Kuula sattui aivan sydämen yläpuolelle ja katkasi selkärangan.
Iris, joka tunsi vapautuneensa ilettävästä otteesta, tempautui irti päälliköstä ja kiisi kuin lintu kohti Jenksiä ja pelastusta.
Kivääristä kuului jälleen kaksi perättäistä lyhyttä, terävää laukausta ja kaksi dyakkia vaipui hiekkaan. Jälellä oli kuusi, niiden joukossa päällikkö, jota pakeneva tyttö tietämättään ruumiillaan suojeli.
Neljäs dyakki kaatui.
Jälelle jääneet, julmat, mutta eivät pelkurit villit latasivat pyssyjään. Kalpeana, päättäväisenä, teräksinen kiilto silmissään ja leuka eteenpäin työntyneenä seurasi merimies heidän valmistelujaan.
"Vasemmalle!" huusi hän. "Juoskaa puuta kohti."
Iris kuuli ja koetteli totella, mutta voimat pettivät ja hän kaatui murentuneiden korallien päälle.
Jenks tarkasteli häntä sekä dyakkeja, jotka ampuivat epätasaisen yhteislaukauksen. Jotain, joka muistutti kiirehtivää mehiläistä, surisi hänen korvansa ohi, ja hänen oikean jalkansa läheisyydessä oleva kivi sai voimakkaan läimäyksen näkymättömästä kädestä. Se oli hänestä mieluista. Tästä tulisi taistelu eikä teurastus.
Viides dyakki vaipui kuolinkouristuksissa maahan ja päällikkö tähtäsi tarkkaan polviasennossa olevaa ampujaa, joka uhkasi tuhota koko hänen joukkonsa. Mutta merimies ampui ensin ja näki kummastuksekseen kirjavasti puetun villin lentävän taapäin useita yardeja ja kaatuvan sitten maahan.
Vielä kaatui yksi ennenkuin kaksi jälelle jäänyttä katsoivat olevan syytä lähteä peräytymisretkelle. He tekivät sen nopeasti, mutta laahasivat päällikköä mukanaan. Jenksin tarkoitus ei kuitenkaan ollut päästää heitä menemään. Hän tähtäsi jälleen yhtä. Kuului naksahdus eikä mitään muuta. Patruuna ei syttynyt. Hän koetti kiireesti vetää sen ulos, mutta epäonnistui. Sellaisia vahingoita saattaa sattua niinkin hyvälle kiväärille kuin Lee-Metford on.
Karjaisten hyppäsi hän ylös ja syöksyi eteenpäin. Pakenevat miehet näkivät hänet ja lisäsivät vauhtia. Samalla hetkellä kun hän oli Iriksen luona, katosivat he puiden sekaan.
Hän heitti remmistä kiväärin olalleen ja otti tytön käsivarsilleen.Tämä oli tajuissaan, mutta hengästynyt.
"Kuulkaa", huusi Jenks. "Koettakaa totella minua — kirjaimellisesti. Kannan teidät — luolaan. Jääkää sinne. Ampukaa jokainen, jonka näette — kunnes minä tulen."
Tyttö kuunteli ihmetellen. Ajatteliko mies jättää hänet nyt, kun hän oli painettuna tämän rintaa vasten? Mahdotonta! Ah, hän ymmärsi. Villit olivat kai tulleet sinne veneellä. Merimies aikoi hyökätä heidän kimppuunsa uudelleen. Hän ajatteli taistella yksin heidän kanssaan eikä hän, Iris, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki olisi ohi.
Jenks asetti hänet luolan sisäänkäytävälle. "Te ymmärrätte!" huudahti hän ja vastausta odottamatta juoksi sisään hakemaan uuden kiväärin. Senjälkeen juoksi hän Näköalavuoren kautta etelärantaa kohti. Hän ymmärsi dyakkien nousseen maihin sillä hiekkarannalla, jota Iris oli kutsunut Salakuljettajain lahdeksi. He eivät saaneet päästä pakoon millään ehdolla.
Merimies oli oikeassa. Tullessaan perille huomasi hän kolmen — eikä kahden — miehen työntävänsampaniavesille. Yksi heistä oli, ihme kyllä, päällikkö. Silloin ymmärsi Jenks kuulan sattuneen dyakin kohotettuun pyssyyn edelläkerrotulla seurauksella. Hän oli välttänyt kuoleman kuin ihmeen kautta.
Jenks valmistautui kylmäverisesti tappamaan kaikki kolme. Välimatka oli sangen suuri, ehkä 800 yardia. Hän laskeutui polvilleen ja ampui. Kuula näytti sattuneen veneeseen.
Samassa kuuli hän takanaan nopeita askelia. Hän nousi salamannopeasti, kääntyi ja näki — Iriksen.
"He pakenevat", sanoi tyttö. "Missä ovat toiset?"
"Kuolleet!"
"Tarkoitatteko tappaneenne kaikki?"
"Vain kuusi. Heitä oli kaikkiaan yhdeksän."
Hän laskeutui uudelleen polvilleen ja kohotti kiväärin. Iris heittäytyi hänen viereensä.
"Mr Jenks", sanoi hän rukoilevasti yhteenliitetyin käsin, "älkää tappako minun takiani useampia ihmisiä!"
"Omasta puolestani sitten", murahti mies kiusaantuneena häiritsemisestä, sillä nyt olisamponikaukana.
"Silloin pyydän teitä Jumalan nimeen olemaan ottamatta useampia ihmishenkiä. Se, minkä teitte, oli välttämätöntä, ehkä oikein. Mutta tämä on murha."
Mies laski aseensa ja katsoi häneen.
"Jos nämä miehet pääsevät elävänä, tulevat he takaisin suurella joukolla kostamaan toverinsa — ja ottamaan teidät vangiksi."
"Niin on ehkä sallimuksen tahto. Rukoilen teitä sittenkin säästämään heidät."
Jenks laski kiväärin hiekalle ja nosti tytön hellästi ylös. Ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan.Sampaninsuuri, kolmikulmainen purje täyttyi tuulella. Perässä näkyi mies, joka uhkaavasti pudisti rannalla olijoille nyrkkiään.
Malaijipäällikkö kirosi heitä ja Jenks ymmärsi varsin hyvin, mitä hän tarkoitti.
Varustautuminen.
He katsoivat kauan etenevän veneen jälkeen. Pian näkyi se vain pienenä pilkkuna tyynellä merellä. Tasainen tuuli pullisti purjeita ja merimies ymmärsi ettei siinä ollut mitään sotajuonta, vaan dyakit pakenivat peloissaan ja raivoissaan. He palaisivat riittävin voimin kostamaan.
Merimies rypisti otsaansa; hän ei tiennyt vasemman käsivartensa olevan tytön vyötäisillä ennenkuin tämä vapautui ja sanoi pyytävästi:
"Älkää olko minulle vihainen, mr Jenks. En voinut sille mitään. En sietänyt nähdä heitä ammuttavan."
Silloin heräsi mies todellisuuteen.
"Tulkaa", sanoi hän ihmeellisen puoleensavetävästi hymyillen. "Palaamme linnaamme. Olemme ainakin jälelläolevan osan päivää rauhassa."
Hänen täytyi sanoa tahi tehdä jotain tytön rauhoittamiseksi. Tämä oli yhä hyvin liikutettu ja merimies katsoi sen luonnollisesti vangitsemisen aiheuttamaksi.
"Ette pyydä minua kertomaan seikkailuani", sanoi Iris rauhallisesti katsottuaan häntä hetkisen.
"En", vastasi Jenks. "Luulin teidän olevan liian liikutetun puhuaksenne siitä vielä."
"Liikutetun? Ei suinkaan! Olen vain väsyksissä vastustelemisesta ja avunhuutamisesta, mutta älkää luulkokaan minun aikovan pyörtyä tahi saada hermokohtausta. Myönnän itkeneeni hiukan, kun työnsitte minut syrjään ja nostitte kiväärin ampuaksenne noita viheliäisiä, henkensä edestä pakenevia raukkoja. Tein ehkä väärin estäessäni teitä?"
"Kyllä, siinä teitte väärin," vastasi Jenks vakavasti.
"Samantekevää," jatkoi tyttö. "Jumala on ollut meille sangen hyvä. En voi ajatella hänen pelastaneen meitä niin monista vaaroista antaakseen meidän kuolla muutamia tunteja tahi päiviä ennen avun saapumista. Ja minä haluan kertoa teille mitä tapahtui."
"Sen voitte tehdä, mutta ensiksi on teidän juotava tämä."
He olivat perillä leiripaikalla ja Jenks avasi nopeasti konjakkipullon ja kaatoi siitä pikariin.
Tyttö nieli sitä hiukan tehden vastustavan eleen ja Jenks joi loput.
"Menin vesiastioineni saniaiskasvin luo," alkoi Iris, "ja kuulin kuinka janoiset juuret särpivät sisäänsä vettä, kun yht'äkkiä metsästä syöksyi neljä miestä tarttuen takaapäin käsivarsiini ennenkuin ehdin käyttää revolveria."
"Jumalan kiitos, ettette sitä tehneet!"
"Arvelette, että he olisivat vastanneet tuleen, jos olisin ampunut. Niin, etenkin jos olisin satuttanut päällikköä. Mutta hän se oli, joka silmänräpäyksessä antoi muutamia käskyjä — arvatenkin etteivät he saisi tehdä minulle mitään pahaa. Tosiasia on, että he näyttivät yhtä kummastuneilta kuin minä kauhistuneelta. Mutta joskin he saattoivat pitää kiinni käsistäni, niin eivät he voineet estää minua huutamasta. Ah, miten huusin!"
"Niin, sen todellakin teitte! Ja minä tartuin ensimäiseen kivääriin, jonka tapasin. Mutta nyt, miss Deane — koska asia on päättynyt onnellisesti, rohkenen ehkä pyytää teitä jäämään luolaan siksi kunnes tulen takaisin. Minun täytyy vaatia sitä. Te ette tosiaankaan saa seurata minua."
Tyttö ymmärsi mille asialle hän meni ja alistui kuuliaisesti.
Jenks katsoi viisaimmaksi kulkea Kilpikonnarantaa Salakuljettajainlahteen ja sieltä seurata dyakkien jälkiä, koska hän sillä tavoin saattoi tutkia melkein koko saaren. Hän ei lyönyt laimin mitään varovaisuustoimenpiteitä. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan.
Maassa olevat merkit osoittivat rannalle laskeneen vain yhdensampanin. Senjälkeen hän ei huomannut mitään mielenkiintoista ennenkuin löysi hiekalla makaavan päällikön pyssyn. Se oli suustaladattava, sangen kaunis ase, jonka perä oli koristettu kullalla ja elfenluulla.
Lukko oli Lee-Metford-kuulan särkemä ja rannalla olevat epäilemättömät todistuskappaleet kertoivat päällikön kadottaneen kaksi — joll'ei kolmea oikean käden sormea.
Hänellä oli siis hiukan syytäkin raivota, ajatteli Jenks. Se oli onni, sillä nyt ei hän vähään aikaan tuntene halua uusiin seikkailuihin.
Hän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja tunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.
Hän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä ja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen laguuni herkkupaloja haikaloille.
Heidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden räiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei pyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren ennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt huoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja Jenks jäi yksin ajatuksineen.
Hän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti, sillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.
Hän istui tupakoimassa ja tuumimassa siksi kunnes sade meni ohi ja saari kylpi ihanassa kuunvalossa.
Silloin hän nousi, aukasi oven ja seisoi hetken kuunnellen aaltojen kohinaa.
Äkkiä sattui hänen silmiinsä voimakas valonsäde, joka lankesi kallioon, johon luola oli kaivettu.
"Jupiterin kautta!" mutisi hän. "Tuota en ole milloinkaan ennen huomannut."
Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt aivan luolan suun yläpuolella, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa oleva ylätasanko. Se oli ehdottomasti luoksepääsemätön ja hyvin vaikea maasta käsin tutkia. Jenks oli toiminnan mies. Hän kiipesi lähimpään korkeaan puuhun, mutta ei ollut ehtinyt kahdeksaa jalkaa korkeammalle, kun useita lintuja lensi kirkuen pois yöpuultaan.
"Hitto vieköön," mutisi hän peläten Iriksen heräävän. Hän koetti edelleen kavuta oksien välitse ylöspäin, kun tuttu ääni sanoi:
"Mr Jenks, mitä ihmettä siellä teette."
"Sain halun vaihteen vuoksi nukkua kerran puussa."
"Olkaa kiltti ja vastatkaa vakavasti!"
"Olen enemmän kuin vakava. Tässä puussa on paljon pieniä piikkejä, jotka saavat hyvin totiseksi, kun koettaa kiivetä ylöspäin."
"Mr Jenks, sanokaa minulle heti mitä te teette!"
Iris koetti olla ankara, mutta hänen äänessään tuntui levottomuutta, joka heti sai merimiehen katumaan. Hän kertoi tytölle ylätasangosta ja selitti epäselvän suunnitelmansa, että he mahdollisesti sieltä löytäisivät pakopaikan, jossa saattaisivat puolustautua monta päivää. Hänen täytyi heti varmistautua suunnitelman toteuttamismahdollisuudesta. Tyttö kehoitti häntä olemaan varovainen, ja hän kiipesi edelleen. Päästyään kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen sai hän hyvän yleissilmäyksen ylätasangosta. Yksi ainoa katse sai hänen sydämensä ilosta sykkimään. Tasanko oli vähintäin viisitoista jalkaa pitkä. Se oli täydellinen kotkanpesä ja ihminen saattoi päästä sinne vain portailla tahi ilmapallolla.
Liikutetumpana keksinnöstään kuin tahtoi osoittaa, koetti hän näyttää hyvin välinpitämättömältä palatessaan alas.
Jenksin kerrottua kaikki sanoi Iris hitaasti:
"Te olette siis vakuutettu noiden petojen takaisintulosta?"
"Onnettomuudeksi olen asiasta liiankin varma."
"Mitä voimme tehdä pelastaaksemme henkemme? Mikä tahansa on parempaa kuin uuden hyökkäyksen odottaminen."
"Kaikkein ensiksi täytyy koettaa nukkua ennen päivän koittoa."
Seuraavana aamuna valmisti hän kiireesti riittävän pitkän ja kylliksi vahvan tangon sitomalla nuoralla yhteen kaksi nuorta puuta. Iris auttoi häntä asettamaan ne vuoren seinää vasten ja hän kiipesi ylätasangolle.
Hänen edellisenä iltana tekemänsä huomiot vahvistuivat. Tasanko oli suurempi kuin hän oli rohjennut toivoa, toiselta sivulta melkein kymmenen jalan pituinen. Paneutumalla pitkäkseen ja katselemalla joka suunnalle, huomasi hän ainoat paikat, joista saattoi nähdä ylätasangolla olevan parin korkean puun ja noin yhdeksänkymmenen jalan päässä olevan vastapäisen kallion. Tasangolla oli riittävästi tilaa vettä ja ruokatarpeita varten, ja hän huomasi heti polttavan auringon säteitä ja yön purevaa kylmyyttä voitavan lieventää asettamalla öljykangas sopivaan paikkaan.
"Tämä oli oikea onnenpotkaus", ajatteli Jenks. "Otaksuen ettei kumpikaan meistä haavoitu, voimme puolustautua viikon tahi kenties enemmänkin. Miten on mahdollista, että olen voinut oleskella täällä niin kauan ja vain sattumalta keksiä tämän turvallisen sopen."
Vasta alas tultuaan saattoi hän ymmärtää asian. Silloin hän näki, että tapa, jolla vuoren molemmat kulmat ulkonivat, esti ylätasankoa syrjästä näkymästä, ja edestäpäin kirkkaassa auringonvalossa katsottuna näytti se vain mitättömältä syvennykseltä.
Hän kertoi nopeasti suunnitelmansa Irikselle. Pääsy Kotkanpesään oli valmistettava käyttämällä nuoraportaita, jotka kiinnitettiin lujasti ja voitiin vetää ylös. Paikan täytyi olla alati varustettuna ruokatarpeilla, vedellä ja ampumavälineillä. Ne saatettiin peittää öljykankaalla, että säilyisivät kunnossa.
"Meidän on nukuttava siellä joka yö", jatkoi hän huomaamatta Iriksen kalpenemista.
"Ei kai ennen, kun meitä uhkaa todellinen vaara?" huudahti tyttö.
"No niin, ehkä se ei käy välttämättömäksi ennenkuin yhdennellätoista hetkellä. Kun olen vienyt ylös elin- ja muut tarpeemme sekä valmistanut portaat, koetan tuumia tepsivien vartiopostien asettamista asemamme ympärille. Saammehan nähdä."
Pian saattoi Iris purkaa ja yhdistää köyttä paljon paremmin kuin hänen opettajansa ja hänen tehtäväkseen jäi kuudenkymmenen köysiaskelman laittaminen portaisiin. Sitä ei hän luonnollisesti yhtenä päivänä olisi ehtinyt, mutta päivällisen jälkeen ryhtyi merimies häntä auttamaan. He uurastivat niin myöhään iltaan, että sormet tulivat helläksi ja selkää rupesi pakottamaan.
Mutta sitä ennen oli Jenks jälleen kiivennyt tankoa myöten ylös ja vienyt mukanaan sorkkaraudan, vasaran ja kuokan. Näillä työkaluilla ryhtyi hän korjaamaan tulevaa asuntoa. Hän ei luonnollisesti koettanut poistaa suurempia kivimääriä, mutta siellä oli joukko epätasaisuuksia "lattiassa", jotka oli tasoitettava.
Ilokseen havaitsi hän muutaman kuokanlyönnin paljastavan halkeaman, jota helposti saattoi suurentaa. Hän onnistui muodostamaan siihen syvennyksen, jossa Iris saattoi elintarvekasan takana istua turvassa; samalla oli hän itsekin suojassa vastapäätä olevalta kalliolta eikä häntä näkynyt puistakaan.
Kuljetettuaan ylös kaksi laatikkoa ammuksia, — joita varten oli tehnyt erikoiset syvennykset — korvaamattomat vesisäiliöt maihin ajautuneesta veneestä, useita laatikkoja korppuja, kaikki säilykkeet sekä kolme pulloa viiniä ja kaksi konjakkia, palasi hän alas ryhtyen kiinnittämään kiväärinlukkoja seipäisiin.
"Jos ette heti kerro mitä ajattelette noilla kummallisilla vehkeillä tehdä", sanoi Iris aamiaisen jälkeen, "niin minä teen lakon."
"Niistä tulee meidän ulkopostejamme. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä kuinka asetan ne paikoilleen."
Hän otti yhden seipäistä eriskummallisille liitteineen, heitti kiväärin olkapäälleen ja hymyili nähdessään Iriksen tärkeän ilmeen tämän sitoessa revolveria uumilleen.
He menivät nopeasti Salakuljettajainlahteen ja tyttö ymmärsi pian noiden itsetoimivien merkkien nerokkuuden. Jenks sitoi seipään lujasti kasvavaan puuhun niin, että se jäi ruohon peittoon. Otettuaan kuulan pois patruunasta, sijoitti hän nallin hanan eteen. Liipasimeen, jonka vieterin hän oli asettanut niin, että se laukesi pienimmästäkin kosketuksesta, sitoi hän ohuen nuoran laittaen sen noin kuuden tuuman korkeudelle maasta sekä kiinnitti toisen pään jonkun matkan päässä olevaan kantoon.
Seurauksena oli, että Iriksen hameen hipaisu jännitettyyn nuoraan sai patruunan laukeamaan.
"Kas niin!" huudahti merimies iloisesti. "Kun olen vetänyt ketjun tällaisia laitteita molemmin puolin lahtea, arvelen voivamme tyynesti odottaa heidän yritystään päästä huomaamattamme maihin."
"Tiedättekö," sanoi Iris vakavasti, "luulen teidän olevan nerokkaimman miehen maailmassa."
Jenksiä nähtävästi ilahdutti keksintönsä ja hän teki yhtämittaa valmiiksi koko ketjun. Silläaikaa alkoi tulla pimeä.
"Tältä päivältä riittää," sanoi hän. "Huomenna asetamme vartioposteja muille strategisille paikoille. Sitten voimme nukkua rauhassa."
Heikossa lampunvalossa työskentelivät he senjälkeen innokkaasti portaiden valmistuksessa kunnes Iris oli nukkumaisillaan väsymyksestä. Väsyneesti hymyillen toivotti tyttö hyvää yötä ja pian olivat molemmat vaipuneet uneen, jonka vain terveys, raskas työ ja raitis ilma suo.
Luolan salaisuus.
Seuraavana iltana valmistuivat köysiportaat. Jenks oli lujasti päättänyt olla vuoteeseen menemättä ennen niiden paikoilleen asettamista. Senjälkeen juolahti hänen mieleensä, jos suinkin mahdollista, räjähdyttää kallio, josta näkyi ylätasangolle. Se oli kuitenkin hänen käytettävissään olevilla keinoilla mahdotonta. Kallion huippu vietti heikosti länteen eikä mikään muu kuin dynamiitti tahi muu sellainen aine olisi voinut tehdä sitä vihollisen ampujille käyttökelvottomaksi.
Hän saattoi olla varma voivansa päivisin yhdeksällekymmenelle yardille asetetulla kiväärillään pitää paikan vapaana tungettelijoista. Mutta yöllä — siinä oli vaikeus. Hän ratkaisi sen osaksi asettamalla ylätasangolle kaksi tukea vihollisen otaksuttuun keskustaan tähdätyille kivääreille ja sitäpaitsi teki hän toiseen tukeen merkkejä voidakseen ampua koko vihollisen rintamaa.
Mutta hän ei tyytynyt tähänkään. Hänen mieleensä juolahti, että dyakit saattavat tuloksettoman etsimisen jälkeen lähteä pois, jos hänen onnistuisi uskotella heille, että hän Iriksen kanssa oli poistunut saarelta. Senvuoksi poisti hän huolellisesti vuoren juurelta kaikki kivet, jotka oli ylätasangolta irroittanut ja vaikkakin hän järjesti tuet valmiiksi öljykankaalle, ei hän ripustanut sitä paikoilleen. Iris ja hän saattoivat olla siellä kätkössä monta päivää ilman että piilopaikkaa keksittäisiin.
Se edellytti kuitenkin, että liiat ruokavarat ja ampumatarpeet täytyi piilottaa, ja mikä paikka sopi siihen paremmin kuin luola?
Jenks alkoi jälleen kaikin voimin kaivaa kuokalla ja lapiolla antimoniumsuonen läheisyydestä. Sillä tavoin johtui hän elämänsä toiseen suureen tapahtumaan.
Sateenkaarisaari oli antanut hänelle sen, jonka mies asettaa kaiken muun yläpuolelle — puhtaan rakkauden naiseen, yhtä kauniiseen ruumiiltaan kuin sielultaankin. Ja nyt lahjoitti se hänelle rikkauksia, jotka olisivat voineet herättää eteläafrikalaisen magnaatin kateutta. Ilman ajatustakaan mistään muusta kuin tarvittavan piilopaikan valmistamisesta, kaivoi ja kuokki merimies tavalla, joka leimasi kaikki hänen tekonsa, kun hän äkkiä kohtasi suonen melkein puhdasta kultaa.
Voidakseen viedä pois kiviä ja maata, heitti hän kaiken kaivamansa öljykankaalle, jonka laahasi sitten metsään tyhjennettäväksi. Tehtyään sen neljä kertaa kiinnitti hän huomiota metallisiruihin, jotka muistuttivat antimoniumia. Mutta kuudes taakka auringonvaloon kannettuna näytti niin merkilliseltä, että hän ryhtyi sitä tutkimaan lähemmin. Vaikka hänen tietonsa kivennäisaineista olivat sangen puutteelliset, täytyi hänen uskoa, ettei siinä ollut kuparia tahi rautakiisua, vaan kimaltelevaa, keltaista kultaa.
Hiukan liikutettuna, vaikka puoleksi epäluuloisena palasi hän luolaan ja otti mukaansa kimpaleen löytämäänsä metallia. Tällä kertaa ei voinut erehtyä. Luonto itse oli muovaillut puhtaan kultakimpaleen. Iris oli mennyt kylpemään ja viipyisi jonkun aikaa poissa. Jenks istui kannolle ja piteli kädessään pientä, ehkä noin kahdenkymmenen punnan arvoista kultapalaa. Verkalleen tuumi ja yhdisti hän saarella oleskelun ensipäivinä tekemänsä johtopäätökset.
— Englantilaisen luuranko, joka makasi lähteen luona pensastossa, myrkyllisillä kaasuilla täytetty Golgata, kaivostyökalut, niin hyvin kiinalaiset kuin eurooppalaisetkin, tinakanteen piirretty karttaluonnos — ah! tinakansi! Koneellisesti otti merimies sen taskustaan. Vihdoinkin keksi hän salaperäisen 32 merkityksen. Mittaa kolmekymmentäkaksi askelta tunnelin suulta, kaiva yhden jalan syvyyteen ja pääset tämän kultapitoisen kallion emäsuoneen. Siinä oli siis luolan salaisuus.
Kiinalaiset, jotka tunsivat vuoren kultapitoisuuden, olivat kaivaneet vuoren toiselta puolen. Mutta heidän täydellinen tietämättömyytensä oli johtanut perikatoon. Vapautunut hiilikaasu oli tukahduttanut heitä tusinoittain. He olivat todennäköisesti itsepäisesti taistelleet tätä näkymätöntä pahaahenkeä vastaan, kunnes paikka tuli kirotuksi ja elävien olentojen pannaan julistamaksi. Mutta jos he vain olisivat kaivaneet pienen kanavan ja antaneet näkymättömän vaaran virrata alaspäin kunnes sen voima olisi ollut ilman ja meren murtama, olisivat he rankaisematta saattaneet murtaa koko vuoren.
Tuntematon J S-raukka olisi myöskin voinut sen tehdä. Mutta omaten vain karkeantyöntekijän tiedot ja välttäen kivilouhosta, oli hän ryhtynyt vaikeampaan tunnelintekoon saavuttaakseen aarteen. Hän onnistui, mutta vain tullakseen tapetuksi samalla hetkellä kuin pääsi miljonääriksi.
Tulisiko sama kohtalo niidenkin osaksi, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä?
"Ei, kautta Jumalan!" Jenks melkein huusi. "Minä murran lumouksen. Olen tullut tänne kohtalon lähettämänä, en kultaa kaivamaan, vaan pelastamaan naisen elämän, ja vaikka kaikki kiinalais- ja malaijilaisjumalat yhtyisivät minua vastaan, niin minä voitan ne."
Hän hypähti kuullessaan oman äänensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan olevansa niin liikutettu. Heti tukahdutti hän sen brittiläiseen välinpitämättömyyteen tuntien oikein häpeävänsä.
Mitä tämä löytö häntä hyödytti? Miehen kantamuksellisella kultaa ei hän saattaisi ostaa silmänräpäyksenkään turvallisuutta Irikselle, itsestään puhumattakaan.
Iris! Puhuisiko hän tästä tytölle? He olivat yhtiömiehiä kaikessa saarta koskevassa — miksikä siis salata häneltä tämä ihmeellinen uutinen?
Ja kuitenkin tunsi hän siihen kiusausta — juuri rakkautensa vuoksi tyttöön. Ei saattanut tietää mitä voisi sattua heidän tultuaan pelastetuiksi. Aika kuluisi nopeasti kunnes vanha järjestys palautuisi ja Iris ottaisi paikkansa yhteiskunnassa ja hänestä itsestään tulisi jälleen kunniaton ent. upseeri.
Eikö olisi ihanaa uhmata vastoinkäymistä, jos hän sellaisten olosuhteiden vallitessa onnistuisi voittamaan tytön rakkauden ja sitten paljastaisi saaren salaisuuden? Hän ehkä epäonnistuisi. Vaikkapa hän olisi rikas kuin Kroisos tulisi hän aina olemaan merkitty mies. Iris oli tyttö, joka saattoi vaatia ruhtinaskruunua. Päästyään isänsä luo tuntisi hän ehkä yhä kiitollisuutta, mutta rakkaus katoaisi kuin kangastus. Silloin olisi toimittava rehellisesti. Puolet täällä olevista rikkauksista kuuluisi Irikselle.
Niin, tämä oli ainoa mahdollisuus. Sitä tapausta varten, että hänelle itselleen kävisi huonosti ja Iris pelastuisi, kirjoittaisi hän täydellisen selonteon löydöstään ja uskoisi sen tytölle avattavaksi kuusi kuukautta heidän pelastumisensa jälkeen.
Hän otti muistikirjasta lehden ja kirjoitti:
"Rakas miss Deane!
Joko minä olen elävänä tahi kuolleena teidän tätä lukiessanne, niin tietäkää, että rakastan teitä. Jos voisin toistaa tämän vakuutuksen miljoona kertaa yhtä monella eri tavalla, en kuitenkaan löytäisi parempaa tapaa ilmaista haavetta, jota olen hellinyt siitä asti kun suopea kohtalo salli minun temmata teidät kuoleman kynsistä. Sanon yksinkertaisesti: rakastan teitä! Tulen niin tekemään elämäni loppuun asti ja korkein toivoni on, että haudantakaisessa elämässäkin voisin ilmituoda rakkauteni teihin.
Mutta kohtalo ei ehkä suo minun saada vastarakkautta. Kuolemani varalta, ennen saarelta lähtöänne, haluan senvuoksi ilmoittaa teille kuinka löydätte suuriarvoisen kultakaivoksen vuoresta, jossa luola on. Te kai muistatte tinakannessa olevat merkit, joita emme ymmärtäneet. Luku 32 tarkoittaa luolan pituutta ja numero yksi että jalan syvyydessä luolan lattian alla kulkee runsas kultasuoni. Vuoren toisella puolella oleva louhimo täyttyi myrkyllisillä kaasuilla estäen kiinalaiset kaivostöitä jatkamasta. Siinä kaikki tiedot, jotka sir Arthur Deanen tänne toimittamat tutkijat tarvitsevat. Tosiasiat ovat kiistämättömiä.
Otaksuen, että olen elossa, omistamme luonnollisesti kaivoksen yhdessä. Jos olen kuollut, haluan kuudennen osan lankeavan enolleni William Anstrutherille, Crosstwaite Manor, Northelleston, Yorkshire, tunnustukseksi hänen hyvyydestään minua kohtaan nuoruudessani. Kaikki muu jää kokonaan teille.
Robert Anstruther."
Luettuaan kirjeen alkoi hän tuumia mistä saisi siihen kuoren. Samassa näki hän Iriksen tulevan uimasta ja kulkevan kuin riepuihin puettu nymfi. Sillä hetkellä putosi hänen silmiltään verho. Mitä? Epäillä Iristä! Saattoiko hetkeäkään epäillä, että rikkaus tahi köyhyys, huono tahi hyvä maine vaikuttaisi pienimmälläkään tavalla tähän uskolliseen sydämeen, jos tämä neitseellinen lähde oli sen rakkauden täyttämä, joka kerran elämässä tulee jokaiselle tosi naiselle!
Nauraen hulluudelleen repi hän kirjeen pieniin palasiin.
"Varjelkoon! Älkää tuijottako minuun niin! En kai näytä kummitukselta?" huudahti Iris tultuaan niin lähelle, että eroitti hänen liikutetun muotonsa.
"Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, jos kutsuisin teitä keijukaiseksi?" sanoi Jenks poiskäännetyin katsein, etteivät ne puhuisi enempää kuin kieli.
"Ei, jos tarkoitatte hauskoja keijukaisia. Mutta pelkään, että 'mörkö' olisi koko joukon sopivampi sana. Katsokaa sunnuntai-iltapäivä-kävelypukuani!"
Hän levitti hamettaan ja se näytti tosiaankin surkuteltavalta. Se oli paikattu sekä parsittu, mutta kuitenkin niin täynnä reikiä, että itseään kunnioittava palvelija olisi epäillyt käyttää sitä tulisijan puhdistuksessa.
"Täällä on kylliksi miehen vaatteita" alkoi Jenks. "Saattaisi olla mahdollista — laittaa — niistä jotain, jota voisitte käyttää."
"Mutta ompelulankani on lopussa."
"Siinä tapauksessa on sitä valmistettava hampusta."
"Niin, se ehkä kävisi päinsä. Te löydätte aina keinoja."
"Pelkään tämän olevan huonon keinon. Mutta voitte myöhemmin hankkia itsellenne hyvitystä ostamalla muutamia kauniita pukuja Daucetilta tahi Worthilta."
Tyttö nauroi iloisesti. "Saattaahan sattua, että rakas vanha isäni, iloissaan löytämisestäni, antaa minun Parisissa kotimatkalla hypätä yli aisojen, mutta se ei kestä kauan. Me olemme sangen rikkaita, mutta minä en saa heittää kymmentätuhatta puntaa vuodessa vaan pukuihin."
"Te olette hyvin rikas, miss Deane."
"Te tiedätte luonnollisesti puhuvanne palturia."
"Suokaa anteeksi! Mitä maksaa kävelypuku parhaimmista pariisilaisista liikkeistä?"
"Kolmekymmentä puntaa."
"Ja päivällispuku?"
"Ah, mitä hyvänsä viidestäkymmenestä punnasta ylöspäin."
Jenks otti muutamia kvartsipaloja öljykankaalta.
"Tässä on kävelypuku", sanoi hän ojentaen tytölle puolen kilon painoisen kiven. "Tällä jälelläolevalla kivikasalla voitte saada Europan parhaimmin puetun naisen päivälliskutsuissa hämmästymään."
"Tarkoitatte, että pommittaisin häntä näillä?" kysyi Iris veitikkamaisesti.
"Ei, vielä pahemmin! Kantamalla vielä kalliimpaa pukua."
Jenksin ääni oli vakava; tyttö otti kvartsinkappaleen ja katsoi siihen.
"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?"
"Tämä ei ole antimoniumia vaan — kultaa. Sattumalta löysin hyvin rikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien puntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane."
"Me! Rikkaita!" läähätti Iris. "Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne, mutta sanokaa, mr Jenks, mitäminullaon asian kanssa tekemistä?"
"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me maan, metsät y.m."
"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan kylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette vetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle, pelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä niinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan voi."
"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä sanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita."
He seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään karkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon lapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin. Ja koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän ymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut hänet surmata.
"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun", sanoi Jenks vihdoinkin.
"Oi, saanko puhua?" pyysi Iris. "En tahdo teitä suututtaa, mutta minuntäytyypuhua."
"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun, näemme paremmin."
Huolellinen tutkimus vahvisti ensimmäisen olettamuksen.
"Täällä on siis hyvin paljon rahaa?" sanoi Iris hetken kuluttua.
"On, hyvin paljon."
"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse tulla erimielisiksi jaon suhteen.Siitä riittää meille molemmille."
"Aivan varmasti. Voimmepa antaa hiukan ystävillemmekin."
Se aika, jolloin Jenksin oli tapana kiivetä Näköalavuorelle, lähestyi. Hän tarttui kivääriin ja kirveeseen sekä lähti. Iris asetti teeveden kiehumaan, ja tahtoen saada enemmän polttoaineita, meni rannalle, jossa rikkirevityn kirjeen palaset olivat hajallaan.
Hän oli elävöitynyt kunniallisuus, mutta ei vielä ole syntynyt naista, joka olisi voinut kääntää katseensa kirjeestä. Hän sattui eräällä liuskalla näkemään oman nimensä.
"Vai niin, se oli aiottu minulle!" huudahti hän tarttuen liuskaan ja silmäillen sitä tutkivasti. Ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän ryhtynyt poimimaan liuskoja ja koettamaan liittää niitä yhteen. Mutta ne kiinnittivät hänen mieltään ja nyt, lähempää katsoen, näki hän palan, johon oli kirjoitettu: "— Minä rakastan teitä!"
Nämä kaksi palaa näyttivät sopivan erinomaisesti yhteen. Mutta kolmannessa oli samat sanat: Minä rakastan teitä! — Hän ei halunnut nähdä enempää eikä edes kääntänyt lappuja, jotka olivat pudonneet maahan kirjoitettu puoli alaspäin.
Hän aukaisi puseronsa kauluksen ja otti esille pienen kultamedaljongin, jossa hänen vanhempiensa kuvat olivat. Sinne asetti hän nuo kolme merimiehen kirjeen palasta, joiden sisällys oli hänelle kallis.
Palatessaan vuorta alas kuuli Jenks tytön laulun kauan ennen kuin näki hänet lieden ääressä askaroimassa. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän maassa olevat kirjeenpalaset, kumartui ottamaan ne ja heitti tuleen.
"Mitä te kirjoititte minun kylpemässä ollessani?" kysyi Iris huolettomasti.
"Muutamia ilmoituksia kaivoksesta, mutta ajatellessani lähemmin asiaa huomasin, ettei sitä tarvittu."
"Ah, siinäkö kaikki!"
Hyökkäystä odotellessa.
Päivän toisensa jälkeen työskenteli merimies puolustusvarustuksien kuntoonlaittamisessa tarkastellen huolellisesti merta keksiäkseen joko pelastavan laivan tahi vihollisen veneiden tulon. Tätä lykkäystä ei hän olisi saanut, ellei onneksi olisi satuttanut kuulallaan päällikköä ja siten riistänyt tältä kolme sormea. Ei edes villikään voi sellaista vammaa kuitata aivan helpolla, ja kuluisi kymmenen päivää ennenkuin typistetty ryöväri saattaisi kiroilematta liikuttaa kättään.
Silläaikaa nukkui Jenks, ajan kuluessa, yö yöltä rauhattomimmin ja hänen muotonsa muuttui yhä levottomammaksi. Hän alkoi ymmärtää minkävuoksi saarelle ei saapunut laivaa, joka varmasti oli lähetetty heitä etsimään — se tutki Kiinan ja Siamin pitkiä rantalinjoja.
Hänellä oli tapana merkitä päivien kulku yksinkertaiseen, valmistamaansa aurinkokelloon. Iris näki sattumalta kuinka hän leikkasi neljännenkymmenennenneljännen loven puun reunaan.
"Olemmeko tosiaankin olleet täällä neljäkymmentäneljä päivää", kysyi hän laskettuaan merkit.
"Kyllä, luulen laskeneeni oikein", vastasi mies. "Sirdarenupposi 18 päivä maaliskuuta ja nyt pitäisi siis olla ensimmäinen toukokuuta."
"Vapun päivä!"
"Niin, menemmekö iltapäivällä Hurlinghamiin?"
"Joskus, sitä ajatellessani, tuntuu aika yhtä monelta vuodelta, mutta kun minulla on kiire, kuluvat päivät kuin tunnit."
"Mahtaa olla hauskaa kun on niin mukautuva luonne."
"Tietysti. Koettelen sovitella aikaa teidän pahantuulenne mukaan."
Iris pani kädet kupeille ja katseli Jenksiä melkein nenäkkäästi.Nykyisin olivat he erinomaisia ystäviä.
Yksi ainoa kysymys jäi ratkaisematta — Iriksen varustaminen vaatteilla. Hänen ja merimiehen yhteinen nerokkuus ei riittänyt hamppuköydestä valmistamaan oikeata ompelulankaa. Se oli liian myhkyräistä ja epätasaista. Jenks koetti puunsäikeitä, linnunhöyheniä, kaikkea, mitä keksiä saattoi, ja olisi ehkä onnistunutkin, jos olisi saanut jatkaa muutamia viikkoja.
Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, tuli asia yhä sietämättömämmäksi ja molemmat tarkastelivat usein vaieten sitä miesten vaatteiden paljoutta, joka heillä oli. Takkien ja liivien suhteen ei tietysti ollut mitään vaikeuksia. Iris oli jo kauan aikaa kantanut näitä osia laivan lääkärin puvusta, mutta muun suhteen.
Eräänä muistettavana päivänä teki Iris ratkaisevan päätöksen. Jenks oli tavallisuuden mukaan kiivennyt Näköalavuorelle. Hän tuli takaisin tuoden uutisen, että hän luuli — ei tosin ollut ihan varma, mutta muutamat merkit osoittivat — lännessä olevan kaukaisen saaren luona näkyvän savua höyrylaivasta.
Vaikkakin hän näki silmillään viidenkymmenen mailin päässä olevan savupilven, ei hän lähellä asuntoaan huomannut mitään erikoista. Jos eivät hänen ajatuksensa olisi olleet niin kokonaan kiintyneet taivaanrannalla näkyvään savuun, olisi hän pannut merkille Iriksen hameenreunan alta näkyvät, housuihin puetut jalat.
Merimiehestä tuntui Iris ottavan tämän tärkeän ilmoituksen omituisesti vastaan ja oli kummallista, ettei hän tarjoutunut seuraamaan huomiontekopaikalle, jonne Jenks palasi.
Hän tuli takaisin tuntia myöhemmin ja rypyt otsalla olivat entistä syvemmät.
"Väärä hälyytys!" vastasi hän lyhyesti tytön kysymykseen.
Ja siinä kaikki, vaikka Iris kokosi rohkeutensa ja kulki hänen ohitseen. Lujasti päättäen tehdä tästä vaikeasta koettelemuksesta lopun, pysähtyi hän Jenksin eteen ja sanoi:
"Niin, nyt olen tehnyt sen!"
"Oletteko?" huudahti Jenks käsittämättä mitään.
"Kyllä. Ne ovat hiukan liian pitkät ja tunnen itseni vähän tottumattomaksi, mutta ne ovat kuitenkin paremmat — kuin vanha pukuraukkani." Punastuen ojensi hän esiin toisen jalkansa.
"Ah, minä näen!" mutisi merimies punastuen myöskin.
Iris, joka oli kuumeisen halukas olemaan hyödyksi, selitti äkkiä, että olisi erinomaista, jos hänkin oppisi käyttämään kivääriä voidakseen tarpeen tullen auttaa.
Lee-Melford kivääri antaa niin pienen sysäyksen, että mikä nainen hyvänsä voi sitä käyttää. Näin ollen suostui Jenks esitykseen heti, vaikka se tehtiin yhdennellätoista hetkellä. Aluksi antoi hän tytön koetella lataamattomilla patruunoilla. Opittuaan jotenkuten panostamaan ja tähtäämään sai hän ampua kymmenen laukausta. Maalitauluna oli valkea ympyrä kahdeksankymmenen jalan päässä olevassa kallionseinässä, ja se osa kymmenestä laukauksesta, joka ei sattunut maaliin, olisi saanut saman matkan päässä olevan vihollisen tuntemaan itsensä melko araksi.
Iris oli hyvin tyytyväinen taitoonsa.
"Nyt saatan olla taakan asemesta teille hiukan avuksi," huudahti hän. "Joka tapauksessa luulevat dyakit heitä vastassa olevan kaksi miestä ja heillä on hyvä syy pelätä meistä ainakin toista."
Silloin sai Jenks hyvän mielijohteen.
"Miksikä ette tulleet sitä ennen ajatelleeksi?" kysyi hän. "Ettekö huomaa, miss Deane, mahdollisuutta, johon sananne viittaavat? Olen pahoillani täytyessäni teille sanoa olevani vakuutettu, että jos nuo roistot hyökkäävät, niin tekevät he sen enemmän vangitakseen teidät kuin kostaakseen toveriensa kuoleman. Nämä dyakit ovat roistoja ja ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään halukkaita taistelemaan kuin saamaan saalista ja naisia. Jos he tulevat takaisin ja näkevät kohtaavansa kaksi hyvinasestettua miestä, jotka ovat varustautuneet heitä ottamaan vastaan lämpimästi, niin on mahdollista, että he luopuvat yrityksestään."
"Toisin sanoen — he eivät saa nähdä minua muuten kuin miehen vaatteisiin puettuna?" sanoi Iris.
"Niin, viime hädässä. Toivon, etteivät he, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme, keksi oleskelupaikkaamme. Ylhäällä ylätasangolla tulee olemaan hyvin epämukavaa, mutta se ei tee mitään, jos vain olemme turvassa."
Tyttö ei vastannut heti. Sitten sanoi hän tuumivasti:
"Neljäkymmentäneljä päivää! Siinä on ollut enemmän kuin riittävästi aikaa koko Kiinan meren tutkimiseen. Isäni ei koskaan luovu toivosta ennenkuin on täysin vakuutettuSirdareninmenneen pohjaan kaikkine päivineen!"
Merimiehellä oli vastaus valmiina. "Joka päivä lähenee pelastuksemme. Vaikkakin, luonnollista kyllä, tunsin aamulla pettymystä, voin tyynesti sanoa pelastuksen voivan tulla millä hetkellä tahansa."
Hän tarttui kivääriin ja lähti. Takaisin tultuaan kiipesi hän monta kertaa ylätasangolle vieden turpeita, jotka asetti selvästi näkyviin. Senjälkeen meni hän luolaan ja hakkasi pari tuntia kalliota. Vihdoin tuli hän sieltä hikisenä ja tomuisena juuri oikeaan aikaan ehtiäkseen tehdä viimeisen käyntinsä Näköalavuorelle ennenkuin aurinko laski. Hän pyysi tyttöä odottamaan hiukan illallisvalmistustensa kanssa, koska halusi kylpeä, joten heidän syömään ryhtyessään oli jo aivan pimeä.
"Miksikä kaivoitte taas luolassa?" kysyi Iris. "Onko teillä kiire tulla rikkaaksi?"
"Seurasin ilmareikää enkä malmisuonta. Jos ette pelkää jäädä pimeyteen, niin ryhdyn lampunvalossa jatkamaan työtäni heti kun olemme syöneet."
Mutta Iris vastusti sitä. Hänestä tuntui yksinäiseltä ja hän halusi puhella.
"Suostun siihen", sanoi Jenks, "edellyttäen ettette puhu mitään siitä, jonka teille kuukausi sitten kerroin."
"Sen lupaan. Saatte puhua niin paljon tahi niin vähän kuin haluatte.Keskustelunaihe on teidän joutumisenne sotaoikeuteen."
"Hyvin epämiellyttävä aihe!" huudahti Jenks.
"Onko? Ei minusta. Olen ystävänne, mr Jenks, tietystikään en erikoisen vanha ystävä, sen myönnän, mutta nämä kuusi viikkoa saattaa yhtä hyvin vastata kuuden vuoden tuttavuutta. Ettekö voi minuun luottaa?"
"Kyllä, teihin voin luottaa", vastasi merimies vakaumuksellisesti."Tarkoitukseni oli jonain kauniina päivänä kertoa teille historiani.Miksikä ei siis tänään?"
Pimeyden suojassa etsi Iriksen käsi kultamedaljonkia, jota hän aina kantoi kaulassaan.
"On omituista", jatkoi Jenks, "että te puhuitte juuri äsken kuudesta vuodesta. On melkein päivälleen kuusi vuotta siitä kun vaikeudet alkoivat."
"Lordi Ventnorin kanssa?" Nimi luiskahti tytöltä huomaamatta.
"Niin. Olin siihen aikaan pääesikunnassa luutnanttina ja taitavuuteni alkuasukasten kielissä kiinnitti erään Simlassa asuvan ystävän huomiota. Hän neuvoi minua hakemaan poliittiseen palvelukseen Intian hallitukseen. Tein niin. Hän tuki anomustani ja minulle ilmoitettiin, että saisin ensimmäisen vapaan paikan jossain alkuasukaskaupungissa, jos menisin naimisiin."
Hän lausui viimeiset sanat kiusottelevalla äänellä. Hämmästyneenä tästä ehdosta päästi Iris medaljongin ja kumartui korjaamaan tulta. Merimies huomasi kiiltävän korun.
"Kesken kaiken", huomautti hän, "mikä tuo loistava esine on rinnallanne?"
"Se on ainoa jälellejäänyt kalleuteni", vastasi tyttö. "Lahja isältäni täyttäessäni kymmenen vuotta. Mutta olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Minulla ei ollut ajatustakaan naimisiin menosta, mutta silmäilin garnisoonin seurapiiriä ja tulin siihen tulokseen, että tuomarin sisarentytär olisi minulle sopiva vaimo. Hän oli älykäs, sievä, ymmärsi keskustella ja omasi ihastuttavat hampaat."
"Oliko hän hyvin kaunis?"
"Ihmiset väittivät hänen olevan."
"Mutta mitäte itseajattelitte?"
"Silloin olin minä puolueellinen. Olen nähnyt hänet myöhemmin ja hän oli melkoisesti muuttunut. Nykyään hän on naimisissa ja on tullut lihavaksi."
"Viekas Jenks!" Iris asettui mukavasti ja valmistautui kuuntelemaan.
"Niin, mutta te ette milloinkaan joutuneet naimisiin hänen kanssaan", huomautti tyttö.
"En, Jumalan kiitos", sanoi merimies vakavasti. "Olimme tuskin kihlautuneet ennenkuin hän kuumuuden johdosta matkusti enonsa kanssa Simlaan. Siellä tapasi hän lordi Ventnorin, joka palveli varakuninkaan esikunnassa. — Jos sallitte, hyppäämme tämän kohdan yli — keksin silloin minkävuoksi matkustetaan Englantiin vaimoa etsimään. Kymmenenpäiväisen oleskeluni aikana Simlassa tuli minulle lordi Ventnorin kanssa yhteenotto klubissa puolustaessani arvotonta naista ja pääsin vakavista seurauksista vain senvuoksi, että minua kohtaan oli käyttäydytty pahoin. Siitä huolimatta oli poliittinen urani lopussa ja minä palasin rykmenttiini saadakseni asianomaisista papereista selon minkälainen onni minulla oli ollut."
"Tarkoitatteko suhdettanne miss Morrisiin?" kysyi Iris.
"Aivan niin. Ja nyt jättää Elisabeth näyttämön. Kun ei minusta ollut avioliittoon, asetin päämääräkseni tulla kunnon upseeriksi. Ja kun hallitus vuosi sitten tahtoi vapaaehtoisista muodostaa kiinalaisen rykmentin, ilmoittauduin ja tulin hyväksytyksi. Minulla oli onni saada palvella vanhan ystäväni eversti Costobellin päällikkyyden alaisena, mutta silloin lähetti pahansuopa kohtalo lordi Ventnorin kaukaiseen itään, tällä kertaa tärkeissä siviilitoimissa. Tapasin hänet silloin tällöin ja tulimme vakuutetuiksi, ettemme pitäneet toisistamme enempää kuin ennenkään."
"Eversti Costobell sairastui ja rykmentin päällikkyys joutui minulle koska majurimme oli matkoilla. Onnettomuudeksi valitsi everstin vaimo juuri sen ajan keimailulleen lordi Ventnorin kanssa. Kun en ollut tullut vielä niin ymmärtäväiseksi, että olisin hoitanut vain omia asioitani, huomautin asiasta madamelle ja hankin sillä tavoin itselleni verivihollisen. Hän ja lordi Ventnor tekivät suunnitelman tuhotakseen minut — kuten muistanette, olin joutunut lordin tielle myöskin Egyptissä —. Verukkeella, että halusi minulta neuvoa, houkutteli hän minut Hongkongissa olevan klubin puutarhan syrjäiseen osaan; lordi Ventnor oli myöskin näyttämöpaikalla, ja heidän yhteisen väitteensä johdosta käyttäytymisestäni, olin vähällä lyödä miehen kuoliaaksi."
"Lopun voi kertoa lyhyesti", jatkoi merimies vaiettuaan hetkisen. "Mitä hyödytti minun epätoivoinen kieltämiseni niitä todistuksia vastaan, jotka lordi Ventnor ja hänen liittolaisensa toivat esille! Vieläpä eversti Costobellkin uskoi vaimoansa ja tuli katkeraksi vihollisekseni. Naisraukka! Tunnen häntä kohtaan myötätuntoa. Niin, siinä on kaikki! Ja nyt olen täällä!"
"Voidaanko miehen elämä turmella niin helposti?" mutisi tyttö.
"Siltä näyttää. Mutta olen saanut palkintoni. Jos joskus näen mrsCostobellin, kiitän häntä ystävänpalveluksesta."
Iris tuli äkkiä hämilleen ja hänen kasvonsa hehkuivat.
"Mutta katsokaa, te olette houkutelleet minut unohtamaan työni, miss Deane!" huudahti Jenks. "Olemme istuneet tässä puhelemassa kunnes tulikin on väsynyt seuraamme. Olkaa hyvä ja paneutukaa heti levolle."
Iris tarttui hänen käsivarteensa. "Rukoilen Jumalaa tänä iltana ja joka ilta", sanoi hän juhlallisesti, "että nimenne tulisi kaikkien ihmisten silmissä pestyksi yhtä puhtaaksi kuin minun. Ja olen vakuutettu, että rukoukseni tulee kuulluksi."
Hän meni omalle puolelleen, mutta hänen enkelimäinen vaikutuksensa jäi jälelle. Mies kiitti Jumalaa niistä kärsimyksistä, jotka olivat tuoneet tämän naisen hänen elämäänsä.
Oli ihana yö. Jenks ei Iriksen lähdettyä tuntenut halua mennä vielä nukkumaan, vaan tarttui kuivaan oksaan, sytytti sen melkein sammuneesta hiilloksesta ja meni luolaan.
Hän kantoi kaivostyökalunsa ulos, sijoitti kauan sitten valmistamansacheval de frise'noikeaan paikkaan ja sammutti vedellä tulen.
Tämä oli joka ilta hänen viimeinen huolensa ennenkuin hän ojensi väsyneet jäsenensä oksista tehdylle vuoteelle. Se aiheutti aamuisin viivykettä, mutta hän ei milloinkaan laiminlyönyt mitään varovaisuustoimenpiteitä, ja saattoihan olla mahdollista, etteivät dyakit löytäisi Kotkanpesää, jos luulisivat saaren hyljätyksi.
Hän astui majaan ja oli juuri vetämäisillään jaloistaan saappaita, kun kajahti laukaus. Se kuului kymmenesti tavallista voimakkaampana täydellisen hiljaisuuden vuoksi. Sitä seurasi kiivas ampuminen, jonka hänen harjautunut korvansa kuuli suustaladattavien aiheuttamaksi.
Dyakit olivat nousseet maihin. Tullessaan hiljaa ja salaperäisinä olivat he itse joutuneet saman sotajuonen uhriksi, jota olivat aikoneet käyttää. Sensijaan että olisivat yllättäneet Sateenkaarisaaren asujamet tulivat he itse laukauksella vastaanotetuksi heti maihin noustuaan. Säikähtyneet villit vastasivat heti laukaisemalla vanhentuneet aseensa puita vastaan ja aiheuttivat melun, joka olisi herättänyt seitsemän unikekoa.
Silmänräpäystä myöhemmin ilmestyi Iris täysin puettuna.
"Ne ovat tulleet!" kuiskasi hän.
"Niin!" vastasi Jenks iloisesti. "Ylös portaita! Kiiruhtakaa! He eivät ole täällä vielä puoleen tuntiin, jos pitävät tuollaista melua jokaisesta vaikeudesta. Mutta emme antaudu mihinkään vaaraan. Heittäkää alas köydet ja vetäkää kun sanon."
"Hyvä on! Olkaa kiltti ja tulkaa luokseni pian."
Köydet putosivat alas. Vaatteet, kuokat, kirveet, lapiot, sorkkaraudat ynnä muut vedettiin ylös. Merimies juoksi majaan ja potkaisi lehtivuoteet lattialle. Senjälkeen kiinnitti hän kaikki kiväärit olkapäälleen ja kiipesi ylös nuoraportaita vetäen ne jälestään Kotkanpesään.
"Kuulkaa," sanoi hän äkkiä "onko teillä mukananne sadehattu?"
"On."
"Ja raamattunne?"
"Se on aina päänallani."
Taistelu.
Merimies tiesi niin hyvin, mihin oli sijoittanut vartiopostinsa, että saattoi seurata kaikkia vihollisen liikkeitä.
"Jos he jatkavat tuolla tavoin, eivät he ole perillä ennen päivänkoittoa."
"Haluaisin melkein, että he olisivat jo täällä", kuului tytön rauhallinen vastaus. "Tämä odotus on hermoja koettelevaa."
He loikoivat muutamilla ryysyisillä vaatekappaleilla, jotka kiireesti oli heitetty ylätasangolle. Suuri kallio oli pimeän peitossa.
Jenks tarttui tytön käteen. Se oli hiukan kostea, mutta ei vapissut enempää kuin hänen omansakaan.
"Dyakit ovat paljon arempia kuin te", kuiskasi hän nauraen. "Miten julmia ja rohkeita he ovatkaan, eivät he kuitenkaan uskalla kohdata kummitusta."
"Sääli, ettemme voi heille loihtia esiin kummitusta."
Nämä sanat saivat miehen tuumimaan. Ilman että tyttö tiesi, oli välikappale kummituksen valmistamiseen peitetty pensaaseen lähelle lähdettä. Mutta sitäpaitsi tarvittiin bengaalitulia, fosforia ja peilejä.
"Mitä sanotte?" kysyi Iris.
Jenks luetteli puuttuvat esineet. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaminen, ja ihmiset keskustelevat vaaran uhatessa jokapäiväisistä asioista.
"En tiedä mitään fosforista", sanoi tyttö, "mutta tulikivellä voi saada aikaan omituisia tuloksia, ja tällä hetkellä on huoneessani laatikko tulitikkuja. Ettekö muista? Ne olivat taskussanne ja te heititte ne pois. Ei, mitä aiotte tehdä?"
Jenks oli laskenut nuoraportaat ja aikoi nähtävästi kiivetä niitä myöten alas.
"Älkää pelätkö", sanoi hän. "En viivy kuin viisi minuuttia!"
"Jos te menette alas, tulen minä mukaan. En halua jäädä yksin tänne ylös."
"Olkaa hyvä, älkääkö pidättäkö minua", kuiskasi merimies vakavasti. "Te ette saa tulla. En aio antautua mihinkään vaaraan. Jos jäätte tänne, voitte varoittaa minua heti. Mutta jos molemmat olemme siellä, voimme tosiaankin joutua vaaraan. Pyytäisin teitä tarkasti pitämään silmällä Kilpikonnarantaa siltä varalta, että dyakit ovat valinneet sen tien."
Tyttö myöntyi, vaikka vastahakoisesti. Hän vapisi tuskasta miehen vuoksi.
Jenks katosi sanaakaan lisäämättä. Hän juoksi pensastoon ja palasi senjälkeen takaisin luolan luo kantaen sylissään jotain valkoista. Toisen kerran meni hän samaa tietä tuoden yhtäläisen kantamuksen. Sitten juoksi hän taloon. Enempää ei ylätasangolla oleva tyttö nähnyt, mutta pian kuuli hän köysiportaiden narinasta miehen kiipeävän niitä myöten ylös. Vihdoin oli hän tytön luona, joka nyyhkytti:
"Älkää enää poistuko luotani! En kestä sitä".
Jenks katsoi viisaimmaksi koettaa tyynnyttää häntä herättämällä hänen mielenkiintoaan. Vetäen yhdellä kädellä köysiportaita ojensi hän esiin toisen, jossa loisti valoisia pilkkuja kuten kiiltomatoja.
"Se on teidän syynne," sanoi hän. "Te annoitte minulle mainion mielijohteen ja minun täytyi panna se täytäntöön."
"Mitä te teitte?"
"Laitoin luolaan kauhean kummituksen."
"Kuinka?"
"Se ei ollut mikään hauska tehtävä, mutta pakko ei lue lakeja."
Tyttö käsitti, ettei Jenks halunnut vastata kysymyksiin. Saattaa olla, että uteliaisuus nyt, kun Iris tunsi olevansa turvassa, olisi voittanut pelon ja saanut hänet pyytämään tarkempaa selvitystä, mutta samalla kuului raivokkaita ääniä ja koralli narskui askeleista.
"Ne tulevat kuitenkin rantaa pitkin," kuiskasi Jenks.
Tavallaan hän kuitenkin erehtyi. Säännötön yhteislaukaus vuoren pohjoispuolella ilmaisi, että ainakin muutamat dyakit tulivat sitä tietä. Dyakkipäällikön esiintyminen, oikea käsi siteessä ja seurassaan muutamia miehiä, osoitti rohkeimpien uskaltaneen kulkea Kuolemanlaakson kautta.
He etenivät varovaisesti ikäänkuin väijytystä peläten.
Päälliköllä oli vasemmassa kädessään kiiltävä parangi; toiset olivat asestetut kivääreillä ja vöihin pistetyillä miekoilla.
Jenks tunsi äkkiä, että olisi viisainta ampua koko joukko. Hän heitti kuitenkin mielestään tämän ajatuksen heti. Hän oli ryhtynyt kaikkiin valmistuksiin siinä toivossa, että roistot luopuisivat hakemisesta muutaman tunnin tuloksettoman etsinnän jälkeen. Hän vakuutti itselleen vihollisuuksien aloittamisen olevan tyhmyyttä. Olisi paljon parempi välttää taistelua kuin ilmaista sen alkamisella piilopaikkansa.
Toisin sanoen: hän teki suuren tyhmyyden. Ampumalla dyakkipäällikön olisi hän riistänyt vihollisilta miehen, jota ilman he eivät olisi saarelle tulleet. Jos päävoima, joka jo oli metsässä piilevien näkymättömien voimien peloittama, olisi paikalle saapuessaan tavannut päällikkönsä ja hänen pienen joukkonsa ruumiit, olisivat he joutuneet täydellisen pakokauhun valtaan.
Mutta ei hyödytä mitään ajatella kuinka olisi voinut käydä. Asiain näin ollen kulkivat dyakit hiljaa ja mitä suurimmalla varovaisuudella ohi lähteen ja aikoivat juuri mennä luolaan, kun yksi heistä huomasi asunnon.
Silmänräpäyksessä muuttivat he tapaa ja vetäytyivät vastapäisen kallion varjoon aikoen odottaa lisävoimien tuloa. Merimies arveli lähetetyn lähetin kiiruhtamaan hidastelijoita, sillä kaukainen ampuminen taukosi ja viiden minuutin kuluttua ilmaisi kimeä ulvonta yhteisen rynnäkön alkaneen taloa vastaan.
He pitivät sellaista melua, että Jenksin täytyi suorastaan huutaa sanoessaan Irikselle:
"He arvelevat meidän nukkuvan hyvin raskaasti, koska emme ole heränneet heidän laukauksistaan."
Tyttö aikoi vastata, mutta Jenks esti sen asettamalla kätensä hänen olkapäälleen, sillä dyakit, jotka olivat keksineet asunnon tyhjäksi, juoksivat luolalle ja olivat täysin näkyvissä.
Sikäli kuin merimies saattoi eroittaa, joutuivat kolme ensimmäistä "espanjalaisen ratsastajan" pistimien lävistämiksi ja oppivat sillä tavoin tuntemaan sen peloittavat ominaisuudet. Haavoittuneet huusivat epätoivoisesti, mutta heidän äänensä hukkui hämmästyneiden toverien ulvontaan. Silmänräpäyksessä syöksyivät kaikki lähteelle, rannalle, kalliolle, mihin hyvänsä, päästäkseen pois kauhean luolan lähettyviltä, jossa kummitukset mellastivat ja miehet kaatuivat itsestään sisäänkäytävän luona. Merimies, joka kurkisti niin pitkälle kuin tyttö salli, kuuli kahden vaikeroivan alhaalla samalla kuin kolmas vaivaloisesti nilkutti karkuun.
"Mikä on?" kysyi Iris. "Mitä on tapahtunut?"
"Laatikko tulitikkuja ja muutamat kokoonasetetut luut ovat karkoittaneet heidät pakosalle."
Hänellä ei ollut aikaa vastata enempää, sillä hän oli kiintynyt laskemaan kuinka monta dyakkeja oli.
Tähän saakka oli hän nähnyt noin viisikymmentä. Sitäpaitsi ei hän halunnut antaa Irikselle lähempiä tietoja tekemästään kujeesta. Hän oli poiminut lähteen luona olevan luurangon luut kokoon, kostuttanut tulitikuista saamansa tulikiven ja sivellyt sillä luurangon, sekä asettanut sen luolan kaukaisimpaan nurkkaan.
Eivät edes päällikön rohkaisevat houkuttelut saaneet hänen miehiään uudelleen lähestymään tätä kauheata paikkaa. Vihdoin meni peloton lurjus itse miekkaansa heiluttaen luolan ovelle. Kauhun lyömänä katsoi hän sisällä olevaa esinettä, joka silloin tällöin loisti. Miekallaan koetteli hän "espanjalaista ratsastajaa." Se oli ainakin jotain aineellista, sitten laahasi hän toisen vaikeasti haavoittuneista kuunvaloon.
Jälleen kutkutti Jenksin sormia halu lähettää luoti roiston pään läpi — mutta hän hillitsi itsensä. Ja niin meni se, joka harvoille miehille tarjoutuu — toinen tilaisuus.
Päällikön uudistettu käsky sai muutamat rohkeat miehet kantamaan pois haavoittuneet, todennäköisesti majaan.
Tuskin oli merimies käsittänyt heidän seuraavan aikomuksensa, ennenkuin hän pakoitti Iriksen menemään öljyvaatteen alle suojaan, painautuen itse kalliolattiaa vasten ja tarkastellen ruohoturpeiden takaa. Villit olivat sytyttäneet lähteen luo tulen. Pian valaisi punainen leimu mustaa vuorta ja villit ryhmittyivät tulen läheisyyteen.
He puhuivat kieltä, jossa oli paljon kovia ääntiöitä ja söivät kuivattua kalaa, hirssiä sekä kuivattua lihaa. Todennäköisesti oli villejä myöskin veneitä vartioimassa ja saarta kiertelemässä. Myöhemmin selvisi, että kolmellasampanillaoli tullut yhdeksättäkymmentä miestä.
Eräs joukosta oli puettu aivan eri tavalla kuin muut ja kantoi Intian muhamettilaisten tavallista pukua. Hänen ihonsa oli ruskea, mutta villien lian alta näkyvä iho oli keltainen. Tavasta, jolla miehen turbaani oli sidottu, päätti Jenks hänen olevan Punjabin musulmanneja — nähtävästi Andamoneilta karannut rangaistusvanki.
Kaikki olivat asestetut suustaladattavilla, joko vanhentuneilla piilukkokivääreillä tahi pyssyillä, jotka olivat siksi uudenaikaisia, että nallihatun asettamista varten oli piikki.
Jokaisella dyakilla komeili parangi ja tikaria muistuttava kris; muutamat harvat olivat varustetut keihäillä; ja noin tusinan verran kantoi olkapäällään pitkää, suoraa bamburuokoa. Ensi silmänräpäyksessä ei merimies käsittänyt mitä niillä tehtiin. Hän huomasi sen myöhemmin niin äkkiä, että säästyi monen tunnin pelolta, sillä nämä aseet olivat kuolettavampia kuin konekivääri.
Tulen ympärillä kävi vilkas keskustelu. Vaikkakin oli helppo huomata päällikön olevan käskijän, näyttivät hänen miehensä saavan vapaasti lausua mielipiteensä.
Hetken kuluttua sieppasi päällikkö nuotiosta kekäleen ja valaisi sillä Jenksin äsken sammuttamaa nuotiota. Hän näytti tulevan hiilien tutkimisesta johonkin lopputulokseen ja hänen sanansa näyttivät tekevän vaikutuksen.
Iris painautui lähemmäksi merimiestä ja kuiskasi:
"Tiedättekö mitä hän sanoo?"
"Saatan vain arvata, että hän palaneista kekäleistä saattaa sanoa milloin tuli on sammutettu."
"Siinä tapauksessa tietävät he meidän olevan saarella."
"Niin, tahi että olemme lähteneet täältä muutamia tunteja sitten. Joka tapauksessa aikovat he päivän valettua tutkia tarkasti saaren."
"Nouseeko aurinko pian?"
"Kyllä — oletteko väsynyt?"
"Hiukan."
"Älkää pitäkö minua hulluna — mutta ettekö koettaisi nukkua hiukan?"
"Nukkua! Näiden miesten täällä ollessa?"
"Niin. Emmehän tiedä kuinka kauaksi he jäävät. Meidän on säästettävä voimiamme."
"Tahdon koettaa tehdäkseni teille mieliksi."
Jenks valmistui myöskin lepäämään hiukan. Hän oli vakuutettu, että heidän piilopaikkansa ilmitulo ennen päivän valkenemista oli sula mahdottomuus ja ensimmäinen heikko päivänsäde herättäisi hänet.
Kun aamutuuli alkoi puhaltaa ja tähdet taivaalla vaalenivat, heräsi merimies siipien suhinaan. Eräs lintu aikoi juuri istuutua kalliolle, mutta pelästyi hänet nähdessään. Hän heitti katseen Irikseen ja vakuuttauduttuaan siitä, että tyttö yhä nukkui, ryömi äänettömästi ruohoturpeiden taa katselemaan.
Dyakit olivat jo alkaneet liikuskella. Muutamat lisäsivät puita nuotioon, toiset hakivat vettä, laittoivat ruokaa tahi polttivat pitkävartisia, naurettavan pienipäisiä piippuja. Päällikkö makasi yhä hiekalla, mutta kun ensimmäiset auringonsäteet kultasivat vettä, kumartui eräs miehistä hänen puoleensa ja sanoi jotain, joka sai hänet nousemaan ylös. Muutamat miehet lähtivät heti Europa Pointin suunnalle.
"He ovat löytäneet veneen," ajatteli Jenks.
Kaksi miehistä tuli pian takaisin. Toinen heistä näytti Jenksin vartioposteja. Villeillä oli huumorintajua. He nauroivat makeasti nähdessään viime yön pelon aiheuttajan. Ainoastaan päällikkö näytti vihaiselta.
Vihdoin antoi hän muutamia määräyksiä ja dyakit hajaantuivat eri suunnille.
Jenks hiipi Iriksen luo ja herätti hänet. Tyttö istuutui heti ja tuijotti kummastellen herättäjään. "Oi", kuiskasi hän, "ovatko he vielä täällä?"
Merimies kertoi mitä oli tapahtunut ja esitti, että he söisivät hiukan silläaikaa kun vihollinen ei ollut näkyvissä.
Syötyä aikoi Iris heittää tähteet tyhjään fotogeniastiaan, mutta Jenks ehkäisi sen sanoen hymyillen:
"Ei. Jätteet muodostavat seuraavan ateriamme. Emme saa heittää pois mitään, joka kelpaa ruuaksi."
"Miten ajattelematon olen!" huudahti Iris. "Mutta sanokaa — luuletteko heidän lähtevän tänään?"
Mutta merimies heittäytyi pitkäkseen ja tarttui kivääriinsä.
"Pysytelkää hiljaa, jos elämänne on teille rakas," sanoi hän. "Ryömikää koloonne. Vastapäisellä kalliolla on dyakki."
Ja niin olikin; eräs mies oli kiivennyt pahaan paikkaan sijoitetulle kalliolle ja huusi jotain tovereilleen. Tähän saakka ei hän ollut nähnyt mitään eikä kiinnittänyt huomiota pakolaisten piilopaikkaan.
Jenks toivoi kimeä-äänisen villin laskeutuvan keskustelun loputtua alas. Mutta ei! Mies katseli laaksoon, lähteen ympärille, taloon ja luolaan. Hän ei vieläkään huomannut ylätasankoa. Tällä onnettomalla hetkellä lensi kolme dyakkien peloittamaa lintua suoraan kalliota kohti, etsien laskeutumispaikkaa.
Jenks kiroili itsekseen ja tähtäsi vasemmalle puolelle dyakin rintaa. Eräs linnuista laskeutui ylätasangon reunalle, mutta samalla keksivät sen kirkkaat silmät miehen ja se kiisi tovereidensa seuraamana kirkuen tiehensä.
Dyakki kiinnitti huomiota lintujen pelästyneeseen käytökseen ja tuijotti tiukasti ylätasankoa. Hän ei voinut eroittaa Jenksiä turpeiden takaa. Hän näki ehkä osan öljykangasta, mutta siltä matkalta näytti se kallion osalta. Ja kuitenkin oli siellä jotain, joka kummastutti häntä. Hetken tuijotettuaan kääntyi hän ja huusi jotain rannalle päin.
Vaarallinen hetki oli käsissä. Jenks laukaisi ja dyakki putosi kalliolta kadoten näkyvistä.
Ensimmäisen todellisen laukauksen ääni herätti saarella tavattoman melun. Linnut täyttivät ilman käheällä kirkunalla ja dyakit juoksivat ulvoen kokoon joka suunnalta. Kaatunutta lähinnä olevat nostivat hänet ylös ja kantoivat lähteelle. Hän oli kuollut, ja vaikka he muiden vammojen joukosta löysivät pian kuulanreiän, eivät he silminnähtävästi tienneet mistä oli ammuttu, sillä niillä, joille hän oli huutanut, ei ollut pienintäkään aavistusta mitä hän oli aikonut sanoa, ja kevyt ruudinsavu oli jo leijaillut avaruuteen.