"Keskinäinen viha on ollut monen pysyvän ystävyysliiton alku."
Shelley.
Vankilan ulkopuolella oli meidän kuunneltava noiden ehkä ei suotta harmistuneitten konsulaatin virkamiesten isällisiä varoituksia. He painostivat meille, että juuri nykyään oli välttämättömämpi kuin milloinkaan ennen espanjalaisten järjestyksenpito kaduilla, ja viittasivat siihen, että erittäinkin Amerikan lipun turvissa purjehtijain oli kaikin mokomin vältettävä rauhattomuuksia, lisäten vielä, ettei käytöksemme sopinut kenellekään arvossapidetystä maasta kotoisin olevalle merimiehelle. Sisällä, siitä tarvinnee tuskin huomauttaakaan, olivat he tehneet kaikkensa saadakseen espanjalaiset viranomaiset uskomaan, että Kasim ja hänen rauhallinen ystävänsä olivat joutuneet aivan odottamattomalle hyökkäykselle alttiiksi, mutta täällä ulkona noiden molempien hurjain veitikoiden katsellessa välinpitämättömästi nuhtelijoita, jotka olivat nähneet heidän suuren asekokoelmansa, ei siitä asiasta mainittu juuri sanaakaan.
Minulle sanottiin, että kun otettiin huomioon kaikki asianhaarat, voin pitää itseäni hyvin onnellisena, että olin päässyt vapaaksi niin helposti.. Voin todellakin huomata, että sekä kapteeni että nuo molemmat herrasmiehet olivat hyvin hämmästyneet viranomaisten lempeydestä. Ja mitä noihin molempiin malaijeihin tulee, oli heidän vapauttamisensa vielä hämmästyttävämpi, sillä vaikka Kasim olikin ylpeästi maininnut, että hän oli syntynyt jossakin Sumatralla, ja vielä lisännyt, että tämä oli hänen ensimmäinen käyntinsä Filippiineillä, olisi hänen murteensa oikeastaan pitänyt ilmaista hänet, vaikka hän valehtelikin niin taitavasti ja sujuvasti kuin ainoastaan hyvin kasvatettu malaiji kykenee. Abduirahmanilla taasen, tuolla hänen ystävällään, sattui olemaan taskussaan oleskelulupa, jossa hänen sanottiin olevan kotoisin Palawanista ja oleskelevan nykyään vain satunnaisesti Manillassa kauppa-asioissa. Palawanin muhamettilaiset malaijit ovat hurjimpia saariston lannistumattomista alkuasukkaista. Sulu-saarilta, jossa ikuinen sota vallitsee alkuasukkaiden ja heidän espanjalaisten vartijainsa välillä, kotoisin olevain omituisten siirtolaisten kauppaa pohjoisten saarien asukkaiden kanssa on aina ennenkin seurattu epäluuloisin katsein, saati sitten nyt, jolloin jokainen mies voi olla vakoilija, joka vain tarkastaa, eikö Luzonin kapina ja uhkaava sota Amerikan kanssa vihdoin suo hyvää tilaisuutta eteläisillekin saarille nousta kapinaan. Kaikki tämä olisi ollut tarpeeksi pätevä syy jokaiselle espanjalaiselle tuomioistuimelle lähettää nämä molemmat malaijit johonkin pieneen joko oikeaan tahi luuloteltuun kapinallisjoukkoon, jonka mestaus soiton kaikuessa Lunetalla, kaupungin enimmän käytetyllä kävelypaikalla, lisäisi sinne kokoontuneen ylhäisen ja arvokkaan yleisön huvia.
Niin, olimme päässeet vapaiksi menettämättä sen enempää kuin muutamia vaikeasti hankittavia aseita, joista Kasimin tiesin sydämessään kaipaavan tuota pientä käärmemäistä tikaria, jota hän sanoi "kostonpuukoksi", vähän rahaa ja muistikirjani.
Olin tietysti innokas kertomaan kaiken kapteenille ja hän yhtä innokas kuulemaan. Hän kielsi kumminkin minua merkillä sanomasta mitään juuri silloin, ja kiitettyämme sopivin sanoin konsulaatin virkamiehiä pääsimme melkein vaitiollen laivaamme, jonne Kasim ystävineen meitä myöskin seurasi. Mutta niin pian kuin olimme päässeet kajuuttaan ja sulkeneet oven, kerroin kaikki, mitä oli tapahtunut, mitä tiesin ja paljon sellaista, jonka vain arvasin, kapteenin kuunnellessa ajattelevin ilmein ja perämiehen muristessa silloin tällöin jotakin. Muistikirjani menettäminen järkytti heitä molempia hieman pannen perämiehen huomauttamaan, että olin nuori tyhmeliini.
"Tuki suusi!" sanoi kapteeni tyynesti. "Kuinka poika olisi voinut sen arvata? Luullakseni on minun pääasiassa syytettävä tästä itseäni, koska en kertonut hänelle, mihin tarkoitukseen häntä käytimme, ja varoittanut häntä suoraan, että häntä varmasti vakoiltiin. Kuulehan, poikaseni, en menetellyt niin senvuoksi, etten olisi luottanut sinuun, vaan siksi, että olet vielä poikanen ja kokematon toimimaan. Jos olisit tiennyt, että sinun oli odotettava erästä sanomaa, olisit tuskin voinut olla tiedustelematta sitä, ja se varmaankin olisi kiinnittänyt huomion sinuun. Olin melkein aivan varma, että nuoruutesi ja tietämättömyytesi pettäisivät kaikki vakoilijat, joita mahdollisesti olisi läheisyydessä, mutta jos otaksumisesi on oikea, että nuo miehet seurasivat sinua ja että tuo Kasimia vastaan tehty hyökkäys olikin aiottu sinulle, vaikka se ei onnistunutkaan hänen ja hänen vihollisensa riidan vuoksi, on suunnitelmani mennyt myttyyn. En kumminkaan käsitä, miten tuo ainoa sana voisi ilmaista heille mitään."
"Mitä tuo sanoma tarkoittaa, kapteeni?"
"En tiedä. Viimeiset B:ssä saamani ohjeet olivat jo tarpeeksi salaperäiset: 'Purjehtikaa Manillaan odottamaan niitä viittäkolmatta!' sanottiin siinä vain. Saamme sen kumminkin tietää tänä iltana, luullakseni. Noiden 'viidenkolmatta' täytyy kumminkin olla oikeita kultapaloja, jos ne ovat niin arvokkaat kapinallisille, että he niiden vuoksi ovat panneet laivassamme olevan lastin vaaralle alttiiksi tuomalla sen tänne. Toivokaamme kuitenkin että saamme sen turvallisesti pois täältä. Ilmoitukseni sisältää kummikin purjehdusmääräyksen. Tuli papereita tai ei — luullakseni emme saa sellaisia — lähdemme illalla, Amos."
"Entä matkustajat?"
Kapteeni irvisti. "Ne tulevat laivaamme telakan luota. Luulen kohtaavamme ne lahdella illalla pimeän tultua."
Perämiehen murahdus ilmaisi hämärästi hänen mielipiteensä odotetusta lisäyksestä kuunarin miehistöön. Kuten lordi Burleigh'n nyökkäys oli sekin hyvin sisällysrikas. Sitten antoi kapteeni hänelle lopulliset määräyksensä laittaa kaikki valmiiksi lähtöä varten ja käski hänen karttaa kaikkea turhaa hälinää ja hämminkiä laivassa,, Raa'at hinattiin paikoilleen ja purjeet kiinnitettiin, mutta ainoastaan "harjoituksen vuoksi"; kaikki laiturilla olevat meille varatut tavarat, joita ei ollutkaan paljon, tuotiin laivaan sillä aikaa kuin kapteeni oli maissa koettaakseen, kuten hän sanoi, "puhaltaa hieman sumua viranomaisten ja muiden asiallisten silmiin". Jos maatuuli vain puhaltaisi tasaisesti tänä iltana, toivoimme pääsevämme kunnollisesti lähtemään, sillä tässä "mananan" (huomiseksi lykkäämisen) maassa eivät viranomaiset pitäneet kiirettä eivätkä siis luultavasti ehtisi ryhtyä mihinkään meidänkään vuoksemme. Jos joku olisi sattunut kysymään, milloin matkustamme, olimme päättäneet vastata: "Ensi viikolla."
"Tänään ei saa päästää ketään maihin", sanoi kapteeni lähtiessään.
"Eipä tietenkään", vastasi perämies sellaisin ilmein, ettei se tiennyt hyvää kenellekään miehellemme, joka vain uskaltaisi pyytää sitä..
Tultuamme kannelle huomasimme heti Kasimin ystävineen tyynesti odottamassa saadakseen puhutella kapteenia.
"Mitä asiaa sinulla on?" kysyi kapteeni lyhyesti.
"Tämä mies, hyvin hyvä mies, tuan, haluaa jäädä laivaan", alkoi Kasim murteellisella englannin kielellään, mutta nähtyään minut rupesi hän puhumaan omaa murrettaan, jota ei kukaan muu laivassa oleva valkoinen mies kuin minä voinut ymmärtää. "Ole niin ystävällinen, tuan, ja sano kapteenille, että Abdulrahman on hyvä merimies, melkein yhtä hyvä kuin minäkin", sanoi hän anteeksi annettavalla turhamaisuudella. "Hän tulee palvelemaan kapteenia uskollisesti ja hyvin, jos hän vain saa jäädä laivaan, Hän ei halua mitään palkkaa, ainoastaan valkoisten miesten suojaa, sillä viimeöisen tapahtuman jälkeen ei Manilla ole mikään terveellinen oleskelupaikka hänelle."
Käännettyäni Kasimin pyynnön purskahti perämies kaikuvaan nauruun. "Toinen täydellinen merirosvo luullakseni! Minkähänlainen seuraava onkaan?"
Mutta kapteeni katsoi miettiväisesti tuohon harvasanaiseen mieheen, joka tuijotti häneen takaisin todellisin malaijilaisin välinpitämättömyyksin, ikäänkuin hänen ystävänsä kiihkeä pyyntö ei olisi häneen ollenkaan koskenutkaan.
"No olkoon", sanoi kapteeni vihdoin. "Hän saa jäädä laivaan ja minä maksan hänelle saman palkan kuin Pitkänmatkan Jussille ja noille muille."
"Mitä?" huudahti Livingston hyvin levottomasti alkaen tehdä huomautuksiaan matalin äänin.
"Etkö osaa antaa arvoa vapaaehtoisille, Amos? Mutta minäpä osaan. Meillä on sellainen työ edessämme, joka vaatii uskollisuutta kaikilta miehiltämme, ja tästä parista voimme olla kaikissa tapauksissa aivan varmat."
Ainoastaan Abdulrahmanin suun hermostuneet liikkeet ilmaisivat; että hän oli hieman liikutettu, sillä hänen kiitoksensa oli tyyni ja sovinnainen. Kasim katsahti minuun kumminkin niin, että tiesin kapteenin olleen oikeassa. Hän voi nyt olla aivan varma näistä miehistä, mutta olisi ollut heidän luonteensa ja tapojensa vastaista, jos he olisivat lausuneet sen monin sanoin. Tervehdittyään nöyrästi poistuivat he keulaan päin.
Aamun kuluessa lähestyi Kasim minua sanoen joitakin sanoja kiitokseksi ja lisäten luottavaisesti: "Tulen varoittamaan sinua, tuan. Pitäkää Chinin hommia silmällä."
Hän hiipi pois, ennenkuin ennätin kysyä mitään, mutta ymmärsin tuollaisen vihjauksen arvon ja varoitin perämiestä sellaisin seurauksin, että kokki sai olla ahkerasti toimessa koko päivän.
Iltapäivällä tuli luoksemme hyvin unisen näköinen tullivirkamies, jonka kysymyksiin perämies vastasi lyhyesti ja happamesti. Aioimme purjehtia ensi viikolla eikä meillä ollut laivassa muita kuin oma väkemme. Kun kapteeni tuli laivaan luullen maissa ollessaan tyynnyttäneensä viranomaisten uteliaisuuden, annoimme laivamme kuin sattumalta ajautua muutaman kaapelinmitan etemmäksi niin, että se joutui erään englantilaisen höyrylaivan ja muutaman saksalaisen prikin väliin, mutta kumminkin niin kauaksi niistä molemmista, etteivät laivassamme tehdyt varovaiset työt voineet herättää naapuriemme huomiota, eikä niitä voitu huomata rannaltakaan, koska nuo molemmat laivat estivät sen.
"Sitäpaitsi", huomautti kapteeni, "eivät he uskalla ampua meitä tänä iltana senvuoksi, etteivät he halua suututtaa paria ystävällistä valtaa, ja me olemme jo kaukana, ennenkuin he voivat koettaakaan. Toivon ainoastaan, ettei tuo tykkivene osaa odottaa meitä Cavitén edustalla."
Yö oli kirkas, vaikkakin pimeä, ja maatuuli puhalsi niin tasaisesti, että se oli hyvin suotuisa aikeillemme. Ensimmäinen vahtivuoro oli minun ja olin valinnut miehikseni Kasimin, Abdulrahmanin ja erään kanaka-pojan, joka ei osannut puhua espanjan kieltä eikä mitään malaijilaismurrettakaan. Juuri ennen keskiyötä kuulin käärittyjen airojen hiljaista loiskinaa ja tuijottaessani kiinteästi laidan yli pimeyteen huomasin suuren nähtävästi miehiä aivan täynnä olevan veneen ilmestyvän saksalaisen prikin perän takaa sen unisen vahdin sitä huomaamatta. Kun vene tuli lähemmäksi, huusin sille hiljaa, jolloin minulle vastattiin myöskin hiljaa tagalogin kielellä: "Annabel Lee, olemme tulossa laivaan."
"Odottakaa hieman", sanoin tyynesti ja lähetin Kasimin herättämään kapteenia, joka lupasi yhden miehen tulla laivaan. Sitten hän kysyi hitaasti espanjan kielellä:
"Mitä tekemistä teillä täällä on?"
Kysymys oli nähtävästi jo ennakolta määritelty, koska vastaus tuli nopeasti ja päättävästi: "Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin."
"Hyvä on!" sanoi kapteeni lyhyesti. "Kuinka monta miestä teitä on?"
"Poikani, veljeni ja kymmenen muuta, yhteensä kolmetoista, sillä tuosta viidestäkolmatta ei ole enempää jäljellä. Oli hyvä, että lopultakin pääsimme tulemaan."
"Niin, hyvähän se oli", sanoi kapteeni hitaasti. "Käskekää niiden tulla laivaan."
Kasim ja Abdulrahman seisoivat tyynesti vieressäni, kanakapojan maatessa keulassa käppyrässä kuin koira ja kuorsatessa rauhallisesti koko ajan. Kannella ei niin ollen olisi pitänyt olla muita kuin luettelemani ja sitten vasemmalla puolellani oleva kapteeni ja tuo vastatullut, joka nojaten laivan partaaseen keskusteli hiljaa toveriensa kanssa. Mutta Kasim pyörähti äkkiä ympäri, ikäänkuin hän olisi huomannut jotakin liikettä takanamme. Minä puolestani en ollut kuullut mitään, mutta katsoin kumminkin taakseni tuijottaen pimeään, sillä tulemme oli sammutettu jo tunteja aikaisemmin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään ja kaikki oli hiljaista. Kasim hiipi pois hiljaa kuin kissa, ja minä, koska luulin hänen erehtyneen, palasin paikoilleni kapteenin viereen tarkastelemaan veneestä juuri laivaan kiipeävien miesten tummia vartaloita. Seisoessani siinä kuulin kuiskauksen, joka ilmaisi Kasimin palanneen entiselle paikalleen.
"Siellä oli joku kuuntelemassa, tuan, mutta en saanut häntä kiinni. Perämies on tulossa kannelle, mutta muuten tuntuu alhaalla olevan kaikki hiljaista. Tulin takaisin sellaisin luuloin, että minua tarvitaan, elleivät nämä miehet voi todistaa olevansa niitä, joita he uskottelevat olevansa."
Sama ajatus oli juolahtanut minunkin mieleeni ja käteni oli puristautunut taskussani olevan revolverin perän ympärille. Olin myöskin iloinen huomatessani, että nuo molemmat malaijit, jotka olivat jotenkin kummallisin tavoin uudistaneet asestuksensa, olivat tarttuneet tikareihinsa. Kun perämieskin tuli kannelle, oli hänenkin toinen kätensä epäilyttävästi takin taskussa. Kapteeni sitävastoin seisoi tyynesti ja aseitta kannattaen kannelle tuomaansa lyhtyä niin että se valaisi ainoastaan laivan partaan kannen puolta, ja tarkastellen jokaisen laidan yli laivaan kapuavan miehen kasvoja vähintäkään hämmästymättä muutamien uusien matkustajiemme jotensakin roistomaisesta näöstä.
Perämiehen kasvoja kannatti kumminkin tarkastella silloin kun hän katseli tulijoita. Ensimmäiseksi tullut oli solakka keski-ikäinen puolikastilainen, tyyni ja herrasmiehen näköinen, ja mies, jonka hän esitti veljekseen, tohtori Matteo Valdeziksi, ei eronnut suuresti hänestä käytökseltään eikä näöltään. Hänen poikansa Luiz, joka oli seuraava, oli noin minun ikäiseni kirkassilmäinen nuorukainen. Nämä kolme olivat epäilemättä Filippiineillä asuvain sivistyneitten säätyläisten tyypillisiä edustajia. Mutta kymmenen seuraavaa — äärettömän likaisia, ryppyisiä, nääntyneitä ja masentuneita raukkoja, jotka näyttivät meistäkin jo hyvin epäilyttäviltä sidottuine ja silvottuine jäsenineen, hurjine toivottomine ulkomuotoineen ja hyvine aseineen — ei ollut mikään toivottava lisä minkään rauhallisen kauppalaivan miehistölle. Jokaisen kasvoista, olipa hän sitten alkuasukas tahi puolikastilainen, voitiin huomata, että niiden omistaja oli joko kapinallinen tahi hylkiö. Nuo miehet olivat kokeneet puutetta ja vastoinkäymisiä, nälkää ja janoa, voittoja ja tappioita, useammasti näitä viimeksimainittuja kuin kukaan oikeastaan voi kuvitellakaan, vaikka muutamat oli saanutkin valtaansa tuollainen kerskaileva rauhattomuus, joka, kuten sittemmin olen tullut huomaamaan, on ainoastaan sellaisille ominaista, jotka ovat saaneet maistaa voiton suloisuutta silloin tällöin. Toisia taasen, heidän vaihtelevista ja salaisista kasvojensa ilmeistä päättäen, oli jo ahdistettu henkeen ja vereen asti, eivätkä he tunteneet olevansa missään turvassa. Kuinka he olivat löytäneet turvallisen kätköpaikan Manillasta tähän aikaan, en oikein voinut ymmärtää, mutta heidän huomattavaa haluaan saada nyt poistua sieltä ei voitu epäilläkään.
"Halloo, Moses, millaisia päättömiä tyhmeliinejä me sentään olemme!" huudahti perämies. "Jos me joudumme myrskyn kynsiin näiden miesten ollessa laivassamme, on perikatomme melkein varma." Sydämeni sisimmässä olin minäkin valmis myöntämään, ettei hän ollut niinkään väärässä.
Kun viimeinen oli päässyt laivaan ja kanootti kadonnut jälleen äänettömästi pimeyteen, kutsui perämies hiljaa kaikki miehet kannelle nostamaan purjeita. Raa'at oli jo kiinnitetty paikoilleen ja jokainen väkipyörä, kiila ja reikä oli hyvin rasvattu illalla, samalla kun kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon, ettei purjeiden levittäminen synnyttäisi tuota sen työn tavallisesti aiheuttamaa hälinää. Mutta vaikka kaikki määräykset annettiinkin kuiskaavin äänin ja kaikki oli hiljaista meidän kiiruhtaessamme paljasjaloin töihimme, tuntui kumminkin hermostuneista korvistamme kuin jokainen köysien läjähdys, purjeiden lepattaminen ja köysistössä viuhuva tuuli ilmaisisivat meidät.
Kaikki oli kumminkin hiljaista ympärillämme. Kummaltakin puoleltamme, erottautuen hämärästi kuin mustat varjot yön tummaa taustaa vasten, näkyivät nuo molemmat turvalaivamme keinuen pehmeästi aalloilla, ja kauempana näkymättömällä, julmien tykkien takana olevalla rannalla oli hiljaista kaupungin asukkaiden nukkuessa rauhallisesti. Tuuli pullisti purjeemme ja me liu'uimme piilopaikastamme huomaamatta ja häiritsemättä kuin joku suuri harmaa aave. Niin pitkälle oli siis siis kaikki hyvin, mutta meillä oli vielä vältettävänä kaksi vaaraa: tykkivenhe, jonka kiinalainen oli luullut odottavan meitä Cavitéssa, hallintopiirin satamassa ja asevarastossa noin seitsemän peninkulmaa alempana lahden rannalla, sekä Corregidor-saarella aivan lahden suussa olevat patterit, jotka hallitsivat tuon kapean salmen molempia rantoja. Oliko niitä varoitettu laivamme epäilyttävästä laadusta ja aiotusta poistumisestamme, vai torkkuivatko niiden sotilaat, kuten ennenkin, tietämättä ollenkaan, millainen vaara uhkasi lippua, jota he palvelivat?
"No sen saamme nähdä ennen aamua kaikissa tapauksissa", sanoin itsekseni, hymyillen toivovasti tälle lohduttavalle ajatukselle.
— "Tahdon teille huomauttaa suorin, selvin sanoin: Pimeyttä karttakaa ja turhaa kaikin tavoin! Kiinalaispakanat ovat omituisia."
Bret Harte.
Lukuunottamatta kanakapoikia, jotka nukahtivat mukavasti ja välittämättä mistään heti kun he saivat olla työttöminä hetkisenkään, eivät muut Annabel Leessä olevat saaneet sinä yönä nukkua ollenkaan. Silloin kun emme tehneet työtä nojauduimme laivanpartaaseen tahi kiipesimme rikiin tuijottaaksemme pimeyteen, ja otaksumisia lausuttiin erikoisesta asemastamme ja suoranaisista mahdollisuuksistamme.
Luonnollisesti olivat matkustajammekin yhtä levottomat kuin mekin. Molemmat vanhemmat Valdezit olivat kapteenin kanssa, näyttäytyen hyviksi luotseiksi heidän molempain niin hyvin tuntemallaan merellä. Nuori Luiz oli yhtynyt minuun ollen ystävällinen ja utelias, mutta hyvin hiljainen ja seuraten kaikkia toimiani poikamaisin mielenkiinnoin. Muut filippiiniläiset olivat kokoutuneet keulaan, jonne kiinalainen kokkimmekin oli mennyt heitä palvelemaan parhaansa mukaan. Milloin toi hän jollekin jotakin virvoittavaa, milloin hautoi hän jotakin ärtynyttä haavaa puhellen koko ajan ystävällisesti omituista mongerrustaan, jossa oli sanoja kymmenistä kielistä.
Abdulrahman ei ollut milloinkaan kaukana kiinalaisesta, lähestyen kumminkin silloin tällöin ruorissa olevaa Kasimia. Kerran sattuessani aivan heidän lähelleen kuulin palasen heidän keskustelustaan.
"Jos vain uskaltaisin käyttää tikariani, ei meillä olisi nyt eikä vastakaan mitään pelättävää häneltä", kuului Abdulrahman sanovan kiihkeästi.
"Sellainen ei käy nyt laatuun", vastasi Kasim synkästi. "Valkoisten miesten tapa ei ole sellainen, ja me olemme nyt heidän palvelijoitaan."
"Halloo, mitä tämä on?" ajattelin itsekseni. "Ketähän tuo villi malaiji haluaisi nyt pistää tikarillaan? Onko perämies sittenkin oikeassa, että olemme ottaneet laivaamme pari verenhimoista roistoa, jotka ovat valmiit pahoihin töihin?" Minut kutsuttiin kumminkin kokkaan, ennenkuin ennätin saada näihin kysymyksiin tyydyttävät vastaukset.
Tuuli pysyi aina vain samanlaisena, se kuljetti laivaa noin kuuden solmun nopeudella, ja Manilla oli jäänyt jo kauas taaksemme. Olimme niin ollen sivuuttaneet patterin, joka oli näkymättömänä mutta uhkaavana Cavitén vieressä, jossa olimme luulleet tuon pelätyn tykkiveneen odottavan meitä. Suurin vaara oli kumminkin vielä jäljellä. Aivan Manillan lahden kaulamaisessa suussa oli pieni Corregidor-niminen saari pattereineen, ja me lähestyimme juuri sen ja mantereen välistä kapeata salmea. Olimme kyllä kuulleet, että saaren tykit olivat vanhanaikaiset ja pienireikäiset, mutta se ei vaikuttanut suuriakaan asiaan. Meillä ei ollut mitään syytä pelätä, että espanjalaiset tykkimiehet koettaisivat tähtäämistaitoaan meihin, mutta jos he kerran avaavat tulen meitä vastaan, tehottomankin, heräävät mantereen puolella olevat vihollisemme ja sähköttävät Cavitésta tykkiveneen tahi pari ajamaan meitä takaa. Tämä oli meistä kohtalokkainta, sillä vaikka me hyvällä tuulella voimmekin uhmata noita pieniä aluksia, jotka oli luultu tarpeeksi päteviksi näille vesille, niin voittavat ne meidät kumminkin yhteisvoimin, jos tuuli sattuu tyyntymään.
Olimme kuulleet kerrottavan, että etelänpuoleisen salmen mantereen puoleiselle rannalle oli rakennettu toinen patteri, joten kapteeni päätti purjehtia pohjoisesta salmesta, pysytellen niin lähellä manteretta ja niin kaukana saaresta kuin suinkin. Nyt oli alituinen luotaaminen aivan välttämätön, ja perämies rupesi hommiin ottaen Abdulrahmanin avukseen. Saari tyynnytti hieman tuulta ja minä olin juuri mastossa kiinnittämässä koortinkeja, kun kuulin nopean loiskahduksen aivan kuin joku mies tahi joku muu raskas esine olisi pudonnut laivasta mereen.
"Putosiko raaka vai mikä se oli?" huusivat sekä kapteeni että perämies hiljaa. Jälkimmäisen matala ääni ilmaisi kumminkin sellaista suuttumusta, ettei se ennustanut hyvää moisen laiminlyönnin aiheuttajalle.
"Ei, läiskähdys kuului sieltä alhaalta", vastasin, ja lopetettuamme nopeasti työmme laskeuduin miesten kanssa kannelle.
Siellä vallitsi täydellinen hillitty sekasorto ja hämmennys kaikkien kokoutuessa perään ja tuijottaessa pimeyteen, josta ei voitu erottaa muuta kuin laivan vanaveden valkoiset vaahtokuplat. Tehtiin kysymyksiä, joihin ei saatu vastausta, ja ensimmäiset sanat, joihin kiinnitin tarkempaa huomiota, lausui ruorissa oleva Kasim.
"Abdulrahman, veljeni, sano minulle totuus! Tapoitko hänet ja heititkö ruumiin mereen?"
"En, veljeni. Tiedäthän heidän kieltäneen sellaista tekemästä ja minun on toteltava määräyksiä."
"No niin. Mutta missä hän nyt on?"
"Ah!" Abdulrahman tunkeutui joukkoon katsellen jokaisen kasvoja tarkasti. Sitten hän huudahti: "Ehkä alhaalla. Valkoiset miehet ovat luultavasti lähettäneet hänet sinne", lisäsi hän kiiruhtaen kannen alle.
"Onko joku mies pudonnut mereen?" kysyi kapteeni kärsimättömästi alkaen lukea miehiään ja käskien herra Valdezin tekemään samoin. Mutta ennenkuin puoletkaan miehistä oli huudettu esiin, tuli Abdulrahman hengästyneenä ja vapisten takaisin ollen melkein hulluna jännityksestä ja raivosta ja syyttäen itseään.
"Voi! Nyt se on tapahtunut! Hän on paennut! Syökööt hait hänen ruumiinsa ja viekööt meripeikot hänen sielunsa. Unhotin hänet hetkeksi, tyhmä ja hullu kun olen, ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen paetakseen."
"Hän? Ketä tarkoitat?" huusin, sillä päällikköni käskivät minun tulkita miehen sanat. Molemmat malaijit olivat nimittäin niin kiihdyksissä, etteivät he voineet puhua muuta kuin omaa kieltään.
"Chin, tuo petturi", vastasi Kasim. Sitten hän sanoi vihaisesti ystävälleen: "Otaksuin, että pidit häntä silmällä, Abdulrahman, mutta petit luottamukseni."
"Niin, se on totta", sanoi Abdulrahman jälleen, ja riisuen jakkunsa yritti hypätä mereen. Kapteeni sai kumminkin häntä käsivarresta kiinni.
"Mitä aiot tehdä?" kysyi hän ankarasti.
"Haluan seurata häntä. Tahdon tappaa hänet tuolla mustassa vedessä!" raivosi malaiji.
"Se on liian myöhäistä, et saa häntä enää kiinni, sillä hän on jo päässyt turvaan", sanoi kapteeni vetäen hänet pois laivan partaalta. Kasim, jolla aina näytti olevan suuri vaikutusvalta kansalaiseensa, toisti hänen sanansa.
"Miksi et antanut minun tappaa häntä silloin kun halusin?" huusiAbdulrahman katkerasti.
"Senvuoksi, ettei se saanut tapahtua. Kapteeni ei olisi sallinut sellaista. Valkoiset miehet olisivat sanoneet sitä murhaksi, ja niin sai tuo petturi elää kavaltaakseen meidät kaikki. Luulin sinun kumminkin pitävän häntä silmällä, veljeni."
"Ei se minunkaan syyni kokonaan ollut", vastasi Abdulrahman nöyrästi. "Tämä valkoinen herra tässä lähetti hänet kannen alle huolimatta varoituksestani."
"No, mitä hän sanoo?" kysyi vanha Livingston tiukasti, ymmärrettyään, että hänestä puhuttiin. Sitten kuin olin selittänyt hänelle, mitä oli kerrottu, sanoi hän peittelemättä: "Peijakas, kuinka ihminen sentään voi olla tyhmä! Unohdin varoituksesi ja lähetin tuon roiston hakemaan silmälasejani alhaalta. Toivon, että voisin ampua palan lyijyä hänen nahkaansa!" lisäsi hän sormitellen revolveriaan uhkaavasti.
"Ja kohdistaa patterin tulen meihin", vihjaisi kapteeni kuivasti. "Onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta luulen haikalojen hienontavan hänet, ennenkuin hän ehtii maihin. Otaksutko hänen tietävän, minne olemme matkalla?"
"En, jollei hän saanut kuulla sitä joltakin noista kirotuista filippiiniläisistä tuolla. Hän on häärännyt, hitto hänet vieköön, heidän ympärillään koko yön, paitsi silloin kun pidin häntä luonani", ja tuo vanha tulinen mies alkoi kiroilla ja sadatella kokkia, matkustajia, laivaa ja kaikkia siihen kuuluvia.
"Sinun ei tarvitse enää ollenkaan kiroilla", sanoi kapteeni tyynesti. "Tykkivenheet lähtevät vasta aamulla ajamaan meitä takaa, sillä espanjalaiset eivät viitsi tänä yönä ryhtyä mihinkään, semminkin kun Lubangin ja mantereen välillä on paljon kareja, joille he saattaisivat ajaa. Meidän on senvuoksi hyödyttävä tästä yöstä niin paljon kuin suinkin. Olemme sivuuttaneet Corregidorin nyt, joten voimme nostaa ylimmät purjeemme." Olimme nimittäin tähän asti purjehtineet ainoastaan alimmilla purjeilla, jottei laivaamme voitaisi huomata tummaa maata vasten. "Kun nostamme kaiken vaatteen, jonka laivamme kestää, niin on vauhtimme avoimelle merelle päästyämme melkoinen."
Tuuli puhalsi vinhasti maista, ja huojuen purjeittensa painosta pisti pieni hyvä laivamme keulansa aaltoihin kiitäen hurjasti tuulessa ja hypellen kuin elävä eläin pelastuttuaan vaarasta. Olimme jättäneet nukkuvat tykit ja vahdit kauas taaksemme, ja rannikon tummien ääriviivojen näkyessä toiselta puoleltamme pääsimme lopultakin lahdesta eteläisen mantereen edustalla aaltoilevalle avonaiselle merelle, kiitäen eteenpäin ainakin vapauden, ellei elämämme puolesta.
"Kapinoida tyranneja vastaan on Jumalan tahto."
(Erääseen vanhaan Jamaikasta löydettyyn tykkiin kaiverrettu tunnuslause.)
Pitäen kiinni entisestä kuvauksestani Luzonista, jolloin vertasin sitä omituisella pyrstöllä varustettuun kalaan, on minun nyt todettava, että määräpaikkamme oli juuri lähellä tuota kohtaa, jossa pyrstö yhtyy muuhun ruumiiseen kapealla vuorisella kannaksella.
Ennen kapinan alkua eivät ketkään muut, paitsi sen muutamat tusinat alkuasukkaat, jotka kaikki olivat puolikastilaisia, ja sen piiripäällikkö olleet kuulleet puhuttavankaan Tumabongista. Se oli likainen kalastajakylä, jota eräs Laguimano-särkän ulkoneva nokka suojeli myrskyiseltä mereltä. Sen pohjoisella puolella oleva kukkulajono oli melkein yhtä tarpeellinen varjelemaan sitä niiden takana olevan maakunnan puolueriidoilta. Särkän maanpuolella oleva vesi oli täynnä kaloja ja kylän takana olevat pellot hankkivat sen asukkaille toista tukevaa ravintoa, riisiä. Bamburuo'oista ja palmuista rakennettiin taloja, huonekaluja, veneitä ja muita välttämättömiä kapineita. Kylän läpi virtasi vielä leveä joki, ikäänkuin vartavasten tuodakseen sen asukkaille riittävästi juomavettä. Niin, heillä oli kaikkea, mitä he tarvitsivatkin, ja voiko ihminen silloin pyytää enempää.
Eräänä kylän asukkaille onnettomana hetkenä sattui muudan kapinanjohtaja tulemaan sinne, ja huomattuaan paikan aseman strateegisesti merkitykselliseksi päätti hän tehdä siitä ympäröivään maakuntaan kohdistuvien liikkeiden tukikohdan. Vuoristo suojattuine solineen sopi hyvin pitämään espanjalaiset yhtä helposti loitolla kuin espanjalaiset olivat tähän asti pitäneet alkuasukkaita sisäänsuljettuina. Särkän sisäpuolella oli erinomainen satama olipa sitten ilma millainen hyvänsä pienille alkuasukasten laivoille, ja ulkopuolella suotuisilla ilmoilla voi suurikin laiva purkaa sellaisen lastin, johon ei sisältynyt suuria tykkejä, etu, jolle kapinalliset osasivat antaa arvoa, suuriin veneihin, joilla se sitten tuotiin maihin. Sellaiset asukkaat, joita ei oltu pakotettu liittymään kapinallisiin tahi joita ei ennen oltu kutsuttu sotapalvelukseen kuninkaallisiin joukkoihin, rakensivat varastohuoneita, purkivat rahtilaivoja niiden saavuttua satamaan, leikkasivat viljaa, kuivasivat kalaa vallankumoukselliselle armeijalle ja vahtivat alituisesti läheisyydessä risteilevien hallituksen laivain liikkeitä.
Kapinallisten joukkojen keskinäisestä yhteydestä, niiden asiamiesten toimista maalla ja salaisten välittäjäin hommista Manillassa ja Iloilossa pidettiin huolta vakoilijoiden avulla, eikä voitu epäilläkään, että juuri sellaisilta oli tuo silmäpuoli kiinalainenkin kuullut, ettei Tumabongia juuri silloin pidetty silmällä, joten me voimme turvallisesti purkaa lastimme ja viedä matkustajamme sinne. Olimme huomanneet itsekin, miten huolimattomasti Manillan lahden rannoilla olevat patterit ja vahtilaivat suorittivat tehtäväänsä, ja ellei kiinalainen kokkimme olisi kavaltanut meitä, olisi ollut melkein varmaa, että tehtävämme olisi onnellisesti suoritettu maakunnan viranomaisten siitä mitään tietämättä. Varmaa on kumminkin, että tuhansia pyssyjä, suuria määriä ampumatarpeita ja muita tarpeellisia tavaroita ja paljon maastakarkoitettuja vietiin maihin saaren eri osiin viranomaisten siitä mitään tietämättä ja huolimatta monista sotalaivoista ja muista saaristossa olevista sotilaallisista laitoksista.
Tiesimme kumminkin, etteivät meidän suunnitelmamme olleet niin helposti toteutettavissa, vaan että ne koetettaisiin tehdä tyhjiksi kaikin mahdollisin keinoin, sillä ei ainoastaan lastimme maihinsaanti olisi ainoa suuri kolaus espanjalaisten vallalle saarilla, vaan vaarallisempi olisi kostonhimoisten matkustajiemme hajautuminen maissa olevien tyytymättömien eri joukkoihin. Sellaiset, jotka eivät olleet vielä tarttuneet aseihin sortajiaan vastaan, olivat jo valmiit kapinaan, johon heitä kehoittivat hyvittämättömät julmuudet ja täyttämättömät lupaukset. He tarvitsivat vain kipinän räjähtääkseen melkein yht'aikaa. Tulin pian huomaamaan, etteivät ketkään muut olisi sopineet paremmin eivätkä olisi olleet innokkaammat sytyttämään tuota kipinää kuin laivassamme olevat kolmetoista filippiiniläistä.
Hieman ennen auringonnousua voimme jo hämärästi erottaa ympärillämme olevat esineet, ja alituinen luotaaminen ei niin ollen ollut enää tarpeen. Ilmassa oli kumminkin vielä niin paljon sumua, ettemme voineet huomata, ajettiinko vai eikö meitä vielä takaa. Seisoin kannella toimetonna muutamia minuutteja nuoren Valdezin pysytellessä vierelläni. Katsoimme molemmat pohjoiseen koettaen nähdä sumun läpi ja ajatuksiemme luonnollisesti kohdistuessa mustaan savupatsaaseen, joka milloin tahansa voi tulla näkyviin.
"Otaksun niiden ryhtyneen jo takaa-ajoon", sanoi nuori Valdez niinkuin hän olisi odottanut kieltävää vastausta.
"Varmasti!" vastasin, voimatta saada ääneeni sellaista myötätuntoa kuin hän ehkä oli odottanut. En nimittäin vielä tuntenut minkäänlaista henkilökohtaista kiintymystä tähän kapinaan enkä kapinallisiin, ja vaikka tietysti toivoin, että pääsisimme turvallisesti pakoon, olisin tuntenut pettymystä, ellei meitä olisi ajettukaan takaa. Kujanjuoksu on kuulemma jännittävää urheilua ja tämä näytti hyvin lupaavalta.
Luiz huokasi katsoen jälleen entiseen suuntaan.
"Pelkäätkö sinä niitä?" kysyin hieman halveksivasti.
"Ketä? Noitako epanjalaisia?" Hänen silmänsä säkenöivät ja otsa vetäytyi ryppyihin. "En sodassa enkä silloinkaan, kun heillä on suuria tykkejä ja kun heitä on kaksi yhtä vastaan, kuten viime lokakuussa, jolloin he saivat selkäänsä. Voi", lisäsi hän nauraen, "miten me heitä juoksutimmekaan!"
"Sinäkö?" Katsoin häneen epäluuloisesti. "Et suinkaan sinä ollut tuossa taistelussa mukana?"
"Olin tietystikin!" vastasi hän ylpeästi, ja minä aloin katsella häntä enenevin kunnioituksin. "Johdin omaa komppaniaani isäni divisioonassa, ja urhoolliset mieheni taistelivat hyvin. Toivoakseni saan johtaa komppaniani jäännöksiä vielä kerran. Ei, herra englantilainen, en pelkää heitä kentällä enkä missään muuallakaan, missä saa taistella mies miestä vastaan, vaan pelkään vankeutta, jossa meitä kidutetaan likaisissa luolissa ja vihdoin ammutaan naisten ja lasten seisoessa vieressä meitä ivaamassa. Niin, sellaista pelkään. Luuletko, että jos joku tykkivene saa meidät kiinni ja vaatii kapteenimme luovuttamaan meidät heille, hän sen tekee?"
"En osaa sanoa", vastasin katsoen samalla kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä ja maltilliselta kuin jos vanha laivamme olisi ollut ankkurissa Singaporen satamassa. Hän kohotti kiikarin vakavin käsin silloin tällöin silmilleen tarkastaakseen asteettain kirkastuvaa taivaanrantaa, ja puhui rauhallisesti molempien hänen vieressään seisovien Valdezien kanssa. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni ja senvuoksi toistin vielä kerran hitaasti. "En osaa sanoa", toivoen kuitenkin, että olisin osannut.
"Jos hän luovuttaa meidät ja lastin, niin luullakseni pääsee hän sekä te asiasta ehein nahoin?" vihjaisi Luiz.
"Älä usko! Vankilaan meidät heti pistettäisiin, joka sorkka, aivan varmasti", vastasin hieman kiivaasti, sillä en ollut unhottanut tuota siellä viettämääni yötä. "Luultavasti sakottaisivat he kapteenia enemmän kuin hän voisi maksaa, takavarikoisivat hänen laivansa tietysti lastineen ja tuomitsisivat hänet sitäpaitsi pitkäaikaiseen vankeuteen. Meitä kahta, vanhaa Livingstonia ja minua, kohtelisivat he luultavasti melkein samoin, vaikka mitään suuria sakkoja eivät he meiltä voisi kiristääkään, eivätkä miehiltämmekään, lukuunottamatta Kasimia ja Abdulrahmania, jotka luultavasti ammuttaisiin. Eikö sellainen mielestäsi olisi jo vääryyttä? Jupiter vieköön", lisäsin toivovasti, "luullakseni jokainen laivassa oleva mies, lukuunottamatta ehkä noita kanakapoikia, haluaa taistella, ennenkuin antautua!"
"Mitä? Panisitteko henkenne alttiiksi meidän puolestamme?" ja pojan silmiin ilmestyi äkkiä aivan toisenlainen ilme.
"No ei aivan juuri niinkään. Luullakseni kapteeni menettelisi niin ja vanha Livingston tekee aina, kuten hänkin, vaikka hän kiroileekin koko ajan. Mutta loput meistä, no niin, me tappelisimme omasta puolestamme, ymmärrät kai sen? Minä taistelisin kumminkin, jos nyt saan siihen tilaisuuden, vain innostuksesta, ja ellei Kasimin eikä Abdulrahmanin tarvitse tapella henkensä puolesta, kuten on luultavaa, tappelevat he kuitenkin vain tapellakseen. Muut malaijit ovat aina valmiit sellaiseen ja uhraavat paljon mieluummin henkensä kuin menevät vankilaan, ainoa asia muuten, jota he pelkäävät. Ja he tietävät kaikki yhtä hyvin kuin mekin, etteivät he, koska laivamme on täynnä kiellettyä sotatavaraa ja koska tuo Manillaan karannut kiinalaisroisto tuntee meidät kaikki ollen valmis vannomaan, että me kaikki olemme tienneet matkan tarkoituksen, voi mitenkään päästä vapaiksi, jos he vain kerran joutuvat kiinni. Kuulkaahan Livingston", sanoin perämiehelle, joka sattui silloin juuri kulkemaan sivu, "mitä teemme, jos joku tykkivene saa meidät kiinni?"
"Lennämme ilmaan!" murahti tuo vanhus.
"Hyvässä seurassa toivoakseni, espanjalaiset ynnä muut mukanamme", vihjaisin kainosti.
Perämies katsoi minuun melkein ystävällisesti hetkisen ja silmäsi sitten kapteeniin. "Se aiheuttaisi kysymyksiä kansainvälisistä oikeuksista, lipusta ja — hitto sinut vieköön, poika, tietysti siinä ensin syntyisi taistelu." Sanottuaan sen läksi hän tiehensä murahdellen kuuluvasti mennessään.
Nauroin. "Perämies sanoi meidän saavan pian ehkä tapella", huudahdin filippiiniläisille, "vaikka luullakseni hän ei tiedä sen enempää kuin minäkään, miksi sellaiseen ryhtyisimme. Espanjalaiset eivät ole tehneet meille sen suurempaa vääryyttä, ainakaan en minä ole kuullut sellaisesta, kuin että se voidaan maksaa takaisin mustalla silmällä tahi parilla, emmekä me Englannissa paljonkaan vaivaa aivojamme kapinoilla ja kapinallisilla, mutta —"
"Jos te vain Englannissa, Ameriikassa tahi missä muussa vapaassa maassa tietäisitte, miksi taistelemme, olen varma, että auttaisitte meitä", keskeytti poika kiivaasti. "Sinä et tiedä, sillä mitenkäpä sinä voisitkaan. Olette olleet vapaat niin kauan, ettette ymmärräkään, mitä orjuutetulla kansalla tarkoitetaan. Tahtoisitko elää maassa, omassa synnyinmaassasi, muista se, ja esi-isiesi maassa erotettuna omaisistasi väkivalloin tahi väärien ilmoitusten ja petoksen perusteella, niin, tahtoisitko elää sellaisissa olosuhteissa, sanon sen vieläkin kerran, semminkin kun et uskalla lausua julki omia ajatuksiasikaan? Sillä voit menettää rahasi, tavarasi, vapautesi ja vieläpä henkesikin tutkinnotta ja tuomiotta jostakin ajattelemattomasti lausutusta sanasta tahi luulotellusta sanasta, jonka joku vakoilija on sattunut kuulemaan. Tahi toisin, jos maatilanne, joka on ollut sukunne hallussa vuosisatoja, riistettäisiin teiltä pala palalta, ei omien velkojenne maksuksi, vaan sen vuoksi, ettei köyhä naapurisi nälänhädän tahi tulvan köyhdyttämänä tahi sentähden, että perheen ainoa työhönkykenevä mies on viety sotaväkeen, voi maksaa hänelle määrättyjä veroja. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinut veljinesi olisi määrätty työskentelemään yleisillä teillä tahi kanavien ja siltojen rakentamisessa vierekkäin omien alustalaisiesi ja heidän poikiensa kanssa senvuoksi, että olet loukannut maaherraa tahi pappia, jolla on vaikutusvaltaa?"
"Ei suinkaan herrasmiehiä sellaiseen pakoteta?" huudahdin.
"Kyllä. On olemassa laki, joka pakottaa kaikki, jotka eivät ole pappeja eivätkä virkamiehiä, tekemään niin ja niin monta päivää vuodessa työtä maakunnan hyväksi, vaikka sitä ei tavallisesti sovellutetakaan muualla kuin hyvin etäisissä paikoissa tyydyttämään jonkun maaherran tahi muun viranomaisen vallanhimoa. Kaupungeissa ei se luonnollisesti käy laatuun, mutta maakunnissa ovat paikalliset maaherrat yksinvaltiaat."
"Eivätkö sellaiset saa joskus kuulaa kalloonsa?"
"Kyllä joskus", myönsi nuori Valdez, "mutta ei yleisesti, ennenkuin he ovat köyhdyttäneet koko maakunnan rikastuakseen. Eivätkä maaherrat ole ainoat syylliset, vaikka hekin ovat kyllä tarpeeksi pahat. Ehkä olet onnistunut maksamaan kaikki verot, oikeudenmukaiset ja väärät, ja voinut säästää hieman tupakkasi, sokerisi, kakaosi, hamppusi ynnä muun myyntihinnasta, kun luoksesi ilmestyy joku pappi kauniine puheineen pyhän kirkon suuresta hädästä ja ottaa viimeisen dollarisi, hevosesi ja puhvelisi. Sinä et uskalla vastustaa, sillä hänen valtansa on melkein rajaton ja hänen vaikutusvaltansa melkein uskomaton. Sen vuoksi jotkut meistä ovat nyt tarttuneet aseihin. Toiset, sellaiset kuin me —" hänen äänensä katkesi eikä hän muutamiin minuutteihin voinut jatkaa. Sitten hän kysyi: "Oletko kuullut, mitä tapahtui vankilassa elokuun kolmantenakymmenentenä päivänä 1896?"
"Olen kuullut useistakin vangitsemisista Manillassa, jos niitä tarkoitat."
"Tarkoitan ainoastaan tätä yhtä, jota me syystä kyllä sanomme 'Vangitsemiseksi'," sanoi hän surullisesti. "Manillassa oli paljon sellaisia, jotka olivat tyytymättömiä maaherraan, ja kun kenraali Aguinaldo ensin kutsui maakunnan aseihin, kokoutuivat muutamat keskustelemaan asiasta. Toiset? olivat tunnettuja kapinallisia, kuten te sellaisia nimitätte, toiset taasen halusivat käyttää lievempiä menettelytapoja, kuten lähetystöjä, vetoamisia kuninkaaseen ja kuningattareen, ennemmin kuin aseihin turvaamista. Silloin vangittiin heidät kaikki nopeasti erotuksetta, vietiin San Sebastianin linnoitukseen ja sullottiin kaikki, satakuusikymmentäyhdeksän luvultaan, erääseen vedenpinnan alapuolella olevaan koppiin, johon ei päässyt valoa eikä ilmaa. Aamulla oli heistä jo kuollut viisikymmentäneljä, tukehtunut suoraan sanoen, niiden joukossa veljeni, seitsemäntoistavuotias nuorukainen ja ylioppilas Manillan yliopistossa. Jäljellä olevat taasen, niiden joukossa serkkuni, tuon setäni poika, vietiin aamulla Lunetaan mitään tutkimatta ja ammuttiin kuin kapinalliset tahi petturit. Veljeni ja serkkuni eivät olleet kapinallisia. He olivat menneet tuonne ystävämme taloon uteliaisuudesta kuuntelemaan muiden keskustelua ja olivat olleet siellä sanomatta mitään. Mutta tuo tapahtuma teki meistä kapinallisia. Ihmetteletkö sitä?"
"En todellakaan", vastasin lämpimästi.
"Meitä oli sitten viisikolmatta, jotka yhdyimme kostaaksemme", jatkoi Valdez. "Meistä oli jokainen menettänyt jonkun omaisemme tuona kauhun yönä ja aamuna, ja me vannoimme kostavamme, vaikka kuolisimmekin yrityksessä. Kaksitoista on jo kaatunut, toiset taistelussa, toiset Lunetalla, mutta useimmat saivat jollakin tavalla tyydytystä ennen kuolemaansa. Ja me, me elämme vielä tuo ainoa päämäärä silmiemme edessä, tahi oikeammin sanoen kaksi: kostaaksemme murhat ja hankkiaksemme maallemme vapauden. Senvuoksi olemme nyt täällä. Meillä on paljon salaisia ystäviä Manillassa ja sitä ympäröivissä vallankumouksellisissa joukoissa. Olemme nyt matkalla Tumabongiin järjestämään siellä olevia joukkoja, ennenkuin ne yhtyvät Aguinaldon armeijaan, Sellainen on tehtävämme, ja —"
"Williams", kuulin silloin kapteenin huutavan, "sinullahan on tarkka näkö! Kiipeä mastoon katsomaan, näkyykö pohjoisesta mitään."
Hän ojensi minulle kiikarinsa ja minä kiipesin nopeasti mastoon katsellen levottomasti osoitettuun suuntaan. Sumu oli nyt jo haihtunut, aurinko noussut ja ilma oli ihmeellisesti kirkas. Pohjoisella taivaanrannalla ei näkynyt pilkkuakaan ja tiesin voivani erottaa höyrylaivan savun noin kahdentoista tahi kolmentoista peninkulman päähän, Niin pitkälle oli siis kaikki hyvin, olimme heistä hyvän matkaa edellä. Jäin maston nokkaan joksikin ajaksi, kunnes joku miehemme vapautti minut, jolloin laskeuduin kannelle syödäkseni aamiaisen. Sen oli valmistanut eräs hurjimman näköinen mies noista filippiiniläisistä, mutta joka tohtori Valdezin sanojen mukaan oli erinomainen kokki.
"Nopeus oli nyt ainoa tarinamme."
Bret Harte.
Syötyäni aamiaisen kiipesin jälleen mastoon jääden sinne joksikin ajaksi. Tuijotin etäisyyteen levottomin mielin, kunnes joku luotettava vahti vapautti minut.
Aamulla oli maatuuli kokonaan tyyntynyt, mutta pian kumminkin alkoi säännöllinen monsuuni puhaltaa. Vuodenaika oli kumminkin niin myöhäinen, ettei se enää ollut oikein tasainen. Sitäpaitsi tiellämme olevat lukemattomat saaret ja Mindoro-nimisen suuren saaren pohjoisrannikolla olevat vuoret vaimensivat sen voimaa muuttaen sen myrskyiseksi ja puuskaiseksi, merivirtojen vielä siinä sivussa häiritessä kulkuamme, mutta itse asiassa edistyi matkamme kumminkin melko nopeasti. Koko matkallamme oli vauhtimme ollut keskimäärin noin viisi solmunväliä tunnissa, ja me tiesimme, etteivät tykkiveneet, koska ne olivat vanhat ja korjauksien tarpeessa, vaikeasti lämmitettävät ja riittämättömästi miehitetyt, voineet kulkea tuota matkaa puolta nopeammassa ajassa, tahi sinne päinkään. Kun olimme ottaneet huomioon kaikki asiat — pitkän etumatkamme, heidän tavallisen hitautensa matkalle lähtiessä ja heidän epäilyksensä välittömistä aikeistamme — arveli kapteeni, ettei nopeinkaan niistä ilmesty näkyviimme ennen keskipäivää. Sitäpaitsi ei se tällaisen hyvän tuulen meitä auttaessa saisi meitä kiinni, ennenkuin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua siitä, jolloin se saa meidät näkyviinsä. Senvuoksi jatkoimmekin samaan suuntaan niin täysin purjein kuin kuunarimme suinkin vain voi sietää.
Aamupäivällä hätyytettiin meidät kumminkin turhaan monta kertaa. Joskus luuli nimittäin jännittynyt tähystäjämme jotakin saarta, hiekkamatalikkoa tahi vesilintuparvea joksikin sotalaivaksi. Kello oli kuitenkin jo kaksi, ennenkuin mastonhuipussa oleva mies ilmoitti takanamme olevalla taivaanrannalla näkevänsä pilkun, joka todellakin näytti leviävän pitkäksi savujuovaksi.
Nyt kiipesi kapteeni itse mastoon käskien minun tulla mukaan.Tarkasteltuaan huolellisesti tuota mitätöntä mustaa juovaa huokaisi hän.
"Luullakseni on se muudan niistä", sanoi hän hitaasti. "Jää sinä tänne, Williams, ja pidä sitä tarkasti silmällä puolisen tuntia. Tule sitten ilmoittamaan minulle, miksi sitä arvelet. Älä huuda, sillä on turha hälyyttää miehistöä vielä. Menen nyt alas keskustelemaan asiasta Valdezien kanssa."
Tein kuten hän käski, tarkastellen hänen kiikarillaan tuota takaamme näkyvää pientä pilveä. Asteettain ja kieltämättä lyheni välimatka ja lopulta luulin voivani nähdä laivan itsensä. Tosiasiaa, että se ajoi meitä takaa, ei voitu kieltää, sillä se seurasi meitä hieman suuntamme sivulle ja luonnollisesti saavutti meitä aina silloin kun meidän oli käännyttävä. Määrätyn ajan kuluttua laskeuduin kannelle ilmaisten kapteenille huomioni, jota hän kuunteli hyvin tyynesti.
Hän piti perää herra Valdezin seisoessa hänen vieressään, perämiehen miehinemme, niihin luettuina tohtori Valdez ja nuori Luiz, joille ei merimiesammattikaan ollut aivan outo, hääriessä purjeiden kimpussa. Ne valettiin vedellä, että ne pysyisivät tiheinä, ja muutenkin käsiteltiin niitä niin taitavasti ja tottuneesti kuin suinkin oli mahdollista. Ja palattuani kapteenin määräyksestä tähystyspaikkaani huomasin, että aloimme olla tasaväkiset nopeudessa. Jos tuuli vain olisi jatkunut tasaisena, olisimme kyllä pysyneet tarpeeksi edellä pimeään asti, jolloin sen suojassa ehkä olisimme päässeet pakoon, mutta kun tuuli vähitellen heikkeni meidän joutuessa pois suunnastamme ja päästessä jälleen eteenpäin jonkun matkaa vain vihurien hetkisen pullistaessa purjeitamme ja sitten jälleen tyyntyessä, tiesin ponnistelumme turhiksi. Laivojen välinen matka oli jo supistunut kuudeksi peninkulmaksi, ja ellei joku sattuma muuttaisi tykkiveneen suuntaa, pääsisi se ampumamatkalle noin tunnin kuluttua, ja auringonlaskuun oli vielä neljä tuntia.
Palatessani kannelle, ilmoittaakseni viimeiset ikävät huomioni, näin kapteenin, perämiehen ja noiden molempien Valdezien keskustelevan melko kiihkeästi keskenään. He olivat levittäneet jonkun kartan eteensä katsellen milloin sitä, milloin takaa-ajajaamme ja luoden silloin tällöin silmäyksen alihangan puolella olevaan maahankin, jolloin he näyttivät hyvin toivorikkailta. Kapteenin kasvot näyttivät todellakin niin julman tyytyväisiltä, ettei se ollenkaan sopinut yhteen tukalan asemamme kanssa.
"Luullakseni saavat he kumminkin pitkän nenän", sanoi hän kuultuaan ilmoitukseni. "Tämä suo niille vielä tunnin välillämme olevan matkan lyhentämiseen ja vie meidät niin lähelle heitä, että he ovat valmiit melkoisiin uhrauksiin, ennenkuin he suostuvat luopumaan meistä. Hyväksyn suunnitelmanne hyvin mielelläni, herra Valdez. Luuletteko voivanne varmasti luotsata meidät tuosta kanavasta läpi?"
"Tunnen jokaisen tuuman siitä", vastasi herra Valdez varmasti. "Asuin tässä lähellä muutamia vuosia ja olen kalastellut kaikilta näiltä kareilta, en ainoastaan uivia kaloja, vaan —"
"Helmiäkinkö?"
Herra Valdez hymyili. "Ainoastaan muutamia — ei tarpeeksi tekemään miestä rikkaaksi, mutta kumminkin miellyttävä lisä silloisiin pieniin tuloihini. Nyt olen kumminkin jo irti siitä. Maaherra alkoi tiedustella, ja minun olisi pitänyt maksaa enemmän lupakirjoista, oikeudesta ja hänen minulle tekemästä palveluksesta kuin noista helmistä sainkaan. Niin, siten loppuvat melkein kaikki yritykset tässä maassa", lisäsi hän huokaisten. "Mutta palatkaamme jälleen tuohon kanavaan. Joen suu on vielä noin viiden peninkulman päässä kauempana rannikolla, ja näin pienet laivat kuin tämä kuunarikin voivat purjehtia jokea jonkun matkaa ylöspäin. Sen suussa on kumminkin ilkeä matalikko, jonka yli ei voida päästä muuten kuin nousuveden aikana, ja ellen tietäisi vuoksen alkavan heti sen jälkeen kuin kuljemme sen yli, en rupeaisi ollenkaan luotsaamaan Annabel Leetä jokeen. Tykkiveneen päällikkö ei ihmettele luullakseni ollenkaan, että olemme valmiit mihin tahansa välttääksemme vangiksijoutumisen, ja kun hän huomaa meidän suuntaavan kulkumme jokea kohti, luulee hän varmasti meidän koettavan päästä särkän yli. Hänen karttansa ilmaisevat hänelle, ettei hän voi seurata meidän esimerkkiämme eikä seurata meitä joelle, joten hän koettaa kaiken voitavansa sulkeakseen tiemme tahi tuhotakseen meidät kokonaan ennen lopulliseen turvapaikkaan pääsemistämme."
"Mutta hänhän voi lähettää veneensä jälkeemme", huomautti kapteeni.
"Kyllä", vastasi Valdez miettiväisestä. "Mutta hän tietää teillä olevan pari pientä tykkiä laivassanne", Valdez viittasi niihin, "ja luulee teitä hyvin toivottomiksi. Sitäpaitsi ei hän tiedä, kuinka lähellä lähimmät vallankumouksellisten joukot ovat. Kun ajattelen asiaa, niin luullakseni on hänestä parempi hyökätä kimppuumme avoimella merellä, vaikka se olisikin onnenkauppaa."
"Varmasti! Niin minäkin tekisin hänen sijassaan."
"Pitkin tätä rannikkoa suojellen joen suuta — näette sen selvästi tästä kartasta — on kuin ketjussa pieniä saaria, joiden ja mantereen välinen meri on täynnä kareja, paitsi yhdessä kanavassa."
"Niin, näen sen olevan merkityn tähän", vastasi kapteeni, seuraten sormellaan siihen merkittyä kanavaa, jonka syvyys vaihteli puolestatoista sylestä kahteen syleen.
Herra Valdez hymyili jälleen. "Mittaukset tätä karttaa varten tehtiin maakunnan viranomaisten toimesta monta vuotta sitten melko tarkasti, mutta sen jälkeen melkein heti ja ehkä muutamien pienien paikallisten maanjäristysten vaikutuksesta, muuttui meren pohja näillä paikoin omituisesti. Toisin paikoin maa kohosi ja toisin paikoin taas laskeutui sellaisin seurauksin, että tämä kanavakin kokonaan muuttui." Sanottuaan sen otti hän taskustaan muistikirjan, käänteli sen lehtiä, kunnes hän löysi hakemansa muistiinpanon ja sanoi sitten tyynesti: "Luvallanne teen tähän karttaan pieniä korjauksia", alkaen nopeasti muutella kanavan varrella olevia kuvioita toisenmuotoisiksi.
Kapteeni katseli hänen työtään tarkasti ja perämies hyvin hämmästyneenä. Selän takana nimitteli tämä viimeksimainittu Valdezien veljeksiä neekereiksi huolimatta siitä, ettei heidän ihonvärinsä ollut paljonkaan tummempi kuin monen muunkaan hänen saarilla tapaamansa espanjalaisen. Ei sekään, että nuorempi oli saavuttanut tohtorin arvon Pariisin ja Madridin yliopistoissa, ollut voinut kumota hänen ennakkoluulojaan. "Hän tulee vielä hulluksi jonakin päivänä, kuten kävi eräälle länsi-afrikalaiselle neekerille, joka oli lukenut tohtoriksi Edinburghin yliopistossa", selitti hän vain. Mutta nähdessään nyt tuon toisen veljen, joka ei voinut vedota mihinkään yliopistossa saavuttamaansa sivistykseen eikä milloinkaan ollut purjehtinut perämiehenäkään saaristoaluksessa, haluavan ja osaavankin korjata karttoja, tietävän vuoksen, luoteen ja merivirtojen ominaisuudet, joutui hän kokonaan ymmälle. "No, vie sinun!" mumisi hän vain tuijottaen suurin silmin ja avoimin suin.
"Nyt", sanoi filippiiniläinen täydennettyään työnsä, "olen varma, ettei tykkiveneen kapteeni tiedä mitään tästä kanavan muutoksesta, vaan ajaa meitä takaa sinne täydellä vauhdilla. Ellei hän silloin joudu karille niin pitkäksi aikaa kuin toinen tykkivene irroittaa heidät siitä, hämmästyn suuresti."
"Mainiota!" sanoi kapteeni, ja minä unhottaen hänen läsnäolonsa ja alotetun laivan upseerin arvoni hurrasin äänekkäästi.
Hän vain hymyili lempeästi, sillä miestemme katseet olivat kiintyneet meihin, ja hän oli epäilemättä hyvin mielissään, että he saivat nähdä ja kuulla uudistuneen toivomme. Sitten hän käski minun palata tähystyspaikalleni ja heti ilmoittaa takaa-ajajamme muuttuneista liikkeistä ja jonkun muun höyrylaivan mahdollisesta ilmestymisestä näkyviin. Ollessani tässä toimessa muutti hän laivan suuntaa hieman maihin päin.
Tykkiveneestä huomattiin kumminkin heti tämä liikkeemme. Sen piipusta tupruava paksu savu ja huomattava vauhdin lisäys ilmaisivat, että sen kapteeni oli tehnyt toivomamme johtopäätöksen siitä. Hän näytti varmasti luulevan, ettei tuhoamisemme enää ollut kuin muutaman tunnin asia, jos nyt laskuihin ollenkaan voi luottaa, ja nähtävästi peläten, että vaaralliset matkustajamme pääsevät pakenemaan rannalla oleviin viidakkoihin, jos nimittäin laivamme joutuu haaksirikkoon virran suussa olevalle matalikolle, koetti hän saada meidät tykkiensä kantomatkan sisäpuolelle, jos suinkin sellainen voi olla mahdollista, ennen meidän turvaan pääsemistämme.
Sen takana oleva taivaanranta oli puhdas. Jos nyt toinenkin tykkivene ajoi meitä takaa, täytyi sen olla kaukana jäljessä, ja niin ollen kuluisi monta tuntia, ennenkuin se voi ruveta ahdistamaan meitä toverinsa sijasta tahi ryhtyä hinaamaan tätä, jos se nimittäin täyttäisi toivomme ajamalla karille. Nyt voin jo maston huipusta erottaa tuon pienistä saarista muodostuneen ketjun tuulen puolella olevine mataloine ruskeine vesineen ja petollisine vihreine juovineen. Manner oli metsäinen, mutta näytti aivan asumattomalta, ulottuen kaukana siniseltä kajastavan vuoriston juurelle asti, joen kiemurrellessa sen läpi kuin valkoinen nauha. Tykkiveneen tähystäjä huomasi sen myöskin, jolloin piipusta rupesi tupruamaan yhä enemmän savua. Veneen keulaan äkkiä ilmestyvä valkoinen savupilvi ilmaisi kuulan tuloa ja se putosikin veteen kauas taaksemme kehoittaen meitä pysähtymään.'
Tempasin lakkini päästä ja kumarsin hurraten. Luiz Valdez vastasi kannelta toisella hurraahuudolla, joka kuulosti aivan kukon kimeältä kiekumiselta, jollaista luulen hänen otaksuneen minun tahtoneen jäljitelläkin. Hän ei nähtävästi ymmärtänyt englantilaisen hurraahuudon tarkoitusta ollenkaan. Näin kolmen kanakapoikamme rientävän keulaan käsivarret kohotettuina ylös, ikäänkuin suojellakseen itseään kuulilta, joiden he epäilemättä luulivat lentelevän laivan yli. Muut laivassa olevat eivät näyttäneet ollenkaan välittävän koko ampumisesta. Ohjaten entiseen suuntaan lähenimme vähitellen maata.
Tykkivene lähestyi kumminkin lähestymistään ampuen silloin tällöin nähtävästi vain peloittaakseen meitä, sillä olimme vielä ampumamatkan ulkopuolella. Se saavutti kumminkin meitä joka hetki. Minuutit tuntuivat aivan tuntien pituisilta, ennenkuin todellakin pääsimme kanavaan, ja silloin, vaikka tiesinkin tavattoman hyvän näköni vuoksi olevani enemmän hyödyksi täällä ylhäällä, halusin laskeutua kannelle ottamaan tehokkaammin osaa muiden hommiin.
Sillä tietysti ei kulkumme tuon kanavan kauttakaan ollut aivan vaaraton. Vaikka Annabel Lee ei näin lastissakaan ollessaan tarvinnut kuutta jalkaa enempää vettä ja kanavan matalimmassa kohdassa oli sanottu olevan kahdeksan jalkaa, oli ehkä sen jälkeen kuin herra Valdez oli purjehtinut siitä niin usein, joko toinen vaipuminen tahi kohoaminen voinut tapahtua, ja niin ollen voimme odottaa, että laivamme keula milloin tahansa raapaisee pohjaa. Eikä se ollut ainoa vaara. Tuuli oli niin puuskainen ja kieppuva, että pieninkin erehdys ohjaamisessa ja purjeiden hoitamisessa voi aiheuttaa pienen, hyvän laivamme tuhon.
Vihdoin saavuimme virran suuhun ja tykkivene oli tullut kanavaan jäljessämme. Näimme sen miehistön kokoutuvan keulaan, kuulimme sen koneiden jyskytyksen ja miesten huudot, sen ampumien kuulien putoillessa vaarallisesti lähellemme. Muutamia satoja metrejä vielä eteenpäin ja se ajaisi matalikolle, joka nyt oli sen karttaan merkityn kanavan sijalla. Voidakseen paremmin kestää mahdollisesti siihen osuvat luodit oli kuunarin keula käännetty suoraan rantaa kohti. Nyt ryhtyi tykkivene hyökkäykseen tullen meitä kohti hirmuista vauhtia ja ampuen samalla kuulan isonpurjeemme läpi osumatta kumminkaan köysistöön. Silloin kääntyi kuunari jälleen tuuleen, ja tuulen alkaessa pullistaa sen lepattavia purjeita huusivat miehemme äkkiä riemusta, sillä tykkivene oli heiluttuaan hetkisen pysähtynyt, hypähdellyt hetkisen paikoillaan ja linkoutunut sitten taasen muutamia jalkoja pysähtyäkseen lopulta kokonaan.
"Hurraa, hurraa!" huusin. "Nyt se on kiinni!"
Kuulimme sen koneiden työskentelevän hurjasti propellien myllertäessä mutaa pohjasta, mutta siinä se vain pysyi avutonna ja liikkumatonna, kunnes joku ystävällinen höyrylaiva nousuveden aikana hinaisi sen syvälle vedelle jälleen. Ja Annabel Lee tervehdittyään lipullaan ivallisesti purjehti turvallisesti tiehensä.
Tykkivene ampui muutamia laukauksia jälkeemme repien purjeitamme ja köysistöämme hieman, saamatta kumminkaan mitään suurempaa vahinkoa aikaan. Siihen se jäi paikoilleen ikävöimään kostoa ja lähettelemään merkkejä yhä vieläkin näkymättömissä olevalle toverilleen.
"Heille suotu valta oli lyhytaikainen."
Saavuimme Tumabongiin enemmittä seikkailuitta ennen päivänkoittoa seuraavana aamuna, ja ankkuroimme melkein parin sylen vedelle sopivan matkan päähän särkästä. Siinä oli kyllä aukko muutamien upoksissa olevien kallioiden vieressä, mutta särkän sisäpuolella oleva tyyni lannas ei sopinut niinkään pienten laivain kuin Annabel Leen ankkuripaikaksi, ja meidän oli siis tyydyttävä ulkopuolella olevaan, hieman vaaralliseen satamaan. Pieninkin olettaminen myrskyn alkamisesta tahi tuulen kääntyminen voivat milloin tahansa pakottaa meidät nostamaan ankkurin ja purjehtimaan merelle. Tähystäjän piti siis tarkastaa ilmaa ja pitää silmällä mahdollisesti näkyviin ilmestyviä tykkiveneitä.
Tumabongin taloja ei voitu nähdä rannalta. Särkän sisäpuolellakin voivat satunnaisen myrskyn seuraukset tuntua, ja sen vuoksi olikin kylä rakennettu noin puolen peninkulman päähän kukkuloilta virtaavan joen rannalle. Se teki sen aseman vieläkin edullisemmaksi vallankumouksellisten joukkojen ja tavarain varastopaikaksi, sillä ei mikään ahdisteleva tykkivene uskaltanut tulla särkän Sisäpuolelle, ja virran suu ja kylän välissä oleva raivaamaton viidakko oli mainio suoja tarkka-ampujille, joiden tehtäväksi oli annettu ampua kaikki veneihin maihinnousua varten sijoittuneet sotamiehet.
Annabel Leestä ammuttu laukaus toi kaikki kylän asukkaat heidän asuntojensa oville haukottelemaan ja tarkastelemaan, säikäytettyään ehkä heitä hieman. Mutta jos niin olikin laita, emme kumminkaan nähneet heistä jälkeäkään. Pian kuitenkin saapui eräs vartiovene virtaa alaspäin ja sen miehistö huudahti ilosta nähdessään kuunarin, jonka mastoon vedetyn tähtilipun vieressä liehui Filippiinien tasavallan äsken suunniteltu omaperäinen lippu aurinkoineen, kolmine tähtineen ja valkoisine kolmioineen punaisella ja sinisellä pohjalla, merkki, joka mielestäni oli melko pöyhkeilevä. Huuto oli kuulunut varmaankin kylään asti, sillä pian alkoi viidakosta ilmestyä miehiä, naisia ja lapsia, jotka nauroivat ja lausuivat meidät huutaen tervetulleiksi heiluttaen käsivarsiaan, aseitaan ja vaatteitaan, näitä viimeksimainittuja erittäinkin lapset, jotka näyttivät ajattelevan, etteivät he voi likaisia rääsyjään muuhun käyttääkään.
Miesten joukossa ei voitu huomata kurista eikä järjestyksestä jälkeäkään. Metsästä ilmestyi kumminkin pian kolme eurooppalaisiin vaatteihin pukeutunutta miestä, jotka kävelivät verkalleen ja jonkunmoisella oman arvon tunnolla joukon läpi, astuivat veneeseen, joka jo odotti heitä joen suussa, ja tulivat laivaan.
"Luullakseni ovat nuo paikallispäälliköitä", sanoi herra Valdez asettautuen kapteenin viereen ottaakseen heidät vastaan, hänen veljensä ja nuoren Luizin sijoittuessa hänen taakseen jonkunlaisiksi adjutanteiksi. Heidän taakseen olivat taasen järjestäytyneet nuo epäilyttävät "Kymmenen", jotka olivat nyt aivan erinäköiset kuin nuo pari vuorokautta sitten laivaamme hiipineet väsyneet ja kurjat olennot. Kapteeni oli nimittäin saanut käskyn luovuttaa lastin herra Valdezille, jonka käskystä oli avattu eräs khakiunivormuja sisältävä laatikko ja puvut lahjoitettu matkustavaisille. Sitäpaitsi oli heille vielä annettu pyssyt ja patruunavyöt, joten he nyt, peseydyttyään, syötyään kyllikseen ja vapautuneina hieman luonnollisesta pelostaan, muodostivat melko käyttökelpoisen ryhmän vallankumouksellisia sotilaita.
Kun nuo kolme hämäräperäistä henkilöä tulivat laivaan, kumarsimme kaikki kohteliaasti. He olivat pukeutuneet eurooppalaisiin univormuihin kiinnittäen pitkät miekat ja silmiinpistävät sapelitaskut kupeilleen. Tervehdykseemme vastasivat hekin kumartaen nostaen kätensä otsalleen alkuasukasten tavalliseen tapaan. Muudan muita pitempi, pöyhkeilevä ja suuri mies astui etummaiseksi ruveten puheenjohtajaksi välittämättä toveriensa vastustavasta muminasta.
"Hyvää huomenta, herrat! Onko minulla kunnia puhutella herra Marcos Valdezia?" kysyi hän puhtaalla espanjan kielellä, katsellen hieman epäilevästi edessään olevaa pientä hiljaista miestä, joka niin vähän muistutti noita tyypillisiä kapinan johtajia.
"Kyllä, olen Marcos Valdez", kuului tyyni vastaus tagalogin kielellä. Kaikkien arvonimien poisjättäminen ja alkuasukasten kielen käyttäminen sisälsivät pienen moitteen, jota ei tuo toinen tyhmyyksissään kuitenkaan huomannut.
"Ettekö puhu espanjan kieltä?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Kyllä", vastasi Valdez kylmästi, "mutta se on vihollistemme kieli. Puhun mieluummin omaamme, paitsi silloin kun puhun sellaisten kanssa, jotka eivät sitä ymmärrä." Nyt oli nuhtelu jo aivan silmiinpistävä.
Lihava mies punastui. "Tietysti minäkin puhun omaa kieltämme", sanoi hän nopeasti, lisäten kumminkin espanjan kielellä: "Mutta joskus on kumminkin johtajien edullisempi keskustella kielellä, jota eivät heidän seuralaisensa ymmärrä", ja hän katsoi tarkoittavasti Valdezien taakse kokoutuneeseen pieneen miesjoukkoon ja silmäsi melkein pahansuovasti molempiin suuttuneihin tovereihinsa. Epäilemättä eivät he osanneet muuta kieltä kuin omaansa, ja voi hyvin käsittää, että tämä pöyhkeilevä olio oli antanut sen heidän hyvin ymmärtääkin.
Valdez hymyili. "Tämän sodan alkuun asti olin vain vaatimaton maanviljelijä, jolla ei ollut juuri mitään yhteyttä maamme vallanpitäjien kanssa. Toverini puhuvat puhtaampaa espanjan kieltä kuin minä. Muutamat heistä ovat entisiä kauppiaita Manillasta ja muista sellaisista kaupungeista, joissa sitä alituisesti puhutaan, ja veljeni, tohtori Matteo Valdez", hän viittasi tuohon herrasmieheen kädellään, "on opiskellut Madridin yliopistossa."
Vieraamme kumarsi syvään, mumisten jonkunlaisen anteeksipyynnön oppineelle tohtorille ja noille muille, nyt kumminkin omalla kielellään.
"Entä te, herra", kysyi Valdez nyt vuorostaan, "suonette kai minulle kunnian kuulla nimenne?"
"Olen Colonel Sebastian Jeromino Lopez, entinen Leonin maaherra, mutta nyt eversti isänmaallisissa joukoissa, ja tällä haavaa", hän katsahti epäilevästi molempiin tovereihinsa, "tänne kokoontuneitten joukkojen päällikkö."
"Mitä sanotkaan? Olemmehan mekin everstejä", pistivät nuo toiset vihaisesti väliin.
"Mutta minä ainoastaan olin maaherra!" tiuskaisi tuo lihava ylpeästi, jolloin toiset vaikenivat.
Voin hyvin käsittää, millaista iloista elämää Leonin maakunnan asukkaat olivat viettäneet hänen hallituskautenaan. Nämä alimaaherran virat uskottiin mieluummin maakuntain espanjalaisten maaherrain alaisten virkamiesten hoidettaviksi, mutta joskus pyrkivät niihin innokkaasti juuri tällaiset Lopezin kaltaiset henkilöt, jotka halusivat lyhytaikaista valta-asemaa. He elivät usein tuhlaavan ylellisesti, sillä ellei joku köyhtynyt talonpoika voinut maksaa verojaan, oli maaherran täytettävä vajaus, saaden kumminkin väliajoilla käyttää kaikkia keinoja — vankeutta, pieksämistä, kovennettua työtä ja vieläpä silpomistakin — kiristääkseen tuon puuttuvan summan syntipukilta.
"Minulla on kirjeitä teille, Colonel Lopez, sekä eversteille Hapenille ja Cuevasille", (noiden molempien nöyryytettyjen kasvot kirkastuivat ja he ojensivat kätensä), "päälliköltämme, kenraali Aguinaldolta", aloitti Valdez.
"Kenen valtuuttamana on Aguinaldo ottanut tuon viran haltuunsa?" keskeytti Lopez nopeasti. "Se kuuluisi oikeastaan minulle, sillä hän oli vain maaherra, kuten minäkin, ja nyt —"
"Nyt on kansa valinnut hänet meidän johtajaksemme", jatkoi Valdez yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Sitten kuin maamme on vapautettu, tulee hän presidentiksemme."
"Tahi, paremmin sanoen, diktaattoriksemme!" pisti toinen vihaisesti väliin.
"Sama kai se on", myönsi Valdez rauhallisesti. "Tällainen sekaverinen kansa, joka ei ole tottunut hillitsemään itseään, tarvitsee ankaran hallitsijan, jota voitte nimittää miksi haluatte — presidentiksi, diktaattoriksi tahi —"
"Kuninkaaksi", sanoi lihava ivallisesti.
"Hän ei halua tuota arvonimeä, emmekä me sitä hänelle tarjoakaan", vastasi Valdez. Sitten hänen äänensä koveni ja siihen ilmautui jotakin käskevää, joka selitti minulle, miten hän oli saavuttanut nykyisen asemansa. "Nykyään on hän, kuten jo sanoin, joukkojemme ylipäällikkö, ja on lähettänyt minut tänne, kuten nämä kirjeet teille näyttävät, kenraalin valtakirjalla varustettuna, järjestämään teidän komennettavina olevia joukkoja tarmokkaampaan toimintaan yhdessä hänen joukkojensa kanssa. Nämä toverini", hän viittasi noihin kymmeneen, "on valtuutettu kokoamaan ja opettamaan rekryyttejä, ja toimimaan kokonaan minun määräysteni mukaan, ja tämä herra", hän kumarsi kapteenille, "tuopi maihin aseita, ampumavaroja ja muita tarvitsemiamme tavaroita. Tahdotteko nyt olla niin ystävällinen ja mennä maihin lähettääksenne sieltä tänne jokaisen käyttökelpoisen veneen noiden tavarain kuljettamista varten? Pari tykkivenettä ajaa nimittäin meitä takaa, ja tavarat olisi hyvä saada maihin, ennenkuin niiden ampumat kuulat alkavat putoilla keskuuteemme."
Tämä viimeinen vihjaus oli ratkaiseva. Otettuaan kirjeensä ja sanottuaan pikaiset jäähyväiset laskeutuivat nuo kolme everstiä veneeseensä mennäkseen maihin.
"Saatte vielä tekemistä noista kolmesta, herra Valdez", sanoi kapteeni vakavasti.
"Se voi olla hyvinkin mahdollista", vastasi Valdez tyynellä tavallaan. "Mutta minun on opetettava heille, ettei täällä voi olla muuta kuin yksi päällikkö."
"Jonka on hankittava luotettava suojelujoukko turvakseen", vihjaisi kapteeni.
"Sellainen minulla jo onkin, veljeni ja poikani", sanoi Valdez hymyillen luottavaisesti. "Näillä toisilla ystävilläni on muutakin tekemistä."
Keskustelu oli nyt lopetettava, sillä kaikki, matkustajammekin, rupesivat purkamaan tavaroita veneisiin, joita oli kokoutunut tusinan verran laivan viereen.