"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille."
Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.
"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa. Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.
Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin vakavat. Vihdoin hän sanoi:
"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien oikeaperäisyyttä."
"Oletteko järjiltänne, mies?" huudahti Wheaton. "Nämähän ovat oikeiksi todistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät meille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme korkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne muualle. Niin — ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan kaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me vaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta."
Stillman katsahti ikkunan luona seisovaan äänettömään mieheen.
"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa asian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän teille tässä, etten minä aio puuttua asiaan."
Wheaton silmäili häntä kauan ja terävästi, kunnes vanhus jatkoi:
"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä minä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni olla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt."
Asianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean väitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.
"Tulkaa, tulkaa", hän sanoi, "me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden edessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on hypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta veto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä."
"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy tuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt harjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli vaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää. Tuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan mahtavia voimia."
Miehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet siellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.
"Nyt on piru irti!" hän läähätti. "Mac Namara aikoo ottaa pankista pois teidän kultavarastonne."
"Mitä te puhutte?" huudahtivat miehet yht'aikaa.
"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä. Tutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan. Silloin astuu pankkiin — kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä näkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen sisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen kultansa on heti noudatettava holvista."
"Se meidän on estettävä", sanoi Glenister. "Jos hän ottaa meidän, ottaa hän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta pioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei kukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!"
Hän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet kintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset saapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin. Toisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli mukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät työnsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti saatavilla.
"Mitä nyt on tekeillä?" hän huudahti.
"Me haemme Alec Mac Namaraa", vastasi Glenister.
Pankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle rautaristikon taakse:
"Onko Mac Namara tuolla sisällä?"
Kukaan ei ollut kuullut herra Morehousen valehtelevan.
"On kyllä", vastasi tämä hieman arkaillen. "Mitä hänestä?"
"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle emmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä piilottelisi kuin koira."
Mac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa pankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku huusi:
"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!" Se äänekäs melu, joka seurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.
"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa minnekään."
"Hän on sen siis jo tehnyt."
"Ei ole."
Mac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun tämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian lujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa, katsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata millä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät olisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli kolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa, valmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta, jonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.
Silmätessään niitä kiukkuisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen ristikon takaa, hän tunsi, että leikki alkoi lähestyä loppuaan, ja veri jyskytti hänen suonissaan, kun hän ajatteli sitä. Hän ei ollut odottanut näin voimakasta ja nopeatoimintaista vastustusta, vaikka hän olikin siihen varustautunut. Hän tiesi, että he himoitsivat hänen kukistustaan ja että Glenister oli heidän johtajansa. Hän näki tämän miehen vihan liekehtivän avoimesti hänen silmistään. Hän tiesi, että tähän tunteeseen sisältyi muutakin kuin pelkkää rakkautta vaivaiseen kultaan, josta he nyt ottelivat, ja tällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus.
"Onko tämä teidän työtänne, Glenister", hän sanoi ivallisesti. "Pelkäsittekö tulla yksinänne tai halusitteko odottaa hetkeä, jolloin minä olisin naisen seurassa?"
Tätä sanoessaan hän aukaisi oven, jolloin Helene Chester tuli näkyviin, ja virkkoi sitten lujalla äänellä:
"On parasta ettette lähde kanssani, neiti Chester. Tuo mies voisi… niin, lyhyesti, olette täällä paremmassa turvassa, ymmärrättehän?"
Hän toivoi voivansa kiihoittaa Glenisterin lausumaan jonkun äkkipikaisen sanan tai tekemään jotakin harkitsematonta nuoren tytön läsnäollessa ja kuvitteli samalla, minkä vaikutuksen tekisi hänen sankariutensa, kun hän yksin ja rohkeasti asettuisi vastatusten tuon roskajoukon kanssa — yksi kymmentä vastaan.
"Tulkaa ulos!" kivahti hänen vastustajansa käheästi. Mac Namaran loukkaavat sanat ja huomio, että Helene oli toimitsijamiehen mukana, tehosivat häneen kuin huumaava isku.
"Tietysti minä tulen, mutta minä en halua, että tätä nuorta naista kohtaa minkäänlainen väkivalta teidän taholtanne. Olen aseetoin, mutta minulla on oikeus päästä täältä ulos koskemattomana — Amerikan kansalaisen oikeus —" Hän kohotti kätensä pään yli — "Pois tieltä!" hän huusi. Morehouse aukaisi oven, ja Mac Namara asteli pitkin askelin joukon halki.
On omituista, että vaikka mies intohimonsa sokaisemana voi ampua turvattoman vihollisensa takaa päin, ei kukaan voi nostaa kättään miestä vastaan, joka pitää käsivartensa koholla ja jonka silmistä voi lukea pelottomuutta. Tällä tavalla on muuten helpompi käsitellä joukkoa kuin yksityistä ihmistä.
Mac Namara oli koetellut tätä temppua jo aiemminkin ja turvautui siihen nytkin raivatessaan tietä joukon halki. Hän suoritti sen hyvän näyttelijän tavoin, ja kuten hän odottikin, väistyivät miehet syrjään - kaikki muut paitsi Glenister, joka tukki hänen tiensä revolveri kädessä. Loukattu kaivoksenomistaja oli ilmeisesti raivoissaan. Mac Namara astui ihan hänen eteensä, ennen kuin hiljensi askeliaan, Sitten hän pysähtyi ja molemmat miehet katselivat toisiaan vihaisesti silmiin. Konttoriaitauksen takana seisova nuori nainen kuuli syvässä hiljaisuudessa sydämensä kiivaan sykinnän. Glenister kohotti kättänsä verkkaisesti, mutta antoi sen sitten laskea. Hän ravisti päätänsä ja astui syrjään, niin että toinen pääsi menemään ja astumaan kadulle.
Wheaton kääntyi nyt puhuttelemaan Morehousea.
"Herra Morehouse", hän sanoi, "hallussamme on San Fransiskon ylioikeuden määräys,jonka mukaan nämä rahat on luovutettava meille." — Hän ojensi paperit Morehouselle. — "Meidän kanssamme ei ole nyt hyvä leikkiä. Se kulta on meidän, ja me aiomme sen ottaa."
Morehouse tarkasteli pitkään saamiaan papereita.
"En voi tehdä mitään hyväksenne", hän sanoi. "Näitä asiakirjoja ei ole osoitettu minulle. Jos piirioikeus määrää minut rahat teille luovuttamaan, teen sen, muussa tapauksessa minun on säilytettävä kulta hallussani, kunnes se tuomioistuin, joka on sen minulle uskonut, ja sen nostaa. Samoja muotoja noudatetaan niitä luovutettaessa kuin sisäänjätettäessäkin."
"Me haluamme saada kullan nyt heti."
"Valitan, mutta minä en voi sallia henkilökohtaisten tunteitteni vaikuttaa toimintaani."
"Me otamme rahat tavalla millä tahansa", kivahti Glenister. "Olemme epäonnistuneet kaikkialla, ja nyt olemme väsyneet odotteIuihin. Mukaan, pojat!"
"Takaisin!" huusi Morehouse. "Älkää tarttuko tähän oveen! Aseihin, pojat!"
Tämän kehoituksen hän lausui toimihenkilöilleen ja tarttui itse kivääriin, joka oli hänen takanaan pöydällä, ja viritti hanan. Rahantutkija sieppasi haulikon, kassanhoitaja ja kirjanpitäjät asestautuivat niinikään, mikä milläkin. Alaskan pankkiin talletetut varat olivat ilmeisestikin hyvässä suojassa.
"Minä en halua minkäänlaista rettelöä kanssanne", jatkoi virginialainen, "mutta ne rahat pysyvät täällä, kunnes asianomaiset tulevat ne noutamaan."
Pankinjohtajan tarmokas esiintyminen pysähdytti joukon, mutta Glenister puhkesi kiivaihin sanoihin:
"Eteenpäin — eteenpäin! Mikä teidän on?" ja hänen uhkaava katseensa ilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.
Helene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti hermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä, valkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla tyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä, päivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin ilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät kiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa jälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan äärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä uhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja raskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten takaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä tunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.
"Ulos talosta!" komensi upseeri.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Wheaton.
"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin kultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt väleen ulos!"
Miehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu Setä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin seurauksiin.
"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla", virkkoi Wheaton kun he tulivat kadulle.
"Niin", vastasi Glenister synkästi. "Olemme koettaneet pitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan alkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen yhteentörmäykseen."
Wheaton kutsui eräänä päivänä koolle ruotsalaiset sekä näiden asianajajat ja ehdotti, että taisteluvoimat yhdistettäisiin. Dextry, joka oli palannut vuoristoretkeilyltään, oli myöskin mukana. Neuvottelut olivat loppuneet, sanoi hän.
"Meillä on ollut salapoliiseja toimessa viiden viikon aikana", huomautti ruotsalaisten asianajaja, "mutta he eivät ole saaneet selvillä enempää kuin mitä jo tiedämme."
Dextry ei virkkanut siihen mitään, mutta seuraavana yönä hänen nähtiin olevan ahkerassa puuhassa Mac Namaran konttorihuoneet naapuritalossa. Hän oli vuokrannut pihahuoneen ylimmästä kerroksesta, ja Glenisterin avulla hän sahasi aukon ullakkokattoon ja kiipesi sieltä talon ullakolle. Onneksi ei välimatka viereiseen taloon ollut pitkä, ja tuota pikaa hän oli kenenkään huomaamatta hypännyt naapurikatolle ja sieltä ullakolle. Hän ryömi varovasti ullakkopermannon poikkiparsia pitkin ja mitattuaan, missä osapuilleen Mac Namaran konttori oli, hän kaiversi pienen kurkistusreiän, josta hän hirrellä maaten saattoi nähdä suurimman osan hänen allaan olevasta huoneesta. Tänne hän sijoittui varhain seuraavana aamuna ja intiaaniomaisen kärsivällisesti vietti täällä aikaansa seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin hän ruumis jäykkänä, nälkäisenä ja pahantuulisena tuli jälleen ihmisten ilmoille.
Kaivoksenomistajilla oli ollut uusi kokous, jossa päätettiin, että Wheatonin olisi jälleen viipymättä lähdettävä San Fransiskoon "Santa Marialla", joka par'aikaa oli satamassa. Hänen pitäisi siellä ryhtyä lain vaatimiin toimenpiteihin sen johdosta ettei tuomioistuimen määräyksiä ollut noudatettu, ja katsottiin voitavan toivoa, että hänen onnistuisi kaikki vaikutusvaltansa käyttäen saada asia pikaiseen ratkaisuun.
Aamun sarastaessa Dextry palasi tähystyspaikalleen ja vasta sydänyöllä hän tuli tapaamaan Glenisteriä ja Wheatonia.
"He ovat vakoilleet teitä koko päivän, Wheaton", hän sanoi, "ja he tietävät, että teidän pitäisi lähteä Yhdysvaltoihin. Teidät vangitaan huomenna ennen aamiaista."
"Vangitaan! Mistä hyvästä?"
"En muista enää ihan tarkalleen — kaksinnaimisesta, pahoinpitelystä, vehkeilystä tai jostakin sellaisesta. Kaikissa tapauksissa teidät aiotaan panna vankilaan, ja se on pääasia. Heidän mielestään te olette ainoa lakimies, joka pystyy tuottamaan heille vaikeuksia, ja ainoa, jota he eivät voi lahjoa."
"Mitä kaiken nimessä minä nyt teen? Ne vartioivat jokaikistä venettä, joka lähtee rannasta, ja elleivät saa minua kiinni sitä tietä, tutkivat ne koko laivan."
"Olen tuuminut kaikki valmiiksi", sanoi vanhus, johon vastukset vaikuttavat vain kiihoittavasti.
"No, antakaa kuulua."
"Jättäkää juttu minun haltuuni. Sullokaa tavaranne laukkuihin ja olkaa valmis lähtemään kahden tunnin kuluttua."
"Minä sanon teille, että he nuuskivat 'Santa Marian' kokasta perään saakka", intti Wheaton vastaan, mutta Dextry oli jo mennyt.
"Parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Hänen ehdotuksensa ovat aina järkeviä", tyynnytti Glenister häntä, ja Wheaton ryhtyi matkavalmisteluihin.
Sillä välin oli iäkäs malminetsijä ryhtynyt järjestelmällisesti tutkimaan kaikkia kaupungin pelihuoneita ja aloittanut pääkadun toisesta päästä. Vaikka olikin jo myöhäinen ilta käsissä, oli elämä vielä vilkasta, ja lopulta hän löysi haettavansa "Mustan Pekan" äärestä, tervantuoksua vaatteissa ja meren laulavaa sävyä meluisessa naurussaan. Dextry vei hänet syrjemmälle.
"Mac, sinussa on kaksi ominaisuutta, joita voi jotenkuten käyttää, toinen on sinun vaiteliaisuutesi, toinen merimiestaitosi. Muuten olet parantumaton juopporatti."
Merimies virnisti.
"Mitä sinä nyt haluat! Jos on kysymys rahoista tai liikeasioista, niin laputa tiehesi äläkä häiritse kunnon merimiestä hänen huvituksissaan. Jos on tapella tarvis, niin anna minulle tuo hattu."
"Minä haluan, että herätät lämmittäjäsi ja panet höyryn kuntoon hinaajaasi ja odotat minua laiturin luona. Sinut on vuokrattu neljäksikolmatta tunniksi ja — muista tarkoin, ei sanaakaan!"
"Mene hornan tuuttiin! Minun rinnallani ovat Egyptin sfinksit puheliaita kuin fonograafit."
Vanhus ohjasi nyt kulkunsa kahvila Pohjolaan. Näytäntöä kesti yhä, ja hän löysi helposti henkilön, jota hän haki.
"Olen iloinen, että tapasin teidät, kapteeni. Se säästi minulta vaivan soudattaa itseni laivaan pimeässä."
Dextry vei hänet tyhjään nurkkaukseen.
"Minä ja toverini haluamme lähettää mukananne erään henkilön SanFransiskoon."
"Käy päinsä."
"Niin, mutta nähkääs… hm… asiassa on pieni mutta", sanoi Dextry epäröiden, sillä hänestä oli vastenmielistä pyydellä. — "Lähettimme on asianajaja Wheaton, ja Mac Namaran joukko yrittää pidättää hänet."
"En ymmärrä oikein."
"He ovat hankkineet vangitsemismääräyksen ja aikovat huomenna vaania häntä rannalla. Nyt me toivomme, että te…"
"Herra Dextry, minä en halua sekaantua rettelöihin. Minulla on ammatissani sitä lajia vallan tarpeeksi."
"Mutta kuulkaas nyt", selitti toinen. "Meidän täytyy lähettää hänet, jotta hän voisi panna ison rummun pärisemään San Fransiskossa. Meille on pantu kettu tuomariksi, ja nyt meidät on asetettu umpikujaan ja aiotaan pysyttää siinä."
"Olen pahoillani, etten voi auttaa teitä, Dextry, mutta olen jo kerran aiemmin ollut mukana asioissanne, ja se saa riittää."
"Nyt ei ole kysymys karkausyrityksestä. Teille ei koidu siitä mitään hankaluutta", aloitti Dextry, mutta kapteeni keskeytti hänet:
"Ei kannata keskustella siitä enempää. Minä en suostu."
"Ette suostu, niinkö sanoitte", virkkoi vanhus, jonka kärsivällisyys alkoi loppua. "Kuulkaa nyt kumminkin vielä hetki minua. Jokainen leirissä tietää, että poika ja minä olemme rehtiä väkeä, ja nyt meidät yritetään nitistää. On ihan välttämätöntä, että asianajajamme lähtee huomenillalla, muuten täkäläinen roistokopla panettaa hänet putkaan jonkun tekosyyn nojalla, niin ettei hän voisi päästä kosketuksiin ylioikeuden kanssa. Mutta hän lähtee kaikissa tapauksissa ja lisäksi teidän laivassanne. Minä puhun niinkuin mies miehelle puhuu. Ellette ota häntä mukaan, menen täältä suoraan terveystarkastajan puheille — hän on hyvä ystäväni — ja hän pidättää sekä teidät että laivanne. Minä en olisi mielelläni menetellyt näin, eikä se muutenkaan ole tapaistani, mutta hätä ei lue lakia. En ole milloinkaan ilmaissut salaisuutta. Minä olen kuin suljettu kirja enkä aukaise suutani, ellette pakota minua siihen. Mutta jos sen teen, olisi teidän aika etsiä jotakin muuta hommattavaa. Tällainen on ehdotukseni."
Hän selitti kapteenille, kuinka asiat olisi järjestettävä. Kun hän oli lopettanut, virkkoi kapteeni Stephens:
"Minulle ei ole milloinkaan puhuttu tällä tavoin — ei koskaan. Olette käyttänyt hyväksenne yliotettanne, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa minun on mahdoton evätä pyyntöänne. Teen kuten tahdotte, mutta en senvuoksi, että pelkäisin uhkaustanne, vaan siksi että olen kuullut vaikeuksistanne — ja myöskin siksi, etten voi olla ihailematta hämmästyttävää julkeuttanne." Tämän sanottuaan hän palasi aitioonsa.
Dextry palasi Wheatonin konttoriin. Taloa lähestyessään hän näki erään olennon piileskelevän viereisen talon porttikäytävässä.
"Taloa vartioidaan", hän sanoi päästyään asianajajan huoneeseen. "Onko täällä takaovea? Hyvä on. Jättäkää kynttilä palamaan ja menkäämme toisesta ovesta."
He hiipivät huomaamattomina syyspimeää, luikertelevaa käytävää pitkin, ja pääsivät eräälle takakadulle. Liejuisia lätäkköjä ja tunkioita sotkien ja monia kiertoteitä kulkien he saapuivat lopulta laiturille, jossa Macin hinaajan tulet jo loistivat.
Höyryä oli tarpeeksi, ja kun kapteeni oli ottanut heidät vastaan, antoi Dextry hänelle tarpeelliset ohjeet, jotka kapteeni nyökkäsi tajunneensa. Glenister ja Dextry sanoivat nyt hyvästit Wheatonille, ja pikku alus irroitti kiinnitystouvit ja puikkelehti myötävirtaa kunnes katosi meren pimeään.
"Nyt minä menen sammuttamaan valot Wheatonin huoneesta, jotta vartijat luulevat hänen menneen makuulle."
"Ja minä otan aamun koittaessa sinun paikkasi Mac Namaran ullakolla", virkkoi Glenister. "Luulenpa, että leirissä syntyy elämää, kun he eivät löydäkään asianajajaa."
He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin Wheatonin huoneeseen,sammuttivat valot, hiipivät jälleen ulos, sitten kotiin ja vuoteeseen.Aamuhämärissä Glenister nousi ja lähti etsimään Dextryn tähystysreikääMac Namaran ullakolta.
Maata pitkällään yhdellä ainoalla hirrellä ja tuijottaa kiinteästi permannossa olevasta reiästä ei ole suinkaan miellyttävä asento ja Glenisteristä tuntui, etteivät tunnit sinä päivänä ottaneet koskaan loppuakseen. Hänen jalkojaan alkoi särkeä sietämättömällä tavalla, mutta talon hento rakennustapa ei sallinut hänen paljoakaan liikahdella niin kauan kuin joku oli huoneessa. Eikä hän sitä paitsi olisi hevin liikahdellutkaan, niin jännittyneenä hän tarkkaili mitä hänen allaan tapahtui.
Ensin saapui paikalle poliisikomissaari ja tiedotti, ettei hänen ollut onnistunut löytää Wheatonia.
"Hän lähti huoneestaan johonkin aikaan yöstä. Mieheni näkivät hänen huoneessaan tulta kello kahteen saakka. Kello seitsemän me murtauduimme sisään, mutta hän oli poissa."
"Hän on ilmeisesti saanut vihiä aikeistamme. Lähettäkää miehiä 'Santa Mariaan' ja tutkikaa koko laiva kölistä mastonhuippuun saakka. Vartioikaa myöskin rantoja; hän voi lähteä jossakin pienemmässä aluksessa. Pitäkää itse silmällä matkustajia, jotka menevät laivaan. Älkää luottako kehenkään muuhun, sillä on mahdollista, että hän yrittää laivaan valepukuisena. Hän voi pukeutua esimerkiksi naisen asuun. Ymmärrättehän — satamassa on vain yksi laiva — eikä hän saa päästä käsistämme."
"Eikä pääsekään", vakuutti Vorhees ponnekkaasti, ja ullakolla lojuva kuuntelija hymyili vahingoniloisesti, sillä samalla hetkellä Macin pikku hinaaja keinui parikymmentä penikulmaa alempana höyrylaivan kulkuväylällä ja sen pienessä hytissä istui Wheaton aamiaistaan särpimässä.
Aamupäivä kului verkkaisesti, ja kun ei asianajajasta kuulunut tietoja, kasvoi Mac Namaran levottomuus hetki hetkeltä. Kello kaksitoista saapui Vorhees jälleen ja ilmoitti, että matkustajat olivat kaikki jo laivassa, joka oli lähtövalmis.
"Lempo soikoon, hän on siis pujahtanut käsistämme!" ärähti Mac Namara.
"Ei, ei ole. Mahdollisesti hän on kätkeytynyt hiilihinkaloon, mutta minä puolestani luulen, että hän on yhä maissa ja aikoo viime hetkessä yrittää laivaan kun tämä jo on liikkeessä. Hän ei ole poistunut rannalta aamun jälkeen, se ainakin on varma asia. Lähden nyt neljän miehen kanssa tutkimaan laivan uudelleen. Ellemme saa häntä käsiimme, uskallan lyödä vetoa, että hän piilotteleikse jossakin kaupungilla, ja me saamme hänet kiinni myöhemmin. Olen sijoittanut väkeä pitkin rantaa kahden penikulman matkan."
"Hän ei saa lähteä täältä. Jos hän pääsee San Fransiskoon… Sanokaa miehillenne, että minä annan viisisataa dollaria sille, joka hänet löytää."
Kolmea tuntia myöhemmin Vorhees oli jälleen paikalla.
"Laiva lähti ilman häntä."
Mac Namaralta pääsi kirous.
"Sitä en usko. Hän on puijannut teitä. Tiedän, että niin on."
Glenister pureskeli voileipää ja tunsi sydämessään rajatonta mielihyvää. Iltapäivällä hän huomasi Struven tulleen huoneeseen. Mies oli ilmeisesti juonut.
"Vai niin, hänen onnistui siis kumminkin livistää", hän aloitti. "Sitä pelkäsinkin. Nokkela mies, tuo Wheaton."
"Hän ei ole livistänyt", sanoi Mac Namara. "Hän on yhä vielä kaupungissa. Jos minä vain hänet tavoitan, pidän häntä tallella siihen saakka kunnes lumi alkaa sulaa."
Struve istahti tuolille ja sytytti sikarin hieman vapisevin käsin.
"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?Luuletko, että onnistumme?"
Kuuntelija höristeli korviaan.
"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität nykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme. Hän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää enemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies tuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin."
"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi lähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on tyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!"
Glenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä oikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?
"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain, kuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa. Tarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit, jotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan suoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun kuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja itse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa paperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme asioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille ilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen alttiudeksi."
Glenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut niitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi — ruumiillisesti kipeäksi — ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin voimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka asianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan epäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin erilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut häntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä rakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut loukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä Jumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa tiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua, mutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.
Mac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä päin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli hampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa valloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja heittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.
"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen", jatkoi Struve. Hän vaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen piirteensä muuttuneet.
"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle, tolkuttomasti hullaantunut — ja hän pitää minusta — tiedän sen — tai ainakin hän voisi…"
"Tarkoitatko, että olet häneen rakastunut", kysyi Mac Namara kääntymättä. Kysymys tuntui tehdyn täysin välinpitämättömästi, mutta missä valo osui häneen käsilleen, näki Glenister, että veri oli niistä tyystin kadonnut.
"Rakastunut häneen? No — kuinkahan lienee — hahahaa! Sinä tiedät, kuinka miehet…" kerskui Struve julkeasti. Hänen piirteensä olivat julmat ja eläimelliset. — "Olen saanut tuomarin minne tahdon ja minä saan tyttärenkin…"
Hänen tökeröt sanansa katkesivat korisevaan mutinaan, sillä Mao Namara oli sanaa lausumatta hypännyt esiin ja tarttunut häntä kurkusta sekä painanut häntä seinää vasten. Glenister näki tuon kookkaan ja tukevatekoisen miehen Struven kurkulla ja sitten päästävän vasemman kätensä valahtamaan sivulle ja pitelevän oikeallaan avutonta uhriaan, joka vääntelehti tuskissaan ja raivoisasti yritti tehdä vastarintaa. Mac Namara katseli suoraan häntä kasvoihin. Tämä reutoi ja kiemurteli toisen raudanlujassa otteessa, joka oli pusertaa hengen hänen ruumiistaan. Seuraavina pitkinä minuutteina Mac Namara kumartui eteenpäin pusertaen häntä kaikella painollaan, vasen käsi selän takana ja jalat jännitettyinä niin että lihakset jäykkenivät raudankoviksi, ja tarkkaili, kuinka hänen uhrinsa vastustuskyky vähitellen heikkeni.
Struven voimat loppuivat pian tyystin, leuka loksahti lerpalleen, kieli tunkeutui ulos suusta, sitten hän oli liikkumaton. Mac Kamara paiskasi hänet lattialle, jonne hän jysähti suu alaspäin, ja seisoi sitten hetken aikaa häntä katsellen. Sitten Mac Namara katosi Glenisterin näkyvistä, mutta palasi pian kädessä vesikannu. Hän potkaisi elottoman näköistä ruumista, niin että se kääntyi selälleen, ja tyhjensi hänen päälleen vesikannun. Sitten hän vei vesikannun pois, istahti tuolille, sytytti sikarin ja katseli, kuinka elämä hiljalleen palasi hänen uhrinsa ruumiiseen. Hän ei liikuttanut sormeaankaan auttaakseen häntä nousemaan vesilätäköstä.
Struve voihki ja puhkui, kääntyi kyljelleen ja nousi vihdoin vaivalloisesti seisaalleen. Hänen silmissään oli pelästynyt ilme, ja humalaa oli seurannut pelko — hän pelkäsi hirveästi sitä jättiläistä, joka tuossa istui ja poltti sikariaan ja tuijotti häneen jäykästi ja kylmästi. Hän tapaili epävarmasti kurkkuaan ja voihkaisi jälleen.
"Miksi näin teit?" hän kuiskasi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan. Hän koetti nousta, mutta polvet pettivät ja hän kompastui. Lopulta hänen sentään onnistui kömpiä ylös ja päästä ovelle. Vasta nyt Mac Namara puhutteli häntä, hampaittensa raosta, ottamatta sikaria suustaan.
"Älä milloinkaan enää puhu hänestä. Hänestä tulee minun vaimoni."
Jäätyään yksikseen hän katseli uteliaana kattoon. "Onpas tässä hökkelissä rottia", hän tuumi itsekseen. "Olin vast'ikään kuulevinani kokonaisen parven tuolla liikkuvan."
Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti joku olento naapuritalon katolle ja sieltä maahan. Jonkun matkan päässä näkyi Struve hitaasti laahustavan eteenpäin. Jos joku vieras olisi heidät nähnyt, olisi hänen ollut vaikea päätellä, kumpi näistä miehistä tunsi kurkussaan murhaavan otteen jäljet, sillä molemmat näyttivät niin kurjilta ja piestyiltä ja molemmat horjahtelivat kävellessään.
Glenister oli vaistomaisesti suunnannut askelensa mökkiään kohti, mutta jätettyään taakseen valaistut kadut hän muisti väristen, kuinka yksinäinen ja äänetön se oli. Ei, tällä hetkellä ei kotiin! Hän ei voisi sietää yksinäisyyttä eikä seurustelua omien ajatustensa kanssa. Hän ei uskaltanut olla yksin. Dextry oli tietenkin alhaalla kaupungissa ja hänen itsensäkin oli mentävä sinne, missä saisi nähdä elämää ja valoa ympärillään. Hän kosketti huuliaan kielellään ja huomasi, että ne olivat turvonneet ja kuivat.
Joskus menneinä vuosina oli sattunut, että hän oli saapunut kotiin pitkän marssin näännyttämänä, taisteltuaan tuntikausia pakkasta ja nälkää vastaan, kaikki jäsenet väsymyksestä pakottaen, vaatteet märkinä ja jäykkinä, mieli masentuneena ja synkkänä. Sellaisina harvinaisina hetkinä hän oli tuntenut polttavaa janoa, janoa, joka kalvci ja kuivatti hänen sisuksiaan, kunnes hänestä tuntui, että kaikki luutkin hänen ruumiissaan himoitsivat kuumeisesti jotakin, millä niiden janoa sammuttaa. Se ei ollut veden janoa, ei janoa, jonka voi sammuttaa kourallisella lunta, vaan sitä hermoihin patoutunutta rajua himoa, joka vaatii jotakin huumaavaa, kiihdyttävää, tulista juomaa, joka polttaa ja kuluttaa. Viskyä — konjakkia! Muistellessaan tätä villiä himoa, joka toisinaan oli hänetkin vallannut, hän tunsi osanottoa niitä onnettomia kohtaan, jotka olivat liian heikkoja vastustaakseen moisia kiusauksia.
Kauhukseen hän totesi itsessään samanlaisen hirveän janon, ikäänkuin hän olisi par'aikaa ankaran pakkasen kynsissä ja loputtomien, väsyttävien penikulmien uuvuttama. Se ei ollut mieletöntä halua hukuttaa ajatukset tai karkoittaa se suru, jonka kouriin hän oli joutunut, se oli vain janon tunnetta. Janoa, pakottavaa, värähdyttävää, ruumiillista himoa päästä sammuttamaan se tuli, joka hänessä paloi. Hän muisti, että oli kulunut kokonainen vuosi siitä kuin hän oli maistanut tippaakaan viskyä. Kuluneitten viime hetkien kuume oli kuivannut hänen ruumiinsa koko solurakenteen.
Kun hän työnteli syrjään miehiä kahvila Pohjolan tarjoilupöydän ympäriltä, luovuttivat lähinnä seisovat hänelle paikkansa, sillä he tunsivat sen janon, joka paljastuu miehen kasvoista. Heidän esiintymisensä palautti Glenisterin mielen tasapainoon ja hän vetäytyi pois joukosta. Hän ei mielinyt humaltua vetelehtijöitten ja jätkien parissa. Sen piti tapahtua ihmiskatseilta piilossa. Eihän siinä ollut mitään ylpeiltävää. Hänen oikealla puolellaan seisova mies kohotti lasinsa, ja nuorta miestä tukahdutti raivokas halu temmata lasi hänen kädestään. Hän malttoi mielensä ja kiiruhti teatterihuoneeseen, vetäytyi erääseen aitioon ja työnsi oviverhot eteen.
"Viskyä!" sanoi hän paksulla äänellä eräälle tarjoilijalle. "Tuokaa tänne heti! Ettekö kuule! Viskyä!"
Cherry Malotte oli nähnyt hänen tulevan ja menevän aitioon. Hän nousi tuoliltaan ja lähti hänen luoksensa kursailematta.
"Mikä poikaa vaivaa?" hän kysyi.
"Ah, olen iloinen, että tulit. Juttele minulle."
"Kiitoksia paljon harvoista, mutta valikoiduista kohteliaisuuksistasi", nauroi tyttö. "Mikset samalla pyydä, että kertoisin hupaisia alkuperäisiä juttuja? Näytät siltä kuin olisit myynyt voin ja kadottanut rahat. Mikä sinua vaivaa?"
Hän jutteli hetken aikaa, kunnes tarjoilija saapui. Nähdessään, mitä tällä oli tarjottimellaan, hän sieppasi lasin ja tyhjensi sen lattialle. Glenister kimmahti pystyyn ja tarttui häntä ranteeseen.
"Mitä sinä tällä tarkoitat?" hän ärähti.
"Se oli viskyä, poika, ja sinä et juo."
"Viskyä tietenkin. Tuokaa toinen lasillinen", hän huusi tarjoilijattarelle.
"Mikä sinua vaivaa?" penäsi tyttö vielä kerran. "En ole nähnyt sinua milloinkaan tällaisena. Sinä tiedät, ettet juo. Minä en salli sinun sitä tehdä. Juoda — juoda, sellainen sopii tyhjäntoimittajille ja mielettömille. Älä juo, Roy! Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"
"Minä sanon sinulle, että minun on jano ja minä haluan juoda. Voitko sinä aavistaa, miltä tuntuu, kun sisässä palaa ja suonet ovat kuivuneet?"
"Koskeeko se sitä tyttöä?" sanoi Cherry tyynen vakavasti. "Hän on pettänyt sinut."
"Niin onkin — entä sitten? Minun on jano. Hän menee Mac Namaran kanssa naimisiin. Minä olen ollut narri."
Hän kiristeli hampaitaan ja tarttui lasiin, jonka tarjoilija oli tuonut.
"Mac Namara on roisto, mutta hän on myöskin mies eikä ole milloinkaan maistanut väkeviä."
Cherry lausui tämän tyynesti ja kevyesti, mutta Glenister pysäytti lasin puolitiehen suuhunsa.
"Mitä se tähän kuuluu? Sinähän paasaat kuin raittiussaarnaaja.Hyveellisyys somistaa sinua tavattomasti."
Tyttö punehtui, mutta jatkoi:
"Juolahti vain mieleeni, että ellet ole kyllin vahva hallitsemaan kurkkuasi, et ole liioin kyllin vahva voittamaan miestä, joka hallitsee itseänsä."
Glenister silmäili hetken aikaa viskylasiaan ja pani sen sitten takaisin tarjottimelle.
"Tuokaa tänne pari lasillista sokerivettä", hän sanoi, ja nauraen, mikä meikein kuulosti nyyhkytykseltä, Cherry Malotte kumartui eteenpäin ja suuteli häntä.
"Sinä olet liian hyvä upottaaksesi surut lasiin. Kerro nyt minulle kaikki."
"Ah, se on liian pitkä juttu. Olen vast'ikään saanut tietää, että tyttö on mukana tuomarin ja Mac Namaran hommissa — siinä kaikki. Hän on heidän lähettinsä — heidän vakoilijansa. Hän toi tänne Struvelle asiapaperit ja sai Dextryn ja minut luovuttamaan heille kaivoksen. Hän sai meidät luottamaan lakiin ja hänen enoonsa. Niin, hän hypnotisoi minut luovuttamaan omaisuuteni ja antamaan sen hänen sulhaselleen, tuolle kirotulle juonenpunojalle. Ah, hän on aika veijari, viattomuudestaan huolimatta. Kun hän hymyilee, tuntee itsensä iloiseksi ja sydäntä lämmittää, ja hänen silmänsä ovat kirkkaat ja puhtaat kuin vuoristojärvi, mutta hän on valheellinen — hän on kiero — ja — hyvä Jumala, kuinka minä häntä rakastan?" Hän peitti kasvot käsiinsä.
Kun Cherry Malotte hetki sitten koetti puolustaa häntä häntä itseään vastaan, oli hän avomielinen ja luonnollinen, mutta nyt kun oli puhe hänen kilpailijattarestaan, tapahtui hänessä muutos, jota Glenister ei kuitenkaan huomannut. Tyttö omaksui jälleen sen osan, johon hän tavallisesti naamioitui, ja hänen silmänsä eivät olleet enää miellyttävät katsella.
"Minä olisin voinut sanoa tämän kaiken jo aikoja sitten ja enemmänkin."
"Enemmän? Mitä enemmän?"
"Muistatko, että tulin ilmoittamaan sinulle ja Dextrylle, että teidän luonanne aiottiin tulla etsimään varastettua kultaa? No niin — se tyttö opasti heidät oikealle tielle. Sain sen myöhemmin selville. Hänellä on avain Mac Namaran kassaholviin, jossa teidän kultanne säilytetään, ja hänpä se ohjaa tuomariakin eikä suinkaan Mac Namara."
Tyttö valehteli sulavasti ja Glenister uskoi häntä.
"Muistat kai, että he murtautuivat sinun kassa-arkkuusi ja ryöstivät rahasi?"
"Entä sitten?"
"Mistä he saivat tietää, että teillä oli siellä kymmenentuhatta dollaria?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta minäpä tiedän. Dextry oli puhunut asiasta hänelle."
Glenister nousi.
"En halua kuunnella enempää. Tulen hulluksi. Sisässäni kiehuu, sillä en ole milloinkaan ollut mukana tämänmoisessa taistelussa. Näetkös, olen elänyt kuin nauta nämä viime vuodet. Kun teki mieleni juoda, minä join; mitä halusin, sen sain, sillä olin kyllin vahva ottamaan. Tämä on minulle jotakin uutta. Minä menen nyt alas saadakseni ajatella muita asioita ja sitten menen kotiin."
Kun Glenister oli poistunut, istui nuori nainen pitkän aikaa paikallaan nojaten aitiosuojakkeeseen ja silmäten alas katsomoon. Näytäntö oli loppunut ja tanssi alkanut, mutta hän ei sitä erikoisesti huomannut, sillä hän hautoi ajatuksia kiihkeästi kuin henkilö, joka tuntee pitkän ja väsyttävän etsiskelynsä pian päättyvän. Hän ei huomannut, että Bronco Kid teki hänelle merkkejä, eikä liioin miestä, joka oli tämän seurassa, minkä vuoksi pankinpitäjä opasti seuralaisensa tytön aitioon. Hän esitteli miehen herra Champianiksi.
"Haluatteko tanssia?" kysyi vastatullut.
"En, mieluummin katselen. Tunnen tällä hetkellä seurustelun kaipuuta. Te olette maailmanmies, herra Champian. Oletteko kuullut mitään uutta ja huvittavaa? Häväistysjuttuja tai muuta sellaista?"
"Enpä voi kehua. Vaimoni hoitelee sitä puolta koko perheen puolesta. Mutta tiedän kyllä, että sitä lajia on kasaantunut aika paljon. On huvittavaa tarkata sitä ilmettä, joka liikkuu eräitten täkäläisten kasvoilla, ikäänkuin emme kaikki olisi samanarvoisia kolmannenkuudetta asteen pohjoispuolella. En ole milloinkaan kuullut mokomaa."
"Jotakin uutta ja huomiota herättävää?" kysyi Bronco hieman innostuneempana.
"Mitä viimeksi kuulin koski tuomarin sisarentytärtä, neiti Chesteriä."
Cherry Malotte kääntyi äkkiä puhujaan päin, ja Bronco Kid laski jalkansa hitaasti lattialle.
"Mitä niin?" kysyi tyttö.
"Kaikesta päättäen hän on pannut maineensa alttiiksi tuon nousukkaan Glenisterin seurassa, kun hän saapui tänne viime keväänä. Hyvin kainostelematta, mikäli vaimoni väittää. Hän oli näet mukana samassa laivassa ja sanoo nyt, että häväistysjuttu oli ihan täydellinen."
Ahaa! Glenister oli kertonut vain puoli tarinaa, tuumi Cherry Mätätte. Totuus oli nyt paljastumaisillaan. Samalla hetkellä Champian tuumi itsekseen, että tämä nainen hänen edessään oli kuin täysiverinen tanssisalikeiju, viekas, lemmenkade, vahingoniloinen seikkailijatar.
"Ja se naikkonen tekeytyy hienon maailman naiseksi", tyttö ivaili.
"Hän onkin hieno", sanoi siihen Kid. Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan ja hänen nyrkkiin puristettujen kouriensa rystyset olivat valkoiset. Aition hämärässä eivät toiset huomanneet, että hän oli kalmankalpea, eikä hän enää puhunutkaan mitään, sanoihan vain hyvästi Champianille, kun tämä hetken kuluttua poistui. Mutta kun ovi oli hänen takanaan sulkeutunut, nousi Kid ja ojenteli jäseniään ei väsymyksestä vaan ikäänkuin norjentaakseen lihaksiaan sen pitkän jännityksen jälkeen, jonka ne olivat saaneet kestää. Hän kostutti huuliaan kielellä, ja suu oli ihan kuiva. Cherry katsahti tällöin häneen.
"Miksi irvistelet tuolla tavoin?" Kun valo osui hänen kasvoilleen, hämmästyi hän aika lailla. — "Minkälaiselta sinä näytätkään! Mikä sinua vaivaa? Voitko pahoin?"
"En, ei minua mikään vaivaa", vastasi toinen käheällä äänellä.
"Oletko sinäkin rakastunut siihen tyttöön? Hänhän on pannut kaikkien miesten päät pyörälle."
Hän väänteli käsiään, mikä on paha merkki henkilössä, joka on valmis melkein vaikka mihin, ja kun hän näki Glenisterin kulkevan par'aikaa tanssisalin poikki, puhkesi hän sanomaan:
"Minä voisin surmata hänet."
"Niin minäkin", virkkoi Kid ja lähti aitiosta hyvästiä sanomatta.
Pitkän tovin Cherry Malotte istui hiljaisissa mietteissään ja tuijotti eteensä silmin, jotka eivät nähneet mitään. Hänen kasvoilleen ilmestyi vähitellen teräviä ja pahaenteisiä piirteitä. Silloin tällöin hän huudahti kärsimättömästi, ikäänkuin se salajuoni, jota hän par'aikaa suunnitteli, tuntuisi turhalta, ja hän nousi kävelemään ahtaassa aitiossaan. Hän ei tajunnut ajan kulumista ja oli viettänyt paikallaan noin kaksi tuntia, kun hän kuuli naapuriaitiosta sanan, joka pani hänet hätkähtämään, ja hänen hajamielisyytensä irtautui hänestä kuin vaippa. Joku puhui Glenisteristä, ja hänen äänensä värisi kiihtymystä.
"En ole mokomaa nähnyt Virgina Cityn aikojen jälkeen kolmetoista vuotta sitten. Hän on varma."
"Ehkä on", vastasi toinen epäillen, "mutta minä vain en halua asettua taaksesi. En ole vielä koskaan pannut peliin ropoakaan."
"No, lainaa sitten minulle rahaa. Tunnin perästä maksan takaisin. Sanon sinulle, että hän on yhtä varma kuin jos sinulla olisi jo rahat kourassasi. Tämä on hänen elämänsä suuri hetki. Viidentoista minuutin kuluttua emme voi päästä hänen pöytänsä lähelle, sillä kaikki kaupungin ammattipelaajat kerääntyvät paikalle."
"Minä panen viisikymmentä dollaria yhteisesti", vastasi toinen, ja hänen äänensä ilmaisi, että toisen kiihko oli osittain tarttunut häneenkin.
Cherry Malotte sai keskustelusta sen verran selville, että Glenister oli pelaamassa ja että tällä oli sellainen onni mukanaan, että se herätti kateutta kaikissa tienoon pelaajissa. Hän poistui kätköpaikastaan, ja kun hän astui portaita alas, kohtasi häntä tavaton näky. Tanssisali oli miltei tyhjä; soittajat vain hieroivat viulujaan ja sujuttelivat klarinettejaan koettaen turhaan viekoitella takaisin sitä nopeasti kasvavaa joukkoa, joka täytti tungokseen asti peilisalin ja ulottui ovelle saakka. Pahin tungos vallitsi erään pöydän ympärillä. Cherry ei voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, sillä miehiä ja naisia oli pöydän ympärillä kymmenkertaisessa rivissä ja toisia oli kiivennyt tuoleille ja pöydille. Äkkiä syntyi tavaton melu ja sitä seurasi kuolemanhiljaisuus ja sitten kuului jälleen hopean helinää. Hetki vielä, ja joukko alkoi jälleen puhella ja nauraa.
Yleinen kiihtymys alkoi tarttua Cherryynkin, vaikka hän tarkkasi pelin kulkua kaukaa. Voitonriemuiset äänet, äkillinen hiljaisuus, hermojännitys, jota tämä kaikki tulkitsi, puistatti häntäkin. Hän huomasi tällöin Bronco Kidin, joka yritti raivata tietä hänen luoksensa, ja hän lähti tätä vastaan. Kid pysähtyi ja nojasi seinää vasten katsellen ohutta savuviirua, joka kohosi hänen savukkeestaan. Hän näytti unohtaneen ympäristönsä eikä ilmaissut eleelläkään sitä mielenliikutusta, jonka vallassa hän oli pari tuntia sitten ollut.
"Tämä on suurpiirteisen murhaavaa, vai kuinka?" sanoi tyttö. Pelaaja nyökkäsi ja mutisi jotakin käsittämätöntä. "Mikset hoida pankkia? Eikö tänään ole sinun vuorosi?"
"Lopetin eilen illalla."
"Hyvissä ajoin välttääksesi tämän illan jutun. Onneksi!"
"Niin, minä olen nyt tämän liikkeen omistaja. Ostin sen eilen."
"Taivaan nimessä! Hän voittaa siis sinun rahojasi."
"Niin, kahdeksantuhannen dollarin nopeudella minuutissa."
Cherry silmäili niitä pitkiä autioita pöytärivejä, joita oli Glenisterin ja hänen pelitoveriensa takana. Uusi ääntensorina oli merkkinä, että Glenister oli voittanut jälleen, ja nuoresta tytöstä tuntui, että Bronco Kid oli liian tyyni, että hänen kätensä ja äänensä olivat liian vakavat ja hänen katseensa liian kylmä vaikuttaakseen luonnollisilta. Bronco Kid kääntyi häneen päin ja sanoi:
"Tarkoititko totta äskeisellä puheellasi?"
"En tiedä, mihin tähtäät."
"Sanoit, että voisit surmata Glenisterin?"
"Niin voisinkin."
"Etkö sinä siis rakastakaan häntä?"
"Minä vihaan häntä", keskeytti tyttö hänet.
Kid katseli häntä ilottomasti hymyillen, ja nähdessään samassa crap-pelin pankinpitäjän lähtevän tyhjän pöytänsä äärestä, huusi hän tämän luoksensa ja sanoi:
"Toby, minä toivon, että te rupeatte 'ajamaan ruumisvaunuja!' kunGlenister siirtyy pelaamaan faaraota. Minä hoidan pankkia silloin.Ymmärrättekö?"
"Totta kai! Aiotte antaa hänelle vähän 'työtä', vai kuinka?"
"En ole vielä milloinkaan täällä pelannut väärillä korteilla", huudahti Kid, "muta minä aion nitistää tuon nousukkaan tänä iltana tai surmaan hänet. Minä käytän 'hiekkajärjestelmää' ja haluan selittää teille merkinantojeni tarkoituksen. Jos niissä erehdytte, saatatte meidät pulaan ja kaikki menee päin mäntyä."
Hän selitteli merkkejään sanoin, joista maallikko ei olisi saanut tolkkua, ja havainnollistutti ne melkein huomaamattomin sormen ja käden elein. Tyttö seisoi koko ajan vieressä ja kuunteli jokaista sanaa jännittyneen tarkkaavasti. Hän ei tarvinnut selityksiä, hän tunsi kaikki sanakäänteet entuudestaan ja tiesi, että 'ruumisvaunuajurin' tehtävänä oli käsitellä korttilaatikkoa, ja hän tunsi myöskin 'sisäisen elämän' merkkijärjestelmän. Kaikki oli hänelle kuin lukisi avointa kirjaa ja hän oppi nopeammin kuin Toby ne merkit, joita Bronco Kid aikoi käyttää ilmoittaakseen, minkä kortin hän oli salaa pannut laatikkoon tai minkä piti kädessään.
Kid oli valinnut 'hiekkajärjestelmän', s.o. hän käyttäisi rehellistä laatikkoa, mutta sen sijaan korttileikkiä, jonka määrätyt kortit oli hangattu hiekkapaperilla karheiksi niin että kun painoi hieman lujemmin ylintä tai lyötyä korttia, alempi tarttui siihen, ja näin hän voi tilaisuuden sattuessa pelata kaksi korttia yht'aikaa. Hiekkapaperin jäljiltä heikosti kahahtava kortti ilmaisi kortteja jaettaessa, minne merkitty kortti kulloinkin joutui.
Lopetettuaan neuvontansa pelisalin omistaja poistui, ja Cherry Malotte koetti raivata itselleen tien rulettipöydän luo. Hän tahtoi nähdä Glenisterin, mutta ei päässyt lähellekään. Hän oivalsi, että Glenister oli jälleen voittanut, sillä vilahdus rulettipyörästä, joka hänen onnistui nähdä miesten käsivarsien alta, osoitti, että ruudut olivat melkein tyhjät.
Oli kysymys enää vain muutamista minuuteista, ja hän vetäytyi sen vuoksi faaraopöydän luo, jonka ääressä Bronco Kid jo istui kortteja jakamassa. Hänen kasvoillaan oli entinen välinpitämätön naamari, ja hänen valkoiset hoikat sormensa liikkuivat hitaasti ja ehdottoman varmasti. Hän odotti.
Muutaman hetken kuluttua joukko hylkäsi rulettipöydän ja siirtyi faaraopöydän luo, Glenister muiden mukana. Hän ei ollut entisensä kaltainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen ilmeensä oli häikäilemättömän rohkea, hänen kauluksensa oli auki ja paljasti voimakkaan jäntevän kaulan. Pelihimo oli raaistanut hänet, hänestä oli tullut jälleen kesytön, väkivaltainen erämaan alkuihminen. Itsehillintä ja arvokkuus olivat tyystin hävinneet. Hän oli yrittänyt kulkea uudenaikaisia teitä, mutta ne eivät olleet sopineet hänelle. Hän liukui alaspäin, ja entisyys nielaisi hänet.
Hän ei huomannut Cherry Malottea, kun hän istahti pöydän ääreen. Hän näki vain pelin. Tyttö pusersi kouransa nyrkkiin ja toivoi kaikesta sydämestään hänen tappiotaan.
"Mikä on sinun ylin määräsi, Kid?" Glenister kysyi.
"Sata ja kaksi", vastasi tämä.
Peli aloitettiin enemmittä selittelyittä. Kid hoiti korttinsa tyynesti ja varmasti sekä otti tai jakoi voitot koneenomaisen tasaisesti. Katselijat lakkasivat puhumasta ja valmistuivat näkemään jotakin katsomisen arvoista, sillä nyt oli tulossa illan huippukohta. Faarao on muitten pelien rinnalla kuin oikeata taistelua terävin asein.
Aluksi Glenister voitti säännöllisesti, kunnes tuli hetki, jolloin kakkosella oli kokonainen kasa rahoja. Cherry näki Kidin salamannopeasti antavan merkin Tobylle, ja seuraavassa tuokiossa hän oli "vetäissyt" itselleen kakkosen ja toinen kakkonen hävisi. Se oli hänen ensimmäinen varsinainen voittonsa, eivätkä pelaajat siitä paljoakaan piitanneet. Puolentoista tunnin perästä olivat voitot heikosti pankin taholla. Silloin Glenister virkkoi:
"Tämä käy liian hitaasti. Minä haluan peliin elämää."
"Antakaa mennä", vastasi Kid hymyillen. "Panokset kaksinkertaiset."
Nyt saattoi panna yhdelle kortille neljäsataa dollaria, ja Kid aloittikin nyt vasta,vakavissaan pelin. Glenister hävisi nyt säännöllisesti, ei tosin suuria summia, mutta ärsyttävän säännöllisesti. Cherry huomasi aiemmin, kuin Kid itse 'ruumisvaunuajurin' vaikeuden selviytyi työssään kunnollisesti. Toby oli mennä päästä pyörälle. Kid oli käänteissään liian nopsa, eikä toinen uskaltanut lähettää hänelle hätämerkkiä peläten joutuvansa joukon lynkattavaksi. Kid ei liioin voinut antaa apurilleen selityksiä, koska hän pelkäsi, että joku joukosta jossa oli monta tempun taitajaa, tarjoutuisi asettumaan hänen tilalleen. Hän voi vain katsella pahaenteisesti tolkutonta apuriaan.
He eivät olleet ehtineet vielä pitkälle seuraavaa peliä, kun Cherry! terävä silmä äkkäsi merkin, jonka Toby käsitti vallan väärin. Hän sanoi silloin tyynesti tälle:
"Teidän tulisi voidella pontimet paremmin."
Bronco Kid ei voinut olla hymyilemättä. Huumorintaju ei ollut hänessä tosin liian herkkä, mutta tämä Cherryn tekemä pisto oli toki sellainen, että hän muistaisi sen aina ja kertoisi tulevina päivinä siitä ihastuneena. Hän pelkäsi vain, että paikalla olisi faaraonpelaajia, jotka ymmärtäisivät viittauksen, mutta sellaisia ei ollut. Hetken perästä sanoi tyttö Tobylle:
"Luovuttakaa minulle paikkanne, te näytte kadottaneen ohjakset!"
Toby katsahti kysyvästi Kidiin, joka puolestaan sieppasi kuin lennosta Cherryn rauhoittavan katseen ja nyökkäsi sitten hyväksymisen merkiksi. Toby nousi ja istui hänen paikalleen. Kid tiesi, ettei Cherry tekisi erehdyksiä; hänen terävää älyään oli terästämässä viha — sen luki selvästi hänen kasvoistaan. Jos Glenister tänä iltana pelastuisi häviöstä, johtuisi se siitä, ettei mikään inhimillinen mahti siihen pystyisi.
Kidin uudella liittolaisella oli vain yksi ajatus: Roy oli nujerrettava! Hänet oli nöyryytettävä, taloudellisesti tuhottava, saatettava naurunalaiseksi. Ehkä hän sitten palaisi hänen luoksensa, kuten menneinä aikoina. Cherry oli kadottamaisillaan hänet — tämä olisi hänen ainoa mahdollisuutensa voittaa hänet takaisin itselleen. Hän suoritti tehtävänsä kevyesti, ja hänen nopeutensa ja taitonsa kannustivat Broncoakin, kunnes hänenkin aistinsa herkistyivät ja hänen huomiokykynsä; tuli entistä terävämmäksi ja nopeammaksi. Glenister noitui itsekseen kortteja. Hän oli kuin humalassa, ikäänkuin viininhöyryt olisivat käärineet hänen aivonsa usvaan. Hän vääntelihe tuolillaan, suonet pakottivat hänen niskassaan ja veri oli tunkeutunut hänen päähänsä. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Minä haluan korkeampaa panosta. Eihän tämä ole lasten peliä! Pankaamme peli vapaaksi!"
Bronco loi riemuitsevan katseen tyttöön ja myöntyi Glenisterin toivomukseen.
"Kuten haluatte. Olkoon rajana sininen taivas. Kasatkaa rahanne kattoparsiin saakka."
Hän alkoi sekoittaa kortteja.
Roy pani sata puntaa 'tutunomaiselle' kortille. Kolmannella kierroksella hän menetti sen. Hän pani seuraavalla kierroksella kaksisataa ja menetti, neljäsataa ja menetti kolmannen kerran. Onni oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän kiristeli hampaitaan ja koroitti panokset kaksinkertaisiksi, kunnes ne olivat nousseet suunnattoman korkeiksi. Kid jakoi kortteja yhä entisen tyynesti. Glenisterin valtasi polttava raivo, jota hän ei voinut enää hillitä. Ne eivät olleet hänen rahojaan — välipä tuosta, vaikka ne menettäisikin. Hän tahtoi jatkaa, kunnes voittaisi. Hänen täytyi voittaa.
Hän otti povitaskustaan nipun seteleitä, niin paksun, että hänen täytyi pidellä sitä kaksin käsin. Katselijat näkivät, että siinä oli enimmäkseen keltaisia seteleitä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Glenister laski rahat ja katsahti pankinpitäjään, joka nyökkäsi hyväksyvästi, minkä jälkeen hän työnsi rahat esiin, kunnes ne pysähtyivät kuninkaalle. Hän pani kuparikolikon päällimmäiseksi setelinipulle. Kaikki läsnäolijat hengähtivät syvään. Milloinkaan ei näillä mailla ollut nähty moista panosta — se edusti kokonaista omaisuutta. Tästä kehittyi satu, jota sopi kertoa vielä lastenlapsillekin, kuinka mies voi ansaita yhtenä iltana omaisuuden ja menettää sen taas yhden korttikierroksen aikana.
Cherry Malotten sormet olivat jääkylmät ja häntä puistatti, niin että tarkkailukoneen nappulat kalisivat, ja hänen sydämensä jyskytti niin että hän tuskin voi hengittää, jotakin paksua kohosi hänen kurkkuunsa ja hän oli tukehtumaisillaan. Jos Glenister voittaisi tällä kerralla, lopettaisi hän heti, siitä oli tyttö varma. Entä jos hän menettäisi? Ah! Mitä saattoi tuntea Kid, joka pelasi satunnaisen kiukunpuuskan yllyttämänä, hänen rinnallaan, jonka toiveet onnesta, rakkaudesta ja elämästä olivat tämän panoksen varassa?
Kid tiesi ilmeisesti, mikä kortti oli lähinnä, koskapa hän ei antanut hänelle minkäänlaista merkkiä. Ja kun Glenister ojentautui taaksepäin, työnsi hän hitaasti ja varmasti ylimmäisen kortin laatikosta. Hänen kätensä ei värähtänyt. Kortti oli ruutuyhdeksikkö, ja ympärillä olijat hengähtivät syvään. Kuningas ei ollut voittanut. Menettäisikö se? Jokaisen katse ahmi pientä nikkelöityä laatikkoa. Jos seuraava kortti olisi lähinnä yhdeksikköä matalampi, olisi suurin panos, minkä Alaska milloinkaan oli nähnyt, menetetty.
Hitaasti liikkui pankinpitäjän valkoinen käsi, hänen keskisormensa kosketti ruutuyhdeksikköä ja se liukui kevyesti laatikosta ja sen tilalla tuijotti katselijoihin ristisotilas. Hiljaisuus laukesi. Miehet puhuivat, jotkut nauroivat, mutta heidän naurussaan ei ollut ilon rahtuakaan. Tuntui pikemmin, että kaikki olivat tukehtumaisillaan. Pankinpitäjä ojensi kätensä ja työnsi setelit laskematta laatikkoonsa. Glenister ei noussut. Hän istui synkkänä, kulmakarvat kurtussa, leuka eteenpäin työntyneenä, tukka otsalla riippuen, verestävin silmin ja elottomin katsein.
Cherry Malotte oli näännyksiin saakka väsynyt. Kuluneitten kolmen tunnin jännitys oli ollut niin ankara, että hän tuskin jaksoja pysyä pystyssä, mutta hän päätti sentään olla mukana pelin loppuuni saakka.
Kid aikoi juuri ruveta jakamaan kortteja, kun Glenister sanoi:
"Odottakaa! Minkäarvoinen on tämä talo, Bronco?"
"Mitä tarkoitat?"
"Sinähän omistat tämän laitoksen?" Hän viittasi kädellään ympärilleen.— "No, mikä on sen arvo?"
Bronco empi hetken, joukko höristi korviaan ja tyttö kääntyi kummissaan ja huolestuneena katsomaan Glenisteriä. Mitä hän nyt aikoi?
"Kaikki irtain mukaan luettuna satakaksikymmentä tuhatta dollaria.Miksi sitä haluat tietää?"
"Minä haluan panna ässälle osuuteni Midakseen koko sinun viheliäistä pelihelvettiäsi vastaan."
Syntyi mitä syvin hiljaisuus, ennenkuin ympärillä seisojat ehtivät tointua ja tajuta tehdyn tarjouksen suunnattoman merkityksen. Mieshän oli pähkä hullu! Oli valittava kolmesta kortista. Yksi voittaisi, toinen menettäisi ja kolmas oli arvoton.
Ainoastaan Cherry saattoi osapuilleen arvata, mikä pani Glenisterin toimimaan niinkuin hän nyt toimi. Se ei ollut pelihimo, ei liioin päätön itsepintaisuus. Siinä piili jotakin syvemmällä. Hän oli epätoivoinen mies, jonka sydän oli murtunut. Hän oli menettänyt Helenen — vielä pahempaa, tämä oli osoittautunut arvottomaksi, ja Helene oli kumminkin ollut kaikki mitä hän maailmalta tahtoi. Mitäpä hän välitti Midaksesta ikuisine oikeusjuttuineen, salahankkeineen ja metkuineen? Hän oli väsynyt kaikkeen ja halusi päästä kaikesta eroon. Jos hän voittaisi, hyvä sekin. Jos hän häviäisi, ei kultamaa merkitsisi hänelle yhtään mitään.
Kun hän oli esittänyt tarjouksensa, painoi Kid päänsä alas kuin asiaa tuumiakseen. Tyttö näki, että hän tutki hyvin jännittyneenä laatikossa olevaa korttia ja että hänen sormensa kosketti tavallista kevyemmin ylintä korttia sillä aikaa kuin kaikkien muitten katseet olivat kohdistettuina Glenisteriin. Lopulta hän katsahti ylös, ja Cherry äkkäsi hänen silmissään voitonriemuisen kiillon. Glenisterin kohtalo oli ratkaistu.
"Antaa mennä", sanoi Kid käheästi. "Käännä kortti."
Tyttö luuli pyörtyvänsä. Häntä halutti huutaa. Hetken riemu oli tukehduttaa hänet — tai oliko se riemua, kun asiaa tarkemmin mietti? Hän näki Tobyn vapisevin käsin sivelevän kurkkuaan ja sitten kostuttavan kuivia huuliaan. Hän näki miehen, jonka turmiota hän oli osaltaan edistänyt, kumartuvan eteenpäin, näki hänen laihat kovat kasvonsa ja näki hänen silmissään elämään kyllästyneen kärsivän ilmeen. Hän ei unohtaisi koskaan tuota katsetta. Ympärillä seisova joukko oli liikkumattomana, se ei ollut vielä selvinnyt siitä jännityksestä, johon Glenisterin ehdotus oli sen saattanut. Kaikki tunsivat Midaksen ja mitä hänen panoksensa merkitsi. Tuossa oli puolet Midaksesta kirjavaksi maalatun paperilapun alla. Hitaasti, mikä voi tehdä ihmisen hulluksi, Kid nosti ylimmän kortin. Sen alla oli patakolmonen. Glenister ei liikahtanut eikä lausunut mitään. Joku yskäisi, ja se tuntui tykinlaukaukselta. Broncon sormet tapailivat jälleen laatikkoa. Hän empi tahallaan hetken aikaa ja silmäili salaa tyttöä. Sitten kolmonen katosi ja sen alla oli ässä, niinkuin kuningas oli ollut edellisessä pelissä. Se merkitsi Glenisterille täydellistä tuhoa. Hän kohotti katseensa mitään näkemättä. Kuolemanhiljaisuuden katkaisi äkkiä kiivas huudahdus. Cherry Malotte oli lyönyt laatikkonsa kiinni ja huusi:
"Peli ei ole oikea. Laatikot ovat väärennettyjä."
Glenister nousi puolittain seisaalleen ja kumosi tuolinsa. Kid heittäytyi rähmälleen pöydän yli ja kurkotti eteenpäin kummallisia käsiään jäykkine kynsimäisine sormineen, ikäänkuin hän tahtoisi koota ne rikkaudet, jotka tyttö nyt häneltä riisti. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hänen silmistään leiskui tyttöä kohden pahaenteinen tuli.
Glenister sai vähitellen malttinsa takaisin ja kykeni jälleen tajuamaan tilanteen yksityisseikkoja. Hän tuntui heräävän painajaisunesta. Hän voi kyllin selvästi lukea väärinpelaajan katseesta vihaa ja pettymystä. Cherry yritti puhua, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Sitten Kidkin tuli ennalleen, kohotti nyrkkinsä ja iski sen pöytään sellaisella voimalla, että kulta- ja hopearahat hypähtivät koholle. Cherry sulki silmänsä päästäkseen näkemästä hänen vääntyneitä piirteitään. Glenister katseli häntä pitkään ja sanoi:
"Luulen käsittäväni, mutta rahat olivat kaikissa tapauksissa sinun, niin etten minä niitä vaadi."
Mihin hän tähtäsi, oli selvän selvää. Kid nosti rahalaatikon eteensä, mutta Glenister puristi oikean kätensä nyrkkiin ja kumartui eteenpäin. Hän olisi voinut surmata toisen yhdellä ainoalla nyrkiniskulla, sillä peluri oli sillä hetkellä vallan hänen armoillaan. Kid koetti rohkaista mieltään, mutta hänen kasvonsa alkoivat elehtiä, ikäänkuin niiden alla liikkuvat hermot eivät enää olisi olleet hänen hallittavinaan, vaan antautuivat rajuun, hillittömään mässäilyyn.
"Olet opettanut minulle jotakin", siinä kaikki mitä Glenister sanoa ja sitten hän tunkeutui joukon halki ja ulos viileään yöilmaan. Hänen yläpuolellaan säkenöi napaseudun tähtitaivas, ja suolakylläinen meri-ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä. Kaukaa kuului susikoiran pitkäveteinen ulvonta. Hän pysähtyi ja paljastettuaan päänsä hän seisoi kauan paikallaan ja teki lujan päätöksen, ettei enää milloinkaan kajoa korttiin.
Samaan aikaan saapui Cherry kotiin nopeasti kuin takaa-ajettuna. Hän pysähtyi hetkeksi ennenkuin astui huoneeseensa ja kohotti epätoivoisena kätensä kohti korkeuksia.
"Oi, miksi sen tein? Miksi sen tein? En ymmärrä enää itseäni."