Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:
"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.
"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta. Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä. Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita — oma turvallisuuteni kieltää sen — ja minä olen itsekäs mies, niin ettei teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!" — He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan uhria. — "Te jäätte tänne ja…"
Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.
"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne — nyt haluan minä saada palkkioni — muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."
* * * * *
Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä, ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin; kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin. Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä voitonriemuisena hänen ylitseen.
* * * * *
Kun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene ikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu puitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta ja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro. Ennenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin huoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä sanoja.
Mutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn revolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti kuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta, jommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin kuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet, huulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade pärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen punainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista hyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman soinnun, kun hän virkkoi käskevästi:
"Älkää koettakokaan seurata minua!"
Hän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä väistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi tytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa laskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi mielessään.
* * * * *
Sateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja vähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon päin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona, sillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi taloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan salata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun horjahdellen kuin haavoitettu eläin.
* * * * *
Helene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä hän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse vapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen valossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla rautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.
Struve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa lausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä katseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan. Kun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen takana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi lampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin petolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa miettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän oli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana hän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän laukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi taistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä tuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin rautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten teki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan ja hermoillaan.
Hän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten taistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli häntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja oli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi kuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea ruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu, mukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein miehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta näin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet nostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat sisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa silmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi ollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt hulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen valloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi polvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan läähättäen:
"Minä näytän teille, kuka tässä talossa on isäntä…"
Hän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin iskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen kuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki lepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua ilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä tapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen ovelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä etsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän syöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä ruumiin alle taivutettuna.
Kaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli pikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa kaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla oli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei hän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet valtasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja tuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli nimeään lausuttavan: "Helene, pikku sisko!" ja kun hän kääntyi, näki hän veljensä.
Helenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt miesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta kuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat kaikonneet — mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä naisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan alkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään kokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt taistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta teennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä muodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene lopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston mukaan.
Vielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla, Helene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli häntä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Kid.
Helene nyökkäsi myöntävästi ja yritti puhua, mutta ratkesikin itkuun.
"Aukaise ovi", sanoi hänen veljensä. "Olen loukannut itseni ja minun on päästävä sisään."
Kun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli hänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä vaatteistaan.
"Minun täytyy tutkia häntä. Ehkei hän olekaan niin pahoin haavoittunut."
"Älä koske häneen!"
Hän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki haavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan kantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.
"Jokin on murtunut täällä — pari kylkiluuta luullakseni", sanoi Kid läähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja Helene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä. Vain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän saakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan masentumasta.
Kid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan apua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti kivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei mitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He odottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat haavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle. Hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän sanoi:
"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi — olen nyt saanut mitä olen ansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala — minä kuolen ja minä niin pelkään."
Hän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä sammumattoman vihan ilme silmissään.
"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En salli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua."
Helene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan haavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.
Kun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä selvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa konnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen hallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä, pääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli suunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten omistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa kertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.
"Meidän täytyy yrittää", hän sanoi. "Myrsky on pian talttunut eikä ole enää pitkälti aamuun."
Helene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään suostumaan. "Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä tunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme jyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi, mutta ei niin vaarallinen kuin toinen."
"Sinä et voi tuossa kunnossa ratsastaa."
"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan hevoset."
Ulkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli heikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa satulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta, mutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan alle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut toistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua, johon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin jyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen ja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.
Puolta tuntia myöhemmin syöksyi toinen hevonen hurjaa laukkaa pimeästä ja pysähtyi majatalon oven eteen. Ratsastaja, jonka vaatteet olivat ylt'yleensä lokaiset, hypähti kerkeästi maahan ja riuhtaisi oven auki. Hän näki ensimmäisen huoneen täydellisessä epäjärjestyksessä, tuolit kumollaan ja rikkoutuneina ja pöydän vieressä särkyneen lampun öljylätäkössä. Hän huusi lujalla äänellä, mutta kun ei saanut vastausta, sieppasi hän käteensä kynttilän ja syöksyi vasempaan huoneeseen. Täällä hän näki vain tyhjät vuoteet. Hän pyörähti takaisin ja meni vastapäätä olevaan huoneeseen. Siellä paloi lamppu sohvan vieressä ja sohvalla virui Struve silmät puoliummessa ja raskaasti huohottaen. Glenister huomasi verilätäkön hänen jalkojensa kohdalla ja särkyneen ikkunaruudun. Hän pani pois kynttilänsä ja kumartui puhuttelemaan haavoittunutta.
Kun ei vastausta kuulunut, lujensi hän ääntään ja toisti äskeiset sanansa. Raivoissaan hän sitten ravisteli kaikin voimin taintunutta miestä, kunnes tämä säikähtyneenä huudahti:
"Minä kuolen — ah, minä kuolen!"
Nuori mies kohotti hänet istumaan ja lähensi kasvonsa aivan hänen silmiensä eteen.
"Minä olen Glenister. Olen tullut noutamaan Heleneä — missä hän on?"
Struven tylsästi tuijottaviin silmiin tuli ilme, joka osoitti, että hän tunsi Glenisterin.
"Tulette liian myöhään — minä kuolen — ja minä pelkään."
Glenister ravisteli miestä vielä kerran.
"Missä Helene on?" hän toisti kysymyksensä, kunnes hänen onnistui saada haavoittunut tajuamaan, mistä oli kysymys.
"Kid vei hänet mukanaan. Kid ampui minut." Sitten hän koroitti ääntänsä niin että koko huone tuntui täyttyneen kauhulla. "Kid ampui minut ja nyt minä kuolen."
Hän yski verta, ja Roy pani hänet jälleen makaamaan. Ei ollut siis tapahtunut erehdystä, hän oli tosiaankin tullut liian myöhään.
Kidin kostoa siis.
Sillä tavalla hän oli iskenyt. Kun hän ei uskaltanut tulla silmä silmää vasten, oli hän tunnottomasti anastanut naisen saaliikseen. Roy tunsi ruumiillista pahoinvointia, joka oli riistää häneltä voimat tyystin. Silloin hänen katseensa osui läpimärkään kaulaliinaan, jonka Helene oli ottanut veljensä kaulasta. Hän sieppasi sen lattialta ja raivonpuuskassaan hän repi sen sormissaan palasiksi kuin märän silkkipaperin.
Pian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon tallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei vielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät ratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni talon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille. Täällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän ratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että nämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan ja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja kaupungin välissä.
Tapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän osannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä ajatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan sekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin. Kuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin mistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid — hän saisi hänet kiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui sellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi koettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut enää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin aiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin syvälle!
Tien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä uuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka he laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa vasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin pahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi äänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja vihollistensa suuhun.
Päivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten säteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä, ja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän tiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän uupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin lopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Nuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen ruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ oli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin tarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan käsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen kohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta aamuhämärästä.
Royn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään auringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut loppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja silti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä, katse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia ajatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.
Hän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada takaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä. Hän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan minkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut milloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt kuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli epäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli taistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että oli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen suorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota jumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.
Hänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi seikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac Namaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä selvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen laskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän viitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac Namaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies oli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja salaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin vaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon ratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä päättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen — Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa hänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä oli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti, palaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen tulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.
Hän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti vielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa ilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät kohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman suussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut Sledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa siitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät kuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee valtameren pinnalla.
Hän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä huomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten kenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi pelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan mies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan, mutta jatkoi sitten matkaansa.
Glenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata sieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen hänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti miehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä. Inhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei uskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten olemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa vielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja hän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää nuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle jonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että asialla on kiire.
Varustautuessaan edellisenä iltana ratkaisevaan taisteluun oli hän vaihtanut nahkasaappaansa 'muklukseihin', vedenpitäviin, kevyihin ja notkeihin jalkineihin, jotka on tehty hylkeen- ja valaannahasta. Hän saattoi sen vuoksi liikkua yhtä äänettömästi kuin mokkasiineilla. Kun hän ei löytänyt taskuistaan paperia eikä kynää, sysäsi hän konttorin ulko-ovea ja huomasi sen olevan avoinna. Hän astui sisään ja kuunteli sekä meni sitten kirjoituspöydän ääreen, jolla oli kirjoitustarpeita, mutta silloin hän kuuli jotakin rapinaa Struven yksityishuoneesta. Huoneessaolija ei varmaankaan ollut, kuullut hänen pehmeitten jalkineittensa ääntä. Roy aikoi jo poistua varpaisillaan samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta silloin hän kuuli miehen sisähuoneessa rykäisevän. Näissä vaistomaisissa äännähtelyissä ihmisääni säilyttää luonnollisen kaikunsa paremmin kuin puhuttaessa. Glenisterin piirteet ilmaisivat äkkiä merkillistä jännitystä. Hän läheni varovasti huoneita erottavaa seinää. Se oli puukehyksinen lasiseinä, jonka ruudut oli himmennetty miehen korkeudelle saakka. Glenister nousi tuolille ja saattoi sillä tavalla silmäillä sisähuoneeseen. Muuan mies oli polvillaan suuren paperikasan keskellä avatun kassakaapin edessä, jonka laatikot ja komerot oli vedetty ulos ja niiden sisältö pengottu esiin. Glenister hypähti jälleen lattialle, tarttui revolveriinsa ja laski kätensä hiljaa ovenripaan ja väänsi sitä sitten lujin sormin. Hänen kostonsa oli tullut häntä puolitiessä vastaan.
Mac Namara oli maannut koko yön väijyksissä varmana siitä, että vigilantit juoksisivat hänen virittämäänsä ansaan. Hän ällistyi sen vuoksi perinpohjin, kun saapui viesti Midaksen kärhämästä ja Glenisterin menestyksestä. Hän raivosi miehilleen ja sätti heitä vätyksiksi. Tuomari oli äärettömän levoton tämän uuden tapahtuman johdosta, joka edellisen yön tuskalliseen jännitykseen yhtyneenä oli tehdä hänestä hermosairaan.
"Seuraavalla kerralla ne räjähyttävät meidätkin ilmaan. Hyvä Jumala! Dynamiittia! Sehän on raakalaismaista! Taivaan nimessä, Alec, järjestä nyt niin, että sotaväki puuttuu asiaan!"
"Niin, nyt voimme turvautua sotilaihin."
Mac Namara otti puhelun vartioupseerille ja pyysi tätä lähettämään päivän koittaessa miesjoukon kaupunkiin ja sitten hän kehoitti Stillmania panemaan tuomioistuimen toimintaan ja järjestämään sotilasapua koskevat muodolliset seikat.
"Valmista asiasta pöytäkirja", hän sanoi. "Meillä pitää tästä lähin olla selvät paperit."
"Mutta kaupunkilaiset ovat meitä vastaan", vaikeroi tuomari. "Meidät revitään palasiksi."
"Antaa heidän vain yrittää. Kunhan minä vain saan käsiini johtajan, eläkööt toiset minun puolestani ryöväreinä."
Vaikka hän osasi teeskennellä huolettomuutta, oli hän silti yhtä huolissaan kuin tuomarikin Helenestä, josta ei ollut saatu vielä minkäänlaisia tietoja. Lemmenkateus, joka hänessä oli kehittynyt hehkuvan polttavaksi tytön edellisen petoksen johdosta, paisui nelinkertaiseksi, kun hän ajatteli tätä Helenen viimeistä seikkailua. Jokin ääni sanoi hänelle, että petos oli tekeillä, ja kun Helene ei vielä aamullakaan ollut palannut, alkoi hän pelätä, että tyttö oli ruvennut, ajamaan kapinallisten asiaa. Tällainen ajatus sai hänet raivoamaan, ja hän päätteli edelleen, että koska Struve oli lähtenyt tytön seurassa, oli hänkin petturi. Hän tunsi miehen lahjottavuuden ja oivalsi hyvin, että siinä piili tavallista uhkaavampi vaara, ja alkoi harkita sen mahdollisia seurauksia.
Mitä Struve voisi tehdä? Minkälaisia todistuksia hänellä oli hallussaan? Tällöin Mac Namara hätkähti, sieppasi hattunsa ja kiiruhti suoraa päätä asianajajan konttoriin, johon hän pääsi omalla avaimellaan. Oli jo niin valoisaa, että hän osasi lukea kassakaapin yhdistelmälukon kirjaimet, ja hän ryhtyi kiireen vilkkaa penkomaan ja tutkimaan papereita toivoen, ettei Struve sentään olisi ottanut mukaansa sitovia todistuksia. Kesken kaiken hän oli kuulevinaan epäilyttävää ääntä viereisestä huoneesta, mutta kun ei mitään tapahtunut, otti hän revolverinsa esille ja pani sen eteensä kassakaapin laudalle sopivan matkan päähän ja jatkoi sitten tutkimustaan käyden hetki hetkeltä yhäti levottomammaksi. Hän oli häärännyt näin jonkun aikaa, kunnes hän kuuli takaansa heikkoa rapinaa, liian heikkoa herättääkseen pelkoa, mutta silti kyllin voimakasta saamaan hänet keskeyttämään puuhansa ja kääntämään päänsä. Avoimessa ovessa seisoi Glenister tarkaten hänen hommiaan.
Mac Namaran ällistys oli niin väärentämätöntä, että hän hypähti jaloilleen ja vaistomaista mielijohdetta noudattaen paiskasi kassakaapin oven kiinni kätkeäkseen sen sisällön vierailta katseilta. Tällöin hän ei ehtinyt muistaa, että revolveri jäi oven taakse, ja vaikka ovi ei ollutkaan lukossa, olisi silti tarvittu vaarallinen, niin, ratkaiseva silmänräpäys, ennenkuin sen olisi saanut jälleen auki.
Miehet tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä ja uhkaavina ja heidän katseensa leikkasivat toisiaan kuin säilänterät. Vanhemman piirteet ilmaisivat uhmaa, nuoremman ilmeistä luki vannoutunutta ja taipumatonta vihaa. Mac Namaran ensimmäistä ällistystä oli seurannut tyyneys ja valppaus ja hän oli sikäli siis vaarallinen, vihamiehen näkeminen oli sen sijaan saanut Glenisterin pois suunniltaan ja hänen aikeensa oli selvästi esillä hänen piirteissään.
Siinä hän seisoi vaatteet ryvettyneinä, posket ja kaula kolmen päivän vanhan parransängen peitossa, hiukset märkinä ja ihoon liimautuneina, vasen kylki loan tahraamana. Punainen naarmu kulki otsasta poskelle, silmien alla oli syvät uurteet ja suupielten hermostunut nytkähteleminen ilmaisi hänen voimakasta, sisäistä jännitystään.
"Nyt olen tullut viimeiseen näytökseen, Mac Namara, ja me saamme järjestää keskinäiset asiamme mies miestä vastaan."
Mac Namara kohautti olkapäitään.
"Teillä on ylivoima. Minä olen aseeton."
Kullankaivajan kasvoille levisi iloinen ilme ja hän naurahti äänettömästi.
"Ah, se on melkein liian hyvä uutinen tuntuakseen todelta. Minä olen uneksinut jostakin sellaisesta ja kaivannut hetkeä, jolloin saisin tuntea kurkkunne kourissani, olen kaivannut sitä siitä saakka kun ensimmäisen kerran teidät näin. Tämä tunne on juurtunut minuun niin lujaan, etten voisi enää tuntea tyydytystä teidän ampumisestanne. Oletteko te koskaan tuntenut sellaista? No niin, minä aion pusertaa teistä hengen näillä paljailla käsilläni."
Mac Namara suoristihe asentoon.
"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua ole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa, mistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt."
Hän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille hänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa tekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja hartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että tässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman notkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin hän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa ja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.
"Riisukaa takkinne", virkkoi nuori mies. "Kääntykää nyt tänne päin. Hyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista puhuessanne."
"Minä aion tappaa teidät", murahti Mac Namara.
Glenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa. Miesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac Namaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he silti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa ja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa aiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen tällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan tunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa loppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli heille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he olivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille molemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.
Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara tähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi hänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja notkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän liikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat jaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman painon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset ja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen saavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran suulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat korkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa hänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen iskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun. Hän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin jaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta toinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua tuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat murtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti tointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja tarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn ympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla voimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja putosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin guttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja tavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että vastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen ranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen vasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten päästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja äärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja toiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat puhjeta ja lihakset lamaantua.
Miehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla kylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis ruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja raudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot intohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa hirvittävään otteluun.
Miehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat väliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He kompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja nousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin keuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti hänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat inhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä ja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun. Konttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta. Miesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi paljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin hihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa olivat kuin tunteettomia koneita.
Vähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä Glenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat kaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista… Glenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi pysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän ei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan nujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka repi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut lapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä kasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei noudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät vain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani koko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä temmeltänyt.
Tämän taistelun kestäessä oli alakerroksen myymälästä muuan paljaspäinen mies syössyt kadulle ja kohdattuaan siellä erään kävelijän tämän parissa rientänyt takaisin portaille. Se pieni vene, jonka Glenister oli nähnyt merellä, oli samoihin aikoihin sivuuttanut onnellisesti rantahyrskyt ja sen kolme matkustajaa kahlasi nyt märässä hiekassa pääkadulle päin Bill Wheaton etunenässä. Hänen seurassaan oli kaksi kookasta miestä, joilla ei ollut minkäänlaista kantamusta. Kaupunki oli herännyt auringon mukana, joka valoi kuparinhohdettaan merenrantaan. Tuomari Stillman ja Voorhees tulivat hotellistaan ulos ja pysähtyivät katselemaan vaunujonoa, joka rämisten ja kulkushelinöin saapui hitaasti kadun toisesta päästä. Vaunuista helotti sinisiä sotilastakkeja varhaisen aamuauringon vinoissa säteissä. Jono oli matkalla Midakseen.
Tundroilla yhä vallitsevasta sumusta sukeltautui esiin kaksi hevosta. Ne näyttivät epätodellisilta ja muodottomilta. Toisen selässä istui nainen ja toisen muuan surkean näköinen olento, joka huojui hevosen liikkeitten mukaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääntämät ja hän piteli molemmin käsin kiinni satulan nupista.
Kohtalo tuntui näkymättömällä kädellä järjestäneen näytelmän viimeisen kohtauksen kuljettamalla sen päänäyttelijät lähelle samaa rantaa, jolla he olivat ensimmäisen osansa esittäneet.
Molemmat ratsastajat joutuivat tuomarin ja komissaarin eteen. Nämä hämmästyivät heidät nähdessään, mutta samassa hetkessä kun ratsastajat kiristivät ohjaksia, tuli joku kiireesti ulos viereisestä käytävästä, jonka takaa kuului äänekästä melua ja temmellystä.
"Tulkaa apuun — pian —!" hän huusi heille.
"Mikä on hätänä?" kysyi Voorhees.
"Murha! Mac Namara ja Glenister surmaavat toisensa!" Hän syöksyi jälleen portaille Voorhees kintereillään ja tuomari perässä. Ylhäältä kuului heikkoa äjellystä.
Pelaaja kääntyi puhuttelemaan niitä kolmea miestä, jotka par'aikaa juoksivat rannalta paikalle, ja kun hän tunsi Wheatonin, huudahti hän tälle:
"Irroittakaa jalkani. Leikatkaa nuorat poikki. Pian!"
"Mistä on kysymys?" kysyi lakimies, mutta kun hän kuuli Glenisterin nimen, syöksyi hän tuomarin perässä taloon antaen toisen seuralaisensa tehtäväksi päästää ratsastaja vapaaksi. Nyt kuului taistelun temmellys selvemmin ja kaikki tunkeutuivat ovelle, Helenekin, huolimatta veljensä kehoituksista pysyä loitolla.
Hän ei voinut koskaan tarkalleen muistaa, kuinka hän tuli portaille, sillä häntä tuntui ohjaavan hypnoottinen voima, joka pakottaa ihmistä vastoin tahtoaankin rientämään järkyttävän tapahtuman todistajaksi. Kun hän saapui huoneeseen, kauhistui hän nähdessään kahden raivoavan ihmisolennon raastavan toisiaan kuin pedot, repaleisina, verta vuotavina, sirpaleitten keskellä. Kaikki irtain, mikä huoneessa oli ja mikä voi särkyä, oli tuhottu kuin raskaan jyrän rusentamana.
Vielä tänä päivänä puhutaan Alaskan rajojen ulkopuolellakin tästä taistelusta, missä tahansa kokoonnutaankin leirivalkean ympärille, ja vaikka monet epäilevät jutun todenperäisyyttä, on silti toisia, jotka näkivät tapahtuman kulun ja voivat valalla vakuuttaa sen todeksi. He sanovat, että tämä taistelu oli kuin kahden uroshirven ottelua paritteluaikana, vaikka vieläkin hirveämpää, sekä vakuuttavat, että näiden kahden kaltaisia miehiä ei ollut nähty maassa Vitus Beringin aikojen jälkeen, sillä heidän vihansa oli saavuttanut sellaisen muodon, että toisen kosketuskin jo pani heidät täydelliseen raivoon ja lisäsi heidän voimansa vallan yliluonnolliseen mittaan. Totta on myöskin, ettei kumpikaan taistelijoista huomannut, että huone oli pian täynnä katselijoita, tai kuullut näitten huutoja, ei edes, kun poliisikomissaari tunkeuduttuaan täyteen sulloutuneen oven kautta heittäytyi lähemmän taistelijan kimppuun, joka sattui olemaan Glenister. Se sattui hetkellä, jolloin molemmat miehet seisoivat alallaan käsivarren päässä toisistaan tuijottaen toisiinsa vihaa säihkyvin katsein ja voimakkaasti läähättäen.
Kerran pitkiä käsivarsiaan heilauttaen Glenister sinkosi kutsumattoman häiritsijän kimpustaan niin rajusti, että tämä lennähti päin kassakaappia ja vaipui tiedottomana lattialle. Taistelijat eivät huomanneet tätä välikohtausta, vaan jatkoivat kuolettavaa painiskeluaan. Mac Namaran suusta valui kuolaa kuin kuolemaa tekevältä ja jokainen uusi ponnistus pusersi hänestä läähättävän voihkaisun. Helene kuuli itsensä huutavan: "Estäkää heitä! Estäkää heitä!" Mutta kukaan ei näyttänyt pystyvän sekaantumaan taisteluun. Hän kuuli veljensä mutisevan jotakin ja hengittävän yhtä raskaasti kuin ottelijatkin, ja hänen ruumiinsa liikkui painiskelijoitten liikkeitten tahdissa. Tuomari oli tuhkanharmaa, tylsä, avuton.
Mac Namaran hädänalainen tila oli selvinnyt hänen vastustajalleen, joka nyt ryntäsi hänen kimppuunsa janoten lähestyvää voittoa. Mutta nuoren miehen lihakset tottelivat perin hitaasti tahdon käskyjä, hänen kylkiluunsa tuntuivat katkenneilta, hänen selkänsä voimattomalta ja säärten sisäpinnalla tuntuivat suonet sykkivän haljetakseen. Kun he jälleen iskivät yhteen, kohotti Mac Namara oikean kätensä ja tarrasi vastustajaansa kasvoihin upottaen sormensa kynsien lailla hänen poskiinsa ja pakotti hänen leukansa aukenemaan ja taivuttaen samalla päätään taaksepäin hän keskitti kaikki voimansa silpoakseen vastustajansa kasvot. Glenister tunsi jo leukojensa antavan perää ja heittäytyi sen vuoksi hänkin taaksepäin ja irroittautui hänen otteestaan. Mac Namara keräsi heikontuvat voimansa ja syöksyi kassakaapin luo, jonka kannella oli Glenisterin revolveri. Vaisto varoitti Glenisteriä vaarasta, sanoi hänelle, että vihollinen oli etsinyt tämän viimeisen mahdollisuuden pelastua, ja samalla hetkellä kuin nuori mies näki hänen kääntävän selkänsä ja ojentavan kätensä siepatakseen revolverin, hypähti hän kuin pantteri eteenpäin, tarttui Mac Namaraa vyötäisistä ja oikealla kädellään ranteesta. Ensimmäistä kertaa koko taistelun aikana he olivat nyt tällaisessa asennossa, ja Glenister äkkäsi heti, minkä edun toisen petollinen menettely oli hänelle suonut, huomasi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt ja että voiton hetki oli lähellä.
Tämä kuvaus on vaatinut pitkän ajan, mutta kaikki oli silti tapahtunut niin nopeasti, etteivät sotamiehet vielä olleet ehtineet ovelle saakka.
Lähinnä seuraavista tapahtumista on kerrottu monella tavalla, sillä katselijoista vain Kid oivalsi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt. Toiset väittävät, että Glenisterin valtasi kuolemantuska, joka paisutti hänen suunnattomat voimansa kaksinkertaisiksi, toiset taas, että Mac Namara menetti voimansa tyystin rangaistukseksi petoksestaan, mutta niin ei ollut laita.
Glenister työnsi vioittuneen kätensä Mac Kamaran niskan taitse hänen rinnalleen, joten tämän pää pusertui hänen kainaloonsa kumaraiseen asentoon. Oikealla kädellään Glenister tarttui vastustajansa ranteeseen läheltä revolveria. Hän oli siten saanut otteen, jota ei toinen voinut murtaa. Nyt seurasi ratkaiseva voimien mittely.
Molempien ottelijoiden ruumis jäykistyi kuin kiveksi. Kaikki voimansa jännittäen Glenister taivutti oikeaa kylkeään taaksepäin, ja nyt syntyi taistelu revolverista, joka sitä pitelevien käsien heilahdusten mukaan liikkui ylös ja alas; sen piipunsuu piirsi ilmaan merkillisiä kuvioita. Mac Namara rimpuili ja koetti päästä irti, mutta hän oli liian lähellä kassakaappia eikä voinut liikkua, ja hänen päänsä oli yhä siinä kumaraisessa asennossa, johon Glenisterin vasen käsi oli sen puristanut. Hän ponnisteli niin että hengitys salpautui hänen kurkkuunsa. Kaikesta huolimatta hänen oikea kätensä taipui verkalleen taaksepäin. Hänen jalkansa siirtyivät hieman paikaltaan, ja veri tunkeutui hänen silmiinsä, mutta hän tunsi, että niissä pitkissä sormissa, jotka pitelivät hänen kättään ruuvipuristimessa, oli sitä vuorenlujuutta ja vastustamatonta nuorekasta voimaa, joka ei tunne tappion mahdollisuutta. Hitaasti, tuuma tuumalta vääntyi tuon kookkaan miehen käsi taaksepäin ja hänen huohottava hengityksensä ilmaisi, millä hirveällä hinnalla se tapahtui. Revolverin piippu teki puoliympyrän kuvion ilmassa, ja miesten kädet alkoivat vääntyä vasemmalle Mac Namaran leveän selän sivuitse. Yhä hän ponnisteli vastaan, mutta kaikki oli turhaa. Hän koetti laukaista revolverin, mutta hänen sormensa puristivat sen perää niin tiukasti, ettei hän voinut liipaisinta koskettaa. Sitten Glenister alkoi vääntää kättään ylöspäin.
Miesten repaleisten vaatteitten alta näkyvä valkoinen iho oli jännittynyt isoiksi lihassolmuiksi, jotka milloin kovenivat milloin höltyivät. Helene, joka mykkänä ja kauhistuneena katseli tätä näytelmää, tunsi, kuinka veljen sormet tapailivat hänen olkapäätään, kuuli, kuinka tämä läähätti, ja näki, että tämän kasvot hehkuivat kiihtymystä, kun hän mutisten käsittämättömiä ammattisanoja tarkkasi taistelun kulkua.
Nyt nähtiin Glenisterin hieman kyyristyvän ja sitten jälleen suoristuvan kuin kaikilla voimillaan työntäen jotakin raskasta esinettä edessään. Vallitsevassa hievahtamattomassa hiljaisuudessa kuultiin napsahdus kuin tikun katkeamisen aiheuttama. Sen jälkeen kuului korvia särkevä pamaus ja voimakkaan miehen äänekäs parahdus. Mac Namara lysähti polvilleen ja kaatui avuttomana suulleen, ikäänkuin kaikki hänen kookkaan ruumiinsa luut olisivat muuttuneet vastustuskyvyttömäksi massaksi. Hänen voittajansa hoippui takaperin vastakkaiselle seinälle, laahaten jalkoja perässään sirpaleitten keskellä, kädet ojossa kuin peläten kaatuvansa — uupuneena, sokeana, ruudinsavun mustaamana, mutta yhä julmasti riemuiten saavuttamastaan voitosta.
Tuomari Stillman huusi hermostuneena:
"Vangitkaa hänet! Pian! Älkää päästäkö häntä karkuun!"
Nyt vasta Glenister äkkäsi, että huone oli täynnä katselijoita. Hän kohotti päänsä ja tuijotti voittonsa todistajiin sekä läähätti:
"Minä voitin petturin ja — minä nitistin hänet — paljailla käsilläni."
Sotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut rahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi sinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta alas väkijoukkoon:
"Roy Glenister on vangittu. Hän on surmannut Mac Namaran."
Tällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku Mac Namaran miehistä huusi puolestaan: "Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi kymmenen miestämme viime yönä."
Helene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan takaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:
"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on minun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan."
Mac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui oudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin kääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella, sillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion aiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.
Roy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui hänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa leiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa vasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet tuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän vartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä suoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen hitaasti kirkastuessa.
"Ahaa, siinä sinä olet!" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi otella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen synnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin lasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi, mutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy ulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:
"Seis, malttakaa hetki! — Kaikki on nyt selvillä, Roy…"
"Niin, Bill — kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme — mutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne — mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet — paljailla käsilläni. Tai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?" hän lisäsi pilkallisesti voitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:
"Viekää pois hänet, sanon minä. Pankaa hänet vankilaan!"
Mutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten suuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan tulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen turhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti päänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin, joukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti tuomarille ja Mac Namaralle.
"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa ei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin, niin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi, senaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta nyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä anastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi. Taivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin ja se minun on onnistunut löytää." Hän kääntyi puhuttelemaan niitä kahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: "Lukekaa vangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet." Miehet astuivat esille.
Viimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle kaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin alhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun, Midaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka olivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui ihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi nähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven huoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin taintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari, vanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli kuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara tuli näkyviin — äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana — muuttuivat äänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat kaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti joukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta, että kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin, osoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin huutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin puettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka parroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka hän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret paistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi huikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika, joka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja hän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.
Mutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle torjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan, mutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt suurin silmin.
"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla maaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on syytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä määräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain heidät kiinni."
"Minä katkaisin hänen käsivartensa", mutisi nuori mies.
"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! — Minä en voinut todistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan joksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu."
"Se katkesi olkapään alta", jatkoi Glenister synkästi. "Minä tunsin sen — mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä."
Lakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen herkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut eleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta Wheaton huudahti:
"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö käsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja että koko maailma on sinulle nyt avoinna?"
"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas — koko maailma — mitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt — niin — minä olen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun kohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein. Mene nyt, minä haluan nukkua."
Hän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies ehti peittää hänet.
Hän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja Simms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät nyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin ja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja lyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden lihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi uudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa pikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman jännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:
"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun sinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta."
"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli vallassanne?" kysäisi kostonhimoinen Simms. "Niin minä olisin tehnyt."
Dextry jatkoi:
"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi kahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä sadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun minun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien aatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä voinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon sinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen kultakimpaleita."
"Miltä tuntui, kun se katkesi?" kysyi verenhimoinen Simms, muttaGlenister kieltäytyi kertomasta enempää.
"Ole nyt vaiti, Simms", virkkoi vanha kullankaivaja, "lähtekäämme kaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä saamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta, joka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän vaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo neljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa lähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet erilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma."
Kun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi hän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.
— Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, — hän huoahti itsekseen, — kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää kaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja luottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan edes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen menettänyt hänen luottamuksensa — ja sitäkin pahempaa on tapahtunut, olen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina hetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole sellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden esittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut ylivoimainen, se on ratkaissut.
Joku kolkutti ja kun hän avasi oven, astuivat Helene ja Bronco Kid huoneeseen.
"Malta hetki, vanha veikko", virkkoi Kid. "Minä tulen tänne ystävänä."
Pelaaja liikkui vaivalloisesti ja jatkoi selittävästi:
"Minä olen kiedottu kaikennäköisiin siteihin, kuten näet."
"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt päästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa kauempaa", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti Glenisterin katsetta.
"Hän ei mielinyt päästää teitä. En ymmärrä…"
"Minä olen hänen veljensä", selitti Kid. "Olen tiennyt sen jo kauan, mutta minä — minä — sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni hänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut rehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua vastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt sinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta kuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa pelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä."
Hänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen ajatellessaan tapahtumaa.
"Eikö hän ole kuollut?" kysyi Glenister.
"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu. Mutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista ajatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin, että käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän sanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten. Se koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä. Hän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä, mutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?" Hän silmäili taistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:
"En toki. Jatka."
"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli selostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka paljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja kaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita kassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi Helene ratsasti hänen kanssaan… Hän piti sitä velvollisuutenaan — siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että Wheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan. Tuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän rikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne, ja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat linnaan…"
"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä", keskeytti toinen hänen puheensa, "ja mitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja rohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät sen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat rehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia — ja minkä rangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai lyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja varastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista, mutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen rikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja etteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä milloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta siksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian kaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.
"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten lait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän leveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät syytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön."
"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa. Olen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole kaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua", sanoi Bronco Kid vakavasti. "Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te olette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette saaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä miehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja ulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja samaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun tämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän sijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin."
"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Roy.
Silloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan sanoi kiihkeästi:
"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen kurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa alastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni, mutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne mukaan, minä en halua niitä pitää hallussani."
"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja te haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen velvollisuudeksenne?"
"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne sen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja pyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko mies. Tämä on hänelle kuolemaksi."
Nuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen pieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen. Hänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa hänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä, silittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen kasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt lopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.
Hänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain oikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä — mieheltä — pohjan mieheltä — miesten mieheltä — pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi? Hän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei ollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston, Helenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole kaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä järkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut uutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister — no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.
"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta — mitä toivomuksia teillä on hänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen vapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa."
"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu", puuttui Kid puheeseen epävarmasti. "Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun ajettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi — hän on liian hyvä vihollinen — ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä."
"Tiedän, tiedän", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön aloittaman vastaväitteen. "Olet sanonut tarpeeksi."
Hän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta paperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin toisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja yksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi nyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää hiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki uhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä velvoittikin.
"Olet oikeassa — juttu on loppuun ajettu. Ja nyt minä olen perin väsynyt."
He lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon säteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille kasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja alakuloisuuden ilme.
Hän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut mustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin hänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:
"Tämä on siis loppu, ja minä lahjoitin hänet näillä omilla käsilläni."
Hän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että toinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki sitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin hoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn ja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.
"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta", he aloittivat. "Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois koko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta kongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He väittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia itävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän kurjien pohjolaisten hyväksi."
"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa muuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua", huomautti Simms toivottomana, "ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei täällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä. Minä lähden länteen."
"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt seisot", sanoi Glenister hymyillen.
"Olkoon — maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu Siperiaan — kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet tehdä pienen matkan rajan taakse."
"Niin, se on totta", sanoi vanhus. "Minusta tuntuu täällä kovin ahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita ja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien kiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä pitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa keikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy. Myykäämme Midas."
"Tuumin asiaa", vastasi tämä.
Yö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin luota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan ilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo kohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön vasta kun tämä puhutteli häntä.
"No, poika, onko kaikki nyt sitten ohi?"
Hänen sanansa sopivat tarkalleen nuoren miehen ajatuksiin, ja hän vastasi:
"Niin, nyt on kaikki ohi, pikku tyttö."
"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani — sinä tunnet minut tarpeeksi hyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on voittanut?"
"En tiedä. Olen hävinnyt."
"Hävinnyt. Mitä?"
"Kaikki — paitsi kultakaivosta."
"Kaikki paitsi… Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö… että olet kosinut häntä ja saanut epäävän vastauksen?"
Glenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen äänensä näin vakavaksi.
"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että sydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan — mutta huomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja koetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla poluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva hohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa valaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin häntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet muut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta asioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne sinä joudut?"
"En tiedä. On yhdentekevää — nyt." Hämärä peitti hänen kalpeat, päättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. — "Aion käydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän makaa sairaana."