Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä ulos.
Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun, jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä vakaumustaan.
Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa ritarillisuutta, joka on sille ominaista.
Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää, mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla vesikauhuiseksi.
Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea eskimokoira — kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian kaukana voidakseen häntä auttaa.
Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin — hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet, hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen, pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi. Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran raivokkaita liikkeitä.
"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa, ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:
"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään."
Helene lysähti tuvankynnykselle.
"Kuinka varmasti te ammuttekaan!" hän läähätti katsellen harmaata otusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa. Miehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä tapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi sitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:
"Teidän täytyy levätä hetki sisällä."
Helene vietiin hyvin kodikkaaseen — suorastaan loistavasti sisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu iso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia Helene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen emäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle viereisestä huoneesta:
"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt.Vesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main."
Hän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu ja kaksi lasia.
"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille hyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne toiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä ennallanne."
Hän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että Helene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja hänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen lapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani niinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä lämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli Nomessa tavannut.
"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään. Pelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte minut."
Hän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani tarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin valokuvan seinällä.
"Ah…!" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka tuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella ihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen hymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi hämminkiään peittääkseen.
"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."
Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:
"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt! neiti…" Hän vaikeni ja ojensi kätensä.
"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.
Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.
"Ah, vai niin — te olette neiti Chester — ja minä pelastin henkenne."Hän naurahti epämiellyttävästi.
Helene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.
"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." — Hän astui askelen ovelle päin.
"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:
"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon — minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."
"En halua väittää, että ymmärtäisin teitä", virkkoi Helene kylmästi.
"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman näköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette voi näytellä."
Hän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen kasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.
"Se pikku palvelus, jonka äsken teille tein, oikeuttaa minut käsittääkseni johonkin, ja minä aion käyttää tätä oikeutta siten, että sanon teille, kuinka huonosti naamari teille sopii. Hirveän moukkamaista minun on sellaista sanoa, vai kuinka? Olettepa antautunut hienon seuran palvelukseen, ja minä ihailen sitä tapaa, jolla olette osuutenne siinä katalassa työssä näytellyt, mutta minua kiukuttaa teidän sievä, viaton ilmeenne, sillä se ei ole oikea."
"Päästäkää minut ulos!"
"Olen minäkin monesti tehnyt pahoja", jatkoi Cherry keskeytyksestä välittämättä, "mutta silloin minut on tavallisesti siihen pakotettu, enkä minä ole milloinkaan tahallani koettanut syöstä turmioon miestä hänen rahojensa takia."
"Mitä te tarkoitatte väitteellänne, että olen pettänyt ystäväni ja syössyt jonkun turmioon?" kysyi Helene kiivaasti.
"Loruja! Minä huomasin heti alussa, mitä lajia te olette, mutta Roy Glenister ei älynnyt sitä huomata. Ja sitten Struve kertoi, mitä en ollut arvannut. Tarvitaan vain pullollinen viiniä ja nainen, ja sen miehen saa puhumaan kaiken mitä hän tietää. Mac Namaralla on käynnissä rohkea peli, ja hän teki viisaasti ottaessaan teidät apurikseen, sillä te olette ovela, teillä on vahvat hermot ja te näyttelette osaanne mestarillisesti. Minä ymmärrän sellaista, sillä olen itsekin ollut mukana yhdessä ja toisessa huvinäytelmässä. Teidän on suotava anteeksi tämä pieni tunteenpurkaus — ammattikateutta, nähkääs. Minä kadehdin teidän taitoanne, siinä kaikki. Kun te olette nyt saanut selville, että olemme yhtä hyviä molemmat, ei teidän enää pitäisi katsella minua kovin ylhäisesti."
Tämän sanottuaan hän avasi oven vieraalleen ja hyvästeli harkitun ivallisesti.
Helene oli liian hämmentynyt ja syvästi nöyryytetty voidakseen käsittää Cherry Malotten pahansuovasta ja välittömästä tunteenpurkauksesta muuta kuin että tämä syytti häntä osallisuudesta siihen salahankkeeseen, jota kaikki tuntuivat pitävän todellisena. Se saattoi tosin olla naisellisen lemmenkateuden ilmaisua, mutta olihan hän toisaalta sanonut saaneensa tiedot Struvelta sekä että pullo viiniä ja kauniit naiskasvot saisivat hänet paljastamaan kaiken. Mikäli hän tunsi Struvea ja oli hänestä kuullut, oli tässä väitteessä ehkä paljon perääkin. Tunne, että harhaili pimeässä ja että oli kietoutunut salakähmäisyyden verkkoon, valtasi hänet jälleen kuten monesti viime aikoina. Jos Struve hellitti kielensä kantimet tuon naisen edessä, eikö hän voisi tehdä samaa hänen edessään? Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi sitten kulkunsa Satamakadulle harkiten tarkoin, millä tavalla hän parhaiten pääsisi päämääräänsä. Cherry Malotte piti häntä taitavana näyttelijänä. No hyvä — hän osoittaisi, että häntä oli arvosteltu oikein.
Struve istui työpöytänsä ääressä yksityiskonttorissaan, mutta nousi heti ja tarjosi hänelle tuolia.
"Hyvää huomenta, neiti Chester. Olette raikkaan näköinen yöllisen seikkailunne jäljiltä. Tuomari on kertonut minulle kaikki, ja sallikaa minun sanoa, että olette urhein nainen, minkä minä tunnen."
Helene hymyili ja rupesi hitaasti aukomaan päällystakkinsa nappeja.
"Eikö teillä lakimiehillä ole paljon työtä?" hän kysyi.
"On kyllä, mutta ei niin paljon, etten ehtisi teitä palvella, jos teillä on jotakin asiaa minulle."
"Ah, en ole tullut asioita varten", virkkoi tyttö kevyesti. "Olin ulkona kävelemässä ja poikkesin huvikseni katsomaan, mitä te hommailette."
"Sitä ilahduttavampaa minulle", sanoi asianajaja muuttuneella äänellä."Olen enemmän kuin ihastunut."
Helene arveli näytelleensä hyvin, koskapa toinen oli luopunut kaikesta asiakkuudestaan.
"Niin, minä olen väsynyt puhelemaan Arthur-enon ja Mac Namaran kanssa.He kohtelevat minua kuin pientä tyttölasta."
"Milloin aiotte astua ratkaisevan askeleen?"
"Mitä askelta tarkoitatte?"
"Avioliittoanne. Milloin se tapahtuu? Ei teidän tarvitse arkailla siitä puhua, sillä Mac Namara ilmaisi minulle asian jo kuukausi sitten."
Sitä tapausta muistellessaan asianajaja nosti salaa kätensä kaulalleen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun Helene vastasi kevyesti:
"Te erehdytte varmaan. Hän lienee vain laskenut pilaa."
Hetken aikaa hän johti puhetta varsin taitavasti ja jutteli kaikenlaisista asioista tavalla, joka pani Struven kummastelemaan hänen tavatonta leikillisyyttään ja kevyttä äänensävyään. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut Heleneä sellaiseksi, näin tuttavalliseksi, ja, silti hän oli niin ylpeä ja kylmä, että hän oli tulla hulluksi. Hän muuttui yhä rohkeammaksi otteissaan.
"Millä kannalla ovat asiamme tällä haavaa?" kysyi tyttö, kun toisen kiihkeys alkoi näkyä yhä selvemmin. "Eno ei halua sanoa mitään eikä herra Mac Namarasta ole viime aikoina saanut sanaakaan puserretuksi."
Struve katsahti häneen nopeasti.
"Mitä asiaa tarkoitatte?"
Helene kokosi kaikki voimansa ja astui askeleen varmuuden rajalle.
"Äh, älkää nyt viitsikö pitää minua lapsena. Se alkaa jo ikävystyttää.Olen näytellyt osani, ja nyt tahdon tietää, mitä te muut teette."
Hän oli valmistunut minkälaiseen vastaukseen tahansa.
"Mitä erikoisesti haluatte tietää?" kysyi toinen varovasti.
"Kaikki. Luuletteko, etten voi kuulla, mitä ihmiset sanovat."
"Ahaa, siinä sitä ollaan! No, älkää huoliko kuunnella niitä."
Helene huomasi erehdyksensä ja jatkoi kiireesti:
"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että ensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa. Luulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen hoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?"
"En suinkaan", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään vakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes hieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen vahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin nurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi nämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin eräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän. kurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.
"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle vähäisintäkään valaistusta."
"Antaa, antaa, antaa!" virkkoi asianajaja julkeasti. "Se on naisten tapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo — antakaa minulle se. Itsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet ovat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette itsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te luulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä rikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi. Se juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne, mutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus."
"Se ei ole uteliaisuutta", intti tyttö närkästyneenä. "Minä en pyydä enempää kuin mikä on oikeuteni."
"Te olette kuullut, mitä kaupungilla juorutaan, ja olette alkanut epäillä, siinä koko juttu. Te arvelette, että minä tiedän jotakin, mikä voisi luoda valaistusta tai uutta varjoa kaikelle mitä omistatte tässä maailmassa, ja te olette niin kiihtynyt, ettette enää luota omiin sukulaisiinnekaan. Toisaalta ette voi uskoutua vieraillekaan ja siksi tulette minun luokseni. Olettakaamme, että minulla on ne paperit, jotka toitte tänne viime keväänä, tuossa kassakaapissa, ja että ne kertovat koko jutun — onko enonne viaton tai ansaitseeko hän hirttonuoran, mitä siinä tapauksessa tekisitte? Mitä antaisitte päästäksenne näkemään ne? No hyvä, ne ovat tuolla ja voivat milloin tahansa puhua puolestaan. Jos olette oikea nainen, ette saa lepoa, ennenkuin olette ne nähnyt. Teemmekö sopimuksen?"
"Niin, niin. Antakaa ne paperit minulle!" huudahti Helene kiihtyneenä. Kuuma veriaalto syöksähti hänen kasvoilleen, ja Struve ponnahti tuoliltaan. Hän astui lähemmäs Heleneä, mutta tämä peräytyi seinään saakka, kalpeana ja tuijottavin silmin.
"Ettekö näe", hän jatkoi, "että minun täytyy saada ne nähdä?"
"Tietysti minä sen huomaan, mutta minä haluan suukon sopimuksemme vahvistukseksi."
Hän tavoitti kuumalla kädellään tyttöä, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja liukui hänen ohitseen ovelle.
"Tehkää kuten haluatte", sanoi Struve, "mutta ellen erehdy, ette löydä lepoa ennenkuin olette nähnyt nuo paperit. Olen tutkinut teitä ja uskallan lyödä vetoa, ettette mene naimisiin Mac Namaran kanssa ettekä tohdi katsoa enoanne silmiin, ennenkuin olette päässyt totuuden perille. Voisitte tehdä molemmatkin, jos tietäisitte varmasti heidät pettureiksi, mutta ette voi tehdä sitä niin kauan kuin epäilette heitä — sellainen on nainen. Kun olette tehnyt päätöksenne, tulkaa takaisin ja minä näytän teille todistukset. En koetakaan näyttää toisenlaiselta kuin olen — Wilton Struve vain olen, myyjä. Minä toivon, että minun hautakiveeni kirjoitetaan totuudenmukaisesti: 'Hän sai palkkansa'."
"Te olette pantteri", virkkoi Helene tuohtuneena.
"Siis miellyttävä ja sulavaliikkeinen peto", naurahti toinen. "Ystävällinen ja leikkisä, mutta hampailtaan terävä ja kynsiltään sitäkin terävämpi. Täydentääksemme vertausta, joka minua miellyttää, minä luulen, ettei sillä eläimellä ole sukulaisuustunteita ja että se metsästelee mielellään yksinään. Kun olette perin pohjin tutkinut tuota salahanketta ja löytänyt syyllisen sieltä mistä sitä on haettava, ettekö haluaisi tulla minulle siitä kertomaan? Tämä ovi johtaa käytävään ja sitä tietä suoraan kadulle. Kukaan ei näe teidän tulevan eikä menevän."
Rientäessään pois talosta Helene ihmetteli itsekseen, vallan päästä pyörällä, kuinka hän oli voinut kuunnella sitä miestä niin kauan. Mikä peto hän olikaan! Hänen tarkoituksensa oli selvä ja oli ollut alusta asti. Struve oli perinpohjin tunnoton olento. Helene oli kyllä kaiken tämän tiennyt jo entuudestaan, mutta pyrkiessään epätoivoisena totuuden perille ja nuorekkaasti itseensä luottaen hän oli uskaltautunut tämän miehen puheille. Struve oli lisäksi teräväkatseinen ja huomiokykyinen mies, joka oli verrattoman varmasti arvannut hänen mielentilansa. Hän oli joutunut tappiolle, mutta hän tiesi nyt itsekin, ettei hän voisi levätä, ennenkuin olisi saanut vastauksen kysymyksiinsä. Hänen täytyi päästä niistä epäluuloista, jotka jäytivät hänen rauhaansa. Hän muisteli enonsa ystävällisyyttä häntä kohtaan ja tunsi epätoivoista luottamusta tähän hänen sukunsa viimeiseen. Sukulaissiteet olivat olleet voimakkaat ja hän tunsi kipeästi kaipaavansa kadonneen veljensä tukea — sen veljen, joka par'aikaa oleskeli jossakin tämän salaperäisen maan kolkassa — jonkun sellaisen tukea, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänenkin. Hän ajatteli Mac Namaraakin, mutta kuinka tämä voisi häntä auttaa? Mitä hän tiesi tästä miehestä — miehestä, jota hän nyt pahimmin epäili.
Melkein sietämättömän yksinäisyyden ja avuttomuuden masentamana ja sekä ruumiillisesti että henkisesti näännyksissä äsken kestetyn kauhun johdosta punnitsi Helene tilannetta niin tyynesti kuin hänen kiihtynyt mielialansa suinkin salli ja päätyi tulokseen, että hänen nykyisessä asemassaan sai turha ylpeys väistyä.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän koputti Cherry Malotten ovelle. Kun tyttö tuli avaamaan, huomasi Helene, että hän oli itkenyt. Kyyneleet polttavat kuumimmin ja jättävät selvimmän jäljen silmiin, missä ne ovat harvinaisia. Helene ei voinut tajuta sitä mielenliikutusta, joka oli puistatellut Cherryä hänen poissa ollessaan, sillä Helenen raikas, nuorekas kauneus oli tämän seikkailijattaren sydämessä herättänyt katkeruuden ja kateuden myrskyn. Olipa Helene Chester syyllinen tai syytön, oliko silti mahdollista, että Glenister epäröisi valitessaan heidän välillään? oli Cherry kysynyt itseltään. Nyt hän tuijotti epäystävällisesti ja tervetuloa sanomatta vieraaseensa.
"Sallitteko minun astua sisälle?" kysyi Helene. "Minulla on teille jotakin sanottavaa."
Kun he olivat astuneet huoneeseen, seisoi Cherry yhä ja katseli vierastaan tutkimattomin silmin ja kylmin kasvoin.
"Ei ollut helppoa tulla takaisin", aloitti Helene, "mutta minun täytyi. Jos te voitte auttaa minua, toivon, että sen teette. Te sanoitte tietävänne, että eräille miehille on tehty suurta vääryyttä. Olen epäillyt sitä, mutta en tiennyt mitään varmaan, ja pelkään epäillä lähimpiä omaisiani. Te sanoitte edelleen, että minullakin on osuus siinä mitä on tapahtunut — että olen pettänyt ystäväni. Odottakaa hetkinen", hän lisäsi nopeasti, kun huomasi toisen ivallisen hymyn. "Ettekö haluaisi sanoa mitä tiedätte ja minkä arvelette minun osuuteni olevan? Olen kuullut ja nähnyt asioita, jotka ovat panneet minut ajattelemaan — oo, ne ovat peloittaneet minua ajattelemasta — enkä sittenkään ole löytänyt totuutta. Käsittänette, että tämän tapaisessa taistelussa helposti väitetään yhtä ja toista, mutta onko minun enoni tosiaankin menetellyt väärin?"
"Siinäkö kaikki mitä teillä on sanottavaa?"
"Ei. Sanoitte, että Struve oli ilmaissut teille koko suunnitelman.Kävin hänen luonaan houkutellakseni häneltä tiedot, mutta…"
Häntä puistatti kun hän muisti äskeisen kohtauksen.
"No, kuinka onnistuitte?" kysyi Cherry merkillisen huvitettuna, vaikka yhä pysyikin kylmän ja vastahakoisen näköisenä.
"Älkää kysykö. Sitä on inhoittava ajatellakin."
Cherry naurahti kylmästi.
"Ja siellä epäonnistuttuanne te tulitte jälleen minun luokseni pyytämään vielä kerran minun laiseltani hylätyltä olennolta apua. No hyvä, neiti Helene Chester, kuulkaa siis. En usko ainoatakaan sanaa mitä olette minulle nyt kertonut enkä minä puolestani aio sanoa teille yhtään mitään. Menkää takaisin enonne ja pitkäsäärisen rakastajanne luo, jotka ovat teidät lähettäneet tänne, ja ilmoittakaa heille, että aion puhua, kun oikea hetki lyö. He arvelevat, että tiedän liian paljon, eikö niin? Ja sen vuoksi he ovat lähettäneet teidät tänne urkkimaan? Olkoon menneeksi, minä olen valmis tekemään eräänlaisen sopimuksen. Te näyttelette osaanne, minä omaani. Jättäkää Glenister rauhaan, silloin en minäkään juorua Mac Namarasta. Onko sovittu?"
"Ei, ei, ei! Ettekö jaksa käsittää minua? Ei siitä nyt ole kysymys.Minä haluan vain tietää totuuden, siinä kaikki."
"Palatkaa siis Struven luo ja pyytäkää häneltä selityksiä. Hän ehkä on valmis ne antamaan, minä en. Hierokaa kauppaa hänen kanssaan — osaatte mainion hyvin sen tehdä. Olette puijannut parempiakin miehiä — saa nähdä, mitä pystytte hänelle."
Helene huomasi, ettei kannattanut enempää ponnistella, ja poistui. Hän tunsi kuitenkin, ettei Cherry sittenkään häntä epäillyt, vaikka hän. lemmenkateena, oli nähnyt hyväksi sellaista teeskennellä.
Päästyään kotiinsa hän kirjoitti pari lyhyttä kirjettä ja kutsui keittiöstä japanilaisen asiapoikansa.
"Fred", hän sanoi, "olepa hyvä ja koeta etsiä herra Glenister ja anna hänelle tämä kirje. Ellet tavoita häntä, etsi hänen toverinsa ja anna tämä toinen kirje hänelle."
Fred meni ja kun hän tuntia myöhemmin palasi, oli hänellä yhä Dextrylle osoitettu kirje kädessään.
"En löytänyt sitä herraa", hän sanoi. "Nuori herra sanoi, että hän oli poissa, mutta tulee kenties parin päivän kuluttua."
"Annoitko toisen kirjeen herra Glenisterille?"
"Annoin, neiti."
"Saitko vastausta?"
"Sain kyllä."
"No, anna se minulle."
Kirje sisälsi seuraavaa:
"Hyvä neiti Chester.
On turhaa keskustella asiasta, jonka molemmat hyvin tunnemme. Jos tämä halunne johtuu viime yön tapahtumista, niin pyydän, ettette sen takia vaivaudu. Me emme tarvitse teidän sääliänne.
KunnioittaenRoy Glenister."
Hänen kirjettä lukiessaan tuli huoneeseen tuomari Stillman. Hän näytti vanhentuneen tavattomasti kuluneen päivän aikana, vai vaikuttiko kelmeä iltapäivävalaistus, että hänen poskensa näyttivät niin painuneilta ja kasvojen piirteet niin lakastuneilta? Hänen äänensäkin ilmaisi niitä raskaita huolia, joita hänen oli kesteltävä.
"Alec on maininnut minulle kihlauksestanne, ja se keventää äärettömästi taakkaani. Iloitsen tavattomasti tästä avioliitosta. Hän on ihmeellinen mies ja ainoa, joka voi meidät pelastaa."
"Mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä vaara meitä uhkaa?" Helene kysyi!
"Tuo roistojoukko, tietenkin. Sanoivathan he tulevansa takaisin! Mutta Alecilla on vaikutusvaltaa täkäläiseen vartioston päällikköupseeriin, ja hänen toimestaan vartioivat sotilaat tästä lähin taloamme yöt päivät."
"Mutta miksi — kukaan ei tee meille mitään pahaa…"
"Vaiti, vaiti! Minä tiedän mitä puhun. Meitä uhkaa pahempi vaara kuin milloinkaan ennen, ja ellei meidän onnistu hajoittaa tuota yhdistystä, on seurauksena verilöyly. Ne vigilantit ovat alituisena uhkana ja he koettavat saada minut luopumaan tuomarintoimestani, jotta voisivat ottaa lainkäytön omiin käsiinsä. Siitä juuri haluaisinkin sinulle puhua. He aikovat surmata Alecin ja minut — niin ainakin väittää Alec — ja meidän täytyy toimia ripeästi estääksemme heidän aikeensa. Nuori Glenister on myöskin heikäläisiä ja hän tietää, ketkä muut seuraan kuuluvat. Luuletko voivasi päästä puheisiin hänen kanssaan?"
"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Helene, vaikka hän kalpeni huulia myöten.
"Ymmärrät kyllä. Minä haluan saada selville seuran johtomiesten nimet, jotta voisin vangituttaa heidät. Sinun täytyy onkia ne tiedot häneltä, ja sinä kyllä onnistut, jos yrität."
Helene katseli vanhusta kauhistuneena.
"Ja sinä pyydät minulta semmoista?" sai hän käheästi sanoneeksi.
"Älä nyt ole typerä", virkkoi tuomari ärtyneesti. "Nyt ei ole sopivahetki lapsellisiin arasteluihin. Nyt on kysymyksessä sekä minun ettäAlecin elämä." Hän lausui jälkimmäisen nimen lasketun harkitusti, muttaHelene oli lopen kiihdyksissä sellaista huomatakseen.
"Se on häpeällistä!" hän huudahti. "Sinä siis haluat, että minä pettäisin miehen, joka pelasti meidät tuskin kaksitoista tuntia sitten. Hän pani oman henkensä alttiiksi meidän takiamme."
"Se ei ole suinkaan petosta, vaan itsepuolustusta. Ellei meidän onnistu heitä nitistää, nitistävät he meidät. Minä en halua rangaista sitä nuorta miestä, mutta muut haluan saada telkien taakse. Kas niin, ei vastaväitteitä, sinun täytyy se tehdä."
Mutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan huoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen eteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan nyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:
"Pelkään sen sittenkin olevan totta. Pelkään sen sittenkin olevan totta!"
Hän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa taloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän koetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen oma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia juontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin kylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos hän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä johonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän illan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa pahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan itselleen hieman syötävää.
Hän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle porrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka hän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta kuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja kuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin, kääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän kiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.
Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä taivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa ympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin. Kuullessaan Mac Namaran sanovan "hyvää yötä" katuovella hän peräytyi jälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi hänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta kuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen varovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen taskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen aivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:
"Minä tulen liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!"
Vaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän silti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota matalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui huokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää tyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.
Lähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei talossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin päästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi olentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää painettiin hänen poskeansa vasten.
"Seis! tämä onkin nainen!" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä ranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli häntä lähempää.
"Sehän on neiti Chester", hän virkkoi. "Mitä teette täällä? Olipa lähellä, ettei teidän käynyt hullusti."
"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että poskeni on haavoittunut", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.
"Sepä ikävää", valitteli toinen. "Me luulimme teitä…"
"On parasta, että jatkatte nyt matkaanne. Me odotamme erästä henkilöä."
Helene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi, että hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet vielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran suunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin nuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan kaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin tutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin keinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää vankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän lähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan kiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui vihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan vastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä tiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista, joissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi mahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila Pohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä, sillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin, japanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.
Roy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi aloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että nainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä arkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän nimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille, jotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä jostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut yrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta se oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän kolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja kynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen nuorukainen, joka huusi:
"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää toiselle puolelle ja tulkaa pääovesta."
Helene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja ennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani hän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta sisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana lukkoon.
"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa." Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän hätäisesti:
"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus", ja seuraavassa tuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja näyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.
"Tunnetteko herra Glenisterin?" tyttö kysyi.
"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana… Tulkaa mukaan."
Hän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja antoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut kuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä kummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus. Parvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa miehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja korjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä sivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi siinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.
"En näe häntä", virkkoi mies. "On parasta, että menette isosta ovesta ja koetatte sitä tietä onneanne." Hän viittasi portaille, jotka veivät aitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta Helene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.
"Rientäkää, rientäkää!" hän kehoitti.
Mies silmäili häntä uteliaana ja sanoi sitten:
"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea kultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa."
Helene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin hänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten yläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt perille, virkkoi mies:
"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä odottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan paikaltaan. Hän on numerossa 7." — Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi hän: "Menkää vain — ei ole vaaraa" ja lisäsi lohdutellen: "Kuulkaas, pikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse pelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan vertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi."
Helene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja katselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä kohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.
"Helene! mitä te teette täällä?"
"Teidän on lähdettävä täältä heti", läähätti Helene. "Teitä etsitään vangittavaksi."
"Vai niin. Kuka etsii? Mistä syystä minut tahdotaan vangita?"
"Vorhees ja hänen väkensä — siitä, että olette järjestänyt katukahakan tai muuta sellaista eilen illalla."
"Loruja! Minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta. Sen te tiedätte."
"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja kaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä poliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja sitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen ja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä."
"Kuinka olette päässyt tästä selville?" kysyi Glenister vakavana.
"Kuuntelin heidän neuvotteluaan."
"Keiden?"
"Arthur-enon ja Mac Namaran." Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin tätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän huudahti:
"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan — oman nimenne ja maineenne uhalla?"
"Tietysti. Olisin tehnyt saman palveluksen Dextryllekin."
Ilo sammui hänen silmistään ja hän sanoi välinpitämättömästi:
"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari riviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut rettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin muodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa taistelua."
"Kuulkaas nyt", sanoi Helene. "Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen varma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on tehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette oikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi."
"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole mennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua varoittaaksenne."
Helene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja kurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.
"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako verhoja, teidät voidaan nähdä."
Vorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja näyttivät etsivän jotakuta.
"Juoskaa takaportille", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään. Glenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan ja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski alas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi samassa aitioon.
"Ei hyödytä yrittää", virkkoi hän tyynesti. "Kolme miestä vartioi portaita." Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit olivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta pääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa ei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän takiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.
Glenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka Helene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen päivänpaiste.
"Ei, ei, ei sitä — Jumalan nimessä!" sanoi hän väristen ja tarttui häntä käsivarresta.
"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se olisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä metakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes ampuminen taukoo ja väki rientää paikalle."
Hän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja kuiskasi käheällä äänellä:
"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino." Hän talutti Glenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. — "Tämä ei ole korkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte sitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki."
Glenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon, tarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta tanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla, joten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa revolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle seis.
Kohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat sekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen tömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten sinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja, joka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja ilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku paksu nainen voihki: "Älkää ampuko!"
Glenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät loitommas kuin ruttotautisia väistellen.
"Kädet ylös!" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä liikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän edemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi pari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan, täytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin, sillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.
"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!" hän kiljui kuoleman hiljaisuuden vallitessa salissa.
"Pitäkää hyvänänne", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa ei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin permannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti parketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja päinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.
Helene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi portailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa, miesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja ravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia. Hän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan aition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan putoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä oli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä salpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.
Välimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen kasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut. Ehtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:
"Drury!" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla ilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin, liikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa. Sitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota silmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä. Helene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon kuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen tuhanharmaitten kasvojensa edessä — ja sitten salissa puhkesi tavaton hälinä.
Glenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt kaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu niin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty asiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä. Ovesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.
Tanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle tavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen salongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan sukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti sen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.
Helene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän kulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat seuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä selvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä kotiinsa.
Glenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet jäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt olisi parasta toimia — hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil Creekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä, mutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac Namaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli pidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko olisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli vaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin kiinni yksi toisensa perästä — hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry sekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata kaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi varoittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.
Lähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan ikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen heti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa. Ennenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun hirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen tomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät äkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.
Hän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa riisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun hän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä, varovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti kuulumasta.
"Oletko yksin?" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven salpaan.
"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja minä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei — ei se vielä ole vaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy varoittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?"
Hän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli näytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen vakavuuden.
"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa", hän sanoi, "sillä rajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa takaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani on sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti piirittää."
"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä kvartsikaivoksessa." Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: "Haluatko lainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että ratsastan sen kuoliaaksi."
"Mitä teemme kaupunkilaisystävillesi, viginlanteille?"
"Aion varoittaa heitä ensin ja sitten vasta lähteä vuorille."
Tyttö ravisti päätänsä.
"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää kaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen ja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua."
"Pelkään niin käyvän, mutta en keksi muutakaan keinoa. Lainaatko hevosesi?"
"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu polviin saakka. Minä lähden itse."
"Mitä sinä ajattelet — tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista.Vesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä."
"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta." — Hän astui lähemmäs ja sanoi: "Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa sinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain koituu sinulle hyötyä?"
Glenister katsoi hänen suuriin sinisiin silmiinsä ja virkkoi hämillään:
"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat — kuten ne ovat — mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku tyttöni?"
"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että juuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua — en osaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä voidakseni olla rakkautesi arvoinen."
Hän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä tuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister rypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:
"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" äänessä sellainen sydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi myrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen kiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä kuin rannan kaislaa.
"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua. Toivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt tarjoudut tekemään."
"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?" huudahti Cherry kiihkeästi. "Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on mukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja unohtaa häntä?"
"En voi", vastasi toinen yksinkertaisesti. "Sitä paitsi sinä erehdyt pitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä, rehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään, hän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin naimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia neuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen minua."
Cherry kalpeni ja hänen intonsa ja kiihkonsa olivat kuin poispuhalletut.
"Tuliko hän yksinään siihen paikkaan? Tekikö hän sen?"
Kun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:
"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä olen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut uskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin kaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti itsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti itsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän epäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän kyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen. Lähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun."
"Mitä se mies tahtoo hänestä?"
"Etkö osaa arvata?"
"Hyvä, minä…"
Hän kiristeli hampaitaan, mutta Cherry ehätti jatkamaan:
"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen luokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu."
"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan roisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy toimia ja toimia riuskasti."
Hän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen tyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän tuli takaisin, kysyi Glenister: "Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä kastut läpimäräksi silmänräpäyksessä."
"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä mieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen ei minua vahingoita."
Hän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen häneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:
"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin tekee." Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön olalle.
"Entä sinä?" huomautti Cherry.
"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit, sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"
"Teen sen sinun takiasi — en hänen — ei, ei, en tarkoita sitä. Teen, mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin, että hän saa sen huomenna varhain. Ja — Roy — pidä itsestäsi huoli!" Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille suuren uhrin.
He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä. Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen mieheen päin ja sanoi:
"Suutele minua kerta, Roy, — viimeinen kerta!"
Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä huomanneet.
"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.
Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli pannut meren raivoamaan.
Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa. Hän kirjoitti:
"En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää. Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa, niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän kummankin ystävä.
Yhäti altis palvelijanneRoy Glenister."
Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan. Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa kuului tippuvan veden läjähdyksiä — läts — läts — läts. Se ei tullut räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen liikkua.
Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa, missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan, kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä. Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.
"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä oikein haluat?"
"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."
"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan tietää, mitä on tämän takana."
"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi laskenut. — "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."
Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.
"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."
Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan liikuttamatta muuta kuin huuliaan ja kohtasi Kidin katseen lujan päättävänä. Kid epäröi hetken ja hänen silmistään leiskui kipinöivää vihaa, mutta vähitellen niihin tuli epävarma ja arasteleva ilme. Glenister huudahti voitonriemuisena:
"Tiesinhän sen! Sinun niskasuonesi vavahtelevat."
Bronco irvisti.
"Minä en voi ampua. Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt, ennenkuin käännyit. Mutta sinä et pääse käsistäni, koira. Ylös ja tartu revolveriisi!"
"Olen antanut sen Cherrylle."
"Niin ja enemmänkin olet antanut", kirahti Kidin hampaitten raosta.
Tähän saakka Glenister ei ollut liikahtanut paikaltaan, sillä hän käsitti, että vähäisinkin seikka voisi lopettaa Broncon itsehillinnän ja saisi hänet painamaan liipaisinta, joka olisi sekunnissa vienyt Glenisterin autuaitten metsästysmaille.
"Olen koettanut, murha on sitä lajia metsästystä, joka ei sovellu minulle." — Kid huomasi nyt Cherryn revolverin. — "Tuossa on ase — ota se!"
"Se ei kelpaa mihinkään. Sinä voisit saada sen kuusi kuulaa ruumiiseesi siitä mitään piittaamatta. En tiedä tämän jutun syitä, mutta minä lupaan tapella kanssasi, jahka pääsen jaloilleni jälleen."
"Sinä koirien koira", karjui Kid, "minä halusin ampua sinut, mutta, minulta puuttui rohkeutta. Olen joskus ollut minäkin kunnianmies ja siitä kyvyttömyyteni luullakseni johtuu. Mutta seuraavalla kerralla en aio epäröidä. Minä pehmitän sinut ja silloin niin perinpohjin, että tiedät jo ajoissa varustautua."
Hän asteli sitten verkalleen ja takaperin puolipimeään keittiöön, koko ajan kiinteästi tarkaten Glenisteriä, joka yhä istui tyynenä heikossa lampunvalossa. Kid tapaili oven salpaa, avasi sen ja päästi sisälle oikean sadekuuron ja katosi sitten kuin aave jättäen huoneeseen miehen, jonka huulet olivat tuohenkuivat, ja kiemurtelevan vesiviirun, joka iampunvalossa punersi kuin veri.