kiinni molemmat."
Hän kääntyi ja meni ovesta ja hänen perässään Vorhees, joka kutsui vartioston koolle, ja joukko palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.
"Sinä olet oikea helmi, Cherry! Olet pelastanut meidät kaksi kerta; puijasit Vorheesin oikealla hetkellä. Minulla oli sydän kurkussa, kun hän kurkisti uuniin, mutta seuraavassa hetkessä olin valmis purskahtamaan nauruun nähdessäni Dextryn kasvojen ilmeen."
Hetkellisen mielialan lumoissa Glenister laski kätensä Cherryn olkapäälle. Hänen katseestaan ja kosketuksestaan nuori, tyttö tunsi kurkkuaan kouristavan, hänen rintansa laajeni, hänen silkinhienot ripsensä värähtivät ja hänestä tuntui huokuvan mitä suloisinta naisellisuutta. Hän punehtui kuin pieni tyttö ja naurahti ujosti. Ponnistelemalla hänen onnistui voittaa heikkoutensa, entinen iloinen huoleton sävy palasi hänen ääneensä ja hänen poskensa jäähtyivät jälleen.
"Sinä et luottanut ensin minuun, vai kuinka? Jonakin päivänä saat huomata, että vanhat ystävät kuitenkin kaikitenkin ovat parhaat ystävät."
Ja ulos mennessään hän lisäsi ilkamoivasti: "Kyllä te sentään olette tuuliajolla, pojat! Te tarvitsette taloonne emännän."
Harmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat pilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan mielialaan.
Kuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada uutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli omansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä, herpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen alinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa katsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset uutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.
Oikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä minkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka vallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu asia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä uhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti anasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä töitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko suunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti se toteutettiin.
Omituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä oloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen äkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan tutkimalla vuoristossa malmialueita.
Kun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi taivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta lähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister sai tähystimen avulla selville, että se oli "Roanoke". Kun hetket kuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti Glenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät sylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään korkeita rantahyrskyjä.
"Ranta imee vietävän väkevästi", he selittivät, "ja vesi on liian kylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua."
Glenisterin täytyi hillitä kärsimättömyyttään.
Jokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle. Luontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli yltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge Islandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt kohisivat kuin kiehuva maito.
Kolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin laskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman asujamiston kerääntymään rannalle.
"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin katsoa eteensä."
"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin", virkkoi joku."Tämä on peräti vaarallinen juttu."
Kun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden saaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja kaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he kokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi merestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä yläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii sinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin ja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei näkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken kuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja, venehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.
Moni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi heidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun rytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja palasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen merimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi hengittämään.
Hieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka mainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen takaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt missään.
Glenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja vaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen sentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt missään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto jo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty köysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen sinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää uudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja pudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan alta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.
"Minulla on se täällä", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa povitaskuaan. "Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä pieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin rantahyrskyjen uhallakin."
Se hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen huulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi kaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä kaupunkiin.
"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen", selitteli asianajaja myöhemmin, "ja minulle annettiin siellä lupa vedota täkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään tuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan olemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu hänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja kaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin kuin osasin toivoakaan."
Glenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti voimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen myöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin. Hän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen hänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja muutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi osoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja sivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän, joka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä odottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt huonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli puhdistettu.
"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä anastettiin kaivos", hän sanoi. "Nyt saamme sen takaisin ja kaikki rahammekin — ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin."
"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden sisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna."
Merkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat miehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti vastaan.
"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa.Se oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?"
"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette pannut talteen kassakaappeihinne."
Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne pöydälle vilkaisemattakaan niihin.
"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla enemmän kummastunut kuin nyt.
"Mitä… te…"
"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi. "Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti sormiaan.
"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille: