Iris kuuli melua alhaalta ja kysyi vapisevin äänin:
"Aikovatko he hyökätä?"
"Ei vielä", kuului tyyni vastaus. "Tapoin miehen, joka meidät näki, ennenkuin hän ehti ilmoittaa muille."
Hän oli ottanut rohkean askeleen, sillä nyt dyakit tiesivät vihollisen olevan saarella eikä ollut pienintäkään toivetta, että he lähtisivät pian asian näin ollen. Tilanne ei kuitenkaan ollut toivoton. Ei kukaan villeistä tiennyt kuka tahi kuinka heidän toverinsa oli ammuttu. Useat edestakaisin kuljeksivasta joukosta heittivät tuon tuostakin katseen vuoreen, mutta ei kenkään kiinnittänyt huomiota ylätasankoon.
Jenks luonnollisesti ymmärsi todellisen vaaran uhkaavan vasta sitten, kun he kävisivät toverinsa kuolinpaikalla. Yhdestä asiasta hän oli varma — ennenkuin he hänet voittaisivat, maksattaisi hän heille voitosta kalliin hinnan.
Päällikkö kuunteli mielenkiinnolla selitystä, jonka antoi dyakki, joka oli nähnyt toverinsa horjuvan ja kaatuvan. Noin parinkymmenen miehen seuraamana lähti hän kalliolle, jossa kuollut oli ollut.
Jenks heitti katseen tyttöön. Päällikkö miehineen oli kadonnut kallion taa. Tällä hetkellä kiipesivät muutamat kai kohtalokkaalle paikalle. Oliko tämä loppu?
Tietämättä uhkaavasta vaarasta luki Iris raamattua.
Äkkiä kuului kimeä huuto. Jenks nousi polvilleen. Dyakit olivat keksineet piilopaikan ja varustautuivat sitä ampumaan. Hän tarjoutui maalitauluksi siltä varalta, ettei Iris olisi suojassa.
"Vetäytykää takaisin", sanoi Jenks. "He ovat huomanneet meidät. Pian vinkuu lyijy korviemme ympärillä."
Tyttö vetäytyi koloon ja merimies heittäytyi pitkälleen. Neljä kuulaa vihelsi tasangon yläpuolella, kolme lävisti öljykankaan ja litistyi kallioseinään.
Silloin suuttui Jenks. Neljä kertaa tuotti Lee-Metford kivääri kuoleman ampujain joukkoon.
Ennenkuin neljäs dyakki oli vaipunut maahan, ampuivat toiset vastapäisellä kalliolla olevat pientä ruohoturpeen yli näkyvää savupilveä. Mutta heidän kuulansa tapasivat vain kalliota, ja pian senjälkeen oli vihollisista jälellä vain kaksi, ja he makasivat liikkumattomina.
Alhaalla olijat ampuivat kaikin voimin, mutta onnistuivat vain irroittamaan kiviliuskoja Kotkan pesästä. Merimies hymyili. Hän tarttui tyynesti vanhaan nuttuun, kääri sen kokoon ja työnsi näkyviin. Senjälkeen ryömi hän siitä kymmenen jalan päähän. Ne, joiden pyssyt olivat ladatut, laukaisivat ne luonnollisesti takkia kohti, jonka jälkeen Jenks kumartui kivääreineen kallioreunan yli.
Kolme dyakkia kaatui ennenkuin toiset livistivät. Patruunasäiliössä jälellä olevat patruunat saivat kahden hiljentämään vauhtiaan. Jenks päästi tyhjän kiväärin ja tarttui uuteen. Nyt seisoi hän suorana ja lähetti viimeiselle rosvolle muistutuksen. Toiset olivat kadonneet sille suunnalle, johon heidän johtajansa pienentyneine joukkoineen oli vetäytynyt. — Hetkistä myöhemmin ei näkynyt ainuttakaan villiä.
Jenks saattoi jälleen katsahtaa Irikseen. Tämän kasvoista vuosi veri.
"Jumalani!" vaikeroi mies. "Oletteko haavoittunut?"
Tyttö hymyili urhoollisesti. "Tyhjänpäiväistä", sanoi hän."Kivensirpale raapaisi otsaani."
Aselepo.
Oli vaarallisempikin vihollinen kuin ympäri hiiviskelevät dyakit. Tunnin kuluttua olisi aurinko keskitaivaalla ja kuivaisi kuumilla säteillään veren heidän suonissaan.
Sen oli Jenks tiennyt koko ajan. Öljykangas tarjoaisi vain mitätöntä suojaa. Mutta — jos Iris haavottuisi? Jos tämä kova jännitys aiheuttaisi kuumeen? Samassa kuuli hän tytön sanovan aivan rauhallisesti, melkein reippaasti:
"Teitä ilahduttaa kai kuulla, että verenvuoto on lakannut. Se oli vain naarmu."
Siis vielä kerran oli kohtalo säälinyt heitä. Pilvi poistui hänen sydämestään, sumu katseestaan. Äkkiä oli hän kuulevinaan heikkoa kahinaa puissa. Siinä oli paikka, jota vastaan hän ei ollut turvattu tässä paikassa seisoessaan.
Kun Iris puhutteli häntä, otti hän askeleen takaisin vastatakseen ja samalla hetkellä iski kaksi kuulaa juuri hänen päänsä yläpuolelle. Tyttö oli puhuttelullaan pelastanut hänen henkensä.
Hän juoksi tasangon oikealle sivulle ja kurkisti rohkeasti ruohojen läpi. Puussa oli kaksi pääjoukosta myöhästynyttä kuljeksijaa. He painautuivat oksien väliin pelastuakseen, mutta toinen oli käänteissään liian hidas. Lee-Metford kuula saavutti hänet ja laukauksen kaiku tukahdutti hänen jäähyväishuutonsa.
Senjälkeen kääntyi merimies ja ryömi ylätasangon toiseen päähän. Ruohopeitteen välitse saattoi hän eroittaa vuoren juurella hiekassa makaavan miehen mustat hiukset ja keltaisen naaman. Välimatka oli yhdeksänkymmentä yardia. Jenks tähtäsi tarkkaan, laukaisi ja kuuli heikon ulvahduksen; yritteliäs pää katosi eikä useampia vapaaehtoisia tähän palvelukseen ilmautunut.
Hän piti yhä silmällä tätä erikoisen tärkeätä paikkaa, kun Iris huudahti epätoivoisesti:
"Oi, tulkaa pian tänne! Vesi! Säiliöt ovat puhjenneet!"
Vasta kun Jenks oli temmannut öljykankaan sivuun ja koettanut käsin koota muutamia kallisarvoisia pisaroita, joita oli kokoontunut pieneen halkeamaan, näki hän koko onnettomuuden laajuuden.
Ensimmäisen laukaustenvaihdon aikana olivat useat kuulat lävistäneet öljykankaan. Onnettomuudeksi oli kaksi niistä sattunut kumpaiseenkin vesisäiliöön rikkoen ne. Sisällys oli hiljaa valunut pois. Huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei Iriksen ja hänen onnistunut pelastaa enempää kuin noin puoli litraa.
Jenksiin vaikutti tapahtuma sillä tavoin, että Iris suorastaan kauhistui.
"Puhukaa minulle", kuiskasi hän kalpein huulin. "Kestän kaikkea muuta paitsi tätä vaitioloa. Rukoilen teitä sanomaan minulle kaiken. Onko se niin hirveää?"
Tytön epätoivon näkeminen sai miehen toipumaan.
"Niin, tämä oli hyvin ikävää. Ei suorastaan loppu, mutta lähellä sitä."
"Loppu", sanoi Iris rohkeasti, "on kuolema. Me olemme elossa ja vahingoittumattomia. Teidän on jatkettava taistelua. Jos jumala suo, emme me kuole."
"Jumala teitä siunatkoon, rakas tyttö", mutisi Jenks katkonaisesti. "Te saattaisitte rohkaista minkä miehen hyvänsä kulkemaan varjojen laakson läpi."
Tytön katse ei väistänyt hänen katsettaan. Sellaisina hetkinä puhuu sydän sydämelle mitään salaamatta. "Meillä on vielä hiukan vettä jälellä!" huudahti Iris. "Kaikeksi onneksi emme ole janoisia, ja te olette unohtaneet samppanja- ja konjakkivarastomme."
Viimeisessä huomautuksessa oli jotain lystikästä; merimies ei sanonut mitään, vaan jätti kauhean totuuden toistaiseksi.
"Lohdutamme itseämme päivällisellä pullolla samppanjaa", sanoi Jenks. "Mutta nyt kuulen ystäviemme huutavan saaren tällä puolella oleville, jälelle jääneille tovereilleen. Minun on otettava osaa keskusteluun."
Hän tarttui kivääriinsä ja paneutui pitkälleen miellyttävän lämpöiselle tasangolle. Hän luuli tuntevansa päällikön äänen jakelevan määräyksiä.
"Onkohan hän nälkäinen?" tuumi Jenks. "Siinä tapauksessa laitan ruokatavaroiden hankinnalle pikku esteen."
Iris sanoi:
"Mr Jenks?"
"Niin", vastasi Jenks päätään kääntämättä. Hän arvasi kyseessä olevan tavanmukaisen asian.
"Saanko tulla sinne. Olen väsynyt täällä istumiseen."
"Kyllä, tällä hetkellä ei ole mitään vaaraa. Mutta ne saattaisivat nähdä teidät ja tehän muistatte mitä — —."
"Niin, muistan sen erinomaisen hyvin. Siinäkö kaikki. Kuului vaatteiden kahinaa. Nyt näytän mieheltä. Jos lupaatte olla minua katsomatta, niin tulen esiin."
"Minä lupaan."
Iris astui esiin. Hän oli hiukan punainen ja hämmennystään peittääkseen tarttui hän kivääriin.
"Nyt on meitä kaksi ampujaa", sanoi hän seisoessaan Jenksin vieressä.
Jenks saattoi syrjäsilmällä nähdä solakan, hyvin muodostuneen nuorukaisen ilmestyvän yht'äkkiä; se ilahdutti häntä. Tilanne tulisi kenties paremmaksi, jos dyakit näkisivät tytön tuollaisena.
"Teidän on heittäydyttävä pitkällenne heti kun minä sanon."
"Luottakaa minuun. Jumala minua varjelkoon."
Merimiehen kivääri laukesi niin äkkiä, että huudahdus kuoli tytön huulille. Kolme dyakkia koetti juosta piiritettyjen tovereidensa luo. He kantoivat ruukkua ja kahta koria. Ruukunkantaja kaatui ja astia rikkoontui. Toiset tekivät koko käännöksen ja kiisivät tiehensä kuin jänikset haavoittuneen ryömiessä perästä. Jenks ei ampunut uudelleen.
Iris seurasi silmillään haavoittunutta raukkaa. Silmät kostuivat ja hän kalpeni hiukan. Haavoittuneen kadottua silmäsi hän laaksoon ja vastapäiselle kalliolle; kahdenkymmenen yardin päässä makasi kolme kuollutta ja kalliolla kaksi.
"Toivon ettei minun tarvitse käyttää kivääriä", sanoi hän vapisevin äänin. "Tiedän ettei sitä voi auttaa, mutta luulen etten milloinkaan voisi nukkua, jos tappaisin ihmisen."
Hän näki merimiehen katkeran hymyilyn. Jenks nukkuisi paljon paremmin, jos yhdellä ainoalla laukaisulla voisi surmata jok'ikisen saarella olevan dyakin.
"Te aioitte sanoa jotain, kun tulitte keskeytetyksi", huomautti merimies.
"Niin, minua kummastutti huomatessani miten lämpimäksi tämä tasanko on tullut." Sitten lisäsi hän hetken vaiettuaan: "Nyt luulen käsittäväni miksi tulitte niin liikutetuksi vesivarastomme vuodettua kuiviin. Ennen päivän päättymistä saamme tuntea kaikki janon tuskat."
"Älkäämme maalatko pirua seinälle", sanoi Jenks. "Mutta minä olen janoissani nyt."
Mies liikahti levottomasti. Hän oli liiankin tietoinen kaikille ihmisille yhteisestä heikkoudesta, joka aiheutti halun saada sellaista, jonka tyydyttäminen oli sula mahdottomuus. Hänen oma kurkkunsakin oli aivan kuiva.
"Hakekaa tinapikari", sanoi hän. "Ottakaamme puolet varastostamme ja käyttäkäämme toinen puoli syödessämme. Koettakaa olla hengittämättä suun kautta. Vielä emme ole todellisessa veden tarpeessa. Se on suureksi osaksi luulottelua." Tyttö mittasi huolellisesti puolet ja huudahti:
"Minä juon ensiksi!"
"Ei, ei!" huudahti Jenks kärsimättömästi. "Antakaa tänne."
Tyttö oli olevinaan kummastunut.
"Kohteliaisuudesta" alkoi hän.
"Valitan, mutta minun täytyy vaatia sitä."
Iris ojensi pikarin. Jenks vei sen huulilleen ja oli juovinaan.
"Kas niin!" sanoi hän. "Minulla on kiire, sillä dyakit voivat tulla milloin hyvänsä."
Iris heitti katseen pikariin. "Mutta ettehän te juoneet mitään!"
"Riittävästi."
"Mr Jenks! Te tarvitsette enemmän kuin minä. Minä — en — tahdo — elää — ilman — teitä."
Merimiehen kädet vapisivat. Oli onni, ettei hänen tarvinnut nyt juuri ampua.
"Vakuutan juoneeni niin paljon kuin tarvitsin", sanoi hän turhan painavasti.
"Tehdäksenne minulle mieliksi voitte juoda ainakin oman osanne."
"Te tahdoitte pettää minua", murisi Jenks. "Jos juotte ensiksi puolet, juon minä loput."
Ja sillä tavoin asia järjestyi. Nämä pari suullista vettä antoivat heille uutta elämää. Siitä huolimatta kärsivät he päivällisaikana janoa.
"Mistä johtuu", kysyi Iris, "että tänään on niin lämmin?"
"Kahdesta hyvästä syystä — pakollisesta toimettomuudesta ja tämän kirotun kallion kuumenemisesta. Sitäpaitsi on tämä lämpimin päivä saarella olomme aikana."
"Katsotteko tilamme aivan toivottomaksi?" kysyi Iris.
"Se ei ole toivottamampi kuin yöllä tahi tänä aamunakaan."
"Silloin oli meillä vettä. Täysin vesivarastoinkin olisi meidän ollut vaikeaa kestää. Nykyisissä olosuhteissa on se suorastaan mahdotonta."
"Myönnän sen olevan vaikeata", sanoi Jenks. "Siitä huolimatta on meidän säilytettävä rohkeutemme yön tuloon saakka. Silloin hankimme vettä tahi lähdemme saarelta."
"Mutta me emme voi tehdä molempia?"
"Olemme ehkä pakoitettuja siihen."
"Mutta kuinka?"
Tämän kysymyksen vastaaminen olisi käynyt Talleyrandinkin ymmärryksen yli, mutta ennenkuin Jenks ehti keksiä mitään syytä liian toivorikkaaseen lausuntoonsa, tuli noin kahdeksan sadan metrin päässä näkyviin pitkin Kilpikonnarantaa kulkeva kolmen miehen soutamasampani. Vaikkakin syntymästä asti sellaiseen tottuneena olivat dyakit väsyneet kuumiin kallioihin ja suolaveteen. Vene tuli toisten villien merkinantojen vuoksi ja sen näkeminen antoi Jenksille uutta toivoa. Salamannopeasti juolahti hänen mieleensä, että jos hän saattaisi pysyttää heidät poissa lähteeltä ja turmellasampanin, joka tuli avuksi tuoden ehkä pääosan heidän varastojaan, niin villit kenties väsyisivät sammuttamaan janoaan saniaiskasvin lehdistä.
"Tulkaa heti tänne!" huudahti hän asettaen kiväärinsä kuntoon. "Laskeutukaa pitkällenne ja tähdätkää veneen keulaan. Ei tee mitään vaikka kuula ensin iskeekin veteen."
Hän laittoi kiväärin kuntoon tytölle ja alkoi itse ampua ennenkuin Iris ehti hänen luokseen.
Pian lähettivät molemmat kiväärit kaksikymmentä kuulaa minutissasampaniakohti. Seuraukset siitä eivät viipyneet kauan. Dyakit tanssivat penkiltä penkille. Yksi miehistä putosi veteen ja heti sen jälkeen katkesi eräs laitalaudoista.Sampanitäyttyi vedellä ja upposi maissa olevien rosvojen kimeän ulvonnan säestämänä. Molemmat dyakit koettelivat uida maihin, mutta muutamien vetojen jälkeen ojensivat käsivartensa ja katosivat. Kirkkaassa ilmassa saattoi katsoja nähdä mustien evien piirtelevän vedenpintaa.
He olivat alkaneet rauhoittua taistelun jälkeen — ja jano oli jälleen ruvennut heitä kiusaamaan — kun jonkunlainen likainen liehuva kangaspala näkyi vastapäisen kallion juurella. Se katosi pian tullakseen taas uudelleen näkyviin. Nyt pysyi se vakavana ja ruskea käsivarsi tuli näkyviin. Kun Jenks ei ampunut, pistäytyi esiin turbaanin peittämä pää. Se oli muhamettilainen.
"Ei ampua!" huusi mies. "Minä engelska puhu."
"Ettekö osaa hindujen kieltä?" huusi Jenks sillä kielellä.
"Han, sahib (kyllä, herra!)" kuului ihastunut vastaus. "Tahtooko teidän armonne sallia palvelijansa tulla kanssanne puhumaan?"
"Kyllä, jos tulette aseettomana."
"Ja päällikön myös, sahib?"
"Kyllä, mutta kuulkaa tarkoin! Ensimmäisestä petoksen merkistä ammun molemmat."
"Pidämme sanamme, sahib. Syökööt korpit lihamme, jos petämme."
Musulmanni ja päällikkö astuivat esiin. Heillä ei ollut pyssyjä, päälliköllä oli vain kris'insä.
"Sanokaa hänelle, että hän panee pois miekkansa", huusi merimies käskevästi.
Päällikkö totteli happamin ilmein.
"Pysykää lähellä minua", sanoi Jenks tytölle, "näyttäytykää heille, mutta vetäkää hattu silmillenne."
Iris totteli vaieten.
Pari uteliasta päätä pisti esiin vuoren kulman takaa.
"Jos nuo miehet eivät katoa heti, niin minä ammun", huusi Jenks.
Hindu käänsi ja päällikkö huusi muutamia sanoja, joilla oli toivottu vaikutus. Neuvottelijat pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän luolan eteen, ja molemmat vihollispuolueet tarkastelivat toisiaan.
"Sahib", alkoi hindu, "päällikköni Taung S'Ali ei halua tapattaa useampia miehiä riidan vuoksi naisesta. Luovuttakaa nainen, sanoo hän, ja hän sitoutuu joko jättämään teidät rauhaan tahi viemään turvallisesti johonkin paikkaan, josta voitte päästä valkoisten miesten laivaan."
"Nainen!" sanoi Jenks ivallisesti. "Onko mies mieletön? Missä täällä on nainen?"
"Nainen, jonka päällikkö näki puoli kuukautta sitten, sahib."
"Taung S'Ali oli noiduttu. Tapoin hänen miehiään niin nopeasti, että hän näki kummituksia."
Päällikkö kuuli nimeään mainittavan ja keskusteli jonkun aikaa kiivaasti musulmannin kanssa osoittaen useita kertoja Jenksin vieressä seisovaa Iristä.
Musulmanni teki kunnioittavan salaamin ja sanoi:
"Köyhien suojelija, en uskalla vastustaa teitä, mutta Taung S'Ali sanoo tytön seisovan vieressänne ja olevan miehen puvustaan huolimatta naisen, jota hän haluaa."
"Hänellä on hyvät silmät, mutta huonot aivot", vastasi merimies. "Miksikä tulee hän tänne etsimään naista, joka ei ole hänen rotuaan? Sanokaa hänelle, että hänen on lähdettävä saarelta eikä tultava milloinkaan takasin. Silloin kenties annan anteeksi hänen kavalan yrityksensä murhata meidät yöllä nukkuessamme."
Päällikkö hymyili ilkeästi ja musulmanni jatkoi:
"Sahib, on parasta ettei häntä liiaksi suututeta. Hän sanoo tahtovansa tytön. Hän näki tytön kauneuden, ja se saattoi hänen sydämensä liekkiin. Tyttö on maksanut hänelle monta ihmishenkeä, mutta on vielä enemmän arvoinen. Ja mitä merkitsee yksi nainen maailmassa sinne tahi tänne ollakseen syynä sotaan ja verenvuodatukseen."
Merimies tunsi itämaisen luonteen liian hyvin ja ymmärsi miehen kummastuksen, että naisen omistamisesta antauduttiin sellaiseen taisteluun. Oli silminnähtävästi hulluutta esittää mitään rauhanehtoja ja kuitenkin oli alkuasukas niin halukas saamaan kaikenlaisia etuja, että Jenks päätti tarttua oljenkorteen. "Te olette Delkistä?" sanoi hän.
"Korkeasti kunnioitettu sahib on hyvin viisas."
"Ei kukaan muu kuin Delkistä kotoisin oleva vanno Kutubin tien varressa olevien hautojen kautta. Olette karanneet Andamoneilta?"
"Sahib, tapoin miehen vain itsepuolustuksekseni."
"Mikä lieneekään ollut syynä, niin ette te koskaan voi palata Intiaan.Siitä huolimatta antaisitte monta vuotta elämästänne saadaksenne käydäChandni Chowkin basaareissa tahi istua iltasin Lakoreportin luona."
Hindun kasvot saivat kullan värin. "Se on hyvää puhetta", sanoi hän.
"Auttakaa siis minua ja ystävääni pääsemään pakoon. Pakoittakaa päällikkö lähtemään saarelta! Tappakaa! Kapinoikaa häntä vastaan. Lupaan teille vapauden ja monta rupiaa. Tehkää se ja vannon tulevani laivalla hakemaan teidät täältä. Miss sahibin isä on mahtava mies. Hänellä on suuri vaikutus Sirkariin." [Intian hallitus].
Taung S'Ali tunsi nähtävästi kummastusta ja epäluuloa tämän pitkän keskustelun aikana, jota hän ei ymmärtänyt. Hän pyysi selitystä ja nopea-ajatuksinen hindu keksi jonkun valeen. Mutta katsoessaan Jenksiin oli hänen silmissään takaa-ajetun otuksen katse.
"Sahib", sanoi hän, "olen yksin monien joukossa. Sana minulta ja he leikkaisivat kurkkuni. Jos olisin luonanne ylhäällä, kuolisin kanssanne, sillä palvelin Kumaon Rissalassa [alkuasukkaista kokoonpantu ratsuväkirykmentti], kun onnettomuus minua kohtasi. Ei hyödytä mitään koettaa sopia tiikerin kanssa, sahib. Otaksun ettette halua luovuttaa miss sahibia. Olkaa keskustelevinanne minun kanssani. Koetan auttaa teitä mikäli voin."
Jenksin sydän tykytti kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen. Musulmanni raukka oli silminnähtävästi hyvin halukas pääsemään pois rosvojoukosta, johon oli joutunut. Mutta päällikkö alkoi tulla epäluuloiseksi ja kärsimättömäksi.
Samalla kun ojensi raivokkaasti kivääriään, huusi merimies:
"Sanokaa Taung S'Alille, että ennen huomisen auringon nousua tapan hänet ja hänen miehensä. — Hän tuntee voimani osaksi, mutta ei kokonaan. Yöllä kello kahdentoista aikaan löydätte täältä alaslaskemani köyden. Sitokaa siihen astia vettä. Älkää unohtako. Olen sahib Anstruther Belgaum Rissalasta."
Hindu käänsi uhkauksen päällikölle. Tämä heitti surmaavan katseenJenksiin ja Irikseen mutisten jotain.
"Siis, sahib, ei ole muuta sanottavaa. Pitäkää silmällä oikealla olevia puita. Ne voivat lähettää hiljaisen kuoleman sillekin paikalle, jossa nyt seisotte. Ja minä en ikinä teitä petä", huudahti tulkki.
"Uskon teitä. Menkää! Mutta sanokaa päällikölle, että senjälkeen kun olette kadonneet kallion taa, josta tulitte, tahdon puhua hänen kanssaan vain kiväärillä."
Taung S'Ali näytti ymmärtävän englantilaisen ilmehikkäät eleet.Uhmaavasti kääntyi dyakki ympäri ja hindu seurasi häntä.
Ja nyt joutui Jenks suureen kiusaukseen. Iris pani kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi:
"Mitä olette päättäneet? En uskaltanut puhua pelosta että hän kuulisi ääneni."
Tyttö raukka! Hän oli niin varma, ettei dyakki ollut keksinyt hänen valepukuaan.
Jenks ei vastannut. Hän tiesi, että jos tappaisi Taung S'Alin, joutuisivat tämän miehet sellaisen kauhun valtaan, että pakenisivat yöllä. Se olisi pelin voitto. — Iris, rakkaus, rikkaus, elämä — kaikki riippui annetusta sanasta. Ja kuitenkin asteli tämä villi, tämä naismurhaaja ja verenimijä, joka oli tehnyt kaikkia mahdollisia rikoksia, tyynesti pois, luottaen valkoisen miehen sanaan.
Oh, tämä oli julmaa! Tämä hetki oli vaikeampi kuin mikään tähän asti koettu. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun silkkiin puettu roisto oli kadonnut näkyvistä kunnioittamatta silmäykselläkään häntä ja Iristä.
"Kertokaa minulle mitä olette päättäneet", toisti tyttö, jolla ei ollut aavistustakaan taistelusta, jota merimies taisteli.
"Pitänyt sanani tuolle röyhkeälle roistolle", vastasi Jenks kiitollisena, että saattoi puhua totta. "Kun kerran annoin hänen tulla tänne, piti hänen saada rauhassa poistuakin. Hän tunsi teidät heti." Sitten kertoi hän mitä oli tapahtunut. Iris hämmästyi kovin saadessaan tietää asian todellisen kulun, ja hän joutui suunniltaan kuullessaan olevansa kari, jolle keskustelut olivat joutuneet.
Romantiikkaa ja todellisuutta.
Ne, jotka ovat oleskelleet troopillisissa maissa, tietävät kuumuuden olevan kovimmillaan kahden ja neljän välillä iltapäivällä. Syötyään tällä kertaa yksinkertaisen päivällisen esitti Jenks, että he asettaisivat öljykankaan siten, jotta saisivat molemmat suojaa aurinkoa vastaan ja voisivat samalla pitää silmällä vihollisen toimia. Iris auttoi öljykankaan asettamisessa.
Merimies, joka yhä piti kiinni periaatteistaan ja voitti janon tuottamat ensimmäiset tuskat, antoi luvan viimeisen vesivaraston käyttämiseen.
He istuivat kauan vaieten — melkein tunnin. Merimies mietti heidän asemaansa. Siitä, pitäisikö hindu lupauksensa, riippui tietysti paljon. Mies oli entinensowarja kokemuksesta intialaisen ratsurykmentin upseeri tiesi, kuinka tämä karannut rangaistusvanki kaipasi kotiseutuaan ja sotapalvelusta. Tällä hetkellä muhamettilainen todennäköisesti rukoili profeettaa avuksi, voidakseen palvella sahibia ja naista, jota tämä piti niin rakkaana, sillä kaikkitietävä ja -voipaSirkaroli hyvin armollinen niitä alkuasukkaita kohtaan, jotka olivat vikansa tällä tavoin hyvittäneet.
Mutta mitä saattoi yksi mies niin hartaasti kuin halusikin, tehdä niin monien joukossa? Oli hyvin luultavaa, että muhamettilaisraukka menettäisi elämänsä ensi yönä, koettaessaan hankkia vuorelle vettä.
Lopuksi kysyi merimies itseltään, mitä mies oli tarkoittanut varoittaessaan heitä oikealla olevista puista ja "hiljaisesta kuolemasta", joka niistä tulisi. Hän oli juuri ryömimäisillään ylätasangon reunalle, kun Iris, joka oli myöskin ollut syventyneenä ajatuksiinsa, esti häntä.
"Odottakaa hiukan", sanoi tyttö. "Ei yksikään dyakeista rohkene tulla avoimelle paikalle ennen yön tuloa. Ja minulla on teille jotain sanottavaa."
Hänen äänessään oli tyyntä vakavuutta, jota Jenks ei ollut milloinkaan ennen kuullut.
"Tuo mies, tulkki", sanoi tyttö, "puhui teille, että jos minut luovutettaisiin päällikölle, lähtisi hän seuralaisineen pois tekemättä teille mitään pahaa."
"Se oli vain ansa", huomautti Jenks nopeasti. "Ei missään tapauksessa maksa vaivaa keskustella siitä."
Ja vastaus tuli tyynesti ja päättäväisesti. "Minä suostun näihin ehtoihin."
Aluksi tuijotti Jenks tyttöön mykkänä hämmästyksestä. Sitten johtui hänen mieleensä, että tyttö teki tämän uhrin pelastaakseen hänet.
"Teidän täytyy olla mielipuoli, jos edes unissannekaan voitte sellaista kuvitella. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee teille — ja minulle? Se on ansa. He ovat tavallisia villejä. Saatuaan teidät valtaansa nauravat he kaikille lupauksille."
"Te ehkä erehdytte. Heillä täytyy olla jotain kunniantuntoa. Ja joka tapauksessa panisin tinkimättömäksi ehdoksi, että he ensin varustaisivat teidät riittävästi vedellä. Silloin saattaisitte vastustaa heitä monta vuorokautta. Emme kadota mitään, mutta voimme voittaa koko joukon koettaessamme saada heidät rauhallisemmiksi."
"Iris!" läähätti Jenks. "Mitä te sanotte?"
Oman nimensä odottamaton kuuleminen miehen huulilta sai tytön melkein kadottamaan tajuntansa. Mutta mies oli uskaltanut kaikki hänen takiansa, uhmannut hänen vuokseen kuolemaa monta kertaa. Nyt oli siis hänen vuoronsa.
"Olen miettinyt tarkoin asiaa", selitti hän. "Maksaa vaivan koettaa tätä viimeistä keinoa. Me olemme kaikkien muiden paitsi Jumalan hylkäämiä, eikä näytä olevan Hänen pyhä tahtonsa, että me pelastuisimme. Me voimme taistella siksi kunnes kuolemme. Onko se siis oikein, kun toinen meistä saattaa ehkä elää?"
Hän oli ilmaissut itsensä suoruutensa kautta. Hän tahtoi antautua näille pedoille, vieläpä mielistellä heitä, kunnes he olisivat tarpeeksi kaukana saaresta ja sitten — kuolla.
Merimies tunsi halua ravistaa häntä kuin itsepäistä lasta. Sitten katsoi hän tyttöön ja sulki tämän äkkiä vahvoille käsivarsilleen, joilla tyttö lepäsi ihmetellen ja vapisten. Mies kuiskasi:
"Rakkaani, luuletko minun voivan elää kadotettuani sinut? Sinä olet minun elämäni. Jos meidän täytyy kuolla, rakkahin, niin kuolkaamme yhdessä."
Iris kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Nyt olen hyvin, hyvin onnellinen", nyyhkytti hän katkonaisesti. "En luullut — että se — tapahtuisi tällä — tavoin, mutta — olen kiitollinen — että se tuli."
Hetkeksi antautuivat he jumalallisen tunnelman valtaan sielujen kohdatessa toisensa. Sanoja ei tarvittu. Kaikkialla ympärillä väijyi onnettomuus, puute, vieläpä kuolemakin, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä heillä oli taivas keskellä maallista helvettiä.
Kun he olivat hiukan rauhoittuneet, sanoi Iris: "Minun täytyy vedota sinun myötätuntoosi. Olen nälissäni ja, oi, niin janoinen!" Hän oli aamiaiseksi syönyt tuskin mitään. Nyt oli hän täynnä uutta toivoa. Saisiko hän elää tunnin, tahi puoli vuosisataa, ei hän milloinkaan jättäisi rakastettuaan, eikä tämä luonnollisesti koskaan, koskaan jättäisi häntä.
Jenks otti esille korpun, astian säilykkeitä ja pullon samppanjaa.
"Sinä et ole oikeinfrappé", sanoi hän ojentaessaan tytölle kuohuvan juoman, "mutta toisissa olosuhteissa olisi tämä viini melkein kylliksi arvokasta sinun maljasi juomiseen. Mutta mitä se oli?"
Hän oli kuullut heikon iskun päänsä yläpuolella olevaan öljykankaaseen. Iris ilmoitti kuulleensa sen kolme neljä kertaa, mutta luulleensa öljykankaan kahinan aiheuttaneen sen.
He odottivat ja kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa. Jälleen kuului ääni, tällä kertaa toisessa paikassa ja molemmat olivat yksimielisiä, että jokin oli lentänyt kaaressa yli ylätasangon ja sattunut öljykankaaseen.
"Katsokaamme mitä se on!" huudahti merimies. Hän ryömi eteenpäin, ojensi kätensä ja palasi mukanaan pari pientä nuolta.
"Ei vähempää kuin seitsemän tällaista on öljykankaassa", sanoi hän. "Ne eivät näytä vaaralliselta. Otaksun rakkaan hinduni tarkoittaneen näitä, varoittaessaan minua oikealla olevista puista."
Hän ei sanonut Irikselle kaikkea mitä musulmanni oli puhunut; ei hyödyttänyt saattaa häntä turhanpäiten levottomaksi. Hänen tutkiessaan kummallista nuolta, lensi öljykankaaseen jälleen yksi samanlainen.
Nuolenvarsi, jostain kovasta puusta valmistettu, oli noin kymmenen tuuman pituinen. Siihen oli kiinnitetty kalanluinen kärki, jossa ei ollut väkäsimiä. Kaiken kaikkiaan näytti se hyvin lapselliselta.
"Kuinka he lähettävät näitä?" kysyi Iris. "Heittävätkö ne niitä?"
"Sen sanon sinulle pian", sanoi Jenks ottaen kiväärin.
"Älä mene vielä ulos!" rukoili tyttö. "He eivät voi tehdä meille mitään pahaa. Ehkäpä keksimme jotain istumalla täällä. He eivät kai jatka koko päivää näiden nuolien lähettämistä."
Jälleen tuli kauniissa kaaressa lentävä nuoli ja oli vähällä sattua tytön ojennettuun käteen. Hän otti sen ylös. Kalanluukärki oli katkennut sattuessaan kiveen. Iris tarkasti huolellisesti kärkeä. "Katso!" sanoi hän. "Se näyttää olevan johonkin aineeseen kastettu."
Jenks rypisti otsaansa. Hänelle oli juolahtanut mieleen kauhea selitys.
"Pane se pois! Heti!" huudahti hän.
Iris totteli kummastunein ilmein. Jenks kaatoi teelusikallisen samppanjaa kalliosyvennykseen ja pisti kalanluun siihen. Hetken kuluttua tuli samppanja vihertäväksi ja kalanluu valkeaksi. Silloin hän ymmärsi.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Nämä ovat myrkytettyjä nuolia, joita puhalletaan ontosta bambuputkesta. En ole koskaan ennen niitä nähnyt, mutta olen kyllä usein niistä lukenut. Bamburuo'ot, joita dyakit kantoivat, olivatSumpitans'eja. Kalanluu on kastettu upaspuun mehuun. Iris, rakas tyttöni, jos ne olisivat tuottaneet sormeesi pienimmänkään naarmun, ei mikään mahti maailmassa olisi voinut sinua pelastaa."
Tyttö kalpeni ja vetäytyi kauhistuneena taapäin.
Vielä yksi nuoli lensi heidän kolminkertaisesti siunattuun öljykankaaseensa. Nähtävästi dyakit aikoivat sitä pitkittää kunnes joku nuolista osuisi.
Jenks päätti odottaa seuraavan nuolen tuloa, syöksyä ulos ja koetella mitä dum-dumkuulat voivatsumpitans'inpuhaltajille.
Iris luonnollisesti vastusti.
Ei tarvinnut odottaa kauan. Seuraava nuoli tuli ja hän syöksyi ylätasangon oikealle sivulle. Kolme dyakkia oli maassa ja neljäs puussa. Kaikilla oli puhallusputket. Puussa oleva oli juuri asettamaisillaan nuolta bambuputkeen. Toiset katsoivat.
Jenks ampui ja puussa olija putosi suinpäin alas. Seuraava laukaus heitti toverin hänen päälleen. Eräs miehistä pääsi pensaikkoon karkuun, mutta neljäs kompastuisumpitans'iinsaja kuula pyyhkäisi pois yläpuolen hänen päästään.
Senjälkeen merimies ampui putket rikki ja palasi jälleen kalpean tytön luo.
"Luulen ettei Sateenkaarisaarella tule useampia puhallusharjoituksia", sanoi hän.
"Mutta, rakas Robert, kuinka kauan voimme kestää?" tiedusti tyttö.
"Mitä? Oletko jo kyllästynyt minuun?"
Senjälkeen istuutui hän tytön viereen ja kertoi kaikista epäilyksistään ja toiveistaan. Hän päätti, ettei täst'edes salaisi tytöltä mitään.
Ennen pimeän tuloa silmäili hän kauan ja vakavasti lähteelle. Heidän oma, vadinkannesta tehty sankonsa oli aivan sen vieressä. Varovainen hiipiminen yli hiekkaisen laakson, puoliminuuttia vakavaa vaaraa, ja hänellä olisi palatessaan muutamiksi päiviksi riittävästi vettä.
Alas laskeutuminen vuorelta ei enää ollut vaarallista. Heti auringon laskettua vuori oli syvän pimeyden peitossa, sillä tropiikissa seuraa päivää heti yö.
Iris ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavankaan asiasta.
"Muhamettilainen ehkä auttaa meitä", sanoi hän. "Odottakaamme joka tapauksessa kunnes kuu katoaa. Silloin on pimeintä. Emmehän tiedä mitä siihen asti saattaa tapahtua."
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan ennenkuin vihollisen oikealta siiveltä laukaistiin heitä vastaan epäsäännöllinen yhteislaukaus. Kaikki kuulat sattuivat useita yardeja heidän yläpuolelleen, mutta ne iskivät kipinöitä kovasta kalliosta ja Jenks huomasi dyakin tällä tavoin voivan saada hyvän osoituksen siitä mihin oli tähdättävä. Annettuaan Irikselle määräyksen ryömiä koloonsa, asetti hän nopeasti yhden kivääreistä ennen tekemälleen puujalustalle ja ampui kolme laukausta vastapäiselle vuorelle, sille kohdalle, josta enimmät kiväärintulet olivat välkkyneet.
Ainakin yksi kuula kolmesta tapasi ihmisen. Kuului hämmästyksen ja tuskan huuto ja seuraava yhteislaukaus ammuttiin maasta. Ne eivät voineet tuottaa mitään vaaraa, mutta hän koetti peloittaa ampujat pois, suuntaamalla sille suunnalle yhtämittaisen tulen.
Mutta huolimatta kaikesta taidostaan, ei hänen onnistunut karkoittaa sieltä dyakkeja. Joka minuutti iski yksi tahi useampia kuulia kallioon rikkoen öljykankaan ja turmellen elintarvevarastoja.
Hän saattoi arvata mitä oli tapahtunut. Maaten kalliojyrkänteellä olivat dyakit niin hyvin suojatut, että hän ainoastaan sattumalta saattoi tavata heitä kuulalla. Mutta heidät täytyi karkoittaa, muussa tapauksessa tulisi tästä yöllisestä pommituksesta vakava asia.
"Onko kaikki hyvin, Iris?" huusi hän.
"Kyllä, rakkahin," kuului vastaus.
"Hyvä, haluan, että pidät öljykangasta päälläsi vielä jonkun aikaa — erityisesti olkapäiden ja pään ympärillä. Aion hillitä noita lurjuksia. He ovat löytäneet meidän heikon kohtamme, mutta kyllä minä heidät opetan."
Heti kuultuaan öljykankaan kahinan laski hän nuoraportaat ja kiipesi alas asestettuna vain revolverilla. Hän oli aivan näkymätön viholliselle. Vedettyään portaat ylös siten, että alimmat askelmat olivat noin kuuden jalan korkeudella maasta, hiipi hän varovasti neljänkymmenen yardin päässä olevalle kalliolle.
Hän pysähtyi pienenpoon-puun juurelle ja kumartui ottamaan jotain, joka oli kaivettu juurten läheisyyteen. Hän saattoi selvästi kuulla dyakkien puhelevan matalin äänin ja nähdäkin monet niistä, jotka lojuivat hiekalla. Tämä tosiasia osoitti kuinka kohtalokas hänen vedenhakuyrityksensä olisi ollut. Heidän olisi täytynyt huomata hänet heti, kun hän olisi tullut kallion varjosta. Hän viipyi ehkä muutamia sekuntteja kauemmin kuin oli välttämätöntä.
Uudistettu kiivas yhteislaukaus lähetti hänet mitä nopeimmin takaisin. Iris oli yksin ylhäällä. Ei tietänyt mitä saattoi tapahtua. Kauhistuksekseen huomasi hän nuoraportaiden hiljaa heiluvan edestakaisin. Hän juoksi esiin ja tarttui niiden alapäähän, joka oli jälleen maassa. Asettaessaan jalkansa ensi askelmalle kuuli hän Iriksen äänen aivan läheltään:
"Robert, missä olet?"
"Tässä!" vastasi hän ja tyttö putosi hänen käsivarsilleen.
Hämmästyksen huuto talon läheisyydessä ja muutamien, hiukan kauempana olevien villien kiljunta osoitti, että heidät oli kuultu.
"Ylös!" kuiskasi hän. "Tartu kiinni ja kiipeä ylös niin pian kuin voit."
"En ilman sinua!"
"Ylös, Jumalan nimessä! Seuraan kantapäilläsi!"
Iris alkoi kiivetä. Jenks otti jotain, jota tähän saakka oli pitänyt hampaidensa välissä, nähtävästi nyörin ja veti sitä mukanaan kiivetessään.
Hänen ollessaan noin kymmenen jalan korkeudella maasta, ryntäsi talosta kaksi ulvovaa dyakkia.
"Eteenpäin!" sanoi hän Irikselle. "Älä pelästy, tapahtuipa mitä tahansa. Olen aivan takanasi."
"En pelkää yhtään!" läähätti tyttö.
Jenks kääntyi, tarttui lujasti toisella kädellään kiinni ja ampui kahta alhaalla olijaa, jotka hän saattoi eroittaa vain hyvin epäselvästi, vaikka he olivat aivan portaiden juurella. Laukaukset saivat heidät pysähtymään. Jenks ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, oliko heihin sattunut. Seisahtuminen riitti. Useita muita tuli juosten sinne päin.
Silloin vetäisi hän lujasti nyöristä, jota piteli kädessään. Terävä paukahdus kuului kivilouhimon läheltä. Näkyi salamoita. Samalla sinkosi kirkas valokimppu vastapäiseltä kalliolta ja valaisi laakson kuin meteori. Se paljasti Iriksen, joka juuri katosi turvalliselle ylätasangolle, näytti Jenksin ja dyakit toisilleen. Silmänräpäystä myöhemmin kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti maata ja ilmaa, hajoitti jokaisen kiven vastapäisestä kalliosta, heitti joitakin dyakkeja alas sieltä ja haavoitti toisia kivensirpaleilla.
Dyakit ulvoivat tuskasta ja pelosta.
Silmänräpäyksessä saavutti merimies ylätasangon, jolla Iris makasi kuten oli kaatunut, kuolleena tahi tajuttomana, merimies ei tietänyt kumpana. Hän tunsi kalpenevansa ja nosti tytön käsivarsilleen, mutta saattoi vain kummastella ja odottaa.
Vihdoin veti tämä syvään henkeään ja värähti.
"Robert!" kuiskasi hän.
"Niin, rakkaani. Mitä sinulle on tapahtunut."
"Luulen pyörtyneeni. Minulla ei ole mitään tuskia. Kaipasin sinua. Jokin sanoi minulle, että olit jättänyt minut. Tulin alas auttaakseni tahi kuollakseni kanssasi. Ja sitten tuo ääni! Ja valo! Mitä sinä teit?"
Jenks kantoi tytön turvalliseen koloon ja etsi käsiinsä konjakkipullon. Tyttö joi hiukan. Juoman elähdyttävän vaikutuksen jälkeen saattoi hän kuunnella Jenksin antamaa selontekoa.
Erääseen puuhun oli hän sitonut aivan villien kallion yläpuolella olevaan irtonaiseen kiveen tähdätyn ladatun kiväärin. Tämän kiven takana oli nallihattuja, jotka vuorostaan olivat suoranaisessa yhteydessä kahdenkymmenenneljän tuuman syvyiseen, sorkkaraudalla tehtyyn ja räjähdysaineella täytettyyn reikään. Sysäys kiveen sai ehdottomasti ainakin jonkun nalleista laukeamaan. Hän oli käyttänyt kolmensadan patruunan sisällyksen saadakseen riittävästi ruutia. Tämän miinan räjähdyttämällä oli hän vaikuttavalla tavalla poistanut jok'ikisen dyakin vastapäiseltä kalliolta, ja jälelle jääneet kyllä varoisivat tämän kohtalokkaan paikan läheisyyttä.
Odottamaton tapahtuma.
Senjälkeen alkoivat he keskustelun, joka ei kiinnitä muiden mieltä, mutta heistä oli mitä ihastuttavinta.
Aika kului kunnes nouseva kuu valaisi valkoista hiekkaa vastaan kohoutuvan vuoren. Ja Jenks, joka tunsi tähdistä ajan, ilmoitti Irikselle puoliyön olevan käsissä.
He painuivat polvilleen ylätasangon reunalle innokkaina kuulemaan jokaisen pienimmänkin äänen. Mutta Sateenkaarisaarella oli hiljaista kuin haudassa.
Mutta yht'äkkiä kuului alhaalta käärmeen sihinä. Iris ei kiinnittänyt siihen huomiota, mutta Jenks, joka tiesi, ettei saarella ollut ainoatakaan matelijaa, kumartui yli reunan ja matki ääntä parhaansa mukaan. Hindu oli alhaalla.
"Sahib!"
Tyttö hypähti kuullessaan odottamattoman äänen, mutta Jenks vastasi tyynesti: "Niin."
"Nuora, sahib!"
Merimies laski nuoran. Siihen sidottiin jotain.
"Vetäkää, sahib!"
Jenks veti ylös nuoran, johon oli sidottu vedellä täytetty pukinnahka. Hän tyhjensi pikarista lämpimän, happamen viinin ja ojensi sitten tytölle tervetulleen, kylmän juoman, mutta muisti samalla jotain.
"Anna minun maistaa ensiksi", sanoi hän.
Hindu oli kenties petollinen. Kummallisempia asioita oli tapahtunut.Jospa veteen oli sekoitettu myrkkyä tai unijuomaa!
Hän vei pikarin huulilleen. Vesi maistui ummehtuneelta senvuoksi, että se oli nahkaleilissä, mutta muuten tuntui se olevan hyvää. Helpotuksesta huokaisten ojensi hän Irikselle pikarin ja hymyili sille sopimattomalle kiireelle, jolla tyttö tyhjensi sen.
"Juo itse ja anna minulle sitten hiukan lisää", pyysi tyttö.
"Ei enempää tällä kertaa, armollisin neiti. Muutamien minuuttien kuluttua saat lisää."
Juotuaan kumartui Jenks jälleen reunan yli ja huusi: "Koi hai!"[Hei, siellä alhaalla!]
"Sahib!"
"Eikö kukaan ole seurannut teitä?"
"En usko, sahib. Mutta älkää puhuko niin kovaa; he ovat viekkaita kuin ketut. Teillä on portaat, teidän armonne, sanovat he. Ettekö tahtoisi tulla alas. Minulla olisi paljon puhuttavaa."
Iris ei tehnyt vastaväitteitä kun Jenks käänsi miehen sanat. Hän asetti vain sen ehdon, ettei Jenks saanut mennä pois portaiden luota. Merimies otti luonnollisesti mukaansa revolverin ja senlisäksi sorkkaraudan, erinomaisen hyvän ja hiljaisen aseen. Sitten laskeutui hän varovasti alas. Tullessaan lähemmäksi maata näki hän hindun olevan aseettoman ja tekevän syvänsalaamin. Miesraukka näytti olevan hyvin halukas auttamaan.
"Mikä on nimenne?" kysyi merimies.
"Mir Jan, sahib, entinennaik(korpraali)Kumaon Rissalassa."
"Koska jätitte rykmentin?"
"Kaksi vuotta sitten, sahib. Minä tapoin —"
"Mikä oli everstinne nimi?"
"Eversti Spence, urhoollinen mies, mutta ei erikoisen taitava ratsastaja."
Jenks muisti hyvin eversti Spencen — lihavahkon upseerin lyhyine jalkoineen, jotka hakkasivat hevosen kylkiä kuin rumpupalikat. Mir Jan puhui totta.
"Olette oikeassa, Mir Jan. Mitä tekee Taung S'Ali nyt?"
"Kiroaa enimmäkseen, sahib. Hänen miehensä pelkäävät. Hän haluaa, että he tekisivät uuden kokeen myrkytettyjä nuolia ampuvilla puhallusputkilla, mutta he kieltäytyvät. Hän ei voi tulla yksin, sillä hänen oikea kätensä on kipeä ja sitäpaitsi haavoittui hän kallion räjähtäessä. Olitte vähällä tappaa minutkin, sahib."
"Lähtevätkö he nyt tiehensä?"
"Ei, sahib. Nuo koirat ovat tulleet niin piiskatuiksi, että haluavat kostaa. He sanovat, ettei hyödytä mitään ampua teitä, mutta he ovat päättäneet tappaa teidät ja miss-sahibin tahi viedä hänet pois, jos hän jää rynnäkön jälkeen eloon."
"Minkä rynnäkön?"
"Köyhien suojelija — he rakentavat rynnäkköä varten tikkaita — kaikkiaan neljää. Heti päivänvalettua aikovat he rynnätä. Te tapatte ehkä muutamia, sanovat he, mutta ette ehdi tappaa kaikkia. Taung S'Ali on luvannut kultakoristeen jokaiselle rynnäkön jälkeen eloon jääneelle, jos se onnistuu. Ja minulla on vielä jotain kerrottavaa. Ennenkuin he nostavat rynnäkköportaat, tekevät he suuren tulen tuoreista puista, niin että tuuli tuo savun silmiinne. Muussa tapauksessa te ette ammu harhaan."
Molemmat olivat niin kiintyneinä keskusteluun, että unohtivat varoillaan olon hetkeksi. Mutta Iris oli valppaampi. Hän oli kuulevinaan oikealla olevasta pensaikosta kahinaa. Ja hän saattoi myöskin sähistä, jos niin kerran piti tehdä.
Miten hän sähisikään! Jenks kiipesi nopeasti portaiden puoliväliin."Mikä on, rakkaani?"
"En ole aivan varma, mutta luulen kuulleeni tuolla pensastossa jonkun liikkuvan."
"Hyvä on, armaani. Pidän silmäni auki. Voitko kuulla meidän puhuvan?"
"Tuskin. Viivytkö kauan?"
"Pari minuuttia vielä."
Hän laskeutui alas ja kertoi Mir Janille mitä miss-sahib oli sanonut. Hindu aikoi lähteä katsomaan, mutta Jenks pysähdytti hänet ojentaen hänelle revolverinsa.
"Ottakaa tämä! Arvaan teidän osaavan käyttää sitä."
Mir Jan otti sen mitään vastaamatta, tutki pensaikon ja rannan sekä palasi hetken kuluttua ilmoittamaan kaiken olevan rauhallista ja jätti revolverin takaisin.
"Sahib," sanoi hän syvään kumartaen, "olen kunniaton mies, mutta jos te annatte minun tulla luoksenne, taistelen rinnallanne kunnes molemmat käteni ovat poikkihakatut. Olen väsynyt näihin villeihin — armoton kohtalo heitti minut heidän joukkoonsa, mutta minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Joll'ette halua minua luoksenne vuorelle, niin antakaa minulle kivääri, minä piiloudun puiden sekaan ja lupaan, että muutamat heistä tänä yönä kuolevat ennenkuin he löytävät minut. Rykmentin kunnian vuoksi älkää kieltäkö, sahib. Pyydän ainoastaan, että jos teidän armonne pelastuu, niin kirjoitatte eversti Spencelle ja kerrotte Mir Janin, toisen eskadroonannaikinviimeisestä teosta."
Miehen sanat liikuttivat syvästi Jenksiä. Hän mietti kuinka parhaiten saattaisi käyttää tarjottua apua panematta miestä alttiiksi varmalle kuolemalle.
Hindu ymmärsi hiljaisuuden väärin. "En ole mikään roisto, sahib. Tapoin miehen sentähden —."
"Kuulkaa minua, Mir Jan. Ette voi sanoa parempaa kuin olette sanonut.Oletteko varma siitä etteivät dyakit tule ennen aamua?"
"He ovat kantaneet haavoittuneet veneeseen ja tekevät nyt portaita."
"Eivätkö he kaipaa teitä?"
"He tulevat kaipaaman pukinnahkaa. Se oli heidän viimeinen täysi nahkansa."
"Mir Jan, tehkää niinkuin sanon, ja te näette vielä Delhin. Oletteko milloinkaan käyttänyt Lee-Metford kivääriä?"
"Olen nähnyt niitä, mutta ymmärrän paremmin Martini-kivääriä."
"Annan teille kiväärin runsaine ammusmäärineen. Menkää luolaan —."
Mir Jan säpsähti. "Siellä on kummitus, sahib", sanoi hän.
"Kummitus? Ei se ole mikään kummitus, ainoastaan muutamia luita miehestä, jonka nämä roistot kauan sitten ovat murhanneet. Onko teillä ruokaa?"
"Vähän riisiä, sahib — riittävästi päiväksi, hätätilassa kahdeksi."
"Hyvä! Vettä hankimme lähteestä. Kun taistelu aamun valjetessa alkaa, ammutte jokaisen, jonka luolan perältä näette. Älkää millään ehdolla tulko ulos. Odottakaa tässä!"
Jenks kiipesi hakemaan kiväärin ja tusinan patruunapaketteja. Iris näki kuinka hän selitti hindulle kiväärin koneistoa. Äkkiä huomasi tyttö useiden dyakkien hiipivän pitkin vuoren kuvetta.
"Robert!" huusi hän. "Dyakkeja! Vasemmalla sinusta!"
Samalla kun huusi, tarttui hän kivääriin ja alkoi ampua niin nopeasti kuin saattoi. Onnettomuudeksi oli alhaalla oleva kivääri lataamatta, kun Mir Jan juuri sitä tutki. Jenks veti nopeasti revolverin.
"Luolaan!" huusi hän ja Mir Jan syöksyi sinne kuin nuoli.
Jenks itse juoksi portaille ja tyhjensi revolverinsa samalla kun vasemmalla kädellä tarttui köyteen. Kolme dyakkia oli niin lähellä, että olisi ollut mieletöntä lähteä kiipeämään. Hän sinkautti aseen lähimmälle miehelle vasten kasvoja ja pysähdytti tämän, sillä pimeässä ei voinut heittoasetta välttää.
Merimies kääntyi juostakseen luolaan ottamaan Mir Janin kiväärin kun satutti jalallaan kalliota vasten nojallaan olevaan sorkkarautaan. Hirmuisella voimalla iski hän johonkin dyakkiin, eikä voinut milloinkaan selittää kuinka surmasi hyökkääjistä toisen, mutta kuului siltä kuin olisi munankuori rikottu. Senjälkeen kiisi hän nopeasti kuin kissa ylös portaita. Neljänkymmenen sekunnin kuluttua Iriksen huudosta oli hän ylhäällä ja huudahti:
"Kaikki hyvin, tyttöseni!"
Jokaisen hyvän naisen tapaan omasi Iris myöskin äidinvaiston. Kun Jenks oli alhaalla ja joutumaisillaan hakatuksi kappaleiksi, valtasi lempeän, hellän tytön, joka ei voinut tehdä kärpäsellekään pahaa, todellinen raivo. Robert täytyi pelastaa.
Mutta nyt oli hän Iriksen luona vahingoittumattomana ja yhtenään ampuen, sillä joka suunnalta juoksi dyakkeja. Tytöllä riitti parhaiksi, ennen itkuun purskahtamistaan, voimia asettaa kivääri paikoilleen. Heti senjälkeen tuli alhaalla rauhallisempaa, joten Jenks ehti huolehtia Iriksestä ja koetti häntä rauhoittaa mikä suunnilleen onnistuikin.
Hän otti tytön käsivarsilleen ja kantoi öljykankaalla päällystetylle rikkonaiselle vesisäiliölle istumaan.
"Sinä olet ollut kiltti pikku tyttö ja ansainnut hyvin illallisesi", sanoi hän.
"Oh, miten saatat puhua noin välinpitämättömästi sellaisen hirveän tapauksen jälkeen?" huudahti Iris.
"Se ei ole puhumisen arvoista, armahin", vastasi Jenks. "Kerron sinulle pian mitä tapahtui, mutta ensiksi on minun puhuttava Mir Janin kanssa, jonka lähetin luolaan." Hän astui vuoren reunalle ja huusi: "Mir Jan!"
"Ah, sahib! Kiitetty olkoon korkeimman nimi, te olette pelastuneet!Tarkastin suru sydämessä kaikki kuolleet."
"Kuolleet? Montako niitä on?"
"Viisi, sahib!"
"Mahdotonta! Ammuin revolverilla yhden ja tapoin toisen sorkkaraudalla.Kolmas kaatui metsänreunaan saatuani kiväärin käteeni."
"Silloin on niitä kuusi, sahib, ottamatta lukuun haavoittuneita. Minä olen ampunut yhden, joten miss-sahib — —"
"Mitä hän minusta sanoo?" kysyi Iris, joka oli tullut tasangon reunalle.
"Hän sanoo sinun säikäyttäneen dyakkeja avaamalla tulen samalla hetkellä kun he näyttäytyivät."
"Miten te jouduitte tappamaan yhden, Mir Jan?"
"Eräs dyakki seurasi minua luolaan. Odotin häntä pimeydessä."
"Hyvin tehty! Olisiko Taung S'Ali onnellisen sattuman kautta kuolleiden joukossa?"
"Ei, sahib", vastasi hindu. Mir Jan oli niin vakuutettu vihollisen saaneen tänä yönä kyllikseen, että otettuaan ylös Jenksin revolverin ja palautettuaan sen takaisin, meni aivan rohkeasti lähteelle hakemaan vettä.
Illallisen aikana kertoi Jenks Irikselle asiasta niin paljon kuin arveli olevan edullista tälle kuulla. Pakoitettuaan tytön menemään levolle palasi hän vahtipaikalleen. Mir Jan tarjoutui pitämään vahtia alhaalla, mutta Jenks käski hänen mennä luolaan, sillä päivä valkenisi pian.
Heti päivän noustua herätti hän Iriksen, sillä oli paljon suoritettavaa, jos dyakit panisivat toimeen Mir Janin kertoman suunnitelman.
Öljykangas käärittiin kokoon ja elintarpeista kyhättiin Irikselle suojamuuri.
Merimies oli juuri asettanut kiväärinsä ja muut tarvekalut saapuville, kun kuuli alhaalta sähinää. "Mikä on?" kysyi hän.
"Sahib, he tulevat!"
"Olen valmis. Antakaa käärmeen kadota vuorenkoloon, ettei jokumongosseiske siltä päätä poikki." Mir Jan katosi heti.
Ensimmäinen viittaus, jonka he vihollisen aikeista saivat, oli läpitunkeva, mutta miellyttävän hajuinen savu, joka täytti ilman. Dyakit laittoivat suuren tulen. Kuumuus oli ylhäällä ylätasangollakin kova; minuutit kuluivat eikä mitään merkittävämpää tapahtunut.
Iris, joka oli hiukan kalpea, sanoi pelokkaasti naurahtaen:
"Tämä ei tunnu minusta vaaralliselta. Se muistuttaa ruuanlaittokokeitani."
"Pelkään tulevan pahempaakin, rakkaani. Mutta dyakit ovat tyhmiä. Niiden olisi pitänyt odottaa yöhön ja väsyttää meidät pitkällä, koko päivän kestävällä vahdinpidolla."
"Hyi!" Savupatsas kohosi ilmaan ja oli vähällä tukahduttaa heidät. Se laskeutui kuin musta kääriliina yli vuoren ja pimitti meren sekä taivaan. He yskivät yhtenään ja olivat tukehtumaisillaan, sillä dyakit olivat heittäneet kuivien puiden päälle märkää meriruohoa.
"Paneudu pitkäksesi kalliolle!" huohotti Jenks, kastaen takin veteen ja antaen Iriksen haudata suunsa ja nenänsä märkään vaatteeseen. Se tuotti helpotusta ja hän osoitti naisellista kekseliäisyyttä sitomalla hihat niskan takaa yhteen. Jenks nyökkäsi ja seurasi esimerkkiä, sillä tavoin saivat he kätensä vapaiksi.
Musta pilvi tuli joka sekuntti tiheämmäksi. Kiitos ylätasangon sisäänpäin viettäväisyyden ja savun taipumuksen kohota ylös, oli eteläpuoli paljon vapaampi savusta kuin pohjoinen.
Merimies pani heti merkille tämän suotuisan asianhaaran. Kauas oikealle ulottuva este tuottaisi suurta hyötyä. Hän hyppäsi ylös, veti öljykankaan mukaansa ja ripusti sen kuokan kädensijaan, lyötyään kuokan ensiksi kallion halkeamaan.
Heti väheni savu ja he saattoivat hengittää, vieläpä puhellakin. Esiripun edessä ja yläpuolella kohosi savu yhä tihenevin pilvin, mutta merimies oli vielä kerran voittanut dyakit viekkaudessa.
"Olemme voittaneet ensimmäisen erän", kuiskasi hän Irikselle.
He eivät eroittaneet mitään yläpuolella, alapuolella ja sivuilla. Ilma, jota he hengittivät, oli kuumaa ja kitkerää.
Rannalla näkyi epäselviä liikkuvia olentoja, hän laukaisi sinne. Yhteislaukaus seurasi vastaukseksi irroittaen kaikkialta hänen ympäriltään pieniä kiviä. Tällä kertaa olivat dyakit tehneet hyvän suunnitelman. Savupiirin ulkopuolelle sijoitettu ampuja-osasto alkoi ja piti yllä kiivasta tulta peittäen hyökkääjiä.
Jenks huomasi olevansa pakoitettu vetäytymään takaisin. Hän heitti pois kiväärin ja tarttui sorkkarautaan. Silloin tällöin kuuli hän kumeita jymähdyksiä laaksosta. Aluksi kummasteli hän, mutta keksi sitten, että Mir Jan oli luolassa toimessa.
Vahvojen, kömpelöiden portaiden päät heiluivat savussa ja asettuivat ylätasangon reunaa vasten. Ennenkuin Jenks ehti paikalle olivat niiden kohottajat kadonneet. He olivat seisoneet luolan edessä ja hindu työskenteli Lee-Metford kiväärillään kolmenkymmenen yardin päästä.
Sorkkaraudalla työnsi Jenks portaat pois. Ne kaatuivat ulospäin tuottaen ampujille ikävyyksiä.
"Hyvin tehty!" huudahti Iris.
Kummastuneena tytön äänensävystä heitti merimies kiireimmiten katseen häneen. Hän oli hyvin kalpea, mutt'ei pelosta. Maatessaan toiseen polveen nojautuneena, revolveri kummassakin kädessään, ei hän ollut mikään sopimaton toveri rohkealle miehelle, joka taisteli hänen puolestaan.
"Me voitamme heidät lopuksi!" huudahti hän hymyillen.
Ei ollut aikaa puhella enempää. Kolmet portaat laskeutuivat ylätasangon reunalle; niitä pidettiin alhaalta kiinni, joten Jenks ei voinut kaataa niitä. Neljännetkin tulivat näkyviin, ja kaikki yhteensä peittivät melkein koko ylätasangon reunan, lukuunottamatta sitä pientä alaa, jota Mir Jan kivääreineen luolasta hallitsi.
Merimies seisoi suorana sorkkarauta lujasti käteen puristettuna. Ampuminen laaksossa lakkasi. Irvistävä dyakin naama näkyi Iristä lähinnä olevilla portailla.
"Älä ammu!" huusi Jenks ja sorkkarauta iski kuin salama. Kaksi muuta villiä heittäytyi jo puoleksi ylätasangolle. Nyt tarvittiin sekä rautasorkka että revolveri. Nyt olivat kolmet portaat tehdyt hyvin vaikeakulkuisiksi ja Jenks juoksi viimeisten luo.
Miehiä kiipesi kuin muurahaisia niitä myöten. Aivan hänen jaloissaan oli tyhjä vesiastia. Se oli alkuperäinen, mutta vaikuttava ase, kun se heitettiin hyvin, ja merimies ei ollut koskaan tähdännyt paremmin kuin paiskatessaan astian ylimmän rosvon päähän.
Nyt tuli rannalta uusi yhteislaukaus. Eräs luodeista kulki hänen hiustensa läpi ja pyyhkäisi pois hatun. Jälleen lähtivät piirittäjät joukottain rynnäkköön. Heidän täytyi onnistua tavalla tahi toisella. Yksi mies ja yksi nainen — ei edes sellainen mies ja sellainen nainen — voisi vastustaa viittäkymmentä raivoisaa villiä käsikähmässä.
Jenks tiesi mitä tapahtuisi. Häntä ammuttaisiin päähän tai rintaan torjuessaan hyökkääjiä. Ah, Iris! Hän ajatteli tyttöä!
"Takaisin! He eivät ikinä pääse ylätasangolle!" huusi Iris.
Ja laukausten räiskeen, haavottuneiden voivotuksen ja hyökkääjien ulvonnan läpi kuului ilmassa leikkaava, viheltävä ääni, joka voitti kaikki muut. Se läheni uskomattoman nopeasti ja ennenkuin merimies tohti luottaa korviinsa — sillä hän tunsi äänen mainiosti — iski ylätasangon eteen granaatti peittäen laakson ympäri sinkoilevilla lyijypaloilla.
Jenks ehti hädin tuskin painaa Iriksen maahan ennenkuin granaatti räjähti. Hän ei käsittänyt mitään eikä uskaltanut ruveta edes arvailemaan. Hän tiesi vain granaatin iskeneen alas levittäen kuolemaa laaksossa olevaan roistojoukkoon.
Portaat olivat tyhjät. Kuului vaikerointia, juoksevien miesten askeleita ja etäämpänä olevien huutoa ja kirkunaa.
"Sahib!" ulvoi Mir Jan tullen ulos luolastaan.
"Niin!" huusi Jenks vastaukseksi.
Mielenliikutuksesta käheällä äänellä kertoi hindu jotain. Merimies teki nopeasti muutamia kysymyksiä varmistuakseen, ettei Mir Jan ollut erehtynyt.
Sitten kietoi hän kätensä Iriksen ympärille, veti hänet luokseen ja kuiskasi:
"Armaani, olemme pelastetut. Sotalaiva on laskenut eteläisen riutan ulkopuolelle ankkurinsa ja kaksi veneellistä asestettuja merimiehiä on tulossa tänne."
Ja tyttö vastasi ylpeästi:
"Dyakit eivät olisi ikinä meitä voittaneet, Robert. Me olimme silminnähtävästi Jumalan erityisessä suojeluksessa. Oi, rakkaani, olen niin kiitollinen ja onnellinen!"