The Project Gutenberg eBook ofSeikkailujen saariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Seikkailujen saariAuthor: Louis TracyTranslator: Aito KareRelease date: June 8, 2019 [eBook #59704]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILUJEN SAARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Seikkailujen saariAuthor: Louis TracyTranslator: Aito KareRelease date: June 8, 2019 [eBook #59704]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Seikkailujen saari
Author: Louis TracyTranslator: Aito Kare
Author: Louis Tracy
Translator: Aito Kare
Release date: June 8, 2019 [eBook #59704]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILUJEN SAARI ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Louis Tracy
Suomentanut
Aito Kare
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1923.
Sirdarenin haaksirikko.
Lady Tozer korjasi taistelunhaluisena kultasankaisia silmälasejaan. Hän oli oleskellut liian monta vuotta kaukaisessa idässä. Hongkongissa kutsuttiin häntä yleisesti "mandariiniksi". Englantiin menevän Sirdarenin päällikkö arvasi joutuvansa kidutuspenkille ottaessaan paikkansa salongin pöydän ääressä.
"Onko totta, kapteeni, että joudumme pyörremyrskyyn?" kysyi hänen armonsa.
"Kuka niin on sanonut, lady Tozer?" Kapteeni Ross oli varovainen, vaikkakin hiukan hämmästynyt.
"Miss Deane. Muistelen hänen joku aika sitten sanoneen, että te puhuitte siitä hänelle."
"Minä?"
"Niin, ettekö se olleet te? Joku puhui siitä aamulla minulle. En kai itse ole voinut sitä arvata", sanoi Iris Deane katsoen häneen suurilla, sinisillä silmillään.
"Ah niin, — aivan niin — olin sen unohtanut", sanoi tahdikas merimies.
"Onko se totta?" kysyi lady Tozer kiusottavasti.
"On, totta se on", vastasi kapteeni Ross samanlaisella äänensävyllä.
"Kauheata!" läähätti hänen armonsa salaamatta pelkoaan.
"Tulitteko vakuutetuksi siitä vilkaistessanne aurinkoon?" kysyi Iris.
Kapteeni hymyili. "Tällä kertaa osasitte lähemmäksi totuutta kuin ehkä luulettekaan, miss Deane", sanoi hän. "Eilen huomioita tehdessämme oli auringon ympärillä harvinainen kehä. Tänä aamuna huomasitte kenties meren olevan peilityynenä, ainoastaan joku maininki silloin tällöin sitä liikautti. Ilmapuntari putoaa nopeasti ja arvelen ennen päivän loppua alkavan kovan merenkäynnin. Pelkään, ettette ole tottunut merenkäyntiin, lady Tozer! Oletteko te, miss Deane?"
"Minäkö! Olisi ihastuttavaa olla oikeassa myrskyssä!"
"Varjelkoon! Toivon, ettei siitä tule kovin raju!" huudahti lady Tozer.
"Ei ole mitään levottomuuden syytä!" vastasi kapteeni. "Myrsky Kiinanmerellä on tietysti raju niin kauan kuin sitä kestää, mutta sellainen alus kuinSirdarenei siitä paljon välitä."
Senjälkeen poistui kapteeni Ross, eivätkä matkustajat enää häntä sinä päivänä nähneet.
Hänen armonsa antoi puheenaiheen jäädä ja mittaili miss Deanea lorgnettinsa läpi.
"Sir Arthurilla on kai aikomus tulla kesäkuussa kotiin Englantiin, luulen kuulleeni?" sanoi hän.
Iris oli harvinaisen terve nuori nainen. Hänen huomionsa oli tällä hetkellä kiintynyt suureen banaaniin ja hän nyökkäsi iloisesti.
"Te oleskelette hänen tuloonsa asti kai sukulaisten luona?" jatkoi ladyTozer.
"Sukulaisten? — Niitä meillä ei ole ketään — tarkoitan sellaisia, joiden kanssa erityisesti seurustelisimme. Pysähdyn pariksi päiväksi Lontooseen neuvotellakseni ompelijattareni kanssa ja matkustan sitten suoraan Heimdaleen, maatilallemme Yorkshireen."
"Mutta teillähän pitää tietysti olla seuranainen?"
"Seuranainen? Rakas lady Tozer, tekikö isäni teihin sellaisen vaikutuksen, että hän sallisi ikävän, lihavan vanhan naisen tehdä elämäni sietämättömäksi?"
Korko vastauksessa oli sanalla "lihava". Mutta Iris ei ollut tottunut olemaan ristikuulustelussa.
Kolmikuukautisella saarella oleskeluaikanaan oli hän oppinut välttämään lady Tozeria. Täällä se kuitenkin oli mahdotonta ja vanha nainen pureutui häneen kiinni kuin iilimato. Miss Iris Dean oli makupala sellaisille, jotka pitävät juoruamisesta. Ei vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, isä rikas baronetti, joka vallitsi kokonaista laivastoa komeita aluksia — m.m. Sirdarenia —; tyttö, joka oli ollut isänsä kodin hallitsijattarena siitä saakka kun tuli Dresdenistä kolme vuotta sitten — nuori, rikas, kaunis — siinä yhdistelmä, joka sai miehet kiittämään lempeää sallimusta ja naiset pakahtumaan kateudesta.
Sir Arthuria pidättivät liikeasiat, mutta hän ei tahtonut jättää Iristä alttiiksi vaaralliselle kiinalaiselle keväälle, joten he erosivat kyyneleet silmissä ja Iris uskottiin kapteenin hoitoon.
"Arvelen sir Arthurin teidän tulevaa avioliittoanne silmälläpitäen haluavan, että tottuisitte olemaan itsenäinen", jatkoi lady Tozer.
"Minun — tulevaa — avioliittoani!" huudahti Iris suunnattoman hämmästyneenä.
"Niin. Eikö ole totta, että aiotte avioliittoon lordi Ventnorin kanssa?"
Eräs juuri ohikulkeva tarjoilija kuuli suoraan asiaan käyvän kysymyksen.
Sillä oli omituinen vaikutus häneen. Hän tuijotti miss Deaneen ja unohti itsensä siihen määrin, että antoi jäätelömaljakon levätä sir John Tozerin kaljulla päälaella.
Iris ei voinut olla huomaamatta hänen kummallista käytöstään. Tavallinen hyvä tuuli karkoitti hänen lady Tozerin ristikuulustelun johdosta tuntemansa vihan.
"Se ehkä tulee minun onnelliseksi kohtalokseni", sanoi hän iloisesti, "mutta lordi Ventnor ei ole kosinut minua."
"Peijakas! Mitä te teette, pässinpää", huusi sir John kun jäätelö alkoi sulaa.
Kohtaus huvitti niitä matkustajia, jotka istuivat kyllin lähellä nähdäkseen sen. Mutta ylitarjoilija juoksi esiin kalpeana raivosta ja sähisi: "Ilmoittautukaa toisen luokan ruokasaliin palvelukseen tänä iltana!" Ja hän töyttäsi käskynalaisensa syrjään sir Johnin tuolin luota.
Miss Deane nousi ylös reippautta säteillen.
"Olkaa hyvä, älkääkä rangaisko miestä, mr Jones", sanoi hän rakastettavasti. "Se oli selvä onnettomuus. Hän hämmästyi niin. Hänen sijassaan olisin kaatanut koko maljakon."
Ylitarjoilija vaikeni. Hän ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut, mutta niin merkittävä henkilö kuin sir John Tozer olikin, oli kuitenkin laivan omistajan tytär vielä merkittävämpi.
"Kyllä, miss, kyllä!" vastasi hän sekä lisäsi sitten luottavasti: "On hyvin ikävää tarjoilijalle tulla lähetetyksi toiseen luokkaan, miss. Matkustajien juomarahoissa on niin suuri ero."
Tyttö hymyili ja kumartui sir Johnin puoleen, joka kuivasi ruokaliinalla niskaansa.
"Te annatte hänelle anteeksi, eikö niin?" kuiskasi hän. "En tiedä minkävuoksi, mutta miesraukka tarkasteli minua niin, ettei nähnyt mitä teki."
Sir John tuli heti lempeämmäksi.
Yht'äkkiä tunsivat matkustajat vaipuvansa ikäänkuin alus olisi muuttunut suureksi hissiksi. He tarttuivat kovasti tuoleihinsa, jotka natisivat ja koettivat pyörähtää nurin, samalla kun avonaisesta luukusta räiskähti vesiryöppy sisään.
"Kas niin!" huudahti hänen armonsa. "Tiesin, että joutuisimme myrskyyn, vaikka kapteeni Ross uskotteli — John, vie minut heti hyttiini!"
Pitkät, tummat aallot liukuivat äänettömästi ohi laivan. Miehistö oli täydessä työssä. Laskarit juoksivat edestakaisin totellen puosmannin ja päälliköittensä pillien vihellyksiä.
Upseerit valkoisissa univormuissaan kulkivat edestakaisin. Vahdinmuutossa huomasi Iris ensimmäisen upseerin olevan puettuna vanhaan siniseen pukuun ja kantavan käsivarrellaan öljytakkia kiivetessään komentosillalle.
Luonto näytti oikulliselta ja levottomalta. Laiva tuntui olevan samanlaisessa mielentilassa. Ilmassa oli varustautumisen ja koettelemuksen tuntu. Kettingit kitisivät tavalla, jota tyttö ei ollut milloinkaan ennen huomannut, ja myrskykannella juoksevien miesten askeleet kaikuivat raskailta ja kovilta.
Soittokunnan eloisat säveleet eivät onnistuneet täyttämään salonkia.Sirdarentaisteli päättävästi yltyvää myrskyä vastaan. Mutta todellinen taistelu oli miellyttävämpää kuin seuraavien tuntien tuottama kauhea vaaran tunne. Koneen voimakas jyskytys, propellien pyöriminen ja tasainen kulku läpi kuohun ja laineiden vaikutti rohkaisevasti ja luottamusta herättävästi.
Miss Deane osoitti kestävänsä merenkäyntiä. Hän hymyili iloisesti laivalääkärille kun tämä huomasi hänen katselevan monia tyhjiä paikkoja pöydässä. Iris oli yksin ja lääkäri asettui hänen viereensä.
"Te tuotatte kunniaa yhtiölle — olette oikea merenkuninkaan tytär", sanoi lääkäri.
"Tohtori, puhutteko samalla tavoin kaikille naismatkustajille?"
"En, en suinkaan! Liiankin usein voin pysyä totuudessa vain olemalla vaiti."
Iris nauroi. "Jos jään kauaksi aikaa laivalle, niin menee pääni pyörälle", huudahti hän. "Saan kuulla kohteliaisuuksia aina kapteenista —"
"Lääkäriin saakka!"
"Te olette luettelossa jo toisena!"
Oikeastaan ajatteli hän jäätelöä kuljettavaa tarjoilijaa ja tämän hämmästystä kuullessaan mainittavan hänen otaksutusta kihlauksestaan. Mies kiinnitti hänen mieltään. Hän näytti uraltaan suistuneelta herrasmieheltä. Ylitarjoilija seisoi lähellä ja hetken aikaa tuumi hän kysyä mihin rikollinen oli joutunut, mutta ei sitten välittänyt siitä. Asia oli liian jokapäiväinen.
Kovasti helisten vierivät porsliinit, lasit ja muut pöydällä olevat esineet tuulenpuoleiselle laidalle. Jos ei pöydillä olisi ollut varalaitoja, olisi kaikki vierinyt lattialle. Eräs tarjoilija kaatui täysinäisen tarjottimen kera ja toiset olivat pakoitettuja tarttumaan tuolien selustoihin pysyäkseen pystyssä. Eräs miehistä tarttui lähellä olevan naisen hiuksiin, naisen, joka jokaista ruokailua ennen omisti hiustensa järjestelylle tunnin.Sirdarenkoetti pyörähtää ympäri.
"Suunnanmuutos!" huomautti tohtori. "Tavallisesti on tapana välttää sitä matkustajien istuessa pöydässä, mutta rajumyrsky ei salli mitään kohteliaisuuksia."
"Minun on kiiruhdettava kannelle", sanoi miss Deane.
"Ette voi päästä sinne ennenkuin huomenaamulla."
"Niinkö! Kapteeni Ross lupasi minulle — se tahtoo sanoa, minä pyysin häntä —"
Tohtori hymyili. Iris oli niin ihastuttavan itsepäinen.
"Se on yksinkertaisesti mahdotonta. Ovet ovat suljetut. Laineet huuhtovat kävelykantta joka minuutti. Yksi pelastusvenhe on ryöstäytynyt irti ja useat kannatushirret ovat murskautuneet kuin tulitikut. Ensi kerran elämässänne, miss Deane, olette lukittujen ovien takana."
Tyttö ehkä kalpeni hiukan, sillä tohtori lisäsi kiireesti:
"Ei tietystikään ole mitään vaaraa, ymmärrättehän, mutta nämä varovaisuustoimenpiteet ovat välttämättömiä. Te ette arvatenkaan pitäisi siitä, jos useita tonneja vettä syöksyisi alas salonginportaita, vai miten?"
"En, ehdottomasti en. Mutta ei ole hauskaa olla suljettuna suureen rautalaatikkoon, tohtori. Se muistuttaa suurta ruumisarkkua."
"Ei suinkaan!Sirdarenon turvallisin alus mitä löytyy. Teidän isällänne on siinä suhteessa aina ollut erinomainen menettelytapa. Lontoon Hongkong yhtiöllä ei kenties ole erittäin nopeakulkuisia laivoja, mutta ne ovat merikelpoisia ja joka suhteessa hyvin varustettuja."
"Onko monta matkustajaa sairaana?"
"Ei, ainoastaan tavallinen määrä. Mutta ennen päivällistä sattui suuri onnettomuus."
"Varjelkoon! Mitä tapahtui?"
"Muutamat laskarit joutuivat myrskylaineeseen. Eräältä murtui luu."
"Vieläkö muuta?"
Tohtori epäröi. Hänen mieltään näytti kiinnittävän bourgougneviinin väri.
"En tunne vielä yksityiskohtia", vastasi hän. "Huomenna aamiaisen jälkeen kerron teille kaikki."
Mahtava aalto oli temmannut etukanssista mukaansa toisen perämiehen ja neljä laskaria. Seuraava aalto sinkautti kaikki viisi takaisin kaidetta vasten. Eräs mustista merimiehistä jäi jalka murtuneena makaamaan kannelle. Toiset neljä musertuivat rautakaidetta vastaan ja katosivat.
Kone hiljentyi hetkeksi. Laiva alkoi kääntyä. Kapteeni Ross puri hampaitaan ja merkinantokello soitti: Täydellä vauhdilla!
Tohtori oli kutsuttu pois ja Iris oli ainoa nainen salongissa.Istuttuaan hetken katselemassa kortinpelaajia lähti hän hyttiinsä.Siellä tapasi hän kamarineitinsä ja erään siivoojattaren. Molemmatnaiset itkivät.
"Mikä on hätänä?" kysyi Iris.
"Eräs hänen ystävättäristään oli naimisissa äskenhukkuneen miehen kanssa", selitti kamarineito osoittaen siivoojatarta.
"Hukkuneen? Minkä miehen?"
Ja vähitellen sai Iris tietää koko surullisen totuuden. Hän oli vähällä puhjeta kyyneliin. Hän muisti tohtorin epäröinnin ja omat sanansa "suuresta ruumisarkusta."
Hän ei halunnut riisuutua. Kamarineiti pyysi itkien saada jäädä emäntänsä luo. Hän tahtoi levätä sohvalla.
Iris paneutui vuoteeseen ja koetteli lukea, mutta se oli hyvin vaikeaa. Hänen katseensa harhaili paikasta paikkaan ja hän huomasi naurettavat liikkeet, joita koukuissa olevat vaatteet tekivät. Hän ei ollut peloissaan, vaan pikemmin kummastunut, sekä varustautunut vakaviin tapahtumiin.
Lopuksi hän kuitenkin nukahti ja hänen viimeinen selvä ajatuksensa oli kiitollisuudentunne siitä, että kone jatkoi jyskytystään sellaisella lujalla päättäväisyydellä.
Kun oli muutettu suuntaa jaSirdarenkulki länsietelään, katsoi kapteeni ilmapuntaria kerran puolessa tunnissa. Elohopea oli viimeisten kahdentoista tunnin kuluessa laskenut pari tuumaa. Tavattoman matala ilmanpaine aiheutti pilviä, jotka tekivät myrskyn tunnelman vielä vaikuttavammaksi.
Heti puolenyön jälkeen osoitti ilmapuntari kohoamisen merkkejä. Kello puoli yksi kävi kohoaminen huomattavaksi ja samalla kääntyi tuuli äkkiä länteen.
Kapteeni Ross hymyili väsyneesti. Hänen muotonsa valkeni. Hän napitti öljytakkinsa, heitti katseen kompassiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.
"Hyvä on", huusi hän torveen alaperämiehelle. "Pitäkää sama suunta — etelä 15 länsi."
"Etelä 15 länsi, sir", huusi merimies vastaukseksi.
Kapteeni Ross söi muutamia voileipiä ja huuhtoi ne alas kylmällä teellä. Hän oli nälkäisempi kuin oli luullutkaan, sillä yhteentoista tuntiin ei hän ollut maistanut mitään. Hän tilasi puhetorvella lisää voileipiä sekä kahvia.
Sitten alkoi hän tutkia karttaa ja ensimmäinen upseeri ryhtyi samaan työhön. Molemmat miehet tarkastelivat sitä hiljaisuuden vallitessa.
Vihdoin tarttui kapteeni Ross lyijykynään ja asetti sen eräälle pisteelle 14° N ja 112° Ö välille.
"Olemme näillä tienoin", sanoi hän.
Ensimmäinen upseeri myönsi ja sanoi:
"Ei mitään teille tänä yönä, sir."
"Ei yhtään mitään. Se on kuitenkin onni tällaisella ilmalla.Päivänkoittoon voimme pitää niin kauas etelään kuin haluamme ja sitten— — Miltä näytti ulkona kun tulitte sisään?"
"Hiukan paremmalta, arvelen."
"Olen käskenyt lisää virvokkeita. Ottakaamme pieni tähystys ennenkuin käymme käsiksi niihin."
Molemmat upseerit menivät myrskykannelle. Samalla hetkellä yritti tuuli pyyhkäistä merikorttihytin kannelta. Vahtiupseeri näki sen ja nyökkäsi. Ei hyödyttänyt koettaa puhua. Mutta ilma oli huomattavasti kirkkaampi.
Kaikki tuijottivat eteenpäin pimeyteen. He koettivat silmillään lävistää edessään olevaa verhoa. Äkkiä kuului edestä villi ulvonta. Nuo kolme miestä tuijottivat kauhistuneina suureen, mastottomaan kiinalaisdsonkkaan, joka pyöri avuttomana aivan laivan edessä.
Kapteeni juoksi ohjaushyttiin ja ilmaisi vilkkain elein, että suunta oli muutettava.
Vahtiupseeri asetti sähköosoittajan näyttämään "seis!" ja "takaisin täydellä koneella!" vetäen samalla vapaalla kädellään merkinantokädensijasta ja käheä varoitus saattoi tarjoilijat juosten kiiruhtamaan ilmaluukkuja sulkemaan. Ensimmäinen upseeri juoksi alatuulenpuoleiselle laidalle, silläSirdarentotteli silmänräpäyksessä peräsintä ja näytti selviytyvän dsonkasta kuin taikaiskulla.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että dsonkka liukui ohi laivan käheän merkinannon vielä kaikuessa. Ensimmäinen upseeri, joka oli liittynyt päällikköönsä, katsoi dsonkkaraukkaa. He näkivät miehistön tarrautuneen korkealla esikannella olevaan vintturiin. Dsonkka oli lastattu tukeilla. Vaikkakin vettä täynnä, ei se voinut upota, jos vain pysyi koossa.
Mahtava laine heitti sen etemmäksi laivasta ja sinkautti sitten vastustamattomalla voimalla takaisin.Sirdarenoli juuri lopettamaisillaan käännöksen ja propelli pyöri ylhäällä ilmassa — sillä kolmas upseeri oli käskenyt täydellä vauhdilla eteenpäin! — kun kömpelö dsonkka antoi hirmuisen iskunSirdareninperäpuoleen, löi irti propellin ja särki peräsimen.
Kone jyskytti tavattomasti ennenkuin koneenkäyttäjä sai sen pysähtymään. Dsonkka katosi aaltoihin ja kaunis laiva, joka muutamia sekuntteja sitten oli ollut täynnä voimaa, kamppaili kuin haavoitettu Leviathan kostonhaluisen vihollisen käsissä.
Mutta rohkeat, taitavasti johdetut miehet ponnistivat voimiaan torjuakseen äärimmäisen onnettomuuden.
Nopeasti asetettiin etumastoon purje, ja meriankkuri laitettiin kuntoon heti kun huomattiin, ettei peräsin toiminut. Säännöllisin väliajoin laskettiin raketteja siinä heikossa toivossa, että ne herättäisivät jonkun muun laivan huomiota ja tämä seuraisi jäljestä sekä antaisi myrskyn lakattua apua.
Kun kapteeni oli varmistautunut siitä, ettei laiva ollut saanut vuotoa, vaan vahingot olivat ulkopuolella, avattiin varmuusovet ja matkustajat päästettiin salonkiin, säteilevään palatsiin, jossa ei huomannut jälkeäkään myrskystä eikä vaurioista.
Kapteeni Ross tuli itse sanomaan vaiteliaille miehille ja kalpeille naisille muutamia rauhoittavia sanoja. Hän kertoi heille totuudenmukaisesti mitä oli tapahtunut.
Tunnit kuluivat hitaasti. Kaikki olivat halukkaat pääsemään kannelle heittääkseen silmäyksen ulkona oleviin tuntemattomiin vaaroihin. Mutta kun se ei voinut tulla kysymykseen, istuvat he pöydän ympärille innokkaasti pohtimaan tilannetta.
Muutamat varovaiset sielut menivät hytteihinsä ottamaan ylleen arvoesineensä siltä varalta, että jotain odottamatonta vielä tapahtuisi. Toiset, rohkeammat, menivät sensijaan uudelleen levolle.
Sillä aikaa olivat kapteeni ja ensimmäinen upseeri ohjaushytissä, jossa he innokkaasti tutkivat merikortteja ja keskustelivat uudesta vaarasta, joka uhkaavana sukelsi heidän eteensä. Laiva oli ollut onnettomuuden sattuessa kaukana tavalliselta kulkuväylältään. He laskivat sen nyt kulkevan yhdentoista meripenikulman nopeudella tunnissa kohti tunnetun maailman vaarallisinta paikkaa, Kiinan meren eteläisintä osaa, joka oli täynnä lukemattomia kallioita, kiviä ja salakareja.
Ei ollut kuitenkaan tehtävissä mitään muuta, kuin niin huomaamatta kuin suinkin ryhtyä muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin ja luottaa sitten kohtaloon. Ankkurin heittäminen ja koetteleminen sen varassa kestää myrskyä ei heidän nykyisessä tilassaan voinut tulla kysymykseen.
Kello tuli kaksi, kolme, neljä. Puolen tunnin kuluttua koittaisi päivä. Ilmapuntari nousi nopeasti. Myrskyn keskus oli mennyt ohi. Jälellä olivat vain mahtavat laineet ja raivokas, mutta tasainen tuuli.
Kapteeni Ross astui kahdennenkymmenennen kerran ohjaushyttiin.
Hän näytti monta vuotta vanhemmalta. Hymyilevä, komea upseeri oli muuttunut masentuneeksi, hiljaiseksi mieheksi. Hän oli muuttunut yhdessä laivansa kanssa.
"On mahdotonta nähdä eteensä kahta jalkaa", uskoi hän lähimmälle miehelleen. "En ole koko elämässäni ollut näin huolissani. Jumalan kiitos, että yö lähenee loppuaan. Päivänkoitossa ehkä —".
Hänen viimeisissä sanoissaan oli rukousta ja toivoa. Mutta hänen vielä puhuessaan näytti laiva kohoavan ilmaan.
Silmänräpäystä myöhemmin kuului räiskettä ja rautojen katkeilemista.Kaikki, jotka sattumalta eivät pitäneet lujasti kiinni, kaatuivat.Kansi taipui, samalla kun aallot, jotka uudistuneella raivolla löivätuutta estettä vastaan, tukahduttivat laskarien huudot.
Sirdarenoli lopettanut viimeisen retkensä. Nyt se oli rikkoutunut hylky. Se riippui karilla muutaman sekunnin. Silloin tarttui uusi laine suureen laivaan, kuljetti sitä jonkun matkaa ja paiskasi kallioihin. Sen selkä taittui. Se katkesi kahteen osaan. Molemmat osat kääntyivät ylösalaisin ja kaikki — mastot, savupiiput, veneet, ja jokainen elävä sielu joutui kuohuvaan vesi- ja vaahtopyörteeseen, joka heidät nielasi.
Pelastuneet.
KunSirdarenkatkesi keskeltä, halkesi salongin lattia mahtavalla räiskeellä. Liian huumautuneina voidakseen lausua edes rukousta lensivät miehet ja naiset sikin sokin. Iris tempautui kauhistuneen kamarineitinsä otteesta, putosi käytävään ja olisi mennyt laivan mukana pohjaan, jollei eräs kajuutanportaihin nojaava merimies olisi tarttunut häneen.
Mies ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Itsesäilytysvaiston ajamana tarttui hän laivan törmätessä kivelle ensimmäiseen tukeen. Samoin saattoi vaistomainen auttamisenhalu hänet ojentamaan vasemman kätensä ja tarttumaan tytön vyötäisiin kun tämä vieri ohi. Onnellisen sattuman kautta olivat he tuulenpuoleisella laidalla, sillä epäröityään kauhean sekunnin kallistui laiva alatuuleen.
Mies ei ollut valmistautunut tähän. Samalla hetkellä kun portaat kallistuivat, kadotti hän tasapainonsa; molemmat lennähtivät voimakkaasti luukun kautta ulos ja katosivat kiehuvaan aallokkoon. Sellaisissa olosuhteissa oli mahdotonta ajatella. Sarja vaikutelmia, joukko epäselviä kuvia kiintyi sieluun ja selveni myöhemmin tuskallisina muistoina. Pelko, epätoivo, hämmästys — ei mitään näistä tunteista ollut olemassa. Hän tiesi ainoastaan, että elotonta naisruumista — sillä onneksi oli Iris pyörtynyt — täytyi pidellä lujasti kunnes kuolema sen häneltä tempaisi. Hän palasi tietoisuuteen kuohuvassa meressä ja tunsi jalkojensa alla jotain, joka muistutti viettävää kalliota. Hän kohosi vedestä ja luuli tuntevansa jälleen ohjaushyttiä kannattavan pylvään, joka yhdessä ohjaushytin kanssa oli repeytynyt irti.
Vapaalla kädellään tarttui hän tähän odottamattomaan tukeen. Lyhyen hetken oli hänellä hämärä tietoisuus laivan haaksirikosta. Sekä keula- että peräpuoli olivat ilmanpaineesta räjähtäneet. Hylynsirpaleet ja ihmisruumiit singahtivat sinne tänne. Meri jymisi kallioita vastaan kymmenentuhannen mahtavan rautavasaran lailla.
Univormupukuinen mies — hän arveli sen olevan kapteenin — ojensi kätensä tarttuakseen pylvääseen, joka kannatti merimiestä ja tyttöä, mutta kateellinen aalto kohotti puun ja lennätti miehen tiedottomine taakkoineen takaisin syvyyteen. Hän taisteli elämästä epätoivon vimmalla. Nyt oli loppu varmasti käsissä. Mutta ei, hänen polvensa nojasi musiikkisalongin kattoa vastaan ja hän sai hengähdysaikaa. Suurin vaikeus oli hengittämisessä, niin tiheää oli kuohu, jonka läpi hän ajautui. Mutta tässäkin kauheassa silmänräpäyksessä säilytti hän mielenmalttinsa. Tiedottoman tytön suonenvedontapaiset rinnan liikkeet osoittivat hänen olevan tukehtumaisillaan. Äärimmilleen ponnistaen käänsi hän tytön siten, että suojasi häntä omalla ruumiillaan.
Se näytti tuottavan helpotusta ja tällä hetkellä luuli merimies tuntevansa hänet. Hänellä ei ollut kuitenkaan kykyä selvästi ajattelemaan. Samalla hetkellä, kun hän epäselvästi pääsi perille naisen henkilöllisyydestä, kadotti heikko tuki, johon hän nojasi, tasapainon, ja epätasainen taistelu alkoi jälleen.
Tällä kertaa tapasivat hänen jalkansa jotain turvallisen kiinteätä. Hän paiskautui eteenpäin ja tunsi jälleen saman kiinteän ja lujan pohjan. Hänen sielunkykynsä heräsivät. Siinä oli hiekkaa. Pelastuksen toivon kannustamana taisteli hän kuin hullu. Hän kaatui usein; kolme kertaa koetti takaisin virtaava vesi viedä hänet mukanaan, mutta hän ponnisteli sokeasti edelleen kunnes jalat vajosivat pehmeään valkoiseen hiekkaan.
Hän kaatui kykenemättä enää nousemaan. Ponnistaen viimeiset voimansa veti hän tytön lähelleen ja siinä lepäsivät molemmat mistään välittämättä.
Miten kauan mies siinä makasi, saattoi hän jälkeenpäin vain arvailla.Sirdarenvajosi pohjaan juuri ennen päivänkoittoa ja merimies näki tajuntansa palattua pienen auringonsäteen pilkistävän pilvien välitse idässä; myrsky oli alkanut vaimentua.
Hän kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti istumaan. Heti alettuaan liikkua tunsi hän pahoinvointia, sillä hän oli niellyt paljon suolavettä, ja vasta saatuaan sen pois saattoi hän ajatella tyttöä. Tämä makasi vielä kasvot hiekkaa vasten.
Kaikkien pakoittavien jäsentensä väristessä lankesi hän toiselle polvelleen ja kohotti hellästi Iriksen pään ja olkapäät ylös. Tytön silmät olivat suletut, huulet ja hampaat lujasti yhteenpuristetut — seikka, jota hän epäilemättä sai kiittää hengestään, sillä muussa tapauksessa olisi hän tukehtunut; — hänen kalpeutensa oli sitä lajia, joka näytti todistavan kuolemaa.
Epätoivon elein pyyhkäisi mies takinhihalla silmiään paremmin nähdäkseen. Sitten koetti hän vapisevin käsin avata tytön puseron kaulusta ja nyöriliivejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että niin oli pyörtyneiden naisten kanssa meneteltävä ja hän oli vakaasti päättänyt palauttaa Iris Deanen tajuihinsa. Hänen työtään vaikeutti vyö, jonka hän katkaisi veitsellään.
Silloin vasta huomasi hän oikean kätensä etusormen kynnen repeytyneen irti, luultavasti koettaessaan pitää kiinni epävarmasta tuesta, joka oli niin merkittävästi vaikuttanut hänen pelastukseensa. Kynsi riippui yhä lihariekaleessa kiinni estäen käden käyttöä. Ilman epäröimistä puri hän hampaillaan siihen ja repäisi irti.
Aikoessaan senjälkeen ruveta huolehtimaan tytöstä, huomasi hän ihmeekseen tämän loikovan avoimin silmin ja katsovan häneen. Tyttö oli täydessä tajussaan ja oli nähnyt hänen omituisen käyttäytymisensä.
"Jumalan kiitos, te olette elossa!" huudahti merimies käheästi.
"Miksikä niin teitte? Minkävuoksi repäisitte kynnen?" kuiskasi tyttö.
"Se oli tiellä. Halusin leikata vaatteenne auki vyötäisiltä. Olitte pyörtynyt ja aioin avata nyöriliivinne."
Iriksen väri palasi huomattavan nopeasti.
Hän koetti kohottautua ja kädet yrittivät vaistomaisesti järjestää pukua.
"Naurettavaa!" huudahti hän hämillään.
"Luuletteko voivanne maata siinä kunnes hankin hiukan vettä?" kysyi mies levottomasti.
Iris nyökkäsi ja sulki silmänsä. Se johtui vain siitä, että suolainen merivesi kirveli kovasti silmiä, mutta merimies luuli hänen pyörtyvän uudelleen.
"Koettakaa olla pyörtymättä", sanoi hän. "Eikö ole parasta, jos avaan vaatteenne?"
"Ei, ei", mutisi Iris. "Silmiäni vain kirveltää, siinä kaikki. Eikö ole — yhtään — vettä?"
Mies laski hellästi hänen päänsä hiekalle ja nousi ylös. Hänen ensimmäinen silmäyksensä koski merta. Hän näki jotain, joka sai hänet hämmästyksestä säpsähtämään. Meri vyöryi yhä edelleen yli riuttojen, jotka sulkivat sisäänsä pienen lahdelman. Vastakohta myrskyävän meren ja tyynen, rauhallisen lahden välillä oli kummastuttava.
Merellä ei näkynyt jälkeäkäänSirdarenista, mutta ranta oli kaikkialla pirstaleiden peitossa ja — kauheata — useita elottomia ihmisruumiita oli heittynyt sikin sokin rannalle laivanjäännösten joukkoon.
Tämä huomio sai hänet toimimaan. Hän kääntyi heittääkseen silmäyksen maahan, johon avuttomine seuralaisineen oli joutunut. Suureksi helpotuksekseen huomasi hän sen olevan vuorista ja metsänpeittämää. Hän tiesi, ettei laiva ollut voinut ajautua Borneoon, joka oli kaukana etelässä. Tämän täytyi olla joku niistä Kiinan meressä olevista sadoista saarista, joilla kalastajat käyvät. Todennäköisesti oli se asuttu, vaikkakin tuntui kummalliselta, etteivät saaren asujamet olleet näyttäytyneet. Joka tapauksessa oli täällä vettä ja jotain syömistä.
Mutta ennen vedenetsintään lähtemistä oli suoritettava kaksi asiaa. Tyttö oli muutettava pois nykyisestä paikastaan. Olisi liian julmaa antaa hänen nähdä rannalla olevia ruumiita.
Hän kumartui tytön puoleen ja sanoi lempeästi: "Teidän täytyy antaa minun kantaa itsenne kauemmaksi maalle."
Sitten otti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi erään hiekasta kohoavan kiven taa, joka suojasi tuulelta ja rannan tarjoamalta näyltä.
"Minua paleltaa ja olen niin väsynyt", mutisi Iris. "Eikö ole yhtään vettä? Kaulassani tuntuu niin kipeältä."
"Koettakaa maata hiljaa muutamia minuutteja. Teidän ei tarvitse kärsiä kauan. Tulen heti takaisin."
Hänen oma kurkkunsa ja silmänsä kirvelivät kuin tulessa suolavedestä, mutta siitä huolimatta juoksi hän ensiksi lagunin rannalle. Siellä oli kaikkiaan neljätoista ruumista. Miesten joukossa oli laivalääkäri, ensimmäinen upseeri ja sir John Tozer.
Merimies ei osoittanut mitään näkyvää liikutusta tutkiessaan heitä. Vakuuttauduttuaan siitä, ettei voinut auttaa ketään näistä vaiteliaista olennoista, meni hän lähintä metsää kohden. Hän ei tiennyt kuinka pitkäaikaiseksi vedenetsintä tulisi ja hänelle oli mitä tärkeintä sen löytäminen.
Tultuaan likimmäisten puiden luo päästi hän ilohuudon. Siellä kasvoi suuri joukko saniaiskasveja, joiden suuret kääntyneet lehdet muistuttivat teekuppia ja sisälsivät sadevettä, johon oli senlisäksi sekaantunut niiden omaa hyvältämaistuvaa mehua.
Hän leikkasi veitsellään kaksi lehteä noituen samalla vahingoittunutta sormeaan ja kiiruhti Iriksen luo kalliine juomineen. Iris onnistui nousemaan käsivarsiensa varaan ja hänen silmänsä loistivat toivosta saada jotain virkistävää. Hän joi nopeasti molempien lehtien sisällön.
"Miten kummallinen maku", sanoi hän sitten. "Mitä se on?"
Mutta into, jolla Iris sammutti janonsa, muistutti merimiestä omista silmänräpäykseksi unohtuneista tuskistaan. Hänen kielensä tuntui turpoavan ja hänen oli mahdotonta vastata.
"Te ette ole juoneet mitään itse!" huudahti Iris. "Menkää heti juomaan.Ja olkaa ystävällinen ja tuokaa minullekin vielä vähän."
Hänen ei tarvinnut sanoa sitä kahta kertaa. Juotuaan kiireesti muutamien lehtien sisällyksen, palasi merimies Iriksen luo tuoden lisää vettä. Tyttö oli nyt noussut istumaan. Aurinko loisti majesteetillisena pilvien välitse ja jäsenet saivat lämpöä ja jäntevyyttä.
"Mitä tämä on?" kysyi hän juotuaan vielä kerran.
"Saniaiskasvin vettä. Luonto ei ole aina julma. Ollessaan erinomaisen jalossa mielentilassa keksi se tämän tavan säilyttää vettä."
Miss Deane ojensi kätensä saadakseen lisää.
"Ei, madame", sanoi merimies äänessään kunnioitusta ja päättäväisyyttä."Ei enempää tällä kertaa. Ensiksi on minun hankittava jotain syötävää."
"Laiva on uponnut?" sanoi Iris hetken vaiettuaan.
"Niin, madame."
"Ja me olemme ainoat pelastuneet?"
"Pelkään niin olevan."
"Onko tämä asumaton saari?"
"En usko, madame. Se on ehkä tilapäisesti asumaton, mutta kiinalaiset kalastajat tulevat näille seuduille kokoamaan kilpikonnia jabeche-de-meriä. En ole nähnyt meitä itseämme lukuunottamatta ainoatakaan elävää olentoa, mutta asukkaat voivat oleskella saaren eteläosassa."
"Ei voi olla mahdollista", jatkoi Iris hetken kuluttua, "ettäSirdareninkokoinen laiva on murskautunut."
Merimies vastasi tyynesti:
"Se on vain liiankin totta, madame. Te ette tiedä kuinka se tapahtui — se kävi niin nopeasti. Onneksi kadotitte te tajuntanne."
"Kuinka sen tiedätte", kysyi tyttö nopeasti.
"Minä — niin — olin sattumalta teidän läheisyydessänne, madame, kun laiva murskautui ja me — tulimme heitetyksi yhdessä maihin."
Iris kohottautui ja katsoi häneen. "Nyt muistan", huudahti hän. "Te tartuitte minuun kaatuessani käytävään. Putosimme mereen laivan hajotessa. Olette pelastanut henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, en olisi päässyt hengissä."
Hän tarkasti miestä vakavasti nähdessään punan kohoavan tämän suolan ja hiekan peittämille kasvoille.
"Ei, mutta", huudahti hän äkkiä, "tehän olette tarjoilija, jonka eilen huomasin salongissa. Mistä johtuu, että olette merimiehen puvussa?"
"Myrskyn aikana sattui laivalla onnettomuus, madame. Olen sangen hyvä merimies, mutta huono tarjoilija ja pyysin tulla muutetuksi. Koska miehistö ei ollut täysilukuinen, suostuttiin pyyntööni."
Iris tarkasteli häntä hyvin huomaavasti.
"Te pelastitte henkeni", toisti hän hitaasti. Sitten juolahtivat hänen mieleensä kapteeni Ross, sir John, lady Tozer, tohtori, kamarineiti ja kaikki muut. Olivatko kaikki tosiaankin kuolleet? Hänen huulensa värisivät ja silmät täyttyivät kyynelin.
"Onko todellakin totta, että kaikki meitä lukuunottamatta ovat hukkuneet?" kysyi hän katkonaisella äänellä.
"Onnettomuudeksi ei siitä voi olla pienintäkään epäilyä", vastasi merimies alasluoduin katsein.
"Oletteko siitä ihan, ihan varma?"
"Kyllä — ainakin muutamien suhteen!" Vasten tahtoaan kääntyi hän rannalle.
Iris ymmärsi. Hän laskeutui polvilleen, painoi kädet kasvoilleen ja purskahti kovaan itkuun. Mies kumartui hänen puoleensa katseessaan sanomatonta osanottoa ja aikoi laskea kätensä hänen olalleen, mutta pidättäytyi äkkiä. Jokin oli tehnyt tämän miehen kovaksi. Hänelle maksoi ponnistusta välinpitämättömänä pysyminen, mutta se onnistui. Hän puristi huulensa yhteen ja lempeä ilme kasvoilta katosi.
"Kas niin, rakas madameni", huudahti hän teeskennellyn reippaalla äänellä, "teidän on rauhoituttava. Haaksirikossa on samoin kuin sodassakin. Me olemme elossa ja meidän on koetettava selviytyä. Kadonneita me emme voi auttaa."
"Mutta osanottoa voimme tuntea" vaikeroi Iris katsoen häneen kyynelten täyttämin silmin. Ei edes tälläkään hetkellä hän voinut olla kummastelematta, että tämä merimies, joka puhui kuin sivistynyt mies, mutta koetteli jäljitellä alemman luokan tapoja, oli mitä ritarillisimmin pelastanut hänen henkensä ja auttanut häntä, vaikka itse oli vielä enemmän avun tarpeessa.
Mies odotti vaieten kunnes hänen nyyhkytyksensä lakkasivat.
"Ja nyt, madame", sanoi hän, "on tärkeintä saada jotain ruokaa. En jätä teitä mielelläni yksin ennenkuin olemme oppineet tuntemaan oleskelupaikkamme paremmin. Jaksatteko kulkea vähän matkaa metsään päin, vai kannanko teitä?"
Iris nousi heti ja työnsi uhmaavasti hiuksensa taapäin.
"Tietysti voin kulkea", vastasi hän. "Mitä ehdotatte tehtäväksi?"
"Niin, madame —"
"Mikä on nimenne?" keskeytti Iris käskevästi.
"Jenks, madame — Robert Jenks."
"Kiitos! Kuulkaa nyt, Robert Jenks. Minä olen miss Iris Deane. Laivalla olin minä matkustajana ja te tarjoilijana — toisin sanoen, siksi kun rupesitte merimieheksi. Täällä olemme onnettomuustovereita, mutta te olette johtaja — minä olen aivan avuton. Voin auttaa teitä vain antamienne ohjeiden mukaan, enkä siis halua enää hetkeäkään tulla kutsutuksi 'madameksi'. Ymmärrättekö?"
Mr Robert Jenks tunsi hänen suurten sinisten silmiensä katselevan itseään ja tukahdutti hymyilyn. Tyttö oli yhä hermostunut, täytyi tehdä hänen mielikseen.
"Kuten haluatte, miss Deane", sanoi hän. "Tosiasiaksi kuitenkin jää, että meillä on paljon tehtävää ja että meidän on heti syötävä jotain."
"Mitä voimme syödä?"
"Ottakaamme siitä selvää", vastasi Robert Jenks, alkaen tarkastella lähimpiä puita.
He liikkuivat vaivaloisesti eteenpäin. Silloin tuli Iris ajatelleeksi harvinaista näkyä, joka oli osunut hänen silmiinsä tajunnan palatessa.
"Olette vahingoittanut sormenne", sanoi hän. "Näyttäkää se minulle."
Jenks ojensi oikean kätensä häneen katsomatta.
"Oi, raukkaa!" huudahti Iris. "Sitä pakottaa tietysti hirveästi."
Sitten repäsi hän riekaleen puvustaan ja sitoi sormen hellästi ja varovasti.
"Kiitos!" sanoi Jenks. Sitten päästi hän ilohuudon.
"Jupiterin kautta, miss Deane! Meillä on onnea! Tässä on mainio pisankipuu!"
Vaikkakin hedelmät tuskin olivat kypsiä, söivät he niitä ahnaasti.Vihdoinkin oli heidän nälkänsä jonkunverran vaimentunut.
"Nyt", selitti Jenks, "on teidän levättävä täällä hetkinen. Aion mennä takaisin rannalle. Teidän ei tarvitse olla peloissanne. Täällä ei ole mitään eläimiä, jotka voisivat teitä vahingoittaa, enkä minä viivy kauan."
"Mitä teette rannalla?" kysyi Iris.
"Koetan pelastaa ruokatavaroita ja muuta."
"Enkö saa tulla mukaan? Saattaisin ehkä olla hiukan avuksi."
Jenks vastasi hitaasti:
"Olkaa kiltti ja tehkää mielikseni jäämällä tänne. Tulen takaisin pian ja siellä tulee ehkä koko joukko työtä."
Iris ymmärsi hänen tarkoituksensa ja värähti.
"Sitäen saattaisi tehdä", mutisi hän. "Minä pyörtyisin. Teidän poissaollessanne rukoilen heidän puolestaan — onnettomien ystäväraukkojeni puolesta."
Jenksin jättäessä hänet itki hän hiljaa.
Kun Robert Jenks tuli lagunille, pysähtyi hän äkkiä. Hän muisti varmasti lukeneensa neljätoista ruumista. Nyt niitä oli vain kaksitoista. Kaksi laskaria, jotka olivat levänneet aivan lagunin rantakivillä, oli kadonnut.
Mihin he olivat joutuneet?
Löytö.
Merimies ei kuluttanut aikaa ihmettelemiseen. Hän tutki innokkaasti jokaista kadonneista laskareista jäänyttä jälkeä. Lopuksi tuli hän siihen tulokseen, että voima, jota hän ei voinut ymmärtää, oli vetänyt ruumiit kallioiden yli laguniin.
Nähtyään ne viimeksi puoli tuntia sitten olivat ne levänneet monta jalkaa vesirajan yläpuolella. Tällä kohdalla oli ranta hyvin jyrkkää. Hän saattoi katsoa syvälle kirkkaaseen veteen. Siellä ei näkynyt muuta kuin useita erilaisia pikkukaloja.
Tapahtuma kummastutti ja suututti häntä. Yhä ajatellen asiaa istuutui hän kivelle, otti kenkänsä ja tyhjensi niistä veden. Sukkansa asetti hän kalliolle kuivumaan.
Se muistutti häntä miss Deanen tarpeista. Hän juoksi paikalle, josta saattoi huutaa tytölle neuvoakseen tätä hänen poissaollessaan kuivaamaan vaatteitaan. Hän vetäytyi nopeasti takaisin peljäten tulevansa nähdyksi, sillä Iris oli jo levittänyt suuren osan vaatteitaan auringonpaisteeseen.
Senjälkeen ryhtyi hän epämiellyttävään, mutta välttämättömään työhön. Ensimmäisen upseerin ja tohtorin taskusta veti hän esille kaksi ladattua revolveria toivoen etteivät patruunat olisi kastuneet. Peläten säikäyttävänsä miss Deanea ei hän kuitenkaan uskaltanut niitä koetella.
Molemmilla upseereilla oli lompakot, muistikirjat ja lyijykynät. Toiseen muistikirjoista, jonka lehdet olivat kuivat, teki hän tarkan luettelon kuolleilta löytämistään rahoista ja arvoesineistä. Sen jälkeen otti hän molemmilta kengät ja päällysvaatteet. Hän ei tiennyt kuinka kauaksi hänen ja tytön oli saarelle jäätävä, ja oli senvuoksi välttämätöntä varustautua vaatteilla.
Siitä huolimatta oli hänen hyvin vaikea ottaa naisten päällysvaatteet. Sitten seisahtui hän tuumimaan kuinka menettelisi ruumiiden kanssa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kaivaa laudanpätkällä suuri kuoppa, mutta ajatellessaan kuinka paljon työtä se vaatisi ja kuinka paljon hänelle ja hänen avuttomalle toverilleen kallisarvoista aikaa siihen tarvittaisiin, katsoi hän parhaaksi luopua aikomuksestaan.
Hän puri hampaat yhteen ja työnsi ruumiit, yhden kerrallaan, laguniin. Ne eivät enää tulisi näkyviin. Hän oli melkein suunniltaan ja tunsi tehneensä ikäänkuin häpeällisen rikoksen, sillä tyyneen veteen muodostui mustien terävien evien aikaansaamia väreitä. Hait olivat täydessä toimessa.
Senjälkeen hän ojentautui ja pudisti itseään kuin koira. Oli jälellä vielä paljon tehtävää. Hän kokosi vaatteet yhteen ja asetti niiden läheisyyteen rikkinäisen tavaralaatikon sirpaleita — pettääkseen Iristä. Tätä tehdessään potkaisi hän hiekasta esiin ruostuneen kris'in (malaijilaismiekan). Tämän aseen läsnäolo pelästytti häntä. Hän tutki sitä kauan ja pisti sen takaisin hiekkaan, niin ettei sitä näkynyt.
Pukeuduttuaan kuiviin sukkiin ja kenkiin palasi hän Iriksen luo.
"Oletteko valmis, miss Deane", huusi hän iloisesti.
"Valmis! Minähän olen odottanut teitä?"
Jenks naurahti itsekseen. "Minun on pidettävä vaaria kielestäni, ettei se minua ilmaise", ajatteli hän.
Iris tuli hänen luokseen. Jollain salaperäisellä tavalla oli tyttö siistiytynyt melkoisesti, mutta vaatteissa näkyi reikiä.
"Jospa minulla vain olisi neulaa ja lankaa —" alkoi Iris.
"Siinäkö kaikki?" kysyi merimies alkaen kaivella taskujaan ja otti esille pienen rasian, joka sisälsi sormustimen, kuusi neulaa ja muutamia lankakeriä. Rasia ja sen sisältö olivat märkiä, mutta tyttö tarttui tähän aarteeseen huoahtaen syvään helpotuksesta.
"Olkaa kiltti ja hankkikaa minulle nyt sähkösanoma-asema ja laiva!" huudahti hän.
Merimiehen oli mahdoton vastustaa hänen tarttuvaa eloisuuttaan. Tällä kertaa nauroi hän koettamatta sitä salata.
"Otamme niistä selon, miss Deane. Mutta tahdotteko silläaikaa olla niin ystävällinen ja käyttää tätä? Aurinko nousee nopeasti taivaalle."
Hän ojensi Irikselle öljylakin, jota käytti. Itselleen oli hän ottanut toisen. Tytön katse tuli vakavaksi, sillä hän muisti merimiehen asian. Mutta kun hän oli harvinaisen ymmärtäväinen nuori nainen, ei hän tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan pakottautui solmimaan nyörit leuan alta.
Tullessaan rannalle huomasi hän vaatekasan rikkonaisen tavaralaatikon keskellä. Tämä kuje ei häntä pettänyt. Mutta hän katsoi hyvin kiitollisena seuralaiseensa. Miten huoltapitävä tämä olikaan!
"Näen teillä olleen paljon työtä", sanoi Iris nyökäten sille suunnalle, jossa vaatteet ja kengät olivat.
"Niin", sanoi merimies. "Oli onni että löysin ne, eikö niin?"
"Kyllä. Kun ne ovat oikein kuivuneet, käytän niistä osan. Mutta mihin ryhdymme ensiksi?"
"Kaikkein ensiksi, miss Deane, on meidän tutkittava maihin ajautuneet tavarat ja katsottava sisältäisikö laatikoista joku ruokatavaroita. Toiseksi on meidän vedettävä kuivalle maalle kaikki, josta saattaa olla hyötyä. Kolmanneksi on meidän syötävä ja levättävä, ja lopuksi on tutkittava saari, ennenkuin tulee liian pimeä. Olen vakuutettu, että olemme täällä yksin. Tämä on hyvin pieni saari, ja jos täällä olisi ollut kiinalaisia, olisivat he kauan sitten näyttäytyneet."
"Luuletteko siis meidän olevan pakoitettuja jäämään tänne kauaksi aikaa?"
"Sitä on mahdoton tietää. Apu saattaa tulla päivän kuluttua. Toiselta puolen — on viisainta, miss Deane, varustautua pahimpaan."
"Tarkoitatteko, että meidän on kenties oltava täällä viikkoja — ehkäpä kuukausia?"
"Jos ajattelette muutamia tunteja taaksepäin, niin myönnätte olevan onnen, että yleensä olemme täällä."
"Älkää väistäkö kysymyksiäni, mr Jenks! Vastatkaa!"
Mies kumarsi. "Tosiasiat ovat nähtävissä, miss Deane.Sirdareninuppoaminen ei varmastikaan tule tunnetuksi moneen päivään. Tullaan arvelemaan konevian kohdanneen höyrylaivaa. Asiamiehet Singaporessa odottavat sähkösanomaa laivan olopaikasta. Myrsky on saattanut ajaa sen minne hyvänsä. Vihdoin lähettävät he laivan ottamaan selkoa asiasta — teidän isänne levottomuus voi hiukan kiirehtiä sen lähettämistä. Etsijäretkikunnan on tutkittava koko Kiinan meri. Myrsky on saattanut ajaa vahingoittuneen laivan etelään, pohjoiseen, itään tahi länteen. Kiinan, Jaavan, Borneon ja Filippiinien rantamat eivät ole varustettu sähkölangoilla. Sitäpaitsi on meidän otettava huomioon rantarosvot ja villit kansanheimot."
"Lyhyesti ja selvästi", jatkoi hän, "meidän on kenties jäätävä tänne moniksi päiviksi, ehkäpä kuukausiksi. Aina on tietysti mahdollisuus, että meidät löydetään. Meidän on kuitenkin toimittava silmälläpitäen pitkäaikaista tänne jäämistä. Puhun asianhaaroista sellaisina kuin ne ovat. Saaren lähempi tutkiminen saattaa kenties muuttaa mielipiteeni."
"Missä suhteessa?"
Merimies kääntyi osoittaen heidän takanaan olevaa puiden peittämää kukkulaa.
"Tuolta ylhäältä näemme kukaties toisia suurempia saaria. Siinä tapauksessa ovat ne varmasti asuttuja. Minua kummastuttaa ettei tämä sitä ole."
Hän vaikeni äkkiä. He kuluttivat turhaan aikaa. Ennenkuin Iris ehti auttaa oli hän vetänyt vedestä suuren, ehyen laatikon.
"Samppanjaa!" sanoi hän. "Vieläpä lisäksi hyvää merkkiä."
Tämä mies oli tosiaankin arvoitus. Hän puhui sivistyneen miehen tavoin, mutta käyttäytyi harkitun karkeasti luullessaan Iriksen häntä tarkkaavan. Tämä karkea kuori hämmästytti tyttöä.
Iris ryhtyi auttamaan sikäli kun voi. He saalistivat harvinaisen kokoelman. Laatikon samppanjaa, toisen konjakkia, kirjalaatikon, yökiikarin, kompassin, useita laatikoita laivakorppuja, suolan peittämiä, mutta kovuutensa vuoksi hyvin säilyneitä. Kaksi suurta laatikkoa kinkkua pelastettiin hyvin säilyneinä ja senlisäksi muutamia suuria vadin kansia, rautapata, joukko lankkuja ja nuoria.
Sitäpaitsi saivat he hyvin raskaan laatikon, joita eivät jaksaneet nostaa. Merimies etsi sopivan rautapalan, jolla mursi auki kannen — laatikko sisälsi 500 Lee-Metford-kiväärin patruunaa.
"Ah", huudahti hän. "Nyt tarvitsemme joitakin kiväärejä."
"Mitä hyötyä meillä niistä olisi?" kysyi Iris.
Merimies kutsui itseään pöllöksi, mutta vastasi heti.
"Lintuja ampuaksemme tietenkin, miss Deane. Täällä on niitä paljon ja monet syötäviä."
"Teillähän on kaksi revolveria ja patruunoita."
"Niin kyllä, mutta niitä ei voi käyttää metsästykseen."
He työskentelivät vaieten vielä tunnin. Aurinko läheni keskitaivasta ja lämpö vaivasi sietämättömästi. Jenks otti kinkun, laivakorppuja, ajopuita ja kiikarin sekä pyysi miss Deanea seuraamaan mukana metsänreunaan. Iris totteli lausumatta sanaakaan, vaikkakin kummasteli kuinka merimies aikoi sytyttää tulen. Avustaakseen jollain tavoin tulevan juhlan valmisteluissa, otti hän maljakon kannen ja pullon samppanjaa.
Merimies tarkasteli viimemainittua paheksuvin katsein.
"Ei niin kauan kuin aurinko on ylhäällä", sanoi hän. "Illalla se kyllä on erinomaista".
"Se oli teille aiottu", sanoi Iris kylmästi. "Minä en juo viiniä."
"Teidän on rikottava raittiuslupaustanne niin kauan kuin olette täällä, miss Deane. Tällä leveysasteella on usein öisin hyvin kylmä. Vilustuminen saattaisi aiheuttaa kuumeen, kenties kuoleman".
"Kummallinen ihminen!" mutisi tyttö.
Hän tarkkasi huolellisesti merimiehen valmistuksia. Tämä otti muistikirjasta kuivan lehden, veti patruunasta kuulan ulos ja kasteli ruudin. Siveltyään ruudinsekoitusta paperille asetti hän sen aurinkoon, jossa se heti kuivui. Senjälkeen kokosi hän kuivia palmunoksia, jotka asetti ajopuiden alle ja valitsi nuotiolleen varjoisan paikan. Pistettyään paperin oksien väliin, kiersi hän kiikarista irti lasin ja sitä polttolasina käyttäen sai muutaman minuutin kuluttua nuotion syttymään. Terävien tikkujen avulla paistoi hän kinkkuviipaleita.
Iris unohti mielenkiinnosta kokonaan harminsa. Ilma täyttyi ruokahalua herättävällä tuoksulla.
"Voinko auttaa jotenkin?" kysyi hän niin katuvalla äänellä, että Jenks näytti suorastaan kummastuneelta.
"Kyllä", vastasi puhuteltu osoittaen vadin kanteen. "Jos puhdistatte tuon puseronne hihalla, niin se voi toimia lautasena. Aamiainen on valmis."
Hän asetti korppujen päälle kinkkuviipaleita ja ojensi ne sekä kääntöveitsensä Irikselle.
"Minä käytän sormiani", selitti Jenks. "Se ei ole ensimmäinen kerta."
"Oletteko viettäneet seikkailurikasta elämää?" kysyi Iris saadakseen aikaan keskustelun.
"En", mutisi toinen.
"Luulin sitä senvuoksi, että näytätte tuntevan kaikki mahdolliset keinot, asiat ja esineet, joista minä en ole kuullut edes puhuttavankaan."
"Käristetyn kinkun — ja korput — esimerkiksi?"
Toisessa tilaisuudessa olisi Iris nenästänyt häntä tästä vastauksesta, mutta nyt vastasi hän aivan tyynesti.
Syötyään nousi merimies nopeasti ja otti esiin revolverin.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, jos ammun laukauksen koetellakseni patruunia?"
Iris nyökkäsi. Jenks tähtäsi kookospähkinärykelmään. Laukaus kajahti, kaksi pähkinää putosi ja ilma täyttyi kimeällä kirkunalla ja siipien suhinalla. Iris tunsi hiukan levottomuutta, mutta merimies sanoi tyynesti: "Kalalokkeja".
Hän panosti revolverin ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun ääni, muistuttaen veden pulppuamista pullosta, kuului. Se tuli metsän sisästä ja he katsoivat hämmästyneinä, kysyvästi toisiinsa. Jenks otti nopeasti muutamia askeleita sinne päin, mutta pysähtyi äkkiä ja purskahti nauruun. Iris piti hänen naurustaan. Se oli avointa eikä teeskenneltyä.
"Nyt muistan", sanoi Jenks "Wou-wou apinat huutavat noin. Niiden läsnäolo osoittaa saaren joskus olleen asutun."
"Muistatte?" sanoi tyttö. "Te olette siis jo kerran ennenkin olleet tässä maailmanosassa?"
"En, tarkoitan lukeneeni niistä."
Kahdesti puolen tunnin kuluessa oli hän lyhyesti torjunut henkilökohtaiset tiedustelut.
"Osaatteko käyttää revolveria?" kysyi merimies.
"Kyllä, isäni on minulle sen opettanut. — Hänen mielestään jokaisen naisen on tarvittaessa kyettävä puolustamaan itseään."
"Mainiota! Nyt, miss Deane, on teidän koetettava nukkua pari tuntia. Aion tarkastaa kappaleen rantaa saaren molemmilta puolin. Jos haluatte jotain, niin laukaus on merkkinä."
"Olen hyvin väsynyt", tunnusti tyttö. "Mutta te?"
"Oh, kaikki on all right. Olen aivan reipas — tarkoitan, etten voi nukkua ennen yön tuloa, enkä ennenkuin olen kiivennyt tuolle kukkulalle ja saanut yleissilmäyksen valtakunnastamme. Haluan saada paremman asunnon kuin meillä nyt on."
Jos Iris olisi ollut vähemmän väsyksissä, olisi hän ehkä pannut merkille levottomuuden ja epäluulon merimiehen äänessä. Mutta hiekalle levitetyt lehdet, joiden päällä hän loikoi, olivat hyvin houkuttelevia. Hänen silmänsä sulkeutuivat, hän asettui niin mukavasti kuin taisi ja nukahti.
Mies katseli häntä hetken, muutti revolverin niin, ettei hän unissaan voinut vahingoittaa sillä itseään, mutta herätessään huomaisi sen heti, veti öljylakin silmilleen ja lähti.
He olivat joutuneet maihin saaren lounaiselle rannalle. Lukuunottamatta palmupeittoisten koralliriuttojen muodostamaa lagunia, oli saarella kaaren muoto, jonka molemmat kärjet olivat toisistaan noin kolmen neljäsosa mailin päässä.
Keskellä kohosi saari melkoisesti, noin 150 á 200 jalkaa. Ylängön keskipaikoilla oli korkea vuori, joka näytti muodostavan luoteeseen päin jyrkän seinän. Kaakkoispuolella oli mereenpistävä kallionkieleke. Merimies kulki ensiksi luoteeseen, sillä se suunta näytti sopivimmalta pikaiseen tutkimiseen.
Hän ei hämmästynyt huomatessaan kukkulan päättyvän jyrkkään kallioseinään, joka kohosi uhkaavana ympäröivän vehreyden keskeltä. Tätä kallioseinää vastapäätä, kapean maakappaleen eroittamana, oli toinen kukkula, joka oli aivan paljas ja halkeillut tavalla, joka muistutti salamaniskuista.
Jenks vihelsi itsekseen. "Jupiterin kautta!" sanoi hän. "Saari on tuliperäinen ja mineraalirikas!"
Kukkuloiden välillä olevaa maata peittivät harvaan kasvavat puut, joiden nimeä hän ei tiennyt, mutta jotka muistuttivat ebenholtsia ja seedriä. Joukko kantoja ilmaisi täällä käytetyn kirvestä, vaikkakaan ei äskettäin.
Hän laskeutui laaksoon ja kiipesi erästä puuta ylös. Kuten oli odottanutkin, kohtasi hänen katseensa sinisen meren puolen mailin päässä.
Tultuaan alas aloitti hän järjestelmällisen etsinnän. Ihmiset olivat olleet täällä. Oliko täällä kenties talo? Kohtaisiko hän yht'äkkiä jonkun malaijin — tahi kiinalaiserakon?
Vuoren juurella kasvoi pisanki-, pähkinä- ja kookospuita.
"Tässä on ainakin hiukan vaihtelua ruokalistaan", mutisi hän.
Taitettuaan saagopalmusta paksun oksan, raivasi hän tieltään puita ja oksia saadakseen selville syyn tähän runsaaseen kasvullisuuteen. Oksat ja pensaat peittivät lähdettä — uhkasivat suorastaan ensimmäisellä myrskyllä sen tukahduttaa.
Ihastuneena keksinnöstään, joka tällä hetkellä oli hänelle timantteja arvokkaampi, lankesi hän polvilleen nähdäkseen syvennykseen. Lähde oli huolellisesti tehty. Kymmentä jalkaa syvemmällä saattoi hän nähdä omat kasvonsa. Ojentamalla kätensä mahdollisimman alas ulottui hän kepillä veteen. Hän maistoi pisaroita; ne olivat suolattomia. Hiekka muodosti mitä parhaimman vedenpuhdistuskoneen.
Noustessaan ylös huomasi hän umpeenkasvaneen, kalliolle johtavan polun.Hän seurasi sitä varovasti kun hänen jalkojensa alla ratisi jotain.Lähemmin tutkiessaan asiaa huomasi hän astuneensa luurangon päälle.
Jos hänen jaloissaan olisi kiemurrellut myrkyllinen käärme, ei hän olisi voinut enemmän säikähtyä. Mutta tämä teräshermoinen mies tointui pian.
Kepillä raivasi hän syrjään ruohoa ja oksia, niin että miehen luuranko paljastui. Luut olivat suuria, mutta ilman vaikutuksesta hauraiksi tulleita. Jenks oli vahingoittanut vasenta kyynärluuta, mutta katkenneet reisiluut ja musertunut olkapää kertoivat kauheasta, kirjoittamattomasta historiasta.
Näiden synkkien jäännösten luona oli maatuneita vaatteita. Ne olivat sinistä kangasta. Niiden läheisyydessä oli muutamia messinkinappeja, joissa oli ankkurin kuva.
Ruostunut kääntöveitsi oli maassa ja luurangon rinnan päällä oli pyöreä tinapala, tupakkapurkin kansi. Jenks otti sen ylös. Siihen oli piirretty muutamia omituisia merkkejä ja numeroita. Heitettyään siihen pikaisen silmäyksen pisti hän sen taskuunsa tutkiakseen sitä tilaisuuden tullen tarkemmin.
Mitään aseita ei näkynyt. Hän ei voinut arvata koska ja millä tavoin tämä tuntematon mies oli kuollut. Jenks oli seisonut paikalla useita minuutteja ennenkuin huomasi luurangolta puuttuvan pään. Aluksi luuli hän kepillään sysänneensä pään syrjään, mutta huolellinen tutkimus osoitti sen tulleen poisviedyksi, sillä luurankoa tiheästi ympäröivä kasvullisuus ei olisi sallinut sen katoamista.
Merimiehen kasvot tulivat vielä vakavemmiksi ja synkemmiksi. Hän ajatteli ruostunutta malaijilaismiekkaa ja epäselvät muistot omituisista kertomuksista Kiinan mereltä johtuivat hänen mieleensä.
"Dyakkeja!" mutisi hän. "Päitä metsästävien dyakkirosvojen murhaama meriupseeri, todennäköisesti englantilainen."
Jos he olivat kerran käyneet, tulisivat he uudelleen.
Viiden sadan yardin päässä nukkui Iris Deane. Hänen ei olisi pitänyt jättää tyttöä yksin. Samalla hetkellä rikkoi hiljaisuuden revolverinlaukaus, joka saattoi linnut kirkuen lentelemään sinne tänne.
Läähättäen ja liikutettuna oli Jenks uskomattoman lyhyessä ajassa tytön luona, joka oli nyt lagunin rannalla ja tuijotti siellä oleviin kallioihin.
"Mitä on tapahtunut?"
"Oh, ei mitään. Näin niin kauheaa unta. Te taistelitte tuolla jonkun hirviön kanssa." Hän osoitti kalliota.
"En ollut ollenkaan sillä suunnalla", sanoi Jenks myötätuntoisesti.
"Niin, niin, kyllä ymmärrän. Mutta minä heräsin ja juoksin tänne pelastaakseni teidät. Ja tänne tullessani näin jonkin heiluvine käsivarsineen ja ammuin."
Merimies meni hitaasti kalliolle. Tuore naarmu kivessä osoitti mihin kuula oli sattunut. Mahtava kivipaasi oli märkä ikäänkuin aalto olisi pyyhkäissyt sen yli. Hän seisoi hiljaa ja silmäili veteen. Ei yhtään kalaa näkynyt, mutta pienet hiekkajyvät pohjassa liikkuivat.
Hän tunsi kylmän väristyksen selässään. Tällä kohdalla olivat kadonneet laskarit olleet. Välähdyksenä selvisi hänelle, että pelätty mustekala oleilee Kiinan meressä.
Hän oli kalpea kuin ruumis palatessaan Iriksen luo. "Te olette väsymyksestä suunniltanne, miss Deane", sanoi hän. "Näkynne oli todennäköisesti näköhäiriö. Olkaa kiltti ja lähtekää jälleen nukkumaan."
"Hyvä, menen takaisin", vastasi Iris, "vaikkakin mieluummin seuraisin mukana. Mitä te teette?"
"Etsin paikkaa, johon voisimme päämme kallistaa", vastasi merimies välinpitämättömästi. "Teidän on tosiaankin levättävä, miss Deane, muussa tapauksessa tulette sairaaksi."
Iris meni jälleen levähdyspaikalle ja merimies palasi luurangon luo.