Sateenkaarisaari.
Poikittain rutikuivien luiden päällä oli keppi, jonka Jenks oli kauhistuksissaan pudottanut. Hän otti sen ylös ja meni polkua pitkin eteenpäin. Nyt tutki hän maata niin tarkoin, että tuskin kiinnitti huomiota suuntaan. Polku johti suoraan vuorenseinää vasten. Välimatka ei ollut suuri, noin neljäkymmentä yardia. Aluksi hidastuttivat pensaat, mutta pian este katosi ja selvästi muodostunut tie johti eteenpäin.
Muutamia pensaita kasvoi vielä kallion juurella ja niiden takaa eroitti hän sisäänkäytävän erääseen luolaan; kuusi kuukautta vanha kasvullisuus ilmaisi selvästi kuinka pitkä aika oli kulunut siitä, kun ihmisjalka rikkoi yksinäisyyden ja hiljaisuuden.
Jotkut voimakkaat kepiniskut aukaisivat tien. Merimies kumartui, sillä aukko oli vain viisi jalkaa korkea ja katsoi luolaan. Hän huomasi heti syvennyksen olevan ihmiskätten tekoa. Luonnollinen tunneli oli ihmisen laajentama. Kauempana korkeni luola. Jenks laski sisällä olevan riittävän valoisaa, jos troopillinen kasvullisuus ulkopuolella raivataan pois. Nyt oli sisällä melko pimeää. Hän koputteli kepillä seiniin ja kattoon. Pari pelästynyttä lintua lensi tiehensä. Silmäin totuttua pimeyteen näki hän luolan olevan kolmekymmentä jalkaa pitkän, kymmenen leveän ja seitsemän, kahdeksan korkean.
Perällä oli kokoelma esineitä, jotka herättivät hänessä vilkasta mielenkiintoa. Hän huomasi suurella kivellä, joka oli toimittanut penkin virkaa, muutamia tinapalasia, veitsiä, sextantin ja joukon patruunanhylsyjä. Kiven ja kallioseinän välillä oli neljän jalan levyinen avoin paikka. Puoleksi hiekkaan hautautuneena löysi hän sieltä kaksi kuokkaa, vasaran, lapion, hyvän kirveen ja kolme sorkkarautaa.
Pimeimmässä kulmassa tuntui seinä olevan aivan sileä. Hän koetteli kepillään ja kuuli läkkipellin kalinaa, jonka aiheutti kuusi fotogenisäiliötä. Kolme oli tyhjää, yksi puolillaan ja kaksi aivan täyttä.
"Tällainen saalis!" huudahti hän. Sikäli kun saattoi nähdä, ei luola sisältänyt muita yllätyksiä. Uloskäytävälle palatessaan potkaisi hän jalallaan muutamia suurireikäiseen revolveriin sopivia patruunoita. Kappaleen matkaa sisäänkäytävän ulkopuolella oli niitä tusinoittain.
"Taistelun jälkiä!" ajatteli hän. "Miehen päälle hyökättiin ja hän puolustautui. Kun hän ei ollut odottanut vihollista, ei hän ollut varustautunut ruokatavaroilla ja vedellä. Hänet murhattiin koettaessaan päästä lähteelle, todennäköisesti yöllä. Mutta mitä peijakasta miesraukka täällä teki? Minkävuoksi hautautui hän tälle saarelle yksinkertaisine elämänmahdollisuuksineen?"
Senjälkeen puhdisti hän kirveellä luolan edustan oksista ja raivasi lähteelle uuden tien sekä heitti luurangon päälle lehtiä. Myöhemmin aikoi hän sen haudata.
Oltuaan poissa vähän enemmän kuin tunnin, palasi hän tytön luo.
"Miten olette onnistuneet?" huudahti tämä heti hänet nähdessään.
"Hyvin, miss Deane. Olen löytänyt vettä, fotogenia ja katon päämme päälle."
"Onko siellä talo?" kysyi Iris innokkaasti.
"Ei, luola. Jos olette kylliksi levänneet, tulette ehkä mukaan ottamaan sen haltuunne." Tytön silmät loistivat innosta. Mies kertoi mitä oli nähnyt — eräällä poikkeuksella — ja tyttö juoksi hänen edellään tarkastamaan tätä ihmettä.
"Miksi olette raivanneet lähteelle uuden tien?" kysyi hän pikaisen tarkastuksen jälkeen.
"Uuden tien?" Tämä suoraan asiaan käypä kysymys hämmästytti miestä.
"Niin, täällä ennen asuneet ihmiset ovat kai kulkeneet sinne mistä sattui."
"Olen vain raivannut viimeaikojen kasvullisuuden syrjään", valehteliJenks.
"Ja minkävuoksi on tänne kaivettu luola? Olisi kai ollut paljon yksinkertaisempaa rakentaa näistä puista talo."
"Siihen kysymykseen en voi vastata", selitti merimies avomielisesti.
"Nämä tyhjät patruunat ovat hauskoja. Ne saattavat ajattelemaan linnoitusta, taistelua."
"Meillä on koko joukko suoritettavaa!" huomautti Jenks kiireesti. "Meidän on kiivettävä vuorelle ja oltava täällä ajoissa takaisin sytyttääksemme tulen ennen auringonlaskua. Aion asettaa purjekankaasta verhon luolan suun eteen ja koettaa löytää jonkunlaisen lampun."
"Onko minun nukuttava täällä sisällä?" kysyi Iris.
"Tietysti! Kuinkas muuten?"
"Suoraan sanoen en pidä tuollaisessa paikassa nukkumisesta. Sehän on kuin hautaholvi."
"Te sanoitte kerran minua johtajaksi ja kuitenkin asetutte määräyksiäni vastaan".
"Aivan oikein. Mutta jos terveydelleni on vaarallista nukkua kylmässä, sateessa tahi auringonpaisteessa, niin on se yhtä epäterveellistä teillekin. Ja ilman teitä olen aivan avuton, ymmärrättehän".
"Tahdon palvella teitä parhaan kykyni mukaan, miss Deane!" huudahti Jenks. "Saamme toivoa pikaista pelastusta ja muuten minä olen tottunut yhteen ja toiseen. Mutta sitä te ette ole. Oletteko valmis kiipeämään."
Iris otti koneellisesti maasta, jalkojensa juuresta, kepin, mutta merimies sieppasi sen häneltä ja sinkautti puiden väliin.
"Se on vaarallinen alppisauva", sanoi hän. "Puu on haurasta ja saattaa katketa. Leikkaan teille paremman."
Iris ajatteli, että hän oli "lystikäs" ja seurasi häntä pitkin ylänköä, joka ei ollut jyrkkä, sillä vuosien myrskyt olivat siloittaneet kalliota ja ajaneet rakoihin hiekkaa.
Kukkula oli metsänpeitossa eivätkä he nähneet muuta kuin lähimmän ympäristön, kunnes merimies löysi korkeamman paikan. Jenksin oli autettava tyttöä, sillä oli vaikea saada jalansijaa. Miehen kiinteä ja varovainen ote herätti luottamusta. Iris oli hengästynyt kun he olivat päässeet korkeimmalle paikalle. Sieltä oli näköala joka ilmansuuntaan, lukuunottamatta pientä alaa luoteessa, jota puut varjostivat.
Äkillinen auringonpaisteisen maan ja meren ilmestyminen näkyviin vaikutti ihastuttavalta. He näyttivät seisovan puolikuunmuotoisen saaren keskellä. Se ei ollut suurempi kuin merimies oli arvellut. Ne rinteet, jotka he näkivät, olivat kasvullisuuden peittämät aina mereen saakka, joka noin mailin päässä lainehti riuttoja vasten. Meri näytti tästä korkeudesta erinomaisen tyyneltä. Säännöttömät siniset täplät etelässä ja idässä kiinnittivät miehen huomiota. Hän tarttui mukanaan olevaan kiikariin.
"Saaria!" huudahti hän. "Vieläpä hyvin suuria."
"Miten kummallista!" kuiskasi Iris, joka omisti huomionsa lähimmälle ympäristölle. Jenks heitti häneen terävän katseen. Tyttö ei katsonut ollenkaan saariin, vaan halkeamaan, joka muistutti kivilouhosta ja oli oikealla heidän alapuolellaan noin kolmensadan yardin päässä, lähellä sitä ylänköä, jossa lähde oli.
Suuressa kaaressa sen ympärillä ei ollut jälkeäkään ruohosta, pensaista eikä puista, ei mitään muuta kuin kiviä ja hiekkaa.
"Ihmeen kaunis saari!" mutisi Iris. "Mikähän sen nimi lienee?"
"Arvelen voivamme ristiä sen 'Sateenkaarisaareksi'," vastasi merimies.
"Miksikä juuri 'Sateenkaari'?"
"Senvuoksi, että sateenkaari on latinaksi Iris."
"Tietysti! Miten erinomaista, että tulitte sitä ajatelleeksi. Kertokaa minulle mitä Robert kreikaksi merkitsee."
"En tiedä", vastasi Jenks kääntyen pois. "Olisi ehkä väärä käännös, jos sanoisi sen merkitsevän laivatarjoilijaa, palvelijaa."
Iris suuttui, sillä hän oli kysynyt pilanpäiten.
Sill'aikaa tarkasteli Jenks kiikarilla riuttaa, johonSirdarenoli törmännyt. Palmujen välitse näkyi muutamia neliskulmaisia esineitä. Vinosti vedenpintaa vastan lankeavat auringonsäteet tekivät vaikeaksi niiden erottamisen.
"Mitä luulette niiden olevan?" kysyi hän ojentaen Irikselle kiikarin.
"Luulen niiden olevan matkalaukkuja tahi laatikoita"; vastasi tyttö.
"Ah! Niin minäkin arvelin. Minun on käytävä siellä."
"Kuinka? Aiotteko uida?"
"En", vastasi Jenks hymyillen. "En aio uida — ja kesken kaiken, missDeane, teidän on oltava varovainen liikkuessanne meren läheisyydessä.Nykyään on lagunissa paljon haikaloja. Olen varma, että voin mennäsinne riuttoja myöten, nyt on laskuvesi ja myrsky on asettunut."
"Haikaloja!" huudahti Iris värähtäen. "Millaisia kauheita yllätyksiä tällä pikkusaarella onkaan!"
"On parasta palata nyt, miss Deane. Täällä on pureva tuuli."
He poimivat ruokailuaan varten muutamia hedelmiä ja saapuivat ilman seikkailuja luolaan. Tuli sytytettiin ja Iriksen ryhtyessä ruuanlaittoon kaatoi merimies muutamia nuoria puita. Hän tarvitsi paaluja ja nämä olivat juuri sopivan kokoisia. Senjälkeen raahasi hän rannalta pienemmän öljyvaatteen ja asetti sen luolan suulle siten, että se peitti täydellisesti sisäänkäytävän, vaikkakin läpäisi valoa ja ilmaa.
Hän oli niin kiintynyt työhönsä, että kiinnitti vähän huomiota Irikseen, mutta tunsi käristetyn kinkun tuoksun. Hän oli nostamassa paria raskasta kiveä purjekankaan painoksi, ettei se tuulessa liehuisi, kun tyttö huusi häntä.
"Ettekö halua pestä käsiänne ennenkuin syömme päivällistä?"
Jenks ojentautui ja katsoi häneen. Hänen kasvonsa ja kätensä loistivat.Muutos oli niin suuri, että merimies näytti suorastaan hämmästyneeltä.
"Olen oppivainen oppilas", huudahti tyttö. "Kuten huomaatte, alan oppia auttamaan itseäni. Olen tehnyt maljakonkannesta ämpärin kiinnittämällä sen reunoihin nuorakorvat. Vadinkansi ja suuri lehti toimittavat käsienpesuastian ja pyyheliinan virkaa. Olen pessyt tinapikarit ja veitset, ja katsokaa — tässä on minulla aarre." Hän piti ylhäällä pientä metallilamppua.
"Mistä ihmeestä löysitte sen?" huudahti hän.
"Luolasta hiekkaan hautautuneena."
"Vieläkö muuta?"
Hänen sävynsä oli jyrkkä. Tyttö tunsi itsensä pettyneeksi hänen näennäisen alentuvaisuutensa vuoksi arvostellessaan toisen työn tuloksia ja ilonvälke hänen silmissään sammui hänen kumartuessaan etsimään korppuja.
Tällä kertaa kävi merimiehen sääliksi.
"Suokaa minulle anteeksi, miss Deane", sanoi hän katuvaisesti. "Sanani johtuvat huolehtimisesta. En halua teidän tekevän löytöjä. Tämä on omituinen paikka — monessa suhteessa yllättävä."
"Saan kai kulkea edestakaisin omassa luolassani."
"Tietysti! Olin huolimaton jättäessäni sen tarkemmin tutkimatta."
"Miksikä siis murisette senvuoksi, että löysin lampun".
"Se ei ollut aikomukseni. Suokaa anteeksi."
"Minusta te olette hirveä. Jos tahdotte peseytyä, niin tuolta löydätte vettä. Mutta kiiruhtakaa, sillä muuten kinkku palaa."
Jenks raukka! Onko mies milloinkaan saanut niin ansaitsemattomasti moitteita? Hän peseytyi, aluksi tuntui raitis vesi ihanalta, mutta sitten alkoi vahingoittunutta sormea särkeä tavattomasti. Tulta lähestyessään tunsi hän heikkoudesta johtuvaa huimausta. Pyörtyisikö hän todellakin. Se olisi liian hullua. Puut ja kalliot alkoivat tanssia hänen silmissään. Iriksen ääni kuului epäselvänä ja tuntui tulevan hyvin kaukaa. Hän vaipui maahan. Hän koetteli nousta, mutta tällä kertaa ei hänen rautainen tahtonsa totellut ja hän vajosi pimeyteen.
Tointuessaan oli hänen kaulansa ympärillä tytön vasen käsi. Katsoessaan tämän silmiin huomasi hän niissä kyyneleitä. Hän raivostui itseensä, että oli aiheuttanut ne.
"Ah!" sanoi hän ja koetteli nousta.
"Oletteko parempi?" Tytön huulet värisivät.
"Kyllä, Mitä on tapahtunut? Pyörryinkö minä?"
"Juokaa tämä!" Hän vei merimiehen suulle pikarin ja tämä tyhjensi sen kuuliaisesti. Siinä oli samppanjaa.
Hän palautui nopeasti ennalleen, mutta tunsi itsensä hyvin nöyryytetyksi. Hän ei huomannut sitä tosiasiaa, että ainoastaan hyvin vahva mies saattoi tehdä kaiken mitä hän oli tehnyt ja jäädä eloon. Hän ei ollut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin nukkunut.
"Miten saatoittekaan niin pelästyttää minut!" sanoi Iris hermostuneena. "Tehän kai tunsitte rasittavanne itseänne liikaa ja pakoititte minut lepäämään. Minkävuoksi ette itse levänneet?"
Mies katsoi häneen katuvin ilmein. Tytön vuoksi ei sellaista saanut toiste tapahtua. Sitten veti tyttö kätensä pois punastuen kaulaan asti.
"Kas niin!" sanoi Iris teeskennellyn reippaasti. "Nyt on kaikki kunnossa. Juokaa viini!"
Hän tyhjensi pikarin uudelleen. Se antoi hänelle uutta elämää.
"Minusta on samppanja muutamissa tilanteissa arvokkaampaa kuin sen paino kultaa", sanoi hän vakavasti. "Tämä on eräs sellaisista tilanteista."
Iris teki itsekseen sen huomion, ettei alemman yhteiskuntaluokan miehillä ole tapana muodostaa mielipiteitä samppanjasta. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä uusi onnettomuus.
"Varjelkoon!" huudahti hän. "Kinkku on turmeltunut."
Se oli aivan mustaksi palannut. Hän käristi lisää. Kun se oli valmis, oli Jenks jälleen ennallaan. He söivät vaieten ja jakoivat sen, mikä oli jälellä pullossa. Mies ihmetteli, mitä mahtoi sinä iltana olla Savoyssa. Hän muisti viimeksi siellä ollessaan tilanneensajambon de York aux epinardssekä puolipullollisen Heidsickciä. Hymy kirkasti hänen väsyneitä kasvonpiirteitään.
Iris näki sen. Hän ei ollut ikinä ennen keittänyt edes perunoita tahi munaa. Kinkku oli hänen ensimmäinen kokeensa.
"Huvittaako minun ruuanlaittoni teitä?" kysyi hän epäilevästi.
"Se tyydyttää kaikki vaatimukset", mutisi merimies. "Tarvitaan vain yksi seikka tekemään hyvinvointini täydelliseksi."
"Ja se on?"
"Lupa saada polttaa."
"Polttaa mitä?"
Jenks otti taskustaan ilmanpitävästi suljetun teräsaskin ja piipun.
"Teidän taskuissanne on ehtymätön varasto", sanoi tyttö. "Mitä muuta teillä on?"
Mies sytytti piippunsa ja veti esille maallisen omaisuutensa vakavin kasvonilmein. Paitsi ennen nähtyä ilmestyi sieltä vielä hopeadollari, hyvin musta ja likainen nenäliina sekä tinapala. Laatikon norjalaisia tulitikkuja heitti hän kelvottomina pois, mutta Iris otti sen.
"Ei voi koskaan tietää mihin ne kelpaavat", sanoi hän. "Mutta mitä varten teillä on tinapala."
"Olen sen täältä löytänyt, miss Deane", vastasi merimies ojentaen sen hänelle. Hän ei tullut merkeistä sen viisaammaksi ja he tutkivat niitä yhdessä. Merimies hieroi esinettä fotogenin ja hiekan sekoituksella ja silloin esiintyivät numerot sekä merkit selvinä. Joku oli kärsivällisesti laittanut tinan sellaiseksi, että sillä lopuksi oli tällainen muoto:
N9 16N113. 80 ÖW J S Ö1—-? 32/1S
Iris oli nopeakäsityksinen. "Sehän on saaren kartta!" huudahti hän.
"Ja sen pituus- ja leveysaste."
"Mutta mitä merkitsee 'J. S.'?"
"Ne ovat todennäköisesti miehen nimen alkukirjaimet, sanokaamme esim.:John Smithin."
"Ja saarella olevat numerot, sekä X ja piste?"
"Sitä en tiedä. Arvelen viivan saaren päässä merkitsevän tätä pientä laaksoa ja pilkkulinjan luolaa. Mutta 32 jaettuna 1:llä sekä X saisivat Sherlock Holmesinkin polttamaan kaksi piipullista. Mutta tahdotteko auttaa minua vetämään lankkuja rannalta? Jos saamme muutamia sellaisia, voi tuli palaa monta tuntia. Tarvitsemme myöskin hiukan lisää vaatteita ja pian tulee pimeä."
Tämä yhteistyötarjous ilahdutti Iristä. Hän suostui innokkaasti, ja ilman suurempaa ponnistusta toivat he suuren joukon polttoaineita leiripaikalleen. He kantoivat sinne myöskin peitteekseen muutamia takkeja. Sitten ryhtyi Jenks laittamaan kuntoon lamppua ja ennenkuin päivä oli mennyt mailleen, oli hän onnistunut takista vetämistään langoista laittamaan siihen sydämen. Kun yö äkkiä saapui, kuten ainakin tropiikissa, saattoi Iris valaista pienen valtakuntansa.
Molemmat olivat äärimmäisen väsyneitä, mutta siitä huolimatta ei merimies voinut nukkua. Hänen ajatuksensa työskentelivät tinapalassa olevissa merkeissä.
"32 jaettuna 1; X ja pilkku vieressä!" toisti hän useita kertoja. "Mitä se merkitsee. Jupiterin kautta!" huudahti hän äkkiä. "Se ei ole mikään X, jonka yläpuolella on piste. Se merkitsee pääkalloa ja kahta ristiinasetettua reisiluuta. Merkki on juuri sillä paikalla, jossa päivällä näimme tuon aution, kummallisen kivilouhoksen. Ennenkuin tyttö aamulla herää, on minun tutkittava paikka."
Kuitit.
Herätessään huomasi hän auringon korkealla taivaalla, nuotio rätisi iloisesti ja hallitseva jumalatar oli muuttanut muotoaan niin, että merimies tarkasteli häntä hämmästyneenä.
Jenks nousi äänettömästi istumaan, veti jalat alleen ja katseli. Tytön kasvot eivät olleet hänen istumapaikaltaan näkyvissä ja ensi hetkellä luuli hän uneksuvansa. Tyttö oli puettu hienoon merensiniseen hameeseen ja aistikkaaseen puseroon. Hänen valkoisten säämiskäkenkiensä tilalle olivat ilmestyneet vahvat nahkakengät. Hän oli oikein hieno, tämä saaren Hebe.
Vihdoin käsitti mies mitä oli tapahtunut. Tyttö oli noussut päivänkoitteessa, voittanut luonnollisen vastenmielisyytensä ja edellisenä päivänä kootusta varastosta valinnut sopivampia vaatteita kuin ne, joissa oli pelastunut.
Hän silmäili omia ryysyjään ja antoi miettivin katsein kätensä liukua ajamatonta leukaansa pitkin. Muutamien päivien kuluttua muistuttaisivat hänen kasvonsa kenkäharjaa. Tällä surullisella hetkellä olisi hän vaihtanut rakkaan piippunsa ja tupakkansa — partaveitseen.
Sitten hänen tunteensa muuttuivat. Hänen nimensä oli Robert-palvelija.Hän tarttuu kenkäänsä ja Iris kuuli sen.
"Huomenta!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Luulin ettette ikinä heräisi. Olkaa hyvä ja peseytykää nopeasti, muuten tulevat munat koviksi."
"Munat?"
"Niin. Olen koonnut metsästä muutamia. Maistoin yhtä, joka näytti hyvältä ja se oli erinomainen."
Miss Deane oli valmistanut erinomaisen aamiaisen. Kinkku ja laivakorput olivat ruokalistassa tietysti etusijalla, mutta sitäpaitsi oli keitettyjä munia, paistettuja banaaneja ja tuoreita kookospähkinöitä. Nämä ja raitis vesi eivät olleet niinkään halveksittavia haaksirikkoisille, jotka olivat satojen mailien päässä sivistyneestä maailmasta.
Vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, ei mies olisi voinut olla tuomatta esille seurustelulahjojaan. Heidän keskustelunsa kosketteli Italiaa, Egyptiä ja Intiaa. Hän puheli sivistyneen miehen vapaudella. Hän kertoi m.m. erään kaskun brittiläisen sotamiehen avuttomuudesta kaikessa, mitä ei ole säännöissä.
"Minä muistan", sanoi hän "nähneeni erään kerran ratsuväen aliupseerin komennuskuntineen istuvan nälistyneinä säkkipinkan päällä Suakinaavikolla. Ja tiedättekö, mitä säkeissä oli? Korppuja! He luulivat säkkien sisältävän patenttijalkineita, kunnes minä ilmoitin heille asianlaidan."
Iris oli sanomaisillaan: "Siinä tapauksessa te olette ollut upseerina armeijassa!" mutta ei tehnyt sitä. Hän ei kuitenkaan voinut peittää silmiensä veitikkamaista ilmettä. Merimies huomasi sen, pysähtyi ja jatkoi:
"Miss Deane, nyt olemme lörpötelleet riittävästi. Olen tänä aamuna oikea laiskiainen, mutta ennenkuin ryhdyn työhön, on minun sanottava teille muutamia asioita. Ensiksikin, te ette saa tehdä useampia kokeiluja ruoka-aineiden kanssa. Munat olivat mainioita, mutta menestyksen innostuttamana te myrkyttäisitte itsenne. Toiseksi, ette koskaan saa mennä pois näkyvistäni ilman revolveria — antaaksenne sillä merkin. Oliko teillä revolveri mukananne mennessänne munia kokoamaan?"
"Ei, miksikä sitä kysytte?"
Mies näytti huolestuneelta vastatessaan:
"On ehkä parasta kertoa teille heti, että me voimme saada koska hyvänsä vieraiksemme julmia ja verenhimoisia villejä. En olisi sitä maininnut, jos se olisi vain kaukainen mahdollisuus. Mutta asiain näin ollen on teidän tiedettävä, että jotain sentapaista saattaa tapahtua. Toivokaamme Jumalan hyvyyteen ja siihen, että pelastus pian tulee. Saari näyttää olleen hylättynä monta kuukautta ja siinä on paras toive pelastukseemme."
Nyt oli Iris vakava.
"Mistä tiedätte sellaisen vaaran meitä uhkaavan?"
Mies väisti kysymyksen.
"Senvuoksi, että olen sattumalta lukenut koko joukon Kiinan merestä ja sen saariasujamista. Minä olisin viimeinen tuottamaan teille levottomuutta turhanpäiten. Haluan vain selittää, että muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä torjuaksemme vaaran, joka on mahdollinen, mutta ei todennäköinen. Siinä kaikki."
"Mr Jenks", sanoi Iris mutkattomasti. "Olemme Jumalan kädessä. Asetan luottamukseni häneen ja teihin. Olen toivorikas, ei, enemmän — varma. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehneet ja vielä tulette tekemään. Jos te ette voi suojella minua uhkaavia vaaroja vastaan, ei sitä voi kukaan muukaan mies tehdä, sillä te olette rohkein ja ritarillisin herrasmies, jonka olen tavannut."
Merimies ei uskaltanut vastata. Hän nousi ja tarttui kirveeseen tehdäkseen murhaavan hyökkäyksen lähellä olevaa sagopalmua vastaan.
Iris sai ensiksi takaisin mielenmalttinsa. Synnynnäisellä hienotunteisuudella osoitti hän innokasta mielenkiintoa puun kaatoon.
"Mihin tarvitsette sitä?" kysyi hän puun kaatuessa.
Jenks tunsi olevansa melkein ennallaan.
"Siinä on muutosta ruokalistaan", vastasi hän. "Ei, emme me keitä lehtiä emmekä paista kuorta. Kun halkaisen palmun, huomaatte sen olevan täynnä eräänlaista ydintä, ja teidän tehtäväksenne jää viruttaa se vedessä, poimia pois kaikki säikeet ja antaa lopuksi veden haihtua. Jälelle jää valkoista pulveria. Kun se keitetään, saadaan siitä sagoa."
"Varjelkoon!" sanoi Iris.
"Se kuuluu kummalliselta, mutta luulen olevani oikeassa. Maksaa joka tapauksessa vaivan koettaa."
Senjälkeen jätti hän Iriksen valmistamaan sagoa ja lähti saaren toiselle rannalle pyydystämään kilpikonnia, kuten ilmoitti. Päästyään puiden suojaan alkoi hän kulkea nopeammin ja kääntyi vasemmalle tutkiakseen halkeamaa, joka tinapellille oli merkitty pääkallolla ja ristiin asetetuilla luilla. Kummastuksekseen joutui hän vanhalle tielle — toisin sanoen, metsän läpi kulkevalle linjalle, jossa ei ollut mitään suurempia puita ja maassa oli merkkeinä ihmisten käynnistä pari kokoonkäpristyneitä kiinalaisia jalkineita, puusandaali sekä paarien lahonneet jäännökset.
Vihdoin tuli hän perille halkeaman reunalle ja näkemänsä näky sai hänet hämmästymään. Lukuisat ihmiskädet olivat vuoren syrjään kaivaneet mahtavan haudan. Muodoltaan melkein ympyriäisenä oli sen läpimitta ehkä sata jalkaa, ja syvimmässä kohdassa arveli hän syvyyden olevan noin neljäkymmentä jalkaa.
Ruohoja, pensaita ja kaikenlaisia kasveja kasvoi reunoilla. Mutta noin kymmenen jalan päässä pohjasta lakkasi kaikki kasvullisuus ikäänkuin pohjan ympärillä olisi ollut noiduttu kehä.
Kehä oli hautausmaana. Ihmisten ja eläinten luita oli sekaisin. Useimmista oli jälellä vain luuranko. Muutamilla ruumiilla — hän laski niitä yhdeksän — oli vielä yhtäläisyyttä ihmisen kanssa. Heillä oli dyakkivaatteet. Toiset olivat ehkä olleet kiinalais-kuleja. Hän eroitti koreja ja omituisia lapioita sekä kuokkia luiden joukossa. Eläimet olivat kaikki samaa lajia, pieniä ja laihoja. Lopuksi näki hän jalan. Se oli sian.
Kaiken yllä oli pyörretuulen tuomia paksuja hiekkakerroksia. Paikka oli kauhea. Jenks tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Hänestä tuntui kuin olisi silmännyt haudan salaisuuksiin.
Vihdoin kuitenkin alkoivat hänen aivonsa selvetä. Hän sai ajatuskykynsä ja alkoi tuumia tullen seuraavaan tulokseen:
Kauan sitten oli joku tuliperäisessä kalliossa keksinyt arvokkaita kivennäisaineita. Kaivaustyöt olivat olleet täydessä käynnissä kun tulivuori valmisti koston ihmismuurahaisille, jotka tunkeutuivat sen sisuksiin, tukahduttamalla heidät hiilikaasuun. Sikalauma — jonka kiinalaiset epäilemättä olivat tullessaan tuoneet — joutui saman kohtalon alaiseksi ollessaan siellä kauhealla ateriallaan.
Sitten tuli eurooppalainen, joka ymmärsi hiilikaasun olevan ilmaa raskaampaa ja pysähtyvän kaivoksen pohjalle. Hänkin oli yrittänyt temmata kalliosta aarretta rakentamalla sen läpi tunnelin. Hän oli kenties osaksi onnistunut ja purjehtinut pois — ehkä apua hakemaan — sekä merkinnyt paikan läkkipurkin tinakanteen. Se joutui todennäköisesti jonkun toisen miehen haltuun, joka uteliaana, muttei vakuutettuna, antoi laskea itsensä maihin tälle kohtalokkaalle paikalle, varustettuna riittävillä ruokavaroilla. Hän oli ehkä järjestänyt niin, että hänet haettaisiin määrätyn ajan kuluttua.
Mutta sitä ennen tuli dyakkirosvojensampanija rohkean miehen luut lepäsivät lähteen läheisyydessä, hänen päänsä koristaessa jonkun verenhimoisen päällikön laajaa. Haudattuaan omat kuolleensa — sillä valkoinen mies kamppaili elämänsä puolesta epätoivoisesti, kuten patruunahylsyistä näkyi — tutkivat murhaajat saaren, jolloin muutamat heistä uteliaisuudesta laskeutuivat kaivokseen ja jäivät sinne. Toiset taikauskoiset raakalaiset pakenivat niin kiireesti, etteivät muistaneet viedä luolasta mukaansa fotogenia eivätkä työkaluja, vaikka pitävätkin niitä suuressa arvossa.
Sellainen oli hänen mielestään täällä tapahtunut murhenäytelmä. Se selitti kaiken paitsi 32. Oliko vieläkin joku kauhea arvoitus odottamassa ratkaisua?
Sitten kiisivät hänen ajatuksensa Irikseen. Jospa hän olisi sattunut munia etsiessään tähän kuoleman laaksoon! Ja miten voisi tämän salata häneltä? Eikö ollut parempi tuntea tämä kuin yht'äkkiä kävellessään metsässä joutua tähän kauhistuttavaan paikkaan.
Hän juoksi nopeasti takaisin kunnes huomasi Iriksen olevan polvillaan ja viruttavan vadinkannessa olevassa vedessä sagoa.
Hän huusi tyttöä, vei hänet polulle ja osoitti kohtalokasta kivilouhosta, mutta siten, ettei Iris voinut sinne katsoa.
"Muistattehan sen pyöreän reiän, jonka näimme vuorenhuipulta", sanoi hän. "No niin, se on täynnä hiilihappokaasua, jonka hengittäminen on sama kuin kuolema. Luvatkaa minulle, ettette mene milloinkaan sen lähelle."
Iris oli hiukan hermostunut ja tunsi kaulassaan kuristusta vastatessaan:
"En halua kuolla. Luonnollisesti pysyn sieltä poissa. Miten kauhea saari. Ja kuitenkin saattaisi se olla paradiisi!"
Hän puri huuliaan pidättääkseen kyyneleitä, mutta kun hän oli tämän paradiisin Eeva, ei hän voinut olla tiedustamatta:
"Kuinka pääsitte siitä selville? Onko siellä — jotain — hirveää?"
"On, eläinten jäännöksiä ja muuta. En olisi puhunut siitä, ellei se olisi ollut aivan välttämätöntä!"
"Onko teillä muita salaisuuksia?"
"Koko joukko!" Hän hymyili ja kuje onnistui, sillä Iris luuli hänen puhuvan menneisyydestään.
He palasivat vaieten luolalle.
"Menen sisään teidän lamppunne kanssa. Saanko?" kysyi merimies.
"Tietysti! Miksikä ette saisi? Saanko tulla mukaan?"
Mies nyökkäsi, jonka jälkeen he menivät yhdessä sisään ja Jenks tutki perinpohjaisesti kallion. Maanjäristyksen aiheuttama maanvieremä, joka oli helpottanut tunnelin kaivamista, näytti luolan päästä suuntautuneen vasemmalle. Luolassa näkyi jälkiä sitkeästä työstä. Äkkiä hän huudahti.
"Mikä on?" huudahti Iris.
"En ole varma asiasta", vastasi merimies. "Tahdotteko pidellä lamppua sillä aikaa kun käytän sorkkarautaa."
Kivessä näkyi ohut sinivalkoinen juova. Hänen onnistui murtaa sangen suuri pala, joka sisälsi metallia. He menivät ulos merimiehen ottaessa mukaansa veitsen, jolla voisi vuolla metalliliuskoja.
"Onko se hopeaa?" kysyi Iris liikutettuna.
"En usko sitä. En ole mikään ammattimies — mutta luulen — arvelen sen olevan — antimoniumia."
"Niin paljon melua tyhjästä!" sanoi Iris ja palasi valmistamaan sagoa.
Kirves olalla läksi Jenks rannalle. Oli laskuvesi ja riutan kivet pistivät esille viheriästä vedestä kuin terävät hampaat.
Joukko laivan sirpaleita makasi kuivalla. Oli helppo asia vahvalle ja notkealle miehelle päästä perille, ja kuitenkin merimies epäröi.
"Syötillä varustettu rotanloukku", mutisi hän itsekseen ja kiiruhti sitten askeleitaan. Hypellessään kalliolta kalliolle katosi epäilys. Hänestä esineet olivat verrattomasti arvokkaammat vaaraa. Hän oli parissa minuutissa perillä. Palmu kasvoi kalkkikivikalliolla ja sen juuret olivat tunkeutuneet kallion rakoihin ollen hyvässä suojassa myrskyltä.
Merimiehen ja puun välillä oli kapea vesivyö. Vaikka vesi lagunissa oli kaksikymmentä syltä syvää, oli se kristallikirkasta. Pohjassa, jonka muodosti ihmeellisen valkoinen hiekka ja rikkoutuneet korallinkappaleet, näkyi jokainen esine. Hän saattoi huomata paljon kaloja, mutta ei yhtäkään haikalaa. Riutan sisäpuolella näkyi selvästiSirdareninetuosa.
Merenpuolella ei vesi ollut niin kirkasta. Saavuttaakseen Palmukallion — kuten sitä myöhemmin kutsuttiin — oli hänen kahlattava noin kolmekymmentä jalkaa vyötäisiään myöten vedessä.
Hän teki sen. Puuta vasten nojallaan oli matala, kapea laatikko varustettuna rautakulmilla ja brittiläisen hallinnon merkillä, leveällä nuolella.
"Kaikkien jumalien kautta!" huudahti merimies, "pyssyjä."
Sirdarenoli kuljettanut aseita ja ammuksia Hongkongista Singaporeen. Kohtalo oli sallinut, että melkein loppumaton patruunavarasto oli lennähtänyt yli riutan saaren rantaan. Ja tässä oli Lee-Melford kiväärejä kylliksi puolelle komppanialle. Hän ei halunnut panna vaaraan kallisarvoista kirvestään koettamalla avata sillä raudoitettua laatikkoa. Täytyi palata hakemaan sorkkarautaa.
Mitä muuta tässä Neptunin lahjoittamassa kauppaliikkeessä oli? Näköään vahingoittumaton laatikko teetä. Kolme tynnyriä turmeltumattomia jauhoja. Salongintuoli, rikkinäinen kronomeetteri, rikkonaisia porsliineja ja puutavaraa.
Kappaleen matkaa kauempana näkyiSirdareninmahtava savupiippu. Tavaroiden joukossa oli myöskin nuoraa ja väkipyörä. Hänelle johtui heti mieleen rakentaa ilmarata ja sitä myöten siirtää teelaatikko näihin.
Hän asetti nuoran väkipyörään ja kiipesi puuhun repien siinä toimessa housunsa. Hän oli kiinnittänyt väkipyörän vahvasti puuhun ennenkuin tuli ajatelleeksi miten paljon yksinkertaisempaa olisi murtaa laatikko auki ja viedä tee maihin vähin erin.
Hän nauroi ja sanoi itsekseen: "Alan tulla tyhmäksi! Mutta koska laitos on valmiina, voin nyt yhtä hyvin käyttää sitä."
Hän solmi köydenpäät yhteen ja heitti ne riutalle. Sitten tarttui hän kirveeseen ja laskeutui veteen tietämättä, että Iris, joka oli vaivannut taipuisan sagon latteaksi pannukaakuksi, oli tullut rannalle ja katseli häntä.
Vesi oli noussut tuskin hänen polviensa yli, kun pitkä käsivarsi kiertyi ikäänkuin lasso hänen oikean jalkansa ympärille. Toinen samanlainen kietoutui vyötäisille.
"Jumalani!" läähätti hän kun kauhea imuputki sulki hänen suunsa ja nenänsä. Mustekala oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
Kauhea pahoinvoinnin tunne oli voittamaisillaan hänet, mutta rakkaus elämään tuli hänelle avuksi ja hän työnsi imuputken kasvoiltaan. Sitten heilahti kirves ja yksi mustekalan kahdeksasta käsivarresta lyheni melkoisesti. Mutta neljäs kiertyi vasemman jalan ympäri. Muutaman jalan päässä, vedestä kohonneena, ulkopuolella kirveen ulottuman näkyi kauhea mustekala ammottavine kiduksineen ja ilettävine silmineen.
Merimies seisoi hajasäärin iskien kirveellä kuin mieletön, mutta vesi vaikeutti häntä ja hänen täytyi taivuttautua taaksepäin ettei kadottaisi tasapainoaan. Jalansijan säilyttämisen välttämättömyys esti häntä antamasta kuolettavaa iskua.
Mustekala oli ankkuroitu kolmella käsivarrellaan. Viimeinen vapaa imulonkero singahti salamannopeudella tarttuakseen jälleen miehen kasvoihin tahi kaulaan. Hän löi uudelleen ja uudelleen onnistumatta antamaan tehoisaa iskua.
Merimies tunsi epätoivoissaan voimainsa alkavan pettää. Jos mustekala olisi ollut lajinsa jättiläisiä, ei hän olisi kestänyt näinkään kauan. Asiain näin ollen saattoi peto kärsivällisesti lujentaa otettaan ja säälimättömällä varmuudella vetää uhrinsa luokseen.
Hänen voimansa olivat melkein lopussa. Epätoivoissaan päätti hän antaa perään ja mielettömästi ponnistaen koettaa upottaa kirveen pedon aivoihin. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa tämän kohtalokkaan suunnitelman — sillä mustekala olisi silmänräpäyksessä vetäissyt hänet veden alle — kuului tiheästi peräkkäin viisi revolverinlaukausta. Iris oli onnistunut pääsemään lähimmälle kalliolle.
Kolmas kuula teki mustekalan miettiväiseksi. Se heitti tumman suihkun veteen, joka heti paikalla tuli mustaksi ja läpinäkymättömäksi. Imulonkerot pieksivät voimattomassa raivossa vedenpintaa ja se, joka piteli Jenksin vyötäisistä, tuli voimattomaksi ja jäykäksi. Kirves välähti ajatuksen nopeudella. Vielä yksi käsivarsi katkaistiin.
Mutta Jenks oli yhä kiinni voimatta liikkua. Hän kääntyi ja katsoiIrikseen. Sillä tavalla silmäsi ehkä Lazarus haudastaan.
"Nuora!" huusi tyttö, päästi revolverin ja tarttui jalkojensa juuressa olevaan nuoranpäähän.
Merimies heitti kirveen kalliolle ja tarttui molemmin käsin nuoraan. Hän kohottautui ylös ja potkasi. Hän oli vapaa. Kahdella suonenvedontapaisella askeleella oli hän tytön rinnalla.
Hän horjui erään kiven luo ja vaipui voimattomana sille. Hetken kuluttua tunsi hän kuinka Iris ujosti laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän kohotti päätään ja katsoi tyttöön.
"Kiitos", sanoi hän. "Nyt olemme kuitit."
Muutamia selityksiä.
Koska Jenks oli vahvarakenteinen, toipui hän pian. Onneksi ei hän ollut saanut taistelussa mustekalan kanssa mitään vaikeampia vammoja. Hänen suunsa ympäristö oli arka sekä vyötäisillä ja jaloissa muutamia mustelmia. Kirveenisku oli sattunut vasempaan kenkään hipaisemattakaan jalkaa. Lyhyesti, hän oli melkein vahingoittumaton.
Hänellä oli sama tapa kuin koirilla, nimittäin ravistaa itseään tappelun jälkeen. Hän teki nytkin niin noustuaan seisomaan. Iriksessä näkyi mielenliikutuksen aiheuttamia jälkiä. Hän oli aivan kalpea ja hänen silmänsä tuijottivat.
"Tulkaa!" sanoi Jenks lempeästi. "Palatkaamme saarelle."
Hän otti tyynesti johdon, auttoi tyttöä yli kallioiden ja melkein kantoi häntä, kun tie tuli liian vaikeaksi.
Rannalle tultuaan saattoi Iris käydä yksin, mutta hän ontui. Jenks tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheästi:
"Oletteko jollain tavoin vahingoittunut?"
"Ei se ole mitään", mutisi Iris. "Minä luiskahdin kalliolta. Se ei ole mikään nyrjähdys — ainoastaan pieni niukahdus — nilkan yläpuolella on pieni naarmu."
"Minä kannan teitä!"
"Sellainen päähänpisto! Voin juosta teidän kanssanne kilpaa luolalle."
Eikä se ollut leikkiä. Hän tahtoi juosta — joutua kauemmaksi mustekalasta.
"Onko varma, että vamma on vain vähäpätöinen?"
"Ehdottomasti! Sukka hankaa hiukan, siinä kaikki. Odottakaa, niin näytän."
Hän kumartui, veti sukan oikeasta jalastaan ja ojensi sen esiin nostaen hiukan hamettaan. Ulkosivulla oli suuri haava.
Merimies osoitti asianmukaista lääkärin mielenkiintoa. Hänen sanansa ja tapansa olivat ammattimaisia.
"Tämän laitamme jälleen pian kuntoon", sanoi hän. "Kaistale musliinipuvustanne konjakkiin kastettuna —."
"Konjakkiin!" huudahti Iris.
"Niin, meillä on hiukan konjakkia, kuten tiedätte. Konjakki on erinomaista ruhjevammoihin. Sitä voi käyttää sekä sisällisesti että ulkonaisesti."
Iriksen repiessä muutamia musliinikaistaleita, katkaisi merimies kaulan konjakkipullosta. Molemmat maistoivat hiukan ja alkohooli toi väriä heidän kalpeihin kasvoihinsa.
Side oli valmis ja sen toinen pää oli kasteltu konjakkiin. Iris meni luolalle, mutta mies huudahti:
"Odottakaa hiukan! Minun on otettava ensiksi sieltä pari sorkkarautaa."
"Mitä varten?"
"Minun on mentävä sinne takaisin." Pään nyökkäyksellä osoitti hän riuttaa. Tyttö nyyhkytti kauhistuksesta. "Tällä kertaa en antaudu alttiiksi vaaroille", jatkoi Jenks. "Löysin sieltä kiväärejä ja me tarvitsemme niitä; ne saattavat olla meidän pelastuksemme."
Kun Iris päätti jonkun asian, ilmestyi hänen leukaansa kuoppa.
"Minä tulen mukaan", ilmoitti hän.
"Hyvä! Odotan teitä. Laskuvesi kestää vielä tunnin."
Side oli pian laitettu ja he palasivat riutalle. Kun Iris nyt kiipeili yli epätasaisten kivien ja kallioiden, hämmästyi hän sitä notkeutta ja rohkeutta, jota oli osoittanut kulkiessaan samaa tietä äskettäin. Silloin hyppäsi hän kiveltä kivelle pelottomalla varmuudella. Tällä kertaa nosti Jenks hänet kanavan yli.
"Tässäkö te kaaduitte?" kysyi merimies hellästi.
"Niin. Mistä sen arvasitte?"
"Luin sen silmistänne."
"Olkaa kiltti, älkääkä lukeko minun silmistäni, vaan katsokaa omillanne mihin menette."
"Teen sen ehkä myöskin."
He seisoivat sen kanavan maanpuoleisella laidalla, jossa Jenks oli taistellut mustekalan kanssa. Musta väri, jota hyökkääjä oli ruiskuttanut kärsiessään tappion, alkoi vähitellen kadota.
"Mitä aiotte tehdä tuotuanne niin suurin vaikeuksin minut tänne?" kysyi Iris. "Olisi mieletöntä koettaa kahlata uudelleen yli. Siellä missä näitä petoja on yksi, on kyllä useampiakin."
Jenks hymyili. "Siitä syystä olen juuri ottanut sorkkarautoja mukaani.Jos istutte hetken tässä, niin on kaikki selvillä."
Hän kaivoi toisen sorkkaraudan lujasti kiinni koralliriuttaan. Päät köydestä, joka oli viety puussa olevan väkipyörän ympäri, olivat siinä, johon tyttö oli ne taistelun jälkeen heittänyt. Hän kiinnitti ne rautaan, kiersi laudankappaleella tiukalle ja muodosti niistä sillan, jota myöten hyvin saattoi vetää tavaroita.
Iris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen työskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän koko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä. Sellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.
"Otaksun", huomautti tyttö, "teidän laittavan kuntoon ilmaratanne turvataksenne oman ja tavaroiden kulun."
"Ni-in."
"Miksikä olette siis noin epäröivä?"
"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on aiottu tavaroille."
Iris nousi nopeasti. "Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen veteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte vakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja jos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin."
Merimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.
"Miss Deane", sanoi hän, "vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette. Viime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista kertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin kyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin."
Hän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin vaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä riippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan vapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.
Tätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein heilauttavan itseään eteenpäin.
"Seis!" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen katsomaan tyttöä.
"Mikä on?" kysyi hän.
"Astukaa! Kulkekaa!" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan ojennuksen.
"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta tehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon! Miksikä teitte sen?"
"Olette itse vastannut kysymykseenne."
"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut."
"Kerron teille mitä teen", sanoi Jenks. "Jos suotte minulle anteeksi, koetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme tuumaa eräällä — hm — niityllä —"
"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi noussut yli riutan", huudahti tyttö.
Mitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen suunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli varmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki puusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden, jonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä saattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä kaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä helpommin se liukui köyttä pitkin.
He työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen arvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti kauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.
"Kuten näette", sanoi mies, "olette te säikäyttäneet jokaisen mustekalan monen mailin piirissä karkuun."
Nousuvesi oli kääntynyt; muutaman minuutin kuluttua olisi osa riuttaa veden alla. Kiväärilaatikon kantaminen saarelle oli aivan mahdotonta ja Jenks teki nyt sen, joka olisi säästänyt, aikaisemmin suoritettuna, häneltä koko joukon työtä ja vaivaa. Hän särki laatikon ja huomasi aseiden olevan hyvässä kunnossa.
Hän tarkasti puolitusinaa ja pani ne syrjään. Senjälkeen laittoi hän laivanpirstaleista pienen lautan ja sitoi sille kiinni teelaatikon, jauhotynnyrin, rikkinäisen salongintuolin ja muuta pikkutavaraa, jota saattoi tarvita. Hän vältti vesillelaskemisvaikeudet rakentamalla lautan aivan lähelle vesirajaa. Kun kaikki oli valmiina, kohotti nousuvesi lautan, johon oli sidottu vahva köysi, ja kuljetti sitä rantaan päin. Sitten otti merimies olalleen neljä kivääriä, pyysi tytön tekemään samoin kahdelle jälelle jääneelle, ja ohjasi lauttaa nuorasta sopivaan paikkaan.
"Teidän kuljettaessanne tavaroita maihin, menen minä valmistamaan päivällistä", ilmoitti Iris.
"Mutta olkaa varovainen, ettette nyrjäytä jalkaanne uudelleen."
"Sitä kyllä olen. Nilkkani muistuttaa siitä joka askeleella, jonka otan."
Sill'aikaa kun Jenks sai tavarat maihin, oli Iris valmistanut päivällisen. Se oli keittotaidon uusi riemuvoitto. Munat olivat paistettuja!
"Minulla on vakava aikomus keittää kokonainen kinkku", sanoi tyttö."Onko teillä mitään aavistusta, kuinka kauan sellaista on keitettävä."
"Neljännestunti jokaista puoltakiloa kohti."
"Mainiota! Mehän emme voi mitata painoa emmekä aikaa."
"Luulen voivamme tehdä molemmat. Laitan jonkunlaisen tasapainolaitteen. Sen toiseen päähän sidomme kinkun ja toiseen kiväärin sekä muutamia patruunoita, ja minä voin sanoa kinkkujenne painon täsmälleen. Ajanmittauksen suhteen olen päättänyt turvautua aurinkokelloon. Muistan sangen hyvin siihen vaadittavat kappaleet, ja kun olemme jonkun aikaa sitä tarkanneet, voimme korjata esiintyvät virheet."
"Te olette tosiaankin viisas, mr Jenks", sanoi Iris lapsellisesti. "Oletteko omistaneet monta vuotta elämästänne valmistautuaksenne oleskeluun asumattomalla saarella?"
"Jotain siihen tapaan. Elämäni on ollut päätöntä kuljeksimista. Kohtalo on ajanut minut paikkaan, jossa ne pienet kokemukset, joita minulla on, voivat olla hyödyllisiä."
"Päätöntä kuljeksimista!" huudahti Iris. "Sitä en usko. Sellaista ilmaisutapaa käytetään ikävistä, tarkoituksettoman kiertelyhalun valtaamista ihmisistä. Teidän pahin vihollisennekaan ei voi teistä sanoa sitä."
"Pahin viholliseni on joka tapauksessa saattanut sen ilmaisumuodon vastaamaan todellisuutta, miss Deane."
"Te tarkoitatte hänen turmelleen teidän uranne?"
"Niin — otaksun asian olevan siten."
"Oliko hän hyvin suuri lurjus?"
"Oli ja on vieläkin."
Jenks puhui rauhallisen katkerasti. Tytön sanat olivat herättäneet muistoja. Hetkeksi unohti hän joutuneensa puhumaan itsestään eikä ollenkaan huomannut Iriksen kasvojen tyytyväistä ilmettä, kun tämä sai tietää hänen pahimman vihollisensa olevan miehen.
"Te olette väsynyt", sanoi tyttö. "Haluatteko tupakoida?"
Jenks otti esille piippunsa ja tupakkansa, mutta hänen oli vaikea käyttää oikeaa kättään, jota särki kauheasti.
Myötätunnosta huudahtaen hypähti tyttö ylös ja pyysi saada hoitaa hänen sormeaan. Hän sitoi sormen konjakkiin kastetulla liinarievulla. Sitten tarttui hän miehen tupakkapurkkiin ja piippuun.
"Älkää pelätkö", sanoi hän nauraen. "Olen täyttänyt isäni piipun monta kertaa. Kesken kaiken, te tulette varmasti pitämään isästäni, kun opitte hänet tuntemaan. Hän on paras ihminen minkä tunnen."
"Te olette siis hyviä ystäviä."
"Hyviä ystäviä! Hän on ainoa ystävä mitä minulla maailmassa on."
"Mitä? Onko se totta?"
"Täydellisesti! Minä en luonnollisesti koskaan unohda kuinka paljosta minun on teitä kiittäminen, mr Jenks. Ja minä pidän myöskin teistä tavattomasti, vaikka te välistä olette niin — niin tuima minua kohtaan."
"Rakas lapsi!" mutisi merimies nähtävästi omissa ajatuksissaan. "Vain niin, minä olen mielestänne tuima?"
"Niin, oikea karhu, silloin kun te läksytätte minua! Te voitte olla oikein hauska kun haluatte ja unohdatte huolenne. Mutta minkävuoksi kutsutte minua lapseksi. Kuinka vanha te olette, mr Jenks? Minä täytin joulukuussa kaksikymmentä."
"Ah, täytin elokuussa kaksikymmentäkahdeksan", vastasi mies.
"Varjelkoon!" läähätti tyttö! "Pyydän anteeksi, mutta luulin teidän olevan vähintäin neljänkymmenen."
"Epäilemättä näytän siltä. Mutta ei ole eduksi ulkonäölle nousta varhain ylös ja mennä myöhään vuoteeseen."
"Olen usein kummastellut kuinka armeijan upseerit kestävät", sanoi Iris. "He eivät koskaan näytä saavan tarpeeksi unta, eivät ainakaan täällä idässä. Olen nähnyt heidän tanssivan puolen yön jälkeen ja kuullut heidän senjälkeen olleen ulkona viiden tai kuuden aikaan aamulla metsästämässä tahi harjoituksissa."
"Te arvelette siis minun olleen upseerina?"
"Olen siitä varma. Teidän tapanne, äänenne, tyyni, käskevä esiintymisenne, niin, vieläpä käyntitapannekin ilmaisee sen."
"Siinä tapauksessa", sanoi Jenks surullisesti, "en tahdo kieltää tosiasiaa. Olen ollut yhdeksän vuotta upseerina intialaisessa pääesikunnassa. Minun päähänpistoni, miss Deane, oli huolehtia parhaimmalla tavalla miesteni ruuasta ja pitää heitä reippaina kaikissa olosuhteissa ja ilmastoissa, erikoisesti silloin kun jokapäiväisiä elämäntarpeita ei ollut riittävästi. Siihen päästäkseni luin kaikkea mahdollista jokaisesta maasta, mihin rykmenttini mahdollisesti saattoi tulla lähetetyksi; opettelin tavallisten ruoka-aineiden nimet maankielellä ja otin erityisesti selkoa kuinka luonto huolehtii ihmisen toimeentulosta. Nämä tutkimukset kiinnittivät mieltäni. Sudanin retken aikana oli minulla niistä hyötyä ja, kiitos niiden, minut koroitettiin."
"Kertokaa!"
"Muutamien taisteluiden jälkeen oli minun osastoni seurattava ratsukameleita, jotka, kuten tiedätte; voivat kulkea ilman vettä paljon kauemmin kuin hevoset. Olimme melkein saavuttamaisillamme ne, mutta hevosemme olivat aivan nääntyneet. Onneksi olin kiinnittänyt huomiota muutamiin merkkeihin, jotka ilmaisivat missä kohden erämaan alla oli vettä. Puolen tunnin työ lapioilla osoitti minun olleen oikeassa. Me saavutimme takaa-ajajat, vangitsimme heidät ja minä sain kapteeninvaltakirjani."
"Eikö mitään tappelua tapahtunut?"
Hän ei vastannut heti. Sitten päätti hän nähtävästi hyvin vastahakoisesti vastata. "Kyllä, tapahtui taistelu. Se oli hyvin kiivas senvuoksi, että osasto englantilaista ratsuväkeä, jonka piti minua tukea, kääntyi veden puutteen vuoksi takaisin. Mutta se ei pelastanut 24 lancierirykmentin komentajaa vakavasta varoituksesta."
"24 lancierirykmentin!" huudahti Iris. "Lordi Ventnorin rykmentti!"
"Lordi Ventnor oli kysymyksessä oleva upseeri."
Iris tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi. "Te tunnette siis hänet", sanoi hän.
"Kyllä, sen teen."
"Onko hän teidän vihollisenne?"
"On."
"Siis senvuoksi tulitte te niin liikutetuksi viimeisenä päivänäSirdareninkannella kun lady Tozer kysyi minulta, olinko hänen kanssaan kihloissa?"
"Niin."
"Kuinka saattoi se asia koskea teitä? Ettehän edes tiennyt nimeäni?"
"Se koski minuun koska hänen nimensä äkillinen mainitseminen sai minut ajattelemaan kunniattomuuttani. Jätin armeijan kuusi kuukautta sitten, miss Deane, hyvin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Sotaoikeus katsoi minut syylliseksi upseerille sopimattomaan käytökseen. En saanut edes tilaisuutta ottaa eroa. Minut pyyhittiin rullista."
Hän koetteli puhua tyynesti, mutta kalpeni hieman ja vaikka hän piti piippua suussaan, niin hänen huulensa värisivät.
Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön, jonka kummasteleva katse oli suuntautunut häneen.
"Minä muistan sen", sanoi Iris hitaasti kääntämättä hänestä katsettaan."Asiasta puhuttiin minun tullessani Hongkongiin. Te olette kapteeniRobert Anstruther?"
"Niin."
"Ja te loukkasitte julkisesti lordi Ventnoria erään riidan vuoksi naisesta?"
"Kuten sanotte."
"Kenen oli syy?"
"Nainen sanoi sen olleen minun."
"Oliko se totta?"
Robert Anstruther, entinen kapteeni Intian armeijassa, nousi seisomaan. Hän päätti kohdata tuomionsa seisovin jaloin. — "Sotaoikeus oli hänen kanssaan yhtä mieltä ja minä itse olen puolueellinen todistaja."
"Kuka oli nainen?"
"Everstini vaimo, mrs Costobell."
Kauan jälkeenpäin muisti hän tässä tilaisuudessa tunteneensa epätoivoa. Mutta hän oli päättänyt asian, eikä kuulunut niihin, jotka pelkäävät seurauksia.
Irikselle palasi ensiksi mielenmaltti.
"Minua ilahduttaa suoruutenne, kapteeni Anstruther," alkoi hän.
"Jenks, jos saan pyytää, miss Deane, Robert Jenks."
Tytön silmissä oli omituinen ilme, mutta sitä ei mies nähnyt ja Iris jatkoi pidätetyin äänin.
"Tietysti, mr Jenks. Sallikaa minun olla yhtä suora ennenkuin jätämme tämän puheenaiheen. Olen tavannut lady Costabellin. En pidä hänestä. Luulen hänen olevan petollisen naisen. Sotaoikeus olisi kenties langettanut toisenlaisen tuomion, jos sen jäsenet olisivat olleet hänen omaa sukupuoltaan. Mitä tulee lordi Ventnoriin, niin ei hän merkitse minulle mitään. Totta kyllä on, että hän on pyytänyt isältäni lupaa saada osoittaa minulle huomiotaan, mutta rakas vanha isäni jätti asian kokonaan minun ratkaistavakseni, enkä minä ole milloinkaan antanut lordi Ventnorille vähintäkään rohkaisua. Huomaan nyt lady Costabellin ja lordi Ventnorin valehdelleen, kun he syyttivät teitä jostain kunniattomasta teosta, ja olen iloinen, että te annoitte hänelle opetuksen klubissa. Olen aivan varma, että hän oli sen ansainnut."
Ei sanaakaan tämä harvinainen mies vastannut. Hän vavahti, tarttui kirveeseen, joka oli hänen jaloissaan ja lähti metsään kääntäen kasvonsa poispäin Iriksestä, ettei tämä huomaisi hänen silmissään kyyneleitä.
Tyttö puolestaan alkoi tarmokkaasti kiilloittaa keittiöastioitaan ja pian sen jälkeen laulaa. Jos ajattelee, että hänen tuli sietää armeijasta poisajetun upseerin seuraa, niin oli hän naurettavan tyytyväinen.
Yllätyksiä.
Ennen kolmannen päivän iltaa oli Jenks valmistanut tilavan teltan, käyttäen sen tukemiseen oleskelupaikkansa ympäristöstä kaatamiaan puita. Tukipuihin naulasi ja sitoi hän rannalta tuomansa öljykankaan. Raskaan kankaan oikealle paikalle asettaminen vaati hänen ja Iriksen yhteisiä ponnistuksia.
He työskentelivät kymmenen päivää alkaen aamunkoitosta ja lopettaen vasta pimeän tullen. Merimies laati suunnitelman, jota noudatti tiukasti. Ensiksi teki hän valmiiksi asunnon, jossa oli kaksi osastoa, sisempi huone, jossa Iris nukkui, ja toinen, joka oli ruokasalina ja hänen omana makuuhuoneenaan.
Senjälkeen valmisti hän Näköalavuorelle valtavan kaaren, jossa oliSirdareninnimi kuusi jalkaa korkeista, uponneesta laivasta otetuista lankuista.
Silläaikaa opetteli Iris kutomaan verkkoa. Käyttäen kuulia painona valmisti hän siitä heittoverkon, jolla pyydysti suuren joukon kaloja. Aluksi he eivät tienneet, mitkä niistä olivat syötäviä, mutta sitten sai tyttö hyvän mielijohteen.
"Merilinnut voivat sen meille sanoa", sanoi hän. "Levittäkäämme saaliimme hiekalle ja jättäkäämme siihen. Jos panemme merkille, mitkä lajit linnut syövät ja mitkä hylkäävät, niin emme voi tehdä mitään suurta erehdystä."
Vaikkakin hänen arvelunsa ei ollut pettämätön, osoittautui se olevan huomioonotettava. Niiden kalojen joukossa, joita siivelliset tarkastajat valitsivat, oli pari lajia, jotka muistuttivat turskaa ja valkoturskaa sekä maistuivat erinomaisen hyviltä.
Jenks oli sangen perehtynyt eläintieteeseen ja saattoi eroittaa syötävät linnut. Nämä kaksi haaksirikkoista, jotka sattuma oli heittänyt asumattomalle saarelle, söivät tuoretta kalakeittoa, paistettuja lintuja, keitettyä tahi paistettua kinkkua ja sagovanukasta huuhtoen kaiken alas mainiolla lähdevedellä tahi kulauksella hienointa samppanjaa.
Riutalla olevista ruostuneista kivääreistä otti Jenks pistimet, ruuvit, renkaat ja kaikki pikkuosat, joista saattoi olla hyötyä. Kiväärinpiipuista laittoi hän, helpottaakseen Iriksen ruuanlaittoa, hellan, ja tarkastamalla joka aamu huolellisesti poltettujen laivahylynkappaleiden tuhkan, hankki hän pienen varaston käyttökelpoisia nauloja. Turvallisen ja samalla kertaa mukavan kylpypaikan löytäminen saattoi hänet sekä tytön omistamaan erään iltapäivän rannan tarkastukselle. He olivat antaneet kaikille paikoille nimet. Pohjoista niemekettä kutsuttiin luonnollisesti Nordkapiksi, läntisen nimi oli Europa Point ja matala hiekkasärkkä kaakossa sai nimekseen Kilpikonnaranta, kun Jenks huomasi tavattoman määrän vihreitä kilpikonnia käyvän siellä ja hautaavan munansa hiekkaan.
He alkoivat tutkimusretkensä siltä paikalta, jossa merimies oli taistellut epätoivoisen taistelunsa myrskyn aikana. Iris tahtoi saada heti tietää sen kiven, jonka taakse merimies oli hänet asettanut lähtiessään hakemaan vettä. Hetkeksi sai muisto heidän onnettomista laivatovereistaan kohoamaan kyyneleet hänen silmiinsä.
Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan osoitti mies heidän ensimmäisen nuotionsa tuhkaa. Jenks oli onnellinen. Mutta kuinka kauan sitä jatkuisi? Korkealla kalliolla oli merkki niitä varten, jotka hakivat kadonnuttaSirdarenia. Ja kun pelastajat saapuisivat, olisi miss Deane jälleen rikkaan baronetin tytär ja hän itse nimetön, kunniaton kulkuri. — Hän puri hampaitaan yhteen ja iski kivellä saniaiskasviin, joka oli sammuttanut heidän ensimmäisen janonsa.
"Oi, minkävuoksi teitte sen?" huudahti Iris. "Se oli hädän hetkenä totinen ystävä. Haluaisin kasvattaa siitä kauneimman ja lehtirikkaimman istutuksen tälle saarelle."
"Hyvä!" vastasi Jenks. "Voitte täyttää halunne. Jos päivittäin kastelette sen juuria raittiilla vedellä, on tahtonne pian täyttyvä."
"Te annatte neuvonne epäystävällisellä äänellä, mutta seuraan sitä kuitenkin."
Jenksin tavallinen huonon tuulen puuska aiheutti ohi menevän pilven. Kiipeämästä Nordkapin kallioille aiheutunut ponnistus palautti jokapäiväiset suhteet.
Eteläpuolella löysivät he vihdoinkin ihastuttavan, pienen lahden, puilla reunustetun, hiekkapohjaisen sekä kolmelta puolelta luotojen ja vuorien suojeleman.
"Oh!" huudahti Iris innokkaasti. "Miten ihastuttava paikka! Oikea salakuljettajain lahti!"
"Niin, ihastuttava nähdä", kuului vastaus, "mutta avoin merelle. Mainio paikka haikaloille, miss Deane, mutta sopimaton kylpemiseen."
"Jumala varjelkoon! Olin kokonaan unohtanut haikalat. Otaksun niidenkin pitävän elää, vaikka ne ovat sellaisia petoja, mutta en tahdo, että ne syövät minut."
He menivät edelleen. Kulkiessaan pitkin koralleilla siroteltua etelärantaa huomasi Jenks kilpikonnien jälkiä.
"Ihania munia ja samanlaista kilpikonnakeittoa!" huudahti hän. "Jos ne ovat vihreitä, emme voi toivoa mitään parempaa. Kun joku laiva tulee meitä hakemaan, houkuttelen kapteenin lastaamaan laivansa niillä ja ansaitsen sillä tavoin omaisuuden."
"Te ette ole siis rikas, mr Jenks", sanoi Iris ujosti.
"Minulla on rikas, naimaton eno, joka teki minut perillisekseen ja antoi minulle vuotuiseksi ylläpidoksi neljäsataa puntaa, niin että armeijassa ollessani olin oikea Kroisos. Mutta kun romahdus tuli, hylkäsi hän minut. Myymällä hevoseni ja muut tavarani saatoin jättää armeijan ilman äyriäkään taskuissani, mutta myöskin ilman velkoja?"
"Ja kaikki tuo vain petollisen naisen vuoksi?"
"Niin."
"Oliko hän hyvin julma, teille, mr Jenks."
Mies pysähtyi ja nauroi suorastaan hirnuen.
"Julma minulle! Minulla ei ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. Hän petti miestään eikä minua."
Tultuaan Europa Pointille, huudahti merimies.
"Vene! Katsokaa! Kallioilla!"
"KunSirdarensärkyi, ajautui vene kai virran mukana maihin."
Jenks muisti kapteeni Rossin antaneen varustaa kaikki veneet elintarpeilla heti kun propelli oli särkynyt. Nyt oli kaikki poissa, mastot, purjeet, airot, penkit — kaikki paitsi kaksi vesiastiaa; Jenks avasi innokkaasti perälaudan alla olevan komeron ja se oli varustettu säilykkeillä sekä laivakorpuilla. He olivat hädin tuskin toipuneet veneen ilmestymisen aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ennenkuin Jenks huomasi niiden kallioiden takana, joilla vene oli, pienen, luonnonmuodostaman vesisäiliön, joka uudistui joka myrskyllä ja oli täydellisesti eroitettu merestä.
Se ei ollut muuta kuin neljän jalan syvyinen, joka puolelta kallioiden ympäröimä ja pohja mitä hienointa valkoista hiekkaa. Siinä ei näkynyt ainoatakaan kalaa. Se oli ihanteellinen kylpyallas.
Iris oli ihastuksissaan. Hän osoitti sille suunnalle, jossa heidän majansa oli.
"Mr Jenks, olen kotona teeaikana."
Pyydettyään häntä laukaisemaan revolverin, jos tarvitsisi apua, lähti merimies nopeasti.
"Ihmettelen mitä hän pelkää", tuumi tyttö. Senvuoksi kiiruhti hän niin paljon kuin voi ja juoksi takaisin miehen luo. Tämä askarteli kiinnittämällä pistimiä lankkuun. "Minkä vuoksi tuota teette?" kysyi tyttö.
"Koetan valmistaa saapuville epämiellyttäville vieraille ikävyyksiä", vastasi Jenks. "Tästä tuleecheval de frise, jonka aion sijoittaa luolamme eteen, jos olemme pakoitettuja puolustautumaan villeiltä. Kun se sulkee tien, eivät he voi hyökätä päällemme."
Heidän yhdeksäntenätoista saarella oleskelupäivänään kiipesi merimies tapansa mukaan Näköalavuorelle Iriksen laittaessa aamiaista. Hän katsoi kiikarilla joka suuntaan, mutt'ei ainuttakaan purjetta näkynyt.
Hän pisti kiikarin koteloon ja palasi Iriksen luo.
Aamu kului kuten tavallisesti. Iris ei ollut unohtanut saniaiskasvin kastelemista. Aamiaisen jälkeen oli hänellä tapana mennä sitä kastelemaan ja hän nousi nytkin sitä varten ylös.
"Saanko auttaa teitä", sanoi Jenks. "Minulla ei ole tänään kiirettä."
"Ei kiitos! En salli teidän liikuttavan pensasta. Se näyttää suorastaan iloiselta minun tullessani ja juo veden yhtä halukkaasti kuin janoinen eläin."
"Kaalinpäälläkin on sydän, miss Deane."
Iris lähti nauraen, mutta oli ollut poissa tuskin viittä minuuttia, kun mies kuuli kaksi kertaa toistetun huudon. Hän eroitti oman nimensä — ei Jenksin, vaan Robertin. Jotain hirveätä oli tapahtunut, sillä huuto oli äärimmäisen epätoivoinen.
Hän juoksi sisään, tempasi kivääritelineeltä yhden kuudesta kivääristä, jotka olivat aina ladatut ja syöksyi läpi metsän, jossa ei nähnyt mitään, rannalle. Täällä näki hän Iriksen taistelevan kahden villin näköisen dyakin kiinnipitelemänä, joista toinen puvusta päättäen oli joku päällikkö ja toinen vastenmielisen näköinen puolialaston villi. Heidän ympärillään tanssi seitsemän pyssyillä ja parangeilla (suurilla malaijilaisveitsillä) asestettua miestä.
Molemmat villit koettelivat sitoa Iriksen käsivarsia, mutta hän oli notkea ja vahva, joten he saivat kovan pähkinän purrakseen. Estääkseen häntä huutamasta painoi toinen dyakeista suuren kätensä hänen suulleen.
Tyynesti ja rauhallisesti, kuin olisi ollut harjoituskentällä, laskeutui Jenks polvilleen ja tähtäsi. Ei kukaan dyakeista huomannut häntä, sillä kaikkien mielenkiinto oli kohdistunut hämmästystäherättävään saaliiseen, nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka aivan tyynesti kuljeskeli täällä ympäri. Jyvä ja tähtäin tulivat hitaasti suoraan linjaan sen pedon rinnan kanssa, joka painoi tytön suuta.