"Oo Jumala, miten kauhealta hukkuminen minusta tuntuukaan, koska veden kohinakin kuulostaa niin hirveältä korvissani!"
Shakespeare.
"Lastinpurkaminen lämpimissä maissa on kovaa hommaa", mumisin muutamia tunteja myöhemmin kuivatessani otsaani.
"No, miksi sitten tänne tulit?" murahti perämies myöskin lämpimissään, vaikka hän ei siitä mainninnutkaan muuten kuin murisemalla jonkun lisävastuksen sattuessa.
"Samasta syystä luullakseni kuin tekin", vastasin. "Ollaksemme mukana tässä kepposessa ja ansaitaksemme rahaa."
"No on tämäkin kaunis kepponen!" puhisi hän. "Ja mitä tulee rahan ansaitsemiseen, niin näyttääkö tämä sinusta sellaiselta? Saamme työskennellä kuin neekerit näiden hirtettäväksi tuomittujen kapinallisten vuoksi, jotka joko murhaavat meidät tahi tappavat toisensa piakkoin. Saat nähdä minun olevan oikeassa. Ainoaksi palkaksemme saamme luullakseni muutamien vuosien vankeuden. Joutuin siellä, te laiskat murjaanit!" huudahti hän vihaisesti työskenteleville miehille.
Mutta todellisuudessa ei sinä päivänä laivassamme ollenkaan laiskoteltu. Kaikki miehet työskentelivät kuumeisesti ymmärtäen täydellisesti meitä uhkaavan vaaran, sillä tuuli oli ensin kiihtynyt ja sitten vähitellen epäilyttävästi tyyntynyt. Jos sitä vain kestäisi pitemmälti, saavuttaisi tykkivene meidät varmasti, ja vaikka me silloin jo luultavasti olisimme purkaneetkin lastimme minkään muun kuin painolastin ja tyhjien ruumien jäämättä puolustettavaksemme kujanjuoksussa, oikeuttaisi kumminkin päättäväinen sotalaivan karttamisemme edellisenä päivänä ja nykyinen oleskelumme Tumabongissa meidän vangitsemisemme, minkä jälkeen ei mikään merituomioistuin maailmassa, olipa se sitten vaikka etuoikeutettu espanjalainenkin, voisi tuomita meitä ensi hädässä, kuten perämies viisaasti huomautti. Ja sitten, ellei ruvennut tuulemaan, merkitsi tämä tyyni ehkä myrskyn lähestymistä, ja me olimme suojattomalla rannalla, jossa karit ulottuivat noin parikymmentä peninkulmaa kummallekin taholle. Ei ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että kaikki työskentelivät kuumeisin kiirein.
Vuorottain poistuivat omat veneemme ja alkuasukasten kanootit laivan sivulta, kaikki vaarallisesti ylikuormitettuina noilla ruumisarkkuja muistuttavilla pyssylaatikoilla, ruutitynnyreillä, luotiarkuilla ja vaatepaaluilla, lörpöttelevien alkuasukasten tunkeutuessa joka paikkaan, jossa vain oli muutamia tuumiakaan tilaa. Toinen toisensa jälkeen pujahtivat veneet särkässä olevasta aukosta lannakseen, jonka poikki ne sitten kyllä onnellisesti pääsivät. Sitten purettiin tavarat rannalle, josta miehet, naiset, ja vieläpä lapsetkin kantoivat ne kauempana olevaan kyläänsä. Nämä pienet ruskeat alastomat veitikat valtasivat kaikki kevyemmät tavarat kantaen ne pois ihastushuutojen kera, mutta ellei sellaisia sattunut olemaan, näyttivät he viettävän kaiken aikansa vedessä polskutellen veneiden seassa laivan ympärillä, ja lisäten huudoillaan yleistä hämminkiä.
Herra Colonel Lopez oli virkansa puolesta melkein koko ajan rannalla. Hän oli luopunut miekastaan, jolla oli ollut kumma taipumus tunkeutua hänen jalkainsa väliin ja kammeta hänet kumoon. Sen sijaan oli hän nyt varustautunut paksulla kepillä ja kävellä lylleröidessään sinne tänne lyödä huitaisi hän epäröimättä jokaista, jonka hän luuli laiskottelevan tahi muuten hätiköivän. Nuo molemmat toiset everstit pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä "hänestä jäljitellen kumminkin vaatimattomasti hänen tapaansa saada miehet nopeasti tottelemaan. Saatoimme huomata, että heidän miehensä suhtautuivat upseereihinsa jonkinlaisin pelon tuntein.
"Tuollainen kuri ei mielestäni kelpaa, sillä se voi aiheuttaa kapinan", sanoi kapteeni tyynesti, kun herra Valdez oli kiinnittänyt hänen huomionsa asiaan.
"Niin, ja kapina on usein syynä tappioon", vastasi filippiiniläinen vakavasti. "Huomaan nyt, miksi minut? lähetettiin tänne. Kuten muutkin viisaat miehet, tietää kenraalimmekin enemmän kuin hän puhuu."
Siten työskentelimme koko pitkän kuuman päivän vain sellaisin väliajoin, jotka olivat välttämättömät aterioidaksemme. Kaikki pyssyt saatiin maihin ja vietiin sieltä kylän yleiseen kokoustaloon. Haalasimme jo viimeisiä ruutitynnyreitä ja raskaita kuulalaatikkoja kannelle, kun kapteeni sanoi minulle: "Williams, mene vapauttamaan Kasim mastosta! Ole hyvin tarkkaavainen, poikaseni, sillä en tiedä, kumpiko tulee ensin, tuuliko vai tykkiveneet, vai tulevatko ne yht'aikaa."
Puolen tunnin kuluttua huusin hänelle: "Näen mustan pilkun lounaassa ja tuulen aiheuttamaa värettä noin kolmen peninkulman päässä!"
"Pidä niitä molempia silmällä!" vastasi hän. Näin kumminkin, että laivan veneet erotettiin muiden joukosta ja hinausköydet kiinnitettiin niihin. Sitten määrättiin kanootit siirtymään peräpuolelle, ankkuri nostettiin ja veneemme alkoivat kiskoa kuunaria kauemmaksi särkästä. Kun kapteeni arveli meidän päässeen tarpeeksi kauaksi, ankkuroitiin laiva jälleen ja purkaminen aloitettiin taasen kuumeisin kiirein. Suuri pelastusveneemme ja ruuhemme eivät ottaneet kumminkaan enää siihen osaa. Ne oli sidottu laivan perään nostettavaksi kannelle heti kun tuuli kiihtyisi niin paljon, että voisimme koettaa pelastua niillä.
Jonkun ajan kuluttua huusin jälleen kapteenille: "Näen taivaanrannalla pari savujuovaa, joista toinen on hieman toisesta edellä! Tuulen väreitä samalla suunnalla kuin äskenkin, mutta leveämmällä alalla!"
Nyt hinattiin veneet laivaan, muutamia purjeita nostettiin, vallankumouksellisten lippu laskettiin alas ja perämies seisoi valmiina ankkuritouvin vieressä kirves kädessään — toinen nuristen suotu lahja, jonka Filippiinit saivat osalleen. Laivassa oli enää vain muutamia paaluja tavaraa, jotka heitettiin nopeasti mereen. Useat alkuasukkaat olivat kumminkin innoissaan palanneet liian aikaisin takaisin noutamaan enemmän lastia tottelematta määräystä tuoda soraa ja kiviä kanooteissaan meille painolastiksi. Laivamme oli nyt hyvin vähän veden pinnan alapuolella, ja se oli vaarallisesti keveä, jos se nyt joutuisi myrskyn kynsiin.
Mutta nyt ei ollut enää aikaa korjata epäkohtaa. Lounaassa olevat pilvet synkkenivät synkkenemistään ja jokainen vihurinpuuska tuli vain lähemmäksi ja lähemmäksi. Kapteeni käski tiukasti kaikkien vieraiden poistua laivasta, jolloin alkuasukkaat kiiruhtivat veneihinsä. Nuo kymmenen läksivät muiden mukana ja viimeiseksi Valdezit.
Nuori Luiz katsoi ylös huutaen jäähyväiset minulle.
"Hyvästi vain!" vastasin. "Tapaan kai sinut jolloinkin jälleen!" lisäsin aavistamatta ollenkaan, miten pian se tapahtuisikaan.
"Olkoon matkanne onnellinen!" kuulin kenraalin huutavan seisoessaan muutamia minuutteja veneessään hattu kädessään tuon pienen laivaston jäädessä taaksemme.
Nyt tarttui tuuli purjeihimme, Annabel Lee kallistui, mutta suoristautui jälleen ja matkamme Tumabongista oli alkanut. Kulkumme oli alussa melko hidasta, sillä tuuli oli puuskainen ja kieppuva, mutta se tasautui kumminkin joka puhalluksella. Päästyämme kauemmaksi maasta enenivät vihurit, eikä meidän tarvinnut tarkastella pilviäkään ymmärtääksemme, että myrsky oli tulossa. Se oli meille kumminkin vain hyödyksi niin kauan kuin tuuli pysyi sillä kulmalla, sillä tykkiveneet lähestyivät nopeasti ja ainoastaan kiitämällä tuulen mukana voimme toivoa pääsevämme pakoon.
Purjehdimme samaan suuntaan noin tunnin ajan tuulen pysyessä hyvin tasaisena. Kuunarin vauhti oli melkoinen, noin yhdeksän solmunväliä luullakseni, mikä oli ainakin yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin tykkiveneitten. Mutta kapteeni tiesi, ettei sitä voinut kestää hyvinkään pitkälti, ja näin hänen katsahtavan silloin tällöin hyvin levottomasti etelään.
Tuuli heikkenikin vähitellen tyyntyen vihdoin kokonaan, meidän jäädessä lepattavin purjein merelle, joka aaltoili jo tarpeeksi, heilutellakseen meitä melko ilkeästi. Taivaalle keräytyi mustia pilviä, erittäinkin etelän puolelle, josta pian alkoi tuntua heikkoja tuulen henkäyksiä ilmapuntarin laskeutuessa nopeasti.
Kokosimme nokka- ja keulapurjeet, ja reivasimme ison purjeen, sillä tiesimme nyt tuulen rupeavan puhaltamaan äärettömin voimin. Meidän ei tarvinnut sitä kauan odottaakaan. Vinkuen syöksyi ensimmäinen vihuri kimppuumme ja pieni laivamme kallistui niin, että raakojen nokat melkein koskettivat veteen.
Vanha Livingston ja Kasim seisoivat mastojen vieressä kirveineen odottaen kapteenin määräystä, sillä oli epätietoista, jaksaisiko kuunari enää nousta kohdalleen, koska se painolastittomana ei voinut kestää mastojen painoa. Se suoristautui kumminkin hitaasti ja tuulenpuuskan mentyä ohi olisi se noussut kokonaan, ellei painolastimme olisi siirtynyt. Nyt se jäi kallelleen, mitä emme voineet ihmetelläkään, kun muistimme, miten nopeasti ja hätiköiden sora oli laivaamme otettu. Kallistuminen ei olisi kuitenkaan merkinnyt mitään eikä se tavallisissa oloissa olisi meitä huolestuttanutkaan, ellei laivamme olisi ollut niin keveästi lastattu, että kaikki, mikä häiritsi laivan tasapainoa, oli merkityksellistä meille annetun tehtävän ratkaisemisessa.
Tämän vuoksi ei Annabel Lee voinutkaan kestää uudistuvien tuulenpuuskien sysäyksiä. Vihurit syöksyivät kimppuumme, ensin aina noin neljännestunnin kuluttua, sitten kymmenen minuutin ja vihdoin melkein alituisesti. Ehkä, jos me olisimme saaneet taistella vain raivoavia luonnonvoimia vastaan, se olisi päässyt tuhoutumatta siitä, sillä vaikka nopeutemme ei nyt ollutkaan suuri, onnistuimme kumminkin pitämään sen saman matkan päässä rannasta, eli noin parin peninkulman päässä särkkää vasten syöksyvistä nälkäisistä tyrskyistä. Mutta huolimatta myrskyn raivosta olivat nuo molemmat tykkiveneet yhtyneet rohkeasti leikkiin. Sukellellen ja keikkuen ja kadoten silloin tällöin näkyvistä niiden yli syöksyviin kuohuihin, ilmestyivät ne jälleen jonkun aallon harjalle ja lähestyivät tasaisesti vakain aikomuksin anastaa laivamme. Heti kun ensimmäinen oli päässyt ampumamatkalle laukaisi se tykkinsä luodin pudotessa aivan viereemme ja käski merkinannoin meitä pysähtymään.
"Luuletteko saavanne meidät käsiinne tyrskyistä, jos ohjaamme sinne, te kirotut espanjalaiset?" murisi vanha Livingston. "Ette suinkaan aio antautua?" kysyi hän sitten kapteenilta.
"Kyllähän ne saavat nähdä jotakin toista ensin!" vastasi kapteeni tuimasti. "Hinatkaa suurin tähtilippumme mastoon, että he saavat nähdä, kenen kanssa he ovat ryhtyneet tekemisiin."
"He eivät välitä siitä enempää kuin mekään heistä", sanoi perämies ivallisesti mennessään täyttämään määräystä.
Hänen ennustuksensa, ainakin tykkiveneitä koskeva asia, toteutui pian. Ne lähenivät molemmat päättäväisesti, ja vaikka niiden ilman vuoksi olikin suotava meille laaja liikkumistila, pysyttelivät ne kumminkin ampumamatkalla ja kuulia alkoi tipahdella tiheästi. Heidän tähtäämistaitonsa oli kumminkin yhtä huono kuin ennenkin ja me suhtauduimme luoteihin, jotka joko lensivät ylitsemme tahi putosivat läiskähtäen mereen milloin millekin puolellemme hyvin välinpitämättömästi. Mutta juur kun taistelimme muudatta äkäistä vihurinpuuskaa vastaan, tuli eräs luoti vinkuen ja paremmin sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen perusteella, uskallan sanoa, rikkoi peräsimemme, peräsinvartemme, ja suuren osan ympäröivästä laudoituksesta.
Laiva kääntyi heti poikittain tuuleen, kallistui ja alkoi ajelehtia tuulen mukana. Kasim ja muut malaijit alkoivat valmistaa malaijilaismallista peräsintä meidän muiden koettaessa ohjata laivaa purjeiden avulla, mutta tuuli oli liian voimakas meille. Vinkuen köysistössämme kuin riemuiten vihollisemme voitosta kuljetti se meitä vain lähemmäksi noita peloittavia tyrskyjä.
Vastustajillamme ei näyttänyt olevan hiventäkään ritarillisuutta. Seuraava laukaus pudotti isonmaston nokan muutamaan kannen nurkkaukseen piiloutuneitten kanakapoikien päähän ja hartioille. Toinen kuoli heti ja toinen vahingoittui niin pahasti, että hänkin kuoli suuria tuskia kärsien muutamia minuutteja myöhemmin. Jostakin syystä olimme me muut kaikki samaa mieltä tapahtuman ikävästä vaikutuksesta, että nämä ystävälliset, pelkurimaiset olennot, jotka olivat vaarattomimmat ja avuttomimmat meistä kaikista, saivat ensimmäiseksi kärsiä lainrikkomuksestamme. Mutta sen sijaan, että tapaus olisi tehnyt meistä katuvia ja nöyriä, kuten sen ehkä olisi pitänyt vaikuttaa, synnytti se vain rintaamme kiihkeän toivon saada kostaa. Laivassamme ei ollut yhtään miestä, eloonjääneet kanakapojatkin mukaan luettuina, joka olisi vapaaehtoisesti suostunut sillä hetkellä laskemaan lippumme alas, vaikka kaikki tiesimme, millaiseen kuolemanvaaraan olimme joutuneet. Ja mitä siihen tulee, niin luullakseni ei antautuminen olisi meitä ollenkaan hyödyttänytkään. Tykkiveneet eivät nimittäin uskaltaneet tulla niin lähelle, että ne olisivat voineet ruveta hinaamaan kuunaria tahi pelastamaan meitä, vaikka ne olisivat sellaista halunneetkin. Ja todella, niiden ainoa halu näytti nyt olevankin saada pieni laivamme tuhotuksi. Epäilemättä olivat ne jo huomanneet kevyestä kellumisestamme vedessä ja vaikeista liikkeistämme, että olimme jo purkaneet lastimme, ja halusivat enää vain tuhota meidät päästäkseen palaamaan Tumabongiin.
Ne koettivat ampua laivamme runkoon ja onnistuivatkin pari kertaa osaamaan veden rajan alapuolelle. Vettä alkoi virrata sisään ja se pani jo ennestäänkin kovan kohtalon alaiseksi joutuneen pienen kallellaan olevan laivamme yhä enemmän kallelleen, parantaen kumminkin jossakin suhteessa tilaamme, sillä se lisäsi laivamme painoa, ja me ajelehdimme nyt hitaammin tyrskyjä kohti. Malaijilainen peräsin oli saatu lopultakin kuntoon, vaikka se ei toiminutkaan kehuttavasti. Mutta huolimatta halkaisijasta ja etupurjeesta, jotka olivat vielä ylhäällä, ja ponnistuksistamme, emme voineet kääntää laivaamme tuuleen. Me taistelimme ja ajauduimme meikein kyljittäin tyrskyjä kohti; mutta vauhtimme vähentyminen ja melamme osittainen teho peränpidossa olivat herättäneet kapteenissa heikon toivon säilyttää henkemme ja vapautemme, ellei juuri laivaamme.
Vähän matkan päässä edessämme olevassa särkässä oli aukko, jota ei oltu merkitty karttaan, mutta joka selvästi oli aivan vapaa kivistä. Sen kummallakin puolella särkyivät aallot vaahdoksi kallioihin, mutta siinä kohden ne vyöryivät murtumatta, kuten meistä ainakin näytti, lannakseen. Jos me vain onnistuisimme pääsemään portista turvallisesti, saapuisimme jälleen tyynempään veteen särkän sisäpuolelle. Syvyys oli ehkä niin vähäinen, että kuunari lannakseen päästyään tarttuisi kiinni, mutta se ei kumminkaan pirstoutuisi niin nopeasti palasiksi siellä kuin särkän ulkopuolella olevilla kallioilla. Silloin olisi myös meillä jonkunlainen mahdollisuus pelastua hengissä vähine tavaroinemme, sillä tykkiveneet eivät voineet seurata meitä sinne eivätkä lähettää veneitänsäkään myrskyn kestäessä.
Yritys oli onnenkauppaa, mutta se oli nyt ainoa mahdollinen, ja kaikki miehet tekivät voitavansa, että se voitaisiin panna toimeen. Hitaasti mutta varmasti ajelehdimme aukkoa kohti onnistuen vaivoin pysyttelemään tyrskyjen ulkopuolella ennen sen suun kohdalle pääsemistämme. Mutta silloin, juuri kun iloitsimme luullessamme saavuttaneemme tarkoituksemme, näimmekin jotakin, jonka sumu ja särkkää vasten särkyneitten aaltojen tyrskyt olivat tähän asti piilottaneet meiltä.
Sillä ainoastaan kanavan suupuoli näyttikin vain olevan vapaa kallioista. Ei kolmannesosankaan matkan päässä siitä rantaan oli toinen pienempi ja kallioisempi, melkein vedenalainen kari, josta silloin tällöin kuohuvan veden sitä huuhdellessa paljastui joku terävä kiven nokka. Sen kummallakin puolella taipui särkkä sisäänpäin, kuten puolikuu, jättäen ainoastaan kapean kanavan kallioiden väliin. Kauniillakin ilmalla, vaikka pieni kuunarimme olisi ollutkin hyvässä kunnossa ja totellut peräsimen pienintäkin vääntöä, olisi sitä tuskin mitenkään voitu ohjata kanavasta läpi, saati sitten nyt, ja kaikki luultavasti huomasivatkin sen mahdottomuuden.
Mutta haaksirikkoutuminen tuolle sisemmälle särkälle ei ollut hetikään niin peloittava asia kuin pirstoutuminen ulompia kallioita vastaan. Olivatko ne kummatkaan edullisemmat vangiksi joutumista ja vankeutta oli asia, josta emme nyt kyenneet päättämään, sillä väännähdys tuolla kömpelöllä perämelallamme oli kääntänyt kuunarin keulan maata kohti vieden meidät tyrskyihin, jotka kohisivat ympärillämme nakellen meitä aallon harjalta toiselle. Suunnan muuttaminen oli niin ollen aivan mahdotonta. Malaijilainen perämies ei voinut tehdä muuta kuin ohjata laivaa tuulen suuntaan ja antaa sen ajelehtia.
Kuunari oli nyt kallistunut niin paljon, että jokaisen miehen oli tarrauduttava johonkin kiinni pysyäkseen mukana. Kapteenin ääni hukkui tuulen ja aaltojen synnyttämään kohinaan, aaltojen, jotka ajoivat takaa toisiaan kuin raivostuneet hevoset, lähtiessään ulommaisen särkän kummastakin päästä, sisemmästä särkästä, takaisin paiskautuvia kuohuja vastaan ja taistellen puolivälissä niiden kanssa vallasta. Hän viittasi kumminkin kädellään varmasti suunnan, jota oli seurattava, ja nuo molemmat malaijit ponnistivat kaikki voimansa pysyttääkseen laivan siinä, sillä he tiesivät varmasti, että jos laiva törmäisi tässä karille, se kaatuisi ja tuhoutuisi heti.
Ensimmäinen osa läpäistiin onnellisesti, ja vastaukseksi kapteenin käskyyn väännettiin nyt mela tiukasti sivulle suoriutuaksemme kanavan loppuosastakin. Mutta mela ei kestänytkään. Kuului ropsahduksia, kun köydet katkesivat ja tuo jykevä mela irtautui ollen vähällä pyyhkäistä peränpitäjät mereen. Kerran vielä joutui laiva sivuttain tuuleen, ja me ajelehdimme avuttomina ja voimattomina särkkää kohti.
Takanamme kohoava ääretön aalto tarttui Annabel Leehen, kuten lapsi varpaaseensa, kuljetti sitä uskomattoman nopeasti ja kauhealla voimalla eteenpäin, paiskaten sen lopulta kallioita vasten niin voimakkaasti, että sen mastot katkesivat kuin tulitikut ja vahvat lankkukyljet murtuivat kuin munan kuoret. Sitten seurasi toinen hirviö huolimatta ensimmäisen palaavista pyörteistä, kietoi laivan ja meidät sen mukana syleilyynsä nostaen pienen laivamme kokonaan karin yli ja paiskaten sen lopulta kyljelleen särkän toisella puolella olevaan tyyneen veteen.
"Hypätkää nyt mereen, jokainen!" huusi kapteeni malaijin-kielellä, eikä meitä tarvinnut kahdesti käskeä.
Jokainen hypätä loikkasi veteen, toiset onnettomuudeksi liian likelle, juuri kun kuunari kääntyi kyljelleen viimeiselle leposijalleen.
Ajattelin, että loppuni oli tullut samalla kuin Annabel Teenkin. Voimatta selviytyä sotkeutuneista köysistä ja revityistä purjeista imeydyin palaavan laineen mukana laivan alle. Törmäiltyäni muutamia sekunteja, jotka tuntuivat aivan iankaikkisuudelta, joitakin näkymättömiä esineitä vastaan ollen vähällä ruhjoutua, tulla sokeaksi ja tukehtua, suuni, korvieni ja nenäni täyttyessä vedellä niin, että olin vähällä pyörtyä, oli minulla kumminkin vielä sen verran ymmärrystä jäljellä käsittääkseni, että ellen voi vapautua ennen kuunarin lopullista kaatumista, murskaudun sen alle auttamattomasti palasiksi.
Huomioni ei ollut mikään ilahduttava, mutta se antoi minulle kumminkin voimia ponnistuksiin henkeni pelastamiseksi. Tartuin erääseen yläpuoleltani esiinpistävän parrun päähän ja ponnistaen raivokkaasti onnistuin kohottautumaan hieman saaden pääni veden pinnalle, mutta ruumiini ja jalkani olivat vielä kietoutuneet märkiin köysiin ja purjepalasiin, jotka vetivät minua alaspäin äärettömin voimin.
Jatkaessani kamppailua hurjasti, mutta melkein toivottomasti, tunsin jonkun suuren ja mustan esineen putoavan taakseni ja erään käden, joka ilmestyi jostakin sen yläpuolelta, tarttuvan käsivarteeni ja vetävän minua sitä kohti, veitsen välähdellessä minun ja ympärilleni kietoutuneiden köysien välissä.
"Nyt, tuan!" kuulin huudettavan niin kovasti ja iloisesti, että se vaimensi kaikki muut korviini kuuluvat äänet, herättäen sammuneen toivoni jälleen eloon.
Potkin raivokkaasti ja pääsin kun pääsinkin vapaaksi. Sitten veti käsi minua taaksepäin juuri kun rytisevät ja ritisevät katkenneet lankut putosivat paikkaan, jossa vasta olin ollut.
Se oli ohi muutamissa sekunneissa, ja minut oli nähtävästi nykäisty varman kuoleman kynsistä. Ensin en voinut oikein ymmärtääkään mitä oli tapahtunut, mutta huomasin sitten melkein vaistomaisesti pitäväni kiinni kumossa olevan pelastusveneemme kölistä kapteenin maatessa poikittain sen päällä ja kannattaessa minua kainaloista. Kun hän huomasi minun jo voivan pysytellä kiinni omin voiminenikin, voi hän peräytyä mukavampaan ja varmempaan asemaan, jolloin näin Kasimin istuvan hajasäärin kölillä aivan hänen takanaan ja asettavan juuri tikariaan vyöstään riippuvaan tuppeen. Hän siis oli katkonut nuo köydet, jotka vetivät minua syvyyteen kapteenin vetäessä minut esille laivan alta. Molemmat olivat antautuneet sitä tehdessään melkoiseen vaaraan, sillä siinäkin oli jo melkein tarpeeksi työtä, että jaksoi pysytellä märässä ja liukkaassa kölissä kiinni veneen keikkuessa ja sukellellessa korkeassa aallokossa.
Kauempana olivat Abdulrahman, perämies ja siamilainen Froggie, kaikki pysytellen kiinni veneessä. Muista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Luullakseni olivat he kuunarin kaatuessa joutuneet sen alle ja murskautuneet kuoliaiksi, tahi hukkuneet surkeasti sotkeuduttuaan purjeiden mutkiin kuin rotat loukkuun.
Sukeltaen, hyppien ja heiluen, ollen milloin milläkin kyljellä ja pudistellen meidät paikoiltamme melkein joka liikkeellään, ajautui vene hitaasti eteenpäin tarttuen lopulta pohjaan kiinni. Silloin se kääntyi kyljelleen heittäen heidät kaikki veteen, mutta madaltuva vesi oli valmisranut meidät siihen ja me onnistuimme kääntämään sen jälleen kohdalleen. Sitten työntäen sitä edellämme horjuimme tyrskyjen läpi ja vedimme sen korkealle maalle. Ja suojassa välittömältä vaaralta ja tuntien sellaiseen tilaan joutuneitten ihmisten tavoin omituista avutonta laiskuutta, istuuduimme tuolle asumattomalle rannalle katselemaan edessämme olevaa vieläkin autiommalta näyttävää merta.
"Mutta rumpu vastasi: 'Tulkaa!'"
Bret Harte.
Pitkään aikaan emme puhuneet sanaakaan, sillä mitäpä puhumista siinä olisi ollut. Tuolla oli Annabel Leen hylky pohja ylöspäin, ollen enemmän kuolleen valaan kuin laivan näköinen. Joskus ei sitä näkynyt juuri ollenkaan, mutta joskus paljastui sen kuparoitu pohja kokonaan aaltojen kohistessa sen yli ja ympärillä, ja rikkoen sitä yhä enemmän. Se oli mennyttä kalua, ja nuo tyhmät espanjalaiset, jotka olivat tuhonneet sen, ampuivat siihen yhteislaukauksia särkän meren puolelta. Niin, siinä se oli, sille ei voitu enää mitään, ja ajatellessani sen kohtaloa purskahdin nauruun kurkkuni samalla omituisesti kuristuessa.
Luulen kumminkin heidän todellisuudessa koettaneen ampua meitä, eikä se hämmästyttänyt minua ollenkaan silloin, että heidän vihansa menettämänsä saaliin johdosta kiihoitti heidän kostonhimoaan niin, että he rupesivat ampumaan haaksirikkoutuneita, aseettomia ja avuttomia vihollisiaan. En tiedä, näkikö heidän tähystäjänsä meitä sumun ja tyrskyjen läpi, mutta heidän oli täytynyt arvata, mitä kuunarille oli tapahtunut, ja niin ollen olisivat he voineet säästää meidät noilta yhteislaukauksilta. Luodit eivät kumminkaan aiheuttaneet meille mitään vahinkoa, sillä niin pitkältä matkalta, jossa heidän oli pakko pysytellä, ei heidän tykeillään voitu ampua tarkasti neljännespeninkulmankaan päähän meistä, ja me katselimmekin noita hyödyttömästi ammuttuja veteen putoavia luoteja välinpitämättömästi.
Perämies muodosti kumminkin yhden poikkeuksen, sillä hänellä oli ehkä enemmän syytä valituksiin kuin meillä muilla. Pienet säästönsä oli hänellä ollut mukana laivassa, ja nyt hän oli menettänyt ne, sekä paikkansa. Hän oli jo vanhemmalla puolella ikää ja hänen mahdollisuutensa näyttivät todellakin synkiltä, semminkin kun hän tällä haavaa kärsi kovia ruumiillisia tuskia. Kun mastot katkesivat, löi muudan putoava raa'an nokka häntä kovasti päähän, ja veri oli hyytynyt ja maksoittunut hänen kasvoilleen, jotka olivat aivan sen peitossa. Hänen ylpeytensä oli myöskin saanut kovan kolahduksen, sillä kuulin, että hänen oli kiittäminen hengestään Froggieta, jota hän ehkä oli halveksinut ja moittinut enemmän kuin muita miehiämme. Mies oli kumminkin kiskonut hänet esille hylystä aivan samoin kuin kapteeni jälkeenpäin minut. Mies-raukan häviöt, hänen tuskansa ja vielä lausumattomat kiitokset painoivat luullakseni raskaasti hänen mieltään, mutta puhuessaan haukkui hän vain espanjalaisia, heidän keinojaan ja toimiaan niin tarmokkaasti ja sujuvasti, että se hämmästytti meitä kaikkia. Sitten hän keskeytti äkkiä, kääntyi Froggien puoleen ja alkoi puhua sopertaen kuin juopunut tuota omituista malaijin, hindustanin ja puolen tusinan muun kielen sekoitusta, jota hän tavallisesti käytti keskustellessaan miesten kanssa.
"Kuulehan sinä Hui-Hai", aloitti hän, "sinä pelastit henkeni äsken, enkä minä ole kiittämätön. Jos minä vielä joskus maailmassa pääsen perämieheksi johonkin laivaan, jonka miehistöön sinäkin kuulut, niin saat sen huomata aivan varmasti. Ota tämä", ja hän kopersi housujensa taskusta vanhan hopeaisen taskukellon ojentaen sen siamilaiselle, "muistoksi minulta, sillä se on ainoa noiden espanjalaisten minulle jättämä esine, jolla on jotakin arvoa."
"Etkö halua antaa hänelle muutamia dollareita tuon kellosi asemasta,Amos?" kysyi kapteeni nopeasti, "sillä sinustahan se on hyvin arvokas."
"Minustako?" Vanhus suoristautui huomattavin ponnistuksin ja sanoi selvemmästi: "Niin kyllä, mutta henkeni on kumminkin arvokkaampi. Hän tietäisi noiden dollarien tulevan sinulta, mutta minä haluan antaa hänelle jotakin sellaista, joka on kokonaan omaani, ymmärrätkö?" Lopettaessaan paksuni hänen äänensä äkkiä ruveten värisemään ja hän katsoi kapteeniin omituisen vetoavasti. Sitten hänen päänsä retkahti nopeasti rinnalle ja hän kaatui tiedottomana ja hervottomana viereemme.
Hyppäsimme kaikki pystyyn huolestuneina ja moittien itseämme, että olimme antaneet haavoittuneen miehen olla niin kauan hoidotta ja alttiina myrskyn raivolle. Sillä sade valui päällemme tasaisesti ja rankasti, tuuli ulvoi ja vinkui ympärillämme, ja huolimatta ilman sillä hetkellä epäilemättä korkeasta lämpömäärästä, värisytti meitä kuitenkin kaikkia märissä vaatteissamme.
Muutamien metrien päässä meistä kohosi maa jotensakin jyrkästi rannasta muodostaen kentän, jossa muutamia kokospalmuja ja bamburuokoja heilui tuulessa. Rannalla ei voitu huomata jälkeäkään ihmisasunnoista eikä mikään viidakkoon johtava polkukaan ilmaissut sellaisen olemassaoloa sisämaassakaan, ja vaikka puiden juurella olisi joskus ollutkin maja, oli se kuitenkin nyt kadonnut jäljettömiin pensaitten ja pitkän aroruohon valloitettua sen sijan. Muun suojan puutteessa tuntuivat kumminkin puut paremmalta turvalta kuin avoin taivas, ja me kannoimme perämiehen niiden juurelle ja rakensimme bamburuo'oista, lehvistä ja ruohosta niin hyvän katoksen hänen suojakseen kuin vain voimme. Menin sitten hakemaan raikasta vettä ja löydettyäni erään virran läheisyydestä, valoimme muutamia tippoja hänen suuhunsa kapteenin hautoessa hänen haavaansa ja sitoessa sitä huivilla ja paidasta revityillä siekaleilla.
Hän vaipui melkein heti levottomaan uneen meidän muiden istuutuessa hänen läheisyyteensä toimettomina ja hyvin epämukavasti, torkkuaksemme silloin kun voimme ja puhuaksemme muulloin matalin äänin tämän onnettoman ja vaiherikkaan päivän tapahtumista. Olimme vetäneet veneen niin korkealle, etteivät aallot voineet ulottua siihen, ja silloin tällöin hyökkäsimme sateeseen, joka oli tuskin kosteampi kuin vettä tippuva ja höyryävä suojuksemmekaan, korjaamaan paaluja, jotka uhkasivat kaatua kovassa tuulessa, tahi sateen painosta taipuvaa majan kattoa. Silloin tällöin kiipesi joku malaijeista puuhun tuoden meille nuoria kokospähkinöitä ja ilmoittaen samalla, ettei tykkiveneistä enää kuulunut eikä näkynyt jälkeäkään, mutta lukuunottamatta näitä hommia emme voineet tehdä mitään. Myrskyn raivotessa emme voineet lähteä merellekään veneellämme, ja sellaisessa ilmassa ja lisäytyvässä pimeydessä oli yritys tunkeutua takanamme olevan viidakonkin läpi yhtä vaarallinen.
Kasim oli juuri laskeutunut puusta tuoden meille, joista kaikki muut paitsi perämies olivat valveilla, hedelmiä ja ilmaisten samalla huomionsa. Syötyämme tämän harvinaisen päivällisen aloimme keskustella tykkiveneitten otaksutuista liikkeistä.
"He uskaltavat tuskin ankkuroida tuon särkän läheisyyteen tällaisena yönä", sanoi kapteeni, "eivätkä he uskalla lähteä Tumabongiinkaan tällaisessa tuulessa. Senvuoksi kulkevat he luullakseni kauemmaksi seuraten rannikkoa löytääkseen turvallisemman ankkuripaikan. Elleivät he voi panna aikeitansa täytäntöön, pysyttelevät he koko yön jonkun hyvin tuntemansa lahden läheisyydessä. Luullakseni tulevat he tänne huomenna, ainakin toinen, sellaisin toivein, että he saisivat meidät kiinni, sillä he haluavat viedä Manillaan jotakin nähtäväksi, etteivät he aivan turhaan ole kuluttaneet hiiliä, ruutia, luoteja eivätkä tarmoaan."
"Luuletteko niin!?" sanoin levottomasti muistaen viimeisen vierailuni vankilassa ja tahtomatta enää uudistaa tuttavuuttani espanjalaisen vankilan kanssa.
"Kun he tulevat, huomaavat he lintujen lentäneen tiehensä", vastasi kapteeni tyynesti arvaten epäilemättä ajatukseni. "Tuuli on kieppuva ja puuskainen jälleen, ja myrsky on raivonnut raivottavansa tunnin tahi parin kuluttua. Sillä aikaa särkyy pieni laivamme aivan palasiksi ja meille hyödyllisiä tavaroita ajautuu maihin. Luullakseni ei veneemme ole hyvinkään pahoin ruhjoutunut. Paikattuamme sen rikaamme siihen maston purjeineen, ja otettuamme muutamia airoja ja ruokatavaroita, ellei — muuta ilmesty, niin onhan meillä ainakin noita pähkinöitä — mukaamme, lähdemme Tumabongiin, pysytellen särkän sisäpuolella ollaksemme suojassa hyrskyiltä ja voidaksemme, nousta maihin päivisin piiloutuaksemme sinne, jos nyt nimittäin tykkiveneet sattuvat ilmestymään näkyviin."
"Aikomuksenne on siis palata takaisin Tumabongiin?"
"Kyllä. Ystävämme ovat siellä, ainoat koko saarilla, siitä saat olla varma, sillä ei mikään konsuli uskalla tehokkaasti suojella ilmitullutta ja paljastettua sodanaikaisen kieltotavaran tullikavaltajaa. Sitäpaitsi, ellen nyt hyvin suuresti erehdy, voimme olla hyödyksikin tuolla Tumabongissa, jos vain haluamme. Mutta muistakaa, pojat, että heti, kun olemme päässeet sinne, maksan teille palkkanne, ja jokainen saa mennä sitten minne itse haluaa. Olen nimittäin varma, että kenraali Valdez voi järjestää turvallisen kulun johonkin paikkaan, josta helposti voidaan päästä Suluun, tuohon vapaaseen satamaan, missä ei teiltä kysellä syitä, miksi olette poistuneet viimeisestä satamasta."
Katsahdin häneen nopeasti. "Entä te sitten, kapteeni?"
"Jään Tumabongiin, jos vain Valdez voi antaa minulle jotakin työtä."
"Silloin jään sinne minäkin, jos vain saan."
"Ymmärrätkö, millaiseen uhkapeliin silloin antaudut, Williams? Sinun on yhdyttävä kapinallisiin, joko sitten haluat tahi et."
"Luullakseni teimme sen jo ottaessamme nuo kolmetoista laivaammeManillasta."
"Olet oikeassa, Williams", vastasi hän vakavasti, "ja olen pahoillani saatettuani sinut tällaiseen tilanteeseen."
"Mutta minäpä en!" sanoin varmasti.
"Kuinka? Oletko myötämielinen noita kapinallisia kohtaan? Olet englantilainen, jonka mielipiteet kapinallisista ovat luullakseni samat kuin useimpien muidenkin kansalaistesi."
"Niin kyllä, mutta —" Keskeytin muistaessani keskusteluni nuoren Valdezin kanssa edellisenä päivänä. "Olen ollut espanjalaisessa vankilassa, johon minut luullakseni viekkaasti pyydystettiin, espanjalaiset tykkiveneet ovat ajaneet minua takaa ja ampuneet minua silloin kun olin haaksirikkoutunut ja aseeton, ja minut saadaan hirttää, elleivät he ole tehneet minusta nyt yhtä kostonhimoista kapinallista kuin muistakin filippiiniläisistä."
"Kuulen sinun nyt ensimmäisen kerran puhuvan järkeä, poikaseni!" kuulin vanhan Livingstonin murahtavan takanani. Hän oli ollut valveilla jonkun aikaa kuunnellen keskusteluamme vaitiollen ja huvitettuna. "Olen kanssanne, Hemingway, sillä minustakin on tullut hurja kapinallinen."
"Peijakas, millaisia tyhmeliinejä me sentään olemme!" lisäsi hän nauraen hyväntuulisesti.
"Minäkin olen kapinallinen", sanoi Kasim vakavasti, lisäten omalla kielellään: "Ja sellainen olen aina ollutkin."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Abdulrahman.
Kasimin selitettyä vannoi Abdulrahman melkein tarpeettomasti aina olleensa ja tulevansakin olemaan noiden vihattujen espanjalaisten vihollinen.
Sitten tuli Froggien vuoro. Hän sanoi hänenlaisekseen mieheksi tavattoman tulisesti: "Minä olen myöskin vallankumouksellinen. Englantilaiset ovat ystävällisiä köyhälle ruskealle miehelle, mutta espanjalaiset käyttäytyvät kuin siat! Profeetan parran ja kaikkien pyhimysten nimessä", (Froggie oli kerran maailmassa ollut oppilaana eräällä lähetysasemalla, vaikka hän olikin hyvin vaitelias siellä saamistaan kokemuksista. Senvuoksi olivat kumminkin hänen malaijin ja ranskan kielellä lausumansa valat hyvin sattuvia.) "haluan taistella heitä vastaan niin kauan kuin minulla on vielä tippakin verta suonissani."
"Luullakseni ovat mieheni hurjimpia vapaaehtoisia, mitä näillä saarilla on olemassa", sanoi kapteeni kuivasti. "No olkoon sitten niin, pojat. Olemme nyt vannoneet yhtyvämme kapinallisiin taistellaksemme espanjalaisia vastaan. Ja nyt nukkumaan. Ensimmäinen vahtivuoro on minun, toinen Kasimin, kolmas Abdulrahmanin ja neljäs Williamsin, sillä jos jotkut alkuasukkaat sattuvat hiipimään kimppuumme, eivät he saa tavata meitä nukkumasta. Voi sattua nimittäin, että he luulevat meitä espanjalaisiksi, ja katkaisevat kurkkumme, ennenkuin rupeavat meiltä kyselemään."
Se voi olla hyvinkin mahdollista, sillä vieressämme olevan pensaikon suojassa olisi kokonainen armeijakin voinut piileskellä, saati sitten muutamat miehet. Kumminkaan eivät nämä otaksumat eivätkä huolemme, menneet, nykyiset eivätkä tulevat, voineet pitää meitä hereillä sinä yönä, sillä väsyneinä päivän työstä ja levottomuudesta nukuimme raskaasti, kunnes kunkin oli aika nousta vahtimaan.
"Mitä hyötyä meille siitä on, jos taistelun voitammekin? 'Mukaan kun tuut, saat nähdä sen', oli vastaus rumpujenkin."
Bret Harte.
Noustessani aikaisin aamulla noin tuntia ennen auringonnousua, huomasin myrskyn lakanneen, kuten kapteeni oli ennustanutkin. Aamu oli ihmeellisesti ihana kirkkaasti loistavine tähtineen, ja ainoastaan tyrskyjen kaukainen kohina muistutti enää edellisen päivän onnettomuuksista. Abdulrahman, jonka vapautin, ilmoitti kaiken olevan hyvin. Mereltä ei ollut näkynyt mitään tulia eikä merkkejä, jotka olisivat ilmaisseet tykkiveneitten olevan vielä läheisyydessä, eikä viidakostakaan ollut kuulunut muuta kuin lintujen ja petojen liikehtimistä. Nyt kuuluikin niiden meluaminen selvästi — varpuset, kyyhkyset ja lukemattomat muut linnut tirskuivat ja huutelivat, apinat rähisivät, ja silloin tällöin olin kuulevinani sian röhkinää ja hirvien hirnuntaa — kaikki viidakoissa tavallisesti ennen päivänkoittoa esiytyviä ääniä. Siellä ei ollut ihmisiä liikkeellä, sillä jos asian laita olisi ollut niin, olisivat nuo huudot vaienneet, ja kaikki olisi ollut niin hiljaista ja rauhallista kuin keskipäivän kuumimmalla hetkellä.
"Nuo ovat kaikista parhaimpia vahteja", sanoi Abdulrahman ja tiesin hänen olevan oikeassa.
Kun alkoi hieman hämärtää, tuli kapteeni luokseni ja sanomatta sanaakaan menimme yhdessä rannalle ja koetimme tuijottaen hämärään saada Annabel Leen näkyviimme särkkien sisäpuolella vyöryvien maininkien välistä. Lopulta viittasin äänettömänä ja kapteeni nyökäytti päätään.
Voimme erottaa sen nyt, tahi toisin sanoen, kaikki, mitä siitä oli jäljellä, jota ei suinkaan ollut paljon. Sen ympärillä kellui melkoinen joukko kaikenlaista tavaraa, suurimman osan tultua heitetyksi särkälle, upottua veteen tahi ajauduttua rannalle. Laiva itse oli kumminkin vielä samassa paikassa, johon sen tuo viimeinen jättiläiskine oli viskannut ja jossa se tulisi olemaankin, kunnes tuuli ja aallot heittäisivät sen menemään pala palalta viimeiseen asti. Se oli jo tehnyt tehtävänsä.
Kun se ensimmäisen kerran tarttui kiinni, murtui sen vasen kylki, seuraava särki sen kokonaan, ja kun se lopullisesti kääntyi kyljelleen, rikkoutui sen kansikin palasiksi. Saatuaan nämä suuret ammottavat reiät avukseen olivat aallot esteettä vyöryneet sisään huuhdellen keulasta ja keskilaivasta melkein kaiken mukaansa. Siinä se nyt oli, mutta ainoastaan murskautunut kuori, ja tyhjä sekin. Sen peräpuoli ei ollut niinkään pahasti rikkoutunut, sillä jykevä kölinjatko oli suojellut sitä melko hyvin. Oli hyvin mahdollista, että taitava sukeltaja kauniilla ilmalla ja uhraten tarpeeksi aikaa voi pelastaa arvokkaammat tavarat kajutasta ja peräruumaan jääneet kauppa- ja ruokatavarat.
"Asian näin ollen", sanoi kapteeni tyynesti, "ei meillä ole aikaa muuhun kuin koneitten, laivan paperien ja ehkä joidenkin vaatteiden ja muiden välttämättömien tavarain pelastamiseen kajuutasta, jos nyt Kasim ja Abdulrahman uskaltavat ryhtyä siihen. Herätä kaikki miehet nyt, Williams, sillä aikaa kun minä menen tutkimaan venettä."
Vene oli saanut melkoisia kolahduksia, mutta se oli niin vahva ja hyvin rakennettu, että se pienin korjauksin saataisiin päteväksi tyynessä vedessä tehtävää matkaa varten. Toivoimme sitäpaitsi löytävämme hylystä sen korjaukseen tarvittavat aineet. Aallot olivat tietysti huuhdelleet kaiken sen sisällön mereen, mutta muutamista rannalle ajautuneista katkenneista raa'oista saataisiin kyllä tarvittava masto ja airot, ja ellei purjekangasta ollut saatavissa, kelpaisi kyllä joku huopakin purjeeksi. Veneen pahimmat reiät tukittiin heti tilapäisesti saatavissa olevin ainein, pääasiallisesti kookospähkinäin kuiduilla ja bamburuo'on kuorella, ja pari tukevaa bambuvesaa katkaistiin sauvoimiksi. Sitten malaijit, jotka olivat mielellään suostuneet sukeltamiseen, sauvoivat kapteenin laivaan, Froggien ja minun ruvetessa kokoilemaan rannalle ajautuneitten palasten joukosta hyödyllisimpiä tavaroita talteen. Perämiehelle, joka oli mitä vastahakoisin sairas, joutuivat kaikki helpommat tehtävät, kuten tähystäminen ja tulen sytyttäminen, huolimatta hänen tyytymättömästä murinastaan, että hänen oikeutensa oli häneltä riistetty. Tuli oli senvuoksi tarpeellinen, että otaksuimme sukeltajain löytävän hylystä ruokavaroja aamiaiseksemme ja tervaa veneeseemme. Se oli kuitenkin sammutettava heti, kun tykkiveneitten savu ilmestyisi taivaanrannalle. Etsijät onnistuivat yli odotuksiemmekin. Malaijit pääsivät tunkeutumaan kajuuttaan pelastaen sieltä kapteenin työkalu- ja paperilaatikon, joka oli onneksi vedenpitävä. Sitten heidän onnistui aukaista eräs kaappi ja tuoda sieltä muutamia liha- tee- ja maitotölkkejä, joita ei vesi ollut vielä ehtinyt turmella. He toivat sieltä myös muutamia kulhoja ja yhden hopeaisen haarukan, aivan hyödyttömän välineen, jolle me iloisesti nauroimme aterian aikana. Heidän löytöjensä huippu oli kumminkin kapteenin monta kertaa laukeavan winchesterin, pienen ruutisarven ja muutamien luotien pelastaminen. He olivat nähneet sen omistajan ampuvan, ja ollen täysiverisiä malaijeja oli heistä hänen tähtäystaitonsa hänen merimiestaitoansa arvokkaampi, sillä he luulivat kapteenin voivan saada aikaan yhdellä laukauksella enemmän kuin tavallinen mies tusinalla. Jälkeenpäin venematkallamme sattuvien vapaahetkien kestäessä olivat nämä sotaiset veitikat hyvin onnellisia saadessaan hangata, puhdistaa ja raapia jokaisen ruostepilkun ja vahingon merkin pois tuosta ihmeellisestä aseesta.
Tällä haavaa sisältyi heidän hylystä pelastamiinsa tavaroihin paitsi tuota pyssyä paljon sellaistakin, jota kapteeni oli halunnut sieltä saadakin. Niiden joukossa olivat työkalulaatikko ja pieni pakka hamppukangasta, josta perämies rupesi valmistamaan purjetta veneeseen. Sitten saimme vielä vähän köyttä ja joitakin vaatteita, jotka, vaikka ne olivatkin märät ja melkein turmeltuneet, olivat kumminkin hyvin tervetulleet.
Olomme rannalla olisi muodostunut tukalaksi, ellemme olisi löytäneet noita tarvitsemiamme raa'an kappaleita mastoa ja airojamme varten, ja avattua ja särkynyttä vesitynnyriä, jonka me kumminkin onnistuimme korjaamaan ja täyttämään virrasta. Myöhemmin pelastimme eräälle hukkuneelle miehellemme kuuluvan arkun, jonka sisältö jaettiin heti epäröimättä meidän eloon jääneiden kesken kapteenin ottaessa haltuunsa siitä löydetyt muutamat dollarit, joita ei niiden omistaja luultavasti milloinkaan enää tulisi vaatimaan takaisin.
Sitten söimme aamiaisen toivorikkain mielin ja iloiten kaikesta huolimatta. Noita pelkäämiämme savuja ei ollut vielä ilmestynyt taivaanrannalle. Jos meillä oli vain hiemankin onnea, luulimme pääsevämme Tumabongiin ennen pimeätä, mutta jos meidän oli pakko kätkeytyä päiväksi, oli meidän sitten yöllä otettava menetetty aika takaisin päästäksemme perille seuraavana aamuna. Toivoimme kenraalin toivottavan meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja suovan meille kaikkea mahdollista apua. Me puolestamme luulimme pääsevämme sinne siksi ajoissa, että voimme auttaa heitä tykkiveneitten hyökkäyksen torjumisessa.
"Ottaen huomioon Tumabongin aseman, eivät espanjalaiset voi sille mitään suuremmitta joukoitta, ja luullakseni tyytyvätkin he vain viidakon pommittamiseen. Tiedän sen, mutta luulen kumminkin heidän pistäytyvän tännekin matkallaan koettaakseen saada meidät vangituksi. Jos me vain pääsemme matkaan hyvissä ajoin, on meidän asetettava tänne pieni ansa heille — joku väärä viidakkoon johtava polku, sitten kuin kaikki lähtömme jäljet on huolellisesti peitetty. Nähdessään pienen laiva-raukkamme surulliset jäännökset ruuhen palasten kelluessa sen vierellä, eivät he voi aavistaakaan, että suuri veneemme on säilynyt, ja luullakseni tuhlaavat he tunnin tahi pari etsiessään meitä tuosta metsästä."
"Niin minustakin!" huusin suu täynnä ruokaa.
Perämies, ollen sairas jälleen ja "jonkunlainen naismatkustaja", kuten häntä nimitin hänen äärettömäksi mieliharmikseen, oli saanut haarukan käytettäväkseen. Me muut nautimme ruokamme malaijien tavoin sormin ja veitsin, mutta nälkä ja kiire muodostivat sellaisen kastikkeen, että se maistui äärettömän hyvältä. Sitten aloimme virkistynein voimin ja mielin korjata ja kuormittaa venettä.
Kaikki saatiin valmiiksi ennen keskipäivää, jolloin heti lähdettiin matkalle. Se ei ollutkaan ollenkaan liian varhain, sillä sammuttaessamme tulta ja laittaessamme väärän viidakkoon johtavan polun niin uskottavan näköiseksi kuin uinkin, ilmoitti pisimmän palmun latvaan kiivennyt tähystäjämme näkevänsä ohuen savupilven koillisella taivaanrannalla. Ennen poistumistamme tästä pienestä lahdesta oli tuo ohut savujuova pidennyt viivaksi, ja katsoessamme kiikarilla näimme sen takaa ilmestyvän toisenkin savujuovan näkyviin. Molemmat tykkiveneet olivat siis jälleen alkaneet ajaa meitä takaa.
Maatuuli oli tietysti tyyntynyt jo aikoja sitten, mutta sen jälkeen oli alkanut tuulla idästä, ja kun kuiva monsuuni yhtyisi siihen pian, oli se juuri sellainen tuuli, jota halusimmekin päiväksi tahi pariksi. Mutta kuten on tavallista tuulen kääntyessä, oli se nytkin kieppuva ja puuskainen, ja matalassa vedessä, jossa oli paljon kareja, näkymättömiä kallioita ja kartoittamattomia matalikkoja, oli pientä venettämme ohjattava hyvin taitavasti. Kapteeni ja Kasim saivat yhdessä vastata sen rikistä meidän muiden muodostaessa tarvittavan ja lopulta toivottavankin apujoukon, mutta tulokset eivät tyydyttäneet heitä kumminkaan. Vene pysyi kyllä hyvin tasapainossa, sen masto raakoineen kesti hyvin purjeen painon ja se purjehti niin päin tuuleen kuin kukaan ikinä voi toivoakaan, mutta kuuden miehen paino, tahi viiden miehen ja yhden suuren pojan, jos nyt niin halutaan sanoa, oli sille aivan tarpeeksi painaen sen niin syvälle veteen, että huonosti tukitut reiät vuosivat melkoisesti. Yksi mies ammensi kuitenkin vettä alituisesti, ja toiset soutivat aina silloin kun tuuli tyyntyä eikä purjeesta ollut mitään hyötyä. Silloin tällöin nousi aina joku perätuhdolle seisomaan tarkastellakseen vihollisen liikkeitä.
Nuo pari savujuovaa seurasivat uskollisesti toisiaan. Joko tuo nopeampi alus sovitti vauhtinsa toverinsa vauhdin mukaan tahi oli se kärsinyt jonkun vaurion törmätessään karille pari päivää sitten, menettäen siinä paremmuutensa. Olkoonpa nyt syy ollut mikä tahansa, olivat olosuhteet meille näin ollen suotuisammat, vaikka laivat tälläkin vauhdillaan tavoittivat meitä tasaisesti. Maan asema kätki niiden rungot vielä näkyvistämme, ja me toivoimme sen piilottavan vielä meidätkin melkoiseksi ajaksi niiden mastoihin kiivenneiltä tähystäjiltä. Näimme kumminkin selvästi savujuovan suunnasta ja sen läheisyydestä maahan, että ne hakivat meitä, ja ellei jotakin tapahtuisi, joka muuttaisi niiden suunnan, pääsisivät ne tunnin tahi parin kuluttua niin lähelle, että ne huomaisivat meidät.
Tämän kaiken kestäessä katselimme sopivaa lahtea tahi jokea, johon voisimme piiloutua. Luultavaa oli, että meidän oli ohjattava veneemme maihin, vedettävä se rannalle ja kätkettyämme sen paettava viidakon hämäriin lehtoihin. Mutta jo nytkin näkivät luultavasti mastoihin kiivenneet tähystäjät tämän korkean ja jyrkän rannan peninkulmien pituudelta ja niin ollen luultavasti meidätkin ajakseen meitä tarmokkaammin takaa. Suuntamme oli kuitenkin meille ainoa mahdollinen.
Mutta kuten jokainen mies oli toivonut ja ehkä rukoillutkin sydämessään, seurasivat veneet suuntaa, jonka kapteeni oli ennustanutkin. Kun ne saapuivat, kuten me otaksuimme, särkässä olevalle aukolle, josta me olimme edellisenä iltana pelastuneet, alkoi savu nopeasti haihtua kadoten lopulta kokonaan.
"Hurraa, hurraa!" huusin, mutta kumminkin hyvin hiljaa. Perämies, ollen yhtä jännittynyt ja epäjohdonmukainen kuin minäkin, haukkui niitä nerokkaasti, koska ne näyttäytyivät olevansa sellaisia tyhmeliinejä kuin olimme otaksuneetkin. Hän teki sen kumminkin matalin äänin, vaikka ei ollutkaan pelkoa, että sanat kuuluisivat meitä erottavien monien peninkulmain päähän ja ilmaisisivat aikeemme vihollisillemme. "He ovat huomanneet hylyn ja pysähtyneet! Jos he nyt vain lähettävät miehensä maihin ja samoilevat viidakossa tunnin tahi pari, vedämme heitä vieläkin nenästä."
Kapteeni hymyili innostukselleni. "Luullakseni he tekevätkin sen ja niin ollen pelastumme tällä kertaa." Sitten näytti hän äkkiä hyvin pelästyneeltä. Hän kohotti kätensä merkiksi, että olisimme vaiti, vei sen sitten korvansa taakse ja kuunteli tarkkaavaisesti: "Oletteko varma, Williams, että nuo molemmat tykkiveneet ovat tuolla?"
"Olen! Näin nuo molemmat savujuovat hyvin selvästi niiden ollessa koko ajan noin neljännespeninkulman päässä toisistaan."
"Sitten on tykkiveneitä täytynyt ollakin kolme, ellei — Sinun kiinalaisesi Manillasta sanoi kaiken olevan rauhallista täällä, ja Valdezkin ilmoitti, ettei Tumabongin läheisyydessä ole espanjalaisia joukkoja. Kumminkin kuulen nyt ampumista siltä suunnalta."
Rupesimme nyt kaikki kuuntelemaan ja erotimmekin sen ajoittain. Ensin oli se kaukaista ja epäselvää jyrinää, mutta kuta lähemmäksi tulimme, sitä selvemmäksi se muuttui. Ne eivät olleet mitään säännöllisiä yhteislaukauksia eivätkä määrä-ajoin ammuttuja yksittäisiäkään, jollaisia harjautunut sotaväki ampuisi ja jotka olisivat osoittaneet, millaista kuria uusi päällikkö tahtoi noudatettavan joukoissaan, vaan silloin tällöin kaukaa ammuttuja muskettien pamahduksia, joihin toiset vastasivat yksitellen nopeasti ja säännöttömästi toinen toisensa jälkeen. Katselimme toisiamme hämmästyneinä ja säikähtyneinä. Mitähän siellä tapahtuikaan?
Ensimmäinen huolemme sulautui tähän uuteen, sillä me unhotimme melkein kokonaan jäljempänä olevat tykkiveneet ja sen tosiasian, että matruusit ja merisotilaat saatuaan varmuuden, ettemme olleetkaan viidakossa, luopuivat juuri nyt hakemisestaan palatakseen laivoihinsa. Emme ajatelleet sitäkään mahdollisuutta, että tämä toinen pettymys luultavasti vain lisää vihollistemme katkeruutta meitä kohtaan tehden heidät vain päättäväisemmiksi saamaan meidät haltuunsa rangaistakseen meitä. Ainoa päämäärämme oli nyt vain päästä Tumabongiin ottaaksemme osaa siellä parhaillaan tapahtuviin joko onnellisiin tahi onnettomiin tapahtumiin.
"Pelasta minut… kateellisten ilkitöiltä, kun he ovat pahansuopia."
Koraani.
Noin tunnin kuluttua saimme tuon tutun niemen näkyviimme. Auringonlaskuun ei ollut enää kuin pari kolme tuntia eivätkä tykkiveneet olleet näkyvissä. Olimme päässeet niiltä pakoon, mutta levottomuudessamme saada tietää mitä Tumabongissa tapahtui ei se voinut ilahduttaa meitä ollenkaan.
Särkän ulkopuolella ei ollut mitään kolmatta tykkivenettä emmekä huomanneet merkkiäkään vihollisten joukkojen sinne saapumisessa. Ampuminen jatkui kumminkin melkein yhtämittaa ja sen lomassa kuulimme nyt taistelevien miesten huutojakin. Nyt huudettiin siellä kuin riemusta, nyt taasen kuulosti ääni kuin toivottomuuden aiheuttamalta muskettien paukahdusten lomasta, ja vihreiden puiden yllä leijaili pieniä valkoisia savupilviä sinistä taivasta kohti puhuen omaa kieltään.
Kierrettyämme niemen saavuimme joen suulle. Siellä ei ollut mitään vartiovenettä, joka olisi tervehtinyt tahi pidättänyt meitä, eikä mitään "tervetuloa", ei ystävällistä eikä vihamielistä, lausuttu meille joen metsäisiltä jyrkiltä rannoilta. Lähestyessämme paikkaa edellisenä päivänä oli kenraali huomauttanut meille sen sotajohteellisesta arvosta, koska sieltä voitiin hallita yhtäaikaa sekä lannasta että jokea. Hän oli selittänyt ensimmäiseksi työkseen rakennuttavansa pienet patterit kummallekin rannalle, jos nyt nimittäin kylässä sattui olemaan kenttätykkejä, pieniäkin, tahi niiden puutteessa asettavansa sinne tarkka-ampujaosaston ampumaan vihollista, joka ehkä koettaa tunkeutua jokeen veneillä.
Mutta jos siellä nyt olikin miehiä, eivät ne kumminkaan näyttäneet merkkiäkään itsestään. Aivan ahdistamatta saimme etääntyä virralla, joka oli yhtä rauhallinen ja autio kuin ranta ja lannaskin. Rannoilla ei ollut niin sieluakaan eikä äänen värettäkään kuulunut poluilta, joilla, sitten kuin olimme kiertäneet viimeisen niemekkeen, joka oli kätkenyt kylän näkyvistämme, ilmestyi muutamia sen asukkaita eteemme.
Kuten niin monet muutkin tagabogilaisten kylät, oli Tumabonginkin useimmat majat rakennettu joen pohjaan isketyille paaluille. Kylän pari suurempaa rakennusta, kirkko, jonka sen puolikastilainen pappi nyt oli hylännyt, ja kunnantalo, oli kumminkin rakennettu lujalle maalle. Viimeksimainitussa, johon tiesimme eilen Annabel Leestä purettujen tavarain tulleen sijoitetuiksi, liehui vallankumouksellisten lippu ja sen ympärillä näytti juuri parhaillaan käynnissä oleva taistelukin tapahtuvan.
Kunnantalo oli lajinsa luonteenomainen rakennus, johon kylän viranomaiset kokoutuivat neuvottelemaan, jossa maaherra tahi hänen apulaisensa istuivat oikeutta tahi kokosivat veroja ja johon vieraat olivat aina tervetulleet yhdeksi yöksi. Se oli suuri pitkulainen rakennus raskaine olkikattoineen, joka samalla peitti koko rakennuksen etusivun pituisen kuistinkin. Ikkunat olivat joko lasittomat tahi varustettu ohuilla osterinkuoriruuduilla, yleinen tapa maissa, joissa lasi on kallista ja vaikeasti hankittavaa. Ovi aukeni kuistille, josta portaitten olisi oikeastaan pitänyt johtaa tielle, mutta ne oli nyt nostettu syrjään ja kuisti oli vahvasti linnoitettu. Oli niin ollen selvää, että kunnantalon nykyisiä asukkaita piiritettiin.
Kuistilta, ikkunoista ja jokaisesta tarkoitukseen sopivasta bambuseinissä olevasta raosta ja halkeamasta näkyi musketinpiippuja, ja keskeytymättä pamahtelevien laukausten olisi oikeastaan pitänyt aiheuttaa niin lyhyeltä matkalta suurta mieshukkaa piirittäjien riveissä. Mutta vaikka ampuminen olikin hirveätä, oli tähtääminen sellaista kuin se oli — oikein alkuasukasmaista. Olen sittemmin joutunut näkemään sitä lähempää, kun kaikki on ollut miesten kylmäverisyyden ja tähtäystarkkuuden varassa, ja olen ymmärtänyt, miksi kapinaa jatkui niin kauan tässä maassa huomattavimmitta seurauksitta, kunnes amerikkalaisen laivaston saapuminen muutti äkkiä kaiken.
Toinen puolue näytti lukuisemmalta, hyvin päättäväiseltä, mutta ei silti erikoisen välinpitämättömältä rakennuksesta tuiskuavaa tulta kohtaan. Jos vain joku pieni joukko olisi rohkeasti hyökännyt suoraan tuon paaluille rakennetun rakennuksen alle, olisi se voinut lattian raoista ampua suoraan puolustajia, joiden olisi ollut pakko karkoittaa hyökkääjät tikareillaan, koska he eivät olisi voineet käyttää muskettejaan. Mutta ottaen huomioon, miten helposti syttyvä tuo rakennus oli, muutamien sinne kerättyjen tavarain räjähtävän luonteen, sekä piirittäjän että piiritettyjen ajattelemattomuuden ja nuo lukemattomat kerrat, jolloin nuo huonot pyssyt eivät lauenneet, ihmettelin vain, ettei koko kylä ollut jo räjähtänyt ilmaan.
Mutta ei mitään harkittua yritystä tehty kumminkaan piiritettyjen karkoittamiseksi suojastaan tulella, mikä olisi ollut ainoa keino näissä olosuhteissa. Tämä seikka ja päättäväiset ponnistukset valloittaa rakennus tuhoamatta sitä, näyttivät meille varmasti, että piirittäjät tunsivat rakennuksessa säilytettävien tavarain arvon toivoen pääsevänsä noiden sotavälineiden omistajiksi eikä hävittäjiksi. Ymmärsimme syyn tähän kaikkeen, huomattuamme, että hyökkäystä johti ei sen mitättömämpi henkilö kuin Leonin varamaaherra ja tämän paikan itseoikeutettu päällikkö ennen Valdezin tuloa — Colonel Sebastian Jeromino Lopez. Sanon johtaja mieluummin kuin päällikkö, sillä hän luovutti tuon vaarallisen paikan kenelle vain, joka halusi ottaa sen vastaan, anastaen itselleen arvokkaamman ja turvallisemman aseman muutamasta läheisyydessä kasvavasta metsiköstä, josta hän kiihoitti miehiään etenemään uhkauksin, houkutuksin, lyönnein ja lupauksin tulevista ryöstöistä.
"Halloo!" huusimme kukin kielellämme, mutta yksimielisen uteliaasti veneemme liukuessa parin aution talon väliseen aukkoon ja nähdessämme selvästi, mitä kunnantalon edustalla oli tekeillä. "Mitähän tämä tarkoittaa?"
"Luullakseni on täällä syntynyt kapina", sanoi kapteeni tyynesti.
"Kapinako?"
"Niin. Valdez miehineen on piiritettynä tuolla talossa ja Lopez ja kaikki muut, jotka hän on voinut houkutella ja pakottaa yhtymään suunnitelmiinsa, tappelevat saadakseen käsiinsä ampumatarpeet, jotka merkitsevät valtaa. Katsokaahan nyt!" lisäsi hän, kun jälleen hurja hyökkäys oli saatu torjutuksi melko vaikeasti ja Lopezin miehet peräytyivät nyrpeinä ja rohkeutensa menettäneinä neuvotellakseen johtajansa kanssa. "Luulen heidän nyt ampuneen ruutinsa loppuun. Nyt, pojat, vetäkää vene maalle, pysykää yhdessä ja seuratkaa minua."
Teimme, kuten hän käski, ja noustuamme maalle sijouttauduimme aivan johtajamme taakse. Hänellä oli ladattu winchesterinsä kädessään huomattavasti uhkaavassa asennossa. Livingston ja minä pidimme revolverejamme niin vaikuttavasti ja tehokkaasti kuin suinkin vain kykenimme, ja takanamme olevat kolme malaijia heiluttivat erilaisia puukkojaan hyvin ihastuneesti. Jos siinä syntyisi tappelu, toivoivat he vain saavansa ottaa siihen tehokkaasti osaa. Pienen, mutta yhtenäisen ja hyvin asestetun ryhmämme ilmestyminen hämmästytti selvästi sekä piiritettyjä että parittajia, etääntyessämme hitaasti ja harkitusti kunnantaloa kohti. Sieltä huudettiin meidät heti tervetulleiksi minkään pettymyksen aiheuttaman murinan sekoittumatta tervehdykseen, sillä meidät tunnettiin heti samoiksi valkoisiksi miehiksi, jotka olivat tuoneet Valdezin sinne ja senvuoksi olivat hänen ystäviään. Sitäpaitsi luulivat he, että kuunarimme molempine vaskitykkeineen, jotka olivat täyttäneet alkuasukasten sydämet kauhulla, oli lahden suulla ankkurissa. Viimeisen onnistumattoman hyökkäyksensä johdosta rohkeutensa menettäneet ja ampumavarojen puutteessa olevat kapinoitsijat rupesivat epäröimään, ja he pakenivat tällä haavaa lihavan, mutta ei juuri erikoisen arvokkaalta näyttävän päällikkönsä henkilökohtaisesti heitä johtaessa.
Piiritetyt ampuivat muutamia nähtävästi aivan hyödyttömiä laukauksia pakenevan vihollisensa jälkeen, tullen sitten miehissä kuistille toivottamaan meidät tervetulleiksi. Muutamat rupesivat kyhäämään karkeatekoisia portaita käytettäväksemme, mutta ennenkuin ne oli ennätetty asettaa paikoilleen, ilmestyi Luiz Valdez ovelle, hyppäsi keveästi kuistin kaidepuun yli maahan ja juoksi luoksemme. "Hänen kasvonsa, kätensä ja vaatteensa olivat mustuneet savusta, ja patruunavyö oli vieläkin paikoillaan hänen vyötäisillään. Näimme selvästi, että hän oli miehuullisesti ottanut osaa puolustukseen, mutta hänen lähestyessään huomasin hämmästyksekseni kyynelten valuvan hänen poskilleen rinnan kohoillessa nyyhkytysten voimasta.
"Tervetuloa, ystäväni!" huusi hän tervehtien meitä hänen rodulleen ominaisin kohteliaisuuksin ja tarttuen sitten kapteenin käteen. "Voi, herra kapteeni, isäni, minun isäraukkani!" sanoi hän katkonaisesti.
"Isännekö? Mikä häntä vaivaa?"
"Hän on kuolemaisillaan noiden roistomaisten kapinallisten murhaamana! Hän ei elä tuntiakaan enää, sanoo setäni, mutta kun hän kuuli ilohuudot, joilla miehemme tervehtivät teitä, heräsi hänessä kiihkeä halu saada puhutella teitä. Tahdotteko tulla hänen luokseen?"
"Tietysti!" vastasi kapteeni hänen vakavien kasvojensa ja äänensä ilmaistessa hänen mielenliikutuksensa, ja sanomatta sen enempää kiiruhti hän portaille tahi oikeammin sanoen pykälöidylle paalulle, joka nyt johti maasta kunnantalon kuistille.
Puristettuani Luizin kättä myötämielisesti läksin minäkin kiipeämään paalua pitkin, joka oli hyvin vaikea tehtävä eurooppalaisin jalkinein. Loput joukostamme tulivat sitten jälkeenpäin. Saavuttuani tuohon suureen rakennukseen, jossa oli vain muutamia ikkunoita pitkälle esiinpistävän paksun olkikaton alla, ei ollut mikään helppo asia erottaa mitään sen sisässä vallitsevassa hämärässä, jota vielä huoneessa leijailevat savupilvetkin lisäsivät. Kun lopulta rupesin näkemään, huomasin useita miehiä makaavan muutamalla huoneen tuonnimaisessa päässä olevan ikkunan viereen kyhätyllä lavalla. Toiset olivat käpristyneet kokoon kuin tuskassa, toiset vaikeroivat ja kieriskelivät levottomasti, parin kolmen maatessa jo niin hiljaa, ettei unesta voitu erehtyä. Voitto heidän omista puoluelaisistaan ja ehkä jossakin suhteessa heidän sukulaisistaan oli kalliisti ostettu.
Vähän matkan päässä noista toisista oli pieni ryhmä miehiä. Herra Valdez makasi maassa pitkin pituuttaan kääritty nuttu päänsä alla, kuolonkalpeana ja hengittäen lyhyesti, säännöttömästi ja vaikeasti. Hänen valkoinen takkinsa oli auki, ja sekä se että hänen paitansa olivat aivan veriset. Hänen veljensä oli polvistunut hänen viereensä ja hänen päänpohjissaan seisoi eräs noista kolmestatoista ladatuin pyssyin. Tarvitsin vain vilkaista tämän viimeksimainitun kasvoihin huomatakseni, että hän oli päättänyt henkensäkin uhalla puolustaa kuolevaa johtajaansa kaikilta mahdollisesti vielä sattuvilta onnettomuuksilta. Tällaisin päätöksin ja vaipuneena suruunsa ei hän ollut vielä huomannutkaan, että taistelu oli jo lakannut. Kapteenin lähestyessä häntä kohotti hän päänsä vihaisesti ja sormi lähestyi jo uhkaavasti liipasinta, mutta sitten hän tunsi tulijan ja tervehti pyssyllään mumisten joitakin kuulumattomia sanoja.
Kenraali koetti heikosti kohottautua käsivartensa varaan, mutta hänen veljensä painoi hänet lempeästi takaisin käskien hänen kuiskaten makaamaan hiljaa. Sitten hän antoi kenraalille jotakin virkistävää eräästä ohuesta pullosta, ennenkuin hän viittasi kapteenia tulemaan hänen paikalleen kuolevan miehen vierelle. Käskettyään vahdin vetäytyä etemmäksi olisi hän itsekin poistunut, ellei hänen veljensä olisi pyytänyt häntä jäämään.
"Minulla ei ole mitään salattavaa sinulta, Matteo", sanoi hän hiljaa katsoen hellästi häneen, "eikä rakkaalta Luiziltanikaan, eikä muiltakaan rakkailta ystäviltäni", lisäsi hän tervehtien meitä ystävällisesti hymyillen. Sitten hän ojensi kätensä kapteenille. "En voi sanoin ilmaista teille, miten tervetullut olette, herra kapteeni", sanoi hän innokkaasti. "Huomaatte kai, miten asiat ovat täällä kehittyneet? Varoituksenne oli oikeutettu. Tuo petturi onnistui pujahtamaan vartijain ohi ja haavoittamaan minua tänä aamuna. Hän luuli ehkä, että kun minä olen poissa, pääsevänsä tämän paikan itseoikeutetuksi päälliköksi, mutta hän ei ottanut huomioon miesten lojaalisuutta eikä noiden toisten häntä kohtaan tunteman vihan katkeruutta." Hän katsahti erääseen kauempana olevaan ikkunaan päin, jonka vieressä nyt näin nuo pari muuta tumabongilaista everstiä, Hapenin ja Cuevasin, keskustelevan vakavasti ja samalla katselevan sinne päin, jonne kapinalliset olivat paenneet.
Kapteenin katse sen kääntyessä noista toisista jälleen kenraaliin oli hyvin epäilevä, mutta tämä viimeksimainittu hymyili luottavaisesti. "He ovat rehellisiä ja lojaalisia, luullakseni", sanoi hän espanjan kielellä. "He ovat kyllä tyhmiä ja uskomattoman turhamaisia, mutta he olisivat suojelleet minua ja tulevat suojelemaan seuraajianikin. Heidän miehensä ovat samaa mieltä. Nyt, herra kapteeni, pyydän teiltä erästä suosionosoitusta."
"Jotakin siis, jonka voin suorittaa, arvaan", vastasi kapteeni vaatimattomasti ja suoraan.
"Teidän on vain vietävä sana kenraali Aguinaldolle. Jos voitte saada laivanne läpi, kertokaa hänelle nämä tapaukset ja pyytäkää häntä lähettämään tänne joku mies minun sijaani — joku voimakas mies päälliköksi. Veljeni pitää huolta asioista siksi kunnes hän saapuu."
"En ole mikään sotilas", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti.
"Tiedän sen." Kuoleva mies näytti huolestuneelta. "Mutta sinä olet uskollinen asiallemme ja teet senvuoksi parhaasi, ja —"
"Odottakaa hieman!" keskeytti kapteeni muuttuen yhä vakavamman näköiseksi. "Ajateltuani asiaa, luulen, etten voi suorittaa pyytämäänne tehtävää."
"Mitä? Ah niin", Valdezin kalpeat kasvot punastuivat, "olin unhottanut. Tehän olette muukalainen ja tietysti on tehtävä hyvin vaarallinen, joten —"
"Erehdytte kokonaan", keskeytti kapteeni punastuen hiusmartoa myöten. "Tässä ei nyt ole kysymyksessä tahto, vaan kyky. Jos olisin arvostellut vaaraa sentinkään edestä, ette nyt olisi täällä, herra kenraali, mutta tosiasia on, että pieni laivani on joutunut haaksirikkoon, eikä minulla ole mitään keinoja ilmoituksen perille viemiseen."
Vastaukseksi heidän innokkaihin ja pahoitteleviin kysymyksiinsä kertoi hän koko jutun lisäten siihen puoleksi leikillisesti puoleksi surullisesti edellisenä yönä tekemämme päätöksen yhdistää kohtalomme kapinallisiin. "Ja luullakseni olemme valmiit vaikka minkälaiseen onnenkauppaan", lisäsi hän, "ja minä olen valmis viemään sananne kenraalille yhtä mielelläni kuin kukaan muu ameriikkalainen tahansa, kunhan se vain voi tapahtua maitse."
"Muukalaisen on melkein mahdoton siitä suoriutua", vastasi kenraali päättäväisesti ojentaen samalla vielä kerran kätensä kapteenille. "Pyydän teiltä anteeksi äskeisiä epäluulojani, ystäväni. Poikani ja Felipe, eräs noista viidestäkolmatta ja tietääkseni uskollisempi asiallemme kuin moni muu, vievät sanan perille varmemmin kuin muut. He tuntevat seudun ja Luiz voi sitäpaitsi pukeutua naiseksi. Mutta minulla on eräs toinenkin asia pyydettävänä teiltä, herra kapteeni." Hänen äänensä alkoi muuttua hyvin hiljaiseksi, mutta hän ponnisti voimansa äärimmilleen puhuakseen selvästi. "Kerroitte minulle kerran taistelleenne kansalaistenne puolesta espanjalaisia vastaan, ja nyt sanotte haluavanne taistella filippiiniläisten puolesta. Pyydän teitä nyt rupeamaan minun sijaisekseni tänne niin kauaksi, että kenraali ennättää lähettää tänne toisen päällikön tahi vahvistaa nimityksenne. Silloin olisit sinäkin, Matteo, tyytyväisempi, koska sinun ei tarvitsisi ryhtyä siihen itse."
"Varmasti!" vastasi tohtori Valdez iloisesti. "Kapteeni Hemingway ymmärtää sotataitoa paremmin kuin minä. Lupaan kumminkin auttaa häntä niin uskollisesti kuin olisin auttanut sinuakin, Marcos."
"Tiedän sen", sanoi hänen veljensä tyynesti. "Ja nyt, kapteeni, saanko kuulla vastauksenne?"
Kapteeni tuijotti häneen hämmästyneenä. "Mutta minähän olen — muukalainen."
"Ette sen jälkeen kuin yhdistitte kohtalonne meihin", sanoi kenraali selvästi.
"Noiden miesten mielestä olen ainakin sellainen", vastasi kapteeni katsahtaen tumabongilaisiin eversteihin.
"Luullakseni erehdytte. Kutsu heidät tänne, Matteo!"
Nuo molemmat alkuasukkaat lähestyivät heti vaitiollen, mutta täynnä kunnioittavaa myötätuntoa ja henkilökohtaista varovaisuutta. He olivat huomanneet pätevän johtajan tuottaman hyödyn menettääkseen hänet heti, ja he olivat, kuten myöhemmin saimme kuulla, todellakin peloissaan omasta kohtalostaan heidän johtajansa kuoleman jälkeen. Haluten säästää veljensä voimia niin paljon kuin suinkin selitti tohtori Valdez heille nopeasti kuolevan veljensä toivomukset, kapteenin päätöksen auttaa kapinallisia ja edun, jonka sellaisen seuraajan Saaminen kenraali Valdezin sijalle tuottaisi. He kuuntelivat huomattavasti huojentuen ja sitten kuin tohtori oli lopettanut selittämisensä, kääntyivät he innokkaasti ameriikkalaisen puoleen.
"Päätös on mielestämme hyvin harkittu. Lupaamme palvella teitä uskollisesti", vannoivat he kapteenille, joka tuijotti heihin melkein hullunkurisen pettymyksen ilmeellä.
"Mutta enhän minä osaa heidän kieltänsäkään", vastusteli hän vielä.
"Nuori toverinne osaa kumminkin", sanoi tohtori Valdez katsahtaen minuun. "Ja minäkin lupaan olla tulkkinanne niin kauan kuin sellaista tarvitsette. Uskokaa minua kapteeni", lisäsi hän kiihkeästi, "Veljeni on oikeassa. Tähän päällikkyyteen tarvitaan joku voimakas mies, kykenevä ja varovainen", hän katsoi surullisesti veljeensä, "ja ennen kaikkea sellainen, joka on johtanut miehiä. Kaikista nyt täällä olevista olette te ainoa sopiva siihen hommaan. Ettekö halua ottaa sitä vastaan?"
Kapteeni katsoi heitä ja meitä kasvoihin ja sitten kuolevan johtajan kiihkeästi rukoileviin silmiin. Kaikissa, paitsi yhden, oli sama ilme, kaikki, paitsi yksi, pyysivät häntä ottamaan tuon vastuunalaisuuden hartioilleen. Ainoastaan perämies näytti epäilevältä ja mumisi: "Ajatelkaa, George Hemingway, millaiseen vaaraan antaudutte. Jos espanjalaiset saavat teidät vangiksi, tappavat he teidät säälimättä."
Luullakseni se ratkaisi asian. "Otaksun, etten rukoilekaan armoa", sanoi hän hymyillen ja kohottaen päätään. "Suostun pyyntöönne, hyvät herrat. Jos joskus erehdyn, on teidän suotava minulle anteeksi, mutta parastani tahdon koettaa."