Glenister ei tuhlannut aikaa, kun hänen vieraansa oli poistunut, vaan sammutti lampun, sulki ovet ja lähti jatkamaan yöllisiä seikkailujaan. Myrsky lausui hänet tervetulleeksi niin väkivaltaisesti, että häneltä oli hengitys salpautua, ja sade suomi häntä niin että ihoa kirveli. Hän ajatteli huolestuneena Cherryä, jonka täytyi uhmata tällaista säätä ja yön tuhansia vaaroja. Hänen täytyisi yhtä urheasti ja hymyillen kuin tyttökin suorittaa osansa!
Kaiken lisäksi oli uusi ja salaperäinen vaara ilmestynyt viimeksi kuluneen tunnin aikana. Olisiko Kid kenties lemmenkade hänelle Cherryn takia? Ei, varmaankaan ei. Mikä siis oli hänen vihansa syy?
Rajuilma oli todennäköisesti pakottanut hänen vainoojiaan hakemaan jossakin suojaa, sillä kadut oli jätetty myrskyn temmellyspaikoiksi. Hän kulki varovasti, mutta silti nopeasti ja löysi eräitä taloja, joissa poliisit olivat käyneet ennen häntä ja joissa nyt oli vain pelästyneitä vaimoja ja lapsia. Joitakin vigilantteja oli siten saatu vangiksi, koska luonnonvoimien raivo oli estänyt hälyytystä toisiin taloihin. Ne, joita Glenisterin onnistui varoittaa, pukeutuivat kiireesti, ottivat pyssynsä ja painautuivat myrsky-yöhön jättäen jälkeensä tyhjän talon ja itkevät vaimonsa. Suuri taistelu oli alkamassa.
* * * * *
Aamun koitteessa kerääntyivät jäljellä olevat vigilantit suureen tyhjään makasiiniin, ja siellä sadateltiin lyhtyjen käryävässä valossa Mac Namaraa. Kun päivä alkoi punata itäistä taivaanrantaa, saapuivat paikalle pyörremyrskyn lailla Dextry ja Simms. He toivat terveisiä Cherryltä, mikä kevensi tavattomasti Glenisterin huolten taakkaa.
"Siinä vasta on tyttö", kehaisi Dextry vääntäessään vettä vaatteistaan. "Hän oli puolikuollut päästessään meidän luoksemme, ja nyt hän odottaa myrskyn taukoamista palatakseen kaupunkiin."
"Idässä seestyy", pakisi Simms. "Tiedättekö, minä alan tulla luuvaloiseksi eikä jäävesi enää tunnu oikein miellyttävältä."
"Mikä on nyt työsuunnitelma?" kysyi Dextry tovereiltaan. "Milloinka se juontenpunoja hirtetään? Minusta tuntuu, että meitä on täällä riittävästi päteviä miehiä, jotta niiden avulla voisimme tehdä nuuskaa koko seurasta, hävittää Nomen kartalta ja aloittaa uuden rakentamisen."
"Luulen, että on parasta vielä pysyä alallaan ja odottaa tapahtumien kehitystä", vastasi Glenister. "Kukaan ei voi tietää, mitä uusi päivä tuo mukanaan."
* * * * *
Aamun valjetessa myrsky vaimeni jättäen jälkeensä pilvimöhkäleitä, jotka uhkaavina väijyivät valtameren reunoilla. Ilmanennustajat väittivät syyspäiväntasausmyrskyjen olevan tulossa.
Mac Namaran konttorissa oli kiireistä touhua, yksi tuli ja toinen meni. Päällikkö itse istui tuolissaan ja poltti tuhottoman määrän sikareja. Hänen isoilla kasvoillaan oli ruma ilme ja hänen silmänsä katselivat sinisen savupilven läpi terävästi niitä, joita hän puhutteli. Voorheesin kanssa oli ollut myrskyinen kohtaus, ja Mac Namara oli upottanut hänet haukkumasanoihin, sillä hän oli iki raivoissaan tämän epäonnistumisesta.
"Te ette kelpaa edes lampaita paimentamaan. Kolmekymmentä miestä on toimessa koko yön, ja mikä on tulos? Tusina paksupäitä kullankaivajia on saatu kiinni. Te pyydystätte nokikanoja ja päästätte jalorotuiset linnut käsistänne. Minä haluan Glenisterin telkien taa, mutta te annatte hänen pujahtaa sormienne lomitse. — Nyt on alkanut taistelu elämästä ja kuolemasta. Te olette turmellut kaikki tyyni. Olisipa minulla apumies, jolla olisi järkeä edes sinapinsiemenen verta, olisipa tottavieköön saalis nyt hallussani, mutta te olette ollut senkin juuttaan poropeukalo alusta saakka. No, pankaa nyt vankien mukaan joku urkkija ja koettakaa saada ne puhumaan. Tarjotkaa heille mitä tahansa. Ja nyt, ulos ja hyvästi!"
Sitten hän kutsui puheilleen erään poliisin ja tiedusteli tältä yöllisen etsiskelyn vaiheita ja huomautti lopuksi:
"Jotakin petosta on tapahtunut. Joku on varoittanut heitä."
"Kukaan muu ei ole käynyt Glenisterin asunnon lähellä kuin neitiChester", vastasi mies.
"Kuka?"
"Tuomarin sisarentytär. Me otimme hänet erehdyksessä kiinni."
Tuntia myöhemmin pyysi eräs niistä poliiseista, jotka olivat Voorheesin'kanssa olleet kahvila Pohjolassa, päästä puheille ja hän sanoi Mac Namaralle:
"Esimieheni ei tahdo uskoa minua, mutta minä näin neiti Chesterin tanssisalissa eilen illalla Glenisterin seurassa. Hän lienee ilmoittanut tälle, että vaanimme häntä, muuten hän ei olisi voinut sitä tietää."
Mac Namara ei virkkanut mitään hänen ilmoituksensa johdosta, mutta jäätyään yksikseen hän alkoi mitellä huoneensa lattiaa raskain askelin, ja hänen ilmeensä muuttui yhä julmemmaksi ja karummaksi.
"Vai niin ovat asiat! Taistelu mies miestä vastaan siis. Hyvä on, herra Glenister, tämä maksaa henkenne ja sitten — neiti Helene, te saatte maksaa viulut."
Hän mietti huolellisesti uusia suunnitelmia. Juoni juonta vastaan. Ellei hän kykenisi kilpailemaan noiden kullankaivajien kanssa ja tuhoamaan heidät perin pohjin, ansaitsisi hän hävitä pelin. Kun tyttö nyt ajoi heidän asiaansa, halusi hän käyttää tätä välikappaleena vielä kerran ja katsoa, kuinka hyvin hän vastaisi hänen odotuksiaan. Yleinen mielipide ei suvainnut liian voimakkaita otteita, ja vaikka hän ei ollutkaan eilen mennyt valtuuksiensa ulkopuolelle, ei hän silti uskaltanut mennä paljoakaan pitemmälle kuin jo oli menty. Täytyi turvautua viekkauteen. Hänen täytyi houkutella vihollisensa astumaan lain rajapyykkien yli ja hänen loukkuunsa. Helene oli kerran vienyt viestin, hän saisi tehdä sen toistamiseenkin.
Hän kiiruhti tuomari Stillmanin puheille. Hän esitti tapahtumat niin ovelassa muodossa, että tuomarin epäilevä kummastus pian vaihtui vihaan ja pelkoon, ja hän kutsutti sisarentyttären luokseen. Tämä tuli kalpeana ja sanatonna, sillä hän oli jo kuullut heidän kovaäänisen keskustelunsa. Vanhus syyti hänelle äkeitä moitteita. Mac Namara seisoi äänettömänä vieressä. Tyttö kuunteli täysin tyynenä, kunnes eno sanoi jotakin Glenisteristä, mitä hän ei voinut sietää.
"Vaiti! En halua kuulla enempää!" huudahti hän kiivaasti. "Minä varoitin häntä, koska sinä halusit tuhota hänet, vaikka hän oli pelastanut meidät. Siinä kaikki. Hän on kunnon mies, ja minä olen hänelle kiitollinen."
Teennäisen avomielisesti Mac Namara puuttui puheeseen.
"Itse mielestänne te tietenkin toimitte niinkuin tulikin, mutta teollanne tulee olemaan kauheat seuraukset. Täällä syntyy kapina, verenvuodatus ja taivas tiennee mitä. Kaikkea tätä estääkseni minä halusin hajoittaa heidän yhdistyksensä. Kuukauden pituinen vankeus olisi riittänyt, mutta nyt he ovat tarttuneet aseihin ja pitävät itseään taisteluvalmiina, ja ensi yönä syntyy ottelu."
"Ei, ei!" huudahti Helene. "Koettakaa estää väkivaltaisuudet."
"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden. Olen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä lähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli heitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät sokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan. Ensi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia."
Tämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla hän tuumi itsekseen:
"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin mahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois suunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He lähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman asuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan maille."
"Herra poliisikomissaari", sanoi hän kätyrilleen, "minä haluan, että te kaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja asestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei pieni veripisara pyörrytä — tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän tullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö suorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos epäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti."
"Miksette turvaudu sotaväkeen?" uskalsi Voorhees huomauttaa.
"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun sotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis poistumaan." Mac Namara hymyili uhkaavasti.
Helene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle Glenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja vahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun ja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä murhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä kuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli ollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja päästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu sitten tulisi… Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi varoituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin uhalla.
Eikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä. Vaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston tietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin — olisipa hän mies! Mutta hän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten lausetta Struvesta: "pullo viiniä ja kauniit naiskasvot". Se muistutti myöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän oli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset. Jos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan yhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa, jos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa ehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi mahdollisuus, ja se olikin ainoa.
Hänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen edessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila Pohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä salaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti loitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty rikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja hermojensa ärtyvän.
* * * * *
Struve kääntyi tuolissaan, kun hänen yksityiskonttorinsa ovi aukeni, mutta nähdessään kynnyksellä harmaasilmäisen tytön hän nousi ketterästi ylös.
"Tulen noutamaan niitä papereita", sanoi Helene.
"Tiesin, että tulisitte." Veri pakeni hänen poskiltaan, mutta syöksyi seuraavassa sekunnissa niihin jälleen ja aina silmiin saakka. — "Sovimme siis kauppahinnasta?"
Helene nyökkäsi.
"Antakaa ne minulle ensin."
Struve naurahti epämiellyttävästi.
"Keneksi minua luulette? Minä kyllä täytän sopimusosani, jos te täytätte omanne. Mutta aika ja paikka eivät ole siihen sopivat. Ilmassa on rauhattomuuden tuntua ja minun on valmistuttava yötä varten. Tulkaa takaisin huomenna kun kaikki on ohi."
Mutta juuri seuraavan yön pelko oli saanutkin tytön antautumaan Struven valtaan.
"Minä en tule milloinkaan takaisin", sanoi Helene, "oikku pakottaa minua silmäilemään papereita jo tänään — tämän ainoan kerran."
Struve tuumi hetkisen.
"No, tapahtukoon se siis tänään. Minä livistän karkuun kahakasta, minä uhraan rippeetkin niistä velvollisuuksista, jotka minun tulisi hoitaa, siksi että vereni hehkuu teihin ja että minusta tuntuu, että voisin tehdä murhan sen takia. Sellainen olen enkä minä kursaile. Mutta minä olen aina ollut sellainen. Me ratsastamme 'Kultaiseen rekeen'. Se on soma majatalo viidentoista kilometrin päässä täältä Snake joen varrella. Syömme siellä yhdessä päivälliset."
"Entä paperit?"
"Otan ne mukaani. Lähdemme tunnin perästä."
"Tunnin perästä", toisti Helene väsyneenä ja poistui.
Struve tarttui heti puhelimen kuulotorveen.
"Keskiöön. 'Kultaiseen rekeen' — seitsemän soittoa. Haloo! Onko Schortz? Täällä Struve. Onko talossa vieraita? Hyvä. Jos tulee, niin ajakaa pois ja sanokaa, ettei ole tilaa. — Se ei kuulu teihin. Tulen sinne illansuussa, ja teidän täytyy siksi järjestää päivällinen kahdelle. Kattakaa itse ja pitäkää kaikki valmiina. Hyvästi."
* * * * *
Glenisterin kirjeen yllättämänä Helene lähti tapaamaan Cherry Malottea ja tällä kerralla hänen ei tarvinnut odottaa eikä häntä nyt otettu vastaan halveksivin elein. Cherry oli nyt kietoutunut aran arvokkuuden vaippaan. Kuunneltuaan vieraansa hajanaisesti esittämän tarinan, sanoi hän lujasti:
"Älkää menkö hänen kanssaan. Hän on huono mies."
"Mutta minun täytyy. Näiden miesten veri huutaa minulle kostoa, ellen ehkäise tämän murhenäytelmän syntyä. Jos asiakirjoissa on mitä epäilen niissä olevan, on minulla kädessä ase enoani vastaan ja voin pakottaa Mac Namaran luovuttamaan takaisin kaivokset. Sanoitte, että Struve esitti teille koko suunnitelman. Näittekö minkäänlaisia todistuksia?"
"En. Toistan vain hänen sanojaan, mutta hän puhui monta kertaa niistä papereista ja sanoi, että niissä oli määräys, jonka mukaan hänen tulisi järjestää niin, että joku nostaisi kanteen kaivosten omistajia vastaan. Hän kerskui, että enonne ja Mac Namara olivat hänen vallassaan ja että hän voisi panettaa heidät vankeuteen petollisista vehkeilyistä. Siinä kaikki mitä tiedän."
"Se on ainoa pelastusmahdollisuus", virkkoi Helene. "Midakseen lähetetään sotaväkeä, ja teidän on mentävä varoittamaan vigilantteja."
Cherry kalpeni ja huudahti:
"Hyvä Jumala! Roy sanoi, että hän aikoi johtaa ensi yönä hyökkäystä kaivoksiin."
He katselivat toisiaan kauhistuneina.
"Jos minä onnistun suunnitelmissani, teen kaikesta lopun — kaikesta vääryydestä ja kaikista rikoksista."
"Oletteko harkinnut, mihin vaaraan antaudutte?" kysyi Cherry. "Se mies on peto. Teidän täytyy surmata hänet pelastaaksenne itsenne eikä hän luovuta teille milloinkaan niitä papereita."
"Hänen täytyy", sanoi Helene uhmaavasta, "ja uskaltakoonpahan vain minua hätyyttää! 'Kultainen reki' on yleisesti tunnettu majatalo, siellä on isäntä, puhelin ja muita vieraita. Toimitatteko Glenisterille tiedon siitä, mitä teille kerroin sotaväestä?"
"Sen teen. Te olette todella toimen tyttö. Odottakaa hetki." Cherry otti tarjoilupöydän laatikosta pienen revolverinsa. — "Älkää empikö hetkeäkään tätä käyttää. Toivon teidän käsittävän, että olen pahoillani siitä, mitä teille eilen sanoin?"
Kaupunkiin palatessaan Helene oivalsi kuin välähdyksenä, minkä muutoksen kuluneet kuukaudet olivat hänessä tehneet. Oli totta mitä Glenister oli sanonut, että tämä napaseutu vaikutti merkillisesti sen asukkaihin. Mitä oli tullut siitä hienotunteisesta tytöstä, joka vaaransi kunniansa ja maineensa ja sydämessään puolittain pelkäsi, että hänen täytyisi ensi yönä surmata ihminen päämäärän saavuttaakseen. Luonnonvoimat muovailivat häntä vastustamattomasti. Alkuvoimat eivät olleet raaistuttaneet Royta läheskään niin nopeasti kuin häntä.
Sovittuun aikaan hän ja Struve ratsastivat kaupungista, Struve puheliaana ja voitonvarmana, Helene äänettömänä ja jäätävän kylmänä.
Iltapäivällä kehittyivät idän taivaalle kertyneet pilvimöhkäleet levottomuutta herättäviin mittasuhteisiin. Ne toivat mukanaan varhaisen hämärän, ja kun ne repesivät, päästivät ne valloilleen rajuilman, joka kaikissa muodoissaan kilpaili eilisen kanssa. Sen alkaessa saapui asestettuja miehiä yksitellen takatietä Mac Namaran konttoriin, jossa heidät piilotettiin mikä minnekin. Kun Mac Namara huomasi joukossa jonkun tavallista hurjakatseisemman jätkän, vei hän tämän muista loitommas ja antoi hänelle erikoismääräyksiä sekä kuvaili tarkoin erään leveäharteisen kookkaan miehen, jolla oli valkoinen hattu ja puolisaappaat. Vähitellen oli hänen satimessaan täysilukuinen miehistö, jonka Voorhees oli haalinut kokoin kaupungin laitakujilta, ja kun kaikki oli valmista, hymyili päällikkö tyytyväisenä tulokseen.
Kun hän tarkemmin tuumi asiaa, ei hän enää ollutkaan niin tyytymätön edellisen illan tapauksiin, sillä ne olivat työntäneet hänen vihollisensa juuri siihen, minne hän oli tahtonutkin, jolloin ne ehdottomasti syöksyivät omaan turmioonsa. Hän ajatteli tyytyväisenä sitä osaa, jota hän tulisi näyttelemään Yhdysvaltain sanomalehdistössä, kun hämmästyttävä uutinen lähestyvän yön seikkailuista joutuisi suuren yleisön tietoon. Puhuttaisiin tuomioistuimen jäsenestä, joka rohkeana täytti velvollisuutensa hillittömän roskaväen uhkauksia pelkäämättä. Kerrottaisiin toimitsijamiehestä, joka ajoi pakosalle yölliseen hyökkäykseen valmistuneen rosvojoukon. Sellaista tultaisiin puhumaan. Mitä sen jälkeen merkitsisikään, jos hän menisi valtuuksiensa ulkopuolelle? Vaikkapa eräitä juoruja lähtisikin liikkeelle? Kukapa sellaisia viitsisi tutkia? Sotaväkeä — ei, ehdottomasti ei. Hän ei toivonut tällä kerralla sotaväen sekaantumista asioitten kulkuun.
Illan pimetessä näkyi muuan höyrylaiva, ja se tuotti hänelle jonkun verran levotonta päänvaivaa. Hän tiesi näet, että Wheaton oli päättäväinen mies ja taitava lakimies. Keventynein mielin hän sen vuoksi näki, että puhjennut myrsky esti kaikenlaisen hyökkäyksen siltä taholta. Seuraavana aamuna hän saisi kyllä tulla. Silloin olisi moni kaivos ilman omistajaa ja Mac Namaran asema sata kertaa lujempi.
Hän otti puhelun kaivoksille ja määräsi, että sinne oli asetettava vartija, vaikka hän päättelikin, että vain mielettömät ajattelisivat hyökkäystä sen varoituksen jälkeen, jonka hän tiesi Helenen toimittaneen perille. Sitten hän pani ylleen sadetakin ja lähti tapaamaan Stillmania.
"Tuokaa sisarenne tytär tänä iltana minun asuntooni. Ilmassa on levoton tuntu ja minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin."
"Hän ei ole vielä palannut ratsastusmatkaltaan. Pelkään, että myrsky on yllättänyt hänet", sanoi vanhus ja katseli levottomana pimeään.
* * * * *
Koko pitkän päivän vlgilantit pysyttelivät piilossa, väsyneinä toimettomuuteensa ja kummastellen, ettei heidän piilopaikkaansa yritetty etsiä, ja aavistamatta, että Mac Namara suunnitteli ovelaa hyökkäystemppua. Kun Cherryn varoittavat rivit saapuivat heidän käsiinsä, kokoonnuttiin sisähuoneeseen neuvottelemaan ohjelmasta.
"On vain yksi tapa puhdistaa ilma", sanoi puheenjohtaja.
"Ihan niin", myönsivät toiset. "Kaivoksiin on lähetetty sotilasvartiosto, lähtekäämme sen vuoksi kaupunkiin ja tehkäämme siellä puhdasta jälkeä. Hirttäkäämme koko kopla lyhtypatsaaseen."
Tämä ehdotus sai yleisen kannatuksen, mutta Glenister ei hyväksynyt sitä, vaan sanoi:
"Olen tuuminut asiaa ja päätynyt toisenlaisiin tuloksiin. Toivon, että kuuntelette minua, ennenkuin päätätte. Eilen sain Wheatonilta kirjeen, jossa sanotaan, että Kalifornian tuomioistuimet ovat meitä vastaan. Hän mainitsee syyksi eräältä taholta tulleen painostuksen, mutta olkoot syyt mitkä tahansa, meiltä on kaikissa tapauksissa evätty laillinen tuki sekä täkäläisen tuomioistuimen että San Fransiskon ylioikeuden taholta. Olettakaamme, että lynkkaamme nämä virkamiehet ensi yönä — mitä sillä voitamme? Kahden tunnin kuluttua täällä sovellutetaan sotalakia, kaivoksemme pidätetään vielä yhdeksi vuodeksi ja kuka tietää mitä lisäksi. Ehkä vieläkin ahdasmielisempi tuomioistuin ensi vuodeksi. Olettakaamme sitten, että epäonnistumme. Kuinka silloin käy? Ne meistä, jotka eivät joudu ruumishuoneeseen, joutuvat vankilaan. Te sanotte, ettemme voi ryhtyä vastustamaan sotaväkeä. Minä sanon, että voimme ja meidän täytyy. Meidän on siirrettävä edesvastuu vastustajiemme kestettäväksi ja esitettävä asiamme suoraan Valkoiseen taloon, jossa ainakin on joku rehellinen mies. Meidän täytyy tehdä sellaista, että se herättää Washingtonin viranomaisten huomiota. Meidän ei kannata vehkeillä, sillä Mac Namara on sellaisessa meitä etevämpi. Mutta kuinka voimakas hän onkin, ei hän sentään pysty lahjomaan Yhdysvaltain presidenttiä. Kun setä Sam ottaa asian omaan käteensä, voimme saada oikeutta, ja siksi sanon: menkäämme ensi yönä Midakseen ja anastakaamme kaivokset, jos vain voimme. Jotkut meistä menettävät siinä henkensä, mutta mitä se merkitsee?"
Esitystään täydentääkseen hän kehitteli suunnitelman, joka uhkarohkeudellaan melkein salpasi kuulijoilta hengityksen. Kun hän sitten mainitsi kaikki yksityisseikat, kirkastuivat katseet, ja heidät valtasi voimakas jännitys. Hänen rohkeutensa valoi heihin elämää, ja yleinen innostus teki lopun.
"Omalle osalleni pyydän saada kestää yrityksen pahimman vaaran. Se on kiistämättä minun."
Seuranneen äänettömyyden aikana sanoi Dextry Simmsille:
"Eikö hän ole aika peijakas?"
"Hyväksymme ehdotuksen", sanoivat miehet yhteen ääneen.; Ja puheenjohtaja lisäsi: "Uskokaamme Glenisterin käsiin tämän rohkean yrityksen johto. Olen valmis alistumaan hänen määräyksiinsä."
Vastaväitteittä kaikki kannattivat Glenisterin ehdotusta, ja synnynnäisen johtajan tavoin mies tarttui heti ohjaksiin.
"Lähtekäämme heti matkaan", sanoi joku. "Tie on pitkä, ja lieju ulottuu polviin saakka."
"Me emme mene jalan", sanoi Glenister. "Me otamme junan."
"Junan? Mistä junan saamme?"
"Me varastamme sen", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena irvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja vastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:
"Niin lempo soikoon onkin."
Pienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa kohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin, yksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta oli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja sateen äänille.
Kaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita kaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia asestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen — odottaen käskyä siltä tummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä harmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä, väänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan pimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.
Illansuussa Cherry Malotte aukaisi ovensa ja näki Bronco Kidin seisovan portailla. Hän astui sisään ja riisui kumitakkinsa. Kun Cherry tunsi vieraansa hyvin, jäi hän tyynesti odottamaan, että tämä esittäisi asiansa. Broncon sairaalloisilla kasvoilla ei ollut väriä ensinkään, hänen silmissään oli omituinen väsynyt ilme, teräviä vakoja oli muodostunut hänen suupieliinsä ja hänen kätensä nytkähtelivät taukoamatta hermostuneesti. Tuntui kuin hän ei olisi nukkunut moneen yöhön ja oli nyt saamaisillaan hermokohtauksen. Cherryn mielestä Kid oli kuin sytytetty miina, jossa tuli hetki hetkeltä läheni ruutipanosta. Mikäli hän osasi päätellä, oli Bronco saanut kestää mitä julminta henkistä kidutusta, kunnes hänen voimansa olivat tyystin nuutuneet ja ruumis pysyi pystyssä vain hänen herpoumattoman, kostonhimoisen henkensä varassa.
Juteltuaan hetken aikaa vähäpätöisistä asioista sanoi Kid rutosti:
"Rakastatko sinä Roy Glenisteriä?"
Hänen äänensä ilmaisi lemmenkateista jännitystä ja hän silmäili tyttöä tarkoin, kun tämä arkailematta ja vilppiä yrittämättä vastasi:
"Rakastan, Kid, ja rakastan aina. Hän on ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut, enkä minä häpeä tunteitani."
Pitkän rupeaman Kid katseli häntä ja alkoi sitten kiireesti puhua suomatta toiselle tilaisuutta keskeyttää.
"Minun olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa sanottavani, mutta olen aina lykännyt sen tuonnemmaksi, koska en ole mikään juorukello. Se ei sovellu ammattiini. Mutta tämä on ainoa keino, ja minä haluan saada välimme selviksi. Minä olen rakastanut sinua Dawsonin ajoilta saakka, en sellaisin tuntein, jommoisia voisit odottaa minunlaiseltani oliolta, vaan sellaisin, jommoisia nainen toivoo. En ole milloinkaan lyönyt korttejani pöytään, sillä mitäpä se olisi pyhittänyt? Tuo toinen oli aina tiellä. Olisin voinut hylätä faaraopelin jo vuosia sitten, mutta en halunnut lähteä maasta niin kauan kuin sinä olit täällä. Täällä ylämaassa minä olen vain peluri enkä pysty mihinkään muuhun. Minä olin päättänyt antaa sinun saada pitää hänet kaikessa rauhassa, kunnes pari kuukautta sitten tapahtui jotakin, enkä minä jaksa enää pelin antaa jatkua pitemmälle. Minun täytyy nitistää hänet. Se ei tapahdu sinun takiasi — ei, vaan eräitten asioitten vuoksi, joista en voi puhua sinulle, asioitten, jotka ovat minusta tehneet pedon, jotka ovat saaneet minut kulkemaan kujilla ja väijymään veräjillä rosvon lailla. Se on valanut minuun murha-aikeita. Olen yrittänyt surmata hänet. Yritin eilen illalla tässä huoneessakin — mutta — mutta minä olin kunnon mies kerran — ennenkuin kortit minut turmelivat. Hän on nyt kuitenkin saanut vastaukseni ja hän on valmis — joten toinen meistä on nähnyt viimeisen hetkensä, kun toisemme kerran tapaamme. Minusta tuntui, että minun piti sanoa tämän sinulle, ennenkuin pistän hänet kuoliaaksi tai hän minut."
"Sinä puhut kuin mieletön, Kid", virkkoi Cherry, "etkä sinä saa kääntyä häntä vastaan juuri nyt. Hänellä on muutenkin paljon huolia. En ole milloinkaan tiennyt, että välitit minusta. Onpa tämä sotkuinen vyyhti! Sinä rakastat minua, minä häntä, hän tuota tyttöä, ja tyttö roistoa. Eikö tämä ole jo kyllin surullinen tarina sinun tehdä se sitäkin murheellisemmaksi? Tulet sitäpaitsi sopimattomaan aikaan, sillä minä olen melkein mielettömästi peloissani. Tänään on ilmassa jotakin hirveää…"
"Minun täytyy tappaa hänet", mutisi Kid itsepäisesti, ja vaikka tyttö kuinka pyysi ja rukoili, ei hän saanut hänestä muuta irti kuin nuo sanat, kunnes Cherry kiivaasti sanoi:
"Sinä sanot rakastavasi minua. Hyvä — osoita sitä myöskin. Minä tiedän mihin sinä pystyt ja mitä taistelu hänelle sinun kanssasi merkitsee, varsinkin tällä haavaa. Jätä hänet rauhaan; ja minä tulen, vaimoksesi."
Bronco Kid nousi hitaasti.
"Sinähän rakastat häntä, etkö sanonut niin?" Tyttö taivutti päätänsä, ja Bronco hätkähti tuskallisesti, mutta jatkoi sitten: "Minä en halua sinua vaimokseni sellaisin edellytyksin. Sitä en tarkoittanut."
Cherry naurahti katkerasti.
"Ah, minä käsitän, tietysti et. On hullua minun odottaakaan sinunlaiseltasi mieheltä sellaista. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat, mutta minun tarjoukseni on silti pätevä, jos sitä varten tänne tulit, toivon voivani luopua entisestä elämästäni, tulla hyväksi, lähteä täältä aloittaa alusta ja pelata suoraa peliä. Mutta minä huomaan, ettei se kannata. Minä maksan. Minä tiedän, kuinka taipumaton sinä olet, ja hinta on kyllin alhainen. Saat minut — ja — avioliitosta en enää puhu. Jään siksi mikä olen, hänen takiansa."
"Vaiti!" karjaisi Kid. "Sinä erehdyt. Minä en ole sen lajin miehiä." Hänen äänensä sortui ja hänen hentoa ruumistaan puistatti. "Oi, Cherry, minä rakastan sinua niin kuin mies rakastaa naista. Se on toinen niistä kahdesta hyvästä ominaisuudesta, jotka minulla vielä on, ja minä haluan viedä sinut täältä paikkaan, jossa molemmat voimme unohtaa entisyyden ja, kuten sanot, aloittaa alusta."
"Sinä siis naisit minut?"
"Tunnin perästä ja uhraisin sydänvereni sen takia, mutta minä en voi antaa tämän asian jäädä sikseen, en edes, vaikka sinun kallis henkesi riippuisi siitä. Minun täytyy tappaa hänet."
Cherry lähestyi häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vetosi häneen jokaisella hermosäikeellään, mutta Kid ei kuunnellut häntä, vaikka paksuja hikikarpaloita tihkuikin hänen otsaltaan.
Tyttö rukoili:
"Kaikki ovat häntä vastaan, Kid. Hän taistelee hedelmätöntä taistelua. Hän pani kaiken mitä omisti tuon tytön jalkoihin, ja minä aion tehdä saman sinulle."
Kid murisi raivoissaan:
"Hän sai palkkansa. Hän otti kaiken mitä tytöllä oli…"
"Älä ole typerä. Luulen käsittäväni nyt kaiken. Sinä olet peluri, mutta sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla hyvästä naisesta, ei edes niin huonolle kuin minä olen."
Broncon mustissa silmissä näkyi vähitellen syttyvän odottava kimmellys, ja Cherry tunsi hänen hieman värisevän. Hän yritti puhua, mutta vaikeni jälleen, kostutti huuliaan ja valikoi sitten huolellisesti sanansa:
"Tarkoitatko — ettei Glenister — että hän on — yhä kunniallinen tyttö?"
"Täysin."
Kid istahti väsyneenä tuolille ja painoi kasvot käsiinsä.
"Sanon sinulle lisäksi, että hän on enemmänkin. Hän on hyvä ja jalo. En tiedä miksi sen sanon, mutta sitä juuri ajattelin, kun sinä tulit ja minä olin vallan suunniltani. Mutta hän on tänä iltana — niin, tällä hetkellä suuressa vaarassa. En uskalla edes ajatella, mitä on voinut tapahtua, sillä hän on vaarantanut kaikkensa hyvittääkseen sen pahan, jonka hän on aiheuttanut Roylle ja tämän ystäville."
"Kuinka niin?"
"Hän on ratsastanut 'Kultaiseen rekeen' yksinään Struven kanssa."
"Struven!" kiljahti Kid ja syöksähti pystyyn. "Yksin Struven kanssa ja tällaisena yönä!" Hän ravisteli Cherryä rajusti ja tiukkasi:
"Minkä vuoksi? Sano sukkelaan?"
Cherry kertoi lyhyesti niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet Helenen ryhtymään tähän äärimmäiseen keinoon; Kidin kasvonpiirteet muuttuivat hetki hetkeltä yhä hirveämmiksi.
"Oi, Kid, oli väärin, että laskin hänet menemään. Miksi sen tein? Minä pelkään pahinta."
"Majatalo 'Kultainen reki' on Struven ja sen isäntä on roisto." Bronco vilkaisi kelloa, silmät verestävinä ja kiillottomina, kuin rääkätyn eläimen. "Kello on nyt kahdeksan — viisitoista kilometriä — kaksi tuntia. Liian myöhäistä!"
"Mikä sinun on?" kysyi Cherry kummissaan toisen omituisesta käyttäytymisestä. "Sanoit äsken, että rakastat minua ja nyt…"
Kid kääntyi vaivalloisesti häneen päin.
"Hän on minun sisareni."
"Sinun sisaresi! Ah, olen — olen iloinen! — mutta elä nyt seiso siinä kuin mikäkin puupökkelö, kyllä sinulla nyt on riittävästi työtä. Herää! Etkö kuule? Hän on vaarassa."
Hänen sanansa herättivät Kidin turtumuksesta, niin että hän kykeni jälleen jotakin ajattelemaan. — "Pane takki yllesi. Riennä! Saat minun ponini."
Cherry tempaisi hänen takkinsa tuolilta ja ojensi sen hänelle. Veri alkoi jälleen kiertää hänen suonissaan. He ryntäsivät nyt yhdessä myrskyyn, kuten Roy ja Cherry edellisenä iltana, ja Kidin sovitellessa satulaa virkkoi tyttö:
"Nyt minä käsitän kaiken. Olen kuullut juoruttavan hänestä ja Glenisteristä, mutta ei se ole totta. Minä olen valehdellut ja juonitellut, mutta se on nyt ohi. Arvaan, että minussakin on jotakin hyvää, kun kaikki seikat ottaa huomioon."
Kid istui jo satulassa ja virkkoi:
"Eikä vain vähän olekaan, Cherry, ja sinä olet minun heimoani."
Tyttö hymyili hänelle.
"Tuo oli kaksimielinen ylistys, Kid. Minulla ei ole halua kuulua sinun heimoosi. Minä tahdon olla samanlainen kuin hänkin — sinun sisaresi."
Palattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa pimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja katuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä he pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin hattujensa reunaan.
Heidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran hetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla rautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan muistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja voihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua. Yöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja voihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa sammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.
Varhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi sille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä iltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle, kun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja hän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin luulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja pumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään ison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan kiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden tunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta samanlaisesti varustettua miestä.
Lämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri saanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä päänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa, jottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää permantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa näyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen sisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään ja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä koholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa. Veturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi takaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla käsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:
"Älkää tähdätkö tuolla tavalla mahaani!"
"Hahahaa!" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. "Leikkiäkö laskette, pojat?"
"Ei tämä ei ole leikkiä", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen naamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.
"Leikkiäpä tietenkin", intti saappaaton. "Sen täytyy olla, sillä täällä ei ole mitään varastettavaa."
"Pankaa vaatteet yllenne ja lähtekää matkaan. Emme aio tehdä teille pahaa."
Miehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen ja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi, uhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun mekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän ponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja huokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä, nämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän tavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin lähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä valitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä kiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.
Simms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan vaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää piippua takkinsa suojassa.
"Onko dynamiitti matkassa?" kysyi vanhus.
"Totta toki. Sillä määrällä voisi varustaa vaikkapa sota-aluksen."
Junan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen — veturista sinkoutuneet kipinät — myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi, istuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla äänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina, miesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka uskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.
"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä yönä", sanoi Dextry.
"Minun taisteluni on jo voitettu", vastasi Glenistér.
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä Midaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni vastaan ja voitin."
"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään", huomautti Dextry kuivasti. "Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito ennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle guttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin niitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin."
"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja että hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta minä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan erämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut huomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan. Olen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä on vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina."
"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan huomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi. Olet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen kanssa."
"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac Namara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee kaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä hän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti minussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani — elintavoistani —."
"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä milloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi."
"En luota harakiriin", nauroi Glenister.
"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa tahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon hotellissa, ja — totisesti — sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä hevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä sulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni rauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä ensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli kelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään — mutta sinä olit kaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit sitruunan liemeesi — ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan sen hyvin."
Glenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle. Lähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti sykkimään.
"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän onnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?"
"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen saanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä olen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta minä pidän enemmän lännestä."
Yhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin sitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet keskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos oli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman periaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti puolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja naljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka aiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.
Kun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat johtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja antoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.
"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti. Jakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin mahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on odotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja hyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä he ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät vastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin."
Dextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän ympärillään, ja sanoi:
"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan asemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja minä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole suuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on miehuutensa…"
Glenister keskeytti hänet:
"En luovu etuoikeudestani. Kas niin — joka mies paikalleen."
Miehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi paikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.
"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he saavat sinut kiinni — niin Jumala heitä armahtakoon!"
Siten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi yksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön taskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli dynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli sytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän pani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.
Hän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon päin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja hän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut kallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin. Kunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön ojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat vaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja vaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai kahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen käsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä etemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut sadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä selkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan pitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan kummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin korkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja aikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin samassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli niin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla niin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli yövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen vartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron toiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut vartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin, kunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot. Tällöin hän nousi vettä valuen ojasta.
Karkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies Mac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle, jotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu poimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne tuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut. Toverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät olleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.
Nuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä tienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se oli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä pohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä, jolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa ja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi tehdä.
Hän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului ääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis varuillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa, siirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja menetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän ounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli ilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.
Vaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman pitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla määrätyillä paikoillaan. Elleivät — jos jotakin odottamatonta oli tapahtunut yhdennellätoista hetkellä — niin olisi se sodan satunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä on hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.
Hän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen hän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi vielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja kätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky oli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.
Hän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli tehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa kärjissä.
Ukonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi revolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että ympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli tauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa hampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi asuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi — pam, pam kuului kuusi kertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta sateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa suhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa nähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi ja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi hän kyykistyi ojan piennarten suojaan.
Ensimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen kerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he saivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia kuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat muodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta keskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä, jos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat vartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen kuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut. Silloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin suuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti jälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon kiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja muuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi rautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän päänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli tauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti maa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.
Räjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät ensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan oli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi pimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi erottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin hopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus kohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat kuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet, jotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai toveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui syytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin vigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet olivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten hätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle oli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut parahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät syrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka iski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.
Paetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan todistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan ja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka oli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen jähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka työntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa päästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai suojautuakseen putoilevilta esineiltä.
Kesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: "Varokaa seuraavaa räjähdystä!"
Seuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät keskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli turhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat syöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta tuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet asuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa paikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi olivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät keskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko — sokea, käsittämätön, tarttuva pelko — ja he syöksyivät pimeään, missä he iskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta. Toiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat kaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla kasvavasta kaislikosta.
Kun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului pimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia ja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri kädessä ja huusi:
"Onko kukaan nähnyt Mac Namaraa?"
Kukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä vaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja Dextrylle iloinen tieto:
"Kukaan ei ole saanut edes naarmua. Olipa se vietävänmoinen kärhämä!"
"Olemme saaneet neljätoista vankia", virkkoi joku, "ja tuolla pensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta."
Glenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka seisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki joko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli kerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.
"Eikö apunanne ollut sotaväkeä?" hän kysyi.
"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme tänne töihin."
Tällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi. Oliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki otti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen sotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta joutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä joutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin rankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin palkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli tuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.
Haavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja laskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä varoituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin. Glenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä asioitten surkeaa tilaa.
"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi kuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi mahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja ennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy meidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä, mutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin hallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen tappelu — suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa taistella asiamme puolesta?"
"Kaikki", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan piiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen rakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä tehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat. Töitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.
Kello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. "Joku haluaa tavata teitä puhelimitse — sanoo, että on kysymyksessä elämä tai kuolema."
Glenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan kuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.
"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä", aloitti tyttö. "Työmiehet ovat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi kuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän väitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä — onko se totta?"
Glenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin tyttö keskeytti hänet:
"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät ammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla hulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan — eilen ratsasti Helene Struven kanssa 'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut."
Puhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen, mutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän. Hänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin jotakin merkillistä piirrosta.
"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja — jotakin hirveää on varmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella."
"Miksi hän sinne ratsasti?" kysyi Glenister.
"Hän halusi pelastaa sinut", vastasi tyttö väsyneesti. "Jos rakastat häntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä. Bronco Kid on mennyt sinne…"
Tämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos ja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.
"Mitä nyt? Mitä aiot?"
"Aion lähteä 'Kultaiseen rekeen'", läähätti nuori mies.
"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te saa hylätä meitä tällä tavoin", huomautti joku miehistä suuttuneena. "On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos sinne aiotte."
Glenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että hän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät tienneet mitään.
"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä tekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun täytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen meidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille tehdyn vääryyden — ja — minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä aikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes tulen takaisin — se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette, niin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran luopunut kaivoksestani ja — voin siitä luopua toistamiseenkin."
Tämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten muodostaman kujan läpi.
Helene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa näkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä heidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri ulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään kaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä hehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin pilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen mielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.
"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin", huomautti Struve, kun he varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka ulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. — Toinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.
Päiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia paikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella tiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä samaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat alkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään kujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias. Mitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi Helenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi — mutta hän oli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.
Kierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla "Kultaisen reen". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta harjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin hopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen seisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni reki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi rakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin hirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.
Saksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti isäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä Heleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut paikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla tavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka, lisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja katto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone muistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli koristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla, taljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa epäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja vaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne matkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita. Isosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone, jota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon ensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti askarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin epäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä sekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia nyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä urheilumaailman edustajia. —
"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut", huomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.
"Eikö täällä ole muita vieraita?" kysyi tyttö huolestuneena.
"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä joku tulla."
Näyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää. Takkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen seuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi nahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.
"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve", aloitti Helene, mutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.
"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä huvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi."
Helene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan laaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin epäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli noussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen ja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan reppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa kuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät puoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.
— Jumalan kiitos, että joku on saapunut — tuumi Helene. Puhelu kuului aluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän, niin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.
"Kyllä minulla on rahaa maksaakin. En ole ryysyläinen."
Schortz mutisi jotakin vastaan.
"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja myrsky on tulossa."
Tällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen äkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin taivaltavan kaupunkia kohden.
"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin huoneeseen.
"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä suojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset — näillä main liikuskelee kaikenkarvaista väkeä."
Sitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen levottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli puolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa, ja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen jälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja pimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut Helenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä syrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan rajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää peräytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua, istui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven huomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä välkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa nopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti, poltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua. Vihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene muisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin hääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla tavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen paketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.
"Ja nyt käymme käsiksi sopimukseemme vai kuinka?"
"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi", vastasi tyttö irroitellen kömpelösti paketin siteitä.
"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten", sanoi Struve nousten ja lähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain pöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt siihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi kantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen, asettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen, kun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli kuvitellutkaan.
Pitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja hänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei ollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa hänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti paljastettuna.
Julmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän oli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin saataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen riemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut näiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki. Hän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.
"Tässä on siis kaikki."
"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se merkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne." — Hän kurkotti kaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen jostakin näkymättömästä puristuksesta. — "Niin, varsinkin sulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin tuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee sulhasen ensimmäinen häämarsalkka."
Hänen äänessään oli epämiellyttävä sointu.
"Lähtekäämme nyt."
"Lähtekäämme!" kertasi Struve. "Olipa se verraton näyte tahattoman huumorin lahjasta!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi — mutta asiasta toiseen, sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."