"Rakas Helene, etkö huomaa, että virka-asemani tuo mukanaan eräitä velvollisuuksia, jotka sinun on täytettävä?"
"Luulenpa niin olevan laidan, Arthur-eno, mutta minä jäisin paljoa mieluummin kotiin."
"Kas sitä! Huvittele nyt vain oikein tarpeeksesi."
"Tanssi ei minua enää huvita. Sen jätin etelään. Mutta jos sinä tulet mukaan…"
"Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy työskennellä iltaisin enkä minä enää sellaiseen sovellukaan."
"Sinä et ole terve", sanoi hänen sisarensa tytär. "Olen huomannut sen viime aikoina. Johtuuko se liian paljosta työstä? Oletko vakavasti sairas? Olet hermostunut, et syö kunnollisesti ja laihdut päivä päivältä arveluttavasti. Niin, onpa kasvoihisi tullut ryppyjä kuin ukolle." Hän nousi aamiaispöydästä, meni enonsa luo ja hyväili rakkaasti hänen hopeanvalkoista päätään.
Vanhus tarttui hänen viileään käteensä ja painoi sen poskelleen, jolloin hänen kasvoilleen painunut huolestunut ilme muuttui hymyilyksi.
"Työ sen aiheuttaa, rakas lapsi — ankara ja epäkiitollinen työ, siinä kaikki. Tämä maa on luotu nuoria miehiä varten. Tämä on hirveä maa — tämä. — Toivon, ettemme olisi milloinkaan tulleet tänne."
"Älä sano niin", huudahti Helene vilkkaasti. "Oh, täällä on ihanaa! Ajattele sitä kunniaa! Sinä kuulut Yhdysvaltojen tuomarikuntaan ja olet ensimmäinen täkäläinen tuomari. Sinä teet historiaa — sinä luot uuden valtion — kansa saa vielä kerran lukea sinusta kouluissa."
Helene kumartui ja suuteli häntä, mutta tämä tuntui haluavan väistellä hänen hyväilyjään.
"Tietysti minä menen, jos arvelet minun täytyvän se tehdä", sanoi tyttö, "vaikken olekaan erikoisen ihastunut täkäläiseen seuraelämään. Jotkut naisista ovat kylläkin hyvin kunnollisia, mutta toiset…" Hän kohautti olkapäitään. "He puhelevat häväistysjutuista kaiken aikaa. Voisi toivoa, että tämä avara, uusi, voimakas ja neitseellinen maa kehittäisi naisia ja laajentaisi heidän katsettaan niinkuin miesten, mutta niinpä vain ei ole laita."
"Pyydän Mac Namaraa tulemaan noutamaan sinut kello yhdeksän aikaan", virkkoi tuomari ja nousi.
Myöhemmin iltapäivällä Helene pukeutui kauan käyttämättömänä olleeseen juhlapukuunsa, ja menestys oli sellainen, että kun hänen saattajansa saapui häntä noutamaan, oli hän tämän mielestä kaunein nainen auringon alla.
Kun he saapuivat hotelliin, katseli hän nuorta seuralaistaan entistäkin ylpeämpänä, sillä illan seura poikkesi tällä kerralla huomattavasti kullankaivajaleirin tavanmukaisesta vierasjoukosta. Naisilla oli kaikilla kauniit puvut ja herroilla melkein poikkeuksetta hännystakki ja valkoinen kaulanauha. Suuri sali oli hotellin pituinen, sen seinävieriin oli järjestetty aitioita, sen lattia oli lasinkiiltävä ja seinät kauniisti koristetut.
"Ah, kuinka kaunista!" huudahti Helene. "Vallan kuin kotona etelässä."
"Olen nähnyt aiemminkin nopeasti kasvavia kaupunkeja, mutta mikään ei vedä vertoja tälle. Mutta kun nämä pohjanmiehet voivat rakentaa rautatien yhdessä kuukaudessa ja kaupungin kesässä, voi käsittää, mikseivät he yhtä hyvin voi saada syntymään sinfoniaorkestereita ja tanssisaleja."
"Tiedän teidän olevan mainion tanssijan", virkkoi Helene.
"Te saatte siinä asiassa olla minun tuomarini. Haluan kirjoitta tanssiohjelmaanne nimeni niin usein kuin uskallan joutumatta käsikähmään täkäläisten nuorten miesten kanssa, ja lopun aikaani aion istua hallissa polttelemassa. En välitä tanssia kenenkään muun kuin teidän kanssa."
Ensimmäisen tanssin jälkeen hän luovutti naisensa toisille seuramiehille ja lähti tanssisalista. Tämä oli hänen ensimmäinen huvitilaisuutensa Alaskaan tultuaan. Oli hyödyllistä, ettei vallan tylsistynyt, tuumi hän itsekseen, ja istuessaan ja sikarista nauttiessaan hän kuvaili mielessään hänelle vallan vierain tuntein hoikkaa harmaasilmäistä nuorta naista, jolla oli ihana kiharainen tukka, norsunluunvalkoiset olkapäät ja iloinen hymy huulilla. Hän näki tämän liihottelevan ohitseen two-stepin tahdin mukaan ja huomasi omaksi kummakseen olevansa äkeissään siitä, että joku toinen kuin hän sai edes hetkeksi nauttia hänen suloisesta seurastaan.
— Seis nyt, Alec! hän mutisi. Olet vallan liian vanha konkari joutuaksesi päästäsi pyörälle.
Siitä huolimatta hän haki tytön ennen määräaikaa seuraavaan tanssiin.Helene tuntui kadottaneen osan entistä iloisuuttaan.
"Mikä nyt on? Eikö teillä ole ollutkaan hauskaa?"
"Onpa kyllä", vastasi toinen säteilevästi. "Olen huvitellut suurenmoisesti."
Tullessaan noutamaan häntä kolmanteen tanssiin huomasi hän Helenen vieläkin hajamielisemmäksi. Kun hän tanssin tauottua saattoi häntä paikalleen, sivuuttivat he erään naisryhmän, jossa oli muiden muassa rouva Champian ja toisiakin rouvia, joiden hän tiesi olevan kaupungin huomatuimpien miesten aviovaimoja. Hän oli nähnyt jonkun heistä tuomari Stillmanin teekutsuilla, ja häntä kummastutti sen vuoksi aika lailla, kun nämä naiset tervehtivät häntä, mutta eivät olleet näkevinäänkään Heleneä. Tyttö hätkähti, ja Mac Namara oivalsi, että jotakin oli vinossa vaikk'ei voinut arvata missä vika oli. Miesten asioita hän kyllä ymmärsi, mutta naisten päähänpistot olivat hänen rajojensa ulkopuolella.
"Mikä noiden naisten on? Ovatko he loukanneet teitä?"
"En tiedä. Olen puhutellut heitä, mutta he eivät ole minusta tietääkseenkään."
"Eivät piittaa teistä?" huudahti Mac Namara.
"Eivät." Helenen ääni värähti, mutta hän piti päänsä pystyssä. "Koko Nomen naismaailma näkyy olevan täällä, mutta kaikki tuntuvat liittoutuneen katkaisemaan tuttavuuden minun kanssani. Se kummastuttaa minua — en voi käsittää sen syytä."
"Onko kukaan sanonut teille jotakin?" kysäisi toinen kiivaasti. "Joku herroista, tarkoitan."
"Ei, ei! Herrat ovat kaikki perin kohteliaita. Naisista nyt on kysymys."
"Lähtekäämme pois."
"Ei, ei tule kysymykseenkään", vastasi Helene ylpeästi. "Aion jäädä ja uhmata heitä. En ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, ja minä aion ottaa selvän, mistä oikeastaan on kysymys."
Kun Mac Namara seuraavan tanssin alkaessa oli luovuttanut hänet uudelle tanssijalle, lähti hän hakemaan jotakuta tuttavaa, jolta voisi kysellä. Useimmat Nomen miehistä joko vihasivat tai pelkäsivät häntä, mutta lopulta hän tapasi miehen, jolta hän uskoi saavansa tietoja, ja hän opasti tämän erääseen nurkkaukseen.
"Toivon, että vastaatte erääseen kysymykseen. Kiertelemättä.Ymmärrättehän? Olen itsekin suora ja haluan teidänkin olevan."
"Kuten tahdotte."
"Rouvanne on ollut neiti Chesterin vieraana. Olen nähnyt hänet täällä. Hän ei näytä haluavan seurustella neiti Chesterin kanssa. Hän kääntää tälle selkänsä, ja minä haluan tietää syyn tämmöiseen menettelyyn."
"Kuinka minä sen tietäisin?"
"Ellette tiedä, pyydän teitä ottamaan asiasta selon."
Toinen ravisti huvitettuna päätänsä, ja Mac Namara kiivastui.
"Minä sanon teille, että teidän täytyy ja teidän on lisäksi taivutettava vaimonne pyytämään anteeksi, ennenkuin neiti Chester lähtee täältä, muuten saatte vastata minulle mies miestä vastaan. Minä en aio sallia, että neiti Chesterin kaltaista nuorta naista kohdellaan yliolkaisesti, ja siinä piste."
Puhuteltu ei vastannut heti, sillä on hieman mutkikasta neuvotella henkilön kanssa, joka syrjäyttää täydellisesti kaikki sovinnaiset seurustelutavat ja joka sitäpaitsi pystyy pakottamaan toisen tottelemaan käskyjään.
"Hyvä — hm — olen asiasta kyllä ylimalkaan selvillä, mutta en juuri halua semmoisiin juoruihin puuttua. Olisi parasta antaa koko jutun olla sinään."
"Jatkakaa."
"Naiset ovat paljon keskustelleet — niin, hm — laita on niin, että asia koskee nuorta Glenisteriä. Rouva Champianilla oli hytti heidän hyttinsä vieressä — hm, tarkoitan hänen — kun he tulivat Yhdysvalloista tänne, ja hän näki ja kuuli yhtä ja toista. Minun puolestani tehköön tyttö mitä haluaa, mutta rouva Champianilla on omat ajatuksensa sopivaisuuden vaatimuksista. Mikäli vaimoni on saanut tietää, lienee jutussa jonkun verran perääkin, niin ettette voine häntä syyttää."
Mac Namara olisi voinut selittävällä sanalla lopettaa kaikki juorut ja antaa miehen selittää vaimolleen asioitten oikean laidan sekä tämän välityksellä esittää koko typerän jutun oikeassa valaistuksessa tavalla, joka olisi säästänyt Helenen tunteita ja pannut nuo kaakattavat juorukellot häpeämään. Ja sittenkin hän epäröi. Älykäs laivuri järjestää purjeet niin, että ne soveltuvat kaikkiin tuuliin. Hän kiitti siis vain tiedonannoista ja lähti. Kun hän astui halliin, tuli Helene häntä vastaan.
"Viekää minut pois täältä. Minä haluan lähteä kotiin."
"Olette siis muuttanut mieltänne?"
"Niin, menkäämme", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos, asteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen rinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä välttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin sisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti päällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku raivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa hehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi takan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.
"Ei teidän tarvitse mitään kertoa", virkkoi hän lopulta. "Minä tiedän kaikki."
"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he sanoivat. Oo, se oli halpamaista!" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri huuliaan. — "Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te olitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän ylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä oikeastaan välitänkään heistä!" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.
"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen", virkkoi Mac Namara ja karisti tuhkan sikaristaan.
"Minkä miehen?"
Helene seisahtui ja tuijotti häneen.
"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi teidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten."
"Hän ei ole juttua levitellyt", huudahti Helene. "Hän on kunnian mies.Rouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää."
Mac Namara kohautti olkapäitään tuskin huomattavasti, mutta liike oli sittenkin kaunopuheinen ja Helene äkkäsi sen.
"Ah, en tarkoita, että hän olisi laverrellut tahallaan — sellaiseen hän on liian kunnollinen — mutta ken tahansa on valmis hellittämään kielensä kantimia, kun on kysymyksessä kaunis tyttö. Hänen armonsa Cherry Malotte on lemmenkade olento."
"Malotte? Kuka hän on?" kysyi Helene uteliaana.
Mac Namara näytti kummastuneelta.
"Luulin jokaikisen tietävän, kuka hän on. Parempi kyllä onkin, ettette tiedä."
"Olen ihan varma, ettei Glenister ole mitään puhunut minusta." Hetken kuluttua hän jatkoi: "Kuka on neiti Malotte?"
Mac Namara tuumi hetken, ja Helene katseli häntä tarkkaavasti. Kuinka miellyttävä hän olikaan iltapuvussaan! Kodikas huone, sen hillitty valaistus sai hänet näyttämään tavallista kookkaammalta ja hänen voimakas vartalonsa esiintyi edukseen. Hänen silmistään kuvastui sitä ihailua, jota naiset tavoittelevat. Mac kohotti rohkeat kauniit kasvonsa ja kohtasi hänen katseensa.
"Jätän mieluummin omaksi asiaksenne ottaa selvää siitä asiasta, sillä juorut eivät juuri ole minun alaani. Minulla on teille jotakin tärkeämpää sanottavaa. Se on tärkeintä, mitä milloinkaan olen teille puhunut, Helene."
Ensimmäistä kertaa hän sanoi häntä Heleneksi, ja tyttö alkoi vapista ja hänen säikähtyneet silmänsä suuntautuivat oveen. Hän oli odottanut tätä hetkeä, mutta ei ollut vielä valmistunut vastaamaan.
"Ei tänään — älkää puhuko nyt mitään", onnistui hänen saada sanotuksi.
"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna uudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä maailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten kyllä loppuvat kaikkinaiset puheet — minä puolustan teitä ikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne. Pystyn sen tekemään."
Hän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä piirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä — rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.
Helene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen ja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki — tämä julma ja puolisivistynyt kaivosleiri — oli kääntynyt häntä vastaan ja tuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat poikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat panna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää häntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen ylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen tulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi, panetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai antaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä hänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi kuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa hänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli suurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he tiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen magneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä tavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin vaikuttanut paitsi Glenister. — Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut häntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.
"Tahdotteko tulla vaimokseni, Helene?" toisti Mac Namara hiljaa kysymyksensä.
Helene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku kuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac Namara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven. Näkyviin tuli Struve.
"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa päin helkkaria."
Heleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä päällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä masennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara virkkoi pahantuulisena:
"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua matkaan."
"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti sitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin", sanoi Struve. "Hevosesi on satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele vaatteita muuttamalla."
"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin kanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan kykysi mukaan."
"Ilmoitin puhelimitse sinne, että työmiehet asestautuisivat ja pitäisivät varansa. Jos kiiruhdat, ehdit kyllä ajoissa. Nyt on vasta puoliyö."
"Mitä on tekeillä?" kysyi Helene levottomana.
"Yrittävät vallata kaivokset tänä yönä", vastasi asianajaja. "Me puolestamme koetamme vangita salaliittolaiset ja on mahdollista, että syntyy verinen yhteentörmäys."
"Te ette saa ratsastaa sinne!" huudahti tyttö kauhistuneena. "Siellä tulee varmasti verta vuotamaan."
"Juuri siksi minun täytyykin mennä sinne", sanoi Mac Namara. "Tulen huomenna takaisin ja haluan silloin tavata teidät kahden kesken. Hyvää yötä."
Hänen silmissään oli uusi, tavaton loiste, kun hän hyvästeli Heleneä. Ollakseen niin kokematon naissydänten tutkija hän näytteli osaansa verrattoman hyvin, ja kun hän asteli kiireisin askelin konttoriaan kohden, hymyili hän itsekseen.
"Saan hänen vastauksensa huomenna. Kiitoksia paljon, Glenister."
Helene koetti tiedustella Struvelta, kuinka asiat oikeastaan olivat, mutta sai tältä tietää vain, että salapoliisit olivat olleet toimessa monen viikon aikana ja tänään nuuskineet selville, että oli muodostettu seura n.s. vigilantit, joitten tarkoituksena oli hankkia oikeutta omin päin. Oli kuultu tarpeeksi, jotta voitiin päätellä, että tänä yönä aiottiin vallata kaivokset takaisin, ja siksi oli viranomaiset hätyytetty liikkeelle.
"Oletteko ottaneet urkkijoita palvelukseenne?" kysyi tyttö uskomatta korviaan.
"Olemme, totta kai. Meidän täytyi. Toiset pitivät meitä niinikään silmällä, ja asiat ovat nyt kehittyneet sille asteelle, että on kysymyksessä elämä tai kuolema. Sanoin Mac Namaralle, että veri tässä vielä vuotaa, ennenkuin olemme perillä, silloin kun hän esitti meille suunnitelmansa — tarkoitan kun vaikeudet alkoivat."
Helene väänteli käsiään.
"Samaa pelkäsi enoni, ennenkuin lähdimme Seattlesta. Sen vuoksi minä uskalsinkin tuoda ennakoita tänne ne paperit teille. Luulin, että saitte ne kyllin ajoissa, jotta kaikki rettelöiminen olisi voitu välttää."
Struve naurahti ja silmäili häntä hieman kummastuneena.
"Tietääkö Arthur-eno tästä mitään?" jatkoi Helene.
"Ei, emme puhu hänelle enempää kuin on välttämätöntä. Hän ei näytä oikein terveeltä."
"Ei, hän ei ole terve." — Jälleen asianajaja hymyili. -"Kuka on tuon seuran johtaja?"
"Luullaksemme Glenister ja hänen toverinsa, meksikolainen rosvo. Ne ainakin ovat kokouksen kutsuneet koolle."
Helene oli hetken aikaa vaiti.
"Minä luulen, että he pitävät itseään kaivosten oikeina omistajina."
"Epäilemättä."
"Mutta eihän niin ole laita."
Tämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä, sillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että tämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty vääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka kuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä, vaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin kaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen asiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista tolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi tuliperäisellä maaperällä.
"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä olisi, saisimme asian pian selväksi."
"Kuka on neiti Malotte?"
Struve vastasi arkailematta:
"Koko Alaskan kaunein ja samalla vaarallisin nainen."
"Millä tavalla? Kuka hän on?"
"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on — hän on tuiki erilainen Kuin muut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina — yksinkertaisesti tuli — emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan saada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla. Ensimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon kuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se siitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta. Se oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä naimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta. Hän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla, ja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan maantienkulkijalta."
"Sanoitteko, että hän on vaarallinen."
"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies — tanskalainen luullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista — komea, vaaleaverinen nuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan pankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin parhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta huolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa helläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin varrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei vannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä. Minäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se on varmaa — kaikille muille paitsi Glenisterille."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka sairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän keskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta Glenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei uskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi penikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Tyttö rakastui häneen tietysti."
"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki toisetkin, eikö niin?" sanoi Helene halveksivasti.
"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin jollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut hänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta ja on nyt kuitannut tilinsä selväksi."
"Siitä en ole kuullut mitään."
Struve kertoi hänelle seikkaperäisesti pelisalikohtauksen ja sanoa sitten:
"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että hän valehteli."
"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa tosiaankin merkillisiä yksilöitä."
"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin aiemmin."
"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja, seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"
"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."
Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä, että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.
"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen hyvin väsynyt."
Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten — etenkin kauniitten — avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.
Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää, joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas, jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli irroittaessaan ovesta salpoja.
Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin. Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään kursailematta ja sulki oven perässään.
"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava minua."
"En ymmärrä."
"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun asuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä."
Helene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen kasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat sinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten. Hänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni käsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat hirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet. Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään tajuttavaa sanaa.
Pelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi syvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia moninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja epätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle edellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään petollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin kaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä osuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä hirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon ullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka hänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa janoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä mieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel oli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus. Kapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää milloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää koskaan saisi häntä valtaansa.
"Meillä oli eilen vigilanttien kokous", sanoi Dextry.
"Mitä päätitte?"
"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka mielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä tarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on sekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara seuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä."
"Siihen kyllä lopulta joudutaankin, se on selvää."
"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille hankittava oikeutemme takaisin."
"Hyvä. Montako voimme lukea auttajiimme?"
"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla on niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni."
"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen tuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan, että huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut yritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu vaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa aikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa."
"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän Kalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku pojasta, — hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät vigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan käärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu, lähden valtoihin ja rupean lääkäriksi."
"Lääkäriksi?"
"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain sataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin tarkoituksiin."
Glenister naurahti.
"Viskystä puhuttaessa. Dex — olen huomannut, että sinä olet juonut aika paljon — se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet."
Vanhus ravisti päätänsä.
"Erehdyt. Se ei ole paljon minulle."
"No niin, paljon tai vähän, parempi kuitenkin olisi, että lopettaisit."
Muutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi Glenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla merkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken, sanoi hän:
"Teitä vakoillaan."
"Olen tiennyt sen jo kauan."
"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada lisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin saanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia. Se on oikeata sakkijoukkoa — enimmäkseen vuoristolaisia — Soapy Smithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia keinoja tahansa."
"Kiitos — aion olla varuillani."
Joitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin varoitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä kireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli kaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita luikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja hökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty varsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat kaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman maapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen puolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava hökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista valaistusta.
Glenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät ummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän, että lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän teki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun. Hypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki revolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli kätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli mahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen mieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.
Murhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan lankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten askeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei tuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja sitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli ampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli kadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut maahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli ehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän jatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.
"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?" kysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.
"Tietysti. Varoittihan salapoliisi minua hiljan."
Dextry ravisti päätänsä.
"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin kyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin panneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään raivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan hänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla varovainen, muuten sinut ottaa ohranen."
"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?" ehdotti Glenister. He päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka Glenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään jonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee odotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään tulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä Glenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen arveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä häntä tuhotakseen.
Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään. Hän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti takkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti muutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:
"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä erehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää uudistettavan."
Glenister ahdisteli häntä kysymyksillä.
"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet. Juuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku eteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi, eikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen seinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja sanoi:
"'Se oli erehdys. Saatte mennä.'
"Minä hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä."
"Näitkö, kuka se oli?"
"Näin toki. Arvaa?"
"Sitä en voi."
"Se oli Bronco Kid."
"Katsos mokomaa!" huudahti Glenister. "Luuletko hänen tarkoittavan minua?"
"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole mitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän on liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee."
Ensimmäistä kertaa Dextry kajosi pelikohtaukseen.
"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista ystävällisyyttä — minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia suosionosoituksia", virkkoi Glenister ivallisesti.
"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran kuin tuon pelikukon kanssa."
Seuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies oli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin pelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä tavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla erään vigilantin, joka kysyi häneltä:
"Te tulette myöhään kokoukseen?"
"Mihin kokoukseen?"
Kun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: "Tätä iltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni. Luulin teidän tietävän asiasta."
"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään", virkkoi Glenister. "Lähden kanssanne."
He menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean lauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun varrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean aitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken odotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi valaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat rakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin sellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa, ja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten kokousten pitoon.
Glenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla, muiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten. Neuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja, ja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille istumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia piirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen paikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin tuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister huomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea miesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää kieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta silloin puheenjohtaja jatkoi:
"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja sallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa hiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi linnut pesästä."
Glenister nousi.
"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään suunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet ryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä olette päättäneet?"
"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse mihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet toimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset apulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla tavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja Vorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja —." Hän lopetti lauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.
Glenister oli hetken vaiti ja kaikkien katseet tähystelivät häntä.
"Oletteko tarkoin punninneet tilannetta?" hän kysyi.
"Olemme. Toimitimme äänestyksen ja olimme kaikki yksimielisiä."
"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei minun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä minulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään muulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin toisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti kutsumatta."
"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan", sanoi puheenjohtaja vakavasti. "Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä toivovat."
"Puhukaa", kuului ääni.
"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet teitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne — olisi ehkä parempi sanoa tunteenne — hm, perheeseen. Olemme monelta taholta kuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut sekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei saa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja meidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi siitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat tunteet kummallakin taholla."
"Se on valhe!" huudahti Glenister ääni käheänä. "Se on kirota valhe! Te ette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin suunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä vastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan. Minä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä välitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio sallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää hänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät herrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin — voitamme asiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet, älkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme kaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta älkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian tekoja."
"Me tiesimme, että sanoisitte noin", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta kuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:
"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja kysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole tässä mitään tehtävää."
"Vallan oikein", jatkoi hänen vierustoverinsa. "Emme voi ottaa haltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa sotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen vastustamaan suunnitelmaamme."
Glenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten kasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen todistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:
"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei ole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko" — joku naurahti pilkallisesti — "ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta suojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi tuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne, niin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet."
Miehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä puhuessaan. "Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti", virkkoi joku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister voinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän käsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty. Glenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:
"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä kerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo…"
"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät", sanoi Glenister, "mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin taloon."
Hän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli kadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy oli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä ja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat riistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan äkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin saakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.
Kun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä oli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään tovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka olivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen käsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka omien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei sittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa tyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa — mutta hän tiesi, etteivät he pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta vaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees ja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen sekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin piiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi. Vigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä jokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä sellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa — entä mitä tapahtuisi Helenelle?
Hän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä pani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu, velvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto vaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli — hän oli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut sille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi. Miksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän olisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä vigilantteja — mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli tapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei! Mutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten hänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.
Hän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta kukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa Helenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut laskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen ja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja pysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska tanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen lähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut, astui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen avattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.
Helene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina aaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää vasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään ja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden kanssa hänen poskillaan.
Glenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien vihollistensa joukkoa — ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä omakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja juonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin karskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri vanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet mykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten viikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan pettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä ihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi katseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.
"Älkää ottako mitään mukaanne. Pukeutukaa vain ja tulkaa kanssani."
Portailla kyyröttävä surkea olento änkytti nyt kysymyksen:
"Mikä tarkoitus on tuollaisella solvaavalla kehoituksella?"
"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan teitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä", hän lisäsi kärsimättömästi.
"Onko tämä — eräänlainen ovela temppu saada minut valtaanne?"
"Arthur-eno!" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasiGlenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.
"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja", vaikeroi tuomari. "Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa Vorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni. Helene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että sotaväki marssikoon tänne heti."
"Seis!" sanoi Glenister. "Se ei hyödytä — johdot on katkaistu enkä minä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille — pitäköön itsestään huolen. Olen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä, on parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa."
"En tiedä mitä tekisin", voihki Stillman kahden vaiheella. "Ettehän halua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä alhaalla."
"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi." — Helenen ääni oli päättäväinen ja käskevä. — "Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on meidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa pelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava heidät avoimesti vastaan."
"Hyvä Jumala!" huudahti Glenister. "Tämä on sulaa hulluutta. Nämä miehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita asukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa ja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa mukaani."
"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne", vastasi Helene, "mutta meillä ei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat raukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä."
Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti alas.
"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.Hyvää yötä."
"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään minäkin."
Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat. Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:
"Saanko tulla?"
"Saatte", hänelle vastattiin.
Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli lopettamaisillaan pukeutumisensa.
"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen mahdollisuutemme." — Helene ravisti eittävästi päätänsä. — "No, sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät portille."
Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen. Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.
Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka erottuivat yön pimeästä.
"Tuolla ne saapuvat", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas ikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle paikalleen.
Kun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy ikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja odottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:
"Seis! Älkää tulko aitauksen sisäpuolelle!"
Syntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät vastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:
"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä taloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan teidät vastaan."
Joukon johtaja sanoi:
"Sinä olet petturi, Glenister."
Glenister hätkähti.
"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette sittenkään astu jalallanne tähän taloon."
Nämä sanat synnyttivät mutinaa joukossa, ja joku miehistä virkkoi:
"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää iholle."
"Oi, laupias taivas!" voihkaisi tuomari Stillman.
Äkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.
"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään", hän läähätti, — syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi miehilleen:
"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."
Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon, voisiko hän ampua noita miehiä.
Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja huusi selvällä ja lujalla äänellä:
"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."
Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.
"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele — Mac Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä lähden kotiin."
Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta nähdä.
"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."
"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa, ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä, olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä — hän ei ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä tämän käsivarrelle.
"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."
"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo — minä olen mies!"
"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"
"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä heidän."
Hän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi ystävällisesti:
"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä — ystäväni!" Nuori tyttö palasi tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin — hänestä tuntui, että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen… mutta Glenister pakeni matkoihinsa."